Kolmas luku
Oli hämmästyttävää, miten eri tavalla tuuli pääsi kulkemaan Adalayn hiuksissa, kun ne oli letitetty sadoille ja taas sadoille pienille leteille vasten hänen kalloaan. Vähän väliä hän sipaisi ohimoitaan vanhasta tottumuksesta, kasatakseen hiuksiaan takaisin korvan taakse, ja hymähti osuessaan vain letteihin tai pieniin helmiin, joita lettien joukkoon oli punottu. Suuret korvakorut, jotka roikkuivat hänen korvissaan kietoutuen ylös koko korvanjuuren ympäri jaksaakseen kannatella raskaiden kivienriipusten painot, lepäsivät hänen harteillaan, eikä Adalay ollut aivan varma pitikö hänen antaa niiden roikkua vapaina vai kannatella niitä rinnallaan. Kaikki kyllä selviäisi hänelle vielä ennen iltaa.
Perhoset lepattivat hänen vatsassaan, mutta hän nujersi ne ja huultaan purren hän keskittyi tehtäväänsä. Orin ohjaksista vetämällä Ríyddar hidasti askeltaan. Hän oli päässyt perille. Äkillinen arkuus pyyhkäisi kehonsa läpi hänen katsoessaan tietäjien jurttia pysäyttäen hevosensa. Väristen Adalay laskeutui ratsailta. Vilkuillen ympärilleen hän yritti aistia jumalallista läsnäoloa tai edes jonkinlaista yliluonnollista voimaa, joka tietäjien paikkaa ympäröi, mutta turhaan. Vaikka tietäjät olivat aina pitäytyneet erillään muun heimon elämästä, ja paikka, jonka he kulloinkin valitsivat asuinsijakseen, oli tiettävästi alueiden voimallisimpia paikkoja, ei Adalay kyennyt aistimaan muuta kuin auringon paahteen paljaassa niskassaan.
Johdattaen Ríyddaria ohjaksista kiinni pitäen hän asteli lähemmäs yrittäen totutella jalkojaan uusiin tossuihinsa, joiden pohja oli kova ja vielä muokkaamattomuuttaan sitkeä. Tossut ja korut eivät olleet ainoa uusi asia Adalayn yllä, mutta kaftaania hän oli tottunut käyttämään ennenkin. Silläkin hetkellä hänen nilkkojensa ympärillä hulmuava leveähalkioinen helma oli samanlainen kuin vaatteen, jota Adalay oli käyttänyt aina suurten markkinoiden aikaan, kun hevosia tultiin myymään ja ostamaan tasangon laidoilta saakka.
Myös hänen hevosensa oli komeaksi koristettu niin ikään, ja Adalay tunsi suunnatonta ylpeyttä saadessaan ratsastaa niin kauniilla eläimellä: Orin jouhiin oli punottu helmiä ja nauhoja, sen mustaan karvaan kaulalle ja jalkoihin olivat isä ja muut suvun miehet maalanneet valkoisella maalilla suojelevia ja onnea tuovia riimuja niin, että eläin näytti olevan kuin suoraan sadusta peräisin.
"Tervehdys!" hän sanoi arasti uskaltamatta kohottaa ääntään kovin korkeaksi ja silmäili kehässä olevia rakennuksia varuillaan. "Olen tullut luoksenne." Varovasti hän sitoi Ríyddarin ohjakset jurttien välissä olevaan ratsupuuhun ja taputti orin kylkiä enemmän rohkeutta saadakseen kuin sitä jakaakseen. "Olen Adalay ja minun oli määrä tulla tänne!"
Silmänurkastaan hän näki liikahduksen ja kääntyessään näki miehen astuvan ulos lähimmästä jurtasta. Tietäjä ojensi kätensä Adalaylle ja tyttö kiirehti koskettamaan tämän sormia omilla, maalatuilla käsillään. "Adalay", mies sanoi pehmeästi ja hymyili hänelle rohkaisevasti, "on hienoa saada sinut luoksemme. Hopeinen susi hymyilee kanssamme saadessamme onnitella sinua näin hääpäiväsi aamuna."
Adalay nyökkäsi koskettaessaan tietäjän vanhoja ja ryppyisiä käsiä omilla nuorilla sormillaan. Hätkähtäen hän huomasi käsiensä vapisevan. "On kunnia olla täällä nyt hääpäiväni aamuna", hän kuiskasi sanoja, jotka vielä edellisenä iltana olivat vaikuttaneet helpoilta. "Mutta suurempi kunnia olisi, jos tulisitte siunaamaan seremonian."
Useampia tietäjiä tuli esiin teltoista ja Adalay kiirehti koskettamaan kaikkien ojennettuja sormia maalatuilla sormillaan. Suvun naiset olivat istuttaneet häntä paikoillaan pitkään maalatessaan hänen kätensä ja jalkansa. Uskomattoman taitavat kuviot kulkivat pitkin hänen käsiään sormista käsivarsiin ja jaloissa varpaista polviin. Nyreissään Adalay oli yrittänyt selittää näille, ettei kukaan hänen jalkojaan muutenkaan tulisi näkemään, mutta suvun naiset olivat olleet järkkymättömiä. Henget näkisivät, ellei kukaan muu.
"Kenet meistä tulet hakemaan?" kysyi yksi tietäjistä ja he muodostivat piirin Adalayn ympärille. Nuolaisten huuliaan hän yritti muistaa, miten sanat kuuluivat, mutta ne kirmasivat karkuun kuin kaniinit.
"Pyydän Suden ja Haukan ja Vasikan", hän kuiskasi suu kuivana ja vilkuili Husan suuntaan nähdäkseen, menikö oikein. Kehään saapuneen miehen kasvot olivat kuitenkin ilmeettömät. "Ja Ketun ja Hevosen sekä Uuhen. Mutta en hae Sitä, joka piirtää yön ja peittää tasangon varjollaan. En hae sitä, joka vääntää, öh, maailman ja hukuttaa yksinäiset vihaansa." Kylmä väristys kulki hänen lävitseen ja Adalay huomasi ajattelevansa Turiea. Naisesta ei ollut kuulunut sanaakaan sen jälkeen, kun tämä oli lähtenyt yksin tasangolle. Hän toivoi ja rukoili naisen puolesta, ettei tälle kävisi mitään.
"Et siis hae Yön kulkijaa häihisi?" kysyivät tietäjät yhteen ääneen ja Adalay tiesi osanneensa edes jotenkin oikein.
"En", hän pudisti päätään ja karisti Turien mielestään. "Yön kulkijaa en halua häihini. Mutta haluan lepyttää häntä silti, jotta hän tietää, että häntä muistetaan." Vaivalloisesti Adalay nosti kaulallaan roikkuneen amuletin päänsä yli ja ojensi tietäjälle, jonka paljaaksi ajeltua päälakea kirjavoittivat mustat kuviot.
Tietäjä nyökkäsi ja ojensi kätensä. Varovasti Adalay laski miehen käsille painavan helmistä ja metallipalloista muodostuvan ketjun, jonka päässä itse amuletti roikkui. Esine oli vanhempi kuin Adalay edes uskalsi ajatella, ajalta, ennen kuin maailma oli murtunut ja henget raivonneet kansojen yllä. Kunnioittaen hän katsoi levyn virheetöntä ja vihreää pintaa, jota pitkin kulkivat kullalla ja metallilla tehdyt arvoitukselliset kuviot ja symbolit. "Yön kulkija kiittää sinua, Adalay, siitä, että muistat häntä hääpäivänäsi. Hän ottaa uhrisi vastaan."
Adalay henkäisi ja tunsi huojennuksen pyyhkäisevän ylitseen. Hän oli osannut sanansa. Tietäjien piiri rakoili ja ne niiden henkien tietäjät, jotka hän oli maininnut kutsussaan, jäivät seisomaan muiden tietäjien poistuessa takaisin telttoihinsa. Adalay pyyhkäisi hikeä kasvoiltaan ja hymyili pikaisesti Husalle, joka nyökkäsi hänelle lempeänä.
"Olisi tuo huonomminkin voinut mennä", mies murahti ja viittasi Adalayta seuraamaan perässään. Varuillaan tyttö vilkaisi vielä kerran Yön kulkijan tietäjää, joka kannatellen arvokasta amulettia käsissään lipui hiekkamaan yli muiden tietäjien mukana, ennen kuin harppoi helmat paukahdellen Husan perään. "Mutta tärkeintä on, että Yön kulkija saa mitä haluaa. Kuten aina."
"Eikö henki huomaa saavansa joka kerta saman amuletin?" Adalay kysyi ihmeissään ja painoi käden rinnalleen helpottuneena painavan korun poissaolosta. "Luulisi hengen jossain vaiheessa tajuavan jokaisen morsiamen tuovan saman korun. Tai huomaavan, kun otatte sen hengen alttarilta..."
"Se ei ole sinun asiasi murehtia, Adalay", tietäjä naurahti ja johdatti hänet jurttaansa. Toisin kuin oli odottanut, oli Haukan palvelijan jurtassa oli kylmä. Kummissaan Adalay nosti käsivarsillaan olevan harson harteilleen ja silmäili kiinnostuneena ympäri tilaa, jossa mies keskusteli Haukan hengen kanssa. Kovin montaa jakkaraa tai taljaa ei näkynyt. Vain kapea sänky, jossa Husa ilmeisesti nukkui.
"Haukkaa on vaikea saada sisälle rakennukseen", Husa sanoi lempeästi huomatessaan Adalayn ihmetyksen. "Siksi menen useimmin Haukan luokse taivaan alle. Siellä saamme paremmin yhteyden toisiimme. Mutta kerrohan, lapseni, onko kaikki jo valmista?"
"On", Adalay nyökkäsi ja viittasi miehelle vaatteitaan. "Kaikki odottavat vain tietäjiä."
Husa nyökkäsi. "Sitten me lähdemme." Mies kaivoi vyöllään olevasta nahkamassista pienen luurasian ja otti sen käteensä. Adalay katsoi ihaillen rasian koristeellista kantta, pieniä kaiverruksia sen luisessa pinnassa. Hän ei ollut koskaan nähnyt olentoja, joita sen taidokkaasti koristeltuun pintaan oli kuvattu.
"Tämä päivä on viimeinen päiväsi tyttönä", Husa sanoi pehmeästi ja avasi rasian varistaen kädelleen sen sisältä pientä purua. "Huomisesta hetkestä olet nainen, jota sulhasesi vartoo luokseen." Pehmeästi mies murskasi purun kämmenelleen ja sylkäisi käteensä. "Henget ovat kanssasi tämän päivän. Sinä olet heidän, he ovat sinun, eikä sinun tarvitse pelätä yön pimeyttä." Sekoittaen murskan ja syljen kämmenellään Husa sai aikaan miedosti haisevaa punaista väriä, jota otti sormiinsa.
Tietäen, mitä tuleman piti - suvun naiset olivat valmistaneet häntä siihen jo vuosia - Adalay antoi Husan piirtää kasvoilleen tuolla punaisella värillä Haukan pyhät kuviot. Otsaan, kulmaluiden yläpuolelle, silmien alle ja leukaan. Kun kuviot olivat valmiit, mies ojensi kätensä Adalaylle. Tyttö värähti hetkellisestä inhosta, mutta karaisi sitten mielensä ja tuskin koskien miehen kättä omillaan, kumartui nuolemaan punaisen värin tämän kämmeneltä.
Värin maku oli voimakkaampi kuin tuoksu. Pyöritellen väriä kielellään Adalay kävi läpi jokaisen hampaansa, ennen kuin avasi suunsa. Hymy, jonka hän soi Husalle, oli aito. Mies nyökkäsi hänen verenpunaiselle virnistykselleen ja kuivasi kätensä nahkamassissa olleella säämiskällä. Edelleen hymyillen Adalay antoi miehen johdattaa itsensä ulos jurtasta ja Ríyddarin luo, joka häntä jo odotti.
Tietäjät olivat valmistelleet hevosen. Sen maalattujen valkoisten riimujen joukkoon oli tehty samaisella punaisella maalilla muita kuvioita, pyhiä riimuja. Adalay yritti hetken aikaa keskittyä niihin Husan auttaessa hänet ratsaille, muttei kyennyt. Kielellään vielä pyörivä punaisen värin maku sai hänen mielensä harhailemaan ja vatsanpohjansa värisemään jännityksestä. Tänään olisivat hänen häänsä! Hän katsoi tietäjiä, jotka asettuivat kulkueeseen hänen ympärilleen ja Husan merkistä nämä lähtivät liikkeelle miehen taluttaessa malttamatonta Ríyddaria.
Adalay tunsi sydämensä sykkivän ratsunsa kavioiden tahdissa. Kiivasta, nopeaa tahtia, jota paikalla olevat tietäjät rauhoittelivat. Hetken matkaa edettyään puhkesivat häntä ympäröivät miehet matalaan lauluun, joka kumpusi syvältä heidän kurkuistaan. Adalay oli aivan varma, mikäli ojentaisi kätensä, saattaisi hän tuntea ilman värisevän näiden päiden yläpuolella äänen mahdista. Hän kuitenkin malttoi mielensä ja jäi silmät ummessa hymyillen kuuntelemaan äänten nousevaa ja laskevaa kuoroa.
Punainen väri. Siitä olivat suvun naiset hänelle kertoneet. Se sai vatsassa olevat perhoset laskeutumaan ja mielen tyhjenemään. Naiset sanoivat sen tekevän olon rauhalliseksi ja hyväksi. Hymyilyttäväksi. Maalatessaan edeltävänä iltana Adalayn käsiä ja jalkoja oli äidinäiti kertonut nauraneensa ääneen koko matkan häihinsä. Muut naiset olivat nyökytelleet ja jakaneet omia kokemuksiaan tuosta aineesta. Nyt Adalay itse tunsi punaisen värin maun suussaan, pyöritteli sitä kielellään ja tunsi kaikkien huolien ja murheiden jäävän taakseen Ríyddarin tasaisen askelluksen myötä. Keinahdellen hevosen selässä hän tunsi koko maailman avautuvan ympärillään, ylöspäin katsahtaessaan näki taivaan sinen vain jatkuvan ja jatkuvan loputtomuuksiin, kunnes sen toiselta puolelta henget katsoisivat häntä takaisin.
Matka tietäjien paikasta takaisin heimon kylään oli pitkä, mutta Adalay ei tuntunut edes huomaavan sitä myötäillessään orin askelta. Ennen kylää tietäjät nostivat hänet alas jaloittelemaan hetkeksi ja Adalay sai ensimmäistä kertaa juodakseen sinä päivänä. Ahnaasti, tajutessaan miten janoinen oli, hän joi karvasta vettä ja tunsi punaisen värin maun jälleen kielellään.
"Vieläkö?" hän sai kysyttyä raukeuden laskeutuessa jälleen ylitseen. Husa nyökkäsi lempeästi auttaessaan hänet takaisin hevosen selkään ja ojentaessaan hänelle ohjakset: "Hääsi eivät ole tavalliset. Henget ovat kanssasi joka askeleella, joka hengenvedolla." Adalay nyökkäsi huultaan purren ja käänsi katseensa kohti kylää Husan taputtaessa rohkaisevasti hänen kättään.
"Oletko valmis?"
"En."
"Ei kukaan koskaan", miehen kasvoille nouseva virnistys oli lähes poikamainen ja sai miehen nuorenemaan lähes vuosikymmenellä. Adalay huomasi pohtivansa tämän ikää kulkueen lähtiessä jatkamaan matkaansa. Tietäjät olivat sytyttäneet soihtunsa illan varjoja vastaan ja Adalay käänsi katseensa kohti kylää, joka kylpi soihtujen ja värien maailmassa muun maailman hukkuessa yön pimeyteen.
He ratsastivat kylään leveää tietä pitkin ihmisten seistessä heidän ympärillään kunniakujaksi levittäytyneinä. Ja vaikka kaikkien kasvot kylpivät kylän lailla riemunkirjavassa valossa, huomasi Adalay monien kasvojen olevan vakavat. Hän tunsi ailahduksen sydämessään, mutta se haihtui lähes välittömästi joukon puhjetessa lauluun. Heidän kulkueensa muuttui niin. Husa talutti häntä edelleen, mutta muut tietäjät jäivät Adalayn taakse kulkemaan häävieraiden kanssa. Taakseen vilkaistessaan Adalay näki näiden huojuvan ja laulavan kävellessään kuin unissakävelijät. Se huvitti häntä, mutta Husan pehmeä rykäisy sai hänet taas kääntämään katseensa eteenpäin.
Samuel seisoi tien päässä valmiina, odottamassa häntä. Mies nousi esiin koko väkijoukosta vierailla vaatteillaan. Tämä oli pukenut ylleen kirjaillun paidan ja vyöttänyt vyötäisilleen monta vyötä, joista roikkui ase, pitkä miekka. Adalay ei ollut aiemmin nähnyt miekkoja, vaikka olikin kuullut niistä. Tasangon takana niitä käytettiin kuulema yleisesti, mutta heidän maillaan niille ei ollut sijaa.
Mies seisoi hermostuneesti paikoillaan, tällä kertaa vailla hattua, ja hihoissaan olevia nappeja hipelöiden. Adalayta huvitti suunnattomasti miehen hermostuneisuus ja hän huomasi hymyilevänsä tälle leveästi. Kuuluvasti nielaisten vaaleatukkainen mies tarttui ohjaksiin, jotka Husa hänelle ojensi. Hymyillen miehelle Adalay nyökkäsi tätä jatkamaan, ja vilkaistuaan hevosen selässä istuvaa punahampaista tyttöä, Samuel nielaisi uudemman kerran ja lähti johdattamaan ihmisten muodostamaa kujaa pitkin eteenpäin. Husa korotti äänensä yhteiseen kuoroon jääden kävelemään Adalayn perään muiden tietäjien kanssa.
Matka kylän läpi tuntui kestävän Adalaystä ikuisuuden, mutta heti kun hän oli pohtinut ajatuksen, he olivatkin jo perillä: Hitaasti Samuel johdatti Ríyddarin katosten alle, jossa hevosen maalatut jalat karistivat hiekkaa kankaille, jotka maahan oli levitetty. Adalayn perhe oli kerääntynyt katosten luo ja jotenkin myös Husa oli ehtinyt sinne Suuren haukan riipus rinnallaan soihtujen valossa kiillellen.
Sitten Samuel epäonnistui yrityksessään saada Ríyddar polvilleen Adalayn perheen eteen ja Adalindin täytyi poistua rivistä näyttämään miehelle miten se tuli tehdä. Adalay silmäili nauravien sukulaistensa riviä ja huomasi nauravansa helisevää naurua niin ikään. Myös Samuel nauroi, joskin väkinäisesti ja kasvot loimottaen. Adalay huomasi pohtivansa myös vaaleatukkaisen miehen ikää noustessaan maahan laskeutuneen Ríyddarin selästä.
Husa puhui, mutta miehen ääni ei tarttunut Adalayn korviin. Sen sijaan tyttö katsoi puolikaaressa seisovia sukulaisiaan sekä Mayaa, jolle oli tuotu oma jakkara. Vanhat ja nuoret kasvot, yhtä kaikki vakavat ja totiset kuten häissä aina piti olla, nämä katsoivat tuimina Samuelia, joka hikoili seistessään Adalayn vierellä. Niin sen piti olla: Mies oli tullut hakemaan perheen tytärtä, syystä oli perhe huolissaan.
Vadof irtaantui rivistä ja käveli kierroksen sekä hääparin että hevosen ympäri. Äänet palasivat Adalayn maailmaan isän koskettaessa kierroksen päätteeksi häntä olkapäähän: "... annan pois tyttäreni." Seuraavaksi vuorossa oli äiti, joka isän palattua paikoilleen käveli kierroksen päinvastaiseen suuntaan kuin isä, lausuen sanojaan enemmän Adalaylle kuin Samuelille. Naisten ohjeita naisille. Kierroksensa hän päätti mulkaisemalla Samuelia, ennen kuin palasi paikoilleen.
Samalla tavoin kiersivät kaikki Adalayn sukulaiset hääparin hevosineen, miehet myötäpäivään, naiset vastapäivään. Jokainen mies antoi ohjeen miehelle, Samuelille, ja muodollisesti antoivat Adalayn pois suvusta. Naiset puolestaan - Adalay huomasi monta kertaa nauravansa jopa ääneen - antoivat ohjeita ja neuvoja oman kodin laittamiseen, miehen pään kääntämiseen sekä tämän suvun taivutteluun. Jokainen heistä mulkaisi vihaisesti Samuelia, joka sai nahoissaan tuntea lordi Tomenille tarkoitetut mulkaisut ja sähähdykset siitä, että oli tullut viemään naisen pois suvun luota.
Kun jokainen oli saanut sanansa sanottua ja Maya kannettu oman kierroksensa vanhan naisen heiveröisten jalkojen uhattua pettää, lausui Husa vielä sanansa hääparille sekä näitä katsomaan tulleille vieraille. Perinteen mukaisesti Samuel siirtyi kauemmas Adalaysta ja istuutui jakkaralle, joka miehelle oli tätä tarkoitusta varten tuotu Adalayn istuutuessa jälleen ratsunsa selkään. Nyt oli vieraiden vuoro: Jokainen sai tulla sanomaan omat salaiset sanansa kummallekin hääparista, kulkien jonossa näiden ohitseen ja kuiskata tämän korvaan ohittaessaan.
Adalay tunsi päänsä humisevan vieraiden ohjeista ja sanoista. Sivusilmästä hän näki Samuelin näyttävän jakkarallaan lähinnä kärsivältä häävieraiden lipuessa käärmemäisesti heidän editseen jonossa, jolla ei näyttänyt olevan häntää. Hätkähtäen hän tunsi kylmät sormet ranteellaan ja kääntyi katsomaan Turien tummiin, verestäviin silmiin, jotka katsoivat häntä takaisin takkuisen tukan seasta.
"Turie..." Adalay aloitti, mutta naisen huulet pyysivät häntä olemaan hiljaa. Vuorollaan nainen kumartui hänen korvansa viereen, mutta sanojen sijaan tämä suuteli häntä kevyesti poskelle, ennen kuin suoristautui ja erkani hänestä jonon mukana. Seuraavan puhujan sanat kutittivat ilmavirrallaan kohtaa, johon nainen oli painanut huulensa saaden Adalayn sydämen pamppailemaan. Hän paloi halusta juosta naisen perään, repiä tämä esiin ihmisvirrasta ja kysyä, minne tämä oli kadonnut miltei kuukaudeksi.
Sen sijaan Adalay istui paikoillaan, tyynesti ja hymyillen, ottaen vastaan onnitteluja ja ohjeita. Viimeinen onnentoivottajista oli Husa, kantaen pientä kulhoa käsissään. Hän kohotti kulhon päänsä päälle mutisten Haukan pyhiä sanoja, ennen kuin ojensi sen Samuelille, joka maassa olevaan kankaaseen kompastellen huojui miehen vierelle. Huultaan purren Adalay yritti etsiä Turiea katseellaan väkijoukosta samalla, kun Samuel joi muutaman kulauksen Husan tarjoamaa vettä. Juotuaan Samuel kiitti miestä ääni käheänä ja ojensi astian Adalaylle. Hetken tyttö vain tuijotti astiaa ymmärtämättä mitä tehdä, niin voimakas oli hänen halunsa päästä Turien luo. Ystävällisellä rykäisyllä Husa kehotti häntä ottamaan kulhon ja Adalay muisti roolinsa. Varovasti hän otti kulhon Samuelilta ja nosti huulilleen. Jälleen hänen pamppaileva sydämensä rauhoittui, ja huoli Turiesta haihtui punaisen värin maun kipristellessä jälleen hänen huulillaan. Maailma palasi rauhalliseksi ja onnelliseksi ihmisten elää.
Hymyillen hampaat punaisina Adalay ojensi kulhon takaisin Husalle, joka kohotti sen tällä kertaa omille huulilleen ja joi loppuun viimeistä pisaraa myöten. Sitten mies laski astian jalkojensa juureen ja kääntyi katsomaan Adalayn isää. "Sitten juhlimme!" Vadof naurahti kuuluvalla äänellä ja siihen asti vakava ja vaiti ollut väki räjähti nauruun ja ilonpitoon.
Suuri kokko sytytettiin ja lähes koko kylän väki kaikkine vieraineen tanssi sen ympärille kipunoiden noustessa korkealle taivaalle kohti henkiä. Adalay antoi sukunsa naisten johdattaa itsensä ruokapöytään, joka oli katettu kotijurtan viereen. Paistettu ja kuopassa haudutettu lihan tuoksu oli viedä Adalaylta järjen nälän kouristellessa hänen vatsassaan.
"Syö lapseni", nauroi yksi isoäideistä. "Tämän jälkeen et saakaan näin hyvää ruokaa enää!"
"Teen itse parempaa, älä huoli!" hän nauroi takaisin vanhalle naiselle ja repi lihaa irti luista. Vasta Adalayn koskettua ruokiin, liittyi muu väki pöydän ääreen, Samuel etunenässä. He ajautuivat lähelle toisiaan ihmisvirran pyörityksessä ja Adalay nauroi nähdessään miehen rypistävän kulmiaan paistetuille lampaansilmille.
"Ajatuskin tästä kuulostaa kuvottavalta!" mies joutui huutamaan saadakseen äänensä kuuluville. "Mutten silti voi uskoa, miten hyvää tämä on! Desjem!" Mies huomasi apulaisensa ihmisten seasta ja riensi tämän luokse raahaten Adalayta mukanaan. "Desjem! Sinun täytyy maistaa tätä! Tämä on uskomatonta! Minä olen niin onnellinen!"
Samuelin apulainen vilkaisi pikaisesti Adalayta ja katsoi miestä sitten kummissaan. "Herrani, oletteko aivan kunnossa? Ette näytä hyvinvoivalta, hampaanne...?"
"Olen aivan loistavassa kunnossa, rakas Desjem! Maista, et ole koskaan saanut parempaa!" Samuel heristi kädessään olevaa lihaa vaalealle nuorukaiselle ja tämä nappasi pienen palan isäntänsä mieliksi. Adalayta nauratti tämän katkera ilme palan pyöriessä hänen suussaan kuin kielen Mayan hampaattomassa suussa. "Aivan loistavaa, herra", Desjem kakoi ja yritti niellä, "oletteko varma, ettei teitä ole huumattu herra? Hampaanne ovat aivan punaiset."
Adalay päästi nauraen irti Samuelin käsipuolesta ja ajautui ihmisvirran kuljettamana kylän tielle, jossa ihmiset soittivat ja tanssivat. Valot ja värit aaltoilivat hänen edessään, ihmisten hahmot muuttuivat ja liukuivat toistensa poikki tanssiessaan nuotion ympärillä. Päätään ravistellen Adalay yritti keskittyä ja hetken jopa onnistui päästä osaksi tanssivaa massaa, kunnes keinahteli aaltoillen ulos piiristä. Voimakkaat kädet tarttuivat häneen juuri, kun oli kaatumaisillaan, ja Adalay huomasi katsovansa Husan tummiin silmiin.
"Oletko kunnossa?" mies kysyi äänessään huolen vire ja piteli tyttöä pystyssä.
"Kyllä!" Adalay henkäisi ja osoitti kipinöitä, joita soihdut lähettivät ilmaan pitkin yötä. "Elämäni paras ilta!" Mies hymyili leveästi paljastaen omat, punaiset hampaansa ja päästi irti Adalaystä jättäen tytön huojumaan paikoillaan.
"Tuo tieto lämmittää sydäntäni kovasti", Husa sanoi pehmeästi ja tarjosi tytölle kättään heidän lähtiessä kävelemään takaisin kohti kotijurttaa. Adalay kikatti ja tanssahteli aina vähän väliä lähemmäs ja kauemmas miehestä, joka nauroi hänen liikkeilleen. "Henget ovat täällä nyt, tunnetko heidät?"
Adalay sulki silmänsä ja kuvitteli lentävänsä tuulen mukana, leijailevansa ja tanssivansa ilmassa. Hän saattoi jopa miltei tuntea henget ympärillään.
Hymyillen hän katsoi Husaa ja sitten tämän ohi perheensä jurtalle, jossa ihmiset tanssivat ja juhlivat. Ríyddar seisoi sen kaiken keskellä komeana ja maalattuna. Orin karva kiilteli liekkien loisteessa ja riimut, joita sen karvaan oli maalattu, näyttivät lähes leijuvan irti sen karvoista suojellen ratsua taioillaan. Samuel seisoi hevosen vieressä, pidellen ohjaksista kiinni huojuen. Hetken Adalaysta näytti, että mies olisi enemminkin hakenut hevosesta tukea kuin pitänyt oria paikoillaan. Miehen kasvoilla oli jälkiä ruuasta ja juomasta, samoin kuin paidassakin. Mutta hymy, joka tällä oli huulillaan, oli yhtä leveä, jonka Adalay tunsi omillaan.
"Tule", Husa kuiskasi ja silitti Adalayn päätä pehmeällä kädellään. "On aika lähteä." Kevyesti Husa johdatti tytön hevosen ja miehen luo. Epäonnistuen jälleen saada ori polvilleen Samuel luovutti ja nosti huojuen Adalayn hevosen selkään. Juhlaväki huusi ja onnitteli heitä vielä kerran Samuelin tarttuessa Ríyddarin ohjaksiin ja seuratessa Husaa pois juhlista.
Adalay nauroi heille ja tunsi jännityksen kipristelevän varpaissaan Samuelin taluttaessa hänet Husan johdolla kauemmas kylästä pieneen notkoon, jonne kylän väki oli pystyttänyt pienen, lähes teltanomaisen jurtan. Jurtan edessä paloi lyhtyjen rivi ja maa oven edestä oli peitetty kankaalla.
Sanaa sanomatta Samuel pysäytti hevosen ja Husan nyökkäyksen saattelemana nosti Adalayn alas hevosen selästä laskien pehmeästi kankaalle, joka peitti maata. Sitten mies sitoi Ríyddarin ohjakset kiinni jurtan kiilaan ja nosti maasta lyhdyn, jonka ojensi Adalaylle. Tämän jälkeen mies kumarsi hänelle muodollisesti ja kääntyi Husa rinnallaan takaisin kylään. Adalay värisi miesten kadotessa hämärään. Kylästä kohoavan kokon liekit näkyivät vielä ja äänet kantoivat hyvin hänen luokseen. Silti tyttö tuli hyvin tietoiseksi siitä, kuinka yksin oli. Nopeasti hän nosti lyhtyä kädessään ja kiirehti sisälle jurttaan.
Jurtassa oli lämmin ja ilma tuoksui hyvältä. Varovasti hämärässä Adalay laski lyhdyn maahan ja laskeutui itse pehmeille taljoille, jotka täyttivät teltan sisuksen. Muuta tilaa ei pienessä jurtassa ollut, vain tulisija ja pielus. Hitaasti Adalay kävi selälleen katsellen jurtan kattoa ja siellä kiemurtelevaa ohutta savunauhaa. Maailma pyöri hänen ympärillään ja vetäen syvään henkeä hän yritti rauhoittaa jälleen pamppailevaa sydäntään. Oli hänen hääyönsä. Hän oli naimisissa!
Hitaasti, antaen rauhan pyyhkiä ylitseen Adalay nousi jurtan hämärässä istumaan ja alkoi purkaa yllään olevaa häävaatetta kerros kerrokselta viikaten kankaat huolellisesti vierelleen. Halko risahti nuotiossa saaden hänet nostamaan katseensa ja yllättyneenä hän huomasi katsovansa silmästä silmään nuorta poikaa, tuskin itseään vanhempaa ja yhtä alastonta kuin hän itse.
"Kuka sinä..." hän aloitti, mutta ymmärsi sitten oman alastomuutensa ja nosti kädet rintojensa peitoksi. "Sinun ei pitäisi olla täällä!"
"Eikö?" poika kysyi ja hymyili hänelle pehmeästi. Pojan hymyssä oli jotain tuttua. "Eivätkö henget ole tänne tervetulleita?"
"Henget ovat..." Adalay kuiskasi ja yritti katsoa poikaa tarkemmin. Jostain syystä hänen oli vaikea keskittyä tähän. "Oletko sinä henki?"
"Tahdotko sinä tietää?" poika kysyi hymyillen ja kääntyi nuotion puoleen. Jälleen puu risahti nuotiossa. Adalay vilkaisi nuotiota niin ikään ja huomasi pojan kadonneen. Nyt tämän paikalla istui nuori tyttö. Tyttö hymyili niin ikään: "Tahdotko sinä tietää?"
Adalay pudisti hitaasti päätään ja ojensi kättään koskeakseen lasta. Tämä hymyili hänelle ja kohotti kätensä kohti jurtan kattoa. Adalay tunsi päänsä olevan raskas ja täynnä jurtassa kiemurtelevaa savua. Tyttöä ei ollut enää, vaan nuori mies.
"Sinä taidat tietää?" mies kysyi hymyillen ja ojensi kätensä koskettaakseen Adalayn ojennettuja sormia. Adalay tunsi miehen sormet omissaan ja värisi. "Pelkäätkö sinä?" nuorukainen kysyi kulmiaan rypistäen ja puristi Adalayn sormia omissaan. Varovasti tyttö nyökkäsi ja yritti saada päätään selkiytymään.
"Älä huoli, me olemme kanssasi." Varovasti mies auttoi Adalayn selälleen taljoille silittäen tämän sormia omassa kädessään. Maailma pyöri jälleen Adalayn ympärillä, mutta hän yritti keskittyä nuorukaiseen. Tämän kasvot kuitenkin sulivat ja niiden tilalle ilmestyivät uudet. Aina vain uudet.
"Ketkä?" Adalay sai vaivoin kysytyksi ja kohotti päätään. Nuorukaisen paikalla istuva vanha mies hymyili hänelle tuttua hymyään ja silitti Adalayn paljasta kylkeä saaden väreet juoksemaan tytön selkää pitkin. Kosketus oli pehmeä ja samaan aikaan kuuma, kuin tasangon kuumat tuulet. Mies viittasi ympärilleen ja hetken Adalay oli näkevinään kaikki henget ja jumalat, joita oli olemassa. Nämä olivat kumartuneet hänen yläpuolelleen katselemaan häntä, elämään hänen kanssaan tämän hetken ja tämän yön.
Voihkaisten Adalay sulki silmänsä ja hieroi päätään saadakseen sen selvenemään. "Sattuuko sinuun?" kysyi pehmeä ääni ja avatessaan silmänsä hän näki tutun naisen istumassa miehen paikalla. "En halua, että sinuun sattuu..."
"Turie", Adalay kuiskasi ja ojensi kätensä naista kohti silittäen tämän kättä pehmeäsi. "Luulin että katosit. Että henget kadottivat sinut." Nainen hymyili ja silitti Adalayn poskea käyden pitkälleen hänen viereensä. "Mikään ei hengiltä ole koskaan kadoksissa", nainen kuiskasi ja alkoi lipua pois Adalayn kosketuksen alta.
"Ei", hän pyysi ja yritti tarttua Turien kasvoihin. "Jää vielä." Naisen hymy syveni, silmät katsoivat Adalayn yli muihin piirissä seisoviin ja sitten takaisin tyttöön. "Minun on mentävä aikanani. Kuten sinunkin..."
Turien kasvojen tilalle tulivat toiset kasvot, tuntemattomat. Adalay huomasi itkevänsä ja hautasi päänsä tämän tuntemattoman olkapäähän. Jurtan savuinen hämärä sai hänen päänsä jyskyttämään, mutta pelko, joka hetki sitten oli nostanut hänessä pintaansa, kaikkosi jälleen vieraan silittäessä hänen niskaansa ja lukuisia lettejä, jotka risteilivät hänen päässään.
"Ei ole mitään pelättävää, pikkuinen", Kettu kuiskasi ja katosi Adalayta vihreillä silmillään. Huokaisten tyttö nyökkäsi ja katsoi Ketun alastonta vartaloa, joka kohottautui hänen edessään vahvana ja elinvoimaisena nuoren miehen kehona. "Sattuuko se?" hän kysyi hiljaa ja antoi Ketun posken kutittaa kaulaansa tämän kumartuessa suutelemaan rintaansa.
"Se on kaikki kiinni sinusta", vastasi Susi, joka terävät kynnet kaivautuivat tytön sormien lomaan. "Pelkäätkö meitä?" Adalay pudisti päätään ja katsoi eläimen terävää kuonoa, joka vuorostaan haipui pois. "Sitten mekään emme satuta sinua", kuiskasi Uuhi pehmeästi ja painautui vasten Adalayta.
Adalay tunsi Uuhen rinnat omiaan vasten, tunsi tämän sormien etsivän omiaan. Pehmeästi hän ojensi kätensä Uuhelle, joka tarttui hänen sormiinsa vieden rinnoilleen. Tämän suudelmat olivat pehmeitä ja upottavia. Adalay tunsi Uuhen käden hyväilevän rintojaan samalla, kun omansa etsi tämän kehosta niitä samoja tuttuja muotoja, joita omassaankin oli.
"On aika", hän kuuli tutun äänen sanovan ja silmänsä avaten näki Uuhen liukuvan pois paljastaen Haukan, joka katsoi häntä silmät kiiluen. Toisella karkealla kädellään edelleen häntä hyväillen Adalay näki Haukan kaivavan taljojen välistä kuin luusta kaiverretun sauvan, pyöreäpäisen ja miltei käsivartensa mittaisen. Sauva ei voinut olla luuta, sillä sen pinta oli mustaa, ja eikä koskettaessaan sitä Adalay osannut sanoa, oliko se pehmeä vai ei.
Lempeästi Haukka vei Adalayn sormet sauvan pyöreän varren ympärille ja varmistaen, että tytön sormet liikuttivat sauvaa, ohjasi sen ensin hänen vatsalleen, sitten hänen jalkojensa väliin. Silmät viiruiksi kavenneina Adalay ähkäisi Haukan auttaessa sauvan sisäänsä. Haukan vahvat sormet päästivät irti sauvasta ja liukuivat Adalayn iholle, tämän jalkojen väliin liikuttamaan tytön omaa lihaa Adalayn itse painaessa sauvaa syvemmälle ja syvemmälle sisäänsä. Tyttö kaivoi vapaan kätensä kynnet kiinni Haukan voimakkaaseen niskaan tämän painautuessa häntä vasten ja reidellään työntäessä sauvaa yhä syvemmälle ja syvemmälle hänen lihaansa. Samaan aikaan hyväillessään häntä, kuljetti Haukka sormiaan myös omalla elimellään, joka jäykkänä kuin oksa kohosi Adalayn yllä. Muutaman kerran tyttö ojensi kätensä hyväilläkseen Haukan lihaa, mutta tämä ohjasi Adalayn käden pehmeästi takaisin tytön omaan lihaan ja Adalay totteli Haukkaa.
Hän kuuli oman hengityksensä kiivaana huohotuksena ja läähätyksenä sauvan ja Haukan sormien liikkuessa sisällään. Tämän suudelmat olivat terävästä nokasta huolimatta pehmeitä ja lempeitä. Heidän kiihkonsa oli nopeaa ja pehmeää Haukan juoksuttaessa sormiaan hänen lihallaan.
"Odota, odota", Adalay läähätti, Haukan liikkeet olivat saavuttamassa pisteen, jonka toiselle puolelle hän ei uskonut selviytyvänsä. Haukka nauroi hänelle lempeään nauruaan ja pakotti Adalayn empivät sormet sauvan ympärille ja takaisin liikkeeseen.
"On aika", hän kuuli itsensä kuiskaavan samaan aikaan Haukan kanssa tajuntansa räjähtäessä. Kuin rankansa olisi ollut jousen kaari, kohosi Adalayn selkä allaan olevasta taljasta. Hetken ajan hän oli vain niskansa ja varpaidensa varassa huohottaessaan hyvää oloaan, joka räjähti salamaniskun lailla ylitse sen kaiken, mitä hän oli vielä hetki sitten luullut hyväksi oloksi.
Huohottaen Adalay avasi silmänsä ja etsi katseellaan Haukkaa, mutta tätä ei näkynyt missään. Häkeltyneenä ja hiestä märkänä hän nosti sormensa haaroistaan ja pyyhki sisältään tulevaa märkyyttä taljaan yrittäen rauhoittaa pamppailevaa sydäntään. Missään ei näkynyt ketään, ei henkiä, ei sauvaa. Uupuneena Adalay käpertyi taljoille nukahtaen sinne syvään huokaisten.
