Koivujen katveessa pidettiin vakavaa mieltä, vaikka säiden puolesta se oli mitä kaunein päivä hautajaisille. Sanottiin, että se oli taas Marrasenkeli käynyt noutamassa omiaan. Marrasenkeli toimi tuonelan puolelta, josta tuli silloin tällöin tekemään vähemmän toivottuja visiittejään. Marrasenkelistä sanottiin, että hän on musta kuin yö, lukuunottamatta tummanpunaista suorakulmaisen muotoista jälkeä kasvoissaan, kuka väittäen sen kulkevan täysin keskeltä kasvoja, kuka taas tietää sen viistävän hieman vasenta puolta. Minä en sano mitään, enhän edes ole varma koko olennon olemassaolosta.
Hautajaiset tekivät päätöstään, kun virkeimmät viimeistelivät santsikuppejaan ja puheenaiheet olivat hieman kevyempiä, vaikka keskustelu käytiinkin jähmein huulin. Taikuri Panttinen oli hyvä mies, mitä nyt viinan menevä, mutta kukapa ei olisi? Ja ehkä se jo ikäkin toi vaivansa muassaan. Kävelin Panttisen lesken luo, mutten keksinyt mitään sanottavaa. Panttisen leski ei halunnut vaivaannuttaa jo ennestään arkaa hetkeä ja tuumasi hiven haikeutta äänessä ja katseessa, että “aika aikaa kutakin ja nyt se sitten teki sen viimesen temppunsa”. En osannut vastata mitään, joten tyydyin vain toteamaan, että “Panttisen tempuille olisi varmasti vielä ollut kysyntää”. Liekkö sitten lipsahti kohteliaisuutta, sillä mahdotonta menekkiä ei lastenkutsuihin erikoistuneella juoppo-taikurilla ollut, vaikka osaava mies olikin; minullekin opetti muutamia korttitemppuja, vaikken niistä tätä nykyä muista enää ainuttakaan.
Kävelin kirkon pihalta rehellisen mittaisia askelia kai kotiinpäin. Tarkistin Panttisen leskeltä saamiani teatterilippuja, mitkä sattuneesta syystä olivat jääneet käyttämättä, eikä hän välittänyt enää nähdä näytöstä. Näytös olisi alkuillasta, vaikkei “rikkaiden helvetti” nimellään minua houkutellut. Tai ehkäpä se oli juuri se nimi. Taivas valui lämpimiä pisaroita hartioille, mutta niin väljästi, ettei siinä ehtinyt kastua. Teatterin sisäänkäynti oli yllättävän ruuhkainen, joten ehkäpä tuleva esitys tulisi olemaan katsomisen arvoinen. Sain pusakkani viimeisten joukossa narikkaan, jossa tuoksui tuulipukujen kangas ja viinalle löyhkäävä ovimies, vaikka selvää yrittikin estittää, ja mikä jottei, ehkä se näin teatterissa on ihan hyväksyttävää. Kävin salin puolelle etsimään istumapaikkaa.
Juoni eteni verkkaisesti, joten ei ollut tarpeen keskittyä erityisen tarkkaan pysyäkseen mukana. Rikkaat olivat joutuneet paikkaan, ilmeiseti jollekkin saarelle, missä oli kaikkea meidän mittareilla arvokasta ja kaunista, mutta valitettavasti paikalliset eivät osanneet pyytää vastinetta, vaan jakoivat mielellään kaiken tuon turhan maallisen pois, kun eivät itse niitä niin tarvinneet. Mutta kun rikkailla oli hävyttömiä summia rahaa, jota pitäisi päästä hieman törsäämään, mutta ei, nämä pikkuonnelliset eivät huolineet rahaa. Ne oli herkkiä hetkiä porvariston pinnallisissa riveissä ja se sai minut hymyilemään, mutta vain lievästi, sillä nauru olisi ollut jo liioiteltua ja olisi luonut kiusallisen ilmapiirin katsomoon, ehkä myös lavalle.
Näytös päättyi ja lähdin narikan kautta ulos. Jäin miettimään tuota ovimiestä, hänen kasvoiltaan saattoi lukea ryypyn jos toisenkin valuneen kurkusta vuosien mittaan, mutta onpahan saanut silti työpaikan pidettyä. Päätin itsekkin käydä kasvattamassa “punaisen apteekin” liikevaihtoa, sillä tänään oli jotenkin muhjuinen olo ja tarve vetää kupoli kuperaksi. Kotiin päästyäni istuin olohuoneen sohvalle ja narautin auki astetta väkevämmät kolme varttia.
Havahduin pimeästä huoneesta, makasin lattialla. Muutaman metrin päässä seisoi lapsia kuoromuodostelmassa valkoisissa kaavuissa kynttilät käsissään. He kuiskailivat jotain, mutten saanut sanoista selvää. Lasten vierellä seisoi tumma hahmo, jonka paljasti ainoastaan reunimmaisten lasten kynttilöiden kajastus ja tummanpunainen jälki kasvoilla, aikalailla keskellä, tai ehkä aavistuksen vasemmalla, en osannut sanoa varmaksi. Kauempaa kuului paineikasta suhinaa, aivan kuin kaasuhella olisi jäänyt päälle. Sitten leimahti, koko huone, ilma oli tulessa ja sen pienen hetken liekit valaisivat huoneen ja tuon tumman hahmon kasvot, ja vasta silloin tajusin kuka hän oli. Marrasenkelillä oli luonnottoman leveä hymy, kirjaimellisesti korvasta korvaan, se oli äärimmäisen häiritsevä ja ivallinen hymy. Havahduin sohvalta, olin sammunut tupakka kädessä sohvalle ja tupakka oli sytyttänyt olohuoneen maton palamaan. Sain palon sammumaan ja jäin sydän jyskyttäen istumaan sohvalle, “mitä helvettiä?”.
Heräsin horroksesta, tuntui epätodelliselta, päivä tuntui venyvän purukumin tavoin aina kun se meinasi edetä. Lähdin kävelylle. Jos pakkanen olisi ääntä, olisi se tänään repinyt korvat päästä, eikä kuvan muodossa olisi suonut silmille sen suopeampaa kohtaloa. Painelin tuohon melankolian nuolemaan kuppilaan lämmittelemään, vaikka aikarauta viittoi vasta puoltapäivää. Päivän nuoruus näkyi myös asiakkaiden määrässä, jotka olisi voinut laskea yhden käden sormilla, vaikka kolme niistä olisi mennyt sirkkelin mukana ja laskin myös itseni mukaan. Reino askarteli olutta suuhun heikoilla käsillään, eikä muutoinkaan turhan riski kaveri ollut, vaikka kai niissä käsissä jotain ihan oikeasti oli pielessä. Reino oli niitä kavereita, joilla naama oli huokoisinta huopaa, ainakin tahdista päätellen, ja seura maistui iltapäivälehdiltä; nostetaan epäolennaiset seikat otsikoihin, kaivellaan vanhoja virheitä esiin, eikä yksityisyyttä arvosteta kuin nimeksi, jos sitäkään. Mutta silti tuossa maailman pieksämässä kusipäässä oli jotain mielenkiintoista. Istuin pöytään lupaa kysymättä ja tiedustelin tältä pumpulilärviltä, että mikä sai miehen niin varhain tuopin ääreen kampeamaan, mutta Reino ei sanonut mitään, vaan nosti vapisevin käsin tuopin huulilleen, laski tuopin pöytään, huokaisi syvään ja toisti liikkeen, sillä tähän tarinaan ei yksi ryyppy olisi riittänyt. “Kävin tuossa tohtorin pakeilla, nimittäin, toissapäivänä...”, yritti Reino saada lausetta rakennettua, mutta tarinan lopun saattoi päätellä jo ilmeestä, ei se tarvinnut sanoja loppuun. Marrasenkeli saisi taas lisää seuraa, eikä menisi enää liian pitkästi. Ehkä se kiinnostava piirre tuossa mulkussa oli, kuinka hän sai sympatian heräämään.
Ja vaikka kesä alkoi jo vähitellen väistyä, niin ehtipä vielä kerran nuo tutut koivut langettaa varjoaan seurakunnan ylle. Papin puhuessa läsnäolijat veikkaili Marrasenkelin synty- ja tarkoitusperiä, näin ajankohtaan sopivasti, vaikka ainahan eläville kuolema on ajankohtainen aihe, ja siitä keskusteltaisiin, vaikkei olisikaan. Marrasenkeliä kunnioitettiin enemmän kuin itse elämää arvostettiin, mikä oli mielestäni hieman outoa tai ristiriitaista tai jotain sellaista kumminkin, kun ei ajatus pysynyt päässä sen aikaa että siitä olisi saanut edes kiinni. Ajatukset karkasivat kuin eläimet eläintarhasta sarjakuvissa.
Huomasin istuvani puiston penkeillä seuraamassa nuorison perseilyä. On suorastaan kunnioitettavaa, kuinka paljon nuo teini-ikäiset huligaanit näkevät vaivaa vain näyttääkseen ettei heitä kiinnosta mikään, eivätkä he välitä mistään. Siinä on sellaista kivuliasta kauneutta. Muistan jonkun joskus sanoneenkin, että “tärkeämpää on turhuuden siementä kylvää ja saamattomuuden peltoja niittä”, kuka lie tusinataiteilija, mutta mielestäni kuvasi hyvin aikaamme, ja varsinkin nuorempaa polvea, kun ongelmat on vielä niin mitättömiä, ettei elämä maistu vielä elämälle, vaan silkalle paskalle ja virkavallan edustajat ovat kaikki homoseksuaaleja, vaikka yhdelläkään ei ole sukuelimiä, minkä vuoksi niitä kuuluisikin ladata naamaan ja lähettää lautalla ruotsiin. En osaa enää tässä iässä samaistua tuohon niin kovin mustavalkoiseen ajatusmailmaan, mutta arvostan toki vahvoja mielipiteitä.
Otin taskusta tupakkatopan ja ryhdyin käärimään sätkää. Otin vihkosta sätkäpaperin, se oli viimeinen. Aina viimeisen kohdalla käy pienen hetken mielessä lopettaminen. Jos taas filtterit loppuvat, viimeisen kohdalla miettii, että vastahan sitä osti täyden pussin. Polttelin sätkää puiston penkillä laiskasti istuen ja mietin lapsuutta. Jouluisin paketit, mikäli niitä edes tuli, olivat pehmeitä. Ei kai siinä mitään pahaa ollut, mutta kun koulussa tuli lelupäivä, niin muiden miettiessä, minkä lelun ottaisi mukaan, minä mietin, että mihin voisin kadota päiväksi. Tai olisinhan minä voinut vetää ne pitkät kalsarit päähän ja mainostaa, että näillä minä leikin, näissä on kusiaukkokin edessä. Ehkä katkeruuteni oli turhaa, mutta lapsuutta kun ei pääse viettämään kahdesti, niin silloin se on kai turhuudestaan huolimatta oikeutettua. “En tiiä”, mumisin ja heitin tumpin nurmikolle noustessani penkiltä.
Tuli jo pimeä, joten oli parempi lähteä kotiin. Matkalla ehtisi mietiskellä enemmän. Heräsin ajatuksistani kun ylitin autotietä ja kuulin kovaäänisen torven. Rekan valot tulivat kovaa vauhtia kohti. Tuumasin vain, että “valoa tunnelin päässä...” ja sitten pimeni. Heräsin sammaloituneesta veneestä, se oli mäntyä. Ympärillä oli vain sankka usva ja Marrasenkeli airoissa, jolloin tajusin tilanteen. Oli tullut minun vuoroni. Tumma vesi läiskyi laitoihin ja autio tuuli hönkäili takaapäin. Pian honkio tömähti rantahiekkaan ja Marrasenkeli viittoi minua nousemaan rannalle. Ilma oli kolea ja usva peitti taivaan, mikäli tuolla taivasta olikaan.
En ollut koskaan ajatellut tuonpuoleista sen enempää, mutta nyt kai olisi aikaa ajatella. Punakoivut havisivat kuin keskustellen uudesta tulokkaasta, mutta luultavasti ne havisivat ihan vain tuulen myötä. Marrasenkeli otti minua kädestä ja vei perässään kuin näyttääkseen jotain. Perille päästyämme huomasin, että täällä oli muitakin; Panttinen näytti taikatemppujaan lapsille, joista jostain syystä harvoilla oli hiuksia. Hihkaisin Panttiselle, että mahtuuko vielä katsomoon ja hän kääntyi hymyssä suin katsomaan minua, mutta ei sanonut mitään. Lapset antoivat minulle tilaa ja kävin maahan istumaan. Panttinen näytti ne kaikki korttitemput jotka oli minulle opettanut aikoinaan, se oli mahtava esitys. Jossain vaiheessa Marrasenkeli saapui paikalle ja kaikki lapset juoksivat hänen luokseen alkaen tottuneesti muodostamaan itseään peräkkäisiin riveihin. Marrasenkeli jäi kuoron vasemmalle puolelle. Lapset lauloivat kuin vain tällä puolen voi laulaa ja se laulu oli osoitettu minulle. Marrasenkeli hymyili leveästi, suupielet ulottuivat kirjaimellisesti korvasta korvaan. Hän oli hyvin ylpeä pikku lapsikuorostaan.
Hetket kuluivat, ei voinut puhua päivistä, kun ne eivät eronneet mitenkään öistä, tai siis täällä ei ollut maallista vuorokautta, täällä oli vain nyt. Olin tyytyväinen olooni, sisälläni vallitsi vahva rauha. Enää ei tarvitsisi miettiä humalaisia ovimiehiä, palavia mattoja tai lelupäiviä. Mutta eräs asia jäi vielä mietityttämään, joten lähdin Marrasenkelin pakeille ja kysyin, että “Kun satuit varmaan olemaan paikalla, niin mitkä olivat viimeiset sanani?”, johon Marrasenkeli vain totesi, että “...eikä ollut edes junan valot!”
