On perjantaipäivä. Hän istuu yksin hiljaisuudessa ja katselee ulos ikkunasta. Ulkona paistaa aurinko ja pensaiden vihreät lehdet heiluvat heppoisessa tuulessa. Hän ei ole ihan varma siitä, mitä tuntee, missä hänen mielensä vaeltelee. Hän tuijottaa ulos ja kaivelee alitajuntaansa kirjoittelemalla muistivihkoon hyppelevää ajatuksenjuoksua. Hänen mielestään spontaani runous on alitajunnan raakaa koulimista.
Hän ei kysy itseltään mitään, mutta ymmärtää jotain. Ymmärrys ei ole älyllinen eikä tietoinen, vaan aistillinen. Se on kuin tuoksu jonka tiedät tuoksuvan kauniilta, muttet pysty haistamaan sitä. Kuin kosketus jonka tiedät tuntuvan herkältä, muttet pysty tuntemaan sitä enää. Hän ei täysin ymmärrä mitä on menettämässä, mutta se tuntuu tärkeältä, eikä hän saa sitä hallintaansa, menettämisen pelkoa.
Hän nousee tuolilta ja hakee sätkätavarat lasipöydältä, istahtaa takaisin ikkunan viereen, rullaa sätkän ja sytyttää. Savu tuntuu pehmeältä keuhkoissa. Se on päivän ensimmäinen ja hän tuntee miten nikotiini virtaa suonissa. Hänen levottomuutensa hellittää. Hän pystyy taas ajattelemaan selkeämmin.
Niin, mitä hän onkaan menettämässä? Sitä hän ei ymmärrä, mutta on kuitenkin valmis kestämään tuskan, joka kumpuaa tuosta ymmärtämättömyydestä. Kyltymättömänä romantikkona hän tarvitsee kipua, viiltoja rinnassa, jotta tuntisi olevansa elossa. Hän on ryvettänyt itseään myrkyllisen rakkauden jätteissä ja uinut sairaalloisessa läheisyyden tarpeessa. Hän on antanut tunteidensa viedä ja heittää ihmisestä ihmiseen, kuluttanut ja imenyt, puskenut kaiken aina liian pitkälle, loppuun asti. Miksi, hän kysyy itseltään ja vastaa: koska loppu on kiinnostavin, loppu muuttaa elämänkulkua eniten. Ainakin pitäisi muuttaa. Muuten kaikki on ollut tarpeetonta. Hän ymmärtää olevansa tunteellinen masokisti, jota kiehtoo ajatus lopusta mutta pelkää samanaikaisesti kaiken menettämistä.
Kuu paistaa kirkkaasti tähtien tuikkiessa mustalla taivaalla. Hän nousee puiselta tuolilta ja laahustaa sängynlaidalle istumaan. Hän käärii viimeisen sätkänsä. Hän on väsynyt. Hän polttaa savukkeen ja vajoaa syvään uneen.
Unessa hän tuijottaa hullunkiilto silmissä myrkytettyä elämäänsä. Hän näkee vilahduksissa kaiken sen elämän, jonka on rakentanut ja sitten impulsiivisesti tuhonnut. Hän näkee itsensä Feenikslintuna hävittämässä vanhaa luomalla uutta. Mikään ei näytä liikuttavan häntä tuosta vahvasta vallantunteesta. Mutta kaikki se aika, kaikki se koettu elämä, vahvistaa olemassaolollaan ainoastaan tuskaa. Hän on oman elämänsä pyromaani, Feenikslintuihminen, joka polttaa aika ajoin kaiken rakennetun elämänsä, sitten itsensä poroksi.
Aamulla hän nousee tuhkasta hieman eheämpänä, ehkä jopa voimakkaampana. Hän keittää neljä kuppia kahvia, se on hänen aamuvakionsa. Kahvin tippuessa hän käärii jälleen sätkää. Ensimmäisen kahvikupillisen aikana hän miettii yöllistä untaan ja sitä, mitä se tarkoitti. Uni pyörii videokuvana hänen päässään, nyt hän tuntee kaiken sen tuhotun elämän sisuskaluissaan. Kuinka pitkään jaksan elää tällaisessa turbulenssissa, hän ajattelee, tässä huvipuistoelämän pyörteessä, missä kaikki on yhtä vitsiä. Hän on tullut siihen pisteeseen, ettei voi vain istua ja katsella ikkunasta. Hänen on pakko tehdä asioille jotain, tehdä jotain itsensä kanssa. Tämä tunne iskee häntä kasvoihin kuin kuuma aalto. Hänen kasvonsa tuntuvat hetkellisesti siltä kuin ne olisivat upotettu kiehuvaan mereen. Hän saa kuitenkin iskettyä hampaansa maan kamaralle ja säpsähtää hereille. Minun on pakko jaksaa vielä hetki tätä häiritsevää elämää, tätä häiritsevää tunnemaailmaa, hän miettii päättäväisesti.
Sitten tarpeettomuuden tunteet nousevat pintaan, hän tuntee itsensä unohdetuksi. Ehkä hän on itse unohtanut itsensä, hän tuumii, tarvittava hohto on hävinnyt minusta. Hän on ollut liian pitkään yksin, eikä siksi saa etäisyyttä omiin ajatuksiinsa, itseensä. Välillä hän valitsee yksinäisyyden, välillä ei, joskus niin vain tapahtuu hallitsemattomasti. Se on osa hänen monimutkaista olemistaan, minkä tarve tuntea kaipuuta on suuri. Kaipuusta hän yrittää rakentaa jotain autenttista, jotain konkreettista. Nuo viillot rinnassa...
Päivä vaihtuu jälleen seuraavaan. Oliko hän nukkunut? Sitä hän harvemmin tietää. Hänen olonsa tuntuu aavemaiselta ja ajatukset huuruisilta. Hän tuijottaa ulos ikkunasta muttei näe siellä mitään. Ikkuna ei puhuttele häntä enää, se on tyhjä, kaiken sanonut. Ihan niin kuin hänkin. Hänen elämänsä tuntuu tylsältä performanssilta, joka heittelee epäselviä, unenomaisia kuvia silmien eteen. Hänen elämänsä elää nyt omaa elämää omassa pienessä ympyrässä. Hän on kuitenkin nyt tässä. Mutta huominenkin on seuraavana päivänä nyt. Hän haluaa lopettaa nämä ajatukset, ja päättää lopettaa ajattomana olemisen.
