Käyttäjätunnus:

Salasana:

Liity! Apua

PDF Tulosta Sähköposti
Novellit Romantiikka Kadonnut: Kuninkaantytär
QR-Code dieser Seite

Kadonnut: Kuninkaantytär

Annie istui ikkunalaudalla ja katseli, kuinka sade piiskasi ikkunaa. Vettä tuli melkein vaakatasossa, ja taivas oli kokonaan harmaan pilviverhon peitossa. Linnan pihamaalla puut huojuivat tuulessa puolelta toiselle ja riiputtivat oksiaan surullisen näköisinä. Yleensä Annie näki ikkunasta metsänreunaan asti, mutta nyt hän näki vain muutaman metrin päähän. Annie nojautui seinää vasten ja huokaisi. Oli hyvin hiljaista, kuului vain sateen ropinaa ja kynän raapustusta paperia vasten Annien pikkusiskon Maryn kirjoittaessa päiväkirjaansa. Annie huokaisi uudelleen, tällä kertaa vielä syvemmin.

"Onko pakko huokailla koko ajan?" Jo valmiiksi huonolla tuulella oleva Mary kivahti huoneen toiselta puolelta. Sisaruksista nuorempi Mary oli lyhyt ja vaaleatukkainen, kun taas Annie melko pitkä ja tummatukkainen. Mary kirjoitti vaaleansiniseen päiväkirjaansa ja mulkoili sisartaan. Annie mulkaisi takaisin. Hänen huuliltaan purkautui pitkä ja surullinen huokaus, vaikka hänellä ei ollut tarkoitus ärsyttää Marya. Hän nielaisi nopeasti huokauksensa lopun, mutta Mary oli saanut jo tarpeekseen.

"Ihan oikeasti, ole hiljaa!" Tyttö ärjäisi ja paiskasi Annieta kynällä. Hän nappasi päiväkirjansa ja marssi ovet paukkuen ulos huoneesta.

Annie tuijotti kaukaisuuteen tyhjin silmin, mutta värähti oven paiskautuessa kiinni. Hän käänsi kasvonsa ovelle ja sitten takaisin ulos. Sade ei näyttänyt hellittävän, vaikka sitä oli jatkunut eilisillasta lähtien. Annie tunsi kyyneleen valuvan pitkin poskeaan kuumana ja suolaisena, ja puri huultaan yrittäen pakottaa silmiin nousseet vedet takaisin. Kyyneleet kuitenkin tulvivat hänen silmistään ulos, ja hän antoi niiden lopulta valua poskiaan pitkin istuessaan siinä ikkunalaudalla ja katsellessaan harmaata ja synkkää maisemaa. Jostain kaukaa kuului ukkosen kumea jyrähdys.

Hetken päästä Annie laskeutui ikkunalaudalta posket kyynelistä märkinä ja alkoi avaamaan ikkunaa. Se oli hieman vaikeaa, sillä ikkuna oli painava ja jäykkä, mutta lopulta se antoi periksi ja Annie mahtui pujahtamaan ulos.

Hän laski paljaat varpaansa märälle, kylmälle ruoholle, työnsi ikkunan kiinni ja lähti kävelemään. Sade kasteli hänen uuden, hienon isän matkoiltaan tuoman mekkonsa, mutta Annie ei välittänyt. Onneksi hän tiesi, missä kohtaa linnan aidassa oli reikä. Siitä hän voisi lähteä pois, kävellä niin pitkälle kuin ikinä jaksaisi, ilman että tarvitsisi enää ikinä tulla takaisin.


Annie käveli hitaasti katua pitkin. Hän suunnisti pois kaupungista kuraiselle maantielle, joka sai hänen jalkansa hetkessä kauttaaltaan ruskean mutakerroksen peittoon. Sade piiskasi hänen naamaansa ja vesi ja kyyneleet sekoittuivat hänen poskillaan. Annie ei meinannut saada itkusta loppua. Hän nyyhkytti niin että pieni keho vavahteli. Hänen mekkonsa oli hetkessä litimärkä ja painava ja hänen jalkansa olivat kylmästä melkein tunnottomat, mutta hän vain käveli eteenpäin. Annie ei tiennyt minne oli menossa, hän vain kulki eteenpäin ja antoi jalkojensa kuljettaa häntä pitkin maanteitä.

Annie oli täysin ajatuksissaan, mietti äitiään ja itki. Äiti oli kuollut puoli vuotta sitten synnyttäessään Annien pikkuveljeä Edwiniä. Äiti oli ollut kiltti ja sydämellinen kuningatar, hallinnut aina miehensä rinnalla viisaasti ja lempeästi. Annie oli ollut äitinsä kanssa hyvin läheinen.

Mutta nyt äiti oli kuollut. Poissa. Se sattui Annien sydämeen niin ettei hän meinannut saada henkeä. Äidin kuolemasta oli jo yli puoli vuotta, mutta suru, epätoivo ja kaipaus Annien sisällä eivät hellittäneet otettaan. Annie käveli kävelemistään. Keskiyöllä hän käpertyi suuren puun juurelle nukkumaan, ja herätessään aamulla hän jatkoi taas matkaansa. Hän käveli koko päivän, ja tullessaan illalla pieneen kylään hän oli hyvin uupunut, nälkäinen ja voimaton. Hän hoiperteli aikansa kaduilla ja kujilla, ja lyyhistyi lopulta vaaleankeltaista taloa vasten jääden siihen istumaan.

"Hyvänen aika sentään, mistä sinä siihen olet tullut?"

Annie säpsähti. Hän huomasi makaavansa epämukavassa asennossa talon seinää vasten, ja suoristi selkänsä. Sitten hän katseli kummissaan ympärilleen ja muisti äkkiä missä oli.

"Oletko sinä istunut siinä koko yön?"

Harmaatukkainen vanhempi herra katseli häntä talon ovelta säälien. Annie nyökkäsi varovasti. Sateinen ja harmaa sää oli loppunut, ja aurinko paistoi. Hän huomasi rapaisen mekkonsa ja paljaat jalkansa ja punastui häpeästä. Hän nousi äkkiä lähteäkseen pois, mutta ystävällinen herra pyysi hänet sisälle. Annielle oli opetettu, ettei vanhemmille ihmisille sovi sanoa vastaan, joten hän totteli.

"Veitkö sinä ne roskat, Frank?" Keittiöstä kuului, kun he astuivat sisään pieneen eteiseen. Keittiön ovi aukesi ja pyöreä nainen katsoi heitä oviaukosta kauhistuneena.

"Mitä sinä pelleilet, Frank? Kaivoitko tuon tytön roskatynnyristä?" nainen kivahti.

"Älä viitsi Molly, enhän minä voinut häntä pihallekaan jättää. Annetaan hänen peseytyä ja syödä vähän", Frank pyysi. Molly tuhahti, mutta määräsi Annien kylpyhuoneeseen, auttoi tätä riisumaan kuraisen mekkonsa ja meni pesemään sitä. Anniesta tuntemattoman ihmisen komentelu tuntui todella oudolta, eihän häntä ollut kukaan komentanut, paitsi isä ja joskus linnan opettajatar Magdalena. Eivätkö Frank ja Molly tunnistaneet häntä? Ilmeisesti eivät, ja olihan Annie aika epätavallisen näköinen likaisessa mekossaan ja hiukset auki roikkuen. Ihmiset olivat tottuneet näkemään kruununprinsessansa parhaimmissa mekoissaan ja hiukset kauniilla kampauksilla. Ja eiväthän kaikki edes olleet nähneet häntä, ainakaan sen paremmin kuin jostain ihmisjoukon takaa nopealta vilaukselta.

Anniesta oli ihanaa peseytyä, pestä pois kamala kura ja savi. Hän hankasi kasvojaan ja jalkojaan, kunnes oli aivan puhdas. Kuivatessaan itseään Annie päätti jättää hiuksensa auki, jotta pariskunta ei tunnistaisi häntä. Hän toivoi sydämestään, että se riittäisi hämäykseksi. Annie solmi hiusnauhansa ranteeseen ja jäi odottamaan, että Molly toisi hänelle jotain päällepantavaa.

Hetken päästä Molly kiiruhtikin Annien luokse kantaen käsivarrellaan vanhaa yöpaitaa.

"Minulla ei oikein ollut muuta, mutta saat oman mekkosi heti kun se kuivuu", Nainen sanoi anteeksipyytävästi. Annie ei ollut pukenut koskaan päälleen yhtä rumaa vaatekappaletta; mekko oli hänelle aivan liian iso, vanha ja kulahtanut. Annie pinnisti kuitenkin hymyn huulilleen ja kiitti kauniisti.

Häntä inhotti vetää paita päänsä yli ja kääriä hihat niin että kädet tulivat näkyviin. Hän huomasi ajattelevansa linnan kauniita ja pehmeitä mekkoja, mutta muisti sitten äidin kuoleman ja isän Annielle lupaaman sulhasen. Annie oli järkyttynyt kuullessaan asiasta, ja se oli ollut viimeinen niitti, minkä takia hän lopulta karkasi kotoaan. Isä oli Annien mielipidettä kysymättä lupaillut Annieta vaimoksi Irlannin kuninkaan nuorimmalle pojalle. Se kuulemma lujittaisi maiden välisiä suhteita ja saisi kansan tyytyväiseksi.

Irlannin prinssi ei ollut erityisen komea tai ihana, mutta ei hänessä sinänsä mitään vikaakaan ollut. Annie ei kuitenkaan rakastanut prinssiä, ja tällaisesta asiasta hän halusi päättää itse. Jos vain äiti olisi vielä elänyt, hän olisi antanut Annien mennä naimisiin kenen kanssa halusi. Äiti oli rakastanut häntä. Kyllä isäkin varmaan rakasti, mutta hän ei ymmärtänyt eikä edes yrittänyt ymmärtää Annien tunteita ja mielipiteitä. Anniesta tuntui kuin heidän välilleen olisi kasvanut iso muuri, jonka yli kumpikaan ei päässyt. Eikä isä edes halunnut päästä.

Linnassa kukaan ei ymmärtänyt tai lohduttanut. Ei isä, ei lastenhoitaja Lucy, ei kukaan. Kuninkaalle vaimon kuolema oli ollut valtava järkytys ja murhe. Monet kerrat isä oli istunut huoneessaan päiväkausia päästämättä ketään sisään. Koko linna ja koko maa oli surrut ja itkenyt rakasta kuningatartaan, ja Annien mielestä se kaikki olisi ollut paljon helpompaa kestää yhdessä isän kanssa. Kuinka monesti hän olikaan itkenyt yöllä äitinsä lisäksi isäänsä, joka satutti heitä kaikkia vetäytymällä yksinäisyyteen silloin, kun kaikki olisivat tarvinneet toistensa tukea. Muutaman kerran Annie oli kuullut sydäntä raastavaa nyyhkytystä isänsä huoneesta ja halunnut enemmän kuin mitään muuta mennä lohduttamaan isäänsä, mutta kuninkaan huoneen ovi oli lukossa, eikä kenelläkään ollut lupaa edes koputtaa siihen. Linnassa oli ollut pelkkää surua, murhetta ja ahdistusta.

Lopulta kuninkaan oli kuitenkin ollut pakko ryhdistäytyä ja alkaa hoitamaan tehtäviään, joihin hän sitten uppoutuikin kaikella tarmollaan. Isän elämään ei ollut mahtunut enää muuta kuin työt ja velvollisuudet, ja Annie pystyi vain katselemaan vierestä, kuinka isä ajautui kauemmaksi ja kauemmaksi lapsistaan.

Marykin oli kuin sulkeutunut omaan kuoreensa äidin kuoleman jälkeen. Siskosten välit olivat viilenneet, ja Annie oli tuntenut olevansa hirveän yksinäinen. Opettajatar Magdalena oli lohduttanut Annieta ja ollut läsnä, kun Annien äiti kuoli. Mutta Magdalenankin mielestä Annie oli hyvä naittaa Irlannin prinssille. Kun hän oli sanonut sen Annielle, tyttö ei ollut puhunut hänelle sen jälkeen sanaakaan.

"Tuletko tänne niin saat vähän syötävää", Frank huuteli keittiöstä. Annie ei ollut syönyt koko edellisenä päivänä mitään, ja hän huomasikin olevansa aivan kauhean nälkäinen. Frank antoi Annielle leipää, ja vaikka Annie oli tottunut runsaisiin aamiaisiin, pelkkä leipä maistui nyt todella hyvältä. Hän söi palasensa hetkessä ja Frank leikkasi hänelle lisää isosta limpusta.

"Mistä sinä olet tulossa?" Frank kysyi haukatessaan ison palan omasta leivästään.

"Tuolta noin" Annie huitaisi epämääräisesti johonkin suuntaan.

"Ahaa, no minne sinä olet menossa?" Mies hymähti. Annie ei tiennyt, mitä sanoa, mutta lopulta hän keksi: "Töihin."

"Oletko sinä saanut jonkun palvelustytön paikan vai minne töihin?" Frank uteli.

"Kyllä, herra" Annie vastasi toivoen, että Frank jo lopettaisi kyselemisen. Ja lopettihan hän. Samassa Annie päätti, että hän ihan oikeasti hakisi jostain töitä. Eihän hän muuten pärjäisi.

Annie istuskeli vielä jonkun aikaa pariskunnan keittiössä, kunnes Molly toi hänen mekkonsa. Se oli vielä hiukan kostea, muttei enää kuitenkaan märkä. Annie puki mekon päälleen, kiitti pariskuntaa avusta, niiasi ja lähti.

Tullessaan torin laidalle Annie kuuli jonkun kuuluttavan siellä. Hän meni varovasti lähemmäksi ja säikähti nähdessään kuninkaan lähetin, joka kuulutti kansalle kuninkaan viestiä.

"Kuninkaan vanhin tytär, kruununperillinen prinsessa Annelie on kadonnut kaksi päivää sitten kuninkaanlinnasta. Suuri palkkio sille, joka tuo hänet elävänä takaisin."

Kuullessaan nimensä Annie kääntyi, raivasi tiensä ihmisjoukon läpi ja pinkaisi juoksuun. Vaaleankeltainen mekko hulmusi hänen sääriensä ympärillä, kun hän juoksi niin kovaa kuin jaksoi.

Hän näki seinillä kuvia itsestään, katoamisilmoituksia. Kuka nekin siihen oli jo ehtinyt laittaa? Ihmisiä oli kerääntynyt ilmoituksien eteen, he supisivat ja sipisivät kuninkaantyttärestä, joka heidän huomaamattaan viiletti ohitse kahden metrin päästä. Äkkiä yksi nainen osoitti häntä ja huusi: "Täällä hän on! Täällä on kadonnut prinsessa!"

Alkoi kauhea hälinä, ihmiset sinkoilivat sinne tänne ja etsivät katseellaan Annieta, joka yritti hädissään keksiä pakoreittiä. Muutama oli jo äkännyt hänet ja lähtenyt juoksemaan perään valtavan palkkion toivossa. Eräs mies oli todella nopea ja saavutti Annieta koko ajan. Tytön kylkeen pisti, hänen oli vaikea hengittää ja hänen jalkansa tuntuivat lyijynraskailta, mutta ajatus linnaan palaamisesta sai hänet jatkamaan juoksuaan. Koko karkaaminenhan olisi ollut ihan turhaa, jos hänet nyt vietäisiin takaisin.

Annie huomasi hämärän sivukujan vasemmalla puolellaan ja kääntyi sinne. Hän kääntyi taas seuraavasta vasemmalle, seuraavasta oikealle, mutkitteli miten sattuu tavoitteenaan vain päästä livahtamaan takaa-ajajiltaan. Hetken päästä Annie huomasi tulleensa umpikujaan. Hän nojasi harmaan talon seinään ja yritti saada hengityksensä tasaantumaan ja jalkansa lopettamaan tärisemisen.

Annien suureksi helpotukseksi kukaan takaa-ajajista ei ollut onnistunut seuraamaan häntä näin pitkälle. Pystyessään taas hengittämään kunnolla Annie tajusi, että hänen olisi pakko lähteä pois täältä, mielellään mahdollisimman kauas. Nyt kun hänen karkaamisestaan tiedettiin ja muutamat olivat tunnistaneetkin hänet kadulla, hän ei olisi enää turvassa täällä. Hän mietti, kuinka pääsisi helpoiten jonnekin kauas, ja päätti lopulta lähteä junalla. Niinpä hän lähti varovasti etsimään rautatieasemaa.

Käveltyään aikansa syrjäkujilla ja loikattuaan piiloon aina kun näki ihmisiä, Annie tuli viimein juna-asemalle. Häntä hirvitti avata aseman ovi, sillä hän pelkäsi, että joku taas tunnistaisi hänet. Pakkohan se oli kuitenkin avata ja niin hän tarttui jykevän tammipuisen oven kahvaan ja veti sen auki.

Astuessaan kynnyksen yli Annie muisti äkkiä, ettei hänellä ollut yhtään rahaa mukana. Eihän junaan tietenkään voinut mennä ilman rahaa. Kuinka tyhmä hän olikaan! Miten hän ei ollut tullut ajatelleeksikaan sellaista perusasiaa kuin että millä hän maksaisi matkansa? Tottahan hän tiesi, ettei junalla matkustaminen ollut ilmaista. Annie painoi kasvonsa käsiinsä. Mitä hän nyt tekisi?

Äkkiä hän tunsi lempeän kosketuksen olkapäällään.

"Anteeksi, voinko auttaa? Mikä sinulla on hätänä?" Ystävällisen näköinen nuori nainen kysyi. Annie nousi hämmentyneenä seisomaan ja heilautti hiuksensa kasvojen eteen, jottei nainen tunnistaisi häntä. Hän niiasi ja sanoi:

"Olette kovin ystävällinen, mutta kyllä minä selviän"

"Onko sinulla varmasti kaikki hyvin?" Nainen silti vielä kysyi.

Annie tiesi hyvin, ettei tuntemattomille saanut puhua, saati sitten kertoa jotain itsestään, mutta naisen ystävälliset kasvot saivat Annien puhumaan hänelle kuin huomaamattaan. Tyttö kertoi haluavansa matkustaa, mutta hänellä ei ollut rahaa.

"Etkö sinä ottanut yhtään rahaa mukaan?" Nainen kysyi otsaansa rypistäen.

"Otin minä, mutta hukkasin sen. Nyt en pääsekään tätini luo", Annie nyyhkäisi surkeana. Häntä hävetti valehdella, mutta hän ei keksinyt muutakaan. Nainen katsoi häntä osaaottavasti ja antoi taskustaan muutaman setelin.

"Pääsetköhän tällä tätisi luokse? Muista pitää vastaisuudessa parempi huoli rahoistasi."

Annie tuijotti kädessään olevia rahoja. Pieni toivonkipinä syttyi hänen sisällään mutta sammui saman tien. Hän kuuli elävästi opettajattarensa Magdalenan sanat:

"Muistakaa tytöt, ettei vierailta ihmisiltä saa koskaan ottaa mitään, vaikka nämä kuinka tarjoaisivat. Silloin pitää kieltäytyä kohteliaasti ja poistua paikalta."

"Kiitos todella paljon, mutta en voi ottaa näitä", Annie ojensi rahoja naiselle. Nainen pudisti päätään eikä suostunut ottamaan rahoja takaisin.

"Ne ovat nyt sinun, ole hyvä."

"Mutta...mutta..." Annie jäi änkyttämään, kun nainen meni ostamaan itselleen matkalippua. Annie seisoi hetken epävarmana paikoillaan ja hypisteli seteleitä käsissään. Sitten pieni hymy karkasi hänen kasvoilleen. Hän puristi rahat tiukasti nyrkkiinsä ja riensi ostamaan lippua mahdollisimman kauas.

Kun Annie hyppäsi junasta puiselle laiturille tummat hiukset heilahtaen, hänellä ei oikeastaan ollut aavistustakaan missä oli. Kaikki rahat olivat menneet junalippuun, ja nyt hänellä ei taas ollut mitään. Annie käveli asemalta pois päin, haisteli kesän tuoksua ja mietti, mitä tekisi seuraavaksi. Äkkiä hän huomasi pienen pojan, joka tuijotti häntä ja nyki äitinsä hihaa.

"Äiti, äiti, onko tuo prinsessa? Miksi se on täällä?"

Lapsen äiti katsahti Annieta ja hänen leukansa loksahti auki. Hän sulki suunsa nopeasti nolon näköisenä ja yritti hymyillä anteeksipyytävästi.

"Öhh... te-teidän korkeutenne", nainen änkytti ja niiasi syvään. Hän tarttui lapsensa käteen ja he viilettivät nopeasti pois. Annieta ärsytti. Miksi kuninkaallisuus oli niin ihmeellinen asia? Kyllä hän vaihtaisi osia jonkun ihan tavallisen tytön kanssa, jos joku haluaisi prinsessaksi. Karkumatkakin vaikeutui huomattavasti, jos sattui olemaan prinsessa. Annien helpotukseksi muut ihmiset eivät kuitenkaan näyttäneet kiinnittävän häneen huomiota kulkiessaan kiireisinä kadulla. Ilmeisesti sanoma kuninkaantyttären katoamisesta ei ollut vielä tullut tänne.

Hetken päästä Annie huomasi tulevansa vilkkaalle torille. Ilmassa tuoksuivat monet tuoksut, joista Annie tunnisti voimakkaimpina viereisessä pöydässä myytävät kalat ja juustot. Ilma oli täynnä torikauppiaiden huutoja ja iloista puheensorinaa. Annie kulki mietteissään kojulta toiselle, jäi välillä katselemaan huolellisesti tehtyjä käsitöitä, tarkkailemaan kiireisiä ihmisiä tai kuuntelemaan katusoittajan taitavaa soittoa. Käännähtäessään kangaskojulta Annie törmäsi yhtäkkiä vanhaan huivipäiseen mummoon. Mummon kädessä oleva kori heilahti ja putosi maahan.

"Hui kauhea!" Mummo kiljahti.

"Voi anteeksi, en katsonut eteeni", Annie pahoitteli säikähtäneenä. Hän kumartui poimimaan mummelin tavaroita ja ojensi sitten korin takaisin mummolle, joka jatkoi matkaansa kori käsipuolessa höpisten samalla jotain, josta Annie ei saanut selvää.

Äkkiä Annie huomasi maassa jotain kiiltävää, ja kumartui katsomaan mikä se oli. Pienet sakset! Hän otti ne varovasti käteensä ja katseli ympärilleen. Sakset olivat varmaan pudonneet mummon korista, mutta Annie ei nähnyt häntä enää missään. Annie katsoi saksia uudestaan ja samassa hänen päähänsä pälkähti huippuidea.

Hän meni vähän kauemmaksi torin vilskeestä ja alkoi nyrhiä pienillä ompelusaksilla pitkiä, tummia hiuksiaan lyhyemmiksi. Suuret hiustukot putoilivat hänen jalkojensa juureen. Hetken päästä Annie oli leikannut hiuksensa, mutta ne olivat vielä joistain kohdista hyvin epätasaiset, joten hän leikkasi pahimpia kohtia tasaisemmiksi. Hiuksista tuli vähän lyhyemmät kuin Annie oli ajatellut, mutta hän oli silti melko tyytyväinen lopputulokseen. Nyt häntä olisi vaikeampi tunnistaa. Annie kurotti maasta pienen hiustukon, solmi sen muutamalla hiuksellaan ja laittoi taskuunsa yhdessä saksien kanssa. Sitten hän heitti loput hiukset tiensivuun ja jatkoi matkaansa.

Ihanat ruuan tuoksut saivat Annien nälkäiseksi. Vatsa oikein kurni ruokaa, mutta miten hän sitä saisi ilman rahaa? Ei kai mitenkään. Varastamiseen hän ei sentään aikonut alentua.

Ruuan sijaan Annie päätti ajatella työnhakua. Tämän ikäisiä tyttöjä työskenteli paljon erilaisissa palvelustehtävissä, sen Annie tiesi. Mutta mistä hän voisi kysyä työtä? Samassa hänen silmänsä osuivat läheisen leipomon oveen, jossa luki: Palkataan työntekijä!

"En kai minä mitään menetä, jos käyn kysymässä", Annie ajatteli toiveikkaana ja astui sisään. Sisällä leijui voimakas pullan, leivän ja kakkujen tuoksu. Tiskillä oli juuri yksi asiakas ja Annie asettui jonoon tämän taakse.

"Hyvää päivää, tulin kysymään työtä", Annie sanoi reippaasti, kun hänen vuoronsa tuli. Suurikokoinen leipuri nosti kulmiaan ja tuhahti.

"Olet aika nuori. Millainen työkokemus sinulla on?"

"En ole ollut missään töissä", Annie sanoi punastuen.

"No missä sinä sitten olet oppinut leipomaan?" mies kysyi epäluuloisesti.

"En oikeastaan missään", Annie myönsi, " mutta osaan leipoa leivän ja olen kyllä nopea oppimaan muitakin. Tarvitsisin ihan välttämättä töitä!"

"Kuules tyttö, etsi niitä töitä muualta ja lähde nyt tuhlaamasta aikaani", leipuri sanoi tylysti ja meni ottamaan sämpylöitä uunista.

Annie joutui nieleskelemään kyyneleitä astuessaan ulos ovesta. Ei sentään noin ilkeä olisi tarvinnut olla! Hän mulkaisi leipomoa mahdollisimman pahasti ja lähti niskojaan nakellen marssimaan poispäin. Hän saisi kyllä töitä jostain paljon paremmasta paikasta!

Annie rauhoittui nopeasti ja kulki mietteissään eteenpäin. Mitä ihmettä hän voisi tehdä, kun ei hän osannut oikeastaan mitään? Hetken päästä hän huomasi tulleensa pois kaupungin hälinästä. Pellon takana kohosi komean näköinen kartano, ja Annielle juolahti mieleen, voisikohan sieltä löytyä hänelle töitä vaikka talliapulaisena. Toisaalta kartanolle oli jonkin verran matkaa, ja Annie jäi miettimään, jaksaisiko kävellä sinne mahdollisesti aivan turhaan. Lopulta hän päätti jaksaa; jos häntä nyt vaikka onnistaisi.

Kartanon ovelle johtava polku oli kaunis. Sen sivuille oli istutettu ihastuttavia kukkia ja pensaita, ja aivan tien alussa sitä varjostivat upeat omena- ja kirsikkapuut. Annie katseli ympärilleen tyytyväisenä, puutarha toi mieleen kodin ja linnan upean puutarhan, jota Annie oli aina rakastanut.

Päästyään ovelle Annie kolkutti arasti. Talosta kuului korkokenkien kopinaa ja naisen ääni:

"Kiitos Margaret, mutta avaan itse."

Oven avasi tyylikkään näköinen, hoikka, nainen. Yllään hänellä oli beige jakkupuku ja hänen hiuksensa oli koottu ylös siistille nutturalle. Annie niiasi syvään.

"Hyvää päivää, rouva. Tulin kysymään, pääsisinkö kartanollenne töihin."

"Tjaa..." rouva katsoi häntä arvioiden.

"Eikö sinun vanhemmillasi ole varaa elättää sinua?" hän jatkoi ystävällisesti.

"Tuota... Ei ole rouva", Annie vastasi.

"Hyvä on, saat paikan."

Rouva avasi oven ja viittasi Annieta astumaan peremmälle.

"Voi kiitos kamalasti!" Annie kiitti helpottuneena. Hän sai työpaikan! Ja vielä hienosta kartanosta!

"Minä olen Eleanor Austin, ja te kutsutte minua rouva Austiniksi", rouva esittäytyi.

"Totta kai, rouva Austin. Minä olen... öhh... Mandy, Mandy Nelson", Annie keksi.

Rouva kilisytti pöydällä olevaa kelloa ja portaista pelmahti pullea nainen, jolla oli pistävät silmät.

"Margaret, tässä on sinun uusi keittiöapulaisesi Mandy", rouva Austin esitteli Annien naiselle.

"Jaahas, vai niin. No tulepas tänne, tyttö." Margaret johdatti Annien heti eteishallin jälkeen vasemmalle lähtevän käytävän päähän, ja avasi oikeanpuoleisen huoneen oven.

"Tässä on toinen keittiöpiikojen huoneista, ja tässä huoneessa on sinun lisäksesi kolme muuta tyttöä. Voit ottaa tuon kauimmaisen sängyn. Takaseinällä olevasta kaapista otat työvaatteet ja tulet sitten ilmoittautumaan keittiöön, kymmenen minuuttia aikaa", Margaret määräsi ja lähti matalat korot kopisten huoneesta.

Annie silmäili ympärilleen. Huone oli aika pieni, seinät olivat vaaleat, lattialla makasi pieni matto. Oikealla seinällä oli kaksi sänkyä peräkkäin aivan kuten vasemmallakin. Takaseinällä oli iso kaappi, jonka oven Annie aukaisi. Kaapissa oli iso pino siististi viikattuja valkoisia paitoja, niiden vieressä samanlainen pino tummia hameita ja ylähyllyllä palvelijoiden esiliinoja. Annie otti jokaisesta pinosta oikean kokoisen vaatteen ja vaihtoi ne päälleen. Hän viikkasi oman mekkonsa sängylleen ja lähti sitten etsimään keittiötä.

Annie käveli varovasti käytävää pitkin. Hänen askeleensa kaikuivat tyhjällä käytävällä, ketään ei näkynyt missään. Eteishallin oikealla puolella avautui suuri sali, jossa oli koristeellisia pöytiä ja pehmeitä sohvia ja suuria tauluja seinillä.

"Vähän niin kuin kotona", Annie huomasi ajattelevansa.

"Anteeksi, voinko auttaa?" Hän kuuli äkkiä äänen takaansa. Annie säpsähti ja kääntyi ympäri. Hänen edessään seisoi suunnilleen hänen ikäisensä tyttö, jolla oli samanlaiset palvelijan vaatteet kuin hänellä ja vaaleansiniset, nauravat silmät.

"Kiitos, kertoisitko missä keittiö on?" Annie kysyi.

"Minä olenkin juuri menossa sinne, tule perässä", tyttö sanoi iloisesti ja lähti viilettämään portaita alas. Hänen oljenvaaleat lettinsä heilahtelivat joka askelmalla.

"Sinä taidatkin olla ihan uusi? Minun nimeni on Sarah", tyttö hymyili olkansa yli.

"Joo, tulin tänään. Minä olen Mandy", Anniekin hymyili. Sarah vaikutti mukavalta. Ehkä heistä tulisi ystävät. Sarah työnsi ison puuoven auki, ja monet erilaiset ruuan tuoksut tulvahtivat Annien nenään. Keittiössä oli paljon ihmisiä ja hälinää, jotkut tiskasivat, toiset siivosivat, kolmannet hämmensivät patoja ja kattiloita. Annie näki Margaretin kauempana ja muisti, että hänen piti ilmoittautua pomolleen.

"Siinähän sinä olet, Mandy. Sinä voit aluksi ruveta tiskaamaan. Mene tuonne Beckyn luo, hän neuvoo sinua", Margaret sanoi osoittaen Annieta vuoden tai pari vanhempaa, keskiruskeat hiukset niskaan sitonutta tyttöä.

Loppupäivän Annie oli kiireinen tiskatessaan, leipoessaan sämpylöitä, siivotessaan lattioita ja hakiessaan halkoja. Kun hän viimein pääsi huoneeseensa Sarahin, Beckyn ja Emilyn kanssa, hän oli aivan poikki. Hän ei ollut tottunut näin kovaan työntekoon, ei oikeastaan työntekoon ollenkaan. Tytöt riisuivat työvaatteensa ja kömpivät peiton alle. Annie painoi päänsä tyynyyn ja oli hetkessä sikeässä unessa ehtimättä ajatella edes sitä, kuinka kova ja litteä tyyny oli.

Seuraavana aamuna Annie heräsi kun Sarah ravisteli häntä hartioista.

"Ylös siitä unikeko! Nyt pitää lähteä töihin!" Sarah hihkaisi ja heitti Annien työvaatteet hänen naamalleen.

"Onko nyt jo muka aamu?" Annie mutisi, vääntäytyi istumaan ja hieroi unta silmistään. Muut tytöt olivat jo nousseet ja pukivat päälleen. Becky letitti Sarahin pitkää tukkaa.

"Hih, tästä tulee hauska päivä!" Sarah hytkyi paikoillaan innoissaan. Becky virnisti ja kiskaisi Sarahia leikkisästi letistä.

"Ole nyt aloillasi hetki, niin saan nämä valmiiksi!"

Emily näytti myös hyväntuuliselta sujauttaessaan kapeat jalkansa hameeseen ja vetäessään sen ylös. Becky sai Sarahin tukan valmiiksi ja Sarah ryhtyi tarkistamaan vaatteitaan tahrojen ja ryppyjen varalta. Sitten hän meni peilin eteen ja katsoi itseään tavallista tarkemmin ja kriittisemmin.

Annie katseli ihmeissään tyttöjen touhua. Mitä he sähelsivät?

"Mikä teitä vaivaa?" Annie puuskahti huvittuneena. Sarah katsoi häntä virnistäen. "Etkö muista? Austinien poika palaa tänään kotiin."

"Niin, Jonathan", Emily sanoi. Annie hymähti. Ai niin, olihan hän kuullut siitä edellisenä päivänä keittiöllä. Sen takia siellä olikin ollut niin kiireistä, sillä Austinit halusivat juhla-aterian poikansa paluun kunniaksi.

"Hän on tosi komea. Hän oli kaksi vuotta opiskelemassa jossain hienossa koulussa ja palaa nyt kotiin", Sarah selitti tohkeissaan.

"Oletteko te kaikki ihastuneet Jonathaniin?" Annie virnisti.

"No ei", Becky hymähti.

"No ehkä vähän", Emily sanoi ja virnisti.

"Olen minä ainakin", Sarah nauroi. "Ei vaan, olihan hän tosi hyvännäköinen ainakin lähtiessään. Onkohan hän muuttunut paljon?" Tyttö pohdiskeli. "Mutta en minä oikeastaan hänestä haaveile, tiedänhän minä, että hän rakastuu johonkin kartanontyttäreen ja he menevät naimisiin ja elävät onnellisesti elämänsä loppuun asti. Toivottavasti häät pidettäisiin täällä kartanossa, sillä minä en ole ollut ikinä niin hienoissa juhlissa", Sarah puhua pulputti uneksiva ilme kasvoillaan. Annie nauroi. Becky oli saanut vaatteet päälleen ja hiuksensa kiinni ja petasi nyt sänkyään. Annie, Emily ja Sarah seurasivat esimerkkiä. Muut tytöt olivat jo melko valmiita, mutta Annie huomasi hiustensa olevan vielä takussa.

"Minun hiuksiini ei kyllä oikein saa lettejä", Annie huokaisi selvitellessään polkkatukkaansa.

"Niin, mutta ne ovat tosi nätit noinkin", Sarah lohdutti. Annie soi Sarahille kiitollisen hymyn, ja Sarah hymyili takaisin.

Samassa ovelta kuului koputus ja vaaleatukkainen pikkutyttö kurkisti huoneeseen. Annie oli nähnyt hänet edellisenä päivänä muutaman kerran vilaukselta ja luullut häntä Austinien ainoaksi lapseksi, kunnes oli saanut tietää Jonathanista.

"Margaret odottaa teitä keittiössä", tyttö ilmoitti. Sitten hän hyppeli pois rallatellen samalla iloisesti:

"Jonathan tulee tänään kotiin, Jonathan tulee tänään kotiin."

"Se oli pikkuneiti Austin", Becky sanoi ja muljautti silmiään. Emily kikatti.

"Becky joutui kerran olemaan viikon lapsenvahtina Isabelille."

"Se oli varmasti elämäni kamalin viikko", Becky vakuutti. "Tuolle tytölle ei niin vain sanota vastaan. Hänen pitää saada AINA tahtonsa läpi."

"Vauhtia nyt, tai Margaret suuttuu", Sarah hoputti ja viiletti jo käytävällä. Annie lähti naureskellen perään.

Margaret antoi tytöille tekemistä niin paljon, etteivät he ehtineet edes jutella missään välissä. He tekivät kakkuja ja piirakoita, suolaisia ja makeita herkkuja. Annie katseli valtavia kakkuja ylpeänä siitä, että hänkin oli osallistunut niiden tekemiseen. Ne olivat upeita ja niin herkullisen näköisiä, että Annie olisi halunnut maistaa niitä kaikkia. Huokaisten hän kuitenkin jatkoi pöytien pyyhkimistä.

Hieman ennen päivällisaikaa Margaret taputti käsiään ja kutsui tytöt luokseen. Muutkin keittiön työntekijät lopettivat työnsä ja lähtivät ulos.

"No niin, pihalle siitä myös te! Ja katsokaakin että olette siistissä kunnossa", Margaret komensi ja lähti itsekin tyttöjen perässä. Ulkona oli jo paljon väkeä. Rouva ja herra Austin, pikku Isabel, kamarineidot, siivoojat, puutarhurit, tallityöntekijät ja keittiöpiiat. Lisäksi herra ja rouva Austinin vieressä seisoi hieman nuorempi pariskunta, joilla oli noin Annien ikäinen kaunis, mutta kopean näköinen tytär.

"Nuo ovat Bellowit, Austinien hyviä ystäviä. Olen kuullut huhuja, että Austinit haluavat naittaa Jonathanin Bellowien tyttärelle, Helenille", Sarah kuiskasi.

"Vaunut näkyvät jo!" Joku huusi ja Annie kurotti kaulaansa nähdäkseen tielle. Neljän hevosen vetämät vaunut todella näkyivät mutkassa ja lähestyivät kovaa vauhtia koko ajan. Hetken päästä ne jo kurvasivat pihaan ja pysähtyivät, ja kaikki hurrasivat ja taputtivat. Anniesta tuntui kummalliselta seisoa ihmisten takana taputtamassa, yleensähän hän oli se jolle taputettiin.

Vaunun ovi avautui ja Jonathan astui ulos. Hän hymyili varovasti ja otti hatun päästään, ja Annie pani merkille hänen tummanruskeat hiuksensa ja ruskeat, tuikkivat silmänsä. Annie virnisti. Tytöt eivät olleet liioitelleet hänen ulkonäöstään. Poika oli todella komea.

"No niin, teidän on aika mennä takaisin töihin", Margaret suhahti tytöille hiljaa, ja he lähtivät keittiölle muutaman muun keittiön työntekijän kanssa muiden jäädessä vielä ulos. Ruoka oli saatava nopeasti valmiiksi ja annokset koristeltava ennen kuin ne vietäisiin pöytään. Tytöt tekivät ahkerasti töitä, kunnes viimeinenkin tarjoiluastia oli viety ruokasalin puolelle. Ja juuri kun he luulivat saavansa vihdoinkin levähtää, salista alettiin tuoda tiskejä ja tytöt määrättiin tiskaamaan.

"Voitte pitää tässä välissä puoli tuntia vapaa-aikaa", Margaret ilmoitti viimein tiskien lähestyessä loppuaan.

"Minä taidan mennä ottamaan pienet päiväunet, väsyttää kamalasti", Emily haukotteli ja lähti makuuhuoneeseen.

"Käydäänkö talleilla katsomassa hevosia?" Sarah ehdotti. Becky oli heti mukana, mutta Annie halusi olla hetken yksin, joten hän sanoi lähtevänsä puutarhaan kävelylle.

Kartanon puutarha oli valtava. Siellä oli riveittäin viinimarja-, karviais-, mustikka- ja vadelmapensaita, omena-, kirsikka-, ja luumupuita sekä iso kasvimaa ja kukkia ja suihkulähteitä ja vaahteroita ja lehmuksia ja vaikka mitä. Puutarhan takana oli leveä metsikkö ja metsikön takana rauhallisesti virtaava joki. Annie käveli joelle asti. Hän ajatteli isää ja Marya ja Edwiniä. Kaipasivatkohan he häntä kovasti? Itkiköhän Mary iltaisin sängyssään ja ajatteli, minne hän oli oikein joutunut. Annielle nousi pala kurkkuun. Koti-ikävä velloi mahanpohjassa ja sai kyyneleet silmiin. Hän tunsi olevansa hirveän kaukana kodistaan. Milloinkohan hän voisi palata sinne takaisin?

Annie istahti joenrantaan ja nojasi vanhaan koivuun. Hän pyyhkäisi kyyneleen silmäkulmastaan ja päätti ryhdistäytyä. Itku ei ainakaan auttaisi mitään.

Samassa hän kuuli askeleita takanaan ja käännähti ympäri. Ruskeat kengät marssivat polulla kiviä potkiskellen, eikä Annien tarvinnut nostaa katsettaan arvatakseen, kenelle kengät kuuluivat. Jonathan Austin oli tulossa joenrantaan. Hänen aikaisemmin niin hymyilevät kasvonsa olivat nyt vihaisen näköiset. Huomatessaan Annien poika näytti vähän yllättyneeltä, mutta hymyili hiukan.

"Ai, hei. Kuka sinä olet?"

"Ma-Mandy. Olen kartanolla töissä", Annie takelteli.

"Minä olen Jonathan", poika sanoi ja istui rantakivelle vähän matkan päähän Anniesta.

"Tiedän", Annie naurahti.

Jonathan hymähti. Hän katseli kauas vastarannalle. Anniekin katseli, mutta ei nähnyt siellä mitään erikoista. Muutaman veneen rannassa, pari peltoa ja kauempana taloja.

"Ajattelin, että olisi kiva tulla kotiin, mutta mitä vielä", Jonathan puuskahti äkkiä, "isä ja äiti haluavat, että menen naimisiin Helen Bellowin kanssa."

"Ja sinä et halua?" Annie kysyi varovasti.

"En", Jonathan sanoi jämerästi. "Helen on hemmoteltu nirppanokka."

"Ymmärrän. Kamala tilanne, eikö?" Annie huokaisi muistaessaan Irlannin prinssin. Jonathan vilkaisi Annieta.

"Niin on", hän myönsi.

"Jos minun on pakko naida Helen, karkaan kotoa enkä palaa ikinä takaisin", Jonathan uhkasi. Annien oli pakko nieleskellä kyyneleitään. Juuri noin hänkin oli ajatellut. Juuri noin. Ja toteuttanutkin uhkauksensa. Mutta ei ikinä kotiin... Ei, kyllä hän palaisi vielä. Mutta hän ei tiennyt milloin.

Äkkiä hän havahtui mietteistään ja tajusi, että puoli tuntia oli varmaan jo kulunut.

"Minun pitää mennä jatkamaan töitä", hän sanoi pahoitellen ja lähti kiireesti kartanoa kohti. Jonathankin nousi ja lähti hänen peräänsä.

"Odota, Mandy!"

Annie käännähti ja poika harppoi hänen vierelleen.

"Anteeksi, minun ei olisi pitänyt puhua sinulle tällaisia. Jäähän tämä tyhmä purkaukseni meidän kahden väliseksi?" Jonathan kysyi.

"Totta kai", Annie lupasi.

"Kiitos Mandy", poika nyökkäsi ja työnsi kätensä housuntaskuihin. Anniesta tuntui vähän pahalta, niin kuin aina kun häntä sanottiin Mandyksi, mutta ei voinut mitään. Valehdeltu mikä valehdeltu, eihän Anniella ollut muuta mahdollisuutta.

"Mikä sinulla kesti?" Sarah kyseli, kun Annie kiiruhti keittiölle hieman myöhässä. Annie mutisi vain jotain epäselvää joella käymisestä ja rupesi tiskaamaan jälkiruokakulhoja. Hän ei voinut sille mitään, että Jonathanin ruskeat silmät pyörivät hänen mielessään. Annie yritti huitaista pojan mielestään, Jonathanillehan hän oli pelkkä alhainen keittiöpiika. Ei poika loisi häneen kahta silmäystäkään.

Seuraavana päivänä tauon alettua Annie halusi mennä taas joelle.

"Joo, mennään vaan", Sarah myöntyi. Oikeastaan Annie olisi halunnut mennä yksin, sillä hän toivoi tapaavansa taas Jonathanin. Mutta hän ei halunnut sanoa sitä Sarahille, joten he lähtivät kaksin kävelemään joelle.

Tytöt istahtivat joenrantaan ja laittoivat paljaat varpaansa veteen. Aluksi vesi tuntui kylmältä, mutta jalat tottuivat nopeasti. Annie katseli ympärilleen turhaan, Jonathanista ei näkynyt vilaustakaan. Sarah käänsi kasvonsa aurinkoon päin ja nautti sen lämmöstä. Aurinko paistoi täydeltä terältä, mutta muutama iso musta pilvi lipui hiljaa lähemmäs.

"Taitaa tulla myrsky", Annie huomasi. Sarah vilkaisi pilviä, nyökkäsi ja käänsi taas kasvonsa aurinkoon. Tuuli yltyi ja Annielle alkoi tulla kylmä.

"Mennäänkö jo sisään?" Hän kysyi ja värisi hameessaan ja esiliinassaan.

"Joo, mennään vaan. Taukokin taitaa loppua kohta", Sarah sanoi, nousi kiveltä ja auttoi Annienkin ylös. Tytöt kiiruhtivat kartanolle koko ajan kovenevassa tuulessa ja juuri kun he astuivat sisään, alkoi sataa. Eteishalliin tuli hieman tungosta, kun kaikki ulkona olleet ryntäsivät kaatosateesta sisälle. Annie ja Sarah laskeutuivat portaita keittiölle muiden jäädessä ravistelemaan vettä hiuksistaan ja katselemaan huolestuneina lähestyviä myrskypilviä eteisen suuresta ikkunasta.

Hetken päästä ulkona välähti salama. Sitten ukkonen jyrisi todella kovaa. Emily tuli Annien luokse.

"Hui kamala", hän kuiskasi Annielle selvästi vähän peloissaan. Anniestakin ukkonen oli vähän pelottava, mutta hän myös jollakin tavalla tykkäsi siitä. Varsinkin pienempänä he olivat aina katselleet Maryn kanssa ullakon pienestä ikkunasta salamoita ja laskeneet välähdyksien ja jyrähdyksien välejä. Annien vatsassa tuntuva solmu kiristyi hänen ajatellessaan pikkusiskoaan, ja hän rupesi äkkiä ajattelemaan jotain muuta.

"No niin tytöt, eiköhän tämä päivä ollut tässä. Voitte lopettaa työt, jatketaan taas huomenaamulla", Margaret taputti käsiään yhteen. Tytöt lopettelivat töitään iloisina näin aikaisesta lopetuksesta. Sarah hyppeli keittiön toiselta puolelta Annien ja Emilyn luo napaten matkalla Beckynkin mukaansa.

"Arvatkaa mitä", hän sanoi silmät loistaen innosta. "Eikö vain nyt olekin loistava hetki kuurupiilolle?"

Emily värähti.

"Ei todellakaan. Hyi miten pelottavaa."

"Äh, älä ole arkajalka", Sarah tönäisi Emilyä leikkisästi kylkeen.

"Kai te olette mukana?"

"Hyvä on, kuulostaa jännittävältä", Annie myöntyi.

"Sitä se onkin! Becky ja Emily, teidän on pakko tulla!"

"Minä voin tulla sinun kanssasi piiloon", Becky lupasi Emilylle. Emily hymyili helpottuneena ja lupasi tulla mukaan. Sarah alkoi selostaa sääntöjä.

"Okei, alueena on palvelijoiden käytävä, meillä ei ole lupaa mennä muualle. Varsinkaan piileskelemään", hän tirskahti. "Minä voin olla ensin etsijä, menkää te muut piiloon."

Sarah alkoi laskea sataan ja tytöt pinkaisivat juoksuun. Salama välähti ja heti perään jyrisi niin, että Annie laittoi kädet korvilleen. Becky ja Emily katosivat yhteen huoneeseen ja Annie jäi miettimään hyvää piiloa. Samassa hän huomasi kapean oven heidän huoneensa vieressä.

"Se on varmaan joku komero", hän ajatteli ja kokeili, onko ovi lukossa. Se aukesi narahtaen, kun Annie käänsi kahvasta. Komerossa oli pimeää, mutta Annie erotti ison kasan paksuja kankaita, pienen lipaston ja valtavan kaapin. Hän työnsi komeron oven kiinni perässään, pujahti peremmälle ja avasi kaapin oven. Kaapissa oli muutama vanha takki ja hän siirsi niitä syrjään. Yhtäkkiä takin takaa häntä tuijotti kaksi silmää. Annie säikähti kamalasti ja hyppäsi kirkaisten taaksepäin.

"Älä säikähdä, minä se vain olen", kaapissa olija hymähti ja nyt Annie tunnisti hänet. Sehän oli Jonathan! Mitä ihmettä poika teki kaapissa?

"Minä vain etsin hyvää piiloa, menemme tyttöjen kanssa kuurupiiloa", Annie selitti hieman nolona ja aikoi laittaa kaapin oven kiinni.

"No miksi et tulisi tänne kaappiin? Tämähän on oikein hyvä piilo", Jonathan virnisti. Annie naurahti ja kömpi sitten istumaan kaapin toiseen nurkkaan kuin missä Jonathan istui. Jonathan kurkotti kädellään ja sulki kaapin oven. Oli pimeää ja hiljaista. Annie räpytteli silmiään totuttautuakseen pimeään, ja pian hän erottikin vieressään istuvan pojan ääriviivat.

"Mitä sinä teet täällä?" Annie kysyi hetken päästä mieltään askarruttavan kysymyksen.

"Tulen tänne joskus, kun haluan olla yksin. Kukaan ei tajua tulla etsimään minua täältä", poika sanoi ja nauroi. "Tiedän kyllä itsekin, että on aika koomista tulla komerossa sijaitsevaan kaappiin istumaan. Toistaiseksi en ole vain löytänyt parempaakaan."

"Pitäisikö minun mennä johonkin muualle piiloon? Jos haluat olla yksin?" Annie kysyi varovasti.

"Ei ei, en minä sitä tarkoittanut, jää vain", Jonathan korjasi nopeasti.

Annie hymyili pimeässä ja nojasi kaapin takaseinää vasten. He olivat molemmat hiljaa. Annie kuuli askeleita käytävältä ja arveli kävelijän Sarahiksi. Toivottavasti hän ei nyt vain tulisi komeroon! Tuuli vinkui nurkissa ja yhtäkkiä jyrisi taas todella kovaa.

"Onpa kamala ilma", Annie värähti.

"Niin on. Ei ole pitkään aikaan myrskynnyt näin paljon."

Taas salamoi ja jyrähti, ja sen jälkeen tuli hiljaista.

"Mitä sinulle kuuluu?" Annie kysyi hetken päästä kömpelösti rikkoakseen hiljaisuuden. Jonathan vilkaisi Annieta ja vastasi sitten huokaisten:

"Enpä tiedä... Bellowit ovat meillä vielä kaksi päivää, ehkä sitten helpottaa, kun he lähtevät. Tekisi mieli vain piileskellä täällä siihen asti."

"Ovatko he niin kamalia?" Annie kysyi myötätuntoisesti.

"Ovat, varsinkin Helen. Minun pitäisi koko ajan viihdyttää häntä, esitellä kartanoa ja lähteä joelle soutelemaan. Minua ei todellakaan kiinnosta, mutta äiti ja isä pakottavat.

"Kuulostaa kyllä kamalalta", Annie myönsi.

Samassa joku avasi komeron oven. Annie pidätti hengitystään. Kunpa Sarah ei vain löytäisi häntä nyt! Askeleet tulivat kohti kaappia. Ovi aukesi, ja Annie huomasi katsovansa Beckyä suoraan silmiin.

"Löysinpäs sinut! Me hajaannuimme etsimään, kun Sarah ei millään löytänyt sinua", Becky hihkaisi. Samassa hän huomasi Jonathanin ja punastui nolona.

"Oi, anteeksi, en huomannut teitä."

"Öh, Becky, voisitko sanoa muille, että voitte lopettaa etsimisen. Mutta älä kerro mistä löysit minut, haluaisin olla täällä vielä hetken", Annie pyysi. Hän huomasi punastuvansa. Mitä jos Jonathan ei haluaisi, että hän jää? Hän vilkaisi poikaa, mutta tämä vain hymyili hieman. Becky virnisti Annielle ja sulki kaapin oven. Askeleet menivät kauemmaksi, komeron ovi sulkeutui ja Annie ja Jonathan olivat taas kahden.

"Toivottavasti kukaan ei löydä minua täältä, en todellakaan jaksa lähteä taas pokkuroimaan Helenille", poika hymähti. "Mutta puhutaan jostain muustakin kuin minusta. En tiedä sinusta muuta kuin etunimen, Mandy. Kerro jotain itsestäsi."

"Ömmm..." Annie yritti kuumeisesti keksiä jotain itsestään joka ei paljastaisi kuitenkaan hänen oikeaa henkilöllisyyttään, mutta hänelle ei tullut mieleen yhtikäs mitään. Hän ei ollut koskaan ollut erityisen hyvä valehtelemaan, eikä hänen tehnyt yhtään mielikään valehdella Jonathanille. Lopulta hän päätti kertoa vain epämääräisesti itsestään, oikeita asioita mutta sellaisia, ettei Jonathan epäilisi mitään.

"No.. Minulla on pikkusisko ja pikkuveli, olen vanhin lapsi. Tykkään paljon kirjoista ja ystävistä ja siitä, että saa itse päättää omista asioistaan. Inhoan julmuutta ja epäoikeudenmukaisuutta ja surua ja kaikkea pahaa", Annie sanoi niin kiihkeästi, että punastui hieman hämillään. Jonathan katsoi häntä vakavasti ja nyökkäsi.

"Miksi sinun piti lähteä palvelijaksi? Oletteko te niin köyhiä?"

Annie mumisi jotain, josta ei mitenkään voinut päätellä oliko se myöntävä vai kieltävä vastaus.

"Jonathaan? Jonathan, missä sinä olet?"

"Äh, illallisaika, kai minun on pakko mennä", Jonathan huokaisi ja vääntäytyi seisomaan. "Nähdään kuitenkin taas", hän sanoi avatessaan kaapin oven ja astuessaan sieltä ulos.

"Tuletko sinäkin vai jäätkö sinne istumaan?" Poika virnisti Annielle. Annie tuli hymähtäen ulos ja laittoi oven kiinni.

"Nähdään", hän sanoi Jonathanille, kun tämä kiiruhti äitinsä huutojen perään. Jonathan vilkutti hymyillen ja katosi sitten nurkan taakse.

Ukkonen oli mennyt ohitse ja enää kuului vain vaimeita jyrähtelyjä jostain kauempaa. Vesisade oli hiljentynyt pieneksi ripotteluksi, ja katsoessaan käytävän isosta ikkunasta Annie näki taivaalla kauniin sateenkaaren. Ulkona alkoi jo hieman hämärtää, ja Annie tiesi että oli aika myöhä. Hän tassutteli tyttöjen huoneen ovelle ja avasi sen varovasti. Hymyillen hän pani merkille, että muut olivat jo vuoteissaan päät tyynyillä. Laittaessaan oven kiinni jokaisesta sängystä ponnahti kuitenkin täysin virkeä naama.

"Missä sinä olit? Becky ei suostunut kertomaan, hymyili vain ja sanoi, että tulet varmaan pian. Voit sinä meille kertoa!" Sarah aneli silmät tuikkien.

"No ei ole ihan pakko, jollet halua", Emily korjasi, mutta Annie huomasi, että hänkin oli kovin utelias. Becky virnuili omassa sängyssään mutta ei sanonut mitään.

Annieta nauratti. Hän ei kuitenkaan halunnut kertoa Jonathanista, joten hän vain virnisti arvoituksellisesti ja alkoi vaihtaa yövaatteitaan. Asia jääköön ainakin toistaiseksi Beckyn, hänen ja Jonathanin salaisuudeksi.

"Älä viitsi Mandy, kai sinä nyt oikeasti kerrot", Sarah kohotti kulmiaan. "Kyllä meihin voi luottaa!"

"En minä sitä epäilekään", Annie sanoi pehmeästi. Hänelle nousi melkein kyyneleet silmiin. "Kyllä minä luotan teihin, te olette ihania. Ja ihan varmasti vielä joskus kerron teille kaikki salaisuuteni, mutta vähän myöhemmin jooko?"

"Totta kai", Emily sanoi ymmärtäväisesti. "Kerro sitten kun haluat."

"Tuskin maltan odottaa", Sarah irvisti. "Halua sitten pian!"

Annie nauroi.

"Hyvää yötä!" Hän toivotti ja veti peiton korviin asti. Iloinen hymy pysyi hänen huulillaan vielä hänen nukahdettuaankin.

Pikkuhiljaa Annie alkoi tottumaan elämäänsä kartanossa. Hän teki töitä tottuneesti ja vapaa-ajallaan puuhaili ystäviensä kanssa kaikenlaista. Hänellä oli oikeastaan aika mukavaa, paitsi silloin kun kamala koti-ikävä iski tai kaipaus äitiä kohtaan yltyi liian suureksi. Silloin hän meni johonkin, missä sai olla yksin ja itki jonkun aikaa ikäväänsä ja suruaan. Yleensä se meni vähän ajan päästä ohi ja hän saattoi taas jatkaa sitä, mitä oli tekemässä.

Jonathan ja Annie nähtiin usein jonkun käytävän päässä vaihtamassa muutaman sanan, mutta aina ikään kuin ohimennen eikä yleisillä paikoilla koskaan kovin pitkiä aikoja. Joskus he olivat joenrannassa, joskus puutarhassa, mutta lähtivät yleensä toiseen suuntaan, kun näkivät jonkun olevan tulossa. Ei ollut kovin vaikeaa huomata, mitä heidän välillään oli meneillään, ja sen tiesivätkin varmasti kaikki muut paitsi herra ja rouva Austin. Heille ei olisi voinut edes juolahtaa mieleen, että heidän poikansa olisi kiinnostunut vaivaisesta keittiöpiiasta.

Sarah, Becky ja Emily virnuilivat Annielle ja kiusoittelivat häntä harva se päivä Jonathanista. Eikä Annie oikeastaan näyttänyt ottavan sitä pahakseen, hymyili vain ja tuhahti naureskellen. Työnteko ei tuntunut hänestä edes raskaalta, ja useimmat ruokatauot hän vietti haavemaailmoissaan unohtaen kokonaan edes syödä. Ylipäätään hän oli onnellisempi kuin pitkään aikaan.

Joskus Annieta vaivasi kuitenkin se, ettei kukaan heistä tuntenut häntä oikeasti. Häntä suretti kaikki se valehtelu, vaikka hän tiesi, ettei voinut muutakaan. Jos hän kertoisi totuuden, hänen täytyisi jättää kartano ja palata taas kotiin, sillä eihän kukaan pitäisi palvelustyttönään kruununprinsessaa. Mutta hän ei aikonut kertoa. Tai itse asiassa aikoi, mutta vasta sitten joskus, kun tulisi hyvä hetki. Nyt hänellä meni kuitenkin hyvin, eikä hän halunnut yhtään draamaa elämäänsä, joten hän siirsi totuuden hetkeä kauemmaksi ja kauemmaksi.


Oli kaunis kesäinen aamu, kun Annie luuttusi keittiön lattioita iloisesti vihellellen. Äkkiä hän huomasi Jonathanin tulevan keittiölle ja pysähtyi yllättyneenä paikoilleen. Jonathania ei ollut varmaan koskaan ennen näkynyt keittiössä, mitä hän täällä nyt teki? Pojan puhtaanvalkea paita ja hienot kengät saivat Annien vilkaisemaan nolona omaa likaista esiliinaansa ja hapsottavia hiuksiaan. Hän sutaisi äkkiä hiuksiaan ja jäi tarkkailemaan Jonathania. Poika jutteli hetken Margaretin kanssa, eikä nainen näyttänyt kovin tyytyväiseltä nyökätessään lopulta. Jonathan virnisti Margaretille ja lähti pujottelemaan isojen pöytien, uunien ja tiskialtaiden ohi toiselle puolelle keittiötä, sinne missä Annie oli. Hän hymyili tytölle valloittavaa hymyään ja Annien vatsa heitti kuperkeikkaa. Hän hymyili varovasti takaisin.

Lopulta Jonathan tuli hänen luokseen.

"Hei Mandy, lähtisitkö joelle, vaikka soutelemaan?" Poika kysyi äkkiä vähän ujosti. Anniesta se oli kamalan suloista.

"Mielelläni lähtisinkin, mutta minulla on kamalasti töitä. Margaret ei päästä minua", hän hymyili anteeksipyytävästi.

"Kysyin jo Margaretilta, kyllä sinä voit tulla. Eihän hän oikein voi sanoa minulle ei", Jonathan virnisti pilke silmäkulmassaan.

"No ei kai minulla sitten ole mitään syytä olla tulematta", Annie hymyili, otti luutun ja vesisankon ja vei ne siivouskomeroon. Hän ei edes huomannut muiden uteliaita katseita ja hihittelyjä vaaleanpunaisten silmälasiensa läpi.

Ulkona paistoi aurinko täydeltä terältä ja lempeä tuulenvire pyyhkäisi Annien kasvoja heidän kävellessään joelle päin. Ruusuaidan viertä kulkiessaan Annie nuuhkaisi ruusujen ihanaa, huumaavaa tuoksua. Jonathan poimi yhden vaaleanpunaisen ruusun ja pujotti sen Annien hiuksiin. Tyttö nauroi yllättyneenä. Miten söpöä!

Rannassa Jonathan työnsi vesille pienen soutuveneen ja auttoi Annien ensin veneeseen istumaan. Sitten hän itse astui pikku jollaan potkaisten sen samalla kunnolla pois rantahietikosta. Vaikka vene oli pieni, ei sitä vaatimattomaksi voinut kutsua. Iloisesti kirkkaanpunaiseksi maalattu ja pehmeillä istuimilla varustettu vene keinui aalloilla Jonathanin alkaessa soutaa.

Annieta hymyilytti, niin kuin aina Jonathanin seurassa. Hän oli hyvällä tuulella ja kurkotti kättään veneen reunalta vilpoisaan veteen. Hetken oli hiljaista, kuului vain veden liplatusta ja airojen loisketta.

"Onneksi äiti ja isä lähtivät päiväksi asioilleen, äiti ei antaisi minun oleskella palvelusväen kanssa. Hän hyppäisi ehkä hameestaan, jos näkisi että olen vienyt sinut veneretkelle", Jonathan virnisti.

Annie hymyili takaisin. He rupattelivat kaikenlaista, välillä nauroivat hersyvästi ja sitten taas vakavoituivat hetkeksi vain purskahtaakseen pian uudestaan nauruun. Jos joku olisi nähnyt heidät sillä hetkellä, ei hänkään olisi voinut olla pahalla tuulella; nuorten ilo ja onnellisuus valaisi koko veneen.

"Voi että minä tykkään tästä päivästä. Tänään on kyllä kaikkien aikojen täydellisin kesäpäivä", Annie huokaisi kuunnellessaan aaltojen liplatusta ja antaessaan auringon lämmittää kasvojaan.

"Arvaa mistä minä tykkään, Mandy?"

"No?" Annie aukaisi silmänsä.

"Sinusta", poika sanoi lopettaen soutamisen ja ottaen häntä kädestä.

"Kuule Mandy, minä olen vähän miettinyt... Kun sinä olet niin hirveän kaunis ja mukava, ja sinun kanssasi on aina niin helppoa olla. Voisimmeko me alkaa seurustelemaan? Tosin jotenkin salaa... aluksi. Vanhempani eivät missään nimessä hyväksyisi tällaista."

"Totta kai", Annie henkäisi onnellisena. Voiko tämä olla tottakaan? Näkikö hän unta? Sitten hän muisti yhden asian, joka tömäytti hänet takaisin maanpinnalle.

"Ei, mutta... Minun pitää kertoa sinulle ensin yksi juttu."

Jonathanin ilme muuttui hieman huolestuneeksi.

"Kerro vain."

"Tämä on sitten aika pitkä juttu ja saattaa vähän järkyttää sinua", Annie aloitti. Jonathan rypisti kulmiaan mutta ei sanonut mitään. Annieta hermostutti. Mitenköhän poika suhtautuisi? Mutta hänestä tuntui, että nyt oli viimeistään aika kertoa totuus. Jonathanin piti saada tietää, kenen kanssa seurusteli.

"No, minun nimeni ei oikeasti ole Mandy. Enkä ole köyhästä perheestä, eikä minun olisi tarvinnut tulla tänne palvelemaan. Minä vain en jaksanut enää ja karkasin kotoa. Siksi minä tulin tänne, enhän minä kadulla voi elää enkä halua kotiinkaan mennä."

Jonathan kuunteli hämmentyneen ja ehkä hieman epäluuloisen näköisenä. Hän haroi ruskettuneella kädellään hiuspehkoaan ja Annie ajatteli ties kuinka monennen kerran, kuinka hyvännäköinen hän olikaan.

"No kuka sinä sitten oikeasti olet?" Poika kysyi hetken päästä, kun Annie ei sanonut enää mitään.

"No... Minun oikea nimeni on Annelie, mutta minua sanotaan Annieksi. Isäni on Charles ja äitini Penelope. Äiti kuoli vähän yli puoli vuotta sitten. Pikkusiskoni nimi on Mary, oikealta nimeltään Rosemary, ja pikkuveljeni on nimeltään Edwin", Annie selitti hermostuneena. Hän huomasi, että Jonathan tajusi. Poika tuijotti häntä ja aukoi suutaan, mutta ei saanut sanottua mitään.

"Huomaan, että ymmärsit. Minä olen kadonnut kruununprinsessa Annelie", Annie sanoi ja hymyili varovasti. Jonathan pudisteli päätään äimistyneen näköisenä.

"Näytättekin samalta nyt kun katson, mutta nuo hiukset..."

"Leikkasin hiukseni ennen kuin tulin teille, ennen ne olivat puoleen selkään asti", Annie selitti. Hän katsoi Jonathania odottavasti, mutta pojan kasvoille nousi kova, vihainen ilme. Annie horjahti, kun Jonathan tarttui airoihin ja alkoi soutaa raivokkaasti takaisin päin.

"Jonathan, mikä sinun on? Ei sen tarvitse muuttaa mitään!" Annie huudahti hämmentyneenä.

"Ai ei vai? Arvaa tuntuuko kivalta tietää, että olen koko ajan uskonut valheisiin, pelkkiin valheisiin; luuletteko että voisin luottaa teihin? Luuletteko, että on ihan sama seurustelenko kruununprinsessan vai tavallisen tytön kanssa?" Jonathan sylki sanat suustaan pakotetun rauhallisesti.

Joka sana tuntui Anniesta iskulta vasten kasvoja. Häneltä ei jäänyt huomaamatta Jonathanin teitittely, ja se sai hänen sydämensä itkemään.

"Jonathan ole kiltti, minä olen niin pahoillani. Mutta minä en voinut muuta, minun oli pakko valehdella, ettehän te olisi minua muuten pitäneet palvelijananne", hän yritti selittää. Jonathan ei vastannut mitään, souti vain ilmeettömänä eteenpäin, suu puristuneena tiukaksi viivaksi. Annie lysähti taaksepäin istuimellaan ja tuijotti rannalla kasvavaa koivua. Kyyneleet sumensivat hänen näkönsä. Pitihän se arvata, kaikki oli aivan liian hyvää ollakseen totta.

"Eikö me vain voitaisi jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut?" Hän yritti vielä. Hänen äänensä oli enää pelkkä kuiskaus.

"Luuletteko, että voisin jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut, vaikka kaksi sekuntia sitten olitte vielä köyhä palvelija, ja nyt olettekin kruununprinsessa?" Jonathan sanoi tukahtuneella äänellä. "Ei, en todellakaan pysty siihen. Ja palattuamme kotiin voittekin pakata tavaranne ja lähteä kotiin. Ymmärrätte varmasti, ettemme voi pitää teitä palvelijanamme enää", hän jatkoi, souti viimeiset vedot ja hyppäsi rantaan. Jonathan ojensi kätensä auttaakseen Annien veneestä, mutta tyttö ei tarttunut siihen vaan nosti leukansa ja kiipesi veneestä omin avuin. Jonathan kiskoi veneen maihin, sitoi sen kiinni ja lähti sitten harppomaan kartanolle.

Annie käveli Jonathanin perässä polkua pitkin ohi luumupuurivistöjen, ryöppyilevän suihkulähteen ja suurten, rönsyilevien kukkaistutusten. Hän katseli kartanon kaunista puutarhaa tietäen, että käveli siellä nyt viimeistä kertaa. Linnunlaulua kuunnellessaan hän ajatteli kartanon pikkulintujen visertävän hyvästejä, ja suihkulähteen solina kuulosti jotenkin kovin lopulliselta.

Ovella Jonathan avasi Annielle oven ja kumarsikin pienesti. Annie oli kyllä tottunut sellaiseen kotonaan, mutta Jonathanin ollessa kyseessä hänen sydämensä meinasi vain käpristyä kokoon tuskasta. Poika oli niin etäinen ja kylmä. Annie olisi tehnyt mitä vain saadakseen heidän välinsä taas kuntoon. Mutta koska hän ei keksinyt siihen keinoa, hän astui ovesta sisään käyttäen kaiken tahdonvoimansa siihen, ettei purskahda itkuun.

"Pyydänkö jonkun pakkaamaan tavaranne? Käyn sillä aikaa tallilla hankkimassa teille kärryt ja ajurin", Jonathan sanoi ovensuusta.

Annie pudisti päätään.

"Ei, pakkaan itse. Enkä halua teiltä kärryjä, pääsen kyllä itsekin", hän vastasi mahdollisimman vakaalla ja varmalla äänellä.

"En minä voi laittaa prinsessaa jalkaisin niin pitkälle matkalle."

"Voitpas, minä en lähde teidän kärryillä ja sillä selvä!" Annie tiuskahti, kääntyi kannoillaan ja meni huoneeseensa.

Häntä suututti, ja hän repi lakanat pois sängystään tarpeettoman kovakouraisesti. Sitten hän laskosti ne siistiksi pinoksi ja vaihtoi jo tutuiksi tulleet palvelijan vaatteensa omaan mekkoonsa. Mekko oli itse asiassa ainoa hänen oma tavaransa, joka hänellä edes oli mukana. Esiliinaa pyykkikoriin viedessään Annie muisti, että hänen pitäisi käydä hyvästelemässä Emily, Becky ja Sarah. Ajatus tuntui vaikealta, mutta hän pyyhki silmänsä ja asteli tumman puun värisiä portaita alas isolle keittiön ovelle.

Annie henkäisi pari kertaa syvään, ennen kuin aukaisi oven. Tytöt riensivät Annien luo siinä silmänräpäyksessä, kun hän astui keittiöön.

"Missä te olitte?"

"Mikä tämä sinun ja Jonathanin juttu oikein on?"

"Hei mutta... Miksi sinulla ei ole työvaatteita, Mandy? Onko jotain sattunut?"

Annie yritti hymyillä, mutta ei onnistunut kuin irvistämään hiukan.

"En voi kertoa tässä. Tulkaa, mennään käytävään", hän sanoi ja avasi oven. He livahtivat nopeasti keittiöstä.

"Minun pitää lopettaa tämä työ ja lähteä kotiin", Annie sanoi hiljaa, kun muut katsoivat häntä odottavina.

"Mitäh? Miksi?" Sarah huudahti. Becky ja Emily näyttivät huolestuneilta.

"No kun..." Annie mietti, pitäisikö hänen kertoa totuus vai ei. Mitä jos tytöt suhtautuisivat samalla tavalla kuin Jonathan? Hänellä ei olisi enää ystäviä. Mutta toisaalta... Hän oli luvannut kertoa heille salaisuutensa eikä hän halunnut valehdella heille enempää.

"Siksi kun minä olen valehdellut kaikille. Minun nimeni on oikeasti Annie, minä olen prinsessa", Annie sanoi uskaltamatta katsoa ketään silmiin. Nyt se oli sanottu.

"Oikeasti?" Sarahin epäuskoinen kysymys katkaisi lopulta hiljaisuuden.

"Joo. Anteeksi", Annie kuiskasi ja uskalsi jo vähän nostaa katsettaan. "Minä karkasin kotoa, koska olin siellä onneton, mutta nyt minun täytyy palata takaisin."

"Minä olen lukenut siitä lehdestä. Hurjaa, kadonnut prinsessa onkin ollut koko ajan täällä meidän keskellämme", Becky henkäisi.

"Pitääkö minun nyt sanoa teitä teidän korkeudeksenne?" Emily kysyi ujosti ja niiasi.

"Ei tietenkään, te olette minun ystäviäni, sanokaa minua Annieksi", Annie hymyili helpottuneena siitä, ettei kukaan ollut suuttunut vielä.

Sarah katsoi häntä arvioivasti.

"Oletko sinä tehnyt muuta kuin leikannut hiuksesi? En ihmettele, ettei kukaan ole tunnistanut sinua, näytät niin erilaiselta."

"Niin näytätkin", Becky vahvisti.

"Ymmärrän kyllä, että valehtelit nimesi. Ethän sinä muutakaan voinut", Emily sanoi myötätuntoisesti.

Annie nyökkäsi. Kyyneleet tulvahtivat hänen silmiinsä. Kuinka ihania ystäviä hänellä olikaan! Hän ojensi kätensä halatakseen heitä ja he kaikki painautuivat lämpimään ryhmähalaukseen.

Irtautuessaan halauksesta Annie huomasi muidenkin silmien kiiltävän. Hän pyyhkäisi silmiään ja hymyili.

"Hyvästi, minun on pakko nyt mennä", hän kuiskasi.

"Ehkä me tapaamme vielä", Sarah lohdutti. Annie halasi heitä kaikkia vielä yksitellen ja lähti sitten portaita ylös yläkäytävälle ja eteishalliin. Jonathan odotti siellä jo häntä.

"Minä lähden nyt", Annie sanoi hiljaa. Jonathan nyökkäsi.

"Kerron äidille, että lähdit."

"Kuule Jonathan, minä olen kamalan pahoillani", Annie sanoi. Jonathan ei katsonut Annieta mutta nyökkäsi sentään.

"Hyvästi", Annie kuiskasi, avasi oven ja astui kotimatkalle.

Kävellessään Annieta alkoi suututtaa, ja hän marssi raivoisasti eteenpäin. Vietävän Jonathan, olkoon sitten yksinään, jos ei noin selvää asiaa voinut ymmärtää! Johan sen maalaisjärkikin sanoi, ettei hänen tilanteessaan ollut ollut muuta vaihtoehtoa kuin valehdella. Viettäköön Jonathan sitten koko loppuelämänsä typerässä kartanossaan vanhempiensa kanssa! Hänhän ei jäisi kaipaamaan mokomaa empatiakyvytöntä typerystä.

Aikansa mielessään raivottuaan Annien kiukku kuitenkin laantui. Hänen jalkansa väsyivät, eikä hän jaksanut kävellä enää niin tarmokkaasti. Oikeastaan häntä alkoi vain surettaa, kun hän ajatteli tilannettaan, mutta hän puri huultaan ja jatkoi sinnikkäästi taivallustaan.

Huitaistessaan ympärillään pörräävää ampiaista Annien käsi osui Jonathanin antamaan ruusuun, joka oli vieläkin hänen hiuksissaan. Nostaessaan sen varovasti tukastaan hän ei enää pystynyt pidättelemään, vaan purskahti sydäntä särkevään itkuun. Hänen koko kehonsa vavahteli nyyhkytysten voimasta, kun hän hoiperteli hitaasti pitkin tien reunaa puristaen kädessään vaaleanpunaista ruusua. Linnut lauloivat, aurinko paistoi ja kesä oli kauneimmillaan, mutta nuori kuninkaantytär oli murheen murtama. Hän itki Jonathania, äitiään, sitä että hänen piti mennä takaisin linnaan. Hän ei tiennyt muutakaan vaihtoehtoa minne mennä, vaikka isä varmasti antaisi hänelle koko loppuelämäksi kotiarestia.

Hän itki ystäviään ja menetettyjä unelmiaan, haaveita ja pilvilinnoja, jotka olivat pudonneet maahan ja murskautuneet säpäleiksi yhdessä silmänräpäyksessä.

Hän itki kaikkea kurjuuttaan niin sydän särkyneenä, ettei kukaan olisi voinut vain kulkea ohitse, jos olisi nähnyt hänet. Mutta kukaan ei nähnyt häntä, sillä tiellä ei kulkenut ketään muita, vain Annie joka ei nähnyt edes eteensä kyyneleidensä lävitse. Kukaan ei kuullut tytön itkua, ei nähnyt hänen kyyneleitään eikä tuskaa, jota hän kantoi sydämessään.

Kesti kauan ennen kuin Annien itku loppui. Hän kuivasi silmiään ja pujotti ruusun takaisin hiustensa lomaan. Lopulta hän henkäisi syvään, oikaisi selkänsä ja rupesi kävelemään reippaammin. Vähän ajan päästä Annie näki kaukaa pienen kylän, jonka talojen savupiipuista nousi hiljalleen savua pieninä kiehkuroina, ja joka näytti niin tyyneltä ja rauhalliselta, että Annie päätti suunnata sinne.

Kylälle tultuaan Annie ei ollut vieläkään ihan varma, miten pääsisi linnalle. Hän kuljeskeli hetken vailla päämäärää yrittäen miettiä asiaa. Samassa hän huomasi sotilaan, joka ratsasti rauhallisesti torilla. Annie juoksi ratsukon luo.

"Anteeksi, hyvä sotilas? Pääsenkö kyydissänne kotiin?" Annie kysyi ja hymyili hiukan jo vähän vanhemmalle, harmaatukkaiselle miehelle.

"Minä en ole mikään kuljetuspalvelu vaan kuninkaan sotilas! Pois tieltä tyttö!" Sotilas jyrähti.

"Anteeksi, mutta puhutte kuninkaantyttärelle, joka haluaisi kotiin linnaan", Annie sanoi ystävällisesti. Mies katsoi häntä tarkemmin säikähtäneen näköisenä.

"Voi anteeksi, teidän kuninkaallinen korkeutenne, antakaa anteeksi etten tunnistanut teitä!" Mies heittäytyi hevosensa selästä maahan kumartelemaan Annielle.

"Lopeta tuo kumartelu ja vie minut kotiin, niin saat anteeksi", Annie käski ja kapusi hevosen selkään.

"Totta kai teidän korkeutenne, mitä vain tahdotte", mies lupasi, nousi Annien taakse satulaan ja hoputti ratsua. Hevonen oli suuri ja vahva ja jaksoi hyvin juosta kantaen heitä molempia.

Maisemien vilistessä ohi Annie mietti, mitä oli tekemässä. Kannattiko sittenkään palata kotiin? Mitä hyvää kotona oli tarjota, mitä Annie ei muualta saisi? Mutta sitten Annie muisti Maryn ja Edwinin, itse asiassa hänellä oli heitä jo kova ikävä. Ja oikeastaan vähän isääkin, vaikka Annie ajatteli, että linnaan saapuessaan tunne varmasti häviäisi kuin tuhka tuuleen. Hän ei totta vieköön odottanut ilolla isänsä kohtaamista.

Toisekseen linnasta Annie sai ihan mitä tahtoi, eikä hänellä ollut puutetta mistään. Jos hän jäisi haahuilemaan kaduille, kuka tietää, mitä hänelle kävisi ja minne hän lopulta päätyisi? Annie huokaisi. Hän tajusi, ettei voinut oikein muutakaan kuin palata kotiin.

He ratsastivat koko yön ja vasta auringon noustua maisemat alkoivat näyttää Annienkin mielestä tutuilta. Lyhyiden lepotaukojen aikana Annie yritti vähän kysellä sotilaalta, miten asiat olivat linnassa.

"Kuningas on ollut kovin murheellinen ja huolissaan. Hänestä on tullut entistäkin kiukkuisempi. Toivottavasti hän voi paremmin nyt, kun tulette takaisin kotiin", sotilas kertoi. Annielle tuli siitä vähän paha mieli. Hän oli ajatellut, että isä olisi mielissään, kun hän lähtisi. Tai ei ainakaan välittäisi siitä sen enempää. Ei Annie halunnut aiheuttaa kenellekään liiaksi huolta.

Annieta hirvitti sitä enemmän mitä lähemmäksi linnaa he tulivat. Linnan tullessa näkyviin hänestä tuntui myös jollakin tavalla hyvältä. Syvällä sisimmässään hän oli ikävöinyt kotiaan enemmän kuin oli tajunnutkaan.

Heidän laukatessaan vallihaudan sillalle ja portista sisään vartijat hurrasivat tunnistaessaan Annien.

"Prinsessa on täällä! Prinsessa Annelie on löytynyt!"

Hevosen pysähtyessä Annie näki isänsä, joka oli huomannut metakan ja oli tulossa pääovelta. Annie sulki silmänsä ja veti syvään henkeä. Sitten hän laskeutui satulasta ja käveli isäänsä vastaan.

"Annie, rakas lapsi, missä sinä olet ollut?" Charles juoksi Annien luokse ja sulki lapsensa tiukkaan halaukseen.

"Oletko sinä kunnossa? Mitä sinulle on tapahtunut?" Kuningas kysyi hetken päästä pitäen Annieta olkapäistä käsivarren mitan päässä itsestään. Annie painoi katseensa maahan.

"Minä olin eräällä kartanolla. Minusta pidettiin hyvää huolta, mutta he eivät tienneet, kuka oikeasti olen", Annie mutisi.

"Miten sinä sinne päädyit?" Isä rypisti kulmiaan.

"Junalla. Kävellen."

"Tarkoitatko sinä että... että... karkasitko sinä kotoa? Lähdit vapaaehtoisesti?”

Annie nyökkäsi. Isä näytti siltä kuin joku olisi läimäyttänyt häntä kasvoille.

"Tule, me menemme nyt sisälle."

Annie seurasi isäänsä kuuliaisesti. Nyt hän joutuisi kuuntelemaan kauheat haukut ja saisi ainakin vuoden kotiarestia. Mutta mitä väliä. Ei oikein millään ollut enää väliä.

He kävelivät kirjastoon, se oli Charlesin lempipaikka koko linnassa ja siellä hän vietti eniten aikaa. Annie istui nojatuolille ja isä sohvalle häntä vastapäätä.

"Miksi... Miksi ihmeessä sinä halusit karata?" Isä kysyi oltuaan hetken hiljaa ja katseltuaan Annieta. Annien silmälomia poltteli, mutta hän ei halunnut alkaa nyt itkemään.

"No kun... Oli niin paha olla", Annie kuiskasi. "Äiti... Minulla on niin ikävä äitiä, ja sinä pakotat minut naimisiin sen Irlannin prinssin kanssa, vaikka minä en rakasta häntä."

Annie huomasi kyynelten valuvan poskillaan ja pyyhkäisi ne pois.

"Kaikki odottavat, että olen urhea tyttö ja hoidan iloisesti kaikki velvollisuuteni ja tehtäväni. Mutta minä en jaksa, minuun sattuu, eikä kukaan ymmärrä minua", hän nyyhkytti.

Charles katsoi pitkään muualle, mutta kun hän kääntyi taas katsomaan Annieta, hänenkin silmissään oli kyyneleitä.

" Luuletko, ettei minulla ole ikävä Penelopea? Hän oli minun vaimoni, minun paras ystäväni ja minä ikävöin häntä ihan kamalasti", isä sanoi tukahtuneella äänellä.

"Kun hän kuoli, tunsin itseni hirveän orvoksi. Minun piti yhtäkkiä osata hallita maata yksin, ja vielä kasvattaa teitä, lapsiamme, joista Penelope piti aina paljon enemmän huolta. Tunsin, etten pysty siihen, en osaa, mutta minun oli pakko. Minun piti revetä koko ajan joka suuntaan, minusta tuli stressaantunut ja ajattelin vain virka-asioita. Töihin uppoutuminen tuntui helpoimmalta tavalta päästä pahimman yli. Ajattelin, että sinun olisi paras mennä naimisiin Irlannin prinssin kanssa, ja tajuaisit sen kyllä itsekin aikanaan. Minä taisin olla hirveän ankara ja kova, en muistanut enkä ehtinyt olla lasteni kanssa, en edes jutella teille kerran päivässä, vaan jätin kaiken opettajattarenne Magdalenan vastuulle. Tein kaiken väärin. Pystyisiköhän vahinkoja enää korjata? Jaksaisitko antaa vanhalle isällesi anteeksi?"

Annie nyökkäsi ja syöksyi itkien isänsä kaulaan. Isä kietoi kätensä vanhimman tyttärensä ympärille ja rutisti häntä lujasti. Ikuisuudelta tuntuvan ajan päästä he irrottivat otteensa ja pyyhkivät kyyneleensä.

"No, minä ilmoitan Irlantiin ettet halua naimisiin prinssin kanssa. Mitä muuta minun pitäisi tehdä?" Charles kysyi hetken päästä.

"Kiitos, se on jo paljon", Annie hymyili helpottuneena.

"Muista, että voit tulla puhumaan minulle, jos sinulla on asiaa. Yritän olla ymmärtäväisempi ja kuunnella."

Kuningas rutisti Annien uudelleen syliinsä ja kuiskasi:

"Minä pelkäsin niin paljon, että menetin sinut ikuisesti niin kuin Penelopen. En kestäisi sitä enää toista kertaa."

Annie halasi isäänsä lujasti ja lupasi, ettei karkaa enää koskaan.

"Ellet anna hyvää syytä", hän kuitenkin lisäsi vielä perään puoliksi tosissaan. Hän ei oikein pystynyt sittenkään luottamaan isäänsä täysin. Tuntui niin omituiselta, että hän oli niin muuttunut, Annien lähtiessä etäinen ja kova mies oli nyt ymmärtäväinen ja lempeä. Mutta ei Annien tehnyt mieli valittaa, ei todellakaan. Isä tuntui saaneen ajattelemisen aihetta Annien karattua, ja puheistaan päätellen hän oli läksynsä oppinut aika hyvin.

"Tules nyt, Marylla ja Edwinillä on myös ollut sinua hirveä ikävä. Ja Magdalenalla, Lucylla ja rouva Brownillakin. Koko linna on ikävöinyt sinua", Charles sanoi ja nousi sohvalta. He lähtivät yhdessä kirjastosta kohti ruokasalia, sillä oli juuri lounaan aika, ja kaikesta tietämätön Mary oli varmaan juuri tullut matematiikan tunniltaan syömään.

"Sinä olet leikannut hiuksesi. Olet todella eri näköinen noin lyhyessä tukassa. Mutta se sopii sinulle hyvin", isä hymyili heidän kävellessään käytävällä ja laski kätensä Annien olkapäälle.

Heti Annien nähdessään Mary kiljahti ja ryntäsi halaamaan kadoksissa ollutta sisartaan. Annie meinasi kaatua, kun pikkusisko hyppäsi hänen kaulaansa.

"Annie! Voi Annie, minä olin niin huolissani sinusta! Älä enää ikinä katoa. Olen niin pahoillani, että olin sinulle ilkeä silloin kun lähdit", Mary nyyhkäisi rutistaessaan Annielta melkein ilmat pihalle.

"Ei se mitään, ei se ollut sinun syytäsi. Älä huoli, minä olen nyt kotona", Annie toisteli ja halasi sisartaan lujasti kyyneleet silmissä. Hänellä oli ollut kamala ikävä Marya.

Seuraavaksi hän otti jokeltelevan Edwinin syliinsä ja hengitti syvään vauvan tuoksua. Olipa pikkuinen kasvanut paljon sinä aikana, kun hän oli ollut poissa! Paijattuaan aikansa pikkuveljeään hän laittoi Edwinin takaisin syöttötuoliinsa. Sitten hän lysähti omalle paikalleen pöydän ääreen Maryn viereen. Tuntuipa hyvältä olla taas kotona!

Illalla Annie nautti ylellisistä pehmeistä lakanoistaan ja kauniista yöpuvustaan. Hän kääriytyi peittonsa alle ja teki tilaa Marylle, joka oli halunnut tulla hänen viereensä nukkumaan. Mary painoi päänsä tyynylleen ja hymyili hiukan. Sitten hänen ilmeensä vakavoitui ja hän kysyi:

"Missä sinä oikein olit, Annie?"

Annie kertoi Marylle koko matkansa, muttei maininnut sanallakaan Jonathania. Se oli liian kipeä asia, hän ei halunnut edes ajatella sitä, saati sitten puhua pojasta.

"Oho! Sinulla on ollut aika seikkailu!" Mary totesi silmät suurina Annien lopetettua kertomuksensa.

"Minustakin olisi kiva joskus kokeilla tavallisen tytön elämää", hän jatkoi mietteliäästi.

"No, ei se aina kovin herkkua ollut. Mutta voithan sinä kokeilla, älä kuitenkaan karkaa vaan mene vaikka linnan keittiölle töihin", Annie hymähti. Mary nauroi ja sanoi, ettei ehkä taida. Hetken aikaa oli ihan hiljaista. Sitten Mary sanoi hiljaa:

"Kiva, että tulit takaisin."

"Minustakin on kiva olla taas kotona", Annie hymyili.

"Hyvää yötä, Annie."

"Hyvää yötä, Mary."

Mary nukahti melko pian, mutta Annie ei saanut unta. Jonathanin kasvot pyörivät hänen mielessään, hänen vihaiset silmänsä, kun Annie oli kertonut totuuden, hänen voimakkaat käsivartensa soutamassa venettä ja hänen ruskea tukkansa, jota lempeä tuulenvire pörrötti. Hänen vihaiset sanansa kaikuivat Annien korvissa, vaikka hän yritti ajatella mitä tahansa muuta kuin Jonathania, poikaa, joka oli särkenyt hänen sydämensä.

Viimein hän nukahti rauhattomaan uneen ja näki unta nauravasta Jonathanista, joka asteli vihille Helenin kanssa.

Seuraavat päivät olivat Annien mielestä ihan mukavia. Ihmiset olivat iloisia ja helpottuneita, että hän oli palannut ehjänä kotiin. Anniesta oli ihanaa vain kävellä ympäri linnan puutarhaa tai kirjastoa tai ihan mitä halusi, ilman muita velvollisuuksia kuin Magdalenan oppitunnit. Usein hän otti kirjastosta jonkun mielenkiintoisen kirjan ja meni lukemaan sitä puutarhaan. Kirjojen lukemisessa oli sekin hyvä puoli, että niiden maailmaan saattoi uppoutua hetkeksi niin, ettei muistanut omia sydänsurujaan.

Ajan kuluessa asiat alkoivat olla linnassa samoin kuin ennenkin. Tai ei ihan, sillä isä jutteli Annien kanssa paljon enemmän ja vietti aikaa lastensa kanssa niin paljon kuin pystyi. Myös Maryn kanssa Anniella oli paremmat välit, ja he olivat puhuneet vähän äidin kuolemastakin.

Päivät alkoivat silti olla tylsiä, ja Annie kaipasi Sarahia, Beckyä ja Emilyä. Ja tietenkin Jonathania kaikista eniten, mutta Annie halusi unohtaa hänet kokonaan, yrittäen pyyhkiä pojan mielestään ja keskittyen muihin asioihin.

Eräänä päivänä hän sai ajatuksen.

"Isä, voisinko pyytää ystäviäni linnaan kylään muutamaksi päiväksi?" Annie kysyi varovasti isältään eräänä aamuna aamiaispöydässä.

"No jaa... Mikä ettei. Ketä ystäviä sinä haluaisit kutsua?"

"Emilyn, Sarahin ja Beckyn. Tutustuin heihin kartanolla, jossa olin töissä."

"Aivan. Kutsu vain heidät, sehän olisi mukavaa", Charles lupasi.

"Kiitos isä! Menen heti kirjoittamaan heille!" Annie iloitsi ja riensi huoneeseensa.


Rakkaat Sarah, Becky ja Emily,

Kutsun teidät muutamaksi päiväksi vierailulle kotiini. Tulkaa niin pian kuin voitte, minulla on teitä ikävä.

Ystävänne Annie


Annie nyökkäsi tyytyväisenä kirjeelle. Sitten hän muisti, että tytöt olivat kaikki melko köyhistä perheistä, ja kirjoitti vielä loppuun:


Älkää huolehtiko vaatteistanne tai sen sellaisesta, tärkeintä on se, että tulette! Nähdään pian!


Annie laittoi kirjeen kuoreen ja kirjoitti kuoreen huolellisesti ystäviensä nimet.

"Minne sinä olet menossa?" Magdalena kysyi Annielta tämän kiiruhtaessa kohti talleja. Hoikka ja mustatukkainen opettajatar katsoi huvittuneena Annieta, joka pysähtyi ja näytti kirjekuorta.

"Vien vain postia, opettaja."

"Muistathan tulla puolen tunnin päästä historian tunnille."

"Toki", Annie lupasi.

Tallissa oli kaksi kuninkaan lähettiä juttelemassa keskenään. Toinen, pitkä ja roteva mies, oli juuri tullut päätellen hänen hikisestä ja väsyneen näköisestä hevosestaan. Toinen taas oli juuri lähdössä ja odotteli kun hänen hevostaan satuloitiin.

"Anteeksi, mihin suuntaan olette lähdössä?" Annie kysyi lyhyemmältä, matkaan valmistautuvalta mieheltä.

"Länteenhän minä, hyvä prinsessa", mies vastasi hyväntuulisesti ottaen hattunsa päästään ja kumartaen kevyesti.

"Loistavaa! Voisitteko viedä tämän Austinien kartanolle? Tiedättekö missä se on?"

"Tottahan minä tiedän. Voitte luottaa, että se on siellä huomeniltaan mennessä", lähetti lupasi ottaessaan Annien kirjeen ja laittaessaan sen laukkuunsa.

"Hienoa! Voisinko pyytää vielä yhtä palvelusta?" Annie tiedusteli.

"Totta kai! Olen täysin käytettävissänne."

"Katsokaa, että Emily, Becky ja Sarah saavat kirjeeni ja lukevat sen. Ja kertokaa minulle palatessanne mitä he sanoivat", Annie pyysi.

"Tahtonne on lakini", mies sanoi, teki kunniaa ja nousi sitten ratsunsa selkään. Annie katsoi ratsukon perään, kun se laukkasi portista ulos ja loittoni vähitellen pienemmäksi ja pienemmäksi pisteeksi taivaanrantaan.

Seuraavana päivänä Annie vaelteli ympäri linnan pihoja ja odotteli kuninkaan lähettiä palaavaksi. Lopulta myöhään illalla hän näki lähestyvän pölypilven maantiellä ja uskalsi arvata sen lähetiksi, sillä linnaan ei ollut enää sinä päivänä tulossa muita.

Heti ratsukon tullessa portista sisään Annie kiiruhti hevosen luo. Lähetti hymyili Annielle laskeutuessaan hevosen selästä ja ilmoitti:

"Neidit kiittivät kutsusta ja sanoivat tulevansa parin päivän päästä, teidän korkeutenne."

Annie kiitti tiedosta ja lähti sitten kohti huonettaan. Linnan vanhoja kiviportaita kiivetessään hän mietti, mitä kaikkea he voisivat tehdä tyttöjen kanssa, ja kuinkahan kauan he viipyisivät. Hetken päästä hän huomasi ajattelevansa taas Jonathania, mutta työnsi ajatuksen sivuun ja alkoi sen sijaan miettiä seuraavan päivän tehtäviä. Muutamalle kamarineidolle pitäisi ainakin sanoa, että laittavat Emilylle, Sarahille ja Beckylle huoneen valmiiksi. Voi miten kiva, kun tytöt tulisivat! Saisi hetkeksi muuta ajateltavaa kuin sen Jonathanin kokoisen aukon, joka hänellä oli sydämessään. Huokaisten Annie veti peiton tiukemmin ympärilleen ja nukahti pian.

"Nyt he tulevat!" Kuului jostain huuto. Annie seisoi linnan muurilla ja tähyili tielle päin. Totta tosiaan, neljän hevosen vetämät vaunut lähestyivät vihdoinkin linnan portteja.

"Annie, he tulevat!" Mary huusi uudestaan portilta.

"Joo joo!" Annie huusi takaisin, pyörähti ympäri ja lähti laskeutumaan portaita alas. Harppoessaan alas kaksi askelmaa kerrallaan hänelle tuli mieleen, mistäköhän tytöt olivat saaneet vaunut. Ne näyttivät uusilta ja hienoilta, eikä Annie jaksanut uskoa, että kellään tyttöjen perheistä olisi ollut varaa niin hienoihin vaunuihin.

"Ehkä Austinit lainasivat ne", hän mietti ja tupsahti siinä samassa portaikosta portinpieleen. Vaunut lähestyivät koko ajan, ja vallihaudan siltaa oltiin jo laskemassa alas. Annie erotti ajurin vaunujen etuosassa kannustamassa hevosiaan, jotka laukkasivat pitkän matkan jälkeen jo väsyneen näköisesti. Vaaleanharmaat, melkein valkoiset hevoset hiljensivät raviin ja lönkyttelivät sillan yli kaviot äänekkäästi kopisten. Viimein vaunut kaarsivat linnan sisäpihalle ja ajuri pysäytti hevoset. Hän kumarsi syvään Annielle ja Marylle ja aukaisi sitten vaunun oven.

Tyttöjen äidit olivat ohjeistaneet tyttöjä ja käskeneet astua rauhallisesti vaunuista ajurin auttamana, niiata sievästi ja käyttäytyä muutenkin kunnioittavasti ja hillitysti. Mutta ajuri ei ehtinyt edes kättään ojentaa, kun Sarah jo hyppäsi ulos vaunuista ja suoraan Annien kaulaan.

"Voi kun kiva nähdä, me olemme jo ehtineet ikävöidä sinua!" Sarah huudahti ja rutisti Annieta niin, että tämä ei meinannut saada henkeä.

"Niin minäkin teitä!" Annie hymyili irrottautuessaan Sarahista ja kaapatessaan hieman taaempana sievästi seisovat Emilyn ja Beckyn tiukkaan halaukseen.

"Mahtavaa, että pääsitte tulemaan", hän hymyili tytöille. "Tässä on pikkusiskoni Mary."

Tytöt niiasivat Marylle ja Mary toivotti heidät tervetulleeksi linnaan. Hän vaikutti iloiselta saadessaan tutustua isosiskonsa ystäviin, ja alkoi heti rupattelemaan Sarahin kanssa.

Samassa Annie huomasi vielä yhden hahmon astuvan vaunuista ulos. Nauru kuoli Annien huulille ja hänen hymynsä hyytyi silmänräpäyksessä. Hän tuijotti poikaa hetken ja astui askeleen taaksepäin. Sitten hän käännähti kannoillaan ja juoksi pois, ensimmäisestä eteen tulevasta ovesta sisään, keittiön läpi, portaita alas. Ei hän itsekään tiennyt mihin oli menossa, kunhan pääsi vain mahdollisimman kauas pois. Miksi Jonathan oli tullut tänne, miksi hänen oli pitänyt tulla ja pilata kaikki? Miksei hän vain pysynyt kotonaan ja viihdyttänyt Heleniä, Annie ajatteli vihaisena. Hän juoksi eteenpäin, kunnes tajusi tulleensa huoneeseen, jossa ei ollut muita ovia kuin se, mistä hän oli juuri tullut. Hän sulki oven ja katseli ympärilleen. Kyyneleet sumensivat hänen näkökenttänsä, mutta niidenkin läpi hän tajusi olevansa ruokakellarissa. Annie lysähti vanhan viinitynnyrin taakse ja painoi päänsä käsiinsä.

"Mikä hänelle tuli?" Mary ihmetteli, kun keittiön ovi paukahti kiinni. Sarah, Becky ja Emilykin näyttivät hämmästyneiltä.

"Se taitaa olla minun vikani, teidän korkeutenne", Jonathan aukaisi suunsa. Mary kääntyi katsomaan häntä kysyvästi, mutta poika ei jatkanut enää mitään.

"Sanokaa minua vain Maryksi", Mary sanoi. Jonathan nyökkäsi.

"Entä mikä teidän nimenne on?" Mary kysyi kohottaen kulmiaan. Kummallinen poika. Ei selittänyt Annien käytöstä eikä edes esittäytynyt.

"Ai, anteeksi. Unohdin kokonaan esittäytyä. Olen Jonathan Austin", Jonathan sanoi kiireesti ja nyökäytti päätään hieman. Osa hänen tummista hiuksistaan valahti häiritsevästi silmille, ja hän haroi tukkaansa takaisin taakse.

"Mukava tavata, tervetuloa linnaan"; Mary toivotti kohteliaasti.

“Kiitos.”

"No, tulkaa minun perässäni, näytän teille huoneenne", Mary viittasi lopulta, kun ei tiennyt mitä muutakaan tehdä. Sarah, Becky ja Emily aikoivat tarttua laukkuihinsa, mutta vieressä seisovat linnan palvelijat ottivat ne ja lähtivät viemään niitä Maryn perässä linnaan. Tyttöjen ei auttanut kuin kohauttaa olkiaan ilahtuneina ja seurata perässä. Äkkiä Mary pysähtyi ja käännähti taaksepäin katsoen Jonathania.

"Jäättekö tekin yöksi? Annie puhui vain kolmesta tytöstä, joten teille ei ole vielä laitettu huonetta, mutta se kyllä järjestyy heti, jos niin haluatte", Mary tiedusteli.

"En tietenkään halua vaivata", Jonathan aloitti kohteliaasti, "mutta hevosten täytyy levätä ennen kuin lähdemme kotiin, joten minun on varmaan pakko käyttää vieraanvaraisuuttanne huomiseen asti." Hän hymyili hieman anteeksipyytävän näköisenä.

"Totta kai, tulkaa perässä", Mary lupasi ja lähti johdattamaan isosiskonsa vieraita länsisiipeä kohti. Hän oli huolissaan Anniesta ja päätti lähteä etsimään häntä heti, kun oli vienyt vieraat tutustumaan huoneisiinsa. Hän oli utelias tietämään, miksi hänen sisarensa oli mennyt niin pois tolaltaan pojan takia. Mitä Annie ei ollut kertonut hänelle?

Annie istuskeli kellarissa ja oli jo rauhoittunut. Häntä nolotti kamalasti se, miten hän oli käyttäytynyt. Miksei hän vain tyynen rauhallisesti tervehtinyt Jonathania ja mennyt sitten ystäviensä kanssa pois? Missäköhän Emily, Becky ja Sarah olivat? Olikohan heillä ikävystyttävää ja tylsää, kun hän oli vain juossut yhtäkkiä pois, eikä ollut näyttämässä heille paikkoja? Toivottavasti Mary piti heille seuraa.

Ja missäköhän Jonathan oli? Ehkä hän oli jo lähtenyt linnasta, jos hän oli ollut vain saattamassa tyttöjä. Niin se varmaan oli. Mitä asiaa muka hänellä olisi linnaan?

Annie nousi viinitynnyrin takaa ja oikoi puutuneita jalkojaan. Sitten hän pyyhkäisi hiuksensa korvan taakse, hengitti pari kertaa syvään ja avasi oven. Hän puikkelehti keittiön hälinän läpi käytävälle ja ylös länsisiiven portaita. Mary astui juuri sillä hetkellä kirjastosta ja vinkaisi huomatessaan hänet.

"Annie! Mitä ihmettä tuo oli, minä olen etsinyt sinua vaikka mistä! Kuka se poika on?"

"Mary ole kiltti, minä en halua puhua siitä juuri nyt. Kerron sitten joskus", Annie huokaisi ja jatkoi matkaansa. Mary jäi hiukan tyytymättömänä käytävään seisomaan ja katselemaan hänen peräänsä.

Tyttöjen huoneen ovella Annie pysähtyi ja sulki silmänsä hetkeksi. Huoneesta kuului puheensorinaa. Annie aukaisi oven ja näki ystävänsä, jotka istuivat nojatuoleilla ja sängyllä ja käänsivät katseensa häneen. Tyttöjen kasvoille nousi helpottunut hymy, kun he näkivät Annien.

"Me jo ajattelimme järjestää etsintäpartion", Becky huokaisi virnistäen.

"Oletko kunnossa?" Emily kysyi huolehtivasti.

"Olen", Annie vastasi.

"Mikä tämä juttu oikein on? Miksi sinä juoksit heti pois nähdessäsi Jonathanin? Minä olen luullut, että sinulla on jotain vispilänkauppaa hänen kanssaan", Sarah kysyi hämmentyneen näköisenä.

Annie huokaisi ja istahti sängylle.

"Minä voin kertoa teille koko jutun."

Annie aloitti siitä, kun hän karkasi kotoa ja jatkoi aina siihen asti, kun heille tuli riitaa Jonathanin kanssa.

"Ja siitä eteenpäin te tiedätte", hän lopetti alakuloisena.

Tytöt olivat hetken hiljaa.

"Aika idiootti kyllä tuo Jonathan, eihän sinulla ollut muuta mahdollisuutta kuin valehdella nimesi, jollet halunnut takaisin tänne", Sarah puuskahti. "Parasta vain unohtaa koko tyyppi."

"Minusta sinun kannattaisi antaa hänelle mahdollis..." Becky aloitti, mutta Annie kivahti saman tien: "Ei! En varmasti anna yhtäkään mahdollisuutta, turha kuvitellakaan! Olisit nähnyt, miten vihainen hän oli silloin minulle! Hän vihaa minua! ...Ja minä häntä!"

"Mutta Annie, eihän..."

"Ei mitään muttia, minä en tarvitse häntä!" Annie tunsi kuumien kyynelten polttelevan silmäluomiensa alla mutta pakotti ne pysymään poissa. Hän yritti hymyillä ja kysyi teeskennellyn pirteästi:

"Mennäänkö katselemaan paikkoja? Haluatteko nähdä vähän linnaa?"

Sarah innostui heti ja toisetkin halusivat mennä kierrokselle, joten tytöt lähtivät Annien johdolla tutustumaan hänen kotiinsa. Heidän aito innostuksensa ja kunnioituksensa sai Annien paremmalle tuulelle, ja heidän kierrellessään sisällä ja ulkona Anniekin nauroi muiden mukana Sarahin hauskoille jutuille.

Sinä iltana Annie ei nähnyt Jonathania paitsi nopealta vilkaisulta, kun Jonathan jutteli jonkun tallipojan kanssa. Hänet huomatessaan Annie johdatti tytöt äkkiä toiseen suuntaan, eikä Jonathan ehtinyt nähdä heitä. Annie oli hieman järkyttynyt. Jonathan olikin vielä täällä! Mikä ihme häntä vaivasi, ei häntä oltu kutsuttu, Annie mietti vihaisena.

Iltapalalla Annien oli mahdotonta vältellä poikaa, sillä kuningas tahtoi kaikki vieraat saman pöydän ääreen syömään. Becky, Emily ja Sarah hermoilivat mekkojensa ja kampaustensa kanssa ja yrittivät muistaa kaikki kotiväkensä, Margaretin ja rouva Austinin ohjeet siitä, miten piti käyttäytyä ja missä järjestyksessä haarukoita käytettiin. Mutta Annie vain nauroi heille ja käski rauhoittua.

"Ihminenhän se minun isänikin on, älkää hermoilko", hän hymähti. "Ei niillä haarukoilla ole mitään merkitystä."

Annie oli iloinen, ettei ollut päivällisen aika, sillä silloin pöydässä oli aina kuningasperheen lisäksi kuninkaan kaksi neuvonantajaa sekä muita virkamiehiä, ja usein myös kuninkaan vieraita. Silloin piti käyttäytyä niin hyvin kuin osasi, eli olla hiljaa ja syödä kauniisti, ehkä kiittää joskus jonkun lipevän vieraan kohteliaisuuksista tai vastata, jos kysyttiin jotain.

Virkamiehet ja neuvonantajat olisivat varmasti katsoneet paheksuvasti, jos joku tytöistä olisi tehnyt pienenkin etikettivirheen. Annie inhosi päivällisiä, sillä ne olivat aina niin virallisia tilaisuuksia. Onneksi hänen ei yleensä tarvinnut osallistua niihin muuta kuin silloin, kun kuninkaalla oli joitakin erityisen tärkeitä vieraita.

Kun tytöt tulivat teehuoneeseen, siellä oli jo Mary, syöttötuolissaan istuva Edwin, lastenhoitaja Lucy ja Annien isä joka keskusteli vieressään istuvan Jonathanin kanssa.

Annien teki mieli juosta taas karkuun, mutta hän kokosi itsensä ja pakottautui kävelemään pöytään ja istuutumaan. Hän istui mahdollisimman kauas Jonathanista, ei viereen eikä missään tapauksessa vastapäätä.

"Siinähän te olette", Charles sanoi hyväntuulisena ja nousi seisomaan. Hän toivotti tytöt tervetulleiksi linnaan ja jokainen heistä niiasi niin syvään, että Annieta melkein ärsytti. Joskus hän toivoi, että hänellä olisi normaali perhe; nytkin he voisivat vain rennosti syödä talossaan iltapalaa eikä tarvitsisi välittää mistään käyttäytymissäännöistä tai siitä, että kaikki pokkuroivat perheellesi koko ajan.

Mutta ei auttanut, sukuaan ei voi valita ja niin Anniekin joutui tyytymään osaansa. Onneksi tytöt alkoivat pikkuhiljaa rentoutua, kun Charles kyseli heiltä heidän nimiään ja yritti jutella mahdollisimman leppoisasti.

Annie kuunteli isänsä ja ystäviensä keskustelua puolella korvalla ja toivoi vain, että saisi kohta mennä omaan huoneeseensa tyttöjen kanssa. Hän huomasi Jonathanin katsovan häntä, mutta ei itse vahingossakaan katsonut sinne päinkään. Lucy syötti Edwiniä, joka heilutti käsiään ja oli onnistunut sotkemaan ruokalappunsa ja jopa tuolinsa täyteen ruokaa.

Pöytä oli täynnä herkkuja, eikä kukaan muu näyttänyt pitävän mitään kiirettä. Annie vain näykki ruokaansa ja odotti että muut olisivat valmiita. Charles katsoi häntä pari kertaa vähän kummissaan, mutta ei sanonut mitään.

Lopulta kaikki olivat syöneet ja nousivat pöydästä. Heti käytävällä Jonathan harppoi Annien vierelle ja sanoi:

"Hei, Annie... Voidaanko puhua?"

Annie meinasi alkaa itkemään, kun poika sanoi häntä Annieksi. Ei Mandyksi, eikä Teidän korkeudeksenne. Muutama tumma, lainehtiva hiuskiehkura oli valahtanut pojan otsalle ja Annien teki hirveästi mieli pyyhkäistä ne sivuun. Jonathanin tummat silmät eivät välkkyneet iloisesti niin kuin yleensä, vaan niissä oli vakava, pyytävä katse.

Kaikesta vihasta, surusta ja epätoivosta huolimatta, jotka olivat äkkiä nousseet Annien rintaan, hänen oli pakko ajatella, kuinka suloinen poika olikaan. Ihan liian suloinen. Mutta häntä ärsytti ja raivostutti, eikä hän todellakaan aikonut alentua puhumaan Jonathanille, joka oli ollut niin ilkeä ja ymmärtämätön häntä kohtaan.

"Minulla ei ole sinulle mitään puhuttavaa", Annie ilmoitti, ohitti pojan ja käveli nopeasti portaisiin. Jonathan otti hänet kiinni parilla suurella askeleella.

"Annie, oikeasti..."

"Etkö ymmärrä, en halua puhua kanssasi!" Annie kivahti ja lähti puolijuoksua huoneeseensa. Jonathan jäi katsomaan hänen peräänsä, mutta sitä Annie ei tiennyt, sillä hän ei katsonut taakseen.

Oven painuessa kiinni Annie antoi kyyneleiden valua poskilleen. Pahuksen Jonathan! Eikö hän jo voi jättää minua rauhaan, Annie ajatteli. Minulla on vielä ylpeyteni jäljellä, en todellakaan aio olla niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, hän mietti pyyhkien kyyneleitään ja yrittäen rauhoittua.

Seuraavana päivänä sama toistui. Jonathan yritti puhua Annielle, mutta Annie ei antanut hänen edes sanoa lausettaan loppuun, vaan lähti aina pois ilmoittaen hyvin suorasti, ettei häntä kiinnostanut pätkääkään jutella pojalle. Annie ei ymmärtänyt, miksei Jonathan jo lähtenyt kotiinsa, mutta poika näytti itsepäisesti pysyvän linnassa.

Sinä iltana Charles kutsui tyttärensä hetkeksi huoneeseensa.

"Mikä tämä juttu oikein on? Jonathan haluaa puhua sinulle, ja sinä pakoilet häntä. Miksi?" Kuningas kysyi suoraan. Annie mietti hetken, miten muotoilisi asian.

"No, meillä oli vähän riitaa Jonathanin kanssa silloin, kun olin heillä töissä", hän lopulta sanoi.

"Ai, mistä te riitelitte? Minun mielestäni hän vaikuttaa kunnon pojalta, hän haluaa varmaan vain pyytää anteeksi."

"Ei se kuulu sinulle, eikä sillä edes ole mitään väliä", Annie puuskahti ärtyneenä.

"Kuules nyt, sinä et puhu isällesi ja kuninkaallesi tuohon sävyyn!" Charles sanoi tiukasti ja nousi seisomaan.

"Miten sinut on oikein kasvatettu, tyttö? Mene etsimään se poika ja kuuntele, mitä hän haluaa sanoa. Poika haluaa pyytää anteeksi ja sinä et voi kuunnella häntä senkään vertaa!"

Annie nousi seisomaan silmät salamoiden.

"Jos hän haluaa pyytää anteeksi, olisi tehnyt sen jo! Äläkä komentele minua, osaan hoitaa asiani itse! Enkä varmasti mene lähellekään häntä!" Annie kivahti, juoksi pois huoneesta ja jätti isänsä seisomaan vihaisen näköisenä oviaukkoon. Annien mentyä Charles antoi hartioidensa pudota, huokaisi syvään, tallusteli pöytänsä ääreen ja katseli ikkunasta puutarhaan.

" Penelope osaisi kyllä käsitellä Annieta. Voi vaimoni, kunpa sinä olisit vielä täällä", kuningas mutisi surullisena katsellessaan kesäistä maisemaa.

Annie kiiruhti ystäviensä huoneeseen. Onneksi he olivat täällä. Emily, Becky ja Sarah ymmärtäisivät kyllä, vaikka isä ei ymmärtänyt alkuunkaan, vaan kohteli häntä kuin pikkulasta. Tytöt kerääntyivät Annien ympärille, kun hän aukaisi heidän huoneensa oven ja rojahti Emilyn sängylle istumaan.

"Isä yrittää pakottaa minua puhumaan Jonathanin kanssa. Ihan kuin hän voisi määräillä minun elämääni!" Annie sanoi vihaisena ja loukkaantuneena.

"Ei sinun tarvitse tehdä mitään, mitä et halua", Sarah sanoi ymmärtäväisesti, mutta jatkoi sitten varovasti:

"Tosin en tiedä, olisiko pahitteeksi kuunnella hänen anteeksipyyntönsä."

"Olen samaa mieltä", Becky sanoi hiljaa ja laski kätensä Annien olkapäälle. "Jonathan ei ole ollut oma itsensä viime aikoina, hän kaipaa sinua. Varmasti hän tuli, jotta voisi pyytää anteeksi."

Annie nousi seisomaan ja katsoi tyttöjä järkyttyneenä. Hän oli luullut, että edes hänen ystävänsä ymmärtäisivät ja lohduttaisivat häntä. Mutta kaikki olivat häntä vastaan! Hän ryntäsi ulos huoneesta ja juoksi pois, vaikka kuuli Emilyn huutavan hänen peräänsä.

Annie ryntäsi ovesta ulos puutarhaan. Hetken päästä häntä hengästytti ja hän halusi jo pysähtyä, joten hän suuntasi pienelle kauniille suihkulähteelle, jota hän pienenä rakasti. Hän oli käynyt äidin kanssa suihkulähteen luona kävelyllä hyvin usein, ja he olivat istuneet ja katselleet suihkulähdettä ja puhelleet kaikesta. Nyt hän oli yksin ja istahti pienelle, koristeelliselle penkille pyyhkien kyyneleitään. Se tosin oli varsin turhaa, kun niitä valui hänen silmistään lisää koko ajan. Miksi isän piti olla niin ärsyttävä ja määräillä koko ajan, miksei hän edes yrittänyt ymmärtää Annieta? Miksi ystävätkin olivat eri mieltä ja kaikki tuntui olevan niin vaikeaa? Miksi heille piti tulla Jonathanin kanssa niin typerä riita, ja ennen kaikkea, miksei äiti voinut olla elossa? Annie kaipasi äitiään enemmän kuin koskaan. Hänestä tuntui, että hän hajoaisi pian kappaleiksi kaiken sen surun, epätoivon ja ikävän keskellä. Mikään ei ollut hyvin, kaikki meni koko ajan vain pieleen. Miten hän saattoikin mokata kaiken?

Juuri silloin pensaan takaa käveli paikalle toinen surumielinen hahmo. Jonathan oli lähtenyt kävelylle miettimään, pitäisikö hänen vain luovuttaa ja lähteä kotiin, vai yrittää vielä puhua Annielle. Hän yllättyi nähdessään Annien istumassa ja itkemässä penkillä, niin haavoittuvaisena ja pienenä ja kauniina. Jonathanin sydän tulvahti täyteen rakkautta ja myötätuntoa tuota suloista tyttöä kohtaan. Miten hän muka ikinä voisi lähteä ja elää ilman Annieta?

Samassa Annie huomasi Jonathanin ja kiljahti kyyneleidensä lomasta:

” Mene pois! Mene pois, äläkä enää ikinä tule takaisin! Minkä takia sinun piti pilata kaikki, senkin ääliö!”

Jonathania alkoi ärsyttää. Pitikö Annien ruveta vielä haukkumaan päin naamaakin, kun hän oli yrittänyt monta päivää pyytää anteeksi?

”Kuuntele nyt, Annie! Miksi sinä olet minulle noin ilkeä, vaikka yritän vain koko ajan pyytää anteeksi? Ja sinä vain juokset pakoon, etkö tajua, että minä rakastan sinua?” Jonathan huusi vihaisena takaisin. “En lähde linnasta ennen kuin olen saanut puhua kanssasi, onko selvä?”

Annie painoi kasvonsa käsiinsä ja itki. Hänen hartiansa vain vavahtelivat itkun voimasta, ja Jonathan harppasi äkkiä hänen vierelleen.

”Annie, mikä sinun on…? Ei minun ollut tarkoitus huutaa, anteeksi…”

”Ta-tarkoititko sinä sitä?” Annie keskeytti nyyhkytystensä lomasta. ”E-että rakastat minua.”

Jonathanin silmät kiilsivät äkkiä ja hän rutisti Annien syliinsä.

”Totta kai minä tarkoitin. Minä rakastan sinua. Kaipasin sinua jo silloin, kun suljit meidän talomme oven, ja silti olin sinulle hirveän ilkeä. Anna anteeksi, että olen ollut niin idiootti”, poika kuiskasi. Annie painoi päänsä Jonathanin lämmintä rintaa vasten, eikä pystynyt muuta kuin nyökkäilemään. Hänellä oli äkkiä lämmin olla, Jonathanin syli tuntui maailman turvallisimmalta paikalta.

”Minä pelkäsin jo menettäneeni sinut lopullisesti”, Jonathan mumisi.

Hetken he vain istuivat hiljaa, Annien hiljaisen niiskautuksen rikkoessa välillä hiljaisuuden. Sitten Annie kuiskasi varovasti:

”Tiedätkö mitä, Jonathan?”

”No?” Jonathan nosti Annien leukaa niin että pystyi katsomaan häntä silmiin. Annie hymyili varovasti.

”Minäkin taidan rakastaa sinua.”


Myöhään illalla Annie seisoi linnan muurilla Jonathanin kanssa. Voi, kuinka hän tunsikaan itsensä niin onnelliseksi! Nyt kun Jonathan seisoi hänen vierellään, hän ei voinut käsittää kuinka hän oli voinut ajatella pystyvänsä elämään ilman Jonathania. Hänen teki mieli hyppiä, loikkia, pyöriä, laulaa ja tanssia onnesta, mutta hän tyytyi vain hymyilemään säteilevästi ja puristamaan Jonathania kädestä.

Annie oli pyytänyt käytöstään anteeksi ystäviltään, ja Becky, Sarah ja Emily puolestaan olivat olleet pahoillaan, että olivat saaneet hänet pahalle mielelle. Isänsäkin kanssa Annie oli sopinut, ja isä oli virnistänyt ja sanonut, että Annie saisi Jonathanista hyvän miehen. Annieta hymyilytti hänen ajatellessaan sitä.

Ilta oli jo pitkällä, ja musta taivas oli tuhansien tähtien täplittämä. Annie unohtui tuijottelemaan Jonathania, joka etsi katseellaan taivaalta Otavaa. Hetken päästä poika käänsi katseensa, ja virnisti huomatessaan Annien katselevan häntä. Hän otti tyttöä olkapäästä kiinni ja veti tiukemmin itseään vasten.

Annie muisti, miten oli karatessaan ajatellut, ettei linna ole hänen kotinsa. Mutta nyt hän tajusi, että oli ollut väärässä. Tännehän hän kuului, kotiin linnaan ystävien, Jonathanin ja perheensä keskelle.

Perheen, josta puuttui koko perheen sydän; äiti. Ajatus sai Annien nostamaan katseensa taivaalle ja etsimään sieltä kaikkein kirkkaimmin loistavan tähden. Hän katseli sitä hiljaa ajatellen äitiään. Annie tunsi lämmön sydämessään ja hän tiesi, että äiti näki hänet. Äiti näki hänet ja olisi hänen kanssaan joka päivä. Viiltävä tuska oli himmennyt Annien sydämessä hiljaiseksi kaipaukseksi ja suruksi, ja hän hymyili kyyneleidensä läpi kertoessaan mielessään äidille ajatuksiaan.

Jonathan ei sanonut mitään, hän tiesi, mitä Annie ajatteli. Hetken päästä hän kuivasi tytön kyyneleet ja hymyili myötätuntoisesti ja rohkaisevasti. Annie hymyili takaisin. Hän tunsi itsensä äkkiä hyvin väsyneeksi, ja haukotteli melkein leukansa sijoiltaan. Haukotus tarttui Jonathaniinkin, ja heitä nauratti. He lähtivät käsi kädessä muurilta, katosivat hiljalleen hiipineeseen pimeyteen. Hetken päästä kuului vain pieni ulko-oven loksahdus, kun se painui hitaasti kiinni.

Arvostelut

Käyttäjien arvostelu: 1 käyttäjä(ä)

Arvosana 
 
3.5  (1)
Arvostele
Arvosana
Kommentit
    Syötä turvakoodi.
 
 
Kadonnut: Kuninkaantytär 2020-10-21 15:14:18 Oriodion
Arvosana 
 
3.5
Oriodion Arvostellut: Oriodion    October 21, 2020
Top 10 Arvostelijat  -   Kaikki arvostelut

En juurikaan lue romantiikkaa, ja tämä taitaakin olla ensimmäinen arvosteluni kyseiseen kategoriaan kuuluvissa kirjoituksissa täällä. Tämä oli kuitenkin kiva tarina, eikä ollut sillä lailla siirapin kuorruttama etteikö ei-niin-romantiikan-ystäväkin olisi jaksanut tätä lukea.

Annie oli erittäin samaistuttava hahmo. Ja mukavaa syvyyttä oli saatu mukaan, äidin kuolema kummitteli hyvin taustalla ja sekä Annien että isänkin suhtautuminen tähän tuntui uskottavalta.

Joitain kohtia oli kuitenkin joissa olisi mielestäni voinut parantaa:

Alussa Annie lähti vähän liian nopeasti pakomatkalleen. Olisi voinut kertoa vähän enemmän taustoja ennen sitä, jotta lukija jo siinä kohtaa ymmärtää Annieta, ja tajuaa miksi hän haluaa linnasta pois. Nyt tämä ymmärrys avautui ainakin itselleni vähän myöhemmin.

Luulisi että tuollaiseen kartanoon kysyttäisi vähän enemmän kysymyksiä ennen kuin päästetään joku satunnainen oven koputtelija töihin. Tai jos on akuutti tarve lisätyövoimalle seuraavan päivän pojan maailmaltapalaamisjuhlia varten niin tästä olisi voinut mainita.

Ymmärrän että Annie oli vihainen Jonathanille, vaikka oikeasti rakastikin häntä. Silti lopussa Annien mieli muuttui vähän turhan nopeasti hirveästä vihasta kaiken anteeksi antavaksi "ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti" mentaliteetiksi.

Mutta siis, nämä tällaisia pikkujuttuja. Ja tuohon Annien ja Jonathanin vihoitteluun tuli vielä mieleen, että kun Annie paljasti henkilöllisyytensä ja Jonathan suuttui, niin Anniella olisi ollut ainakin yksi valttikortti jolla ehkä olisi voinut saada Jonathanin kuuntelemaan itseään; Jonathaniahan yritettiin naittaa vasten tahtoaan, ja kun Annielle itselleenkin oli yritetty juuri samaa, niin luulisi että Jonathan olisi sen kuultuaan saattanut ymmärtää paremmin miksi Annien oli valehdeltava. Ainakin Annien olisi kannattanut yrittää tätä. Tai jos hän ei siinä hetkessä tätä hoksannut, niin olisi voinut myöhemmin harmitella että miksei tullut tätä tajunneeksi.

Kirjoittaessasi ainakin käsittelet hahmoja hyvin, se on sanottava. Eikä tässä nyt kielellisesti mitään muitakaan ongelmia ollut.

Vielä yksi asia jota jäin miettimään. Ehkä et tarkoituksella maininnut missä tämä tapahtui, mutta itse olisin jotenkin silti halunnut sen tietää. Ilmeisesti Britanniassa, päättelin brittiläistyylisistä nimistä ja siitä että Annieta haluttiin naittaa Irlannin prinssille?

Oliko tämä arvostelu hyödyllinen? 
10
Report this review
 
Powered by JReviews
 
KIRJOITA   ARVOSTELE    JULKAIS