Kuolemansynti
1
Aurinko paistoi safiirinsiniseltä taivaalta enteillen juhannukselle tukahduttavan kuumia hellepäiviä ja ennätyksellisiä hukkumistilastoja, kun Jorma Mäenpää havahtui vanhan mekaanisen herätyskellonsa räminään. Jorma inhosi hellettä. Ja likimain kaikkea muutakin. Hän oli mies, jolle oli aina ollut paljon helpompaa märitellä mitä hän inhosi kuin sitä, mistä hän piti.
Avoimesta ikkunasta kantautuva äänekäs pikkulintujen liverrys ärsytti häntä sinä aamuna tavallistakin enemmän. Eila oli taas jättänyt ikkunan auki mennessään nukkumaan. Jorma huomasi vaimonsa nousseen jo aikaisemmin ja alakerrasta kantautuikin vaimeita astioiden kolahduksia.
Jorma nousi huokaisten vuoteestaan ja tassutteli vessaan, nosti pöntön kannen ja renkaan ylös ja napitti flanellipyjamansa sepaluksen auki. Jorma alkoi puristaa. Niin hän sitä puristamiseksi: puristamiseksi. Aivan kuin linnuissa ei olisi ollut jo tarpeeksi, saatanan aamukusikin pisti tänään tavallista enemmän hanttiin. Virtsa lirisi pönttöön laiskasti ja ponnettomasti. Ehkä hänen pitäisi käydä tarkistuttamassa eturauhasensa, Jorma ajatteli suihkun katkeillessa useita kertoja. Lopulta hänen uuttera ponnistelunsa palkittiin ja hän sai kuin saikin puristettua rakkonsa tyhjäksi. Muutama pisara virtsaa tippui lattialle pöntön eteen.
Jorma Mäenpää sulki sepaluksensa ja kääntyi katsomaan peilikuvaansa. 58 elettyä vuotta olivat jättäneet häneen jälkensä. Tukka oli jo aikaa sitten alkanut harmaantua ja keskellä päälakea kiilteli komea kalju. Vyötärölle oli kertynyt vuosien saatossa turhan monta kiloa ylimääräistä ihraa. Vatsan seudun karvainen iho oli kalpea ja taikinamainen, aivan kuin se ei olisi milloinkaan nähnyt päivänvaloa. Jorma kirosi ja alkoi raakata harmaata parransänkeään. Hän ei ollut koskaan tullut sinuiksi nykyaikaisten sähköparranajokoneiden kanssa, vaan tyytyi edelleen partavaahtoon ja vanhaan kunnon turpahöylään. Muutenkin hänestä oli alkanut yhä useammin tuntua siltä, että aika oli ajamassa lopullisesti hänen ohitseen. Jorma sai karvansa ajeltua ja tarkasteli hetken työnsä tulosta peilistä. Sitten hän muisti vessanpytyn ja veti nupista. Eila alkaisi taas nalkuttaa, jos hän unohtaisi vetää vessanpytyn.
Eila, Jorma ajatteli. He olivat olleet naimisissa jo… kauanko? Hän ei muistanut, kuinka monta vuotta. Heidän elämänsä näytti päällisin puolin idylliseltä. Eila työskenteli äidinkielen opettajana paikallisessa lukiossa, Mäenpäällä itsellään oli pieni pesula. Leppoisat eläkepäivät alkoivat olla jo lähes ovella. Heidän ainoa poikansa oli varttunut aikuiseksi ja asui tätä nykyä Helsingissä. Heillä oli varaa kahteen autoon ja omakotitaloon arvostetulla alueella. Jorma Mäenpää oli myös paikallisen kirkkoneuvoston varapuheenjohtaja. Ja kunhan se vanha pieru, joka heilutteli puheenjohtajan nuijaa, ymmärtäisi siirtyä ajasta ikuisuuteen, tulisi hänestä varmasti puheenjohtaja.
Kirkkoneuvoston puheenjohtaja.
Ajatus tuntui houkuttelevalta ja sai hänen tavanomaisesti heikon itsetuntonsa kohottamaan hetkeksi harmaata päätään. Pienellä paikkakunnalla sellaisilla asioilla oli edelleenkin merkitystä. Juuri siksi Jorma piti hämäläisen pikkukaupungin ilmapiiristä. Täällä saattoi vielä tuntea olevansa joku. Ainakin toistaiseksi. Häntä ärsytti, kuinka suuren maailman paheet olivat alkaneet tunkea rumaa jalkaansa viime aikoina myös Toijalan kaltaisen idyllisen lintukodon ovenrakoon. Nuoriso ryyppäsi iltaisin kaduilla ja naiset kuljeskelivat vuosi vuodelta yhä siveettömämmin pukeutuneina. Olipa hän nähnyt ihka oikean neekerinkin käyskentelevän pitkin Valtakatua, ja vieläpä keskellä kirkasta päivää. Kirkon penkitkin ammottivat nykyisin tyhjyyttään. Ei Jorma tosin ollut milloinkaan pitänyt itseään erityisen uskonnollisena. Totta puhuen hän ei ollut ikinä vaivautunut pohtinut katsomuksellisia kysymyksiä, mutta kristittynä hän oli silti aina itseään pitänyt. Kirkko toi järjestystä ihmisten elämään. Antoi selkeät pelisäännöt.
Jormasta tuntui, että ennen kaikki oli ollut paljon paremmin. Perisuomalaiset arvot kuten koti, uskonto ja isänmaa olivat olleet arvossaan. Jormaa suututti edelleen, kuinka poliitikot olivat vallanhimossaan ja suuruudenhulluudessaan myyneet verellä lunastetun isänmaan Hitlerin ja Stalinin yhteiselle unelmalle, Euroopan Perkeleen Unionille. Ja nyt kirkoltakin oli viilattu tylsiksi viimeisetkin hampaat. Parisuhdelaki oli ollut kaiken pahan alku ja juuri. Poliitikot eivät olleet kuunnelleet Järjen Ääntä ja nyt kaikki saatanan hintit ja lesbotkin voivat rekisteröidä suhteensa, aivan kuin normaalit ihmiset. Kaiken piti olla sallittua pyhinä pidettyjen yksilönvapauksien nimissä. Perkele vieköön. Ja aivan kuin siinä ei olisi vielä ollut tarpeeksi, nyt hintit tahtoivat vielä päästä naimisiin! Neekerit hän vielä jotenkuten sulatti, mitäpä ihminen värivammalleen mahtoi, mutta hinttejä Jorma ei voinut sietää. Ajatuskin miesten välisestä aktista iljetti häntä. Se oli yksinkertaisesti luonnonvastaista. Hän muisteli kuulleensa jostain, että jopa tiedemiesten typerä apinateoria oli hinttejä vastaan. Mutta ennen kaikkea, tuomittiinhan sellainen touhu jo Raamatussakin, vaikka hänen olikin tunnustettava, että hänen Raamatun tuntemuksensa perustui pääosin toisen käden tietoon. Jorma kun ei ollut ikinä ollut lukumiehiä, eikä Raamattukaan tehnyt poikkeusta. Kotona oli painotettu lukemisen sijasta ankaran työnteon merkitystä. Jorma muisteli lämmöllä, kuinka hän oli saanut kunnollisen perinteisen kristillisen kasvatuksen. Eikä hän ollut selkäsaunoiltakaan välttänyt, siitä hänen äitinsä oli pitänyt huolen. Hillevi Mäenpää, Jorman äiti, olikin ollut pelottava nainen. Suuri ja lihava. Oikea valtamerilaiva naiseksi.
Jorma vilkuili ikkunasta naapuritaloa samalla kun pukeutui tummiin housuihinsa ja valkoiseen paitaansa. Erkki Pepponen oli lääkäri. Pepposet olivat muuttaneet naapuriin kolme vuotta sitten. Jorma ei ollut pitänyt heistä alkujaankaan. Puhetyylistä päätellen mies oli kotoisin jostain Itäsuomesta ja rouva, mikä vielä pahempaa, Virosta. Jorma ei pitänyt sen enempää savolaisista kuin virolaisistakaan. Ymmärtäisivät edes pysyä omilla kotiseuduillaan, eivätkä tuppaisi tänne pilaamaan tavallisten ihmisten elämää, Jorma ajatteli.
Kaiken lisäksi Pepposen hevosen kokoinen rakki kävi joka aamu paskalla heidän postilaatikkonsa vieressä. Se oli seikka, joka suututti Jormaa kaikkein eniten. Hänellä ei ollut siitä varmaa näköhavaintoa, mutta kenenpä muunkaan kuin Pepposten rakki olisi syyllinen niihin paskakasoihin, jotka aina yön aikana olivat ilmestyneet juuri heidän postilaatikkonsa juurelle?
Pepposet olivat ylimielisiä ja täynnä itseään. Niin olevinaan että. Eikös vain Pepposen äijä ollutkin ostanut uuden auton vain muutamaa kuukautta sen jälkeen, kun Jorma oli viime vuonna vaihtanut autoa. Ja ihan vain piruuttaan mies oli ostanut Volvon, kun Jorma oli ensin päätynyt Mitsubishiin. Mutta saavatpahan vielä nähdä, Jorma ajatteli. Pesulalla meni aika hyvin, ehkä hän voisi jo ensi vuonna ostaa Mersun. Ei tietenkään ihan uutta, siihen hänen rahansa eivät riittäisi, mutta Mersun kuitenkin. Mercedes Benz. Jorma Mäenpää tunnusteli sanaparia huulillaan.
2
Keskipäivällä Jorma Mäenpää istui yksinään pesulansa työhuoneessa, työntekijät olivat ruokatunnilla ja Jorma päivysti itse pienessä toimistossa asiakkaiden varalta. Hän oli juuri laittamassa viime viikon laskuja mappiin, kun nainen astui sisään hänen työhuoneeseensa. Tuntui, kuin itse aika olisi tehnyt merkillisen silmukan naisen astuessa huoneeseen. Nuorella naisella oli pitkät, säkenöivän punaiset hiukset ja hän oli pukeutunut muodikkaisiin, tiukkoihin mustiin housuihin ja yksinkertaiseen valkoiseen toppiin. Asu jätti naisen vyötärönseudun paljaaksi tuoden esiin hyvin treenatut vatsalihakset. Naisella oli muovipussi molemmissa käsissään. Hän ei ollut nähnyt naista koskaan aikaisemmin. Nainen oli selvästi muualta tullut ja Jorma tiesi heti, ettei hän pitäisi naisesta.
”Päivää.” Nainen katsoi tervehtiessään Jormaa suoraan silmiin smaragdinvihreillä silmillään.
Vaikka nainen hymyili, vihreät silmät pysyivät kylminä.
”Päivää”, Jorma vastasi. ”Kuinka voin olla avuksi?”
”Minä olen muuttanut vasta vähän aikaa sitten paikkakunnalle”, nainen aloitti ja hymyili jälleen valloittavaa, pinnallista hymyään. ”Minä en ole oikein kotitalousihminen. Huomasin ilmoituksenne paikallislehdestä ja ajattelin, että voisinkohan minä tuoda lakanoita teille pestäväksi?”
”Totta kai”, Jorma vastasi ojentaen naiselle hinnaston. Ainahan oli hyvä saada uusia asiakkaita. Vaikka sitten olisivatkin muualta tulleita. Raha oli aina tervetullutta. ”Voitte laittaa pyykkinne tuohon koriin”, hän kehotti. ”Valitettavasti nyt on hieman ruuhkaa, mutta voitte hakea pyykit torstaina iltapäivällä. Kello kahden jälkeen.”
”Hyvä. Kiitos.” Nainen tuskin vilkaisi hinnastoa ja tyhjensi mukanaan tuomansa muovipussit koriin. Jorma antoi hänelle kuitin, jota vastaan hän saisi aikanaan puhtaat pyykkinsä takaisin.
”Minä palaan sitten torstaina.” Nainen katsoi Jormaa jälleen silmiin ja hymyili. Jorma huomasi, kuinka naisen silmät vetäytyivät kapeiksi viiruiksi hänen hymyillessään.
Nainen kääntyi lähteäkseen. Jorma vilkaisi naisen perään ja juuttui tuijottamaan tämän puoleen väliin selkää ulottuvia punaisia hiuksia, urheilullista ja hoikkaa vartaloa, voimakkaita hartioita, kapeaa vyötäröä ja treenattuja pakaroita. Naisen pakarat keinahtelivat rytmikkäästi ja terävästi hänen kävellessään reippain askelin. Sitten se tapahtui: naisen kävellessä stringien vyötärönauha nousi esiin hänen housujensa kauluksesta. Kapea nauha kirkkaanpunaista kangasta juuri housujen kauluksen yläpuolella ja alaspäin, pakaroiden väliin, haarautuva… Jorma tunsi, kuinka hänen kalunsa jäykistyi salamannopeasti täyteen mittaansa ensimmäistä kertaa useisiin vuosiin. Veri pakeni hänen päästään kyetäkseen täyttämään hänen yllättävän ylösnousemuksen tehneen jäsenensä. Tunne oli niin huumaava, että se salpasi hänen hengityksensä, kouraisi hänen vatsanpohjaansa ja sai kaiken katoamaan hänen ympäriltään. Hän näki vain ohuen kirkkaanpunaisen kangaskaistaleen…
Ei!
Jorma melkein parkaisi ääneen, kun nainen vei vasemman kätensä selkäpuolelleen ja sujautti sormellaan omille teilleen lähteneet stringit takaisin mustien housujensa sisään. Nainen hieraisi vielä kädellään muodokasta takamustaan varmistuakseen työnsä tuloksesta ja astui ulos huoneesta. Jorma tunsi, kuinka hän syöksyi kymmenen kilometrin korkeudesta kohti maan pintaa ilman laskuvarjoa. Huuma oli ohi yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin ja hänen mulkkunsa roikkui jälleen hyödyttömän velttona hänen housuissaan. Jäljelle jäi vain häpeän tunne. Häpeä, ja ahdistava välähdys alitajunnan sokkeloihin kätketystä muistikuvasta.
Jorma nousi huokaisten ja alkoi lajitella naisen tuomia lakanoita. Työ on parasta terapiaa, hän ajatteli ja tunsi vähitellen miehuutensa hallitsemattoman reaktion aiheuttaman häpeän haihtuvan. Punapää oli kaunis nainen ja siitä oli ikuisuus, kun he olivat viimeksi Eilan kanssa rakastelleet. Avioliitto oli ollut kuiva ja kuollut vuosikausia. Hänen ei äkillisessä erektiossaan ollut mitään epätavallista, Jorma vakuutteli itselleen. Kenelle tahansa terveelle miehelle voi käydä samoin.
Hän lajitteli silkkiset lakanat toiseen koriin ja tavalliset toiseen. Naisen kaikki lakanat olivat onneksi valkoisia. Helppo homma, Jorma ajatteli tyytyväisenä. Joillain ihmisillä kaikki lakanat olivat eri värisiä ja pestävä erikseen. Eivätkä he tietenkään koskaan vaivautuneet lajittelemaan pyykkiään ennen pesulaan tuomista. Hän pysähtyi tarkastelemaan silkkisessä lakanassa näkyvää tahraa.
Oliko se… spermaa?
Hän hieroi kovettunutta tahraa peukalonsa ja etusormensa välissä ja alkoi jälleen tuntea hiljaista kutinaa alapäässään. Tietysti se oli spermaa, hän ajatteli. Ja miksei olisi? Sen näköiset nuoret naiset harrastivat epäilemättä seksiä. Sitä paitsi olihan hän nähnyt pitkän pesulayrittäjän uransa aikana pahempaakin. Spermatahrat olivat pikku juttu. Jorma viskasi lakanan omaan koriinsa ja vilkaisi lajittelematta olevaa pyykkikasaa. Jotakin punaista pilkotti lakanoiden välistä. Niinpä tietenkin, Jorma mutisi otsaansa rypistäen. Tämä tuntuikin liian yksinkertaiselta: totta kai sillä muijalla oli pakko olla yksi erivärinen lakana… Jorma katsoi tarkemmin. Ei se ollut lakanan kulma, vaan kirkkaanpunaiset naisten pikkuhousut. Yksinkertaiset, niukat stringit, valmistettu tulipunaisesta kankaasta. Hänen mieleensä palasi hyvin elävänä kuva punatukkaisesta naisesta kävelemässä poispäin pikkuhousujen kohotessa näkyviin. Naisella oli ollut täsmälleen samanlaiset alushousut jalassaan. Jorma tunsi, kuinka hänen kalunsa tykytti jälleen kivikovana hänen housuissaan. Erektio oli niin voimakas, että kipu tuntui alavatsassa saakka. Hitaasti, aivan kuin peläten niiden polttavan, Jorma kurkotti kohti pyykkikoria ja otti pikkuhousut käteensä. Hän käsitteli niitä varovasti ja kunnioittavasti, aivan kuin olisi pidellyt käsissään haurasta, mittaamattoman arvokasta pyhäinjäännöstä. Hän kuuli vain oman sydämensä jyskytyksen ja veren kohinan korvissaan. Pikkuhousut kutsuivat häntä. Vaativat tulemaan lähemmäksi. Koskettamaan. Hengittämään naisen tuoksua. Jorma kohotti pikkuhousuja kasvoilleen ja nuuhkaisi niitä. Ensin varovasti, sitten ahnaammin. Hänen sieraimiinsa tulvi hentona, mutta selkeänä houkuttelevan vastustamaton naisen sukuelimen tuoksu. Tuoksu lumosi hänet kuin seireenin laulu. Se toi muiston jostain kauan sitten menetetystä, mutta Jorma ei kyennyt tälläkään kertaa tarttumaan pakenevaan muistoon. Häpeän aalto vyöryi jälleen hänen ylleen, mutta tällä kertaa erektio tykytti hänen kalussaan entistä voimakkaampana ja vaativampana pakottaen häpeän väistymään.
Jorma ryntäsi pikkuhousut kädessä vessaan ja runkkasi rajusti hengittäen samalla sisäänsä verenpunaiseen kankaaseen tarttunutta pyörryttävää naisen tuoksua. Jorma laukesi rajusti vaikertaen, rajummin kuin muisti kertaakaan aiemmin lauenneensa. Sitten hän lysähti pöntölle puristaen yhä pikkuhousuja kädessään. Paakkuinen siemenneste valui hitaasti pitkin likaisenvalkoista kaakeliseinää. Iso ja musta hämähäkki nousi lattiakaivosta kipitti pitkin vessanlattiaa. Äkkiä hyönteinen pysähtyi ja tuijotti Mäenpäätä syyttävästi. Saatanan itikka. Jorma tunsi sappensa kiehuvan. Hän otti kengän jalastaan ja yritti iskeä hämähäkin hengiltä, mutta hämähäkki väisti viime hetkellä ja livisti nopeasti seinälistan alle. Nyt se menee kertomaan kaikille hämähäkki-kavereilleen, mitä se näki, ja sitten ne kaikki tulevat rivissä ilkkumaan hänelle. Tanssivat vielä saatanat cancania ja laulavat kuorossa että Mäenpään Jokke on perretti, Mäenpään Jokke on perretti. Jorma puristi kätensä nyrkkiin ja tunsi kylmän hien kihoavan otsalleen.
Jorma vilkaisi kelloaan. Työntekijät palaisivat pian ruokatunniltaan. Jorma tunki pikkuhousut kiireesti pikkutakkinsa taskuun ja meni lavuaarin luo. Jorma käänsi kraanasta kuuman ja kylmän veden päälle. Hana oli vanhanaikaista mallia, jossa on oma nuppi kuumalle ja kylmälle vedelle. Hana korisi ja kurnutti hetkisen, aivan kuten miesten vessojen hanoilla oli usein tapana. Jorma tuijotti hanaa ja pohti, mahtoivatko naistenkin vessojen hanat korista samalla tavalla. Ehkä hänen pitäisi ottaa asiasta selvää. Sitten vesi alkoi lorista likaiseen lavuaariin ja lavuaarin pohjassa olevan ruskean näljän ympäröimän reiän kautta edelleen viemäriin keskeyttäen hänen vessanhanojen käyttäytymistä koskevat syvälliset pohdiskelunsa.
3
Eila Mäenpää oli pedantti nainen, jolla oli järkkymättömät periaatteet. Hänen keittiössään jokainen esine oli täsmällisesti omalla paikallaan. Äidinkielen opettajana hän vaati myös oppilailtaan samaa täsmällisyyttä ja järjestelmällisyyttä. Pilkun oli syytä olla juuri oikealla paikalla, muuten alkoi punakynä viuhua. Järjestelmällisyys huokui koko hänen olemuksestaan. Jokainen hius oli tarkasti omalla paikallaan, pukeutuminen oli huoliteltua.
Eila tarkasteli jääkaapin sisältöä tehdessään ostoslistaa. Hänen ei olisi edes tarvinnut avata jääkaapin ovea tietääkseen, mitä kaupasta tarvitsisi tuoda, mutta niin kuului tehdä ennen ostoslistan laatimista. Jääkaapin sisältö täytyi tarkistaa. Aina.
Saatuaan ostoslistansa valmiiksi Eila meni avainkaapille hakeakseen autonsa avaimet. Sitten hän muisti, että Jorma oli lähtenyt aamulla hänen autollaan töihin tarkoituksenaan jättää hänen pikkuruinen Fiatinsa päiväksi huoltoon tuttuun autokorjaamoon. Eila päätti ottaa Jorman Mitsubishin, vaikka hän ei pitänytkään isolla autolla ajamisesta. Isolla autolla ajaminen hermostutti häntä. Avainkaapissa ei kuitenkaan näkynyt Jorman auton avaimia. Eila tunsi suuttumuksen kuohahduksen sisällään. Kuinka monta kertaa hän olikaan sanonut Jormalle, että esineet on aina laitettava omille paikoilleen! Eila tuhahti kiukkuisena ja mietti otsa rypyssä, missä avaimet voisivat olla. Pahimmassa tapauksessa ne olisivat tietenkin Jorman pikkutakin taskussa ja takki oli hänen päällään pesulassa… Hetkinen, Eila pysähtyi naulakon luona. Jormallahan oli eilen tumma pikkutakki, joka näytti roikkuvan naulakosta. Eikö se mies ikinä opi, että pikkutakit laitetaan ripustimeen vaatekaappiin, Eila ajatteli kiukkuisena. Naulakossa ne rypistyvät ja keräävät pölyä. Eila tunnusteli takin povitaskua, mutta ei löytänyt mitään. Hän työnsi kätensä sivutaskuun. Siellä oli jotain kankaista, pehmeää. Eila veti taskusta esiin punaiset naisten pikkuhousut. Eila tuijotti vaatekappaletta sanattomana järkytyksestä ja haukkoen henkeään kuin kuivalle maalle kiskaistu ahven. Housut näyttivät samanlaisilta, mitä halvat naiset käyttivät tanssiessaan niissä epäsiveellisissä ravintoloissa, joiden ohi Eila käveli nopeasti nenä pystyssä käydessään Tampereella asioimassa.
Miten ihmeessä…?
Sitten kaikki valkeni hänelle. Jorma ei ollut rakastellut hänen kanssaan vuosikausiin. Eila tunsi verenpaineensa nousevan. Ja hän kun oli hyväuskoisena typeryksenä kuvitellut, että miehellä oli erektio-ongelmia, eikä hän ollut ottanut aihetta tahdikkuuttaan esiin. Hän oli pelännyt haavoittavansa Jorman ennestäänkin heikkoa miehistä itsetuntoa. Ja kuinka Jorma oli vastannut hänen hienotunteisuuteensa? Kaikki ne vuodet se mies oli pettänyt häntä ja nussinut jonkun huoran kanssa! Nussinut… Eila maisteli sanaa suussaan. Eivätkös vain yläastelaiset ja lukiolaiset käyttäneetkin sitä ilmaisua? Eila tunsi punan nousevan kasvoilleen ja kaulasuonensa pullistuvan.
4
Jorma Mäenpää istui keittiön pöydän ääressä ja kaatoi aimo annoksen Koskenkorvaa likaiseen kahvikuppiinsa. Punaiset, kokoa 36 olevat stringit tuijottivat häntä ilkeästi pöydältä.
”Voi saatana.” Jorma mutisi. Hän oli täydellisesti unohtanut sen kirotun punapään pikkuhousut pukunsa vasempaan sivutaskuun ja Eila oli löytänyt ne etsiessään autonavaimia. Kaikki oli lopussa, Eila uskoi Jorman pettäneen häntä vuosien ajan. Eikä Jorma ollut tehnyt elettäkään kertoakseen vaimolleen totuuden. Jorma kaatoi kitkerää nestettä kurkkuunsa ja tunsi alkoholin virtaavan suonissaan. Mitä helvettiä hän olisi muka voinut tehdä? Kertoa Eilalle, että hän oli varastanut pesulasta asiakkaan pikkuhousut ja veti käteensä niitä haistellessaan? Sitä hän ei tunnustaisi koskaan, ei kenellekään. Häpeä oli aivan liian suuri. Syvältä hänen mielensä sopukoista nousi esiin tietoisuuden pimeimpiin nurkkiin vuosikymmenien ajaksi piiloon hautautunut muistikuva. Muistikuva, jonka olemassaolon hän oli melkein onnistunut unohtamaan. Mutta vain melkein.
Hän oli ollut silloin yhdentoista ja hänen kaverillaan Artolla oli ollut heitä kuusi vuotta vanhempi isosisko, joka oli silloin ollut jo oppikoulussa. Kerran, kun Jorma oli ollut Artolla kylässä, Arto oli mennyt vessaan ja viipynyt jostain syystä tavallista pidempään. Jorma oli kyllästynyt odottamaan ja hiipinyt Arton isosiskon huoneeseen. Tytön huone oli vetänyt häntä puoleensa kuin kärpäspaperi kärpästä. Saatana sentään, hän ei edes enää muistanut sen tytön nimeä. Talossa ei ollut silloin ollut ketään muita kotona, Arton sisko ja vanhemmat olivat lähteneet jonnekin. Jorma oli sydän kurkussa pamppaillen avannut tytön vaatekaapin oven. Hän oli lehahtanut tulipunaiseksi nähdessään pikkuhousut vaatepinon päällimmäisenä. Sydän entistä kiivaammin takoen Jorma oli hivuttanut kätensä kaappiin ja koskettanut sormenpäillään tytön pikkuhousujen punaista pitsiä. Varovasti, aivan kuin peläten kankaan polttavan ihoaan. Tytön pikkuhousut. Tunne oli ollut korvia huumaava. Jorma oli huomannut pikkusormen kokoisen pippelinsä jöpöttävän kivikovana. Se oli ollut hämmentävää, pelottavaakin. Mitä, jos hänen pilinsä jäisi ikuisiksi ajoiksi sojottamaan sillä lailla yläviistoon? Kukaan ei ollut koskaan kertonut hänelle nuoren pojan seksuaalisesta heräämisestä. Päinvastoin, äiti oli osoittanut suorastaan ihailtavaa ahkeruutta kitkeäkseen kaiken siveettömyyden hänen mielestään nahkaremmin suotuisalla avustuksella. Ettei hänestä olisi tullut samanlaista kuin isänsä. Jormalla ei ollut milloinkaan ennen seisonut, ei ainakaan hänen hereillä ollessaan. Huone, talo ja koko maailma olivat kadonneet hänen ympäriltään. Jorman käsi oli vapissut pelonsekaisesta jännityksestä, kun hän oli ottanut pikkuhousut käteensä. Sitten hyvin hitaasti, aivan kuin peläten niiden raatelevan kurkkunsa auki, Jorma oli kohottanut pikkuhousut kasvoilleen ja nuuhkaissut niitä. Tuoksu oli ollut outo. Pikkuhousut tuoksuivat hieman pissalle. Tytön pissalle, Jorma oli ajatellut. Mutta siihen sekoittui toinenkin, hänelle tuntematon tuoksu. Jorma ei ollut vielä tuolloin osannut päättää, pitikö hän tuosta hämmentävästä tuoksusta, mutta se oli saanut hänen pippelinsä tykyttämään entistä vaativampana. Jorma ei ollut ymmärtänyt, miksi. Hän oli toivonut, että se olisi mennyt pois. Eikä kuitenkaan toivonut. Se oli tuntunut tavattoman hyvältä, mutta samalla häntä oli pelottanut hetki hetkeltä enemmän.
Mitä, jos hänen pippelinsä todellakin jäisi sellaiseksi hänen loppuelämäkseen? Mitä, jos joku tulisi huoneeseen? Jorma oli seisonut hiirenhiljaa puristaen Arton isosiskon pikkuhousuja pienessä nyrkissään. Kerättyään kaiken rohkeutensa Jorma oli kädet vapisten avannut housunsa ja koskettanut nyt jo kipeänä tykyttävää elintä. Koskettaminen oli tuntunut hyvältä. Hän oli jatkanut hyväilyjä, ensin epävarmasti, sitten rohkeammin. Lopulta räjähdys oli kiirinyt läpi koko hänen kehonsa. Hän oli ollut vielä niin nuori, ettei häneltä ollut tullut kunnolla spermaa. Jorma oli kiskonut kiireesti housut takaisin jalkaansa.
Se oli paha, mitä hän oli tehnyt.
Paha. Hyvin paha.
Oliko se ollut sitä… itsesaastutusta? Hän ei ollut varma, mutta pelkäsi pahinta. Jorma oli muistanut, kuinka äiti oli varoitellut häntä itsesaastutuksen vahingollisista vaikutuksista. Hän ei ollut aivan varma, mitä itsesaastutus tarkoitti. Jorma oli kerran tyhmyyttään uskaltautunut kysymään äidiltä, sillä pitihän hänen tietää, mitä hänen pitäisi varoa. Äiti ei ollut suostunut selittämään, vaan oli vastannut hänen viattomaan kysymykseensä antamalla nahkaremmin soittaa sinfoniaansa hänen luisevilla pakaroillaan. Ettei hänestä tulisi samanlaista kuin hänen isänsä oli ollut.
Sen verran Jorma kuitenkin oli jo silloin tiennyt, että itsesaastutus oli jotain sanoinkuvaamattoman hirvittävää. Jotain, mikä mädännyttäisi hänen selkärankansa ja saisi hänen silmänsä kasvamaan kieroon ja kämmenselät kasvamaan mustaa, paksua karvaa. Jorma oli kauhuissaan ajatellut, kuinka hän voisi elää selkäranka mädäntyneenä. Sitten Jorma oli äkkiä sujauttanut pikkuhousut taskuunsa ja palannut odottamaan Arton huoneeseen odottamaan ystävänsä palaamista. Kotona hän oli piilottanut varastamansa pikkuhousut sänkyynsä patjan alle. Illalla hän oli tarkastellut peilistä silmiään pelon hyytävän jäytäessä sisintään. Olivatko ne alkaneet kasvaa kieroon? Mitä hän tekisi, jos hänen selkärankansa alkaisi mädäntyä? Mädäntyisikö se kokonaan vai vain osittain? Jorma ei ollut saanut sinä yönä unta, vaan oli maannut valveilla pohtien koko yön kammottavaa kysymystä, kuinka hän voisi elää ilman selkärankaa. Hän muisti nähneensä kadulla vanhan miehen, jonka selkä oli ollut kauhistuttavalla tavalla vääntynyt. Oliko mies syyllistynyt siihen?
Jormaa oli pelottanut entistä enemmän hänen muistellessaan, kuinka vaikeasti miesparka oli kävellyt.
Hänen huonoksi onnekseen äiti oli jo seuraavana päivänä löytänyt pikkuhousut patjan alta, ja nahkaremmin hivellessä jälleen kerran rytmikkäästi hänen laihaa takapuoltaan Jorma oli joutunut kertomaan äidilleen koko totuuden häpeästä itkien ja naama tavallistakin kovemman selkäsaunan jäljiltä räästä ja kyynelistä märkänä. Äiti oli nöyryyttänyt häntä lopullisesti taluttamalla hänet korvasta läpi kaupungin Arton perheen talolle ja vaatinut häntä palauttamaan pikkuhousut Arton isosiskolle ja pyytämään tytöltä anteeksi. Hän ei ikinä unohtaisi Arton siskon kasvoilla ollutta ilmettä, kun hän oli ojentanut pieni käsi vapisten tytölle tämän pikkuhousuja. Saatanan…pervo! Tyttö oli huutanut hänelle ja siepannut pikkuhousut hänen kädestään. Tytön äänessä oli kuultanut sanoinkuvaamaton halveksunta. Jorma ei vielä silloin ollut ymmärtänyt, mitä pervo tarkoitti, mutta jotain hirvittävän häpeällistä sanaan täytyi sisältyä.
Eikä asia ollut jäänyt siihen, ehei.
Arto oli mennyt syksyllä möläyttämään koulussa, että Mäenpään Jokke on perretti. ”Helvetti sentään”, Jorma mutisi viinamukiaan tuijottaen. Eihän se räkänokka ollut osannut edes sanoa ’pervertti’. Arton typerästä möläytyksestä oli ollut seurauksena Jorman kaikkien aikojen piinaavin kouluvuosi. Eivätkä seuraavatkaan vuodet olleet paljon sen helpompia olleet, hän muisteli katkerana. Lapsilla tapasi olla hyvä muisti tiettyjen asioiden suhteen. Aivan liian hyvä.
Jorma kumosi kuppinsa sisällön kurkkuunsa ja kaatoi itselleen lisää viinaa.
5
Saatanan pervo, Jorma Mäenpää mutisi. Hän oli saatanan pervo. Arton siskon vuosikymmeniä sitten lausumat sanat kaikuivat syyttävinä hänen mielessään. Ilta oli jo pitkällä. Hän tuijotti pöydällä makaavia pahaenteisiä pikkuhousuja, jotka olivat koituneet hänen avioliittonsa tuhoksi.
Jostain hänen mielensä perukoilta hiipi esiin täysin epärationaalinen pelko, että ne saatanalliset pikkuhousut saattaisivat viedä vielä hänen avioliittonsa lisäksi hänen henkensäkin. Se oli täysin järjetöntä. Nehän olivat jumalauta vain ihan tavalliset pikkuhousut, Jorma yritti uskotella itselleen. Kaistale punaista kangasta, ei mitään muuta. Saatanan kaistale punaista kangasta. Tulipunaista kangasta, ääni kuiskasi hänen päänsä sisällä. Hänen pelkonsa ei ottanut haihtuakseen.
Jorma oli vahvasti juovuksissa ja pohti, mitä niille kirotuille pikkuhousuille pitäisi tehdä. Hänen täytyisi päästä niistä eroon ja sassiin sittenkin, ennen kuin saatanallinen vaatekappale saisi päähänsä järjestää hänelle lisää ongelmia. Ilta oli jo kääntymässä kesäyön vaaleaan, taianomaiseen hämyyn. Hän oli jo jonkin aikaa tarkkaillut keittiön ikkunasta Pepposten taloa odottaen viimeisenkin valon sammuvan. Hän ei saatana soikoon menisi viemään kirottua kangasriepua talon seinustalla olevaan roskikseen, ennen kuin naapurista olisi viimeinenkin lamppu sammunut.
Pepposet valvoivat sinä iltana kummallisen myöhään, lopulta joku näytti tulevan ulos talosta ja Jorma kuuli auton käynnistyvän. Omituista, hän mietti viinahuuruisessa päässään. Mitä kukaan teki Pepposilla siihen aikaan ja vielä arkiyönä? Siinä porukassa oli totisesti jotakin hämärää. Viimeinkin hänen odotuksensa palkittiin, kun viimeinenkin lamppu sammui Pepposten talon yläkerrasta.
Jorma tarttui käsi vapisten punaisiin alushousuihin ja hoippui ovelle. Hän raotti ulko-ovea varovasti ja katsoi ensin oikealle, sitten vasemmalle. Tie oli selvä, missään ei näkynyt ketään. Jorma kompuroi roskikselle ja avasi kannen. Kansi lipesi hänen otteestaan ja rämähti äänekkäästi seinää vasten. Ääni kajahteli yön hiljaisuudessa kuin tykinlaukaus. Jorma seisoi jännittyneenä aloillaan ja kuulosteli. Mitään ei kuitenkaan kuulunut. Lopulta Jorma uskalsi jälleen hengittää ja sujautti pikkuhousut nopeasti roskikseen.
6
Keskiviikkoaamu valkeni pilvisenä ja sateisena. Kesä näytti vaihteeksi ottavan pari askelta takapakkia. Jorma Mäenpää kömpi ylös vuoteestaan tuntien krapulan aiheuttaman tuskallisen päänsäryn jyskyttävän ohimoissaan. Hän pakottautui jalkeille ja hoippui ikkunaan. Ulkona tihutti hiljalleen vettä. Jorma oli aina inhonnut tihkusadetta. Kunnon sade menetteli, mutta tihku oli jotakin ärsyttävää vesisateen ja poudan välillä. Niin kuin kuiva räkäklimppi, joka kutittaa nenässä, mutta on liian syvällä, jotta sen saisi puhallettua ulos, Jorma ajatteli. Synkkä sää sai parhaat päivänsä nähneen hämäläisen pikkukaupungin näyttämään entistä masentavammalta ja ränsistyneemmältä.
Äkkiä Jorma huomasi, kuinka isokokoinen musta varis nokki pihalla jotakin punaista. Jorma rypisti kulmiaan ja katsoi tarkemmin. Tunnistaessaan esineen hänen sydämensä ponkaisi kurkkuun. Hän oli helvetti soikoon unohtanut illalla sulkea roskiksen kannen ja lintu oli löytänyt punaiset pikkuhousut. Ne helvetin alushousut eivät voineet jättää häntä rauhaan.
Jorma menetti totaalisesti malttinsa. Hän sai jotenkuten kopeloitua makuuhuoneen ikkunan auki.
”Saatanan paskalintu!” Jorma huusi varikselle täyttä kurkkua. Lintu kallisti päätään ja katsoi häntä saatanallisilla, mustilla silmillään sillä pilkallisella tavalla, johon vain varikset kykenevät. Sitten se lensi Pepposen talon katolle ja istahti harjalle. Saatanan pikkuhousut edelleen nokassaan. Lintu alkoi nyhtää keskittyneesti pikkuhousuja nokallaan pitäen niitä varpaillaan paikoillaan. Sitten varis kohotti päätään, katsoi Jorman suuntaan ja alkoi raakkua luonnottomalla äänellään. Nyt se saatana kutsuu kaikki lähialueen varikset tänne nauramaan hänelle, Jorma ajatteli. Pian kaikki kaupungin paskalinnut istuvat siistissä rivissä Pepposen katolla ja raakkuvat hänelle kuorossa että Mäenpään Jokke on perretti.
Jorma tunsi sekoavansa täysin. Pakokauhu oli saamassa hänet kuristavaan otteeseensa. Ja se saatanallinen lintu istui edelleen Pepposen katolla kirotut pikkuhousut kynsissään. Ne saatanan pikkuhousut olivat tuhonneet hänen elämänsä. Oliko se kirottu nainen, se helvetin huora, tehnyt kaiken tahallaan ja laittanut käytetyt pikkuhousunsa lakanoiden sekaan tietäen, ettei Jorma kykenisi vastustamaan kiusausta. Ajatus tuntui sitä uskottavammalta mitä enemmän Jorma asiaa pohti.
Nainen oli tiennyt, että hän kävelisi suoraan ansaan, Jorma ajatteli synkästi. Se helvetin harppu oli tiennyt.
Hän oli surkeassa kunnossa. Krapulakin tuntui vain pahentuvan sumentaen hänen ennestäänkin harhailevia ajatuksiaan. Jossain vaiheessa aamupäivän kuluessa hän tajusi, että hänen olisi pakko soittaa pesulaan ja kertoa henkilökunnalleen, ettei kyennyt tulemaan tänään töihin. Hän otti puhelimen luurin vapisevaan käteensä ja onnistui kolmannella yrityksellä näppäilemään oikean numeron. Sitten hän poimi lattialta kaatuneen, lähes tyhjän Koskenkorvapullon ja kaatoi lopunkin nesteen kurkkuunsa.
7
Iltapäivällä Mäenpää tunsi hieman selvinneensä tokkurastaan ja ponnisteli ylös vuoteesta. Talo tuntui autiolta nyt, kun Eilakin oli lähtenyt. Mäenpää laittoi iänikuisen vanhat ja kuluneet tohvelit jalkaansa ja tassutteli alakertaan.
Hän laittoi sumpit kiehumaan ja otti kaksi Buranaa helpottaakseen ohimoissaan edelleen jyskyttävää päänsärkyä. Sitten hän lysähti tuolille alkaen pohtia tukalalta tuntuvaa tilannettaan.
Se muija oli jättänyt pikkuhousut tahallaan pyykkinsä joukkoon, selvä se. Mutta miten ihmeessä nainen oli saattanut tietää?
Herranjumala, siitä oli jo kohta viisikymmentä vuotta, kun hän oli varastanut kaapista Arton isosiskon alushousut.
Ja punapää oli nuori, ihan liian nuori tietääkseen mitään koko jutusta. Korkeintaan kolmenkymmenen, Mäenpää ajatteli. Kuinka ihmeessä nainen oli saanut tietää? Ellei tällä sitten ollut joitain saamarin yliluonnollisia kykyjä. Mäenpää pohti asiaa, mutta ei kyennyt saamaan siitä irti mitään järkevää. Jorma ei edes tiennyt, uskoiko hän mihinkään yliluonnolliseen, vaikka hänen isoäitinsä olikin aina kertonut, kuinka heidän vahassa talossaan kummitteli.
Sitten karmiva ajatus kohosi Mäenpään mielen sopukoista. Tänään täytyi olla keskiviikko. Jorma varmistui asiasta katsomalla päiväyksen postiluukusta tipahtaneesta Aamulehdestä. Huomenna olisi torstai ja torstaina nainen tulisi vaatimaan pyykkiään takaisin. Hän olisi vielä hyvin kerinnyt pestä naisen pikkuhousut, kuivata ne ja viikata ne siististi lakanapinon päälle, mutta se saatanan paskalintu oli napannut ne ja repinyt palasiksi. Mitä helvettiä hän oli ajatellut heittäessään naisen pikkuhousut roskikseen? Mäenpää katsoi keittiön vanhaa seinäkelloa. Viisitoista yli neljä. Hänellä oli alle kaksikymmentäneljä tuntia aikaa keksiä mitä tehdä, ennen kuin nainen palaisi vaatimaan pyykkejään takaisin ja huomaisi pikkuhousujensa puuttuvan.
Hetken Mäenpää ajatteli, että soittaisi uudestaan pesulaan ja kertoisi olevansa huomennakin sairaslomalla. Mutta ajatus tuntui lapsellisen naurettavalta. Jos naisella oli yliluonnollisia kykyjä, se ei todellakaan pelastaisi häntä.
Nainen ei epäröisi tulla edes hänen kotiinsa vaatimaan häntä tilille teoistaan.
Äkkiä Mäenpää sai kuningasajatuksen. Hänen pitäisi vain matkustaa Tampereelle ja ostaa jostakin vaatekaupasta tilalle täysin samanlaiset pikkuhousut, pestä ne, jotteivät ne näyttäisi vasta ostetuilta ja laittaa ne nätisti muun pyykin sekaan.
Hänellä olisi huomenna aamupäivällä yllin kyllin aikaa toteuttaa suunnitelmansa.
Niin hän tekisi.
8
Jorma Mäenpää istui torstai-iltapäivänä keittiön pöydän ääressä ja vapisi pelosta ankarasta humalatilastaan huolimatta. Edes tukeva känni ei ollut kyennyt turruttamaan hänen hetki hetkeltä voimistuvaa kauhuaan.
Hän ei ollut löytänyt mistään samanlaisia pikkuhousuja. Ei, vaikka hän oli kiertänyt kaikki Tampereen vaatekaupat.
Pöydällä hänen edessään lepäsi puolityhjä Koskenkorvapullo ja hänen poikansa 22-kaliiberinen tarkkuuspistooli. Poika oli nuorempana menestynyt hyvin ammunnassa, mutta oli Helsinkiin muutettuaan luopunut harrastuksesta ja jättänyt aseensa Mäenpäälle. Jorma ei ollut hyvä ampuja, mutta osasi kuitenkin käyttää asetta. Ainakin jos se luettiin osaamiseksi, että sai lippaan täytettyä ja kopeloitua varmistimen pois päältä. Hän tarkisti jo kolmannenkymmenennen kerran, että lipas oli täysi ja patruuna valmiina pesässä.
Hän tuijotti seinäkelloa hypnoottisesti seuraten, kuinka minuuttiviisari hiipi armottomasti kohti kahtatoista.
Hän tiesi, että nainen tulisi.
Minuuttia vaille kaksi. Jorman sydän hakkasi kuin kivipora hänen rinnassaan. Aivan kuin se olisi ollut tietoinen isäntäänsä odottavasta kohtalosta ja halunnut raivata tiensä hänen rintakehänsä läpi. Jorma ymmärsi piinaavan hyvin säälittävän elämänsä olevan ohi vaivaisen minuutin kuluttua, tasan kello kaksi.
Hänhän oli itse antanut määräajan naiselle.
Miksi hänen oli pitänyt mennä möläyttämään naiselle, että tämä voisi tulla noutamaan pyykkinsä kahdelta? Miksi helvetissä hän ei ollut voinut sanoa vaikka kello neljä? Tai ensi viikolla? Tai mikä vielä parempaa, ensi vuonna?
Hiljaisuus oli niin kiinteää, että sitä olisi voinut leikata siistejä kuutioita kellon minuuttiviisarin valmistautuessa kohtaamaan korkeimman pisteensä.
Jorma tiesi, että kello päästäisi hiljaisen rasahduksen silmänräpäystä ennen kuin se aloittaisi tasatunnin lyönnit.
Hiljaisuus.
Jorma sulki silmänsä puristaen aseen kahvaa. Hän rukoili mielessään, että jos Jumala oli olemassa, niin Hän antaisi kellon siirtyä tänään kahden yli suoraan kello kolmeen.
Hiljaisuus.
Sitten, hiljainen rasahdus.
Juuri, kun kello alkoi lyödä kahta iltapäivällä, ovikello helähti.
Jorma Mäenpää tunsi kurkkuaan kuristavan. Nainen oli tullut vaatimaan häntä tilille teoistaan.
Hän kohotti aseen ja vei pistoolin piipun suuhunsa. Hän tunsi nenässään voimakkaana aseöljyn hajun ja maistoi kylmän teräksen.
Ovikello soi uudestaan.
Mäenpää ummisti silmänsä ja veti liipaisimesta. Viimeisenä aivojensa sopukoista kohoavana muistonaan luodin jo repiessä kudosta tieltään Jorma Mäenpää ei nähnyt Arton isosiskoa tai edes punatukkaista ja vihreäsilmäistä naista, vaan hänen edessään seisoi hänen valtamerilaivan kokoinen äitinsä tuiman näköisenä ja nahkaremmi kädessään.
Sitten tuli pimeys.
