luku8.
Herään hikisenä vuoteeltani. Sydämeni tuntuu puristuvan kasaan. Näkemäni uni pitää minut vieläkin kynsissään.
Istuin vanhempieni keittiössä. Pidin käsissäni höyryävää kaakaomukia. Isä ja äiti istuivat minua vastapäätä ja kuuntelivat tarkkaavaisena puheitani.
– Ja silloin oksensin. Eihän kukaan voi purra veristä jännettä…
Äidin kasvot vääntyivät irvistykseen ja hän sanoi: – Aino rakas! Miksi sinä et osannut nauttia elämästäsi siellä?
Kyyneleet valuivat poskilleni. Kaakaomuki tuntui häviävän silmieni edestä.
– Minä kaipasin niin teitä. Kokoajan mietin, miten pääsen kotiin.
Isä katsoi minuun lempeästi: – Etkö osannut nauttia mistään? Etkö osannut? Nauttia. Nauttia…
Vanhempani alkoivat vääristyä ja pian katosivat. Jäin yksin pimeään. Pelottavaan, ahdistavaan pimeään.
Hieron rystysillä ohimoita selvittääkseni ajatuksia. Kaikki oli unessa niin todellista. Pystyin tuntemaan kuuman mukin käsissäni, haistamaan kaakaon viekoittelevan tuoksun nenässäni, näkemään vanhempani edessäni. Ja ennen kaikkea, tuntemaan suruni vatsaa vääntävänä kipuna, pahana olona, ahdistuksena.
Haluaisin uskoa kaiken olleen unta, mutta sisimmässäni tiedän, ettei se ollut niin. Uni oli merkki. Olen siitä varma. Merkkejä ei ole tullut sen jälkeen, kun peli kehotti minua ryhtymään viisaaksi vaimoksi. Mutta nyt, unennäköni oli peliltä. Se kehottaa minua nauttimaan elämästäni.
Pudistan päätäni. En ole koskaan pitänyt epävarmuudesta, ja täällä oleminen on yhtä suurta tuntematonta ja pelkoa. Miten voin nauttia?
Öinen uni vaivaa minua vielä silloinkin, kun Mielitty tulee aamunsarastuksen aikaan majaamme. Hänen kasvonsa ovat vakavat ja vaistoan hänen olevan poissa tolaltaan. Työnnän omat ahdistavat ajatukseni mielestäni ja kuuntelen tyttöä hänen kääntyessään Päivyen puoleen. – Kunnianarvoisa viisas vaimo, isä pyytää saapumaan. Isoemä ei voi hyvin.
Päivyt ottaa yrttipussinsa mukaan ja lähdemme kohti Lepän perheen asumusta. Kierrän käteni Mielityn hartioiden ympärille. Hän vilkaisee minua ja näen kyyneleen valuvan hänen poskellaan.
– Hän on jo vanha. Vanha, kaiken nähnyt… Mielitty puhelee itsekseen.
Mielityn isoäiti on todellakin jo vanha. Hän ei jaksa olla ylhäällä enää, vaan makoilee taljallaan nukkuen suurimman osan päivästä.
– Juuri on elänyt monta auringonkiertoa maan päällä. On hänen aikansa lähteä esi-isien luokse, Päivyt puhelee hiljaa.
Kuulen ulos asti Kaukovallan laulun ja rummun rytmikkään soitannan. Jännittyneisyyteni kasvaa tajutessani joutuvani samaan tilaan hänen kanssaan. Tiedän hänen halveksivan minua ja haluavan karkottaa minut heimosta, enhän osaa toimia heimon parhaaksi. Sisään astuessani näen tietäjän uppoutuneen soittonsa avulla transsiin. Hän heiluttaa vartaloaan hitaasti puolelta toiselle ja mitään näkemättömin silmin tuijottaa eteenpäin. Tiedän hänen kutsuvan perheen esi-isiä paikalle opastamaan Juuren henkeä luokseen. Värähdän.
Päivyt tarttuu vanhuksen käteen. Juuri raottaa silmiään ja hymyilee tunnistaessaan ystävänsä. Päivyt kumartuu Juuren viereen ja puhelee hiljaisella äänellä tälle. Pian hän nousee kyyneleisin silmin ja viittaa minua seuraamaan.
– Juurella on kipuja. Hän on hyvin, hyvin väsynyt ja haluaisi vain nukahtaa, Päivyt kuiskaa hiljaisella äänellä istuessamme tulisijan äärellä: – Mitä tarvitsemme?
– Kipuun auttavat minttu ja laventeli, vastaan ja Päivyen nyökättyä hyväksyvästi otan pussista tarvittavia yrttejä.
– Kamomillasaunio saa Juuren hengityksen ja elämän ylläpitäjän hakkaamaan hitaammin. Tarvitsemme myös nukahtamista auttavaa rantayrttiä sekä rohtovirmajuurta, Päivyt mutisee.
Haude on pian valmis. Päivyt kaataa osan nesteestä pieneen kuppiin ja tarjoaa Juurelle juomaa.
– Juuri, ystävä. Juohan tämä. Pian sinulla on parempi olla.
Päivyen silittäessä ystävänsä poskea näen heikon hymyn nousevan vanhuksen kasvoille.
Perhe palaa takaisin vanhuksen vierelle. Lepällä on ahdistunut ilme, Valka ja lapset itkevät avoimesti. Päivyt käy välillä antamassa lisää juomaa Juurelle. Rummutus vie minulta ajantajun enkä tiedä, kauanko istumme paikoillamme. Juuren hengitys käy hitaammaksi ja harvemmaksi. Yhtäkkiä Leppä kumartuu äitinsä puoleen ja suutelee häntä poskelle.
– Isoemä on mennyt, hän sanoo.
Perheen suru on käsinkosketeltavaa. Minuakin itkettää. Juuri makaa turkisten päällä rauhallisen ja onnellisen näköisenä. Hän on viimein päässyt pois. Taustalla soi Kaukovallan rumpu.
Heimon jäsenet käyvät päivän aikana osoittamassa kunnioitustaan Juurelle. He polvistuvat muorin eteen, osa silittää hänen poskeaan, osa puhelee hänelle hiljaa. Palattuaan hyvästelemästä kuollutta Päivyt kertoo minulle heidän pyytävän isoemää viemään omille jo poistuneille rakkailleen viestejä.
Olemme kaikki kokoontuneet hautakumpujen luokse. Leppä kantaa äitiään sylissään. Pieni vanha nainen raavaan poikansa huomassa. Painaa tuskin pikkulintua enempää. Puettu kauniiseen nahkaiseen mekkoon. Pitkille harmaille hiuksille tehty kukista seppele. Kapealle kaulalle solmittu meripihkakoruja.
Leppä laskee äitinsä hellävaroin haudan pohjalle asetetun nahkavuodan päälle. Kaukovalta astelee haudan vierelle pelottavan näköisenä. Hänellä on yllään seremonia-asunsa karhunhampaineen ja linnunsulkineen ja hänen silmänsä tuntuvat pureutuvan läsnäolijoiden sisimpään. Hitaasti, puhumatta mitään, hän kohottaa kätensä kohti taivaita ja alkaa polkea jaloillaan maata Vuoksen soitaessa rytmikkäästi rummulla tahtia.
"Oi, ylväät esi-isät. Kuulkaa minua, Kaukovaltaa, Hirven heimon näkijää. Luotamme on tänään lähtenyt Juuri, Revon vaimo ja Lepän äiti. Hän oli hyvä elämänkumppani Revolle. Hän kasvatti kolme lasta. Nyt on hänen aikansa mennä. Oi, esi-isät, tulkaa hänen luokseen. Hän tarvitsee tukeanne matkallaan. Älkää antako Juuren eksyä. Ottakaa hänet elämään luonanne. Ohjatkaa hänet rakkaimpiensa luokse."
Kaukovallan jylhä ääni saa minut vapisemaan. Yhtäkkiä lämmin tuuli puhaltaa Juuren haudan ylitse. Ihokarvani nousevat pystyyn ja tarraan Päivyen kädestä.
– Älä pelkää. Esi-isät tulivat hakemaan Juuren luokseen, opettajani tyynnyttelee minua.
Kaukovalta jatkaa seremoniaa ripottelemalla punaista maata Juuren nahkaan käärityn ruumiin peitoksi.
"Oi, kunnioitettu äiti Juuri. Kuule sanani. Esi-isät ovat tulleet sinua hakemaan. Seuraa heitä. He vievät sinut perille. He ohjaavat sinua. He tukevat sinua. He eivät anna sinun eksyä. He ottavat sinut luoksensa asumaan. He ohjaavat sinut rakkaimpiesi luokse. Siellä voit levätä.
Päällesi on laskettu elämän verta. Päällesi on laskettu elämän voimaa. Kaulassasi ovat korusi, ylläsi hienoin asusi. Voit hyvin mielin mennä. Mene, äiti Juuri. Suojele meitä, äiti Juuri. Ole tukenamme. Ohjaa toimiamme. Auta meitä, oi äiti Juuri!"
Heimo alkaa toistaa viimeisiä lauseita jalkojaan tömistellen: ”Ole tukenamme. Ohjaa toimiamme. Auta meitä, oi äiti Juuri!” Vuoksen rummun rytmi kiihtyy hiljalleen, samoin tanssimme. Viimein Kaukovalta laskee kätensä ja pysähdymme. Kuulen itkua ja huokauksia. Juuri on mennyt esi-isien luokse. Taustalla soi rumpu.
Maatessani taljallani päivän tapahtumat pyörivät mielessäni ahdistuksen puristaessa rintaani. En kykene tähän. Luottamaan itseeni. Luottamaan siihen, että osaan antaa oikeita kasveja oikeaan sairauteen. Muistamaan kaikki, satoja, kenties tuhansiakin, vuosia vanhat parannuskeinot, neuvot ja ohjeet. Mitä jos teen jotain väärää? Entä jos joku kuolee vuokseni, koska en kykene auttamaan? Vai onko tämä kaikki pelin suunnitelmaa? On tarkoituskin, että minä olen viisas vaimo. Minun on opittava. Parannettava toisia. Ja vain niin tehdessäni saan kuljettua pelissä oikeita polkuja ja minulla on mahdollisuus päästä kotiin. Kummin vain, vastuu on siltikin aivan liian suuri.
Katson nuotion ääressä työskentelevää Päivyttä, hänen liikkeitään, kaikesta tekemisestä huokuvaa varmuutta. Rykäisen ja puhelen hänelle hiljaa: – Päivyt… Minä viisaana vaimona? Se ei ole hyvä asia. Entä jos epäonnistun? Tai… tai… lähden… kotiin?
Päivyt lopettaa kamomillasaunion lehtien riipimisen ja tuijottaa syvälle silmiini. Hänen katseensa porautuu sieluuni ja tunnen hänen löytävän kaiken piilottelemani, jokaisen salaisuuden.
Vanha nainen päästää hämmästyneen huudahduksen: – Usva… Kuka oikein olet?
– Minä olen... olen… parahdan. Voisin kertoa itsestäni, mutten saa sanottua haluamiani asioita. Haluaisin kertoa Päivyelle itsestäni, mutten kykene siihen.
– Usva… Kuka sinä olet? Päivyt toistaa katsoen minua edelleen tiukasti silmiin. Väristys käy hänen vartalonsa lävitse ja hän vetäytyy kauemmaksi minusta. Mitään näkemättömin silmin hän tuijottaa seinään ja huulensa liikkuvat äänettömien sanojen virratessa suusta.
Pitkän hiljaisuuden jälkeen vanha nainen puhuu hitaasti: – Usva… sinä olet erityinen. En ole varma, mikä sinä olet… eikä sillä oikeastaan ole minulle merkitystä. Maaäiti on tehnyt päätöksensä. Sinä olet opiskeleva viisaaksi vaimoksi! Ja minä olen oppaasi. Olet, kuka olet…
Hänen kasvonsa sulavat hymyyn lempeiden silmien katsoessa omiini, ja tunnen raskaan taakan kevenevän hieman.
Muutama päivä Juuren kuoleman jälkeen rannalta kuuluu hysteeristä itkua. Juoksen hätääntyneenä äänen suuntaan. Enkä ole ainoa. Kylässä olijat jättävät askareensa ja rientävät veden äärelle. Rannalla on tyhjä ruuhi, pohjalla lojuu vain yksinäinen kalaverkko. Vierellä vaikertaa Halla, Sotian vaimo.
– Mitä on tapahtunut? kysyy paikalle tullut Kaukovalta Hallalta. Naisen tyynnyttelemisessä menee aikaa, mutta viimein kuulemme tapahtumista.
Sotian ja Hallan poika, Mali lähti ennen auringonnousua laskemaan verkkoja. Hän sanoi äidilleen tulevansa takaisin aamiaiselle. Poikaa vain ei ollut kuulunut eikä näkynyt. Meni seuraava ruoka eikä poika vieläkään palannut. Halla alkoi huolestua. Hän kertoo tunteneensa hipaisuja kädessään, kuin joku olisi yrittänyt saada häntä liikkeelle. Yhtäkkiä hänelle tuli turvaton olo, hätä Malista. Juostuaan rannalle hän näki tyhjän ruuhen kellumassa järvellä vähän matkaa rannasta. Halla kahlasi veteen ja veti ruuhen hiekalle.
– Ruuhi on tyhjä, tyhjä, Halla vaikeroi Päivyen syleilyssä: – Missä on poikani? Rakas poikani! Oma urhoni!
Sotia oli lähtenyt Hongan kanssa aamusta metsälle. Arijoutsi lähettää poikansa Toivan ja Mielityn veljen Osman etsimään metsämiehiä. Toiva ja Osma ovat Malin ystäviä ja he haluaisivat lähteä etsimään tätä, mutta Arijoutsen ärähdyksen jälkeen pojat painelevat murhemielin metsään. Muut miehet Arijoutsi lähettää ruuhilla järvelle etsimään Malia. Kaukovalta vetäytyy Vuoksen kanssa henkimajaan kysymään apua esi-isiltä.
Päivyt ja minä viemme itkevän Hallan majaansa. Halla repii hiuksiaan ja vaikertaa. Hänen silmänsä ovat täynnä kauhua ja tuskaa. Hän ei millään haluaisi maata paikoillaan, vaan on koko ajan lähdössä etsimään poikaansa. Päivyt pitelee Hallaa aloillaan ja puhelee tälle tyynnyttävästi. Hallan epätoivon katseleminen on sydäntä raastavaa. Päivyt juottaa hänelle valmistamani rauhoittavan hauteen, ja Halla vaipuu uneen.
Aurinko on jo laskenut puiden latvojen tasalle, kun kuulen koirien haukkuvan. Nousen Hallan luota ja astun ulos pimenevään iltaan. Sotia juoksee Uura kannoillaan minua kohti ja painelee pian ohitseni kasvot kivettyneinä. Oviverho heilahtaa ja mies on majassa.
Kävelen rannalle haikeuden puristaessa rintaani. Löytyisipä poika, elossa. Näen tummia pisteitä järvellä. Miehet palaavat. Heidän tultuaan lähemmäksi tajuan toiveeni olleen turha. Mali on löytynyt. Ei kuitenkaan se Mali, joka paini rannalla Osman kanssa ja sukelteli kiljuen veteen. Ei se Mali, joka kasvot loistaen kertoi minulle tulevasta miehisyyskokeestaan. Ei se Mali, joka rakasti haukea ja peuranlihaa. Ei se Mali, vaan hiljainen ja kylmä Mali. Kuollut Mali.
Mali saapuu kotiin isoveljensä Tulon kantamana. Tulon kasvot ovat tuskan vääristämät ja kyyneleet valuvat vuolaina hänen silmistään. Malin kasvot ovat tyynet, kuin poika olisi nukahtanut kalastusmatkallaan. Ääntäkään ei kuulu Tulon astellessa kohti kotiaan. Ääntäkään ei kuulu ennen kuin hiljaisuuden rikkoo Hallan kiljunta. Taustalla soi rumpu.
Illalla hautausseremonia toistuu. Nyt kaikki on kuitenkin toisin. Juuri-muori oli elämänsä elänyt ja halusi lähteä esi-isien luokse. Hänen kuolemansa oli odotettu, vanhan tuskat loppuivat.
Malin elämä oli vasta edessä. Hänellä olisi ollut paljon nähtävää ja koettavaa. Hänen kuolemansa tuli liian varhain. Veden valtias otti Malin hengen, pojan haamu meni kylmään valtakuntaan eikä häntä voi kukaan kutsua sieltä takaisin. Sinne ei rummun ääni yllä. Heimo suree, ilmassa on suurta tuskaa ja epätoivoa. Nuori poika, vasta metsästäjäksi tulossa, on pois. Poissa ikuisesti.
Mali makaa nahkaan käärittynä haudassaan. Sotia laskee hänen viereensä jousen, nuolenkärkiä sekä veitsen. Mali saa metsästää esi-isien kanssa. Urpu laittaa isoveljensä rinnan päälle tämän veistämän puisen karhun. – Hyvästi veli. Turvaa polkumme, kuulen hiljaisen pyynnön.
Silmäni täyttyvät kyyneleistä ja alan itkeä. Itken Malin kohtaloa ja samalla myös omaani. En voi olla miettimättä omia vanhempiani, kuinka he surevat minua, kadonnutta tytärtään. Itken ikävääni ja epätietoisuutta pelin etenemisestä. Itken pelkoani Kaukovaltaa kohtaan. Itken vastuuta, joka lasketaan harteilleni. Itken.
Halla riistäytyy Sotian otteesta ja polvistuu Malin ruumiin äärelle. Itkien hän ottaa poikansa syleilyynsä ja keinuttaa tätä kuin vauvaa.
– Mali, rakas poikani! Älä jätä minua! Älä lähde pois! Jää luokseni, jää luokseni, hän huutaa ääni täynnä kaipausta.
Sotia seisoo vaimonsa takana kyyneleiden valuessa uurteisilla kasvoilla. Hallan vaikerrus muuttuu kimeäksi kirkunaksi. Sotia säpsähtää kuin piiska olisi iskenyt hänen selkäänsä. Hän henkäisee, koskettaa puolisoaan hellästä olkapäästä. Halla kääntyy mieheensä päin ja heittäytyy tämän syliin.
Kaukovalta tanssii kädet kohti taivaita. Hänen laulunsa tuntuu kantavan kaikkialle, yltävän esi-isien kaukaiseen maahan saakka. Tietäjän ripottelema punainen maali peittää Malin kasvot. Poika on valmis lähtemään.
"Oi, ylväät esi-isät. Kuulkaa minua, Kaukovaltaa, Hirven heimon näkijää. Luotamme on tänään lähtenyt Mali, Sotian ja Hallan poika. Mali, ei vielä metsästäjäksi tullut. Mali, monta auringonnousua edessään. Oi, esi-isät, tulkaa hänen luokseen. Hän tarvitsee tukeanne matkallaan. Älkää antako Malin eksyä. Ottakaa hänet elämään luonanne. Ohjatkaa hänet rakkaimpiensa luokse.
Oi, urhea Mali, tuleva metsästäjä. Kuule sanani. Esi-isät ovat tulleet sinua hakemaan. Seuraa heitä. He vievät sinut perille. He ohjaavat sinua. He tukevat sinua. He eivät anna sinun eksyä. He ottavat sinut luoksensa asumaan. He ohjaavat sinut rakkaimpiesi luokse. Siellä voit levätä.
Päällesi on laskettu elämän verta. Päällesi on laskettu elämän voimaa. Vierelläsi ovat aseesi, metsämiehen tarvikkeesi. Pyydystä suuria hirviä, kellistä valtavia kontioita. Voit hyvin mielin mennä. Mene, metsästäjä Mali. Suojele meitä. Ole tukenamme. Ohjaa toimiamme. Auta meitä, oi metsästäjä Mali!"
Jälleen heimo alkaa toistaa viimeisiä lauseita tanssiessaan Malin haudan ympärillä. ”Ole tukenamme. Ohjaa toimiamme. Auta meitä, oi metsästäjä Mali.” Mali on mennyt esi-isien luokse.
Taustalla soi rumpu.
luku9.
Olen nähnyt useana yönä painajaista. Juoksen tiheässä metsässä ja etsin epätoivoissani turvaa valtavalta karhulta, jonka karjunta saa ihokarvani nousemaan pystyyn. Vaikka kuinka syvään onkaloon ryömin, tiheään pensaikkoon piiloudun, tunnen aina sen hengityksen ihollani, haistan mädän nenässäni. Karhu on joka kerta tavoittamassa minua verisillä kynsillään. Pelkään henkeni edestä. Yhtäkkiä tumma varjo peittää minut. Käännyn ja kohtaan vihreiden silmien katseen. Karhu muuttuu läpinäkyväksi ja haipuu viimein pois. Tiedän olevani turvassa.
En tahdo millään saada karistettua unta mielestäni. Olen varma, että peli puhuu minulle jälleen. Olen miettinyt asiaa monena päivänä, mutten ole varma, mihin peli minua valmistaa. Uneni täytyy liittyä Kaukovaltaan. Hänen on pakko olla näkyni pelottava karhu. Hänhän on ihminen, jota oikeasti kammoan.
Eilen iltanuotiolla hän tulikin viereeni istumaan ja katseli minua tuimasti. Tunsin karhun kynsien tavoittelevan minua ja vetäydyin kauemmaksi miehestä.
– Sinä… muukalainen. Viisas vaimo on kertonut sinun olevan ahkera oppilas. Sinä muistat loitsuja. Pystyt hoitamaan sairastuneita tai loukkaantuneita, Kaukovalta äyskäisi minua katsellen.
Nyökkäsin ja puristelin hermostuneena käsiäni yhteen. Yhtäkkiä mies tarrasi kädestäni kiinni. Hän puristi käsiäni ja tuijotti minua silmiin useiden minuuttien ajan. Halusin pyristellä irti, mutta miehen kädet tuntuivat polttavan omiani ja silmät naulitsivat minut paikoilleni. Kaukovalta tuhahti ja sanoi: – En ole aivan varma… mikä sinä olet tai kuka… mistä todella tulet. Mutta esi-isät ovat puhuneet minulle ja kertoneet hyväksyvänsä sinut. Hirven nimeen, saat jäädä heimoomme.
Katsoin miestä hämmästyneenä. Tätä en olisi uskonut kokevani. Kiitin tietäjää ääni väristen ja kerroin tekeväni parhaani heimon eteen. Mies nyökkäsi ja alkoi syödä paistettua lihaa. Kohtasin nuotion toisella puolella istuvan Päivyen katseen, ja näin hänen silmiensä tuikkivan naurusta.
Seuraavana yönä juoksin kuitenkin jälleen karhua pakoon, ja ajatukseni unen liittymisestä Kaukovaltaan murenivat. Ei minun pitäisi enää nähdä unta karhusta, sillä Kaukovalta on hyväksynyt minut, karhu on jättänyt minut rauhaan. Vai olenko ymmärtänytkin unen väärin? Varoitetaanko minua vieläkin?
– Päivyt, apuun!
Ajatuksenjuoksuni katkeaa Kupian, Mielityn isoveljen huutoon. Näen Päivyen rientävän majaansa ja palaavan sieltä yrttipussukoidensa kanssa. Juoksen hänen luokseen ja lähdemme miehen perään. Kupia harppoo edellämme metsässä odottavien miesten luo.
– Mitä on tapahtunut? Kuka on loukkaantunut? Päivyt kysyy vakava sävy äänessään.
Pysähdyn miesten taakse hengästyneenä ja kurkistan heidän olkapäidensä takaa. Maassa makaa pahasti loukkaantunut mies. Poikansa kuoleman jälkeen harmaantunut Sotia kertoo heidän löytäneen miehen harhailemassa haavoittuneena metsästä puolen päivämatkan takaa. Miehet epäilevät karhun raadelleen tätä. He olivat raahanneet miestä purilaiden päällä kylään päin. Tämän mennessä tajuttomaksi he laskivat purilaat maahan ja lähettivät Kupian hakemaan meitä.
Sammaleilla makaava, ikäiseltäni näyttävä mies on hirvenheimolaisia pidempi ja vankkarakenteisempi. Hänen vaaleat auringon paahtamat hiuksensa leviävät sekavana sotkuna vihreille sammaleille. Miehen kasvot ovat vääristyneet kivusta. Hänen ylävartalossaan on verisiä naarmuja sekä ruhjeita ja reidessä pahan näköinen haava, josta pulppuaa verta ja lihasten seassa pilkottaa luu.
– Ah, kylläpä on ilkeää, mutisee Päivyt kumartuessaan miehen puoleen. Hän asettaa haavan päälle laukustaan ottamia ratamonlehtiä ja kiertää tottuneesti reiden ympärille jännenarua.
Sotia ja Kupia ryhtyvät vetämään purilaita kohti kylää muukalaisen voihkiessa purilaiden pomppiessa mättäiköllä. Saavumme pian kylän laidalla olevan pienen majan luokse. Sitä käytetään varastona, mutta se soveltuu mainiosti tilapäiseksi sairasmajaksi.
Päivyt köpöttelee majaan miesten perässä ja huutaa minut pian luokseen.
– Hae nuotiopuita, sytytä valkea. Tuo ruukku, täytä se vedellä ja hautaa pohjaa myöten valkeaan, Päivyt komentaa. Käännyn lähteäkseni, mutta pysähdyn yhtäkkisen kysymyksen kuullessani: – Mitä yrttejä on laitettava haavalle, jotteivät henget imeydy miehen ruumiiseen?
Hengitän syvään ja mietin hetken. Karhun kynsien ja hampaiden tekemät haavat näyttivät pahoilta. Haavoja on estettävä tulehtumasta ja verenvuoto on pyrittävä lopettamaan.
– Rantayrttiä estämään haavojen tulehtumista. Verenvuodon tyrehdyttämiseen poimulehtiä sekä maitohorsmaa. Tuon myös pähkinäpensaan kuorta sekä lakkakääpää, vastaan Päivyelle.
Tämä nyökkää hyväksyvästi ja pyytää minua vielä ottamaan mukaani rohtovirmajuurta.
Räiskähtelevän nuotion valossa kaadan kuuman veden ruukkuun laittamieni kasvien päälle. Toisessa ruukussa kiehunut rohtovirmajuuri, unilääke, saa seistä hetken aikaa ennen käyttöä. Puhdistavia aineita sisältävää nestettä kaadamme miehen haavaan. Kuumetta laskevaa ja rauhoittavia kasveja sisältävää keitettä mies saa juoda mahdollisimman paljon.
Tällä hetkellä muukalainen on tajuton. Lääkkeitä valmistaessani Päivyt riipi miehen yllä olleet rievut ja peitti tämän pehmeällä taljalla. Nyt hän pyyhkii verta miehen kasvoilta ja vartalolta. Naarmuisen ihon haavat näyttävät pieniltä, mutta eläimen raapimisjäljistä voi aina tulla ikäviä seuraamuksia. Valutan haavoihin parantavaa nestettä, pyyhin ne puhtaaksi ja lähetän toiveen kohti korkeuksia.
Päivyt kaataa reiden haavalle kuumaa nestettä. Mies värähtää, mutta pysyy tiedottomana. Päivyt tutkii haavaa parantavia sanoja mumisten. Karhun hampaat ja kynnet eivät ole vahingoittaneet reidessä olevia isoja verisuonia, sillä haavasta ei tule verta valtoimenaan. Vanha parantaja asettaa kuumassa vedessä lionneet kasvit haavalle, ratamonlehtiä niiden päälle ja sitoo paketin varmoin ottein jänteistä tehdyin nauhoin. Viimein Päivyt pyytää karhuhenkeä antamaan miehen haamun takaisin, jotta paraneminen voi alkaa.
Tuli räsähtelee nuotiossa vierelläni, majassa on savuisaa ja hämärää. Jäin valvomaan muukalaisen unta Päivyen mennessä jatkamaan keskeytyneitä askareitaan. Teimme parhaamme, nyt on odotettava, paranemisesta huolehtii miehen oma puolustusjärjestelmä.
Muukalainen alkaa heittelehtiä vuoteellaan käännellen päätään ja liikutellen jalkojaan. Koetan rauhoittaa häntä. Jalka ei saa liikkua, ettei verenvuoto ala uudelleen. Yhtäkkiä mies tarraa kädestäni ja aukaisee vihreät silmänsä. Kavahdan taaksepäin. Nuo silmät! Samalla kyseessä olevat silmät muljahtavat ympäri ja käsi tipahtaa voimattomana rinnan päälle.
Tuijotan miestä. Näinkö oikein? Ovatko ne toistuvista painajaisunistani? Voiko se olla mahdollista? Onko peli kertonut minulle hänen tulemisestaan? Olinko väärässä luullessani karhua Kaukovallaksi? Painajaisessani oli karhu ja vihreäsilmäinen mies, karhu hyökkäsi tämän miehen kimppuun. Ja hänellä selvästi on vihreät silmät.
Vaivun ajatuksiini ja taidan torkahtaa, sillä yhtäkkiä tunnen kosketuksen olkapäälläni ja Päivyt kuiskaa korvaani: – Tyttäreni, olet valvonut jo pitkään. Mene syömään, minä jatkan vartiointia ja pidän henget loitolla.
Hymyilen kiitollisena, nousen ja astun ulos majasta varhaisen kesäillan hämärään. Vedän syvään henkeä ja astelen kohti majaamme.
Iltanuotiolla, toisten alkaessa kertoa tarinoita esi-isistä, nousen hiljaa ja kävelen muukalaisen majalle. Päästän vuoteen vierellä valvoneen Päivyen nuotion ääreen ja katselen miestä. Hän makaa samassa asennossa kuin päivälläkin. Koskettaessani hänen otsaansa huomaan huolestuneena hänen olevan kuuma, kuume on nousemassa. Lisään veteen uusia kuumetta ja tulehdusta laskevia kasveja hauteen ainesosasiksi. Siankärsämöä ja voikukkaa kuumeeseen. Rantayrttiä ja humalaa tulehdukseen.
Hengitän syvään ja kerään voimia siteen aukaisemiseen. En ole aiemmin hoitanut yksikseni loukkaantuneita enkä varsinkaan näin ilkeännäköistä haavaa. Käteni tärisevät aukaistessani reiden ympärille kiedottuja jänteitä. Haavan päällä olevat kasvit ovat veressä ja heitän ne nuotioon. Tunnustelen ihoa haavan ympärillä, kuten olen nähnyt Päivyenkin tekevän ja kaadan kuumaa nestettä haavaan ja vaihdan uuden kasviseoksen jalalle.
Kiedon taljan ympärilleni ja tuijotan tuleen. Äskeinen saa käteni vieläkin vapisemaan. Jännitin haavan hoitamista enemmän kuin tajusinkaan. Toivottavasti sain tehtyä kaiken oikein. Osasin laittaa oikeita kasveja hauteeseen. Osasin puhdistaa haavan oikein.
Ajatukseni katkeaa epäselvään muminaan. Muukalainen on herännyt ja katsoo minua rävähtämättömin silmin.
– Onko olosi huono? kysyn. Hänen nyökätessä otan tekemäni kuumetta alentavan juoma sekä rohtovirmajuuresta valmistamaani unilääkkeen. Sekoitan nesteet keskenään ja juotan miehelle varovaisesti karvasta juomaa. Hän juo koko ruukullisen välillä irvistellen. Laitan tyhjän kupin viereeni ja lasken kädet syliini miestä katsellen.
– Missä olen? Kauanko… kauanko olen ollut täällä? mies kysyy heikolla äänellä.
– Olet Hirven heimon kylässä kirkkaan veden rannalla. Heimon metsästäjät löysivät sinut muutama hetki auringonnousun jälkeen ja toivat sinut tänne. Metsän valtias kävi kimppuusi.
Mies räväyttää silmänsä auki ja kiinnittää katseensa minuun. – Mitä! Missä olen? Kuka sinä olet? hän tiukkaa minulta yrittäen nousta istumaan, mutta painuu voihkaisten takaisin maahan.
– Älä liiku! Olet loukkaantunut. Sinun on maattava paikoillasi, sanon topakasti ja asettelen liikkeessä siirtynyttä haudetta paikoilleen.
Mies seuraa vihreillä silmillään tekemisiäni. Hän värähtää kosketustani ja puristaa käsiään nyrkkiin itsekseen mutisten.
– No, niin. Nyt on hyvä. Nimeni on Usva. Kotini on kaukana täältä. Eksyin omistani ja Hirven heimo otti minut suojiinsa muutama kuunkierto sitten.
Katselemme hetken aikaa toisiamme vaitonaisena. Miehen silmät tuntuvat pureutuvan minuun, uppoan niiden vihreyteen hetkeksi tai kenties ikuisuudeksi. Vetäydyn vastahakoisesti irti silmien lumosta.
– Minun on lähdettävä, on jo myöhä. Sinä tarvitset lepoa… ja unta, ja minun on itsekin… puhelen hermostuneena.
Mies yrittää nousta, mutta laskeutuu takaisin vuoteelleen. – Kiitos Usva… Minä olen… Ohto, mies huokaa oviverhon laskeutuessa takanani. Ohto.
Myöhemmin tehdessämme ilta-askareita kerron Päivyelle kuumeen nousemisesta, uudesta hauteesta sekä miehen nimestä.
– Vai Ohto, hymähtää Päivyt: – Ohto tarkoittaa karhunpoikaa, tiesitkö? Antoivatko vanhemmat pojan ylle onnen vai onnettomuuden nimetessään hänet Ohtoksi? Se jää nähtäväksi. Kummallista… Tänä kesänä… Päivyt luo minuun sivusilmällä katseen ja jatkaa: – Heimoomme on tullut kaksi muukalaista, sinä ja tuo majassa makaava mies.
– Saako hän jäädä, vai lähetetäänkö hänet matkoihinsa paranemisen jälkeen? kysyn vihreiden silmien tuijottaessa minua mielikuvissani.
– Jos esi-isät antavat hänelle voimia ja hän selviää, hän voi halutessaan jäädä heimoomme, kuten sinäkin olet jäänyt. Ohto vaikuttaa vahvalta mieheltä ja hänestä tulisi hyvä lisä metsästäjäjoukkoomme. Mutta jos hän haluaa palata omiensa joukkoon, hän voi sen tehdä. Ensin hänen täytyy kuitenkin parantua, Päivyt sanoo vakavana.
Auringon hyvästellessä meidät suljen silmäni ja ajelehdin unien mukaan.
Juoksen vihreässä metsässä ja telmin pienen karhupojan kanssa. Nauran ja rapsutan pennun korvaa. Se nuolaisee minua karhealla kielellään. Tunnen oloni onnelliseksi. Karhun suu venyy virneeseen ja muuttuu hitaasti isäni suuksi. Karhun kasvot isäni kasvoiksi.
– Miksi et nauti olostasi? isä jatkaa kyselyään.
Kaakaomuki käsissäni on kylmennyt ja tunnen ärtymyksen nousevan pintaan. Huudankin tuskaisena: – Nauti ja nauti. Miten voin nauttia mistään? Kuvittele itse joutuvasi tuhansien vuosien taakse, kivikauteen. Kaikki on erilaista. Kaikki on epävarmaa.
