Käyttäjätunnus:

Salasana:

Liity! Apua

PDF Tulosta Sähköposti
Novellit Muut Rakkauden toteutumisen vaikeus (osa pidempää kokonaisuutta)
QR-Code dieser Seite

Rakkauden toteutumisen vaikeus (osa pidempää kokonaisuutta)

Tarina kertoo läheisriippuvuuteen sairastuneen naisen suhteesta ystäväänsä. Ja tämän läheisriippuvuuden vaikutuksista hänen parisuhteeseensa. Parisuhteessa taustalla on ei-yhteisymmärryksessä tehty abortti.
Mielenkiinnolla odotan palautetta, kun tekstiä olen paljon työstänyt. Pahoittelen, jos kappalejako ei osu ihan kohdilleen. On Wordistä kopioitu tähän alustalle.

***


Sulavan maan voimakas tuoksu valtasi nenäni, kun laahustin raskain askelin autolta kohti kotiovea. Auringonpaiste pilvettömältä taivaalta ei ollut sopusoinnussa mielialani kanssa. Sydäntäni painoi valtava rykelmä sadepilviä. Ne riippuivat raskaina ylläni, panttasivat helpotuksen tuovaa sadetta. Rehellisyyden purkausta, joka keventäisi tunteideni raskaan taakan.

Eteisessä sieraimiini lehahti uusi tuoksu, Iiro oli tehnyt ruokaa. Hän oli hyvä mies, siitä ei ollut kahta sanaa. Mutta hän ei ollut oikea minulle. Enkä minä ollut oikea hänelle, vaikkei hänellä ollutkaan rohkeutta sitä myöntää. Oli väärin asuttaa häntä perhehaaveiden raunioissa. Sydämeni vaati päästä toisaalle. Raunioihin ei koskaan rakentuisi kotia, ei tulisi lapsia, eikä sitä kuuluista kultaistanoutajaa. Pidimme toisiamme panttivankeina, se ei ollut oikein kumpaakaan kohtaan.

Lastasin ruokaa lautaselle sanaakaan sanomatta. Iiron ääni soljui läpi korvieni ja tyydyin
tasaisin väliajoin nyökkäilemään, jotta hän luulisi minun kuuntelevan. Viime kuukausina olin ollut täysin piittaamaton Iiron kuulumisista. En oikeastaan tiennyt hänen elämästään mitään, vaikka varmasti niistä asioista oli minulle kerrottu.
- Meidän pitäisi vähän puhua, sanoin puhetulvan tauottua ja katsoin hymyttömänä ruokaansa keskittynyttä Iiroa pöydän toisella puolen. Sallin itselleni vielä pienen hetken armon aikaa, kun odottelin, että hän nielaisisi suunsa tyhjäksi. En halunnut, että hän tukehtuisi ruokaansa. – Haluan erota, totesin mitään sanomattomalla äänellä.
- Mitä?! Miksi? Iiro huudahti hämillään. Hänen kasvoiltaan paistoi epäusko. Hän etsi vastausta omaan kysymykseensä ikkunan toisella puolella olevista puista ja ruokapöydän naarmuista. Hetki hetkeltä selvemmin epäuskon tilalle vaihtui hätä. – Luulin, että olit onnellinen. Että me ollaan onnellisia yhdessä.
Epäusko loisti nyt vuorostaan minun kasvoiltani. En ymmärtänyt alkuunkaan, missä Disneyn elokuvassa Iiro oli elänyt viime kuukaudet. Emmehän me enää olleet kosketelleet toisiamme kohta vuoteen. En kertonut hänelle kuulumisiani. Ei meillä ollut enää hauskaa yhdessä. Viimeksi olin omassa elämässäni viihtynyt varmaan kaksi vuotta sitten, mutten ollut tiennyt mitä asialle voisi tehdä.
- Olin onnellinen ja meidän oli hyvä yhdessä. Mutta…
- Sitten me selviämme tästä, Iiro sanoi ja tarttui käsiini. Hänen äänessään oli päättäväisyyttä. – Ei meillä ole mitään hätää, kaikki järjestyy. Pitää vaan jaksaa yrittää, hän jatkoi ja hieroi peukaloillaan käsiäni. – Onhan tässä ollut vaikeita aikoja. Kai siinä vaan menee vähän aikaa, että kaikki korjautuu ennalleen.
- Iiro, kuuntele. En pysty tähän enää, sanoin ja hengitin raskaasti. Sydämeni hakkasi rinnassani vauhkona. Toivoin, ettei tähän olisi tarvinnut mennä. Mutta ei ollut vaihtoehtoja. Suhde oli nirhattava vaikka väkisin poikki, muuten kuristuisin kuoliaaksi. – Olen rakastunut toiseen. En voi teeskennellä hetkeäkään kauemmin. En sinulle enkä itselleni.
Iiron käsien ote tiukkeni sormieni ympärillä. Kämmeneni jänteet muljahtelivat hänen puristuksessaan. Hänen leukapielensä kiristyivät. Pelko valui kylmänä purona kohti vatsanpohjaani, mutta enää ei ollut paluuta.
- Kuka se mies on? Iiro kysyi hyytävällä äänellä.
Sanat takertuivat kurkkuuni. Nieleksin yhtäkkiä karheutunutta kurkkuani sileämmäksi. Iiron katse porasi syvälle mieleni uumeniin kuin pakottaakseen vastauksen ulos minusta.
- Kuka?! Hän huusi ja ponkaisi seisomaan. Juomat läikkyivät yli pöydän tärähdyksestä. – Nyt jumalauta kerrot, kuka se kusipää on!
Iiron sormet pureutuivat olkavarsiini. Hänen katseensa oli täynnä alkukantaista raivoa. Kipu sai kyyneleet herahtamaan silmiini. Hän irrotti otteensa minusta. Ilme hänen kasvoillaan pehmeni hieman.
- Ei minulla ole ketään toista miestä.
Käänsin katseeni lattiaan. Nypläsin housujeni kangasta. Hikiset sormeni liimasivat kankaan ihooni.
- Miten niin ei ole? Juurihan sinä sanoit, että olet rakastunut toiseen.
- Toiseen naiseen.
Valtava epäusko palasi hänen kasvoilleen. Katsoin itse häntä aivan yhtä suuren hämmennyksen vallassa. En ollut tiennyt, että Iiro oli niin vakaasti päättänyt jatkaa kituvaa suhdettamme abortista huolimatta. Valintani kirveli häntä, näin sen joka ikinen päivä. Hän piteli kynsin hampain kiinni ruumiista, jonka kuolonkankeus oli jo jäykistänyt merkiksi kaiken loppumisesta. Iiro hengitti syvään ja tuijotti ulos ikkunasta. Hän painoi päänsä viileää ikkunaa vasten ja pyöritteli sormissaan sälekaihtimen narua.
- Kuka se nainen on? Tunnenko minä hänet?
- Tunnet, vastasin hiljaa. – Se on Anna.
- Annahan on sinua hirveästi vanhempi. Hän voisi olla sinun äitisi, Iiro sanoi. Hänen hartioidensa läpi kulki voimakas puistatus. – Tietääkö Jouko, että teillä on suhde?
- Ei ole mitään suhdetta. Annakaan ei tiedä tästä mitään.
- Ja sinä silti haluat erota, Iiro sanoi hiljaa ja pudisteli päätään. – Typerän ihastumisen takia naimisissa olevaan naiseen.
Minua suututti Iiron vähättelevä suhtautuminen. Hän ei selvästi nähnyt Annassa sitä, mitä minä näin. En ollut suunnitellut rakastuvani vanhempaan ja varattuun naiseen. Mutta minulla ei ollut vaihtoehtoja. Hän oli ihanin nainen, jonka olin koskaan tavannut. Hän sai pääni pyörälle ja rintaani nousemaan pehmeän lämmön. Kyyneleet pyrkivät silmiini. Nytkin sieluni kurkotti kohti häntä. Kaipasin hänen vartalonsa painoa omaani vasten. Hänen vaatteidensa tuntua käsivarsieni iholla. Rakkauden liekki hehkui rinnassani polttavana, se kärvensi sydämeni pinnan karrelle. Tuskin saisin koskaan kuiskata hänen korvaansa tunnustusta rakkaudesta. Tuntea hänen rintansa vartaloani vasten, kun nukahtaisimme yhteisen peiton alle. Nuo etuoikeudet kuuluivat toiselle eikä niitä luultavasti koskaan minulle myönnettäisi.

Uneni harsoa raotti miehen ääni. Ääni oli kirkas, mutta tuohtunut. Räpyttelin väsyneitä silmiäni ja näin tutun hahmon istumassa sängyllä peitto sylissään. Iiro istui puoliksi selin minuun ja puristi peittoa käsissään kuin painajaisesta havahtunut lapsi.
- No, voisitko vastata? Iiro kysyi ärtyneellä äänellä.
- Anteeksi, sanoin ja rykäisin unesta karheaa kurkkuani selväksi. – En kuullut, mitä sanoit.
- Entä meidän seksi. Etkö muista, miten sytyit?
- Muistan, Iiro. Kyllä muistan, vastasin ja käännyin makaamaan kyljelleni kasvot kohti häntä. Tästä syttymisestä tosin oli huomattavan kauan aikaa, mutta muistin kyllä, kun ihan erikseen asiaa kysyttiin.
- Kuinka varpaasi kipristyivät nautinnosta, kun nain sinua. Vaikersit poltetta jalkapohjissasi. Raavit selkääni ja revit hiuksiani, hän luetteli ja kääntyi katsomaan minua. – Väitätkö, että se kaikki on poissa? Ettet syty enää minusta.
Hänen katseensa haastoi minua. Huokaisin syvään. Naiseen rakastuminen oli kai ollut suurempi isku vyön alle kuin sydämeen.
- Kyse ei ole seksistä.
- No sitähän minäkin. Luulin jo, että olet seonnut, Iiro sanoi ja huojennuksen saattoi kuulla hänen äänestään. – Hetken ehdin luulla, että halusit seksiä parhaat päivänsä nähneeltä naiselta, hän jatkoi. Jopa pimeässä hänen kasvoiltaan oli nähtävissä huvittuneisuutta.
Mutristin huuliani ja tuijotin kattoon. Kiukku kyti sisälläni, kun hän mollasi rakastamaani naista. Kauneinta naista, jonka olin koskaan tavannut. Iällä ei ollut sen asian kanssa mitään tekemistä.
- Ei helvetti, Iiro kuiskasi. – Sinä sittenkin naisit Annan kanssa.
- Jos sinun on aivan pakko saada tietää, niin kyllä, äyskäisin. Teki mieli sivaltaa Iiroa todella rumasti kertomalla, kuinka olin hekumoinut Annaa ajatellen, kun seksi Iiron kanssa ei ollut antanut minulle mitään enää pitkiin aikoihin. Vedin kuitenkin syvään henkeä. Ajatus Annasta sai kiukkuni laantumaan. Tunsin sanoinkuvaamatonta onnea ja perhosten lepattelua vatsanpohjassani. – Rakastan häntä. Hän saa minut tuntemaan jotain aivan erityistä.
Iiro tempoi vuodevaatteensa mytyksi syliinsä ja rymisi ulos makuuhuoneesta. Tämä alkuyö tuli todennäköisesti jäämään viimeiseksi yöksi samassa sängyssä Iiron kanssa. Toisaalta olin myös helpottunut, enää ei tarvinnut teeskennellä onnellista ja haluavaa. Tai lähinnä harkita teeskentelevänsä. Ei tarvinnut yrittää valehdella itselleen. En enää edes pelännyt yksin jäämistä. Pahiten tukehdutti näytelmä nimeltä parisuhde. Se oli hirttoköysi kaulan ympärillä, joka toi mukanaan pelkkää syyllisyyttä. Niin rakastamisesta kuin rakastamattomuudesta.

Kevätaurinko valaisi keittiönpöytää, jonka ääressä Iiro istui täysissä pukeissa. Kahvikuppi odotti hänen edessään ilmeisen koskemattomana. Hän tuijotti järkähtämättä auringon pöydän pintaan maalaamia kuvioita kuin kristallipalloa, jonka sumu ei millään hälvennyt. Nojasin keittiön ovenkarmiin puolipukeisena ja odotin, että hän tunnustaisi läsnäoloni. Hän näytti väsyneeltä, rintaani vihlaisi katsellessani hänen verestäviä silmiään. Niistä oli sammunut se Iirolle ominainen pilke. Osittain jopa toivoin, että hän raivoaisi minulle. Olisi se välitön ja tunteva mies, jonka tunsin. Ei apaattinen ja eksynyt kuin pesästään pudonnut linnun poikanen. Värisin kylmästä, alkukantainen nainen sisälläni huusi Iiroa heräämään eloon ja ottamaan minut, kuten mies voi naisen ottaa. Taistelemaan naisestaan ja merkitsemään omakseen. Rankaisemaan minua hävyttömistä ja riettaista ajatuksistani toiseen naiseen. Iiro ei kuitenkaan astellut luokseni vyötään availlen, hän ei edes katsonut minua kohti.
- Muutan Eeron luo jo tänään, Iiro sanoi värittömällä äänellä. – Haen loput tavarani alkuviikosta.
- Ihan hyvin voisit jäädä tänne, sanoin ja ristin käsivarteni rintani päälle. Sieluani kylmäsi, olin satuttanut häntä todella pahasti. Iiro ei ollut veljensä kanssa erityisen hyvissä väleissä, mutta silti hän oli minua mieluisampaa seuraa. Sen ei olisi kuulunut olla mikään uutinen. Kai olin turhaumissani unohtanut hänen olevan ihan todellinen ihminen, jolla oli tunteet. Eikä pelkkä välikappale inholleni ja vihalleni. – Ihan totta, selvitettäisiin asiat. Puhuttaisiin.
- Eiköhän tässä ole sanottu kaikki tarpeellinen, Iiro sanoi ja nousi tuolistaan. Hän käveli ulko-ovelle pysähtymättä kohdalleni. – Kiihotut vanhasta akasta. Luuletko, että haluan katsella sellaista naista.
Ovi kolahti kiinni ja katsoin haikeana, kun se asettui muuriksi väliimme. Kylmähiki valui pitkin selkääni. Olin Iiron mielestä kuvottava. Perverssi, koska rakastin Annaa. Valuin seinää pitkin kyykkyyn lattialle ja paketoin rintaani vasten koukistetut jalkani yöpaidan sisään. Tuuditin itseäni, alahuuleni värisi kyynelten vieriessä pitkin poskiani. Toivoin, että Iiro olisi edes hieman taistellut vuokseni. Puhaltanut menettämisen pelon kirvoittamaan kipinään ja saanut sen leimahtamaan täyteen liekkiin. Toisaalta ymmärsin häntä. Kuinka hän voisi kilpailla, jos nainen sai aikaan minussa jotain niin syvää, etten voinut sitä sanoin kuvailla. Jotain sellaista, mitä en Iiron kanssa ollut koskaan tuntenut. Sydämeni ei vain voinut sivuuttaa Annaa. Ei, vaikka kuinka sitä olisin toivonut. (luku?)

***

Lintujen laulu kantautui vaimeana aavistuksen raollaan olevasta ikkunasta. Suljettujen sälekaihtimien hämärässä yritin saada tolkkua työpöytäni vallanneista monistenivaskoista. Huokaisin ja vajosin syvemmälle työtuolini uumeniin. Hoito-ohjeiden säilyttäminen mapeissa oli muinaisjäänne ajoilta ennen tietokoneita ja muistitikkuja. Kansioiden ajan tasalla pitäminen oli helvetillinen ruljanssi, silppuriin olisi joutaneet kaikki. Päätäni särki tulostinmusteen tympeä haju, jota olin haistellut koko viikon. Sydäntäni kaihersi myötätuntoisen keskustelijan kaipuu, tunsin oloni yksinäiseksi. Elettiin jo torstaita enkä ollut ehtinyt jutella Annan kanssa kertaakaan. Hänen ja kaikkien muidenkin kalenterit olivat täyteen ammutut, koska olin konttorirottana. Annan kalenterista oli kuitenkin iltapäivän viimeinen hetki tyhjentynyt aamupäivän aikana, asiakas oli kaiketi perunut tulonsa. Olin siitä huojentunut, saisin varastaa hetken yhteistä aikaa hänen kanssaan. Napsuttelin kansiot kiinni ja hiippailin autioon käytävään. Koputin Annan huoneen oveen ja pian kuulin tutun äänen kutsuvan minut sisään.
- Hei Alisa. Hieman toivoinkin, että olisit oven takana, Anna sanoi ilahtuneella äänellä ja viittoi minut peremmälle huoneeseen. – Olet ollut ajatuksissani.
Liikutus läikähti rinnassani. Minua ilahdutti syvästi, että Anna oli ajatellut minua kuluneiden päivien aikana.
- Minäkin olen ajatellut sinua. Paljon. Kansioiden napsuttelu on aivotonta puuhaa, siinä alkaa kaivata ihmiskontakteja.
- Tiedän tunteen, ihan eräänkin kerran on tullut sormet verillä kansioita kasattua, Anna sanoi ja naurahti. Hän nousi ylös tuolistaan ja tuli minua kohti kädet levitettyinä. – Nyt on ihan tultava halaamaan. Näytät siltä, että sille olisi tarvetta.
Suljin Annan tiukkaan syleilyyn aivan itseäni vasten. Hänen vartalonsa paino toi lohtua sydämeni yksinäisyyteen. Puristava tunne rinnassani hellitti hänen käsiensä sivelystä selässäni. Kyynel vieri suolaisena kasteena huulilleni.
- Voi kultainen. Onko jotain sattunut?
Hänen kätensä rauhoittavan vahva paino lapaluillani sai alkukantaisen itkun kirpoamaan sisältäni. Painoin kasvoni Annan kaulan ihoa vasten, haukoin syvälle itseeni hänen ihonsa tuoksua turvaksi ja lohduksi. Sydämeni pinta lohkeili minua ravistelevan tuskan ja Annan tuoman lohdun yhteentörmäyksestä. Sisälläni riehui sota, joka uhkasi koitua kuolemakseni. Haukoin hädissäni henkeä tuhoutumisen pelossani. Annan ote tiukkeni ympärilläni. Hän hyssytteli yltävää paniikkiani tyyntymään.
- Älä pelkää, ei ole mitään hätää, hän kuiski korvaani.
Tasasin hengitystäni hänen kehonsa lämmössä. Puristin nyrkissäni hänen puseronsa selkämystä, en halunnut enää laskea irti hänestä. Tarvitsin häntä lähelleni, sydämeni sykki tasaisemmin hänen kanssaan. Minun oli helpompi hengittää, kun sain vetää keuhkoihini hänen kanssaan samaa ilmaa. Hän pyyhki pois taivaani tummat pilvet. Hän oli minun maailmani aurinko.
- Me erottiin Iiron kanssa viikonloppuna, sanoin lopulta itkusta paksulla äänellä. – Hän kävi hakemassa tavaransa tiistaina.
- Olen todella pahoillani, Anna sanoi ja silitti selkääni. – En aavistanut, että teillä meni niin huonosti.
- Ei me oikeastaan edes riidelty. Mutta ei kyllä tehty mitään muutakaan, sanoin ja pyyhin kyyneleet kämmenselkääni. – Rakastan vain sitä toista naista päivä päivältä enemmän. Sitä, josta kerroin sinulle siellä saunassa. En enää kestä olla ilman häntä.
- Tietääkö tämä mystinen nainen tunteistasi? Anna kysyi ja höllensi syleilyään. Lämpimän utelias hymy tuikki hänen silmissään.
- Ei tiedä, kuiskasin.
Rakkaus riehui rinnassani, kun tunsin Annan poven kohoilevan rintaani vasten. Halusin suudella hymyn karetta hänen huulillaan. Antautua intohimoni vietäväksi. Hänen silmänsä hukuttivat minua syvyyksiinsä kuin valtameren voimakkaat pyörteet. Vellova vesi kohisi korvissani, katosin aina vain syvemmälle hänen kauneuteensa. Meren pohjassa odotti kallein aarre, jota halusin niin valtavasti koskettaa.
Annan sormen sively poskipäälläni sai henkeni salpautumaan, suudelman kaipuu poltti huuliani. Saatoin lähes maistaa hänen huuliensa sulon. Sydämeni laski vauhkona kuluvia sekunteja, joista jokainen oli liikaa ilman Annaa. Hänen kumartui niin lähelle minua, että tunsin hänen poskestaan hohkavan lämmön kasvoillani.
- Ehkä sinun pitäisi kertoa hänelle, Anna kuiskasi. Hänen hengityksensä hyväili korvanlehteäni, kylmät väreet kulkivat pitkin selkärankaani. Hän katsoi minua lämmin hymy kasvoillaan.
Sydämen pamppaili rinnassani. Anna tiesi minun rakastavan häntä. Täytyi tietää. Hän halusi kuulla minun sanovan sen, jotta saisi rohkeutta antautua rakkaudelleen minua kohtaan. Ehkä minun ihana naiseni kieriskeli öisin sängyssä kykenemättä nukkumaan. Unettomana, koska tiesi, ettei kuulunut miehensä viereen. Suukottelisin iltojeni viimeisenä tekona Annan selän viileää ihoa niin kauan, että huuleni rohtuivat. Rakastuisin hänen tahattomiin värähdyksiinsä, kun oppisin löytämään hänen niskansa herkimmät kohdat. Kehoni kaipasi hänen käsiensä kosketusta, se vaati ja huusi, mutten voinut päästää ääntäkään. Kun hän ensimmäistä kertaa koskettaisi minua haluten, hän näkisi silmistäni, kuinka minä juuri nyt paloin. Kuinka vain hän voisi tuoda helpotuksen korvennukselle, joka kuumuudellaan nuoli minut kokonaan. Helpotuksen tuovat huulet olivat niin kiduttavan lähellä. Halusin lopettaa teeskentelyn tähän paikkaan ja suudella häntä. Rakkauteni tarvitsi päästä vapauteen, lentää Annan sydämeen ja jäädä sinne ikuisiksi ajoiksi asumaan. Mutta Anna halusi vielä hetken aikaa. Hän halusi tehdä tämän oikein, ja minä ymmärsin häntä. Halusin, että hän voisi vastata suudelmaani ilman syyllisyyttä.

Rutistin tyynyä rintaani vasten asuntoni lattialla istuen. Keinutin itseäni suljetuin silmin kasvot painuneena tyynyn pehmeyteen. Sydämeni muljahteli lisälyöntien tahdissa, kaipasin Annaa niin valtavasti. Kuva hänen kauniista kasvoistaan sytytti onnesta raukean hymyn huulilleni. Onnellisuuden kupla laajeni äärettömiin rinnassani, kunnes poksahti rikki, koska Anna oli kätteni tavoittamattomissa. Olin niin järjettömän rakastunut, että pelkkä hänen muistonsa valaisi koko maailmani. Hän oli koko universumin kiinnostavin ja ainutlaatuisin olento, josta halusin oppia tietämään kaiken. Radiosta ei ollut viikkokausiin tullut yhtäkään kappaletta, joka ei olisi tuonut häntä mieleeni. Kaikki ympärilläni huusi hänen nimeään. Unissani koskettelin hänen kauniita kasvojaan. Sormin sivelin hänen huuliaan, josta kiitokseksi sormenpääni olivat ansainneet suudelman. Anna oli vallannut ajatukseni ja rakentanut pysyvän kodin minun sydämeeni. Niin hämmentävää kuin tämä kaikki olikin, se oli ihaninta, mitä olin koskaan kokenut.

***

Koputin Annan työhuoneen oveen, joka oli aavistuksen raollaan. Kurkistin sisään, mutta peremmällä huoneessa minua odotti vain tyhjä työtuoli. Katselin hetken ympärilleni, kun astuin ikkunasta kirkkaana tunkeutuvan luonnonvalon keskelle. Ylitsevuotava kirkkaus musersi pupillini sirpaleiksi silmiini, jotka kirvelivät minut kyyneliin. Samea katseeni etsi epätoivon vimmalla mitä tahansa tunnistettavaa hahmoa, johon kiinnittyä. Häikäisyn takana minua odotti naisen hahmo. Kaipaus kouraisi kivuliaasti rinnassani, sydämeni tunnisti minun rakkaan naiseni, vaikka silmilläni en häntä osannutkaan nähdä. Hän istui työpöydällään hiljaisuudessa ja näppäili tekstiviestiä. Hänen solisluillensa laskeutuvat hiukset olivat niin kauniin kiiltävät ja vahvat. Sormiani kihelmöi halu koskea niitä, juosta läpi niiden loputtoman virran. Suoraselkäisenä vastavalossa kylpevä vartalo oli kaunis, se oli kuin klassinen naisen siluetti. Annan kasvoilla oli lämmin katse, kun hän lopulta kutsui minua luokseen. Kompuroin kohti hänen syliään piittaamatta lainkaan itseriittoisuuteni kulissista. Kaulalleni nousi voimakas puna, kun hän laski kätensä kasvoilleni. Poskeani sivelevät sormet olivat kuin maailman hienointa silkkiä. Se oli kosketus, josta en koskaan voisi saada tarpeekseni. Hänen hiustensa tuoksu kantautui luokseni, kun hän kumartui lähemmäs minua. Hän kuiski korvaani, jotta koskettaisin häntä. Rakkauden ja pakokauhun sekoituttua vatsanpohjassani, pakenin katseellani hänen harmaan kangastakkinsa helmoihin. Ihanan rakastavat sormet vaelsivat leualleni ja nostivat katseeni hänen rauhassa kohoilevalle rintakehälleen. Sydämeni syke kiihtyi kuolettaviin mittoihin, kun hän napitti takkiaan auki. Hitaasti näkymä hänen ihanille rinnoilleen aukesi eteeni. Hän oli maailman kaunein enkeli, kun hänen iholleen lankesi keväisen auringon koko voima. Sivelin sormillani kylkiluiden kaaria ja rintalastaa, jotka kohoilivat hänen hengityksensä tahtiin. Halusin painaa kasvoni hänen rintojaan vasten ja nuuhkia hänen ihoaan. Tuntea hänen niiden lämpö ja pehmeys kasvoillani. Hänen häpeilemätön katseensa tunki lävitseni hajottaen epävarmuuteni. Suljetuin silmin kumarruin lähemmäs häntä, jotta tuntisin hänestä hohkavan lohdullisen lämmön kasvoillani. Annan huulet kutsuivat minua suudelmaan, johon halusin vaipua ikuisiksi ajoiksi.

Säpsähdin tuntiessani käden painon laskeutuvan hartialleni. Aurinko häikäisi säikähdyksestä auki revähtäneitä silmiäni. Nojasin edessäni olevaan pöytään ja tasasin hengitystäni.
- Huimaako sinua? Anna kysyi ja kurtisti kulmiaan huolestuneena. Hän ohjasi hämmennyksestä jähmettyneen vartaloni tuoliin istumaan.
Räpyttelin silmiäni ja sallin katseeni vaeltaa pitkin Annan täysissä pukeissa olevaa vartaloa päästä varpaisiin. Vilkaisin vieressäni olevaa tyhjää työpöytää, jonka puisella pinnalla olin ollut niin lähellä kohdata täyttymykseni.
- Ei huimaa, olin vain hieman ajatuksissani, vastasin ja selvitin kuivaa kurkkuani. – Muutto stressaa, tänään pitäisi viedä tavarat uuteen asuntoon.
- Tarvitsetko apua? Joukolla on pakettiauto käytössä työn puolesta, Anna sanoi välittömästi ja katseli minua hetken. – Elleivät sinun vanhempasi ole tulossa auttamaan?
- Voi, Anna, huokasin jostain keuhkojeni peräkammarista asti. – Olisi ihana saada apua, jatkoin huojentuneena. Kysymys vanhemmistani kirveli hieman, mutta pakotin tunteen pois. Keskityin mieluummin onneen Annan avuntarjouksesta. – Pakulla saa kaiken vietyä kerralla. Yksin minulla menisi koko ilta. Jos edes riittäisi.
- Hyvä, Anna sanoi ja hymyili. – Tulethan sitten meille saunomaan, kun on tavarat viety?
- Toki, se olisi kivaa, vastasin ja kurottauduin halaamaan Annaa. – On kultaa, kun on tuollainen ihana ystävä, kuiskasin hänen poskeaan vasten. Käsien lujempi kietoutuminen ympärilleni oli kaunein mahdollinen vastaus toteamukseeni.

Suljin maalarinteipillä viimeisen pahvilaatikon ja istahdin lattialle takki päällä odottelemaan Annaa ja Joukoa. Ilta-aurinko paistoi sisään verhottomista ikkunoista ja valaisi tyhjän asunnon. Hiljaisuus soi korvissani. Tähän asuntoon oli kirjoitettu minun ja Iiron tarinan alku ja loppu. Yhdessä tulimme, muttemme yhdessä enää lähteneet eteenpäin. Taas yhteys yhteen perheeseen katkesi, vaikkei se koskaan minun perheeni ollutkaan. Viime kädessä kukaan ei ollut minun puolellani. Aina olin joutunut sotimaan sotani yksin. Nyt oli ihmeellistä saada muuttoapua ihan ikiomilta ystäviltä. Ei tarvinnut kantaa yksin selkä vääränä tavaroita yötä myöten. Eikä tarvinnut olla hämmentyneessä kiitollisuuden velassa ihmisille, jotka elämääni oli parisuhteen kautta tuotu.

Auton renkaiden rahina kantautui ulkoa. Pian sen jälkeen soi ovikello. Oven takana odottivat Anna ja Jouko, kuten olin osannut odottaa. Hymyilevinä ja jotenkin niin hyväkuntoisina. Kaksi kerrosta vauhdilla noustuja portaita ei vaikuttanut hengästyttävän lainkaan. Vielä keski-iän paremmallakin puolen he olivat näyttävä pari, vaikka sitten tuulipuvuntakit päällään.
- Noniin, eiköhän aleta hommiin, Jouko sanoi reippaalla äänellä ja koppasi syliinsä pahvilaatikon, joka oli täynnä astioita. – Onko sinulla paljon painavia tavaroita? Sohvia, pesukoneita ja muita.
- Ei ole mitään. Myin omat tavarani, kun muutettiin yhteen Iiron kanssa, vastasin ja välttelin Joukon katsetta. – Hänen huonekalut ja kodinkoneet olivat tyylikkäämmät kuin minun, selitin ja muistelin omaa reikäistä sohvanräppänääni, jonka olin kymmenellä eurolla kierrätyskeskuksesta aikoinaan ostanut.
- Entä sänky ja telkkari? Anna kysyi.
Pudistin päätäni vastaukseksi ja tunsin kevyen punan nousevan laikuiksi kaulalleni. Olisi sittenkin pitänyt muuttaa yksin ihan vähin äänin. En halunnut kuulla säälivää taivastelua elintasoni romahduksesta. Vielä vähemmän halusin selventää omaa persaukisuuttani ennen Iiroa. Koko aikaisemman elämäni olisi puolestani voinut pyyhkiä pois.
- Missä sinä olet yösi nukkunut koko tämän ajan? Olisit tyttörakas kertonut, ettei sinulla ole huonekaluja. Olisit asunut meillä uuden asunnon löytämiseen asti.
- Ihan mukavasti tämä meni näinkin. Nukuin retkipatjalla, vastasin ja väkinäinen hymy koristi kasvojani. Pelkkä retkipatjan mainitseminenkin tuntui olevan kirosana kipuilevalle alaselälleni. – Kiitos kuitenkin, että huolehdit.
Nostin muuttolaatikon jalkojeni juuresta. Raahauduin se sylissäni rappukäytävään päästäkseni karkuun kiusaantunutta oloani. Nolouden tunne kuitenkin seurasi minua yhtä tiiviisti kuin Jouko, joka vaivatta vahvoilla käsillään kantoi muuttolaatikoita autoon. Kolmestaan laatikot ja sekalaiset nyssäkät oli tunnissa kannettu. Yksin olisin ähkinyt niitä rappuja alas monta tuntia, painavimpia luultavasti itkenyt ja kantanut.

Ihoni höyrysi lämpimässä alkukesän illassa. Tuuli kohisi puiden lehdissä ja laskeva aurinko värjäsi taivasta vaaleanpunaiseksi. Eloon heränneen luonnon vehreys oli niin kaunista. Mutta vielä kauniimpaa oli vieressäni oleva nainen, jonka märistä hiuksista valui pisaroita pitkin hänen ihoaan. Hänen pyyhkeeseen kiedottu vartalonsa höyrysi saunan kuumuuden jäljiltä. Pisarat kimaltelivat kuin jalokivet hänen rintansa iholla. Kylmän vichyn poreilu suussani tuntui erityisen hyvältä muuttourakan jälkeen. Nojasin aurinkotuolissa taaksepäin ja suljin silmäni. Päivän viimeiset auringonsäteet tanssivat lämpönä kasvoillani. Oloni oli ihanan seesteinen.

Luulin vaipuneeni uneen, kun tunsin lämpimän käden täyttävän tuulessa viilentyneen käteni. Sydän hurjasti hakaten juoksutin katsettani pitkin Annan käsivartta, joka päättyi näkyyn hänen kädestään lomittain omani kanssa. Käteni sulkeutui hänen lempeään, mutta niin varmaan otteeseen. Tunne siitä, kuin olisimme olleet aivan kaksin tässä maailmassa, oli sietämättömän kaunis. Sydämeni pyristeli ulos rinnastani vimmatulla voimalla. Roihahtava rakkaus nostatti ihoni kananlihalle. Hän oli minun kuolemanleirini. Olin koko elämäni toivonut, että saisin rakastaa. Ja nyt minä rakastin koko olemassaolollani, vaikka se raateli elämän minusta. Kuolemaa en pelännyt, koska kaikesta kärsimyksestä huolimatta Anna oli minun arkkienkelini. Hänen silmiensä hukuttava voima ja ihon pehmeä kosketus rakastelivat sydäntäni. Olin ainutlaatuinen ja kaunis hänen katseensa alla. Helmeilevä kaste hänen huulillaan kutsui rohtuneita huuliani maistamaan maailman suloisimman kukan mettä. Kehoni kaipasi häntä niin, että vapisi. Puristin lujemmin hänen käsiään estääkseni illan viilentämää tuulta rikkomasta meidän taikaamme. Taikaa, joka niin kiinteästi kietoi sielumme toisiinsa.
- Sinä täriset, Anna sanoi hiljaa ja vei kämmenensä lämmittämään olkavarsiani. Mieleni teki huutaa pettymyksestä, kun autioituneet kämmeneni täyttyivät viileästä illasta. En kuitenkaan saanut sanaa suustani. – Mennään takaisin saunaan, sinua palelee.

Utopistisimmissa haaveissani olin unelmoinut ihanan naisen rakkaudesta, mutta en ollut uskaltanut edes kuvitella, että siitä voisi tulla totta. Sieluni mädäntyneiden huoneiden seinät romahtelivat vähän kerrassaan jalkoihini. Ilmassa leijaileva pöly kirveli silmissäni. Kyyneleet voitelivat parantumattomia haavojani, jotka oli veitsellä lävitseni puhkottu. Anna kosketteli rikki revittyä sieluani kuin Mariaanien haudasta löytynyttä helmeä. Helmi oli musta kuin yö, mutta yhtä kuuma kuin helvetti. Se oli petollinen. Ensin se lepäsi kämmenellä rauhallisena ja miellyttävän lämpöisenä, kunnes se varoittamatta poltti ihon tuhkaksi ja kiskoi sielun mukanaan ikuiseen pimeyteen. Niin se teki. Niin minä tein. Aina ja kaikille, jotka minua kurottivat koskettamaan.

Vatsanpohjassani kyti levoton liekki, kun asettauduin patjalle pimeään olohuoneeseen. Yläkerrassa lattia narisi Annan paljaiden varpaiden alla. Saatoin kuvitella, kuinka peitto levittäytyi viileänä hänen iholleen. Kuinka hyvältä sen täytyikään tuntua muuton rasittamissa jäsenissä. Jos olisin saanut maata Joukon paikalla hänen vierellään, olisin sormenpäilläni sivellyt varoen hänen käsivarttaan. Kosketus olisi ollut niin hento, että se tuntui kutituksena hänen ihollaan. Pelkäsin niin hirveästi, että särkisin hänet. Oli kaikkia todennäköisyyksiä vastaan, että saisin hänet pitää luonani. Hänen kauneutensa oli vierasta minun maailmassani. Hän oli kuin valkeisiin pukeutunut hahmo syksyn ankeilla ja koleilla kaduilla. Valoa, jonka hän toi mukanaan, ei voinut olla huomaamatta. Syksyä se ei vienyt pois, mutta sytytti orastavan liekin minun sisälleni. Hän toi toivon keväästä. Uskon siihen, että holtittomassa syöksykierteessä oleva maailma löytäisi vielä takaisin raiteilleen. Menettämisen pelko oli kuin saavillinen jäärouhetta, joka kaadettiin säälimättä vatsanpohjaani. Kylmyys sai liekin sisälläni häilyväiseksi ja jätti jäljelle ainoastaan kammottavan tunteen hajoamisesta. Kuin universumista olisi yhtäkkiä kadonnut se perustavanlaatuinen laki, joka piti kaiken järjestyksessä ja paikoillaan.

Arvostelut

Käyttäjien arvostelu: 3 käyttäjä(ä)

Arvosana 
 
2.0  (3)
Arvostele
Arvosana
Kommentit
    Syötä turvakoodi.
 
 
Rakkauden toteutumisen vaikeus (osa pidempää kokonaisuutta) 2018-03-03 07:53:45 Sanctuary
Arvosana 
 
2.5
Arvostellut: Sanctuary    March 03, 2018

Kertomukseen on käytetty paljon aikaa ja vaivaa, mikä näkyy helppolukuisuutena ja runsautena. Tarina muodostaa ehyen kaaren ja kaikki on mietityn ja harkitun oloista. Itse luen kyllä romanttisiakin tarinoita, tämä ei oikeastaan niitä muistuta, sillä kuten muutkin kirjoittavat, niin jotenkin tulee tunne yliyrittämisestä ja teennäisyydestä tunteiden kuvailun osalta. Niissä menee välillä naurettavuuden puolelle, vaikka teksti muuten on vakavasti otettava.

Oliko tämä arvostelu hyödyllinen? 
10
Report this review
Rakkauden toteutumisen vaikeus (osa pidempää kokonaisuutta) 2018-02-15 05:38:35 boxo
Arvosana 
 
1.0
boxo Arvostellut: boxo    February 15, 2018
Top 10 Arvostelijat  -   Kaikki arvostelut

Täytyy kyllä sanoa että minulle tuli oikeastaan vaivautunut olo tätä lukiessa.
Tämä on mielestäni ihan liian täynnä jotenkin kuin väkisin keksittyä monimutkaista
kuvailua tunteista. Mielestäni tuo ylenpalttinen tunteiden ym kuvailu menee jo ihan
naurettavuuden rajoille, ja pilaa kokonaisuuden..vähempikin olisi riittänyt.

Oliko tämä arvostelu hyödyllinen? 
00
Report this review
Rakkauden toteutumisen vaikeus (osa pidempää kokonaisuutta) 2018-02-13 11:21:40 Ryövärintytär
Arvosana 
 
2.5
Ryövärintytär Arvostellut: Ryövärintytär    February 13, 2018
Top 10 Arvostelijat  -   Kaikki arvostelut

En kuulu lainkaan kohderyhmään, joten minun on tosi vaikeaa arvostella tätä. En lue rakkausromaaneja lainkaan, paitsi jotain vanhoja klassikoita. En kuitenkaan voi jättää tätä kokonaan arvostelematta, koska selvästi olet nähnyt paljon vaivaa. Toivottavasti et pahoita mieltäsi vähäisistä tähdistä.

Tekstissä on paljon hyvää. Ihmisten väliset suhteet ja niissä suhteissa olevat vivahteet tulevat esiin, parhaimmillaan kuvaus on väkevää ja käytät vahvoja vertauskuvia. Leikittelet taitavasti tunnelmalla ja voin kuvitella, että romanttisesta kirjallisuudesta tykkäävät tykkäisivät juuri tämän kaltaisesta tarinasta. Ailahtelu heräävän toiveikkuuden ja sielua jäytävän epätoivon välillä vetää lukijan sisälle päähenkilön tunteisiin ja lukiessa ihan väkisin näkee mielikuvia siitä, miten tarina voisi päättyä ja kuinka sen kuuluisi nyt mennä, että saataisiin suhdekiemuroille onnellinen loppu. Annan 2,5 tähteä kaikesta vaivannäöstä, hienosti onnistuneista kielikuvista, ja taitavasta tunteiden välittämisestä.

Kaksi tähteä on pakko napata pois, koska minä-muotoon kirjoitettuna tätä oli paikoitellen kiusallista lukea, tekstin keskellä oli outoja aikahyppyjä (ensin syödään, sitten ollaankin yöpuulle menossa, ja äkkiä hypätään aamukahville ilman johdattelua), dialogi ei ollut kovin luontevaa ja välillä tuntui, että henkilöiden ruumiinkieli kulki eri tahdissa etenevän dialogin kanssa (esim. Iiro, jolle ero tulee ihan puun takaa, katselee ikkunan takaista maisemaa vastausta etsien, vaikka tuossa tilanteessa huomion kuuluisi olla vielä sataprosenttisesti pommin pudottaneessa vaimossa). Tarina kaipaa myös lisää särmää, lisää terävyyttä. Tunteita ei tarvitse painottaa niin paljon. Ehkä voisit sanoa enemmän vähemmällä sanamäärällä?

Kyllä sinä kirjoittaa osaat ja selvästi olet sisällä siinä maailmassa, josta kirjoitat. Koet vahvasti joka sanan, vaikka tämä ei varmaan omakohtainen tarina olekaan (tai mistäs minä tiedän vaikka olisikin). Toivottavasti tekstisi saa arvostelun joltain sellaiseltakin, joka kuuluu enemmän kohderyhmään. Romanttisen kirjallisuuden lukija näkisi tämän varmasti eri tavalla kuin minä.

Oliko tämä arvostelu hyödyllinen? 
10
Report this review
 
Powered by JReviews
 
KIRJOITA   ARVOSTELE    JULKAIS