Ulkona satoi lunta. Razjen suurkaupungin kivisellä päätiellä kuului hevosen kavioiden kopinaa. Talojen ikkunat sulkeutuivat nopeasti ja ihmiset pakenivat sisätiloihin huomatessaan kaapupukuisen ratsastajan epäselvän hahmon. Ratsastaja jatkoi ihmisistä välittämättä matkaansa sillä hän tiesi miksi he pakenivat hänet nähdessään. He tiesivät mikä ja kuka hän oli ja tiesivät miksi hän oli tullut kaupunkiin. Petomestarien johtaja Baldulf Blackstone oli tullut kokoamaan joukkonsa.
Petomestarien tavoin hänellä oli taito kesyttää eläimiä puolelleen. Hänen pedoistaan kaikkein uskollisin oli aina hänen mukanaan kulkeva viisivuotias magmasusiuros jonka pikimustassa turkissa oli laavan oransseja viiruja. Baldulf oli pelastanut sen kun se oli ollut vielä avuton pieni pentu ja kasvatti sen täysikasvuiseksi. Susi kiintyi hänee nopeasti ja pian Baldulf huomasi että se ymmärsi hänen puhettaan täydellisesti. Hän koulutti nuoresta magmasudesta puolustajan ja nimesi sen Thuriliksi joka merkitsee ystävää muinaisella lohikäärmeiden kielellä. Hänen ja Thurilin välille muodostui nopesti vahva side jota ei pystyisi murtamaan mikään. Kiitoksenosoituksena Thurilin uskollisuudesta Baldulf takoi sille punaisen lohikäärmehaarniskan jonka rintaosassa loisti punainen tulirubiini. Hän takoi myös lohikäärmeen päätä muistuttavan kypärän sarvineen kaikkineen. Haarniska saattoi näyttää todella raskaalta Thurilin yllä, mutta oli todellisuudessa kevyt eikä haitannut sen menoa ollenkaa. Päinvastoin haarniska näytti helpottavan Thurilin liikkumista.
Myös Baldulfin mustalla hevosella oli punainen lohikäärmehaarniska ja sen silmät näyttivät loimuavan tulenhehkuisina. Orin lämmin hengitys huurusi ja se hirnahti kun Baldulf laskeutui sen selästä. Tulisilmäinen hevonen nyökäytti päätään kun hän taputti sen vahvaa niskaa. Thuril ravisteli lumet itsestään ja tarkkaili valppaana ympäristöään. Se istui maahan vahtimaan isäntänsä käskystä. Baldulf katsoi puista rakennusta ja käveli sisään.
Rakennus oli jonkinlainen kapakka ja suurin osa sen pöydistä olivat täynnä väkijuomia juovia matkalaisia jotka puhuivat ja nauroivat kovaan ääneen. Päät kääntyivät nopeasti kaapupukuisen miehen suuntaan kun hän kulki pöytien ohi ja olivat peloissaan. Baldulf piti hupun päässään ettei hänen ulkonäkönsä olisi turhaan pelottanut kapakan ihmisiä entisestään. Kapakan omistava mies puhdisti huoneen päässä olevan pöydän ääressä oluttuoppeja. Hän oli niin keskittynyt työhönsä ettei huomannut Baldulfia ennenkuin tämä oli hänen edessään.
”Tervetuloa matalaan majaani. Kuinka voin auttaa teitä?” hän kysyi ja nojasi pöytään käsillään.
”Ovatko miekkasi vielä tallella? Niille olisi nyt käyttöä” Baldulf sanoi ja nosti katsettaan paljastaakseen hupun varjoissa kiiluvia tulenoranssit silmänsä.
Mies katsoi häntä yllättyneenä. "En meinannut tunnistaa sinua Baldulf. Siitä on niin pitkä aika kun viimeksi näimme" hän sanoi iloisesti naurahtaen, mutta vakavoitui nähdessään Baldulfin tuiman ilmeen. "On siis aika koota ryhmä taas yhteen"
"Niin. Keskimaa on hyökkäyksen alaisena joten meitä tarvitaan" Baldulf vastasi ja katsoi Leynarin vihertäviä silmiä. "Vastaatko siis kutsuuni Leynar?"
"Soturi Leynar Hawkwind taistelee rinnallasi Baldulf Blackstone. Kunnes kuolema meidät erottaa" Leynar sanoi nöyrästi. "Haen vain tavarani" hän lisäsi ja käveli takahuoneeseen.
Baldulf seurasi hänen kannoillaan ja sulki oven perässään.
"Annas kun arvaan. Keskimaa ei suinkaan ole ihmisten hyökkäyksen alaisena" Leynar sanoi ja avasi huoneen takimmaisessa kulmassa olevan lukitun kaapin avaimellaan.
Kaapissa oli kullanhohtoinen kotkakaiverruksilla koristeltu haarniska ja sinisulkakoristeinen kypärä.
"Oikein arvasit" Baldulf sanoi lyhyesti.
Leynar puki päälleen pienistä metallirenkaista muodostuvan paidan ja sitten haarniskansa. "Mitä siellä oikein on kun eivät ilman meitä pärjää? Jättejä? Lohikäärmeitä?"
Baldulf katsoi häntä tulenhehkuisilla silmillään. "Rasvimeita"
Baldulfin vastaus sai Leynarin jähmettymään paikoilleen. "Rasvimeita? Kuinka monta?" hän kysyi hetken päästä.
"Satoja. Luultavasti tuhansiakin, mutta paljon niitä on joka tapauksessa" Baldulf vastasi ja katsoi ikkunasta ulos. "Matkallani tänne näin satoja, mutta sain surmattua vain parisenkymmentä"
Leynar kiinnitti asevyön vyötärölleen ja pisti kaiverruksilla koristellut miekkansa huotriin. Hän puki päälleen sinisen viittansa ja kypäränsä.
Kova kiljahdus rikkoi hiljaisuuden ja sitä seurasi useita samaa sanaa toistavia huutoja. "Rasvimeita! Rasvimit hyökkäävät!"
Baldulf juoksi Leynar kannoillaan ulos huoneesta. Rasvimeita ei näkynyt, mutta ihmiset olivat aivan kauhuissaan. Moni pöytä oli kaadettu ja ihmiset olivat kerääntyneet niiden taakse suojaan.
"Missä Rasvimit ovat?" Leynar kysyi eräältä mieheltä.
"Ne ovat ulkona. Veivät sepän tyttären mukanaan" mies vastasi kauhuissaan.
"Miksette tapelleet vastaan?" Leynar kysyi huomatessaan että melkein jokaisella kapakassa olevalla oli ase mukanaan.
"Ei paholaisen armeijaa vastaan voi taistella. Jos uhmaa heitä niin pääsee vain hengestään" mies vastasi ja kauhistui kun Baldulf katsoi häntä kohti.
Mies kumartui hänen edessään ja piti katseensa lattiassa. "A...Antakaa armoa tulen herra. Älkää satuttako meitä" hän aneli ääni vapisten.
Leynar katsoi pelokasta miestä ja sitten Baldulfia. "Mitä tämä tarkoittaa? Ei sinua ennen pelätty. Sinua kunnioitettiin"
Baldulf vilkaisi häntä ja otti hupun päältään. "Tämän takia minua pelätään" hän sanoi paljastaen osin palaneet kasvonsa.
Leynar katsoi hanta ja yritti olla näyttämättä pelkoaan.
"Lohikäärmeen tuli teki tämän kasvoilleni, mutta et voi kuvitellakkaan mitä sen surmaamisesta seurasi" Baldulf sanoi.
"Mitä? Sinä surmasit lohikäärmeen?" Leynar ihmetteli.
"Niin tein" Baldulf vastasi. "Ja jos olisin tiennyt mitä siitä seuraisi, olisin mielummin palanut tuhkaksi"
"Mitä sinulle sitten tapahtui?" Leynar kysyi.
"Näet kyllä" Baldulf sanoi ja käveli ulko-ovea kohti. "Kaikki ajallaan"
