Sue ajatteli seisoa ikkunassa siihen asti, kunnes Bill tulisi. Näkisi pojan pitkäjalkaisen askelluksen talon päädyn ohi sisäpihalle, sen kulkemisen rennon rullauksen hartiat keinuen ja tietäisi että kohta poika olisi siinä, oikeasti käsillä, käsissä, riisuttavana ja kaikin tavoin joita voi keksiä, hänen.
Suen seisoessa paino kokonaan toisella jalalla, hartiat, lantio ja niiden väliin jäävä hoikka muodostivat silloin kubistille kurville sulaneen seksikkään kitaran. Tytön kädet olivat ristissä rinnalla ja pää itsestään selvästi pystyssä, nyökkien kevyesti sivulle, vaikka mustat kiharat hiukset olivat niin vahvat että eivät olleet siitä millänsäkään. Tässä asennossa Sue usein mietti.
Tänään opiston ruokalassa olivat samat ihmiset kokoontuneet yhteen, kuin eilisen kapakkaillan jatkeeksi: Veera, Calendergirl, Geisha ja Sue.
Oli juteltu illasta. Toiset olivat luulleet pitkää humalaista miestä T. Rexiksi, yhdeksi opiston entiseksi opiskelijaksi. Sue taas jonkun toisen tutuksi, sillä eihän T. R niin pitkä ollut, kuin se pitkä mies.
Iltapäivällä eräs kuvataidelinjan tyttö, punkkari, mutta kaunis silti, oli tullut puhumaan Suelle, kyselemään siitä pitkästä miehestä. Punkkari tuntui sekä toivovan että ei, pitkän miehen olevan eräs opiston pari vuotta sitten kesken jättänyt. Luuliko punkkari, että Sue oli pitkään mieheen ihastunut, koska oli kysellyt siitä tytöiltä? Kaukana siitä.
Bill oli kaunis, mutta Sue ei. Sue muisti vieläkin murrosiän fantasialeikit, kun oli äkkiä, jonkun taian vaikutuksesta, saanut kauniit kasvot. Pystyi vieläkin muistamaan huikean hyvän olon illuusion ajan. Ihmeellisintä asiassa kuitenkin oli ollut, että ne kuvitellut kasvot todella olivat hänen, eivät jonkun muun nähdyt kauniit kasvot.
Sue vaihtoi painon toiselle jalalle, ei kuitenkaan vielä lähtenyt ikkunasta. Tyttö tunsi, kuinka veri lähti liikkeelle ja vartalo löysi uuden asennon. Entä vartalo, Sue kysyi itseltään ja tunsi heti olevansa naurettava. Valtti oli kuitenkin aina valtti, Tyttö tuumi, irvisti ja näytti kieltään ikkunasta heijastuvalle peilikuvalleen.
Suen vartalo ei ollut siro, ei sillä tavalla kaunis, kuin vaikka Calendergirlin, joka sai miehet haukkomaan henkeään. Sue oli kurvikas. Se oli sanottu niin monesti, että oli totta itsellekin. Sue virnisti mieleen tullutta ajatusta: hän oli hyvärunkoinen, ajokelpoinen, kuten miehet varmaan sanoivat.
Jossain vaiheessa Sue oli tullut miehistä riippuvaiseksi, sen jälkeen kun Kristian ja Sue eivät enää olleet. Kristian oli sanonut, että oli tottunut siihen toiseen. Sue oli todennut, että kai siitä voisi tottua poiskin. Ei voinut.
Äiti oli Suen täysi-ikäiseksi tultua varoitellut, Suen kurvien takia varmaan, oli sanonut:
– Niitä on kaikenlaisia, kaikki eivät välttämättä välitäkään sinusta.
Äiti ei olisi pystynyt käsittämään, että ei Suekaan ollut välittänyt monista miehistään. Siitä kyllä mitä niiden kanssa teki, se oli pyhä asia. Sue tiesi olevansa hyvä siinä ja vaati samaa miehiltä. Laiskuutta hän ei asiassa suvainnut, ei mitään tavan vuoksi nykimistä. Sellaisille hän aina sanoi:
– Anteeks nyt vaan, mutta sää taidat naida vaan itsees.
Äiti oli varoitellut leikillään, heillä kaikki puhe oli aina leikillään, ei koskaan vakavasti. Sue oli vähän järkyttynyt tajuttuaan aikuisena, että osaa puhua vanhemmilleen ironisesti, sarkastisesti, satiirisesti, monella tavalla huumorilla, mutta ei ollut yhtään tapaa puhua luonnollisesti.
Oliko Äidin puhe leikkiä vai totta, oli toissijaista. Oliko se lopultakaan harvinainen neuvo äidiltä tyttärelle tai oliko se huono?
Huolimatta yrityksistään ajatella, että hänen olisi kelvattava maailmalle sellaisenaan, Sue usein veti jalkaansa sopivan tiukat housut ja käytti poolopaitoja, jotka muotoutuivat vartalon mukaan.
Lapsesta asti Suesta oli tuntunut, että kulki vastatuuleen. Kaikki mitä hän elämässään oli saanut, oli tuntunut olevan kiven alla. Ehkä se johtui siitä, että hän ei ollut kaunis, mutta myös siitä että oli riittävän älykäs tajutakseen asioita joita muut eivät tuntuneet edes huomaavan.
Sue oli yhden nuoruuden ihastuksen kariuduttua kuvitellut, että oli olemassa näkymätön voima, Suunnattomat, joka määräsi kaikille mitä kuului. Ne saivat aikaan mitä ihmiset kutsuivat kohtaloksi. Sen täällä sai mitä ansaitsi, enempää ei ollut lupa toivoa, ei esimerkiksi sitä poikaa itselleen silloin.
Suen mielikuvituksessa Suunnattomat, olivat kuin ihmisiltä näkymättömissä pysytellyt rotu jostain scifi-jutusta. Saivat aikaan kaikenlaista, mutta ihmiset kuvittelivat sen vain kuuluvan elämään.
Sue oli ajatellut, että vaikka kuinka koettaisi vastustaa noita Suunnattomia, ne olisivat kuitenkin aina lopullisia voittajia. Lakonisesti ne kirjaisivat ennen pitkään voiton Suestakin, kuin omaan ylivoimaansa kyllästynyt tennispelaaja, joka parempien vastustajien puutteessa joutui pelaamaan sellaisia pieniä ja voimattomia vastaan kuin Sue. Sen jälkeen ne vain aloittaisivat jonkun uuden pelaajan kanssa, ne olivat himopelaajia.
Suen harvoista valteista oli jo varhain tullut osa tuota peliä. Niissä Sue ajatteli, ähäkutti, hän ei ollut antanut edes mahdollisuutta Suunnattomille ja kuvitteli että ne joka loputtomasti koettivat nujertaa hänet, olivat siitä katkeria ja vannoivat kostoa.
Sue olisi halunnut tämän kaiken ajattelemansa sijasta, ajatella toisenlaisia ajatuksia. Rakentavia, niitä joita aina välillä muodostui. Nuo ajatukset olivat jotenkin itsestään selviä, viitoittivat hänen tietään usein vuosiksi eteenpäin. Sue ei kuitenkaan tänään tuntunut jaksavan keskittyä sellaiseen. Eivätkä nuo ajatukset sitä paitsi koskaan syntyneet tahdonalaisesti.
Sue ravistautui irti ikkunan äärestä ja otti muutaman askelen huoneessa kuin kylmää pakoon, kädet vielä ristissä rinnalla. Oliko hänellä krapula, vaikka hän ei ollut juonut illalla kuin pari?
Sue istui sängylle ja avasi vierellään tuolilla odottavan seuraavan tentin kirjan. Hän piti välivuotta ja menisi yliopistoon vasta ensi vuonna. Sue oli opiston kirjoittajalinjalla. Sue oli hyvä suustaan, mutta ei jostain syystä saanut samaa ilmaistua kirjoittamalla.
Sue muisti, kuinka oli heti opiston alkupäivinä väittänyt muille, että tunnisti päällepäin ne tytöt jotka olivat tulleet opistoon vain miesten takia ja heille opisto olikin Ooohpisto.
Hauskinta oli aina porukassa kertoa tarinoita, keksiä ne ja samalla kertoa, jostain syystä se onnistui. Hän oli aina parhaimmillaan sillä tavalla, kun sai suoraa kontaktin ihmisiin.
Hän oli monesti kertonut Billille tarinoita, sen jälkeen kun he olivat lempineet, tai ei, görnineet oli oikeampi ilmaus, ajatteli Sue.
Billillä oli hiukset kuin sarjakuvien Pecos Billillä, vaaleat lyhyet ja laineilla. Poika oli muutenkin kuin nuori lännenmies sileine kasvoineen, leveine harteineen ja pitkine sopusuhtaisine raajoineen. Hän oli keksinyt oman nimensä samalla kun pojan nimen. Hänellä oli samanlaiset hiukset, kuin Sue Nopsajalalla, joka oli noissa vanhoissa sarjakuvissa Pecos Billin vaimo, ei ollut muuta mahdollisuutta kuin alkaa Sueksi. Sinä talvena Ooohpistossa ei kirjoittajalinjalla kellään ollut oikeaa nimeä. Se oli onnistunut talven aikana niin hyvin, että Sue ei pystynyt kunnolla muistamaan tyttöjen oikeita nimiä.
Oikeat nimet olisivatkin tuntuneet tylsiltä ja tehneet samalla ihmiset tylsiksi. Suen nimessä oli vikana vain, että usein Sue tuntui tosiasiassa jäävän kakkoseksi Calamity Janelle, joka oli Pecos Billin toveri seikkailuissa.
Kirjan sijasta Sue alkoi kuitenkin miettiä edellistä iltaa. Muut eivät olleet silloin vielä tulleet. He olivat Veeran kanssa jääneet pystypöytään keskelle bubia. Veera oli hakenut heille siiderit ja sanonut:
– Olette liikaa yhdessä, kyllästytte.
Hän oli vastannut:
– Kyllästyy jos kyllästyy, ei kai elämää voi etukäteen elää, ei varsinkaan suhteita.
Hän oli katsonut Veeraa toisen kerran. Teatterilinjalla opiskelevaa tyttöä, jonka kanssa oli talven aikana jakanut valkoviinipullollisia ja elämäänsä.
Kaunis Veera, joka oli pyrkinyt monesti teatterikouluun. Veera, joka vaati poikaystävää pesemään hampaansa ennen suutelemista, jos se oli nuollut. Kuinka sellaisesta voisi tulla näyttelijä? Esitys, tunnelma, oli silloin pilalla. Sue yhdisti aina mielessään näyttelemisen jotenkin lihaa, vereen, eritteisiin, kaikkein alkukantaisimpiin vietteihin ihmisessä ja niiden valtaan suistumiseen. Eikö se kaikki kuona olisi löydettävä itsestään, että sellaista voisi esittää? Ei Sue kyllä enää itse mikään varsinaisen raju sielu tuntenut olevansa. Tänä talvena Billin kanssa hän tunsi muuttuneensa pikkutytöksi.
Äkkiä kuului koputus ja Bill avasi oven. Sue sulki kirjan, hymyili. Hänen sisällään liikahti tunne, kuin lämmin syyspäivä. Ilo varmaan näkyi hänen silmissään, kun hän nousi, koska poika otti hänet heti syliinsä ja suuteli. Sitten Bill istui sängylle ja kysyi, vieläkö hän lukisi.
Rakkaus oli syksyllä tullut kuin hassu ajatus. Sue muisti epätodellisuuden jossa oli leijunut arjen läpi. Kuin todellakin sadussa, eloton, autiot kadut ja puiden varjot, olivat puhutelleet häntä. Hetken he olivat maailmassa vain kahden, kaikki muu katosi. Maailma oli palannut muutaman kuukauden kuluttua, mutta katosi edelleen kun he olivat syvimmällä tavalla kahden.
Pahinta ja kai jotenkin parasta oli, että poika oli liian kaunis hänelle. Bill ei kyllä muutenkaan olisi hänelle sopiva.
Poika soitti kitaraa ja lauloi, useammassakin bändissä. Ei tehnyt mitään muuta, ei edes suunnitellut tekevänsä. Toisinaan, kun hän jäi viikonlopuksi asuntolaan, poika oli tuonut kitaran mukanaan ja soittanut ja laulanut hänelle. Bändien kappaleita Sue ei oikein ymmärtänyt, mutta jos poika esitti jonkun tunnetun artistin kappaleita, hän pystyi arvioimaan pojan tekemistä. Ainakin Bill pystyi ilmaisemaan itsensä, mitä Sue ei kirjoittamalla pystynyt.
Sue vei kirjan kädestään pöydälle ja meni Billin viereen. He koskivat toisiaan ensin varovasti, tunnustellen, valmistellen, kuin edessä olisi ollut pyhä asia, niin kuin olikin. Niin he usein nykyään aloittivat.
Suesta tuntui että Bill ei aikonut kysyä edellisestä illasta. Olisiko se hyvitys talvellisesta? Hän oli valmistautunut kysymyksiin. Hän kävi joskus tyttöjen kanssa kapakassa rentoutumassa. Oikeanlainen kysyminen osoittaa että välittää. Ei sillä, että mitään kysymisen arvoista olisi ollut.
He kävivät myöhemmin käytävän päässä sijaitsevassa keittiössä keittämässä teetä, koska huoneessa ei ollut keittomahdollisuutta.
Bill retkotti vanhassa nojatuolissa, toinen jalka käsinojalla, teekuppi toisessa kädessä ja käärimänsä sätkä toisessa. Suesta kuva pojasta siinä tuolissa istumassa, oli kuin kuva suoraan jostain musiikkidokumentista, jonkun sittemmin kuuluisaksi tulleen bändin jäsenen haastattelusta treenikämpältä, joskus bändin alkuajoilta.
– Oletteko tehtailleet uusia juttuja? kysyi Bill.
Bill ajatteli kirjailijaksi tulon tapahtuvan opistossa juuri niin kuin tehtaassa: opiskelijat syötettiin sisään syksyllä ja keväällä ulos asteli sama määrä kirjailijoita. Billin käsitys kirjoittamisesta oli lisäksi muutenkin hahmottumaton. Poika tuntui mieltävän, että ideat olisivat yhtä kuin kirjoittaminen. Kirjoittamista konkreettisesti ei tarvittu. Ei myöskään tarvittu tarinaa, juonta, henkilöitä, rakennetta tai kieltä. Poika tuntui kuvittelevan, että joku Kirjallisuus-keiju poimisi nuo kirjoittajien päässä olevat ideat ja ne aineellistuisivat noin vain kirjoiksi. Tuossa hahmottumattomassa ei myöskään ollut merkitystä kenen nimissä tekstit julkaistaisiin.
Suesta tuntui, että tarinat olivat ehtyneet kevään edetessä. Hän kuitenkin istui tuolin käsinojalle, nosti jalkansa Billin syliin ja aloitti:
– Suunnattomat asuvat toisessa ulottuvuudessa ja syövät aikaa, voivat syödä meidänkin aikamme.
– Miten ne voivat syödä meidän aikaamme, jos asuvat toisessa ulottuvuudessa, kysyi Bill.
Pojan oli tapana jatkuvasti keskeyttää Suen kertomus kysymyksillä, mutta se ei haitannut, joskus kertomus sai niistä pontta tai kokonaan uuden suunnan.
– Ne pystyvät liikkumaan ulottuvuuksien välillä. Nehän kaluavat ulottuvuuksia tyhjäksi ajasta, tuosta vain, joten täytyyhän niiden pystyä hyppäämään toiseen ulottuvuuteen, sanoi Sue.
– Montako ulottuvuutta ne sitten ovat syöneet, kysyi poika huvittuneena ja imaisi sätkästään.
Sue otti savut pojan sätkästä ja jatkoi:
– Triljoonatziljoonaa ja tziljoonatriljoonaabiljoonaa on aina syömättä, koska joka hetki syntyy uusi ulottuvuus, ikään kuin mahdollinen todellisuus. Jos vaikka päättäisit polttaa tämän asuntolan ja tekisit niin, siitä tulisi totta, mutta sekin että et polta asuntolaa jäisi ulottuvuudeksi, jossa kaikki jatkuisi, kuin ei mitään tulipaloa olisi ollut. Näin on kaikkien ihmisten kaikkien valintojen suhteen, joten ulottuvuuksia kyllä riittää.
– No, ne kaluavat niitä ulottuvuuksia ajasta, entäs sitten?
– Kaikki loppuu kun aika jostain ulottuvuudesta loppuu. Niin ihmiset kuolevat ja asiat lakkaavat. Sitä kutsutaan kohtaloksi, mutta todellisuudessa ne Suunnattomat sen saavat aikaan, salaisin konsteinsa.
– Aha, millaisia ne Suunnattomat ovat?
Sue ummisti puoliksi silmänsä ja jatkoi:
– Ne on ohuita, pitkiä ja täysin epäinhimillisiä.
Ihmisiä kuului silloin kolistelevan viereisessä käytävässä. Sue otti nopeasti pojan sätkän ja sammutti sen lavuaarissa, tupakointi sisällä oli kielletty. He lähtivät takaisin huoneeseen.
Seuraavana päivänä Sue kävi aamupäivän tunneilla, kulki sitten opiston käytäviä tai istui penkeillä. Hänellä oli olo, että pitäisi ajatella jotain. Samalla tavalla kuin niihin aikoihin, kun oli alkanut ymmärtämään miten hänen vanhempansa häntä rakastivat.
Sue päätyi istumaan asuntolarakennuksen yläkerrassa olevalle terassille, josta näki takapihan lammelle ja sitä ympäröiville nurmialueille. Luonto oli vasta virkoamassa kevääseen näännyttävän talven jälkeen.
Sue tunsi olevansa väsyksissä, avoimen yliopiston tenttejä oli nyt usein. Hän kyllä osasi ne, se oli helppoa. Suea huvitti joskus kuinka ihmiset tuskailivat tenttejään ja juhlivat, kun saivat edes kelvollisen.
Sue jätti iltapäivällä menemättä tunneille. Sen sijaan hän lähti kaupungille. Sue palasi opistolle pitkää katua ohi sellaisten talojen, joita pienen kaupungin keskustassa kuului olla. Tuuli puhalsi silloin takaa, niin että Suen vaatteet liimaantuivat vartaloon. Tuntui kuin ilma olisi ollut lämmintä vettä ja sitä olisi ollut pään yli, hän hukkui ilmaan. Ilma työnsi Suea katua pitkin, kuin jättiläisen käsi, vain kevyesti, kevyesti koskettaen. Siinä oli jotain samaa kuin oli ollut niissä Suunnattomien kosketuksissa elämässä, jotka kuitenkin olivat aina olleet julmia ja armottomia, kuin lahjomattoman tuomarin laki. Tämä ilman kosketus sen sijaan, oli pehmeä ja hyväilevä, ei yhtään epämiellyttävä, siinä oli tuleva kesä.
Tytöt olivat kyselleet häneltä Billistä, jotenkin naljaillen. Hän oli vastannut vain lyhyesti. Opiston tyttöjen kesken puhuttiin henkilökohtaisista asioista aina naljaillen. Silti Suesta oli tuntunut, että tytöillä ei ollut oikeutta kysyä Billistä siinä sävyssä.
Monilla tytöistä oli keski-ikäisiä rakastajia. Ei miehiä tai poikaystäviä, vaan rakastajia, tytöthän olivat taiteilijoita. Monet rakastajat ajoivat asuntolan eteen autoillaan ja tytöt nousivat niihin heti koulusta päästyään. Jotkut miehistä olivat eronneita ja toiset tytöistä asuivat heidän luonaan viikot. Toiset, joiden miehet eivät vielä olleet eronneet, saivat tyytyä ravintoloihin, autoihin ja asuntolaan. Kaikki puhuivat miehistään, sekä täällä olevista että muualle jääneistä, kuin miehet olisivat pieniä kiviä heidän polkunsa varrella. Kukaan tytöistä ei tuntunut elättelevän niin romanttisia kuvitelmia kuin Sue. Sue ei kyllä uskonut olevansa onnellisempi kuin toiset, varmasti vain onnellisempi kuin koskaan.
Vapaus oli päivän sana, vapaus, oveluus ja peli. Tajuttuaan sen Sue oli ymmärtänyt, että kaikkien muidenkin, kauniiden myös, täytyi pelata pelinsä Suunnattomien kanssa.
Sue oli illalla lukemassa kun poika tuli. Hän oli syventynyt vielä hetkeksi kirjaansa. Poika istui sängyllä ja luki lehteä, sanoi välillä jotain. Silloin Sue aina katsoi poikaa ja hymyili.
Sue muisti illan juuri opiston alettua, kun oli ensin nähnyt pojan ravintolassa, mutta tutustunut tähän vasta myöhemmin yöllä. Pojan iho oli tuntunut hohtavan paidan alla, kun he olivat tanssineet kadulla ravintolasta yöhön soivassa musiikissa, erilaisten ihmisten joukossa joita siihen oli kerääntynyt. He olivat kävelleet kaupungilla vielä lämpimässä yössä ja istuskelleet kirjaston luona olevan veistoksen lähelle, kuuntelemaan poikaa joka soitti kitaraa.
Ensi hetkestä Sue oli tajunnut ihastuneensa. Hän oli kuitenkin jo aikoja sitten oppinut, että liikoja ei saanut toivoa, ei ainakaan tällaiselta pojalta.
Heidän erotessaan tuona yönä, oli vain yksi suudelma. Koskaan eivät kenenkään huulet olleet tuntuneet niin pehmeiltä, koskaan Sue ei ollut tuntenut sellaista hellyyttä suudelmassa, vaan suu joka oli suudellut häntä, oli aina ollut kova ja ahnas, julman vaativa. Mutta tämä ei ollutkaan ja se oli ollut ihaninta.
Sue kääntyi katsomaan poikaa vuoteella. Tämä oli laittanut pitkäkseen ja lepäili kädet niskan takana ja katseli kattoon.
– Vielä vähän aikaa, hän sanoi pojalle.
Toisinaan Sue ajatteli, että hän ja poika olivat ihan eri maailmasta. Poika ei koskaan ollut joutunut kärsimään. Miten se sitten osasi rakastaa niin?
Sue laittoi kirjan kiinni ja kääntyi hymyillen poikaan päin, meni istumaan sängylle. Poika oli melkein unessa. Poika kietoi kätensä hänen ympärilleen ja halasi. Sue työnsi nauraen pojan kauemmas ja sanoi:
– Vielä pitäis lukee.
Poika ymmärsi ja kysyi hymyillen, että häiritseekö hän? Sue nauroi ja suuteli poikaa. Pojan kasvot olivat kaunismuotoiset, miltei naismaisen sirot, poskipäät korkeat ja hymy raikas. Poika oli juuri sen näköinen kuin ne pojat joita Sue nuorempana koulussa ihaili, mutta joista tiesi ettei niitä voinut saada. Olipas kuitenkin saanut, Sue ei voinut olla ajattelematta. Sue päätti mainita tylsästä ja tapahtumattomasta kapakkaillasta tyttöjen kanssa, vain jos poika kysyisi.
Myöhemmin, heidän juodessaan teetä käytävän keittiössä, poika kysyi mitä oli viime kerran jälkeen tapahtunut.
Ensin Sue luuli että Bill tarkoitti heidän kapakkailtanaan ja säikähti, tajusi sitten että poika tarkoitti sitä viimeisintä juttua, Suunnattomia. Sue mietti hetken silmät kiinni, salatakseen säikähdyksensä ja löytääkseen oikean mielentilan, aloitti sitten:
– Koska Suunnattomat kulkevat vain öisin, emme erota niitä, paitsi joskus silmäkulmassa näkyy joku vilahdus, tiedäthän.
Poika nyökkäsi, mutta sanoi:
– Ei ole näkynyt sellaisia.
– Niissä on myös lainsuojattomia, mutta samalla ne ovat niiden tiedustelijoita, sanoi Sue.
– Miten niin sekä että?
– Ne ovat ahneempia ajalle kuin muut ja pystyvät näyttämään ihmisiltä. Kukaan ei tunne niitä, koska sellaisia ihmisiä ei oikeasti ole koskaan ollut.
– Ei ole näkynyt pitkiä ja hoikkia ei-inhimillisiä, sanoi poika.
– Ne pystyvät muuttamaan ihmisten elämää ja saavat luotua niin uusia ulottuvuuksia. Lainsuojattomat eivät rauhoitu millään, onnistuvat aina löytämään kosolti aikaa syötäväksi, muut Suunnattomat vaistoavat niitä ja tulevat apajille.
– Miten ne pystyvät muuttamaan elämiä?
– Ne erittävät kosketuksellaan aineetonta ainetta ja se vaikuttaa ihmisiin niin, että ne tekevät jotain joka muuttaa todellisuutta.
– Ovatko ne miehiä vai naisia?
– Sekä että, teidän keikoilla varmaan naisia, sanoi Sue.
Pojan bändillä oli harvoin keikkoja ja nekin lähiseudulla, mutta joskus oli.
– Joo, on lavan reunalla ollut pitkiä ja hoikkia tyttöjä, nekö on lainsuojattomia, kysyi poika jota juttu heti huvitti.
– Voi olla.
– Miten niitten kanssa pärjää, siis ettei ne pääse erittämään sitä ajatusainetta?
– Niihin ei pidä koskea.
– Siis ei mitenkään.
– Tartunta vaatii kunnon kontaktin, vaikka suutelemisen.
– Eli ei pidä suudella pitkiä ja hoikkia tyttöjä?
– No ei, sanoi Sue ja hänenkin oli vaikea pysyä enää vakavana.
Poika kaappasi hänet syliinsä.
Torstain tentti ei mennyt Suelta hyvin, mutta ehkä se oli vain tunne. Kaikki ei kuitenkaan ollut hänen päässään sillä kertaa ollut kuin suurilla kirjaimilla selväksi rakennettua tietoa, josta murentaa tarvittavat palaset käyttöön.
Myöhään sinä iltana pojan mentyä, Sue lepäsi unta saamatta sängyssä ja nukahdettuaan heräsi myöhään yöllä uudestaan.
Herättyään keskellä yötä hän ajatteli, ettei ollut yhtä väsynyt kuin edellisenä vuonna ja että se johtui pojasta. Silti hän tunsi äkkiä suurta voimattomuutta, vaikeutta nähdä tulevaisuuteen. Muutama viikko sitten ei sellaista ongelmaa vielä ollut. Hän oli suunnitellut jo tulevan kesän. Hän viettäisi sen pojan kanssa. Kaukaisempi tulevaisuus, koska kirjailijaa hänestä ei tulisi, olisi vielä joku koulu ja työ sen jälkeen, ne asiat olivat kuitenkin vielä liian kaukana mietittäväksi.
Sue muisti alkutalven riidan.
– Miksi, poika oli kysynyt silloin.
Poika ei ollut voinut käsittää. Asiasta oli muodostunut ympyrä ja poika kiertänyt sen kehää, palannut aina lähtöpaikkaan. Aivan kuin asia olisi ollut purukumi, jota poika koetti saada irti käsistään. Aina se kuitenkin jäi uudestaan kiinni ja kun poika koetti sitä toisella kädellä irrottaa, se jäi kiinni toiseen käteen. Sitten kun poika itsekin jo ajatteli, että enää se asia ei ole hänessä, se oli silti, jollain ohuella näkymättömällä säikeellä. Riita oli kestänyt koko viikon.
Aina kun poika oli tullut, oli kaikki aluksi hyvin, mutta kun ilta kului, poika palasi asiaan. Sue oli vain käynyt tyttökaverinsa kanssa viikonloppuna tansseissa, mitään muuta ei asiassa ollut.
Sue oli sillä viikolla hermoillut poikaa odottaessaan, kävellyt huoneessa kaulakoruaan hypistellen. Sue ei ollut osannut odottaa, että poika olisi mustasukkainen hänestä. Vasta silloin Sue oli ymmärtänyt senkin mahdolliseksi.
Hetken Sue oli miettinyt mahdollisuutta, että se oli vain sopiva tekosyy pojalle. Poika oli hänestä katsellut usein pitkään Veeraa. Viimein, ennen viikonloppua riita oli lakannut. Poika oli varmaan tajunnut, hitaasti ja vaikeasti, että jos se ei nyt lopu, se ei lopu koskaan. Sängyssä oli kaikki onneksi pysynyt samanlaista kuin ennen. Kaikki mitä ei sanottu ääneen, näkyi siellä.
Talvella Sue oli jo ollut huolissaan, koska he olivat äkkiä alkaneet harrastaa seksiä puoliksi vaatteet päällä, heti kun Bill tuli ovesta. Oliko poika jo niin kyllästynyt, että halusi vain nopeasti hoidella hommat, edes vaatteita riisumatta? Mutta ei, poika vain osoitti mielikuvitusta ja spontaanisuutta.
Billissä oli kummallista sen rentous, se ei tuntunut pelkäävän mitään. Poika antoi ymmärtää, että hänen tulevaisuutensa olisi soittamisessa, miten ja missä, sitä poika ei tiennyt. Suea sellainen vaivasi jo toisen puolesta, hän olisi vastaavassa tilanteessa vaatinut itseltään tarkempaa tietoa, ainakin tietoa vaihtoehdoista.
Se Billissä oli myös, ajatteli Sue nyt, että se ei ymmärtänyt elämän olevan kompromisseja. Jos poika kuulisi, että hän ja pitkä mies olivat kulkeneet ravintolasta lopun matkaa hänen asunnolleen kahden, vaikka mitään ei ollutkaan tapahtunut, olisiko se aihe uuteen riitaan?
Nyt yön valjussa, vain katuvaloista tulevan valon loisteessa, Sue nousi istumaan sängyllään. Hänestä tunnettu ylpeys oli aina ollut erilaista kuin veljestä. Tuo ylpeys oli muuttunut nopeasti itsestään selvyydeksi ja pysynyt sellaisena. Hän oli aina yhtenä päivänä, todistusten päivänä, ollut vanhempiensa aikamoinen tytär. Kalleimmat jääkiekkovarusteet tai kevytmoottoripyörä olivat kuitenkin veljelle olleet vain alku ja itsestäänselvyys, ennen autoa ja opiskelua varten hankittua osaketta. Sehän on sijoitus, joka sitten myytäisiin. Entä kuka saisi rahat?
Veli ei ollut koskaan joutunut kulkemaan koulun rautalankaisen verkkoaidan viertä joukkoja vältellen. Hänen koko maailmansa eivät olleet koskaan olleet omat kasvot, joista ei mitenkään voisi kuoriutua jonain päivänä joutsenta.
Suelle oli kuitenkin kasvanut oma naisellisuutensa, se jonka Suunnattomat olivat halunneet häneltä kasvojen mitättömyydellä kieltää. Naiseuden kruununa oli nyt hänen ihana Billinsä. Kaikki muu oli vain ajatusleikkiä, ylellisyyttä, tajusihan hän sen.
Perjantaina iltapäivällä koulun kahviossa, Suea taas väsytti, huimasikin jotenkin. Hän ei tuntenut jaksavansa heti tuntien jälkeen lähteä kävelemään edes lyhyttä matkaa huoneeseensa, vaan meni istumaan ruokalaan kahvikupin kanssa.
Suelle tuli nyt mieleen, että odottiko poika häneltä kulovalkean kaltaista ehdottomuutta, sellaista, joka ei jättäisi jälkeensä pienintäkään epäilyn kortta? Oliko seurustelu pojalle uhraus? Mitä sitten olisi kun he olisivat tunteneet kauemmin? Jos hän olisi jo alun perin altavastaajana, eihän sellainen voinut johtaa hyvään. Kuin pullonkorkki jota koetetaan mahduttaa väärille jengoille, alusta se väärille jengoille meneminen aina alkaa.
Bill tuli illalla. Sue rakasti sitä kuinka poika käytti käsiään. Mutta nyt hän nousi, kun muisti että verhot olivat auki ja kello oli vasta puoli seitsemän. Hän ei itse ottanut paitaa pois, hän ajatteli palatessaan sänkyyn, antaa Billin tehdä se, tämähän sen hallitsi paremmin. Niin, hän tunsi naurettavasti olevansa tämän pojan kanssa kuin ruhtinatar, kun vertasi moniin edellisiin. Oliko hän alkanut kuvitella olevansa ruhtinatar muutenkin kuin näiden seinien sisällä? Sue säpsähti ja sanoi, että hänen oli käytävä vessassa. Poika jäi sänkyyn, kääntyi kyljelleen ja tuki päätään toisella kädellään ja katseli kun Sue meni.
Sue istui pöntön kannelle ja odotti että takkuilevat valot syttyivät. Kun he tylsän illan jälkeen olivat tulleet kapakasta ulos, oli se pitkä mies vain ollut siinä. Se oli alkanut kävellä yhtä matkaa heidän kanssaan.
Sitten Sue oli kävellyt kahden miehen kanssa, koska muiden tyttöjen asunnot olivat koulun kaupungin päässä ja hänen toisessa päässä. Mies vain käveli samaa matkaa, oli melkoisesti humalassa. Se oli kastellut popliinitakkinsa liepeet toukokuun päivällä sulattamissa lumipenkoissa, rämpiessään jossain ennen ilmestymistään kapakan ovelle.
Sitten oli tultu hänen portaikkonsa kohdalle. Pitkä mies oli äkkiä kahmaissut Suen leikillisesti syliinsä siinä pihatien soralla. Silloin Sue oli ajatellut, että hänellä oli ollut monenlaisia saapumisia tähän pihaan. Humalassa, mutta ilman miehiä, koska kymmenen jälkeen ei talossa sallittu vieraita, usein Veeran kanssa. Mutta nyt, nyt hän saapui pihaan jotain mukanaan. Suella oli poikansa, kaunis poikaystävänsä takataskussaan.
Sue haparoi ylöspäin pöntöltä, koska valo ei tällä kertaa syttynyt kokonaan ollenkaan. Kun hän avasi oven ja astui huoneeseensa, Bill hymyili hänelle. Sue ajatteli, että hän ei tosiaankaan tarvinnut muita kuin sen joka häntä odotti.
Sue jäi viikonlopuksi asuntolaan. Suen päätä oli särkenyt koko aamun. Sehän voisi olla kuin koe, jos hän kertoisi, ajatteli Sue. Muuttuisiko kaikki?
Sue kävi aamupäivällä keskustassa ostamassa ruokaa. Bill tulisi tänään jo päivällä. Hän käveli kassin kanssa kohti asuntolaa aurinkoisella asfaltilla, joka oli jo kuuma kuin kesäkatu. Sue ei ollut puhunut kesästä mitään vielä kenellekään, ei Billille, ei vanhemmilleen.
Hänen kuvitelmissaan he kasvaisivat kesän aikana yhteen. Tuo tarkemmin selittämätön mielikuva oli Suessa sitkeässä, hän oli luonut sen joskus syksyn aikana, kun oli tajunnut rakastavansa Billiä. Muuta heidän tulevaisuutensa ei hänen unelmissaan sisältänytkään, kuin heidän välisensä yhteyden.
Sue mietti, mihin pyhä ihmisten välillä sitten oikein hävisi. Se oli asia mitä hän oli ihmetellyt joskus, nähdessään eronneita pareja yhdessä. Hitaasti ja mistään näkemättömästi liikkuen pyhä ihmisten väliltä katosi, kuin ilma. Hän oli ajatellut, että sen saivat aikaan Suunnattomat, enää hän ei ollut siitä varma.
Työntäessään avainta lukkoon, Sue kuitenkin selvästi näki nyt toisen ajatuksen. Sen joka oli valmistunut pitkään. Ehkä pyhän häviäminen johtui ihmisistä itsestään, muuttumisesta, toisen tai itsen, sitenkin että näki toisen sinä mikä tämä todella oli. Se mikä joskus oli täysi, saattoi kauempaa katsottuna näyttää vajaalta.
– Ei tänne saa tulla kymmenen jälkeen vieraita, Sue oli sanonut ja kääntynyt, keinahtanut vähän pitkän miehen sylissä, pitäen kätensä heidän välissään.
– Minulla on poikaystävä, hän oli jatkanut ja hymyillyt ylöspäin kohti humalaista miestä.
Sue oli tuntenut lämmön sisällään siinä seistessään ja sanottuaan sen, hänen poikaystävänsä. Se mitä aiemmin olisi tästä tilanteesta luonnollisesti seurannut, tuntui hänestä nyt epäinhimilliseltä.
Pitkä mies oli hetken vain pidellyt häntä paikallaan sylissään sanomatta mitään, kuin olisi hitaasti antanut viestin mennä perille. Mies oli katsellut pensaita pihan sivulla, niiden tummia varjoja. Sitten kuin muistaen velvollisuutensa kavaljeerina, oli mies mitään todella vaatimatta kysynyt:
– Kai nyt pieni hyvän yön suukko sallitaan?
Mennessä kassin kanssa sisälle, kävellessä hitaasti läpi miltei tyhjien käytävien, Suen oli pakko hyväksyä se mitä oli ymmärtänyt. Suunnattomat olivat yhtä kuin elämä. Eikä elämällä ollut, kuten hän oli niin naurettavasti ajatellut, tietoisuutta, joku suunta kuitenkin. Ei elämä kenenkään kukistumista vaalinut, pelannut pelejä, nujertanut heikkoja. Ihmiset itse nujertuivat, valitsivat väärin. Kuvittelivat että kunhan asiat olisivat edes jotenkin, niin kaikki järjestyisi. Ei, kaiken pitäisi alusta asti olla kohdallaan ja silti meni helposti pieleen, ajatteli Sue.
Vietyään ruokatavarat käytävän keittiön jääkaappiin, Sue meni huoneeseensa ja jäi sitten ikkunaan katsomaan tietä. Seisoi siinä miettien, puraisi kohta alahuultaan.
Tiellä näkyivät tuulessa heiluvien puiden ja muutamien taivaalla liikkuvien pilvien varjot. Kevyt sadekuuro kasteli tietä ja miltei näkymättömiä vesipisaran pisteitä näkyi tiessä, niitä tuskin huomasi. Sadetta se ei ollut, pilvet vain hiukan kostuttivat maata ja ilmaa. Silti muutaman pisaran onnistui jotenkin tunkeutua lasin läpi ja osua Suen ristissä oleviin paljaisiin käsivarsiin.
Elämän olemus näyttäytyi ihmiselle vain lyhyenä välähdyksenä, mitä hullunkurisimmissa muodoissaan, Sue mietti. Mutta kumpi oli vaikeampaa: sen ymmärtäminen, vai halu ymmärtää.
Sue halusi odottaa ikkunassa niin kauan, että näkisi Billin tulevan, mutta ei jaksanut vaan meni sänkyynsä. Sue ajatteli, että saattaisi hänestä sittenkin tulla kirjailija ja tajusi vasta silloin itkevänsä.
