Jooo, elikkä haaveilen kirjailian ammaista (joskin raha-asiat huolestuttavat) ja nyt kaipaan palautetta nimenomaan kerronnasta!
Tiedostan, että se vilisee järkyttäviä määriä kirjoitusvirheitä, mutta toivon, että arvostelette tarinaa sen kerronnan ja juonen laadun kannalta, ei kieliopillisesti (näitä pyydän joissain novelleissani arvostelemaan erikseen.) Please, enjoy
Täydellinen pelko
Prologi
Jokin oli väärin.
Tunsin sen ilmassa, yön hiljaisuudessa ja katuvalojen kirkkaudessa.
Ilma tuntui roikkuvan raskaana ympärilläni. Puiden oksat kurkottivat kohti maata ja minua, pyrkien takertumaan hiuksistani ja repimään vaatteitani. Tai ainakin siltä minusta tuntui.
Jo silloin kun parkkeerasin valkoisen mustangini kotini pihaan, tiesin että kaikki ei ollut hyvin.
Eikö Lily ollut sanonut nähneensä jonkun? Sisko oli ollut kauhuissaan, selittänyt jostain Hänestä soittaessaan minulle… Se oli pelottavaa.
Etuovi oli auki, miksi? Oliko Lily jättänyt sen valmiiksi auki minua varten?
Ei, se ei ole mahdollista, kun puhuin sisareni kanssa, Lily oli ollut järjiltään pelosta. Hän ei tosiaan jättäisi ovea auki.
”Lily?” kutsuin häntä hiljaa kotioveltamme. Kuiskaus kaikui tyhjässä, hyvin valaistussa eteis-hallissa. Se oli kuin vanhan aikaisen, ikivanhoja kliseitä pursuavan kauhu-elokuvan kohtaus. Ainut vain, että tämä oli pätkä tosielämästä. Minun elämästäni.
Hitaasti astuin sisään avaraan halliin. Valkoiset korkokenkäni kopisivat kiiltävää, musta-valkoista laattalattiaa vasten.
”Lil?” Käytin hänen lempinimeään, jos se auttaisi. Ei mitään, vain hiljaisuus.
Yleensä rakastan hiljaisuutta ja äänettömyyttä. Sitä kun olen kahden omien ajatusteni kanssa ja kuulen pienimmänkin rasauksen. Tosin nyt, se sama hiljaisuus mistä joskus niin paljon nautin, tuntui kamalammalta kuin mikään muu pitkään aikaan.
Etenin talon takaosaan. Kuljin läpi koristeellisen olohuoneen ja ohi loistelijaan ruokasalin. Kulkiessani niitä pitkiä ja vanhoja käytäviä, tuntui kuin monet esi-isien ja – äitieni kuvat olisivat vain tuijottaneet minua jääkylmillä silmillään. Nuo vanhat, hauraat muotokuvat tuntuivat itse asiassa elävämmiltä kuin mikään muu talossa. Ainakin tällä hetkellä.
Wintownien kartano on ollut näillä seuduilla jo monta kymmentä, itse asiassa monta sataa vuotta. Isäni, Job Ford remontoi kyseisen kartanon naidessaan äitini. Näin saimme siitä modernimman.
Se haju. Haju joka kohtasi minut astuessani himmeästi valaistuun keittiöön, on piinannut minua tähän päivään asti. En ikinä unohda sitä hajua.
Luontaan työntävää, metallin katkuista veren löyhkää.
Jouduin pysähtymään oviaukkoon, jalkani eivät liikkuneet enää mihinkään. Näin sen.
Toinen vaaleanpunaisista pupu-tossuista oli lentänyt keittiön toiseen päähän. Toinen oli yhä hänen jalassaan.
Astuin sisään keittiöön. Hän makasi maassa, elottomat ja tuskan vääntämät kasvot kohti kylmää lattiaa. Ruosteen punainen veri värjäsi valkoisen yöpuvun, mustat hiukset, pään, kasvot, jopa lattian.
Lily… Tämä oli jo toinen kerta.
4 vuotta aiemmin
”Ootteko jo tulossa?”
”Juu äiti, meil menee vaan hetki. Samil oli ongelmii saada tää luuska käyntiin!” Lily naurahti puhelimen toiseen päähän. Sara Wintown istui yksin tyhjässä talossa, jäänsiniset ja itkettyneet silmät suunnattuina kaukaisuuteen.
”Hienoo, nähään pian muruset.”
”Juu, moi moi.” Puhelu katkesi. 33 -vuotias Sara odotti 15 ja 16 vuotiaita tyttäriään koriin. Lily- ja Charity Wintown olivat tulossa erään hyvän ystävättärensä syntymäpäiviltä.
Saran päässä tosin kaikuivat aivan muut asiat kuin tyttären iloiset lausahdukset… Ne huudot ja kuiskaukset, kaikki mitä hän oli 15 minuuttia sitten sanonut.
15 minuuttia sitten, hän oli puhunut miehensä, siis ex-miehensä, kanssa.
”Et ole tulossa kotiin tänä yönä?” Sara puhui huomattavasti asiallisemmin Jobin kanssa, kuin tyttäriensä.
”Tuskinpa.” Huokaus.
”Milloin sitten?” Hän kysyi. ”Milloin ajattelit palata kotiisi, Job?” Ei Sara tosissaan syyttänyt miestä. Hänhän tässä se pahempi osapuoli oli. Hän oli juonut kolme terästettyä martinia ja päätynyt ”liian kuumaan” makuu-huoneeseen vieraan miehen kanssa.
”Huomenna, ehkä” Hienoa, Sara yritti uudelleen, madaltaen hieman ääntään.
”Auttaisiko, kun kerron kaipaavani sinua?” Ei vastausta… Nöyryyttävää. sara ei yleensä nöyristellyt tai kerjännyt kenenkään edessä. Hän ei ollut kerjännyt lapsenakaan.
Jossakin takanaan Sara kuuli pehmeän kolahduksen, nuorehko nainen ei kuitenkaan kääntynyt katsomaan, hän oli liian väsynyt moiseen. Sen sijaan Jääkuningatar jatkoi kiduttavien hetkien kelaamista. Sara raastoi hermojaan, tietoisesti ja tahallisesti. Muistelemalla hetki sitten käytyä puhelua.
”Jo?”
”Minä kuulen kyllä.” Naisen kasvot olivat muuttuneet punaisiksi. Syvällä sisällään hän tunsi poltteen syttyvän. Raivon ja häpeän sekainen palo. Job tiesi, oli tainnut tietää kokoajan. Saran painajainen oli käymässä toteen.
Hän ei voinut luovuttaa. Kunnian tunto ei antanut periksi ja peliä oli jatkettava. Valheen verkko oli kudottava loppuun. Vaikkakin sitten epätoivon kuristavalla voimalla.
”Olet sairas!
”Yllätyitkö?” Jobin ääni oli ollut ivallinen ja katkera, hyytävän kylmä jopa Jääkuningattarelle itselleen.
”Vihaan sinua!” Sara sähisi kuin kissa.
”Minä tiedän sen jo. Sara, mene. Se on ohi.”
”Jos olisit vähentänyt turhanpäiväisyyksiä ja suonut edes hetken lapsillesi, sekä vaimollesi, ei tätä olisi tapahtunut.”
”Sinä et ole minun vaimoni.”
Ja silloin, Job oli lyönyt luurin Saran korvaan. Ex- vaimonsa korvaan.
Nyt, Sara makasi selällään suurtakin suuremmalla sängyllä.
Swoooooosh!
Mikä se oli!?
Nyt Sara valpastui, hän nousi kuin ammuttuna. Kuulosti siltä, kuin jokin olisi raahautunut lattiaa myöten, ovi avautunut, taikka vaihtoehtoisesti ikkuna.
Sara kuunteli, odotti kuuluisiko ääni uudestaan, turhaan. Mitään ei kuulunut, ei edes ilmastoinnin hurinaa. Voisi sanoa, että Wintownien talossa oli luonnottoman hiljaista sillä hetkellä.
Olisiko Job valehdellut ja esittänyt koko puhelun? Jos hän nyt tuli takaisin ja kertoisi että olisi antanut anteeksi ja he jatkaisivat onnellista elämäänsä? voisiko se olla niin yksinkertaista?
Ei, ei se ollut mahdollista. Job ei ollut sellainen mies.
Henki juuttui johonkin naisen keuhkojen ja nenän välille. Sara oli varma siitä, että kuuli askelia eteishallista. Askelia jotka taukosivat yhtä pian kuin olivat alkaneetkin… Tämä oli karmivaa.
Hänen ihonsa nousi kananlihalle, askeleet siirtyivät makuuhuoneen oven taakse, mutta outoa kyllä, oven alta ei näkynyt varjoa joka paljastaisi ihmisen olevan siellä.
Sara painoi kylmän käden sydämensä päälle. Sydämen, jonka tykytyksen vauhtia, sekä voimaa, voisi verrata villihevosen laukkaan. Tai ei, villiintyneeseen hevoslaumaan pikemminkin.
”Se on vain mielikuvitukseni, järkytys syö minua. ihan rauhassa.” Sara yritti hengittää syvään ja hillitä itsensä. Nainen huokaisi ja poimi tyhjä viinapullon pöydältään, jos totta puhuttiin, nämä äänet saattoivat olla alkoholin tuotetta. Hän menisi keittiöön, keittäisi kahvin ja odottaisi tyttäriään kotiin.
Matka pysähtyi kuitenkin huoneen ovelle. Kylmä kauhu levisi järkyttyneen naisen koko kehoon. Viimeinenkin solu, lihas ja luu, kaikki yhtyivät siihen kauhun huutoon joka Saran suusta purkautui. Huutoon joka ei tavoittanut edes omistajansa korvia, koska ääni ei purkautunutkaan naisen suusta.
Saran oma peilikuva, ei ollut hän itse. Tai saattoi olla. Se oli joko hän nuorena, tai vaihtoehtoisesti hänen vanhempi tyttärensä, Lily. Nainen peilissä näytti nauravan Saralle.
”Tyhmä, olet äärimäisen tyhmä.” syyttävä sormi osoitti Saraa. Hetkeäkään miettimättä, Sara heitti viinipullonsa. Se räsähti peiliä vasten.
Raaaasssshhh!
Särkyvän lasin ääni täytti koko talon. Kuin hidastetussa filmissä, lasinsirut levisivät ympäriinsä. Lennellessään ne raapivat käsiä ja jalkoja, jättäessään vain ja ainoastaan ensin mainittuihin haavoja.
”Mitä sinä Sara menit tekemään!?” Jobin ex- vaimo horjahti kauhuissaan askeleen taaksepäin.
Hän poimi yhden isommista palasista ja yritti kovertaa pienempiä siruja irti sormistaan ja käsistään. Täysin tuloksetta. Sara oli niin peloissaan, että adrenaliini virran ansiosta nainen ei edes tuntenut kipua.
Veri virtasi vuolaina noroina hänen käsissään ja valui vartaloa myöten, jättäen jälkeensä ruosteen punaisia tahraumia. Valkoinen silkkiyöpaita muutti väriään hitaasti ja pakokauhuisena hiuksiaan harovan naisen mustat kiehkurat tahriutuivat vereen. Näky oli kaoottinen.
”Paskat!” hän heitti sirpaleen maahan ja ryntäsi ovet paukkuen ulos makuuhuoneesta.
Sara syöksähti kylpyhuoneeseen ja riuhtaisi vesihanan auki. Kylmä vesi huuhtoi hänen kuolemaakin kylmempiä kasvojaan. Yritti kuumeisesti puhdistaa uuden värin saanutta ihoa.
Näky oli samalla hyvin etova, mutta myös hypnoottinen. Sara on nuorekas ja kaunis nainen. Mustat ja paksut, hitusen lainehtivat hiukset korostavat teräviä ja selkeäpiirteisiä kasvoja. Kruununa tietenkin jäänsiniset, vangitsevat ja napakat sielunpeilit.
Kauneus kuitenkin oli ristiriidassa erään piirteen kanssa. Veri oli paennut koko ylävartalosta naisen varpaisiin ja kasvot olivat valkeammat kuin lumi. Sanalla sanoen kasvot olivat elottomat.
Sara antoi veden rauhoittaa itseään, leikkiä ihollaan ja vietellä mieltä hyvinkin pitkään. Yllättäen, hän kuitenkin huomasi käytävässä vilahduksen. Vilahduksen hahmosta.
”Mit…” Kuiskaus haihtui olemattomiin ja jäi leijumaan yksin aavemaiseen hiljaisuuteen. Hitaasti, ryhtinsä suoristaen, Sara sulki hanan ja kuivasi kätensä. Veren vuodon jatkuvasta tyrehtymisestä huolimatta, sen rautainen haju oli jo tarttunut silkkiseen yöpaitaan.
Punainen neste oli myös aiheuttanut suuren sotkun. Lattia, lavuaari, hana, matot, peilit, pyyhkeet ja seinät, olivat kaikki sottaisia… Edessä olisi kova siivoaminen.
Siivoaminen. Luoja miten hän pystyi edes ajattelemaan moista! Sara pelkäsi enemmän kuin oli mahdollista, pelkäsi niin paljon että oli kuolla jo pelkästään adrenaliinin virrasta kehossaan.
”Rauhoitu tyttö, on sitä oltu pahemmassakin.” Mieleen muistui sekin kerta kun Sara nuoruudessaan 15 kesäisenä naisen alkuna oli nykyisen ex-miehensä kanssa Suomessa.
Sara Wintonhan oli kasvanut Suomessa. Hän oli purjehtinut Jobin kanssa venäjän alue vesille… Eipä siinä olisi vielä mitään, mutta kun kaksikko oli palaamassa Kotkaan, he törmäsivät Venäjän rajavartiostoon. Kolme jättimäistä sotalaivaa tuli pientä purjehdus venettä kohti. Oli siinä liipannut läheltä….
Kolaus.
”Ei, se on mielikuvituksesi, usko jo!” Sara huusi itselleen säpsähtäessään ja pyyhkäistessään lisää verta kylpyhuoneen työtasoon.
Hän poistui kylpyhuoneesta, jättäen valot kuitenkin jälkeensä. Sara kulki keittiöön, päättäväisenä, ylväänä ja uhmakkaana. Nämä tunteet olivat tosin vain pintaa. Pintaa joka tälle naiselle oli kehittynyt kaikkien näiden vuosien aikana hitaasti ja varmasti. Sisin oli toisenlainen. Se myrskysi kuin meri ja todellisuudessa nainen oli juuri nyt äärimäisen hauras.
Sara oli kuin syksyn vaurioittama pihlajan lehti. Se oli täysin tuulen vietävissä, jäljellä vain toivo onnistumisesta. Usko siihen että voi sinnitellä kauheuksien yli ja säilyä elossa. Syvällä sisimmässään sitä kuitenkin tietää, että tästä ei näin vain pötkitä pakoon. Syvällä sisimmässä vaanii totuus, jota ei välttämättä halua myöntää itselleen.
Nopealla ja pakonomaisella liikkeellä hän vetäisi keittiön laatikoston auki, nappasi laatikosta lihaveitsen, teroitetun ja jämerän kokoiseen.
Sara yritti muistella Jobin ja hänen poliisi kavereidensa opettamia itsepuolustus kikkoja, turhaan. Ensimäistä kertaa ikinä Wintown katui jotain. Hän katui sitä, ettei ollut kuunnellut miehensä, - siis tarkalleen ottaen ex-miehensä – neuvoja, kun ne vielä olivat olleet tarjolla.
Helinää… Lasinsirujen. Kävelikö joku hänen huoneessaan.
Hiljaisuus. Hiljaisuus joka oli verrattavissa maaseudun yöhön.
Ja sitten, lattia-lauta narahti.
Ei helvetti! Ei!
Tämä ei ollut painajaista, tämä ei ollut mitään mielikuvituksen tuotetta.
Joku oli talossa, eikä se halunnut paljastaa itseään.
Hitaasti, hän avasi keittiön ylimmän kaapin ja liutti sen perältä esiin vanhan taskuaseen.
Click
Ase oli ladattu.
Sara lähti kohti laudoitettua olo-huonetta, henkeään pidättäen. Raa’an pelon virratessa koko kehossa vuotaen paniikkia jokaiseen soluun mitä ruumiissa oli. Se sai jokaisen lihaksen jännittyneeksi ja jokaisen hemmetin aistin kireämmäksi kuin itse kuminauhan.
Silloin, huoneen oikeassa nurkassa ja takan vieressä, hän näki sen. Nuo pirulliset, hulluuden vääristämät kasvot hymyilivät hänelle.
”Hitto.”
Ja seuraavassa hetkessä, nurkassa ollut hahmo katosi. Kyyneleet alkoivat tipahdella kalpeille kasvoille. Aivan kuin jäiset ja kylmät silmät olisivat lähteneet sulamaan. jos tarkkoja ollaan, niinhän ne tekivätkin, mikäli silmät ovat sielunpeilit. Nimittäin Saran henkinen tasapaino oli nyt vahvasti vaakalaudalla.
”Kuka sinä olet?! Mitä sinä tahdot minusta!?” Sara meni paniikkiin ja pyöri ympäri huonetta. Hänen olonsa oli kuin peuralla ajovaloissa, elämä viiletti silmien edessä.
”Vaaniva kosto.” Sara jähmettyi. Hitaasti, kauhun kohmettamana hän kääntyi.
Jalat pettivät alta ja hän rojahti takamukselleen maahan. Sara potki jaloillaan ja ryömi kauemmas pitkin maata, aina puu lattian ja laatoituksen rajalle jossa kauhu kohmetti hänen lihaksensa eikä Sara pystynyt enää liikkumaan.
Hulluutta.
Järjetöntä!
Se ei voinut, ei vain voinut…
Ja yhtä varmasti kuin Sara tiesi nimensä, hän tiesi kuolevansa.
Vahvempi pelkoa oli kuitenkin varmuus. Varmuus siitä, että hän tiesi kuka murhaaja oli.
Sara vain ei ollut ikinä kertomassa sitä kenellekään.
Nykyhetki
Punainen. Sininen. Punainen. Sininen.
Silmissäni vilisi, tosin vain erinäiset, hyvin kirkkaat värit. Kuten nuo samat poliisiauton vilkkuvalot, jotka olivat jo pidemmän aikaa välkkyneet kotini pihassa. Istuin ambulanssin takaosassa huopiin käärittynä ja kahvikuppi kädessäni.
”Charity Wintown?”
”Kyllä, minä se olen.” Pyyhkäisin kyyneleeni nopeasti mustaan hupparin hihaan ja suoristin ryhtini.
”Ja hänen nimensä oli Lily Wintown?” Poliisi kysyi ja viittasi mustekynällään meistä viistosti oikealle. Kääntämättä tyhjäksi muuttunutta katsettani tiesin mitä siellä oli.
Lily, siskoni. Siskoni jonka olin löytänyt kotimme lattialta, keittiömme laatoitukselta. Veren tahrimana ja menehtyneenä… kylmät väreet ravisuttivat koko kehoani ja kuvotuksen aalto pyyhkäisi kehoni ylitse.
pysy vahvana, kestä
Se oli käsky itselleni.
”kyllä” Vastasin lopulta. Jouduin ponnistelemaan pitääkseni ääneni ehjänä ja estääkseni sen sortumisen.
”Ja eikö samanlainen tapaus ollut nelisen vuotta sitten?”
”Kyllä”
”Kuka oli uhri?” Kohotin hyytävän katseeni mieheen. Latino - amerikkalainen poliisi selvästi kavahti äkillistä mielialani muutosta. Oliko hän tosissaan!? Pakotetaanko minut repimään monta vuotta uinuneet haavani auki?
”Äitini.” Meistä molemmat huomasivat äänessäni olevan uhkaavan soinnin. Ja vaikka ääni oli voimakas ja uhmaava, se oli silti tyhjä.
”vaikuttaa siltä, että sukun…”
”Sukumme kimppuun on käynyt sarjamurhaaja, kyllä.” Kyllästyin tuohon mieheen!
”Selvä, neiti Wintown, jatkamme juttua myöhemmin. ” Lyhyt nyökkäys ja mies poistui paikalta.
”Charity!” Vahvat kädet kietoutuivat ympärilleni ja kiljahdin. Olin valmis kamppailuun elämästä ja kuolemasta, kohtaamaan ne kasvot jotka olivat tappaneet kaikista lähimmät ihmiset. Sen sijaan… Tuo tuttu tuoksu. Tuo tuttu ääni… Suruni lävitse onnistuin hymyilemään.
”Ei mitään hätää, tulin niin pian kuin pääsin.” Otsok kuiskutti hiljaa korvaani. Paras ystäväni, tuo ainoa henkilö siskoni lisäksi johon olin pystynyt luottamaan kaikki nämä vuodet. Väitättekö muka etteivät poika ja tyttö voi olla parhaita ystäviä? Voi kyllä, kyllä ne voivat. Minä ja Otsok olemme loistoesimerkki siitä.
Otsok on tullut kaukaa maahanmuuttajana. Hän saapui Floridaan tienaamaan elantoa jotta voisi joku päivä tuoda pikkusiskonsa Amerikkaan. Katsokaas, hänellä ei ole muuta perhettä.
Otsok kertoi minulle, että hänen äitinsä hylkäsi poikansa. Äiti oli aivan tavallinen nainen, mutta isä oli cherokee. Isä ehti häipyä jo ennen kuin Otsok synty ja tuskin tänä - päivänäkään tietää pojastaan.
Otsok epäileekin, että äiti oli pahemman luokan rasistinen akka eikä kehdannut kohdata itseään. Ottaa vastuuta vääristä teoistaan.
Neljä vuotta sitten hän löysi molemmat siskonsa ja muutti heidän perässään tänne. Onneksi, sillä minä ja Otsok emme olisi muuten tutustuneet. Vanhempi sisarus ei ole vastannut enää pitkään aikaan puhelimeen ja ilmoitti myös eilen että ei aio pitää veljeensä enää mitään yhteyttä.
Nuorempaan siskoonsa hän pitää yhä säännöllisesti yhteyttä, eikä ainakaan omalla puolellaan ole tekemässä minkäänlaista poikkeusta. Ellei pikkusisko päätä yllättäen kadota.
Erikoinen nimi, Otsok, tulee juurikin sieltä intiaaniheimon parista. Kuten myös suku johon hän kuuluu, Avinaav
”Ei se mitään. Hyvä että olet nyt siinä.” sain lopulta kuiskattua heikolla äänellä. Väsyneenä tähän kaikkeen hulinaan, käänsin kasvoni mieheen päin. Nojasin pääni hänen rintaansa ja ennen kuin edes tajusin, olin unessa.
Auringon valo väritti avaraa huonetta. Sen kultainen loiste tanssi ihollani ja mustilla hiuksillani. Heräsin kahvin, vaniljan ja tuoreen croissantin tuoksuun asunnossamme. Jonkin aikaa minulla raksutti päässä missä olin ja miksi olin. Olin kotonani, Wintownien kartanossa, Otsok oli mitä todennäköisimmin laittamassa aamiaista.
Aamiaista keittiössä, jossa siskoni eilen murhattiin. Aamiaista keittiössä, josta löysin elottoman ja karmivan ruumiin.
”Lily…” Ajatukseni turtuivat hitaasti ja nousin istumaan. Hautasin kalpeat kasvoni viileisiin käsiini ja äkkiä auringon kirkas tanssi tuntui minusta vain ahdistavalta. Huoneen kirkkaus ja kaikki muukin… Se tuntui pakotetulta, väkisin väännetyltä.
Surustani huolimatta, nousin ylös ja puin vaatekaapista löysät collage- housut, sekä sinisen topin ja pitkänmallisten, sinimusta ruudullisen hupparin.
Sen enempää peiliin vilkuilematta ja hiuksiani laittelematta, suuntasin tieni keittiöön. Kulkiessani koristeellisia käytäviä, katsellessani koriste-esineitä ja tauluja, minä mietin. Miten se oli tapahtunut? Oliko Lily joutunut kärsimään? Miksi hänet tapettiin? Entäpä äitini?
Nelisen vuotta sitten, ehkä vähän alle, äitini murhattiin tässä samaisessa talossa. Isäni, Job Wintown löysi äitini neljän päivän kuluttua tullessaan kotiin. Minä ja Lily olimme olleet ystäväni luona yötä ja kotipihassa todenneet, että mitä väliä, kyllä äiti ymmärtää.
Olimme vain soittaneet isällemme ja käskeneet ilmoittaa äidille, että menemme Samin ja Teresan luokse viikonlopuksi. Oli perjantai-ilta, palasimme maanantaiaamuna koulua varten… Kun ajoimme pihaan, siellä seisoi ambulanssi ja kaksi poliisiautoa.
Miksi? Miksi emme menneet sisään? Olisimmeko voineet estää sen kauheuden? Tiedättekö, tai osaatteko edes kuvitella miltä tuntuu kantaa koko ikänsä mukanaan sitä totuutta, että olisi voinut estää äitinsä kuoleman? No minäpä kerron, se tuntuu raastavalta.
Saavuin keittiön ovelle ja näin Otsokin suihkuttavan lattiaan jotain.
”Hajut eivät tahdo lähteä millään.” Poika hyrähti matalalla äänellään ja nousi vankoille jaloilleen.
”Miten Sinä voit?” Hän käveli lähemmäksi ja halasi minua. Otsokin halaus on aina ollut iso ja pehmeä, minun ja Lilyn lempinimi hänelle oli Nalle.
Minun ja Lilyn…
”Minä pärjään…”
”Kuule hei, minä olen suunnitellut tälle päivälle tekemistä!” Voi ei… Otsok halusi piristää minua, mutta valitettavasti vain vahvisti väkinäistä tunnelmaa. Minulle tuli sellainen olo, kuin minulta väkipakolla odotettaisiin jotain. Pakotettaisiin hymyilemään.
”Illalla Lantanalla on siltajuhlat ja huipentumana on iso ilotulitus! Mitä sanot Char, mennäänkö?” Laupiaat suklaasilmät tuijottivat minua kuin lapsi karkkihyllyllä, voisiko sille muka sanoa ei?
”Mennään vain.” Pojan kulmat kurtistuivat.
”Et ilahtunut.”
”Ei! Mennään ihmeessä! Minähän rakastan ilotulituksia!” nyt vihdoin onnistuin saamaan ääneenikin väriä.
”Niin sitä pitää!” Poika pörrötti hiuksiani… Hymyilin.
Olin onnistunut esittämään jotain mitä en ollut. Eniten minua karmi se kuinka paljon muistutin äitiäni. Äitiä joka oli aina kivikasvoinen, eikä kukaan pystynyt lukemaan hänen ilmeitään. Nyt, edes paras ystäväni jonka kanssa olimme sielunelämältämme lähes täysin identtiset, ei tiennyt mitä ajattelin… Hirveää.
Todellisuudessa olin juuri nyt onnettomampi kuin kukaan, syvemmällä henkisessä tuskassa kuin kukaan tällä planeetalla. Tuntui että en saisi näiltä kauhukuvilta ikinä rauhaa. Kuvaa siitä kuinka minun 15 kesäisenä käskettiin kurkistaa valkoisen lakanan alle ja tunnistaa sen alla oleva henkilö. Tunnistaa se henkilö Sara Wintowniksi, äidikseni.
Nyt se, kuinka olin löytänyt sisareni keskeltä keittiön lattiaa, yllään yöpaita jonka todellisesta väristä oli veren vuoksi mahdoton saada selvää…
Molemmissa näyissä oli jotain yhteistä. Se selittämätön ja puhdas pelko joka kuvastui kauhun kalventamilta kasvoilta…
”Minun on mentävä käymään kotona… Pärjäätkö täällä hetken yksin?” Kylmät väreet ampaisivat nuolen lailla pitkin selkärankaani.
”Minun… On pakko.” Puristin sanat ulos kurkustani.
”Ei, sinun ei ole pakko olla yksin täällä jos et halua, ei tietenkään!” Poika kiersi etupuolelleni ja polvistui jalkoihini.
”Minä kysyinkin, pärjäätkö sinä ilman minua?”
”Pärjään minä.” Hymyilin hiljaa.
”Tulen ihan pian” Otsok nousi ja käveli pois. Kuuntelin kuinka hän kulki läpi olohuoneen punertavan hohtoisen mahonkilattian. Sen jälkeen siirtyen eteishallin mustavalkoiselle kaakelilattialle ja ulos valkoisesta puu - ovesta.
Joka puolella ympärilläni oli tyhjää. Kaikkialla oli hiljaista. Ainut ääni joka kuului suuressa kartanossa, oli ilmastoinnin pehmeä hurina, seinäkellon raksutus ja avatusta ikkunasta kuuluva linnun laulu.
Nousin ylös ja kävelin avonaisen ikkunan luo, nojaten yläruumiini ikkunalautaan. Nyt kun olin yksin, eikä Otsok ollut ”piristämässä” minua, auringonvalo tuntui itse asiassa hyvältä. Sen valo ja lämpö, kirkkaus ympärilläni. Tuntui kuin voisin sulaa kirkkauteen ja häipyä hetkeksi pois tästä maailmasta, karata hetkeksi ulos stressistä ja huolesta…
Tiedättekö mitä? Kävin tänään hautausmaalla, äitini haudalla. Monet kuvittelevat hautausmaat aavemaisiksi ja luotaantyöntäväksi, minulle se oli tänä päivänä kuin itse taivas.
Makasin selälläni vihreällä nurmikolla ja annoin kivisten kylttien välissä viuhuvan tuulen leikkiä ruoholla ja sivellä kasvojani. Mukanani oli viltti, sekä musiikkia, loikoilin samassa kohdassa, missä tiesin äitini makaavan. Ainut vain, että Sara Wintown oli kasvanut kukkaa jo pidemmän aikaa, monta metriä maanpinnan alapuolelta.
Kirkas tulipallo taivaalla hohti kultaisia säteitään kaikkialle ympärilleni jossa kukkivat kirsikkapuut huojuivat lempeässä tuulessa. Vaaleanpunaisten kukkien pienten terälehtien liitelivät ja levittäytyivät ilman halki koko alueelle. Valkoinen ja pienikokoinen kivikirkko seisoi vastapäätä jalkojani, muutaman hautarivin päässä.
Sen seinustalla oli myös äärimäisen kaunis kivipatsas, joka esitti lapsia suojelevaa enkeliä. Olin aina pitänyt tuota enkeliä äitinäni, joka suojaisi minua, sekä Lilyä…
Voitte varmaankin nyt arvata, mitä mietin. Pohdin yhä Lilyn ja äitini kuolemaa. Hoen päässäni samaa kysymystä, mitä olen säännöllisesti hokenut jo neljän vuoden ajan.
”Miksi?” Tuo kysymys, kuvasi tämän hetkisiä tunteitani paremmin kuin mitkään muut sanat.
Ahdistuneisuuden ja tietämättömyyden utuinen verho häilyi sumuna ympärilläni, kaikkialla minne menen.
Mutta. On myös toinenkin asia jota mietin, koska on minun vuoroni? Siskoni ja Äitini ovat molemmat menehtyneet, isäni on kadonnut… Milloin on minun vuoroni?
Voi, olisinpa tiennyt silloin, että loppu oli hyvinkin lähellä. Tanssin kokoajan veitsenkärjellä.
Palasin todellisuuteen nähdessäni lennokin ilmassa. Valkoinen paperi kone kiisi suoraan minua kohti ja nappasin sen ilmasta kiinni.
Se oli kirje! Ehdin jo hymyillä, ennen kuin kulmani kurtistuivat ja luin sanoja tarkemmin… Ei lähettäjää, eikä päivämäärää, vain karmiva teksti.
Käsiala oli huolimatonta ja tuhruista, vaikutti siltä että kirjoittaja oli itkenyt kirjoittaessaan tekstiä.
”Huomenta rakas… vai pitäisikö sanoa, hyvää yötä vihollinen.
En ole sellainen, jonka sydän särkyy helposti. Ei ole minun tapaistani luovuttaa ja masentua. Jäähyväiset eivät kosketa sielua, koska en ikinä jätä sydäntäni auki. Suhteet eivät mene kovin syviksi, en ikinä kiinny liikaa. Miksikö? Koska kukaan, siis kukaan, ei voi sanoa rakastavansa minua. Tai vaikka sanoisivatkin, he eivät tarkoita sitä.
Itse asiassa rakastin jotakuta, ennen kuin Se satutti minua. Se. Satutti. Minua.
Mieleni on karkuteillä, elämäni ohjat ovat katkenneet jo ajat sitten. Pyörin ympyrää, olen pyörinyt jo pitkään, liian pitkään. Syvällä sisälläni, olen hukassa ja eksynyt. En näe valoa, on vain pimeää… Täällä sortuvat heikot ja vahvat selviävät. Täällä puuttuu merkitys hyvältä, mutta myös pahalta. Kauanko vielä? Joko pian? Ei. Minun on odotettava. En voi jatkaa, ennen kuin Se antaa luvan. Ilman Sen lupaa, minun on turha yrittää mitään.
On minullakin ollut hyvät hetkeni, ne ihanat hetket… Tosin tiedän, että siihen aikaan en voi enää palata.. Sen palapelin palasen hukkasin jo kauan sitten, enkä edes tiedä minne. En voi etsiä sitä.
Jos Se ei ole tyytyväinen, miten minun käy. Ei. odotan. Näännyn. Kuolen. Riudun. Joudun hyväksymään asiat jotka joskus pystyin kieltämään. Se ravistaa koko kehoani, koko mieltäni… Jos Se suuttuu, olen pulassa. Ihan kuin Se ei olisi jo tarpeeksi innokas pyörimään kannoillani. En voi sille mitään, milloin viimeksi olisin voinut?
Miksi jokin niin hallitsematon, vaarallinen ja oikukas, jokin niin arvaamaton, kiehtoo minua niin paljon? Se kiskoo minua puoleensa, ei, Se kiskoo elämääni puoleensa. vai ylläpitääkö Se sitä? Hengitänkö Sen kautta? Vai onko Se se, joka kuristaa minua öisin? Se mikä painaa rintaani ja tukahduttaa voimani? En tiedä, en ole koskaan tietänyt… miksi tietäisin nytkään?
Tämä leikki on vaarallinen leikki. Olen Leikkinyt tätä ennenkin… Joku sanoisi tulella leikkimiseksi, minä sanon tulen nielemiseksi. Kipu on huumaava, mutta lopulta siihen tottuu ja se turruttaa. Siitä tulee Nikotiinia, huumetta. Jään riippuvaiseksi, enkä pääse irti. Tähän huumeeseen ei vain ole vieroitusta, kun ensimmäisen kerran otat, et voi päästä enää karkuun. Ensimmäisen kerran jälkeen ei ole paluuta, valitettava totuus…. vai onko se onni? En tiedä...
Kai sinustakin on joskus tuntunut että kaikki on hyvin? No niin, en voi syyllistää sinua, et koskaan ole tuntenut haavojani syviä. Pysyviä. Niitä jotka vievät sinut kauemmas rannasta, kauemmas turvastasi. En ymmärrä. Se iski unelmiini takaapäin veitsen.
Rakkaudella Sinulle, varoituksen sanana.”
Hitaasti ja varmasti paniikki vyöryi kehooni. Kuka kirjoittaa tällaista? Mistä se lennokki tuli?
Kirjoittajan täytyy olla täysi sekopää! Tai ainakin hän oli häikäisevän rikki sisältä käsin. Sen jäädyttävän ja lamaannuttavan pelon keskeltä, tunsin säälin pistoksen. Mietin, miten haavoittunut sielullisesti kirjoittaja oli. Hänellä on varmasti piikkilankaa sydämen ympärillä tai jotain. Ainakin siltä se kuulostaa…
Miksi tunnen empatiaa sekopäätä kohtaan? Eikö minun kuuluisi olla peloissani? Tuo oli selvä uhkaus… Ja se puri.
Kun hetken aikaa olin tasapainotellut sekavien tunteideni kanssa, pelko voitti. Edellinen kirje oli ollut suora uhkaus. Uhkaus joka raastoi minua sisältä. Se oli myös paljastanut minulle uuden asian.
Nyt tiesin sen, mitä olin pelännyt kokoajan aina äitini kuolemasta.
Minua tarkkailtiin.
”Rum tu tu tum tu tu tum Ru-ru-rum tu tu tu tu tu tum rum tum tum.” Suuret rummut raikuivat ympäri Lantanan ja West Palm Beachin katuja.
”Jeeeeeo jeo jeo jeeeee!” Suuri tanssiajatar kulkue oli harjoitellut pitkään ja vaivalla, nyt he kulkivat tanssien pitkin vastavalmistunutta uutta siltaa. Hot Doggien, popcornin, rasvan ja savun haju leijaili kaikkialla ympärillämme, punaoranssien valojen valaistessa öistä kaupunkia.
Olimme huutava valopilkku pimeydessä, se iloitseva valopilkku.
Kauempana taustalla kaikui huilujen mystinen sointi ja basson jytke. Eri-ikäisiä ihmisiä, vanhoja ja nuoria, aikuisia ja lapsia oli kokoontunut ulos. Toinen toistaan värikkäämpiä ja koristeellisempia asuja yllään.
Oli lintua ja sutta, pöllöä ja huuhkajaa, paholaisia, demoneita, enkeleitä ja henkiä! Kaikkea mitä keksiä saattaa. Puheen sorina ja naurun rönsyilevä kaikui kiiri korviini. Meno oli huumaavaa.
”Kato!” Otsok oli vierelläni. istuimme kivisellä penkillä sillan reunalla ja ihailimme kulkuetta. Mukana oli jopa eläimiä! Hevosia!
Lumoutuneena kaikesta tästä ihastelin iltaa, en edes muistanut Lilyä. Tai päivän uhkausta.
Otsok oli hakenut minut hautuumaalta ja vienyt kaupoille. Kävimme läpi monia liikkeitä ; TJ Max, Ross, Target, Home de pot, Best buy, Marshall, Macys, JC penny… Kaikki. Olin ihan rättiväsynyt kaikkien sovitusten päätteeksi.
”Mites tää pitkähihaine? Eiks ookki söpö?”
”Otsok, mitä hiivattia mä teen pitkähihasella Floridassa?” Kohotin toista kulmakarvaani ja pörrötin intiaanipojan tukkaa.
”No mistä minä tiedän, kato nyt! Tuollakin on lumiharjoja tarjouksessa! Dollarin kappale!”
Naurahdin muistellessani kohtausta kaupassa ja vilkaisin ystävääni.
Nyt huomasin sen. Totuus jysähti niskaani raskaampana kuin tuhansien kilojen hiekkasäkki.
Tapa jolla nuo ruskeat silmät kiilsivät, nappasivat huomioni. Nuo lämpimät suklaasilmät olivat aina olleet…. Lempeät. Nyt ne olivat… En tiedä mitä. Ne olivat erilaiset.
”Ilotulitus alkaa näillä hetkillä!” Sillalle sijoitetuista megafoneista kajahti teennäisen pirteä miesääni ja jännitys oli käsin kosketeltavaa. Puheensorina hiljeni… Otsok kumartui minua lähemmäs.
”Tiedätkö mitä Char?”
”No?” Hymyilin. Yritin unohtaa tuon tumman, erikoisen katseen. Sen oli pakko olla vainoharhaa. Tolkutin itselleni faktoja siitä, että Otsok oli ihan normaali ja rauhoittelin itseäni.
”Minulla on unelma.” Hän vetäisi minut kylkeensä kiinni, katsoi silmiini, läpitunkevan syvälle. Ahdistavan syvälle. Hänen kehonsa oli jännittynyt sekä lämmin, melkeinpä kuuma.
”Millainen?”
”Että voisin vihdoinkin kostaa äidilleni.” Kohotin kulmiani ja kallistin hieman päätäni.
”Mitä tarkoitat?” Yritin työntää itseäni kauemmas, mutta hän puristi minut tiiviisti itseään vasten. Syvät silmät sisintäni jäytäen.
”Oletko ikinä miettinyt miten erikoinen nimi minulla on?”
”KAKSI MINUUTTIA TULITUKSEEN!” Kovaääniset kajahtivat korvani juuressa ja saivat minut säikähtämään.
”En ole.”
”Mietipä.” Hän hymyili uudella tavalla. Valkoiset hampaat erottuivat tummien huulien alta ja minulle tuli tuosta ilmeestä mieleen… Vaaniva susi!
”Otsok, päästä irti!”
”En, sinun on ensin ymmärrettävä.”
”PÄÄSTÄ!” Ihmiset kääntyivät katsomaan ja pojan oli hellitettävä otettaan.
”Mikä sinua vaivaa?” Erkanin hälinästä. Tuntui kuin koko paikalla olisi ollut vain minä ja Otsok. Mitä hän tarkoitti?
”Minun toinen siskoni ei lakannut pitämästä yhteyttä.” Lopulta sanoja. Hän kääntyi ja hautasi kasvonsa käsiinsä.
”Mitä!?” En ymmärtänyt yhtään mitään.
”Hän kuoli…” Kohotin kulmiani äärimäisen yllättyneenä. Kasvot pongahtivat minua kohden. Ne olivat... nälkäiset.
”Äitinikin on jo kuollut… Hän kuoli neljä vuotta sitten.”
”Otsok… Mitä sinä…” Tämä oli liikaa. liikaa yhtäläisyyksiä. palaset loksahtelivat hitaasti paikoilleen. Nousin seisomaan, irrottamattani katsetta tuosta pojasta.
”Nyt on jäljellä enää pikkusiskoni… Charity.”
Silmäni laajenivat.
”Olet hullu.” Älähdin. Hän hyrähti. Ennen niin lämmin ja rakastettava hyrähdys, oli nyt vain kylmä, karmiva. Mies nousi jaloilleen. Mies jota en tuntenut. Sitä mukaan kun hän käveli lähemmäs, minä peräännyin. peruutimme väkijoukon seassa. Minä aurasin meille tietä. Törmäilin ihmisiin jotka tuhahtelivat harmistuneena. Tuijotimme toisiamme, katseemme eivät katkenneet.
”Otsok Avinaav, Otsok Avinaav, Otsok Avinaav.” Hän hoki nimeään.
PAUM!
Kiljaisin kun ensimmäinen raketti välähti. Yö värjäytyi erilaisista sinisen sävyistä.
”Otsok Avinaav.” yhä nopeammin, nopeammin. Nyt melkein juoksin takaperin. En edes tajunnut itkeväni, ennen kuin huomasin näkökykyni hämärtyvän. Peruutin. peruutin. Hän tuli kannoillani. Neljä metriä. Kolme metriä. Nopeammin. Neljä metriä. Seinä.
SEINÄ!
Törmäsin seinään. Minulla ei ollut pakotietä. Ohut käytävä oli ehkä kahden metrin, tai puolentoista, levyinen. En voinut juosta eteenpäin, koska edessä olisi vain pieniä, hämäriä kujia.
”Otsok Avinaav.” Punainen raketti räjähti. Se väritti hänen kasvonsa. Itkin ja pudistelin päätäni.
”EI!”’ Hän lähestyi.
”EIII!” Painauduin seinää vasten. Sydämeni laukkasi. Kukaan ei kuullut.
”Otsok Avinaav.” Hän pysähtyi minuun. Olimme kiinnikäin. Kuuma hengitys löyhähti kasvoilleni ja yritin kyykistyä, luikahtaa pois hänen painonsa alta, mutta se oli mahdotonta.
hitaasti, hänen suunsa lähestyi korvaani.
”Otsok Avinaav.”
”Miksi…. Hoet… Nimeäsi…?” Ääneni värisi, enkä voinut kääntää katsettani taivaasta. Minua kuvotti, oksetti, pyörrytti, pelotti.
”Vaaniva Kosto, Otsok Avinaav, Vaaniva Kosto.” Tietenkin! Miksen tajunnut aiemmin! Itkuni yltyi. Typeryyteni oli ajanut minut tähän, olin pulassa, toivoton, loppuun palanut. Epätoivo piti minua lujassa otteessaan.
” No, älähän nyt Char, minä pidin sinua vahvana”
”Häivy”
Inho lävisti kehoni kun hän puhui minulle hellittely nimellä. Otsok painoi minua olkapäistä seinää vasten, perääntyi hieman, ojensi kätensä suoriksi väliimme… Se oli virhe.
Hyppäsin. Vedin jalkani koukkuun rintaani vasten ja luotin siihen että hän työntää minua tarpeeksi voimallisesti. Osuin oikeaan. Potkaisin.
Kuului inhottava rusaus kun kiiltonahkaiset, piikkikorkoiset ja punaiset kenkäni upposivat miehen vatsaan. Otsok horjui taaksepäin, kaksinkerroin painuneena, kylkiään pidellen. Minä tipuin takamukselleni maahan, ja painauduin seinää vasten. Silmät suurina kuin lautaset, katsoin hänen horjumistaan reunalla.
Nyt oli kyse elämästä ja kuolemasta. Jos hän tippuisi monia metrejä syvään virtaukseen, olisin turvassa. Jos hän pysyisi tiellä, minä olisin kuollut.
Vihreä raketti räjähti, sokaisi meidät kaikki. Ympärilläni kajahteli ilotulituksen loppuhuipennuksen räjähdykset. En kuullut mitään muuta kuin paukahtelua… En kuullut edes molskahdusta, kun mies tippui veteen.
Hän putosi… Olin voittanut. Nousin jaloilleni ja kävelin vettä ja maata rajaavan tien reunalle. Kurkkasin reunalta kaksi metriä alempana olevaan veteen. Ainoa muisto Otsokista oli veden rauhallinen väreily kohdassa johon hän putosi. Rojahdin polvilleni… Se oli ohi.
Hengitys oli katkonaista, vaikeaa. Päätäni särki ja suoleni menivät vaikka kuinka monelle mutkalle.
Neljä vuotta myöhemmin
Charity nojaili ikkunalautaan ja katsoi Evian, sekä Dhalian leikkiä ulkona. Hekin olivat perineet Wintownin suvun piirteet. kaikilla suvun naisilla oli paksu musta tukka, sekä nuo pistävän viileät sini silmät. Nuoret neitokaiset leikkivät iloisina ulkona, kun Charity hääräili keittiössä, kurkki välillä ikkunasta ulos kokkailun lomasta.
Rudy, Charityn tuore aviomies oli parasta aikaa matkalla kotiin. Päivälliseksi olisi kanan rintaa, uusia perunoita sekä herkullista salaattia.
Elämä hymyili. Charity oli päässyt lopultakin yli elämäänsä varjostaneesta varjosta, joka liittyi suvun salamurhiin, Otsokiin… Tai no tarkalleen ottaen Vaanivaan kostoon. Charity ei tiennyt millä nimellä olisi sitä miestä kutsunut…
”Think about me, when you walk away. Think about me when I wake up and you’re gone, to the break of dawn…” Eric Saaden uusin hitti soi radiossa, Charityn hyräillessä sen tahtiin. Naisen kasvoilta säteili avoimuus ja elämän ilo, hän oli muuttunut.
Hän ei ollut enää niin sulkeutunut, varautunut taikka ahdistunut. Charity oli vahvempi ja elämänjanoisempi. Hän oli valmis kokeilemaan uusia asioita ja näkemään maailmaa.
Nuori nainen kumartui vetämään kanaa uunista. Höyryävän kuuma ruoka tuoksui fantastiselta ja vahvisti kesäistä tunnelmaa.
”hei.” Sydämen pysähdys. Charity jähmettyi niille sijoilleen… Se oli Otsok… Kana putosi lattialle, lasinen vuoka särkyi. Nuori nainen kääntyi kannoillaan, nojasi keittiön työ tasoa vasten ja sieppasi nopeammin kuin käärme kiiltävän veitsen tiskialtaasta.
”Pysy minusta kaukana.”
”Sisko rakas…”
”CHARITYY! Kotona ollaan!” Se oli Rudy. Hymy kohosi tällä kertaa Charityn kasvoille. Se sama suden hymy jota Otsok oli neljä vuotta sitten hymyillyt tälle naiselle siltajuhlilla… Nyt, tämä sai luvan loppua.
