Hetki joka muutti kaiken, tuli täydellisenä yllätyksenä. Kukaan ei tiennyt sen saapuvan. Mitkään laitteet eivät osanneet ennustaa tapahtumaa, joka muuttaisi maailmamme ikuisesti. ”Maailmanlopun aurinkomyrsky” toi mukanaan ihmishistorian suurimman joukkotuhon.
Rakas tähtemme, tuo kaunis ja arvaamaton Aurinko, purkautui varoittamatta massiivisena myrskynä. Myrskyn voima oli niin valtava, ettei magneettikenttämme kyennyt enää vastaamaan sen raivoon. Tämä maan päällinen helvetti kesti vain muutamia tunteja, mutta pyyhkäisi mukanaan kaiken; rakennukset, kaupungit ja maat. Vain noin neljännesosa telluksestamme säilyi koskemattomana. Jos ennen myrskyä olit todistanut auringonlaskun ja seudullasi oli yö, saatoit kuulua niihin harvoihin selviytyjiin.
Sähkölaitteita räjähteli ja satelliitteja tuhoutui ketjureaktion lailla. Tiedonsaanti ja -siirto oli pysähtynyt. Maailmanlaajuinen verkosto, joka oli meille elintärkeä, tuhoutui hetkessä. Jäljelle jäänyt maailma oli palannut takaisin monia kymmeniä vuosia ja kaikki mitä pidettiin itsestäänselvänä oli mennyttä. Ne onnekkaat jotka jäivät eloon, taistelivat hengestään joka päivä. Infrastruktuurit olivat romahtaneet, yhteiskunta oli rappiolla, eikä turvaa voinut hakea mistään. Ihmiset, kuten näissä tilanteissa on ennustettu, alkoivat elämään vain itselleen. Oma selviytyminen oli prioriteettina aina ensimmäisenä, tilanteessa kuin tilanteessa. Ihmisen petoluonne on tuleva esille hyvin helposti, kunhan sille antaa syyn.
Ihminen on kuitenkin selviytyjä. Se keksii itselleen tarkoituksen ja keinon pysyä hengissä. Hinnalla millä hyvänsä. Hieman ironisesti ilmaistu, sillä käteinen raha oli menettänyt merkityksensä ja valuutta jota pankkitileillä säilöttiin, tuhoutui muun digitaalisen maailman mukana.
Elettiin vaihtokauppamenetelmillä; kaikki selviytymisen kannalta hyväksi todetut esineet tai asiat olivat arvokkaita. Löysit lääkkeitä, saatoit vaihtaa ne ruokatarvikkeisiin. Omistit säkillisen viljaa, pystyit vaihtamaan sen helposti työkaluihin tai vastaaviin esineisiin, jotka edesauttoivat selviytymistäsi. Jos taskussasi oli sveitsiläinen linkkuveitsi, olivat ihmiset tarjoamassa siitä vaikka ja mitä. Ja niin edelleen…
Vaikka tämä kaikki auttoi selviytymään, oli silti yksi mikä toimi maksuvälineenä kaikkea materiaalia arvokkaampana. Tieto. Tallennettu informaatio. Näihin kuuluivat yleisemmin kirjat ja digitaaliset laitteet. Esimerkiksi tietokirjat, tietokoneiden kiintolevyt ja muistilevykkeet.
Koska automaattinen tietoverkostomme ei myrskyn jälkeen ollut enää toimintakykyinen, keksi eräät koota jälleen kaiken mahdollisen informaation yhteen. Siitä pitivät huolen ”Kadonneen Tiedon ja Rauhan Liittouma” (K.T.R.L.), joka tunnettiin myös kutsumanimellä Kontrolli. Heillä oli hallussaan ainoa yhtenäinen tietokanta, johon oli jo kymmeniä vuosia kerätty datatietoa sekä kirjoitettua tekstiä joka puolelta nykyistä maailmaamme. Ja koska heillä oli se tietomäärä, pitivät he käsissään myös vallan kahvaa. Kontrolli kykeni tietonsa ansiosta valmistamaan massatuotantona lähes mitä vain ja siksi heille kuului mm. nykymaailman ainoa armeijatasoinen asearsenaali sekä suurimmat ruokavarastot.
Tämä ei tietenkään miellyttänyt kaikkia, mutta useimmat joutuivat luopumaan periaatteistaan siinä vaiheessa, kun omat ruokatarvikkeet loppuivat. Enemmistö nykyisen maailman avuttomista ei tiennyt edes miten perunoita kasvatettiin, joten suurin osa tyytyi tottelemaan Kontrollia ja haalimaan mahdollisimman arvokasta tietoa, myydäkseen sen paremman huomisen toivossa.
KOLMEKYMMENTÄ VUOTTA MYRSKYN JÄLKEEN…
Kaikki oli lopussa. Olin pelännyt tätä päivää jo kauan. Hoidin jokapäiväisiä rutiinejani, jotta saisin ajatukseni väistämättömästä. Mutta enää ei ollut vaihtoehtoja. Talvi teki tulojaan. Olin selviytynyt jokaisesta aiemmasta, mutta tämä oli kohtalokas. Sadonkorjuu oli ollut kovin heikko. Tavallista kylmempi kesä oli tuhonnut suurimman osan kasvatuksistani, enkä saanut kerättyä kokoon edes minimimäärää siitä, jolla selviytyisin talven yli.
Asuin vanhalla maaseudulla, joka kuului edesmenneelle isoisälleni. Tämä syrjäinen, tiheän metsän ympäröimä turvapaikka suojasi minua kaikelta ulkopuoliselta ja vaaroilta, joita nykyinen maailmamme oli täynnä. En edes tiennyt miltä ulkomaailma näytti, sillä olin elänyt koko elämäni täällä.
Kun äitini odotti minua, vanhempieni pako epävakaisesta ja rikoksien täyttämästä kaupungista oli väistämätön. Muutto äidin isän hyljätylle tontille tuntui järkevimmältä vaihtoehdolta. He halusivat suojella minua maailmalta, joka rappeutui päivä päivältä ja vuosi vuodelta aina vain huonompaan suuntaan. Äitini kuoli synnytyksessäni ja isäni äkilliseen sydänkohtaukseen, kun olin noin vuosikymmenen vanha. Nyt he lepäsivät kukkulalla, jonne isäni hautasi äitini – ja minä isäni. Seurasin isääni kaikkialle ja autoin kaikessa. Häneltä opin sen, mikä oli pitänyt minua hengissä jo kymmenisen vuotta. Siitä olin hänelle ikuisesti velkaa ja aina kiitollinen.
Olin saanut kerättyä viimeiset juurekset ja kasvikset pelloltani ja valmistelin niitä säilöntään. Kannoin viimeisen perunasäkin kuistille ja istahdin alakuloisena portaille. Samalla kotkani lennähti paikalle, kantaessa nokassaan kuollutta hiirtä.
”En selviydy talven yli laihoilla hiirillä”, sanoin kotkalleni.
Tämä tiputti hiiren nokastaan ja lehahti salamana metsästämään uutta uhria. Kotkani oli ainoa ystävä ja kumppani, jonka kanssa olin elellyt jo monia vuosia.
Oli syksyn alkua, vuosia sitten, kun pelastin linnun lähes varmalta kuolemalta. Korjasin satoani, niin kuin aina siihen aikaan, kunnes kuulin pellonlaidalta valtavan rääkäisyn. Näin harmaan suden ja sen suussa tunnistamattoman eläimen taistelevan hengestään. Näillä seuduilla on viisainta jättää villieläimet omaan rauhaan, mutta jokin alitajunnassani käski auttamaan. Nappasin heinähangon käteeni ja riensin taistelutantereelle. Sain pistettyä suden takaraajaan hangollani nopean iskun. Susi ulvahti kovaan ääneen, sylkäisi eläimen suustaan ja juoksi nilkuttaen karkuun. Nostin kärsineen eläimen syliini, jonka nyt tunnistin kotkaksi, ja kannoin sen heinälatoon. Linnun siipi oli katkennut, mutta muuten se näytti selvinneen ehjin nahoin. Hoidin kotkan kuntoon ja aina siitä lähtien se on seurannut minua kaikkialle, auttanut metsästyksessä ja vartioinut maaseutuani. Tunsi kai olevan minulle elämänsä velkaa.
Kotka toi jo toista hiirtä kuistilleni.
”Tiedän, että yrität auttaa. Mutta tarvitsen ihmeen, jos aion selviytyä tästä talvesta”, sanoin vaisusti. Samalla kaukaisuudesta alkoi kuulua outoa rytmikkään mekaanista ääntä. Ääni tuli aina vain lähemmäksi, kunnes taivaanrannassa näkyi helikopteri. En ollut ikinä nähnyt moista, mutta tunnistin vekottimen. Tunnistin sen vanhan maailman kirjoista, joita isoisälläni oli valtava kokoelma. Monia vanhoja opuksia ja teoksia, joista olin oppinut paljon.
Kotkani kirkaisi kovaan ääneen ja lehahti helikopterin perään. Huutelin lintua takaisin, mutta turhaan. Se päätti ottaa selvää tästä oudosta taivaankappaleesta.
Olin jo muutaman tunnin jatkanut juureksien perkaamista ja niiden säilöämistä, kun kotkani saapui tutkimusmatkaltaan. Sillä oli nokassaan paperinpalanen, jonka se sylkäisi kuistille. Nappasin paperin käteeni ja huomasin siinä tekstiä:
”OMISTATKO VANHAN MAAILMAN TIETOA? VAIHDAMME SITÄ KTRL-SELVIYTYMISPAKETTEIHIN (PAKETIN SISÄLTÖ RIIPPUU TIEDON LAADUSTA). VIERAILE LÄHIMMÄSSÄ KTRL-TUKIKOHDASSA JA SELVIYDY! KARTTA JA KOORDINAATIT KÄÄNTÖPUOLELLA…”
Helikopteri oli tiputellut lentolehtisiä, joissa kehotettiin tuomaan lähimpään Kontrollin tukikohtaan ”tietoa” ja vastineeksi luvattiin erikokoisia ruokatarvikepaketteja. Ihme jota toivoin tapahtui silmieni edessä, pienen lentolehtisen muodossa.
Pinkaisin salamannopeasti isoisäni kirjaston perukoille ja aloin valitsemaan innokkaana kirjoja, jotka olisivat heille mahdollisimman arvokkaita.
KYLÄPAHANEN
Olin matkannut jo muutaman päivän, kun vihdoin saavuin suunnistamieni koordinaattien osoittamaan tieheärakenteiseen kylään. Rinkkani painoi kuin synti ja laskin sen hetkeksi alas, rentouttaakseni rasittunutta selkääni. Olin ahdannut sen täyteen kirjoja siinä toivossa, että saisin niistä maksuksi talven yli kestävän muonavaraston.
Kylä oli rakennettu vanhan kaupungin raunioille. Moni kerrostalo oli rappeutunut, lähes tuhoutunut ja niistä kurkisteli lapsien uteliaita päitä. Useimmissa taloissa ei ollut kuin perusteet pystyssä, mutta silti niissä asusteli perheitä ja onnettomia asukkeja. Kujilla oli kojuja, joissa myytiin monen moista rojua ja krääsää. Kaikkea mitä lähimetsästä oli löydetty tai kylän roskakasoista kaivettu. Vain harvoissa kojuissa oli ruokatarvikkeita ja niitäkin hyvin vähän.
Kylän asukkaat olivat sotkuisia, likaisia ja nuutuneita. He kuuluivat niihin, jotka olivat riipuvaisia Kontrollin olemassaolosta.
Kylän laidalla oli kunnossa pidetty korkea vanhan maailman rakennus. Se oli ainoa, joka oli selviytynyt kaikki nämä vuodet. Sitä ympäröi korkea aita, eikä asiattomilla ollut sinne mitään asiaa. Rakennuksen katolla oli aseistettu sotahelikopteri, pihalla iso panssaroitu kuljetusrekka sekä monia vartijoita, joilla päällään punaruskea univormu sekä konetuliase. Ei tarvinut olla kovin älykkö, että ymmärsi sen olevan Kontrollin tukikohta. Epäröin hetken ajatellessani mihin käsiin isoisäni kirjastosta kaivettu ”tieto” päätyisi, mutta selviytymiseni oli kuitenkin tärkeintä. Suuntaisin tukikohtaan huomenna, sillä nyt olin väsynyt ja tarvitsin kipeästi yösijaa.
Ilta alkoi hämärtymään. Kävelin pitkin pölyisiä katuja, kysellen vastaantulijoilta mistä löytäisin mahdollisen yöpaikan. Kukaan ei ollut valmis auttamaan. Useimmat vierastivat minua ja kiersivät kaukaa. ”Älä puhu tuntemattomille” oli tässä kylässä kuin käsky. Luottamusta oli näinä aikoina vaikea saada keneltäkään.
Istahdin luovuttaneena kujan nurkalle ja levitin ohuen viltin katukivetykselle pehmusteeksi. Kaivoin rinkastani esille muutaman kirjan. Ehkä saisin unta lukemisen avulla.
Olin selaillut vanhaa lastenkirjaa jo jonkin aikaa, kun kuulin taustalta ihmettelyn ääniä. Nostin katseeni kirjasta ja huomasin joukon lapsia kerääntyneenä ympärilleni. He katselivat lumoutuneena kirjan kantta, jossa oli kuva valtavasta lohikäärmeestä ja pienestä rohkeasta miehestä. Kaikki lapset tuijottivat minua odottavin katsein. Hetken tilannetta oudoksuen, aloin päättäväisesti lukemaan tarinaa ääneen ja lapset kuuntelivat hartaasti.
Eläydyin tarinaan leikkimielisesti ja olin lukenut kirjaa jo muutaman kappaleen verran, kun lapsien vanhemmat kutsuivat heitä nukkumaan. Yksi kerrallaan he poistuivat, hieman pettyneinäkin, sillä olisivat tietenkin halunneet kuulla miten pienen rohkean miehen seikkailu jatkui. Laitoin kirjan takaisin rinkkaan ja menin makuuasentoon odottamaan unta. Hento naishenkilö asteli viereeni.
”Ei sinun tarvitse taivaan alla nukkua. Tervetuloa matalaan majaamme, niin pääset yön kylmyyttä pakoon”, sanoi nainen. Hän oli vaikuttunut siitä miten lapsille luin, minkäänlaisia vastapalveluksia vaatimatta. Keräsin kamppeeni ja seurasin naista sen enempää kyselemättä. Näillä kolkoilla seuduilla lämmin yösija kuulosti todella houkuttelevalta.
HERÄTYS!
Heräsin kaaosmaiseen ryminään. Ulkoa kuului kaukaisia aseiden laukauksia ja epämääräisiä jysähdyksiä. Hätäännyin, nousin ylös ja juuri kun olin aikeissa kurkistaa ikkunasta, ulko-oven avasi nopealla vauhdilla Kontrollin aseistettu sotilas.
”Pysykää sisällä, niin teille ei käy kuinkaan!”
Sotilaan paiskatessa ovea kiinni, pihalla räjähti voimakkaasti. Räjähdys tuhosi oven ja suuren osan talon seinämästä. Paineaalto heitti minut huoneen perälle ja korvissani vinkui. Tarkistin oliko ruumiinjäseneni vielä tallella ja kun mitään ei ollut irti, nousin nopeasti ylös. Huutelin talon asukkaita, mutta vastausta ei kuulunut. Koko perhe oli paennut takakautta ulos. Onneksi selvisivät, ajattelin ja juoksin vikkelästi samaa kautta pihalle.
Ulkona vallitsi yleinen kaaos. Kuin sotatila. Kapinalliset taistelivat Kontrollia vastaan, eikä kumpikaan osapuoli näyttänyt minkäänlaisia luovuttamisen merkkejä. Luoteja viuhui ilmassa, polttopullot sytyttelivät rakennuksia palamaan ja ilmassa leijui sankkaa savua. Sidoin paksun huivin kasvoilleni, jotta pystyin hengittämään yskimättä ja pysyin enimmäkseen sivukujilla, suunnistaen etäämmäksi taistelusta.
Pakoreittejä jonkin aikaa etsien saavuin umpikujaan. Takaisinpaluu tarkoittaisi palaamista taistelua kohti, jonka sotaisat äänet lähestyivät uhkaavasti. Se ei olisi vaihtoehto.
Kujalla oli valtava roskakontti, yksi ainoa ovi ja palotikkaat katolle. Roskakonttiin piiloutuminen ei tuntunut hyvältä vaihtoehdolta ja palotikkaat olivat hyvin huteran oloiset, joten päätin hakea suojaa oven takaa.
Ovi oli tietenkin lukossa, mutta onnekseni ei kovin vankasti. Otin vauhtia ja yritin murtaa sitä pariin otteeseen kovalla liike-energialla. Lukko antoi lopulta periksi, ovi levahti auki ja horjahdin sisälle. Samaisella sekunnilla vastakkaisella puolella huonetta aukesi rakennuksen pääovi ja sisälle asteli tumma mieshahmo. Katseemme kohtasivat. Hahmo otti yhden askeleen minua kohti, mutta kaatui polvilleen ja lopulta tajuttomana mahalleen maahan. Juoksin miehen luokse, suljin nopeasti pääoven ja polvistuin hänen vierelle. Käänsin hahmon ympäri ja säikähdin. Hänen kasvonsa olivat epämuodostuneet, kuin tulella poltetut. Mutta tämä palovamma ei ollut tullut äskettäin.
En ollut ikinä nähnyt nähnyt ”pimeän puolen kansalaista”. Tiesin vain sen, mitä isäni oli minulle kertonut. He olivat ”Myrskyn ratsastajia”. He jotka todistivat myrskyn omin silmin ja selviytyivät siitä vain puhtaalla tuurilla tai sattumalla. Jotkut työskentelivät maanalaisissa kaivoksissa, jotkut vedenalaisissa tutkimuslaitoksissa. Joidenkin selviytyminen oli hiuskarvan varassa, sillä metrotunneleihin suojautuminen ei pelastanut siltä kuumuudelta, minkä rakas aurinkomme sinä päivänä maahan lähetti. Ne jotka olivat liian lähellä pintaa, mutta selviytyivät, saivat kasvoihin ja vartaloonsa groteskeja palovammoja. Useimmat kuolivat haavoihinsa, mutta ne jotka selviytyivät, pitivät yllään ”pimeän puolen kansalaisen” viittaa. He pukeutuivat vaatteisiin, joista ei tunnistaisi kasvonpiirteitä. Huput ja huivit suojasivat heitä oudoksuvilta katseilta. Heitä pelättiin. Syrjittiin. Jopa vihattiin. Isäni tarinoita kuunnellessani ihmettelinkin usein, että miksi apua tarvitsevia hyljittiin.
”Se mikä viime viikolla saattoi normaalia olla, nyt on kuolemaakin pahempaa”, kuului isäni vastaus ainaiseen kummasteluuni, jotain muinaista laulua siteeraen ja jättäen minut ajattelemaan asiaa pintaa syvemmältä…
Mies ei hengittänyt. Yritin saada häntä hereille, mutta turhaan. Hän ei reagoinut. Päätin avata hänen paksun takkinsa antaakseni elvytystä, jota olin isoisäni kirjoista opiskellut. Huomasin paidassa valtavasti verta ja tajusin, että häntä oli ammuttu. Aloitin rintakehän painelun, kunnes hän tarttui minua kädestä.
”Et voi enää auttaa… Luoti puhkaisi keuhkoni…” sanoi hahmo. ”Lupaa etten kuole turhaan…”
Mies näytti kaulassa hopeisesta ketjusta roikkuvaa pientä esinettä.
”Ota tämä… Älä anna sen joutua vääriin käsiin…”
”Mikä se on? Mitä minä sillä?”, kyselin hätääntyneesti.
”Se sisältää tietoa. Tietoa joka voi joko pelastaa… tai tuhota maailman…”
Riisuin ketjun miehen kaulasta ja olin kysymässä jatkokysymystä, kun huomasin ettei hän enää hengittänyt.
Ovi rysähti auki ja sisälle astui joukko aseistettuja Kontrollin sotilaita. Yksi sotilaista tarkasti miehen ruumiin.
”Se ei ole hänellä”, sanoi sotilas.
Joukon johtaja, joka maskuliiniselta olemukseltaankin oli selvästi päätösvallassa, tiiraili takaovelle päin ja komensi sotilaita tarkastamaan sitä. Sotilaat avasivat oven ja huomasivat minut kiipeävän palotikkaita katolle.
”Se on täällä!”, huusi sotilas ja ampui muutaman laukauksen minua kohti. Kapusin katolle ja huokasin helpotuksesta, etteivät luodit osuneet.
Koska tämä oli tiivisrakenteinen kylä, kykenin loikkimaan melko vaivattomasti karkumatkallani katolta katolle. Sotilaat olivat perässäni, mutta minulla oli hyvä etumatka. Saavuin viimeisen talon katolle ja ajattelin pakomatkani olleen siinä, kunnes huomasin maassa ison heinäkasan. Korkeutta oli sen verran, että ilman pehmusteita katkaisisin varmuudella raajani. Kuulin takanani aseen laukauksen ja koko kroppani käski minua hyppäämään. Havahduin hetken päästä heinäkasasta, vilkaisin takaisin ylös ja lähdin juoksemaan vauhdilla läheistä metsää kohti.
Luodit vihelsivät ohitseni, osa niistä osuen lahoihin puihin repien isoja paloja irti. Adrenaliini virtasi kropassani, enkä tuntenut väsymystä. Juoksin kuin riivattu, hyppien puunkantojen yli väistellen ammuksia, joissa jokaisessa oli osoitteena kallis pääni.
Kuulin korkeudesta tutun äännähdyksen. En uskaltanut vilkaista ylös, olisin voinut kaatua ja pelini olisi pelattu. Ääni kuului puiden korkeudella liitävälle kotkalleni. Se seurasi minua yhä uskollisesti, minne ikinä meninkään.
Pelkoni kävi toteen ja aloin uupua vääjäämättömästi. Keuhkoni huusivat ilmaa, enkä kyennyt enää juoksuaskeliin. Hyvä etumatkani antoi minulle luvan levähtää. Käperryin ison kiven suojaan ja haukoin henkeä. Kun sain hengitykseni tasaantumaan, kutsuin kotkan luokseni. Eikä aikaakaan kun viereeni lehahti ylväs ja majesteettinen petolintu, joka kirkaisi kimeän tervehdyksen. Kuiskasin ja elehdin hiljentymisen merkkejä. He voisivat kuulla missä lymyilen.
”Sinun täytyy auttaa”, sanoin tyynesti. Otin taskusta ketjusta roikkuvan esineen ja solmin sen kotkan jalkaan.
”Vie se turvaan!”, huusin ja lennätin linnun korkealle taivaisiin. Tuntui kuin harteiltani olisi vierähtänyt suuri taakka ja hymyilin.
Nousin jaloilleni, valmiina seuraavaan juoksukoitokseen, kun kuulin aseen latauksen äänen.
”Anna se tänne”, kuului totinen uhkaus korvani takaa. Ryhmän johtaja tuijotti minua murhaavalla katseellaan. Vilkaisin ympärilleni ja huomasin olevani saarrettuna. Pakoreittiä ei enää olisi.
”Mitä tarkoitat?”, vastasin, kuvitellen olevani nokkela ja päästäkseni pinteestä. Palkintona nokkeluudesta sain laukauksen olkapäähäni. Rojahdin polvilleni ja huudahdin kivusta.
Johtaja komensi kaksi sotilasta tutkimaan minut.
”Emme löytäneet mitään”, sanoi toinen. Johtaja nosti revolverinsa, osoitti sen otsaani kohden.
”Mihin piilotit sen?”
”Ei minulla ole sitä…”
Tätä vastausta vihainen ja äkkipikainen korsto ei sulattanut ja latasi asettansa. Juuri kun hän oli painamassa liipasinta huusin nopeasti ainoan lauseen mikä piti minut enää hengissä.
”…MUTTA TIEDÄN MISSÄ SE ON!”
Metsässä oli parin sekunnin ajan täysin hiljaista, kunnes tunsin takaraivooni kohdistuneen voimakkaan iskun. Näkökenttäni hämärtyi, jonka jälkeen tunsin toisen iskun ja menetin tajuntani.
KIDUTUSKAMMIO
Olin hakattu, vartaloni oli täynnä polttomerkkejä ja valuin verta. Roikuin käsistäni katosta paksun köyden varassa. Huone oli pimeä ja kolea. Seinustalla oli vanhoja kuivuneita veriläiskiä, jotka luultavasti kuuluivat aiemmille vangeille. Kroppani oli luovuttanut jo monta kertaa, mutta mieleni ei suonut lupaa kuolemalle. Minua oli kidutettu nyt jo kolme vuorokautta. Verenkiertooni oli pumpattu jos jonkinlaisia myrkkyjä täydellisen mielenhallinnan toivossa. En ollut nukkunut. Näin jatkuvasti valveunia, hallusinaatioita sekä outoja näkyjä. Tajuntani oli jatkuvassa limbotilassa; ei koskaan sammuneena, eikä koskaan täysin hereillä. Korkea kuumetila sai minut tärisemään ja vapisemaan. Ihmisen ei olisi pitänyt edes selvitä tästä kaikesta. Olin silti vielä hengissä.
Huoneeseen astui mieshenkilö, yllään lääkärintakki, kädessään salkku ja naamalla metsurin kasvosuojain. Hän asetti sormensa kaulavaltimolleni ja tarkisti kellon avulla sykkeeni. Vaimean ja myöntävän mörähdyksen jälkeen mies istui edessäni olevalle tuolille.
”Missä informaatiolevyke on?”, kyseli kiduttajani kyllästyneen oloisena. Kysymys oli päivien aikana toistunut useaan otteeseen.
”En tiedä… Annoin sen kotkalle… Kotka lensi pois… Hei hei kotka…”, vastasin mumisten. Puhuin siis kuumehoureissani täysin totta, mutta kiduttaja ei sitä ymmärtänyt. Luuli minun vain pelaavani aikaa sekavilla selityksilläni.
”Olemme kolunneet koko metsän ja kaikki sen kolot. Emme löydä sitä edes metallinpaljastimilla… Kysyn nyt viimeisen kerran. Missä se on?”
Nostin katseeni, tuijotin kiduttajaa syvälle silmiin ja aloin hyräillä isältäni kuultua vanhaa laulunpätkää.
”Taivaan lintua tarkkailkaa, se tietää mitä pitää piilossa maa…”
Mieleni oli järkkymätön. En uhraisi ystävääni. Kaiken kokemani jälkeen ymmärsin Kontrollin metodit paljon selvemmin. Se oli vallasta humaltunut sotilasliittouma, jolla ei rauhan kanssa ollut mitään tekemistä. Jos paljastaisin kenen mukaan esineen annoin, he metsästäisivät jokaisen kotkan alas, kunnes löytäisivät etsimänsä. Tämän jälkeen en olisi heille enää hyödyksi ja tiesin jo liikaa. Lopputuloksena kuula kalloon ja joukkohautaan.
Sitä iloa en heille soisi. Tätä sotaa en antaisi heidän voittaa.
”Väärä vastaus”, sanoi kiduttajani, nousi tuolista ja avasi salkkunsa. Hän otti esille käsiporakoneen ja valitsi sen jatkoksi mahdollisimman ohuen ja pistävän terän.
”Näetkö mihin tilanteeseen olet itsesi ajanut? Pian et näe mitään”
Kiduttaja tarttui väkivalloin kasvoistani avaten toisen silmäni ja käynnisti porakoneen.
Näin näkökentässäni vain pyörivän terän, kunnes ulkoa kuului nopearytmisiä aseiden laukauksia. Poran ääni vaimeni ja terä pysähtyi sentin etäisyydelle silmämunastani. Kiduttajani jähmettyi kuuntelemaan ääniä tarkemmin. Kiroten keskenjäänyttä tilannetta hän laski poransa alas ja meni tarkastamaan tilannetta. Ovi sulkeutui ja jäin kitumaan huoneeseen.
Oven takana kuului rynnäkkökiväärien pauketta, jonka jälkeen tuli täysin hiljaista. Tuntematon hahmo potkaisi oven saranoiltaan ja asteli huoneeseen. Hän otti viidakkoveitsen esille ja pelkäsin pahinta. Suljin silmäni, jonka jälkeen kuului veitsen heilahdus ja tipahdin polvilleni lattialle. Hahmo ei tullutkaan päättämään päiviäni, vaan päinvastoin. Hän vapautti minut köyden solmuista, nosti ryhdittömän ruumiini ylös ja lähti taluttamaan minua vapauteen.
Ulkona sodittiin jälleen. Kontrollin tukikohta oli kapinallisten järjestelmällisen hyökkäyksen alaisena. Vaikea kuvitella, että tämä kaikki tehtiin vain minun vuokseni. Ehkä olin vain pelinappula kummankin osapuolen sotastrategiassa. Mutta varmaa oli, että ”tieto”, joka sattumalta minun taakakseni annettiin, oli tärkeämpää kuin ikinä kykenin kuvittelemaankaan.
”Ampukaa suojatulta!”, huusi pelastajani tovereilleen. Hän talutti minua Kontrollin tukikohdan pihalla seisovaa kuljetusrekkaa kohti. Sen takaosasta huudeltiin ja viittoiltiin kutsuvasti. Suojatulen turvaamana minut nostettiin rekan perälavalle. Pelastajani löi kämmenellä rekan perää merkiksi kuskille nostaa kytkintä ja lähetti meidät pakoon. Yritin huutaa pelastajalleni kiitostani, mutta turhaan. Hän oli jo juossut takaisin taistelutantereelle auttamaan muita taistelutovereitaan.
Minulle annettiin juotavaa ja pientä syötävää, jotta virkoaisin ja voimistuisin. Rekka oli täynnä ruokatarvikkeita sisältäviä puulaatikoita. Oli siis toinenkin syy, miksi hyökkäys oli niinkin järjestelmällinen. Kapinalliset selvittivät minulle tapahtunutta, kertoen miksi pelastumiseni oli elintärkeää. Hekään eivät tienneet mitä esine sisälsi, mutta saman kuin minäkin; tieto voisi joko pelastaa tai tuhota maailman ja tämän vuoksi se ei saanut missään nimessä päätyä Kontrollin käsiin.
Olimme matkanneet jo jonkin aikaa, kun yksi kapinallisista ilmoitti rekkaa jahtaavasta vaarasta. Katsoin tielle, mutten nähnyt mitään, kunnes kuulin sen tutun rytmikkään mekaanisen äänen ja nostin katseeni taivaalle. Kontrollin aseistettu helikopteri oli kannoillamme. Kapinalliset tarttuivat aseisiinsa ja asettuivat puolustusasemiin. Yksi heistä käski meidän tarttuvan rekan perustuksista tiukasti kiinni, sillä helikopteri oli ampunut lämpöhakeutuvan ohjuksen meitä kohti. Ohjus osui onneksemme maahan, noin viiden metrin etäisyydelle, mutta heilautti rekkaa ikävästi. Rohkeimmat nousivat nopeasti takaisin asemiin ja ampuivat rynnäkkökivääreillään sarjatulta helikopteria kohti. Kukaan ei saanut hyvää ja puhdasta osumaa tuohon liukkasti liikkuvaan taivaankappaleeseen ja se päätti vastata tulitukseen uudella ohjuksella.
SUURI TAISTELU
Ensisilmäyksellä en nähnyt kuin hiljalleen laskeutuvaa hiekkapölyä. Rekka oli pyörinyt räjähdyksen paineaallon voimasta pariin otteeseen ympäri ja lopulta kaatunut kyljelleen, paiskaten ja lingoten minua kuin räsynukkea. Kun kuuloaistini vihdoin palautui, kuulin ulkoa taistelun ääniä. Jokainen aseen laukaisu kaikui lähistöllä sijaitsevasta kanjonista, saaden rynnäkkökiväärin sarjatulen kuulostamaan usean pataljoonan suurelta taistelulta. Yksikään kapinallinen ei kyennyt vastaamaan helikopterin raskaalle automaattitulitukselle ja heitä putoili maahan yksi kerrallaan, kunnes viimeinenkin uhka oli eliminoitu.
Kuulin kopterin laskeutuvan ja moottorin sammuvan. Yritin nousta ylös, mutta olin jumissa raskaiden puulaatikoiden alla. Satunnaiset revolverinlaukaukset lähestyivät uhkaavasti. Osa kapinallisista vielä kituivat ja anoivat viimeisillä hengenvedoilla armoa, mutta teloitukset olivat väistämättömiä. Hätäännyin ja yritin kaikilla voimillani nostaa laatikoita yltäni, mutta ne painoivat liikaa.
Murhaava katse tuijotti minua. Tunnistin hahmon. Korsto tarttui minua niskasta, repi laatikoiden alta ja raahasi väkivalloin ulos rekasta. Hän nosti minut yhdellä kädellä kurkusta, kantoi kanjoninreunalle ja roikotti voimatonta kroppaani yli laidan.
”Viimeinen mahdollisuus”, sanoi korsto. ”Missä se on?”
”Kerron… kyllä…”, pihisin vaimeasti, vilkaisten samalla alas jyrkkään kuolemaani. Korsto puristi kurkustani tiukemmin ja saatoin tuntevan jotain rasahtavan, kunnes hän heitti minut takaisin maan kamaralle.
Hän seisoi kanjoninreunalla, sormi liipaisimella, odottaen minun sanovan jotain. Tuijotin revolveripiippua. Aika tuntui pysähtyvän ja mieleni laukkasi tuhatta ja sataa. Taistelisinko viimeiseen pisaraan asti vai luovuttaisinko ja kertoisin kaiken?
Laskin katseeni hetkeksi maahan, jonka jälkeen nostin pääni kohti taivasta. Huusin kutsuhuudon kotkalleni ja suljin silmäni. Korsto ihmetteli tilannetta, kunnes hänen vihansa yltyi raivoksi. Kanjoni oli täysin hiljainen. Ainoa ääni jonka kuulin oli liipaisimen puristamisesta kuuluva pieni rasahdus…
Hiljaisuuden rikkoi petolinnun voimakas kimeä äännähdys. Kotka sukelsi korstoa kohden ja kaarsi vaikuttavan ylilennon vain senttien päästä meistä. Ase laukesi, mutta korsto horjahti kotkan valtavasta voimasta ja luoti raapaisi vain korvalehteäni. Hän jatkoi ampumistaan, tällä kertaa tähtäimessä teloitusta häirinnyt lintu. Se lenteli näkökykymme ulottumattomiin, eikä yksikään luoti ollut hipaissutkaan sitä. Korsto otti tähtäimeen jälleen minut ja puristi liipaisinta, mutta kaikki panokset oli käytetty kotkanperkeleeseen. Hän kiehui raivosta ja nakkasi revolverinsa maahan. Korsto repi rintataskusta roikkuvan käsikranaatin sokkineen irti ja aikoi eliminoida minut hinnalla millä hyvänsä.
Selkäni takaa kuului tuttu kotkan äännähdys. Tiesin sen olevan äänimerkki ja heittäydyin salaman nopeasti maahan, jolloin kotka lensi yltäni suoraa päin korstoa kohden. Kuului valtava yhteentörmäys… Nostin katseeni, enkä nähnyt kumpaakaan. Samalla hetkellä kanjonista kajahti massiivinen jysähdys. Se kaikui seinämiä pitkin aina ikuisuuteen asti. Juoksin hädissäni reunalle huutaen kotkalleni kutsuhuutoa, mutta turhaan. Punainen veripilvi laskeutui kanjoninpohjalle. Räjähdyksen repimä ruumis makasi elottomana kivikossa ja yksinäinen kotkansulka pyöri ilmassa pudoten lopulta hiljalleen maahan…
KOTIINPALUU
Keräsin rekasta laatikoissa olleita ruokatarvikkeita ja pakkailin niitä löytämiini isoihin rinkkoihin. Nämä tarvikkeet auttaisivat minua selviytymään pitkän talven yli. Huokaisin helpotuksesta, mutta samalla mieleni valtasi haikeus ja suru… Kaksi lähtee, yksi palaa…
Kun olin saanut rinkat lähtövalmiuteen, päätin tarkistaa vielä helikopterin. Löysin kompassin ja paikallisen kartan, joten kotimatkani helpottui melkoisesti. Nostin ruokarinkat selkääni, lausuin kotkalleni hyvästelyt ja lähdin tallustamaan auringonlaskua kohti.
Useiden päivien päästä saavuin vihdoin kotiini. Kannoin ruokatarvikkeet kellarin varastoon, johon olin säilönyt sadonkorjuun vaatimattomat antimet. Järjestelin varastoni ja laskeskelin päässäni talven pituuden ja tarvikkeiden määrän suhdetta. Yhtälöksi sain ”selviydyn”.
Olin väsynyt ja tarvitsin lepoa. Ennen sitä päätin kuitenkin tehdä vielä yhden asian. Jotta saisin suruni käsiteltyä, oli kotkanpesä korjattava pois.
Avasin heinäladon suuren puuoven ja katsoin haikeasti sen yläpuolella olevaa aukkoa, jonka olin rakentanut kotkalleni omaksi sisäänkäynniksi. Nostin tikapuut vasten kattohirttä ja kohti valtavaa kotkanpesää. Kapusin ylös ja olin repimässä pesän tukirakenteita, kunnes huomasin sen pohjalla jotain kimaltelevan. Tartuin suureen sammalpeitteeseen ja raotin sitä hieman. Suureksi yllätyksekseni näin hopeisen kaulaketjun, josta roikkui juurikin se esine. Tunsin isällistä ylpeyttä ja silmäkulmastani valui yksinäinen kyynelpisara. Nostin koko peitteen sivuun ja herkistyin itkuun; pesän pohjalla kiemurteli vastakuoriutunut kotkanpoikanen… Pyyhkäisin kyyneleet silmistäni, huudahdin uhrautuneen kotkani kunniaksi tutun kutsuhuudon ja katsoin hymyillen pikkulintua silmiin. Tiesin saaneen elämälleni jälleen kauniin merkityksen.
LOPPU
