Silloin kun jäädyn Hot

Todella hieno runo! Lueskelin aiempia kommentteja ja täytyy sanoa, että kun ensimmäisen kerran luin runosi, ei "arktinen armahtaja" ainakaan minussa herättänyt ajatusta toisesta ihmisestä. Pikemminkin jonkinlaisesta voimasta tai ehkä armosta itseä kohtaan.

Ymmärrän, mitä sanoit tarpeesta toisen hyväksynnälle tai jonkinlaiselle huomionosoitukselle, kun on itse aivan pohjalla (nimimerkillä itsekin siellä käynyt). Tuolloin omat voimat eivät riitä itsensä hyväksymiseen ja toisinaan tarvitsee jonkun, joka kiskaisee pohjalta edes sen verran, että masentunut näkee valon vielä olevan olemassa - ikään kuin muistuttamaan siitä - vaikka se kaukana onkin.

Pidän runosi otsikoinnista, se on mielestäni pysäyttävä, täydentää runoa ja tuo siihen vielä jotain lisää, ehkä tunnetta..

Otin yhden tähden pois, koska isojen kirjaimien käyttö on omaan silmääni epäjohdonmukaista. En vaali kielioppisääntöjä runoudessa, mutta ainakin itse käytän joko kokonaisia lauseita isoine kirjaimineen ja pisteineen tai sitten kirjoitan koko runon pienillä kirjaimilla, yleensä ilman pilkkuja. Mutta nämä ovat tietysti vain makuasioita :)

Kokonaisuudessaan pidin oikein paljon!

Ensin ajattelin lyödä tälle samantien 5 tähteä, koska heti kahdesta ensimmäisestä virkkeestä lähtien runo on niin voimakas, mutta sitten muutaman kerran luettua otin puoli tähteä pois siksi, että vahvat sanat menettävät vähän merkitystään runon lopussa. Ilon terälehdet (ihanasti sanottu), pelon pakoreitit, ja itsetunnon Himalaja viittaavat johonkin kauheaan myllerrykseen ja tunteeseen, joka on niin vahva ja mullistava, että saa ihmisen hajoamaan. Mutta sitten runo vähän kuin latistuu, kun siirrytäänkin yhtäkkiä arktiseen armahtajaan (kertakaikkiaan ihania ilmauksia!) ja sitä rupeaa miettimään, että niinkö vain alun mahtipontisuudesta huolimatta kyse onkin jostain sellaisesta, jonka toinen ihminen voi korjata?

Siitä huolimatta tämä oli yksi hienoimmista runoista, mitä olen täältä saanut lukea.