Kuuhinen
Ermo heräsi.
Tammikuinen pakkasyön täysikuu valaisi Ermon mökin kamaria, ja Ermo makasi liikkumatta kuunnellen.
Mihin hän oli herännyt, se askarrutti mieltä. Tuskin pakkasen paukahtelu olisi saanut tapahtunutta aikaan, sillä yleensä Ermo nukkui yönsä sikeästi kuin tukki.
Ehkä alitajuntaan oli jäänyt pyörimään tietoisuus asiasta, jonka poliisin kelkkapartio oli pari päivää aiemmin varta vasten käynyt toimittamassa tänne syrjäseudulle. Poliisi haki paikkakunnalta vankikarkuria. Elämäntaparikollinen Kyösti Kalervo Keturinmäki, jonka alamaailman ansiolista oli gorillan käsivartta pidempi, oli pari viikkoa aiemmin onnistunut pakenemaan vankilasta. Koska Keturinmäki oli kotoisin näiltä seuduilta, oletti poliisi miehen hakeutuvan tutuille elomailleen. Näillä rajaseuduilla riitti autioituneita asuinpaikkoja, joissa piileskellä.
– Pidä sinä Ermo silmät auki ja ovi säpissä. Keturinmäki on paatunut konna ja käyttäytyy helposti väkivaltaisesti, oli tuttu poliisimies Rauno Kiipelivuori opastanut Ermoa.
Kyllähän Ermo Kyösti Keturinmäen muisti kouluajoilta. Isokokoinen, hieman kantikas järjenkulultaan oli Kyösti kouluaikoina ollut. Jonkunlaista hengenheimolaisporukkaa silloin kerännyt ympärilleen. Pienempiä ja heikompia koulutovereitaan oli pelonsekaisessa kunnioituksessa silloin pitänyt ja kurmuuttanut. Vielä yksi erikoinen luonteenpiirre oli Kyöstistä mieleen tullut: Kyösti suhtautui hämähäkkeihin kauhunsekaisella pelolla. Missä vain tuo ötökkä oli esillä, pyrki Kyösti sen liiskaamaan raivoisassti polkien ja karjuen samalla.
--------------
Oliko ulkoa kuulunut jotain outoa, johon Ermo oli havahtunut. Liikahtamatta vuoteessaan Ermo avasi silmänsä ja katsoi ikkunaan, josta kuunvalo lankesi säännöllisen kiilamaisena neliönä kamarin permannolle. Ikkunassa häivähti varjo, joka pysyi siinä pari kolme sekuntia ja katosi.
Ermo ponnahti jaloilleen ja säntäsi kamarista pirtin puolelle. Hirvensarvessa seinustalla roikkui kaksipiippuinen haulikko, belgialainen Liege.
Ermo vetäisi nopeasti jalkaansa huopatöppöset ja naulakosta ylleen vanhan armeijan poistomyynnistä hankitun manttelin.
Ehtiessään ulkoportaalle Ermo näki hangessa poispäin paarustavan hahmon.
- Seis siihen paikkaan ja käpälät kohti tähtiä, taikka alkaa tulla persuksille sen verran järeetä susihaulia jotta on kohta pierulla valinnanvaraa mistä rööristä ulos parkasee.
Hahmo pysähtyi ja levitti kätensä sivullepäin. Oli kuitenkin ehtinyt jo sen verran lähelle metsänreunaa että oli jo puiden muodostamassa hämärässä varjossa. Ermo ei nähnyt tarkoin mutta, ei tuo kyllä vastannut käsitystä Kyösti Keturinmäestä. Toisaalta, kuka muukaan täällä syrjäsalolla voisi öiseen aikaan hiipparoida.
- Alappa sieltä sipsutella tännepäin niin katellaan mikä hiippari sitä oikein ollaan, Ermo patisteli öistä kulkijaa.
- Mikäs hiivatin öttiäinen sinä mahat ollakaan? Ermo mutisi lähinnä itselleen katsellessaan öistä vierasta. Ei se kovin iso ollut, ehkä nipa nappa puolitoistametrinen kummajainen. Olemus muistutti enemmän viisisakaraista meritähteä, joka oli puettu keltaiseen haalarihousuun, jonka leveät olkahihnat kulkivat ristiin rinnanpäältä ja pään sivuitse selkäpuolelle.
Kartiomaisesti kapenevat kädet, jalat ja pää loivat ehdottoman mielikuvan tähtimuodosta, joka oli tuttu joulupipareista.
・ Kuuhinen, kuuhinenhan minä olen, sanoi keltainen piparkakku.
・ Kuuhinen? Mikä helvatun kuuhinen, Ermo ällisteli.
・ Ihan olen tavallinen kuuhinen, kuului vastaus.
・ Elikkä, tämä on sitten unta, arveli mökin mies. - Näin unta kuinka heräsin ja nyt sitten näen unta keltaisesta piparkakusta joka sanoo olevansa kuuhinen.
・ Kyllä minä olen oikea kuuhinen, enkä mikään piparkakku, tivahti öinen vierailija kiukkuisesti.
・ Oleppa mikä olet, mutta mennään sisälle, minulla alkaa tulla vilu, eikä sinullakaan näytä liikaa päälläsi olevan. Jäädyt kohta, Ermo päätti jatkaa untaan sisällä.
・ Ei minulla ole kylmä, intti kuuhinen ja seurasi Ermoa sisälle.
Sisällä Ermo napsautti pirttiin valon ja istutti vieraansa pöydän ääreen jatkaen tämän tenttaamista. Aivan selväähän oli että, tämän täytyi olla unta joskin hyvin mielenkiintoista sellaista. Tästä täytyi ottaa huvi irti ennen heräämistä.
・ Ja, mistäs tämmösiä kuuhisia sitten ilmestyy pakkasöinä korpisaloille? Ermo uteli.
・ Minun tietääkseni kuuhisia on vain kuussa, ja sieltähän minäkin olen tullut.
・ Jaa, että ihan kuusta. No, nythän se on täydenkuun aikaan hyvä lennellä sieltä, niin on helpompi osata takaisin. Raketti on varmaan tuolla liiterin takana pikkusen piilossa vai?
・ Raketti? Ei kuuhiset mihinkään rakettia tarvi. Me matkustetaan kuunsäteellä.
・ No niinpä tietysti. Istutte vain säteen päälle kuin pääsiäsinoita luudanvarrelle ja fiuh, ehdotti Ermo.
・ No ei tietenkään. Tämä on kuunsäde, sanoi kuuhinen kaivaessaan taskustaan noin vaaksan läpimitaltaan, ja parinsentin paksuisen pyöreän läpän jossa sojotti parin tuuman mittainen holkki.
・ Joopa joo, Ermo hymähti ja jatkoi suupielet virneessä. - Nyt on jo tutumman näköistä tavaraa. Tuohan on Anttilan postimyynnissä aikoinaan ollut pierutyyny.
Kommentti ei ollut avaruuspiparin mieleen, vaan kuuhinen kiivastui ja iski nyrkkiä pöytän.
・ Eikä ole! Tämä on kuunsäde ja tämä puhalletaan matkustuskuntoon, jolloin itse jäädään kuplan sisään.
・ Ja sitten vain pompitaan pallon sisällä ja hupskeikkaa, kohta ollaan maapallolla? Ermo naurekeskeli.
・ Juuri noin. Tajusitpa viimein, kuuhinen huokasi.
---------
Ermon pihapiirin tuntumassa, metsän reunalla vankikarkuri Keturinmäki manasi itsekseen kun pimeänä nököttäneeseen pihapiiriin syttyi mökin valo.
- Saakeli! Siellähän asuu joku. Ei kai se Ilveskorven Ierikka ole karannut palvelutalosta? Kuka hitto siellä majaansa pitää?
Kyösti Kalervo Keturinmäki oli suunnitellut pakomatkansa huolella. Kyöstin kotiseudulla oli erinomainen piilopaikka, juuri tuo Ierikan mökki. Kaukana muusta asutuksesta oleva paikka, jota yksinelellyt Ilveskorpi oli asunut palvelukotiin muuttoonsa asti. Ilveskorpi oli pitänyt rakennukset tiptop kunnossa ja liiterin täynnä polttopuita. Sen Kyösti muisti ajalta ennen linnaan joutumista.
Ilveskorven mökki olisi riittävän syrjässä, eikä sinne pitänyt kellään olla mitän asiaa. Siellä karkuri voisi rauhassa piileskellä talven yli. Sapuskat voisi käydä vohkimassa kyläläisten kellareista öiseen aikaan. Kyöstin paikallistuntemus auttaisi elintarvikehankintojen kohdentamisessa.
Nyt hyviin suunnitelmiin näytti tulleen ennakoimaton mutka. Kuka hiivatti oli majoittunut Ierikan mökkiin?
---------
- Ja, höpötipöpöti, Erno virnisteli kuuhiselle. - Untahan tämä on, vaikka niin valveillaololta tuntuukin.
- Eipä ole, kuuhinen intti. Olen minä oikea kuuhinen ja kuusta tullut.
- Oletkos muuten koskaan kuullut, ettei kuussa ole ilmaa, joten ei siellä voi olla elämääkään? Ermo heitti.
- Kuka sellaista väittää? kuuhinen uteli ilmeisen kiinnostuneena.
- Tiedemiehet ovat sen selvittäneet, ja amerikkalaiset kävivät kuussa katsomassa. Ei ne ainakaan ole sanoneet nähneensä kuuhisia siellä.
- Eivät tietenkän nähneet. Kävivät pikkusen kaapasemassa hiekkaa ja lähtivät tiehensä. Ei kuuhiset kuun pinnalla kuhise. Kuussa on sisäisiä onkaloita, joissa on mukavat olot, ja siellä meikäläiset asuvat.
- Onko niissä onkaloissa muka sitten ilmaa?
- Älä nyt takerru epäolennaisuuksiin, Kuuhinen huomautti. - Te olette täällä maassa ilmeisesti niin täynnä tuota ilmakehäänne, ettette ymmärrä kuun oloista mitään.
- No, kerroppa esimerkiksi kuinka te puhallatte nuo ilmapallonne täyteen, jos siellä ei ole ilmaa? naureskeli Ermo.
– Häh? Minähän sanoin, ettet takertuisi epäolennaisuuksiin, tuhahti kuuhinen.
– No niinpä. Kuinkas se muka sitten onnistuu?
– Kyllä sinä sitten olet yksi valopää, kuuhinen marahti.
– Pistäppä kunnolla päällesi, niin mennään tuonne kuutamolle. Näytän homman ihan kädestä käteen.
– Se on “kädestä pitäen”, Ermo virnotteli.
– Voihan se täällä ollakin, kuuhinen tokaisi äreästi.
Siinämäärin hauskalta ja mielenkiintoiselta uni tuntui, ettei Ermo halunnut jättää hommaa vaiheeseen. Tämä oli katsottava kellonsoittoon asti.
Eteisen komerosta vain kelkkahaalari päälle ja karvareuhka yksinkerroin päähän. Kunnon karvakintaat käteen ja Ermo oli valmis.
– Tuleppa seisomaan aivan tähän viereeni, kuuhinen pyyteli, kun kaksikko oli asettunut piha-aukoille kuunpaisteeseen.
– Näytän nyt kädestäkäteen miltä kuunsäde näyttää sisältäpäin, kuuhinen lausui ja alkoi puhaltaa läpyskänsä holkkiin. Kuului vieno “poks” ääni ja Ermo huomasi olevansa kuuhisen kanssa aivan kuin suuren saippuakuplan sisällä.
– No johan on perhana vie uni. Tälläistä ei ole edes parhaissa amerikkalaisissa elokuvissa, Ermo totesi.
Kuuhinen ei sanonut mitään, vaan alkoi pomppia vimmatusti pallon sisällä. Pallo alkoi pompahdella hyppyjen tahdittamana yhä korkeammalle ja pian se vain viuhahti kiihtyvällä vauhdilla kohti kuuta.
Ermo katsoi huimaavaa vauhtia loittonevaa maapalloa ja säikähti toden teolla. Kuussahan ei ole ilmaa. Minähän tukehdun siellä hetkessä. Samassa hän kuitenkin totesi kaiken olevan pelkkää unta, joten ainoa suurempi vaara olisi sängystä putoaminen. Ermo vilkaisi matkakumppaniaan. Kuuhinen virnotti voitonriemuisen näköisenä.
--------------
Vankikarkuri Kyösti Keturinmäki hiippaili varovasti Ilveskorven mökin tuntumaan. Mökissä paloi valo, mutta ikkunasta kurkistaessa ei ainakaan tuvan puolella näkynyt ketään. Kyösti kiersi kurkkaamaan myös kamarien ikkunoista. Hän oli joskus kakarana vieraillut Ierikan mökillä. Ilveskorvilla oli saman ikäinen poika, Ermo, jonka luona oli silloin käynyt. Kyösti muisti pienen mökin huoneet jotakuinkin tarkasti yhä. Kamarit olivat pimeänä, mutta kuun valossa nekin näyttivät tyhjiltä asukkaista. Toisen kamarin sänky näytti siltä kuin siinä olis nukuttu ja noustu petaamatta. Mutta missä oli mökin asukas?
Tovin aikaa kuunneltuaan hiljaisuutta, Kyösti avasi varovasti ulko-oven. Ääntäkään ei kuulunut. Samaa varovaisuutta noudattaen avautui myös eteisen ovi valaistuun pirttiin. Ei vieläkään ketään. Kyösti hiipi kamarien ovile ja avasi ne yhtä laihoin tuloksin. Pirtissä Kyöstin katse osui hirvensarvissa roikkuvaan haulikkoon. Hän nappasi aseen käteensä ja tarkasti piiput. Ase oli ladattu. Mutta missä oli mökin asukas?
– No, perhana. Tietysti se on mennyt huussiin. Yöllinen pakottava tarve on komentanut asukin istunnolle. Minäpä odottelen ja järjestän sellaisen yllätyksen että, mikäli suoleen on jotain vielä jäänyt, niin sen voi noukkia kalsareistaan samantien.
Kyösti istuuntui keinutuoliin odottamaan. Hän odotti ja odotti. Seinäkello raksutti tunnin ja kohta jo toisenkin.
– No, kylläpä se kestää. Jo on ukolla maailmanlopun mahatauti, Kyösti manaili. Naulakossa roikkui siniharmaa armeijamallinen mantteli ja joku sarkapusero, joista Kyösti oli jo päätellyt mokin asukkaan sukupuolen.
Lämmin mökki ja pitkä pakomatka aiheuttivat sen että karkuri alkoi torkahdella vahtipaikallaan. Pian kuorsaus jo täytti pirtissä vallinneen hiljaisuuden.
Pakkasaamun aurinko häikäisi paistaessaan ikkunasta Kyöstin silmiin tämän herätessä. Mökissä oli lämmin, ja Kyöstillä nälkä. Mökin asukas ei ollut vieläkään palannut ja Kyösti pohti vaihtoehtoja. Se on jäätynyt huussin reijälle kiinni? Tai kuupahtanut sydäriin polunvarteen. Asia lienee varmistettava, mutta ensin keitän kahvit ja kattelen jotain murkinaa. Ruokahaluthan siinä kärsii, jos joutuu sulattelemaan äijää huussinistuimelta. Jos se on sinne kuupahtanu, niin joutaa odottelemaan, ei sitä mikään enää auta kun on puoliyötä istunut tuollaisessa pakkasessa. Pian kahvinkeitin porisi mukavasti, ja einestä oli löytynyt pöytään.
------------
– Miltäpä se maanasukista näyttää? Onko sitä kuussa elämää, kuuhinen tiedusteli tekolempeällä äänellä.
– Autio ja tyhjä on maisema, eikä elämän merkkejä ilmoilla leiju, Ermo myötäili.
– Vaan odotappa kun mennään hieman asioissa pintaa syvemmälle, jatkoi avaruuspiparimiekkonen.
– En nyt haluaisi varsinainen ilonpilaaja olla, mutta vaikka nyt ollaankin unikuvissa, niin kuussa ei silti ole ilmaa, joten tuskinpa edes unessa kannattaa lähteä kuikuilemaan hapettomiin maisemiin.
– Taasko sinä takerrut niihin ilmastokysymyksiin. Hyvä on, hyvä on. Minäpä kerron olennaisen seikan. Meillä kuuhisilla on kykyjä, joita ehkä maassa pidettäisiin vähintään poikkeuksillisina. Ehkä jopa magiallisina. Siis taikuutena, enkä tarkoita taikatemppuja, vaan jotain paljon olennaisempaa. Tehdäänpä sinulle oma mikroilmasto, eli tupsautetaanpa henkilökohtainen ilmapiiri vieraan ympärille.
– Hetsumaskekkuli, manasi kuuhinen ja napsautti sormiaan. Kuunsädepallo poksahti vienosti ja katosi. Kuuhisen kämmenelle ilmestyi sama pierutyynyn oloinen läpyskä, jonka tämä sujauttu nopeasti taskuunsa.
– Tervetuloa kuuhun, kuuhinen toivotti.
– On tämä ihme uni, Ermo hämmästeli ja jatkoi. - Kyllä tästä voisi kai pikkuhiljaa herätä. Alkaa kohta kääntyä painajaiselle.
Ermo painoi peukalon nivelkohdan hampaitten väliin ja puraisi. Sattui ihan saakelisti, mutta hän ei herännyt.
– Ei kai tämä nyt sitten kuitenkin..? Ermo ähisi.
– Kylläpä vaan, mutta kun nyt täällä ollaan, niin käydäänpä peremmälle, kuuhinen totesi ja viittasi kohti kraaterin seinämässä olevaa aukkoa.
Tunneli jatkui mutkitellen alaviistoon, ja Ermo ihmetteli mielessään sitä, kuinka siellä ei ollut täysin pimeää, vaikka maan, tai siis kuun alla oli jo edetty hyvän matkaa. Mitään valoja ei näkynyt, mutta pimeää ei vain ollut. Hän tiedusteli asiaa kuuhiselta.
– Se johtuu sienirihmastoista, ne tuottavat riittävästi valoa. Kaikki onkalot ovat sienirihmastojen kasvualustaa, ja sienet ovat meidän ravintoamme, Kuuhinen paljasti.
– Että kuussa kasvaisi sieniä? Ermo varmisti.
– Joo kuukusia. Sellaisia valkoisia palleroita...
– Tiedän, Ermo totesi. Kyllä kuukusia kasvaa meilläkin aivan pihanurmellakin kesäisin on noita maamunia näkyny.
– Jep. Ne on täältä aikoinaan kuljetettu sinne siirtoistutuksiksi. Niitä kokeiltiin viljellä maassa, koska oletettiin siellä olevan paremmat kasvuolot suuremman kosteuden vuoksi. Se meni tosin pahasti komettaan.
– No, kasvaahan niitä maassa, ja joskus nurmikko valkoisena.
– Kasvavat toki, mutta maku on aivan ..sanonko mä mistä. Ja sitäpaitsi ne menevät nopeasti ylikypsiksi ja kelvottomiksi syödä. Mutta se niistä. Perillä ollaan.
Ermo katseli ihmeissään ympärilleen. Jopa oli kerrankin kunnon uni. Tämän kun vielä herätessä muistaisi, niin jopa olisi romaanin ainekset kasassa. Suuri himmeässä valossa näkyvä onkalo, jossa hääräili noita keltaisia piparikakkukuuhisia siellä ja tuolla. Kaikista ihmeellisintä oli se että, nuo hahmot näyttivät itse hohtavan himmeää valoa. - Joo, ne syö niitä sieniä ja hohtavat sen vuoksi, Ermon logiikka päätteli.
Yksi tähtihenkilö pysähtyi tuijottamaan Ermoa tarkasti. Hetken katseltuaan alkoi ripeästi astella maamiehen luo. Hyppäsi kaulaan ja rutisti todella tiukasti ja kuiskasi Ermon korvaan.
– Voi Kuikka, Kuikka, sinä tulit takaisin. Minulla on ollut niin kova ikävä.
– Ermo jäykistyi ja yritti irrottautua kiihkeästä halauksesta.
– En minä mikään kuikka ole. Minä olen Ermo Ilveskorpi, enkä minä ole täällä ennen käynytkään.
– Tähti putosi kuuperälle ja lausui epäuskoisella äänellä. Etkö sinä ole Kuikka? Kyllä sinä aivan Kuikalta näytät.
– Mikä ihmeen kuikka minä olisin. Kuikka on vesilintu, joka kesäisin asuu järvillä ja lentää talveksi johonkin etelään.
– Olet vaan niin Kuikan näköinen, että taisin sitten erehtyä, kuuasukas totesi pettyneellä äänellä.
– Niin varmaankin. Sitä sattuu näin unessa kaikennäköistä, Ermo tuumi vaikka alkoi jo vahvasti epäillä oliko sittenkään enää vuotessaan näkemässä kaikkien aikojen uniseikkailua. - Mikä tämä kuikkajuttu oikein on, hän vielä uteli.
– Kuikka on ensimmäinen ja ainoa maan asukas, joka ennen sinua on vieraillut kuuhisten luona. Kuikka tuli aikoinaan samalla tavalla tänne ja opiskeli tämän Ellulellun oppilaana magiaa, kuuhinen selvitti asiaa.
– Just näin. Kuikka oli varsin kiinnostunut magiasta ja sai lyhyen oppimäärän kurssin suoritettua varsin helposti. Yhden kuukauden Kuikka oli täällä, ei sen opiskelun vuoksi, vaan viihtyi muista syistä, Ellulellu totesi haaveellisesti. - Pitihän minun käydä myöhemmin Kuikan luona maassa, mutta kovin lyhytikäisiä te siellä maapallolla olette. Onneksi sentään ehdin vierailla joitakin kertoja Kuikan luona. Kyllä minä oikein hämmästyin kun näin sinut. Ajattelin Kuikan jotenkin palanneen elämääni.
– Tämä Kuikka? Ermo uteli. - Ei kai ollut Koponen sukunimeltään?
– No, oli se, mutta ei me niistä sukunimistä. “ Kuikka ja Ellulellu ne yhteen soppii. Huomenna pannaan pussauskoppiin”. Sillailla Kuikka aina rallatteli, mutta ei meitä koskaan mihinkään pussauskoppiin pantu. Onko siellä maassa semmoinen tapa, jotta laitetaan koppiin, jos tykästyy toiseen? Ellulellu kysyi.
– Ei nyt sentään virnisteli Ermo.
– Haluaisitko sinä Ermo oppia hieman sitä magiaa? Ellulellu tiedusteli. - Voisin nopeasti opettaa.
– Eipä kai tuosta isompaa haittaa olisi, Ermo tuumi ja muisteli mielessään Kuikka Koposesta kiertäneitä tarinoita.
– Mennäänpä sitten minun luokseni, Ellulellu naurahti ja tarkkui Ermon käteen. Kovin pitkälle ei kuitenkaan käsikkäin edetty, kun Ellulellu kietaisi kätensä Ernon lanteille ja painautui tiukasti miehen reittä vasten. Hiljainen naurunhykerrys kantautui tyttökuuhisen huulilta.
Ermo käänsi katseensa hieman vaivautuneena kohti Ellulellua ja kohtasi suurten vihreitten silmien hieman hypnoottisen tuijotuksen. Kauniit, vihreät silmät, joissa tuikahteli nauru ja pienet kultaiset tähdet. Eikä Ermo enää myöhemmin muuta tuosta opiskelusta muistanutkaan.
--------------
Maassa Kyösti Keturinmäki tutki Ilveskorven pihapiirin rakennukset tarkoin, mutta ei löytänyt ketään. Ei ollut asukas huussiinsa kiinni jäätynyt, eikä polkujen varrelta löytynyt hankeen urvahtanutta. Pihapiirin laidalla, pienen lammen rannassa oleva sauna vaikutti hiljan lämmitetyltä, sillä kiukaan vesiastiassa vesi oli vielä lämmintä, ja löylyhuoneessakin oli mukavasti lämmin tuntuma.
– Perhana, minähän lämmitän saunan. Olkoonpa asukas missä lienee, niin kylpemättä en jätä.
Laiturin pääsä ollut avanto oli ehtinyt jo kohtalaiseen jäähän, mutta leveäteräinen tuura oli laiturin kupeella, joten vesihuolto saunalle hoitui helposti. Kyösti mittaili silmillään avantoa. Olisikohan asukki muljahtanut lampeen?
Saunan lämpenemistä odotellessaan Kyösti Keturinmäki inventoi mökin sisältöä.
– On se kumma asukas tässä töllissä ollut. Ei edes saunakaljoja ole vieraalle varannut, paremmista juomista puhumattakaan. Tästä minä kyllä annan vakavan huomautuksen kun ukko palaa asemapaikalleen. Kyllä sitä jonkinlaiset tavat pitää korvessakin olla. Sapuskapuoli sentään on jotenkuten hoidettu. Paremmat eväät on kuitenkin kuin valtion täyshoitolassa.
Päivän mittaan oli vieras nauttinut saunan antimista jo toistamiseenkin, mutta ei sentään avantoon uskaltanut. - Jos se vaikka on siellä, kummitteli mielessä.
------------
Kuussa Ermo havahtui siihen kun, Ellulellu veteli kiinni kelkkahaalarin vetoketjua. Suussa tuntui mieto sienen maku, mutta siihen ei Ermo juurikaan kiinnittänyt huomiotaan.
– Mitä sinä nyt? Ermo kysyi.
– Laittelen lämpimästi päällesi, jottet vilustu. Te sieltä maalta tulleet saatatte hyvinkin helposti saada vaikka nuhan, jos kylmetätte itsenne, Ellulellu hymisi.
– Mites se opetushomma, milloin aletaan? Ermo uteli.
– Sehän meni oikein hyvin. Olet oikea tähtioppilas. Aivan samoin kuin Kuikka aikoinaan.
– Häh? Jokos se on käyty, se magiakoulu? En kyllä muista mitään.
– Juuri niin sen pitää olla. Vanhat muistot ja juurtuneet käsitykset pitää saada poistettua, jotta näin uusi ja erilainen oppi ylipäätään voidaan ajaa ajatusmaailmaan. Vanhat käsitykset mahdollisesta ja mahdottomasta eivät saa nousta epäilyinä magiasuoritteen aikana, tai homma kaatuu siihen. Ymmärräthän sen, Jos itse epäilet ettei homma ole mahdollista, niin silloin se ei onnistu.
– Käyhän tuo jollakin tavalla järkeen, mutta eikö opiskelu mene hukkaan jos siitä ei muista mitään?
– Ehkä siellä maapallolla on sellaiset oppimenetelmät, mutta meillä unohtaminen on tavallaan se kaikkein tärkein metodi oppimiseen, Ellulellu tarkensi oppimenetelmäänsä.
– Pikkusen taitavat systeemit poiketa toisistaan täällä ja maassa, Ermo myösni.
– No, hieman sinun opintoasi pitää vielä viimeistellä, mutta sitä varten on lähdettävä käymään maapallolla. Magian lyhyt oppimäärä antaa taidon illuusioiden luomiseen, ja kuussa kaikilla on ainakin ensimmäisen asteen laaja oppimäärä. Täällä sinä et onnistu luomaan uskottavaa mielikuvaa kenellekään, koska kaikki ovat oppineempia magikkoja.
Lyhyen ja laajan oppimäärän suurin ero on siinä että, Lyhyellä pystyy luomaan uskottavia mielikuvia eli illuusioita, mutta ei todellisia tapahtumia. Laaja oppimäärä antaa kyvyn aikaan saada aitoja eli todellisia tuloksia.
– Eli niin kuin saduissa prinssi muuttui sammakoksi?
– Periaatteessa, vaikka kuka nyt haluaisi muuttaa prinssin sammakoksi? naurahti Ellulellu.
– Mutta Kuikalla oli lyhyt oppimäärä ja silti hän muutti allakan lehdet rahaksi, muisteli Ermo.
– Joo, muistan kun Kuikka kertoi tuosta. Eihän ne pysyneet rahana. Se oli vain illuusio, jolla Kuikka hoiteli jonkun vuokrarästit. Muistaakseni se jotenkin niin meni, Ellulellu naurekseli.
– Ja minäkin pystyisin nyt johonkin vastaavaan? uteli Erno.
– Tulet pystymään, kunhan saadaan viimeistely hoidettua. Siis me matkustamme maahan.
----------
Keturinmäki havahtui unestaan Ermon mökin kamarissa. Jotain ääniä kuului ulkoa. Pienen aikaa mies kuunteli ja alkoi nopeasti vedellä vaatetta päälleen, sillä ilmiselvästi joku oli tulossa mökkiin. Varmuudeksi Kyösti oli vääntänyt uko-oven lukkoon, sillä hänestä ei ollut kovinkaan toivottava herätys mikäli virkavallan edustajat tulisivat nykimään kesken unien. Nyt joku rapisteli selvästi oven takana, ja jotain puheentapaista tuntui myös olevan ilmoilla. Kyösti noukki aiemmin löytämänsä haulikon käteensä ja valmistautui ottamaan tulijan vastaan. Valoja hän ei sytyttänyt koska se olisi varmasti vesittänyt ainakin osan aiottua yllätystä. Ennen kuin hän edes ehti astua pirtin puolelle, ovi kuului jo avautuvan ja sisään astuja kuului sanovan jollekin toiselle:
– Mitenkähän lie ovi paukahtanut lukkoon asti. Onneksi pidän aina vara-avainta portaan alla olevassa naulassa. Kurjaa olis jäädä ulos keskellä yötä ja kovassa pakkasessa.
Pirttiin syttyi valo ja Kyösti näki kelkkahaalariin pukeutuneen miehen kääntyvän ovensuussa. Jotain tutunomaista miehen piirteissä oli havaittavissa. Kyösti tyrkkäsi oven auki haulikon piipulla.
– Mikä kotiintuloaika tämä muka on? hän tivasi kuuluvalla äänellä, ja astui kamarista pirtin puolelle.
– Ja katoppa vaan. Sehän on tuttu mies, Ermohan se siinä. Minä jo kerkesin pohtimaan jotta kuka se Ierikan mökissä majailee, Kyösti kailotti.
– Ja mikäs kummajainen sinulla matkassasi kulkee? Olen minä joskus melkoisia mörköjä nähnyt, on nähty pieniä vihreitä sarvipäisiä äijiä ja on nähty liskoja ja paksuja käärmeitäkin rankempien reissujan aikoina, mutta en sentään vaaleanpunaisia elefantteja tai tuollaisia iltatähtiä aiemmin ole tavannut. Olipa miten oli, mutta nyt tulitte niin sopimattomaan aikaan kun minulla oli unet pahasti kesken. Mitäs minä nyt teidän kanssanne tekisin, kun en tähän mökkiinkään voi teitä majoittaa, Kyösti oli kovasti miettivinään, ja päätti viimein.
– Saunahan on vielä sen verran lämmin ettette sentään palellu. Saatte viettää oikein kuherrusyön siellä. Nyt vain kohti löylytupaa ja sassiin, Kyösti patisteli saapuneita, tehostaen aikeitaan paljonpuhuvilla haulikon liikkeillä.
Saunan pukuhuoneella Kyösti komenteli Ermoa.
– No, ethän sinä sentään saunaan voi vaatteet päällä mennä. Heittele vain kuteet pois, niin ei tule mieleen lähteä yönselkään kylille kuleksimaan. Tokihan minä laitan oven pönkkään ulkopuolelta, mutta varma on varmempaa kuin epävarma.
Ei auttanut Ermon vastaansanomiset, oli vaan alettava riisuuntua. Onneksi saunassa oli todellakin vielä Kyöstin kylpemisen jäljiltä lämmintä. Klapeja löytyisi pukuhuoneen halkolaatikosta, mikäli lämpötila alkaisi laskea ja olihan pukuhuoneen puolella oma sähköpatteri lämmittimenä.
Lähtiessään Kyösti kuului todella pönkkäävän ulko-oven.
----------
Ermo istuskeli lauteella hieman nolona. Jonkin verran ujostutti esiintyä alastomana Ellulellun läsnäollessa. Ellulellu kierteli pukuhuoneen puolella ja keräsi nyytin verran kangasmateriaalia. Penkin yläpuolella on naulakossa pari froteista pyyhettä, Naulakon päällä pipo ja villasormikkaat. Tyttökuuhinen levitti Pyyhkeet penkille ja nosti etusormet pystyyn, heilautti hieman käsiään ja “tsup”. Penkille ilmestyi pyyhkeitten paikalle samanlaiset alusvaatteet, jotka Kyösti oli vienyt äsken mennessään. Ellulellu heitti kalsarisetin Ermolle.
– Vetele nuo päällesi, niin et aivan nakuna viiletä. Minä katselen löytyykö täältä jotain muuta, jonka voin muuttaa.
– Mistä sinä nämä taioit? Ermo uteli, ja tajusi samalla kyseessä olleenkin mitä ilmeisesti mainittu teko.
– Tuossa naulakossa oli pari pyyhettä, niissä oli sen verran materiaa että ne pystyin muuttamaan, Ellulellu naurahti ja vääntäytyi Ermon vierelle istumaan.
– Taisit muuten pikkusen minua narrata siellä kuussa.
– En kai, miksi olisin? Ermo arveli.
– Muistatko kun kysyin, laitetaanko täällä maassa pussauskoppiin?
– Toki.
– Missäs me nyt ollaan? Eikö tämä ole juuri sellainen?
– Ei kun tämä on sauna. Saunassa me peseydymme. Ei tämä mikään sellainen koppi ole. Tuo tyyppi on vankilasta paennut rikollinen ja siksi pakotti meidät saunaan, ettemme käy ilmoittamassa hänestä poliisille.
Ermo torkkui istuallaan lauteilla, ja kuuhistyttö aivan kupeessa kiinni. Kylmä ei sentään ollut, sillä Ellulellu tuntui hehkuvan mukavasti lempeää lämpöä. Aamu sarasti ja samaan aikaan alkoi myös Ermon nälkä heräillä. Edellisestä ateriasta alkoi olla melkoisesti aikaa ja vatsa alkoi murahdella vaativasti. Suussa tuntui taas mieto sienimäinen maku Ehkä siellä kuussa oli tullut sieniä syödyksi, vaikka siitä ei mielikuvaa ollutkaan.
– Sinulla taitaa olla nälkä? esitti Ellulellu kysyvän arvion Ermon tilasta.
– Asiaa ei käy kiistäminen, Ermo myönsi.
– Katsotaanpa mitä syötäväksi kelpaavaa täältä löytyisi, Ellulellu tuumi ja alkoi tutkailla saunasta löytyvää aineistoa. Saippuoita löytyi mäntysuovasta lähtien.
– Näistähän jo loihtii mukavan aamupalan, hän arveli, mutta Ermo vastusteli ajatusta.
– En kyllä ala saippuaa syömään.
– Saahan näistä jo maittavan, kun vielä ottaa ruokalistalle yhden pukuhuoneen naulassa roikkuvista vihdoista.
– En minä kyllä niitä kesällä kuivannut ruokatarpeiksi, Ermo vieä toppuutteli kokkailusta innostunutta Ellulellua.
– Eikö mitä. Tässähän tarvitaan vain hieman mielikuvitusta ja hyppysellinen magiaa, niin maittava aamupala on valmis. Onneksi aikoinaan tuli Kuikan luona opittua näitä paikallisia ruokatyylejä. Haluatko teetä vai kahvia?
– Ettäkö oikeasti söisin saippuaa ja kuivia vastanlehtiä?
– Totta kai. Sinun pitää oppia luottamaan magian voimaan.
Jostakin syystä Ermoa pyrki naurattamaan.
– No, kahvia sitten, hän hekotteli.
– Että minä suorastaan rakastan ruoanlaittoa, Ellulellu hyrisi ja sekoitteli löytämiään aineksia vesikauhassa.
– Haluatko aamupalan kanssa paahtoleipää? Ellulellu tiedusteli ja roikotti sormissaan aiemmin löytämiään villasormikkaita.
Ermo ei voinut pidätellä hekotustaan, ja myönteli.
– Anna tulla vaan, mikään ei voita kunnon aamupalaa, varsinkaan jos saa syödä vanhat villalapaset.
-------------
Myös Kyösti oli jo heräillyt ja nautiskeli oikeasta kahvista ja Ermon kaapista löytämistään elintarvikkeista. Syödessään hän pohti mielessään yöllä ilmestynttä kaksikkoa. Mikä kummajainen oli Ermon matkassa paikalle saapunut. Kai Ermo oli jossakin naamiaisjutussa illalla ollut ja sieltä kaapannut mukaansa varsinaisen iltatähden. Olipa siinä mennyt Ilveskorven aikeet kaskeen ja napakasti. Tai, mistä sen tietää, kuinka mukavan yövieton Ermo on onnistunut itselleen järjestämään.
Nauttikoon nyt kun asialle on päässyt. Kohta voivat olla käsillä muutoksen ajat...
Kyöstin mietteet katkaisi kamarin puolelta kantautuva rytmikäs ääni, joka sai karkurin ponnahtamaan Ermon kamariin. Yöpöydällä olevan kirjan alta vilkkui puhelimen näytön valo. Kyösti nappasi puhelimen käteensä ja vilkaisi näyttöä. Inhon, pelon ja kauhun sekainen raivo iski mieheen, melkein kuin olisi nähnyt kädessään hämähäkin. Näytöllä luki nimi, jota hän kammosi ja vihasi ehkä eniten maailmassa: RAUNO.
Kyösti tiesi kyseessä olevan entisen koulukaverin Rauno Kiipelivuoren, joka nykyisin oli poliisi. Juuri Rauno oli se miekkataksin kuljettaja, joka hänet oli viimeksi napannut ja aiheuttanut pahemmanlaatuisen katkoksen ammatinharjoittamiseen.
Kyösti pohti: puheluun hän ei voi vastata. Toisaalta, mikäli siihen ei vastattaisi, niin Kiipelivuori tulee uteliaaksi, ja kiitää tukka putkella Ilveskorven mökille. Ja sehän ei oikein sovi suunnitelmaan.
Eli Ermo saa hoitaa jutun. Ilveskorpi saa itse soittaa Kiipelivuorelle ja kertoa asioiden olevan parhaimmalla mallillaan.
Siispä saunalle.
------------
Ihme kyllä, Ellulellun keitos alkoi näyttää jopa syötävältä, kun keittiömestari itse oli magiansa avulla loihtinut muutamasta vanhasta astian tapaisesta näyttävän kattauksen pukuhuoneen pöydälle.
Ermo pohti jo tosissaan sitä, joutuisiko hän todella syömään saippuakeitoksen villakäsineillä. Kieltäytyminen aiheuttaisi innoissaan kokkailevalle kuutytölle taatusti pahan mielen, eikä Ermo sitä missään tapauksessa tahtonut.
Onneksi ovelta alkoi kuulua kolinaa. Ovi tempaistiin auki ja haulikolla sohiva vankikarkuri työntyi sisälle.
– Täälläpä onkin käyty taloksi. On niin kodikasta ja mikä täällä tuoksuu näin hyvälle. Onpa somasti ajateltu, kun minulle on oikein kunnon aamiainen katettu. Tulinpa sopivaan aikaan, hekotteli Kyösti ja istuutui aseensa kanssa pöydän ääreen.
– Menkääpä te tuonne saunan puolelle, ettei ruokarauhani häiriinny, hän komenteli Ermoa ja Ellulellua.
Ermo katseli hymyssä suin saunan lauteella istuen Kyöstiä, joka lusikoi herkullisen näköistä keitosta nautinnollisesti suuhunsa. Haukkasi välillä ruskeaksi paahdettua leipää ja hörppäsi kahvia päälle.
Hyvältä näytti ja vaikutti maistuvankin, mutta silti Ermoa nauratti ajatus siitä, mistä aineksista soppa oli keitetty.
– Voi ei. Tuo mies syö sinulle laatimani juustoisen pinaattikeiton ja muuta herkut, voihki Ellulellu.
– Ei voi mitään. Ei voi, kun tuolla konnalla on tuo ase.
– No mutta, nyt sinulla onkin mainio tilaisuus täydentää magiaopintosi. Tuohon pösilöön se uppoaa kuin maapallo horisonttiin.
– Enhän minä... en edes muista mitään mistään opinnoista.
– Luota vain itseesi. Osaat varmasti kun vain aloitat luomalla ensin itsellesi toivotun tilannekuvan ja istutat sen kohteeseen taikasanalla.
– Millä taikasanalla? En minä tiedä mitään sellaista. Joku hokkuspokkus vai?
– Ihan sama mikä. Sellainen mikä ei tarkoita mitään, niin kohteen aivot hakee automaattisesti sille vastinetta muistista ja ovat sen hetken hämättävissä.
– Niinpä, se hämäys.
Joku käsitämötön oivallus tai joku alitajuntaan iskostunut tieto sai aikaan erikoisen itsevarmuuden tunteen Ermossa.
– Patseposi! Hän hihkaisi Kyöstin suuntaan.
– Häh? Mitä? Kyösti ähkäisi.
– Sitäpä vaan että, taidat edelleen tykätä hämähäkeistä?
– En todellakaan. Niitä öttiäisiä en voi sietää. Kuinka niin, syötitkö sinä niitä minulle tuossa sopassa? Kyösti näytti siltä kuin saattaisi hetkellä millä tahansa oksentaa.
– Ei, kun sinulla on olkapäälläsi valtavan kokoinen hämähäkki.
Kyösti käänsi päätään ja todellakin. Olkapäällä oikoi karvaisia koipiaan aivan järkyttävän kokoinen hämähäkki. Hän huitaisi ötökkää kädessään olevalla lusikalla, mutta se ei pudonnut, vaan tarttui lusikkaan ja loikkasi siitä miehen hihalle.
– Niitähän tulee sinun hihoistasi lisää. Pieniä ja suuria ja niitä tulee aivan valtavasti, Ermo raportoi ilmiötä. Kyösti huitoi ja karisti yltään painajamaista näkyä, mutta turhaan. Vaikka lattialle levisi kuhiseva parvi erikokoisia hämähäkkejä, niin niitä valui hihoista kaiken aikaa melkoisena vyörynä. Kyösti lähti juoksemaan mökille päin kiljuen ja kiroten, ja riisuen vaatteita yltään juostessaan.
– Nyt huomaat, mitä voi saada aikaan, kun vain luottaa osaamiseensa, Ellulellu totesi ja jatkoi. Nyt sinä olet täysin oppinut, tai ainakin melkein jo hallitset lyhyen magian alkeet. Niilläkin pärjäilee monissa tilanteissa.
– Olen kyllä itsekin aivan äimänä tuosta kaikesta, mutta pakko myöntää: Olipa siinä mukaviakin puolia, Ermo tuumaili ja poimi käteensä Kyöstin pöydälle jättämän puhelimen.
– Katoppa vaan. Tänne on tullut puhelu. Rauno soitellut, olis varmaan kysellyt kaveriksi pilkkireissulle. Pitääpä soittaa että tulee hakemaan tuon hämähäkkimiehen parempaan talteen.
-----------
Jonkin verran myöhemmin Rauno Kiipelivuori kaartoi Ermon pihaan poliisiautolla.
・ Täälläkö se kahlekuningas lomaansa viettelee? Rauno tiedusteli.
・ Täälläpä täällä. Tuolla se kamarinsängyssä piileskelee peiton alla.
・ Piileskelee? Millä sinä sen oikein olet säikyttänyt? Rauno hämmästeli.
・ No se väittää nähneensä hämähäkin, ja sinähän muistat kouluajoilta kuinka se niitä pelkää?
・ No, älä viitti. Kyllä siinä on jotain muuta.
・ Kunhan kyselet, niin uskot sitten, Ermo vakuutti.
Ja todellakin. Hämähäkkejä Kyösti väitti nähneensä, vaikka ei se kovin uskottavalta tuntunut. Keskellä talvea.
・ Minä luulen että, sillä on pikkusen korvien välissä käynyt kylmä, Ermo naureskeli.
・ Olipa miten oli, niin minä vien sen ja laittelen takaisin sinne kotoiseen vankilaan. Siellä ei kovin paljoa hämähäkkejä taida olla.
-----------
Illalla Ermo ja Ellulellu, joka Raunon vierailun aikana oli pysytellyt piilosilla, katselivat kuutamoa.
・ Kai minunkin pitää tästä lähteä kohti kotia, Ellulellu huokasi haikeasti.
・ Tuletko joskus käymään? kysyi Ermo.
・ Tulen mielelläni, jos haluat.
・ Ihan koska vain, mieluusti piakkoin, Ermo toivoi.
・ Sopiiko seuraavan täydenkuun aikaan? Lämmitätkö sitten sen pussauskopin taas?
・ Tottakai. Odotan jo malttamattomana.
Ellulellu kaivoi taskustaan pierutyynyn näköisen kuunsäteensä. Astui sitten aivan Ermon eteen ja halasi tiukasti. Moiskautti vielä mojovan pusun suoraan suulle.
・ Pussaileminen on ihanaa, Ellulellu vielä sanoi ennen kuin puhalsi kuunsäteensä matkakuntoon ja singahti kohti kuuta.
Ermo seisoi pihallaan ja katseli kohti jo hieman pienentynyttä kuuta. Suussa maistui kummasti sieneltä. Ei mitenkään pahasti, ja olihan se ollut kuitenkin mukavan tuntuista.
