 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
Pidän kertomuksen tunnelmasta, joka koukutti lukemaan koko pätkän. Nimet vaikuttivat huolella mietityiltä ja tempasivat mukaansa. Lauseet ovat miellyttävän yksinkertaisia ja sujuvia, joskin kokonaiskuvan hahmottaminen vaati keskittymistä. En oikein fanita katselukulmia, kun lukijana minulla ei ole samanlaista mielikuvaa kuin kirjoittajalla.
Kiinnittäisin kokonaiskerrontaan huomiota. Ota tuolissasi takakenoasento ja tarkastele pätkää, ei tunnelman eikä paikkakuvausten pohjalta, vaan juonen etenemisen ja henkilökuvauksen pohjalta. Aloitetaan henkilökuvauksista, joita on yksi. Tarkastelle mitä tuli kirjoitettua, mitä kiinnostavaa lukija saa tietää henkilöstä. Tässä minun tarkasteluni:
Pitkä piileskelevä hahmo on mies, ylhäinen herra, Kivilaakson valtias ja paroni, nimeltään Jóhan. Hänellä on autio ja hiljainen ja hyvin kivinen valtakunta. Miehellä ei ole hevosta.
Siinä siis kaikki mitä hänestä tiedetään. Ensiksi tulee mieleen, että henkilöä kuvataan liian monella termillä: on hahmo, mies, ylhäinen herra, Kivilaakson valtias ja paroni ja Jóhan. Yhteensä kuusi käytettyä termiä. Selkeyden takia karsisin ne, jotka kuvaavat vähiten. Itse käyttäisin kuvaavimpia termejä: Jóhan ja Kivilaakson paroni. Kun kerronta mainitsee nimestä, käyttäisin Jóhania siitä hetkestä eteenpäin.
Toiseksi henkilökuvauksessa mietin yksityiskohtien puuttumista. Jóhanista tiedetään ainoastaan, että paroni on pitkä. Eikö kuvaus ole turhan minimalistinen? Pätkässä ei kerrota ollenkaan paronin mielen sisäisestä maailmasta. Mitä hän miettii? Miksi hän piileskelee kiven takana? Etenkin piileskelyn syy on oleellinen seikka kerronnassa. Lukija haluaa heti tietää miksi hän piileskelee. Lukija myös haluaa tietää, miten hän reagoi piileskelyyn. Pelkääkö hän? Onko hän sotureiden takia piilossa? Onko hän peikko, joka pelkää Auringon valoa? (Kertomus ei selitä piileskelyä edes niin hyvin, että se poistaisi peikko-ajatuksen.) Kerro tai paremminkin näytä henkilön persoona. Henkilökuvaus kattaa fyysisten ja henkisten ominaisuuksien lisäksi sen, miten henkilö reagoi maailmaan. Reagointi on kaikkein tärkeintä, se on näyttämistä eikä kertomista. Siitä syntyvät ikimuistoiset henkilöhahmot kirjallisuudessa. Lisäisin monenasteista henkilökuvailua, jolloin lukija kiinnostuu tästä henkilöstä. Pelkkä pitkä Jóhan the Kivilaakson paroni ei riitä minulle. Tarina voisi muuten alkaa lauseella: "Pitkä Jóhan, Kivilaakson paroni, kyyhötti kiven takana."
Seuraavaksi tarkastelen pätkää tarinan juonen kannalta. Ensimmäinen seikka on tietysti se, kerrotko tarinaa vai et. Yleensä tätä voi tarkastella päähenkilön näkökulmasta. Mitä hän tekee ja mitä hän saa aikaan. Miten maailma muuttuu hänen tekojensa mukaan. Seuraavassa tarkastelua tarinan kannalta, mitä Jóhan teki:
Paroni väijyi kiven takana, kunnes soturit olivat menneet ja Aurinko laskenut. Hän käveli länteen ja ohitti Turmion lammen, jossa hän näki kuolleita.
Hän on matkalla jonnekin länteen, mutta minne, sitä ei tarina tässä vaiheessa kerro. Mielestäni jonkinlainen maininta pitäisi olla. Kannattaa pitää sääntönä, että päähenkilöstä tiedetään aina vähintään, mitä hän haluaa tehdä. Nyt emme tiedä mitä hän haluaa. Mitä hän on aikeissa tehdä? Ja miksi? Emme myöskään tiedä millainen suhde paronilla on sotureihin. Ovatko he vihollisia vai muuten vaan vaarallisia ja varottavia?
"-- ohitat tämän paikan vain kahdesti, tämä olkoon ensimmäinen kerta." Tämä on tarinan kannalta paras virke. Se kertoo päähenkilön aikomuksesta ja enteilee tarinan kulkua. Hienoa, hyvä lausahdus!
Toivottavasti jatkat kirjoittamista! Fantasiaa ei ole koskaan liikaa!
