Illalla telkkarissa mainitsivat meneillän olevasta "Dekkariviikosta?" Kaivelin dekkarikansiostani tämän, jos tämä talvisesta tapahtuma-ajastaan huolimatta sopisi ajankohtaan dekkarina.
Hiippari
Aurinko paistoi tähän aikaan vuodesta vielä alhaalta, mutta näin keskipäivällä sen valo valkoisen lumen ansiosta häikäisisi miehen valoarkoja silmiä, ellei hän käyttäisi vahvasti tummennettuja aurinkolaseja.
Käsi sipaisi lippalakin alta näkökenttään pyrkivän hiussuortuvan sivuun ja jatkoi noukkimaan savukeaskin taskusta. Käden liike eteni sulavana sarjana sijoittamaan savuketta huulten väliin, ja edelleen pakettiauton oven avaukseen.
– Koulun alueella ei saa polttaa tupakkaa, kirkas lapsenääni, jossa oli vahva moitteen sävy, sai miehen käännähtämään nopeasti.
– Hyvä, kun muistutit. En tietenkään ala täällä polttelemaan, mies lausui ystävällisellä äänellä ja antoi tytölle leveän valkoisen hymyn virheettömällä hammastarhallaan. - Mikä sinun nimesi on? hän vielä kysyi.
Tyttö katsoi miestä hieman hämmästyneen näköisenä ruskeilla silmillään, mutta ei vastannut. Pienen hetken emmittyään tyttö käännähti ja juoksi kauempana olevien koululaisten joukkoon.
Mies katsoi mietteliäänä tytön perään. Sofia, se oli tytön nimi. Sofia yksitoista vuotta, mies tiesi sen, hän oli ottanut asioista selvää.
Heti autoon noustuaan, huulilla roikkuva savuke sai tulta sytkäristä.
– Tiedän kyllä, missä sinä asut Sofia, mies mutisi itsekseen.
– Tiedän sen ja tiedän sinun vartijastasikin, vaikket sinä tiedäkään, ja juuri se tekeekin asiastani mielenkiintoisen, hän vielä jatkoi
Autosta mies katseli vielä hetken lapsijoukkoa, kunnes käynnisti auton ja ajoi pois.
Mitään ihmeteltävää miehen käynnissä ei ollut. Hän oli kouluviraston yleismies: vahtimestari, talkkari, huoltomies ja lähetti samassa persoonassa.
Hiussuortuva pyrki edelleen näkökenttään. Mies nakkasi lippalakkinsa auton penkille, ja käänsi toisella kädellään tupeeta. Tekotukalla alkoi olla ikää, eikä se enää istunut täysin luotettavasti, mutta tätä hän oli käyttänyt aina töisä ollessaan. Luultavasti työkaverit kyllä olivat huomanneet tukan oikean laadun, mutta kukaan ei asiaan näyttänyt kiinnostusta tuntevan, ja hyvä niin. Päälaen karvattomuus oli miehelle kipeä asia. Eikä puutos koskenut pelkkää päälakea, vaan koko kehoa. Aina kulmakarvoja ja silmäripsiä myöten mies oli pelkkää ”posliinia”.
Murrosiän alkaessa olivat lapsuuden aikaiset paksut ruskeat kiharat varisseet olemattomiin, antaen tilalle kuitenkin syvän trauman, jota ei suinkaan ollut lieventänyt tyttöjen pilkalliset huomautukset, hänen pyrkiessään vastakkaisen sukupuolen suosioon.
Eivätkä lääkärien toteamat harvinaisesta geenimuunnoksesta juurikaan olleet itsetunnolle kohentavia kommentteja. Varsinkaan, kun niihin liittyi poikkeuksetta hoitokeinona peruukki. Jo ajatus peruukista omassa päässä oli tuon ikäiselle kuin otsassa olisi ollut polttomerkki: ” karvaton kuin sammakko”. Kuinka monesti hän olikaan kuullut tuon lauseen lausuttuna ivallisella tytön äänellä.
Kerran oli äitikin erehtynyt tuon saman toteamaan, mutta vain yhden kerran. Pian sen jälkeen åiti olikin kuollut häkämyrkytykseen. Hän itse oli silloin ollut neljäntoista. Onnettomuudeksi se oli silloin todettu.
Silloin he olivat asuneet pienellä paikkakunnalla vanhassa uunilämmitteisessä rintamamiestalossa. Hän muisti hyvin vielä, kuinka helppoa se oli ollutkaan. Itse hän oli nukkunut yläkerran huoneessa, ja tiennyt hyvin ettei häkä sinne asti nousisi.
Sijaisperheessä, johon hänet siirrettiin, hän ei viihtynyt puoltakaan vuotta. Nuorisokodissa johon hän sen jälkeen muutti, häntä pidettiin outona. Se sopi kyllä oikein hyvin, sillä se takasi hänelle oman rauhan.
Monta vuotta kaikki meni hyvin, mutta sitten tulivat unet. Unet, jotka alkoivat erään tuulisen päivän jälkeen. Tuuli oli meinannut kiskaista lippalakin miehen päästä ja estääkseen tapahtumaa, oli hän tavoittanut lippistään liian kiivaasti, jolloin huonosti istuva peruukki oli liikahtanut. Viideskuokkalainen tyttö sattui näkemään tapahtuman, eikä peitellyt ilkkuvaa nauruaan. Nuo unet toivat äidin takaisin painajaismaisena haamuna, joka ilkkui karvatonta poikaa yhdessä tuon viidesluokkalaisen kanssa.
Hän kyllä luuli keksineensä keinon painajaisista päästäkseen, mutta se toimi vain aikansa. Unista pästäkseen oli hänen tehtävä tekoja, jotka kauhistuttivat häntä itseäänkin, ainakin aluksi.
---------
Pakkasta on luultavasti jo yli viidentoista asteen, ja se tuntuu yhä kiristyvän. Harmaa, pitkä popliinitakkini näyttää varmasti säähän sopimattomalta, mutta se on välttämätön yöllisellä tarkkailuretkelläni.
Minä olen entinen poliisi ja nykyinen yksityisetsivä, joskin viimeisestä vastaanottamastani toimeksiannosta on jo kulunut ainakin kolme vuotta. Jatkan sitä yhä, vaikka en ole edistynyt asiassa tuumaakaan ja saattaa olla, etten tule koskaan edistymäänkään. Etsin näillä yöllisillä retkilläni "Hiipparia". En viimeisen kolmen vuoden aikana ole nukkunut yötäkään. Aloitin yölliset tarkkailuni aikanaan yksin, mutta nyt minulla on seurana ja apuna koirani Zorro.
Hiippari on mysteeri myös poliisille, eikä ainoastaan mysteeri vaan painajainen pahimmasta päästä. Lempinimestä voisi päätellä “Hiipparin” olevan joku häiriintynyt tirkistelijä, mutta kyse on paljon vakavammasta asiasta.
Kolmannen lapsiuhrin jälkeen poliisi piti suuren tiedotustilaisuuden, jossa minäkin olin läsnä. Muistan yhä rikoskomisario Eva Speltin sanat, jotka saivat ajatukseni heräämään: “ Olemme laatineet tekijästä profiilin, joka on tosin hyvin hatara ja epävarma. Jostakin on kuitenkin lähdettävä liikkeelle. Tekijä on nuori, tai nuorehko mies. Vakavasti häiriintynyt, hänellä on seksuaalinen pakkomielle pikkutyttöihin. Poliisipsykologin mukaan tekijällä on trauma aikuisiin naisiin, tämä saattaa johtua vaikeasta äitisuhteesta, ehkä jopa hyväksikäytöstä. Vaikuttaa siltä, että tekijä valitsee uhrinsa kahdeksan- kaksitoistavuotiaista tytöistä, joilla ei vielä ole havaittavia naisellisia muutoksia kehossaan. Tekijä on äärimmäisen kärsivällinen tarkkaillessaan uhriaan ja odottaessaan sopivaa hetkeä.
Tekotapa näyttää olevan aina sama. Hän on onnistunut tunkeutumaan uhrinsa kotiin yöaikaan. Ensimmäisellä kerralla avoimen ikkunan kautta, ja kahdella muulla kerralla tiirikoimalla takaoven lukon. Hän tarkkailee kohdettaan, ja valitsee aina paikan, jossa ei ole sisaruksia, eikä lemmikkejä. Ei ainakaan koiraa. Emme usko sen johtuvan allergiasta, tai koirapelosta vaan siitä että, lemmikkieläin saattaa herättää talonväen. Me emme siis oikeastaan tiedä paljoakaan tekijästä, joten kehotamme ihmisiä hankkimaan turvalukot, ja mahdollisuuksien mukaan, ellei allergiset syyt estä, myös koiria lemmikiksi. Tekijä on vapaana, ja luultavasti jatkaa toimintaansa, jos saa mahdollisuuden. Meillä on tiedossa tekijän dna ja veriryhmä, muttei muuta tunnistetta.”
Tuo tiedoitustilaisuus oli se hetki, jolloin näin asiat uudessa valossa. Sen jälkeen olen jokainen yö jo reilun kolmen vuoden aikana seisonut tällä samalla paikalla, vanhan muuntajarakennuksen ovisyvennyksessä tarkkaillen vajaan sadanmetrin päässä olevaa omakotitaloa. Taloa, jossa asuu sisareni perhe. Sisarellani on yksi lapsi, nyt jo yksitoista täyttänyt Sofiatyttö. Niin kuin olettaa sopii, Sofia on vanhempiensa silmäterä, ja enonsa lemmikki. Sen sijaan, että kiertelisin päämäärättä etsiskelemässä toimeksiantoni perusteella Hiipparia, päätin varmistaa ettei pikku Sofia ainakaan joutuisi tuon mielenvikaisen pedon uhriksi. Minä valvon joka ainoa yö siihen asti, kunnes Sofia täyttää viisitoista, ellei Hiippari sitä ennen jää kiinni.
Tuo peto ei ole lopettanut toimintaansa vielä. Tuon poliisin tiedoitustilaisuuden jälkeen oli pitkään hiljaista, ja yleisesti luultiin Hiipparin säikähtäneen ja lopettaneen. Näin ei kuitenkaan ollut. Reilu kaksi vuotta oli kulunut, kun tuli neljäs uhri. Kymmenvuotias tyttö löydettiin aamulla vuoteestaan kuristettuna. Hiippari oli peitellyt uhrinsa vuoteeseen. Kasvot tyynyä vasten ja hiukset kauniisti harjattuna, sekä pehmonalle kainaloon astetettuna. Aivan, kuten kaikki aiemmat uhrinsa. Hiippari oli jättänyt käyntikorttinsa. Talossa oli turvalukot ovissa, ja ne olivat olleet kiinni. Mitään murtojälkiä ei löytynyt, joten poliisi oletti hiipparin livahtaneen sisään tytön tultua koulusta. Ehkä tyttö ei lukinnut ovea, ei ainakaan turvalukolla, joten Hiippari on voinut tiirikoida lukon ja piiloutua rakennukseen. Vain yhden ikkunan säpit olivat olleet auki, joten tekijä luultavasti poistui sitä kautta.
Lehdistön käyttöönottama nimi “Hiippari” sai alkunsa yleisöosastokirjoituksesta kolmannen uhrin jälkeen. Vaikka nimitys teki selkeästi vääryyttä kohteelleen, se sai nykyisin kylmät väreet nousemaan selkäpiihin esiintyessään missä tahansa yhteydessä.
Tuon viimeisen tapauksen jälkeen aloin pukeutua tähän harmaaseen popliinitakkiini. Varustauduin muutenkin kohtaamiseen Hiipparin kanssa. Kontaktieni avulla hankin pimeiltä markkinoilta päällekkäispiippuisen haulikon, josta sahasin piiput reilun vaaksan mittaiseksi, ja typistin perätukin noudattelemaan kämmentuen pistoolikahvan muotoa. Haulikko on ase, jonka käytöstä ei jää jälkeä joka voi johtaa aseen yksilölliseen tunnistamiseen. Pehmeästä vuohennahasta valmistelin aseelle kannattimen, joka istuu oikean reiteni päällä. Popliinitakissani ei ole enää oikeanpuoleista taskua, vaikka näyttäisikin siltä että, kuljeskelen käsi siinä taskussa.
Kello on pian jo kaksi aamuyöllä, ja tarkkailen katulyhdyn valossa kylpevää pihaa. Taivas on tähtikirkas, eikä kuu ole näkyvissä. Pakkanen kiristää yhä otettaan, mutta olen jo kokemuksen myötä oppinut pukeutumaan tilanteen mukaan, enkä juurikaan palele.
Zorro istuu rauhallisesti, eikä mitään sellaista ole näkyvillä, mikä voisi olla huolestuttavaa. Ketään ei näy liikkeellä. Taivaalla välähtää revontulten nauha ja sen soljuva tanssi saa hetkeksi huomioni. Talvinen yö voi olla suorastaan lumoavan kaunis. Tähtitaviaan näytelmä olisi vielä jonkin aikaa katsottavissa, vaikka lähestyvä pilvirintama jo sen osittain kätkeekin. En tohdi kuitenkaan pitkään seurata tuota öistä valoilmiötä, vaan käännän katseeni takaisin pihapiiriin. Pienen hetken kuluessa tunnen äkkiä outoa levottomuutta. Onko joku muuttunut pihapiirissä? Keskitän huomioni tarkkailuun, mutta en keksi mikä aiheuttaa oudon aavistuksen. Nostan kaulaltani nahkaisen kiikarilaukun. Venäläinen Zenith, sopivan valovoimainen näihin oloihin, luo eteeni pyöreän ikkunan pihapiiriin. Pakkaslumi kimalteleen näkökentässä tuhansin timantein, kun liu'utan pihapiiriä silmieni edessä. Tontin kulmassa, paikassa, josta kadulta lähtee kevyenliikenteen raitti kohti tarkailupaikkaani, kasvaa kolmen koristetuijan ryhmä, käännän liikesuunnan takaisin. Äkkiä pysäytän liikkeen, ja palaan takaisin tuijaryhmään. Oliko siinä jotakin, mitä en aiemmin havainnut? Tuijien välissä valkoinen kasa, luntako? Ei! Katuvalo käy siihen, mutta siitä puuttuu jotakin. Lumikiteitten kimallus! Tuo kasa ei kimaltele, kuten lumi ympärillä. Lasken kiikarin laukkuunsa ja lähden liikkeelle. Zorron hihna vasemmassa kädessäni, oikea käsi poplarini “taskussa”, kävelen kevyen liikenteen raittia kohti sisareni taloa. Pakkaslumi narskuu askelteni alla. Uskon näyttäväni juuri siltä, miltä haluankin. Öiseltä koiran ulkoiluttajalta, unettomalta kulkijalta, joka viluisena vaeltaa hiljaisia katuja. Tuijien kohdalla kurkistan lauta-aidan yli kohtaa, jossa olin äsken näkeväni valkoisen möykyn. Siinä ei ole mitään, ei möykkyä, ei lumiukkoa, ei ainakaan Hiipparia. On siinä kuitenkin jotain, siinä on jäljet lumessa. Kierrän kadun puolelle ja portista pihaan. Kumarrun tutkimaan jälkiä lumessa. Löysää pulverimaista lunta, josta selvää jalanjälkeä on turha toivoa löytävänsä. Lumi kertoo kuitenkin jotain. Se on pulverimaisen löysää, ei kovettunutta, joten jälki on tuore, juuri äsken syntynyt. Tässä oli joku hetki sitten ja se joku saattoi olla Hiippari. Tätä hetkeä ajatellen olin kouluttanut Zorroa, sillä koiralla on ärimmäisen herkkä hajuaisti. Zorrolla se on vielä poikkeuksellisen herkkä. Annan koiralle käskyn, ja se alkaa nuuhkia jälkeä häntä heiluen.
Käännän katseeni lumessa näkyvään jälkeen. Se tulee talon seinustalta, kohdasta, jossa ovat kellarin kapeat, yläreunasta saranoidut ikkunat. Lasit heijastavat lumista pihaa. Äkkiä kauhu leimahtaa, kuin tulinen liekki sisälläni. Toisen ikkunaruudun keskellä on musta pyöreä laikku. Tiedän heti, mikä se on. Lasiharpilla tehty aukko. Adrenaliini jyllää verenkierrossani astellessani nuo muutamat metrit kellarin ikkunan luo. Työnnän käden aukosta ja kokeilen sisäpokan lasia. Ulkopoka heilahtaa hieman, sen säpit ovat auki. Huokaisen helpotuksesta, lasi on ehjä. Samassa sisäpoka kuitenkin heilahtaa sisäänpäin. Se ei ole säpissä. Kauhu iskee uudelleen, ja mieleni tekee rynnätä ovelle. Herättää talonväki ja nähdä kaiken olevan kunnossa, ettei Hiippari ehtinyt käydä sisällä. Ettei mitään pahaa ehtinyt tapahtua.
Olen jo rientämässä etuovelle, kun mieleen nousee uusi pelko. Oli tilanne mikä tahansa, Hiippari pääsee pakoon, jos säntään taloon sisälle. Olipa peto ehtinyt käydä sisällä tai ei, on nyt ainutlaatuinen tilaisuus saada tekijä kiinni. Zorro ei näin tuoretta jälkeä hukkaa. Näin keskellä yötä ei täällä esikaupunkialueella ole juurikaan liikennettä eikä liikkujia, joten jälki säilyy.
Zorrolla on vainu, se on lukenut jäljen ja on valmiina seuraamaan, joten minun on tehtävä päätös. Katu on täysin autio, mutta koiraa se ei haittaa. Sillä on selvä tieto seurattavan kulkusuunnasta. Zorro lukee jälkeä suoraan ilmasta, vain ajoittain se laskee kuononsa lähelle kadunpintaa, kuin varmistaakseen havaintonsa.
Hiippari on livahtanut portista kadulle ja lähtenyt kulkemaan niin, että rakennus on antanut näkösuojaa minun saapumissuuntaani. Mietin kävellessäni mahdollisuuksia siihen, kuinka todennäköistä on se, että hiippari ehti käydä sisällä rakennuksessa. Vai havaitsinko miehen ehkä sittenkin riittävän ajoissa. Yritän saada itseni vakuutetuksi jälkimmäisestä vaihtoehdosta, mutta sitä vastaan nousee yhä todennäköisemmältä vaikuttava seikka. Ikkunat eivät olleet säpissään, ja havaitessani hahmon, se oli jo poistunut seinustalta. Miksi se olisi tehnyt niin, jos oli jo onnistunut avaamaan kellarin ikkunat? Huomaan kiihdyttäneeni kävelyvauhdin liian nopeaksi ja pakotan itseni hidastamaan. Haluanhan yhä vaikuttaa vain koiraansaa ulkoiluttavalta yön vaeltajalta. Uskon Hiipparin olevan tietoinen minusta ja koirasta, mutta en halua hänen aavistavan meidän olevan hänen jäljillään. Oikea käteni puristaa pähkinäpuista aseen tukkia ajatellessani pikkuista Sofiaa. Huomaan tuntevani kiihkeää kostonhimoa, vaikka enhän voi tietää sitä, onko Hiippari päässyt päämääräänsä sisareni talossa. Ajattelen jo kohtaamista Hiipparin kanssa ja huomaan toivovani, ettei tämä antautuisi vaan yrittäisi käydä kimppuuni.
Zorro kääntyy seuraavasta kulmasta vasemmalle. Edessä on noin parinsadanmetrin mittainen umpikatu, joka päättyy sen samaisen metsikon reunaan, jonka toisessa laidassa on tarkkailupaikkanani ollut muuntaja. Tunnen paikat hyvin, ja tiedän kadun päästä lähtevan polun, joka kulkee muuntajalta lähtevän sähkölinjan alla. Polku on koiranulkoiluttajien suosima, ja hyvin paljon kuljettu, vaikkei se varsinaisesti kuulukaan kevyenliikenteen reitteihin. Polku johtaa siis jokseenkin samaan paikkaan, josta lähdin liikkeelle tuokio sitten. Toki siltä lähtee haarautuma, jota pääsee pienteollisuusalueen laidalle, ja siellä olevalle katuverkolle.
Määrätietoisesti Zorro hakee jälkeä metsän hämärässä. Vaikka alueella ei ole valaistusta, niin pakkaskuurassa olevat puut taittavat osan kaupungin valosaasteesta, ja sähkölinjan alla olevan polun pystyy havaitsemaan. Olen jopa näkevinäni edessäpäin valkean hahmon, joka juuri poikkeaa viivasuoralta linjalta oikeallapuolella olevien kuusentattaroiden taakse. Samassa näkökenttäni sulkee kuuraisilta oksilta irtoava vitilumen ryöppy, jonka saa liikkeelle pieni tuulenpuuska. Painan vaistomaisesti katseeni alas, en haluai silmilleni tuota lumituiskahdusta. Jollen olisi niin tehyt, en olisi ehkä huomannut polulta vasemmalle lähtevää jälkiuraa. Rinnassani käy kipeä vihlaisu, tajutessani jälkijonon suuntana olevan sellainen, että sen täytyy johtaa suoraan kohti sisareni kotia. Pysähdyn. Näinkö hetki sitten tuolla kauempana Hiipparin hahmon, vai oliko se tuulenpuuskan aihettama vitilumen ryöpsähdys? Sananlainen kuin juuri äsken tässä kohdassa tapahtunut. Osoitan jälkeä Zorrolle, joka pyörähtääkin haistelemaan sitä. Zorro on selvästi kiinnostunut, joten oletan jäljen kuuluvan Hiipparille. Mutta, onko tässä jälki, jonka Hiippari jätti aiemmin mennessään talolle, vai onko hän kaartanut talolle takaisin . Jälkimmäinen vaihtoehto tarkottaisi, että hiippari oli tullut häirityksi ennen taloon tunkeutumista, ja pyrki nyt suorittamaan aikeensa loppuun. Huomaan toivovani juuri sitä. Minulla olisi vielä mahdollisuus ehtiä estämään teko. Zorro on kuitenkin tehnyt omat päätelmänsä ja haluaa jatkaa polun suuntaan.
Kuusentattaroiden kohdalla polku haarautuu, ja oikealle lähtevä ura päättyy noin viidenkymmenen metrin päässä katulamppujen valaisemaan kadunpäähän. Siitä alkaa pienteollisuusalueen reunaa myötäävä Kisällinkatu. Katu on parinsadanmetrin mittainen suora, jolla ei ole poikkikatuja. Tiedän paikan hyvin ja mikäli Hiippari on suunnanut kulkunsa sinne, on minun melkoisella varmuudella tavoitettava näköyhteys tuolla kadunpätkällä. Päättelem mielessäni, ettei Hiippari lähde juoksemaan pakoon sillä juokseva mies teollisuusalueella herättäisi mahdollisesti paikalle osuneen vartiomiehen huomion. Oletan edelleen Hiipparin pitävän minua tavallisena koirankävelyttäjänä, vaikka ajankohta ehkä onkin poikkeuksellinen.
Pettymyksen tunne iskee voimakkaasti päästessäni Kisällinkadun päähän. Pitkä hyvin valaistu katu ei paljastakaan valkopukuista Hiipparia. Pienen matkan päässä on ryhmä jäteastioita, joiden luona hääräilee joku laitapuolen kulkija. Kumarainen, matala spurgu kävelee töksähtelevin askelin jäteastioille. Tumman pompan alta pilkistävät jalat harittavat sen näköisesti, että ukko on tainnut laskea housuihinsa. Päätän kääntyä takaisin ja kiirehtiä sisareni talolle. Jäljet metsässä kaivavat yhä enemmän mieltäni.
Zorro on yhä vakuuttunut asiastaan, eikä ole valmis luovuttamaan. Ehkä Hiippari on onnistunut poikkeamaan kadulta johonkin kiinteistöön. Se olisi jo melkoinen voitto meille, sillä rakennuksessa piileskelevä tekijä olisi siellä tavallaan säilössä. Hälyttäisin poliisit paikalle, ja antaisin virkamiesten hoitaa hiipparin kiinnioton. Se olisi yhtäaikaa voitto ja tappio, sillä jo silloin, kun hankin aseen, olin valmistautunut siihen, ettei lastenmurhaaja tulisi pääsemään enää koskaan vapaalle jalalle. Minähän en tietysti voisi lähteä murtautumaan mihinkään rakennukseen, olisi pakko antaa poliisin hoitaa asia. Se johtaisi oikeuskäsittelyyn ja tuomioon. Elinkautinen kestäisi aikansa, ja mikäli aiempaa väkivaltataustaa ei olisi, ensikertalainen voisi olla vapaana jo viiden- kuuden vuoden jälkeen. Se tuntuu suorastaan vääryydeltä niitä lapsiuhreja kohtaan, jotka Hiippari on öisillä retkillään jälkeensä jättänyt.
Tiedän, että minun jo nyt pitäisi ottaa yhteys poliisiin ja kertoa olevani Hiipparin jäljillä, mutta en edes harkitse sitä vaihtoehtona.
Saavun roskiksia dyykkaavan “kadunmiehen” kohdalle, ja lähden hiemaan kiertämään, etten turhaan häiritsisi miehen puuhailua. Zorro pysähtyy, ja jäykistyy toinen etujalka ilmassa. Sähköinen värähdys kulkee kehoni lävitse. Koira on merkannut roska-astian.
-Älä avaa sitä kantta! huudahdan valkoista kassia kannattelevalle tölkkienkeräilijälle.
- Eti itelles omat roskikset, kähisee ääni jostakin pompan hupun pimennosta. - Nää on kuule meikäläisen mesta, eikä näistä riitä lottovoittajille jaettavaksi.
Äijä alkaa kääntyä hitaasti kohti minua, ja katuvalon osuessa hupun sisään, näky saa minut lamaantumaan silmänräpäyksen ajaksi. Hupusta ei paljastu rappioalkoholistin parroittuneet kasvot, vaan valossa valkoisena hohtava pääkallo. Tunnen, kuinka sydämeni jättää lyöntejä väliin, ja jäinen salama kulkee kehoni lävitse. Samassa pompan etumus aukeaa, ja sen valkoinen sisäpuoli kehystää mustiin pukeutuneen hoikan hahmon, jonka musta puku on kuvioitu valkoisella luurangolla. Talvitakin sisällä kumarassa ollut luuranko kimmahtaa vieterin lailla suoraksi, ja sinkoutuu kohti. Ehdin havaita katulampun kirkkaassa valossa välähtävän teräksen luurankomiehen oikeassa kädessä. Samassa kuuma aalto iskeytyy takkini alle, se syöksee kitkerää suolanmakuista ruudinsavua silmilleni ja suuhuni. Kaksi oranssinpunaista liekkiä puhkaisee takkini etumuksen lähes yhtäaikaisesti, aikaansaaden vaikutelman kaksihaaraisesta käärmeenkielestä.
Luurangon syöksy katkeaa, ja se suorastaan sinkoutuu taaksepäin, taittuen samalla linkkuveitsenomaisesti keskeltä. Hyökkäys päättyy roskalaatikoiden väliin, jonne luurankopukuun pukeutunut Hiippari lysähtää taittuen kaksinkeroin niin matalaksi, että tiedän heti laukausten murskanneen hänen selkärankansa. Hiljainen pulpahteleva korina kertoo vielä jäljellä olevasta pienestä elintoiminnasta.
Vaistomaisesti katson nopeasti ympärilleni, mutta en huomaa näköpiirissä ketään. Zorro nykäisee hihna, ja annan sille kädelläni merkin ja koira laskeutuu makuulle.
Astun pari askelta eteenpäin, aivan Hiipparin viereen. Ilmassa tuntuu veren ja ruudinsavun lisäksi murskautuneen luun haju ja se saa minut voimaan pahoin. Pidättelen oksennusta, sillä en voi antaa nyt ylen, en aio jättää itsestäni ylimääräisiä merkkejä, joiden avulla minut on myöhemmin helppo yhdistää tapahtumapaikalle. Tiedän poliisin olevan hyvin perillä yöllisestä valvontaharrastuksestani, joten on olemassa suuri todennäköisyys siitä, että minua tullaan tapauksen tiimoilta tutkimaan erityisellä huolellisuudella.
Tartun Hiipparin hupunreunaan ja nostan pääkallonaamion näkyviin. Katulampun valo välähtelee mustien silmäkuoppakuvioiden pohjalla. Leuka vapisee hillittömästi, ja suusta purkautuu korahteleva ääni, josta luulen erottavani sanat:
・ Anteeksi,.... anteeksi.
En ole kuitenkaan asiasta varma. Minun on vielä tehtävä yksi asia ennen paikalta poistumista. Vedän haulikontumpin esiin ja pudotan sen Hiipparin veriseen syliin. Lasken varovasti hupusta kannatellen yläkropan takaisin äskeiseen asentoon, ja huomaan sen vavahtelevan hetken, kuin viluisena. Sitten on jäljellä pelkkä hiljaisuus. Vilkaisen vielä ympärilleni ja nykäisen hieman Zorron hihnasta. Poistuessamme paikalta totean, ettei vieläkään näy ulkopuolisia. Tämä on teollisuusaluetta ja paikalla liikkuu kiertelevä vartiopalvelun yksikkö, joten Hiipparin pikainen löytyminen on hyvin luultavaa.
Kävellessäni havaitsen tuulen heränneen, ja ilmassa kieppuu lumihiutaleita. Huomaan ajattelevani sitä, kuinka huolella Hiippari näyttää suunnitelleen kaikki tekonsa. Nytkin hän oli varmasti ollut tietoinen yöllä alkavasta lumisateesta, joka peittäisi ne vähätkin jäljet tunnistamattomiksi. Hän on huomioinut mahdolliset yllättävät tilanteet pukeutumisessaankin. Takin kääntäminen oli hämännyt minutkin, samoin luurangon äkkinäisen eteentulon tarkoitus lienee ollut lamannuttaa mahdollinen yllättäjä parin silmänräpäyksen ajaksi , joka riittäisi nopeaan puukoniskuun. Jollen olisi varustautunut haulikonpätkälläni, makaisin nyt luultavasti roskalaatikoiden luona, tai luultavammin juuri laatikossa puukonreikä keuhkossani.
Olinhan minäkin laatinut omia suunnitelmiani kuluneen kolmen vuoden aikana. Jopa tätä tilannetta ajatellen. Pidin tarkoin selvillä missä sijaitsivat katuverkkoa kuvaavat valvontakamerat, ja suunnitellut reittini niin, etten kulkisi noilla katuosuuksilla. Minun liikkeitäni ei tapahtuma-ajankohdan jälkeen dokumentoisi yksikään kamera.
Toimistoni sijaitsee vanhassa puutalossa pienen matkan päässä keskustasta. Kaksi pientä huonetta katutasossa, ja yläkerrassa samankokoiset huoneet olen vuokrannut asunnokseni. Rakennuksen toisen pään suuremmat liiketilat kuuluvat polkupyöriin erikoistuneelle liikeyritykselle. Minun lisäkseni rakennuksessa ei asunut ketään, joten yöllisiä liikkeitäni ei ehkä pystyttäisi jäljittämään. Talossa on öljykeskuslämmitys, ja lämmityskattila sai uutta polttoainesta ylläni olleista vaatteista. Kello on jo yli aamuviiden, ja viimeiset vaateriekaleet, jotka olin leikkonut pienemmiksi, olivat tuhkana kattilan pohjalla.
-----------
Olen valvonut asuntoni sohvalla muutaman tunnin. Tiesin etten saisi unen päästä kiinni, sillä Sofian kohtalo poltti tajunnassani. Asiahan selviäisi yhdellä puhelinsoitolla, mutta sitä en voisi tehdä suuntaamatta itseeni epäilyjä Hiipparin kohtalosta. Mikäli Hiippari ehti käydä sisällä, soittoni yhdistettäisiin oikopäätä tapahtumien kulkuun. Jo pelkkä murtoyrityskin yhdistetään takuuvarmasti oikeaan tekijään, minun soittoni olisi vain yhdistävä lenkki tapahtumaketjuun. Entisenä poliisina minulla ei ollut epäilystäkään tapahtumien kulkusuunnista. Puhelimen ääni kajahtaa hiljaisuuden keskellä kammottavan kuuluvana. Pyörähdän istumaan ja nappaan luurin korvalleni. Outo, kipeä vihlaisu kulkee jossakin sisälläni, kuin riipivä sähköisku kuullessani tutun äänen värisevän korvaani:
・ Meillä on talo täynnä poliiseja, Sofian ääni värisee innosta. - Voitko tulla tänne nopeasti, meille on yöllä meinattu murtautua.
Helpotuksen hyökyaalto vyöryy ylitseni ja yritän hillitä itseäni, sekä ääntäni.
・ Mihin siellä minua tarvitaan, jos talo on jo poliiseja täynnä? yritän pitää ääneni leikkisänä.
・ Sinä saisit ne rosvot kiinni nopeammin, Sofia hihkuu puhelimessa. - Olethan sinäkin poliisi.
・ Entinen poliisi, sanon ja jatkan – No, minäpä lähdenkin tulemaan.
---------------
Sofia on aivan innoissaan, eikä näytä aavistavankaan kuinka vakavasta asiasta on oikeasti kysymys. Poliisit ovat kellarissa, jonne itsekin juuri laskeuduin. Veiskolan Jape entinen kolleega huomaa minut ja tervehtii:
- Kato dekkari. Mitä sinä täällä?
- Sofia soitteli talon olevan täynnä poliiseja. Lähdin katselemaan mikä on meininki, vastailin Japelle.
- Murtoyritys, näyttää siltä, ettei sisällä ole käyty , Veiskola jatkaa.
- Isolla porukalla olette lähteneet murtoa tutkimaan , totean.
・ Tässä on nyt vähän muutakin, Jape vilkaisee ympärilleen ja toteaa ettei vääriä korvia ole lähimaastossa. - Vartijat löysivät aamulla Kisällinkadulta vainajan ja nämä jutut saattavat liittyä toisiinsa.
En ehdi kommentoida, kun lankomies laskeutuu kellariin ja sanoo.
- Tuo ikkunan poka on vääntynyt niin kieroksi, ettei sitä ole saatu säppiin. Se on niin tiukka, että on ihme, että se on yleensä lähtenyt auki. Tuli aamulla kammottava ajatus , kun huomasin ulkopuolella jäljet ja rikotun ikkunan. Mahtaako olla sen Hiippain tekosia?
– Eipä nyt vedetä mitään ennakkoluuloja peliin tässä vaiheessa, Veiskola murahtaa. - Asia tutkitaan ja se selviää kyllä aikanaan.
Huomaan Japen selvästi välttelevän asiaan käsittelyä. Hän antaa peukalollaan merkin, ja seuraan Veiskolaa ulos. Seinustalla olemme tutkivinamme murtojälkiä, vaikka kumpikin tiedämme työn olevan jo suoritettu.
– Kisällinkadun kalmo on omituinen tapaus, enkä hämmästyisi, vaikka se osoittautuisikin Hiippariksi. En voi paljastaa oikeastaan muuta, sinä kun et ole enää poliisi. Tiedän sinun olevan kiinnostunut siitä Hiipparista, joten siitäkin syystä on matala profiili paikallaan.
– Onhan minulla toimeksianto Hiipparin löytämiseksi, ja sitä olen toteuttanut lähes päätoimisesti. Jos se nyt osoittautuu Hiippariksi, niin minulta menee kolmen vuoden palkkio. En kyllä silti panisi pahakseni, hymähdin Japelle.
Samassa pihaan kaartaa sininen Civic. Eva Spelt nousee ajokistaan ja tervehtii minua hieman töykeästi.
– Oletko sinä palannut poliisin hommiin, vai mitä teet täällä?
– En todellakaan ole. En edes harkitse niin kauan kuin “merentakanen” on siellä, vastaan tervehdykseen. Viittaan tarkoituksella kismaan minun ja komisario Ruotsalaisen välillä. Asiaan, joka laitoksella on hyvin kaikkien tiedossa.
– Siinä tapauksessa tiedoksesi. Ruotsalainen on lähdössä pääkaupunkiseudulle talousrikospuolen tutkijaksi. Pistä hakemus sisään. Nyt olet siviili ja siviilit eivät kuulu rikospaikalle, Spelt urahti kuivasti.
– Tämä on minulle sukulaispaikka ja minut on pyydetty paikalle talonväen puolelta, sanon ja väläytän tarkoituksellisesti ärsyttävän virnistyksen Speltille. Jätän yhtä tarkoituksellisesti mainitsematta kutsun tulleen pikku Sofialta.
– No, hyvä on. Älä kuitenkaan puutu poliisin toimiin ja pysyttele riittävän syrjässä. Kyllä sinä tiedät käytännön, Eva Spelt sanoo yllättävänkin sovinnollisesti.
-------------
On kulunut kolme päivää edellisestä tapaamisestani Eva Speltin kanssa. Olen hämmästyksekseni saanut kutsun poliisin tiedotustilaisuuteen, jota vetää rikoskomisario Spelt.
・ Aikaisin viime torstaiaamuna Pienteollisuusalueen Kisällinkadulta löytynyt vainaja on poliisin alustavien tutkimusten mukaan mahdollisesti paikkakuntaa vuosien ajan piinannut lasten sarjamurhaaja. Vainajan henkilöllisyys on poliisin tidossa, mutta se pidetään vielä tutkinnallisista syistä salassa. Poliisi tutkii tapausta kuolinsyytutkintana. Tapahtuma-aikana on alkanut lumisade, joka on viivästyttänyt uhrin löytämistä ja hankaloittanut tutkimuksia hieman. Alustavien tutkimusten mukaan ei ole syytä epäillä tapahtumaan liittyvän ulkopuolisia henkilöitä.
・ Tarmo Jarrala Uutis - Luohesta. Pitääkö paikkansa tieto jonka mukaan kyseessä on henkilö, joka oli samana yönä murtautunut lähistöllä olleeseen omakotitaloon? Kysyy nuori miestoimittaja, jonka tukka hehkuu porkkananpunaiseksi värjättynä.
・ Lähistöllä olevaan taloon on todella murtauduttu, ja poliisi tutkiin mahdollista yhteyttä. Spelt vastaa lyhyesti.
・ Talossa asuu tyttö, joka ikänsä puolesta sopii Hiipparin uhrien ryhmään. Onko tämä se yhteys, jonka perusteella poliisi arvelee vainajan olevan kyseinen Hiippari? porkkanapää tivaa.
・ Se on yksi syy, mutta meillä on muitakin viitteitä, joita parhaillaan ollaan tarkistamassa. DNA testien tulokset tulevat parissa päivässä, jolloin voimme olla asiasta varmoja. Yhteys varmistuu, tai sitten ei, Spelt jatkaa virallisen kuivalla linjallaan.
・ Onko niin, että kyseessä on itseaiheutettu kuolema, jonka syy on siinä, että tekijä tuli havaituksi, ja uskoi tulleensa tunnistetuksi, toimittaja tiedustelee.
・ En kommentoi tutkinnallisista syistä, Eva Spelt toteaa lyhyesti.
・ Pitääkö paikkansa tieto siitä, että kysymyksessä oleva henkilö on toiminut kouluviraston alaisuudessa?
・ En kommentoi tutkinnallisista syistä, urahtaa rikoskomisario.
・ Onko kyseessä itseaiheutettu ...tuota teko? Olen Uutispalstan toimittaja Nina Renkon nuori naistoimittaja ponnahtaa esittämään kysymyksiä. -Pitääkö tieto että, tekijä ampui itsensä katkaistulla haulikolla paikkansa?
・ Tutkinnallisista syistä en voi kommentoida tarkemmin.
Tiedoitustilaisuuden päätyessä Komisario Spelt viittasi minua jäämään. Toimittajien poistuttua Spelt nosti pöydälle termoskannun ja nouti kaapista kupit minulle, itselleen ja paikalle jääneelle Veiskolalle.
・ Olen aika uusi täällä, enkä oikein perillä tapahtumista tässä työyhteisössä, Spelt aloitti kaataessaan kahvia. - Sinulla ja Ruotsalaisella on joku perusteellinen välirikko, ja olen kuullut sen olleen syynä lähtöösi poliisin työstä. Kuten aiemmin oli puhetta, Ruotsalainen on lähdössä, ja jos sinulla on halua palata takaisin, niin Ruotsalaisen jättämä vakanssi on auki ja näkisin mielelläni sinut joukossamme. Kollegat täällä tuntuvat arvostavan osaamistasi ja toivottaisivat sinut varmasti tervetulleeksi takaisin.
・ Pannaanpa mietintään, vastasin. - Ei tämä dekkarinhomma aina niin tarunhohtoista ole.
Myhäilen itsekseni ajaessani takaisin toimistolle päin. Olin torstaiyönä laittanut tekstiviestin toimeksiantajani antamaan numeroon. Tänään olin saanut vihdoin vastauksen, jossa todettiin: “ Odotan virallista vahvistusta antamaasi tietoon. Mikäli tieto siitä, että Hiippari on hiippailunsa päättänyt, voit laittaa laskelman kuluista ja korvauksesta uudella viestillä. Palkkio tulee käteisenä, eikä siitä ole verottajalle tiedotettu. Hänen kanssaan saat menetellä oman näkemyksesi mukaan. “
Toimeksiantaja on mysteeri minulle. Yhteydenotto tapahtui tekstiviestillä prepaid numerosta, soittaessani numerosta ei koskaan vastata. Toimeksiantaja on varovainen, sillä noin puolen vuoden välein olen saanut nimettömältä lähettäjältä kirjeen, jossa kerrotaan uusi numero. Näin teletietojani seuraamallakaan ei ole helppoa päätellä mikä mahdollisista yhteydenotoista liittyy toimeksiantoon.
En ole kovin luottavainen siitä, saanko koskaan palkkiotani. Jostakin syystä en ole siitä kovinkaan huolissani. Onhan minulla nyt työpaikka tiedossa, joten ... Ajaus jäi kesken, toimistoni sohvalla nukkuneen Zorron nostaessa päätään ja suunnatessa kuononsa kohti ovea. Joku oli tulossa. Ovi aukesi koputtamatta ja sisään astui entinen kollega Veiskola.
– Terve! hihkaisi sisään astunut poliisimies.
– No, morjesta mieheen. Mikäpä virkamiestä dekkarin luo houkuttaa? kysyin.
– Eipä tässä ihmeempää asiaa ole. Päätin poiketa, jos vaikka saisin ensikäden tietoja mahdollisesta paluustasi valtion hommiin, Veiskola naurahti. Arvasin heti, että jotain muutakin oli taustalla ja jäin odottamaan asian etenemistä.
– En ole vielä päättänyt puoleet tai toiseen, väistin vastaamasta uteluun.
– Niinpä, niin. Asiasta toiseen, Veiskola vei juttua.
– Nyt on varmistunut se Kisällinkadun homma. Dna- tulokset tulivat ja se varmisti Hiipparin hiippailujen päättyneen sinne. Nyt voit sinäkin lopettaa jatkuvan yövuorosi.
– Hyvä. Olin kyllä jokseenkin varma asiasta jo, mutta en voinut sen varaan kuitenkaan tukeutua, joten on tässä vielä kierretty Zorron kanssa, totesin. Samalla muistelin itsekseni kuinka vähällä oli ollut jättimoka. Olin jo sen Kisällinkadun yön jälkeen asettumassa normaaliin vuorokausirytmiin kun Zorro, joka oli tottunut öiseen vahtivuoroon, oli selvästi osoittanut halunsa toteuttaa tuttua työtään. Silloin olin oivaltanut etten voi lopettaa ennen kuin Hiippari on virallisesti tunnistettu.
Veiskolalla oli vielä yksi asia, jonka hän hieman vaivautuneena toi esiin.
– Tuota noin. Tuohon Hiippariin liittyen piti minun tuoda sinulle sanaa. Sinun pitäisi tulla laitokselle kuultavaksi.
– Kyllähän minä vähän odottelinkin jotain tämän tapaista, tuumin Veiskolalle. Olen todellakin valmistautunut siihen, sillä mikään salaisuus ei ollut se, että minulla oli sekä toimeksianto, että henkilökohtainen syy jahdata Hiipparia. Murtoyritys taloon, jota pidin pääasiallisena tarkkailukohteenani ja Hiipparin hiippailujen päättyminen siihen lähialueelle saivat varmuudella poliisin uteliaisuuden kohdistumaan minuun ja liikkeisiini sinä yönä.
– Onko toivomuksia ajasta? Kysyn vielä.
– Heti vaan, kun itsellesi käy. Vaikka lähdet kyytiin saman tien, Veiskola naurahtaa hieman kyynisesti. Olen miettivinäni asiaa ja vaikenen tuokioksi ja päätän sitten, etten heti lähde.
– Tule hakemaan tuossa puolentoista tunnin kuluttua, totean ja jatkan vielä: - Kuka muuten on kuulustelemassa?
– Meiltä ei kukaan. KRP:stä joku Hakulinen hoitaa sen. Spelt oli sitä mieltä, ettei tule mitään ylimääräisiä vääntöjä sisäisesti, jos päätät palata pienipalkkaisten pataljoonaan, Veiskola veisteli keventääkseen.
-----------------
Kello on jo pitkälti yli iltakymmenen ja seison tutulla paikalla muuntajan ovisyvennyksessä. Tälläkään kerralla en seiso paikalla yksin. Zorro on mukana ja sen lisäksi KRP:n tutkija Hakulinen, joka tuprauttelee piipustaan pakkasilmaan näkyviä pöllähdyksiä.
– Tässä minä seisoin, kuten useimpina öinä, näytän Hakuliselle asemapaikkaani.
– Etkä havainnut mitään normaalista poikkeavaa? Hakulinen viittaa aiempaan keskusteluumme poliisiasemalla.
– Tästähän näkee suoraan talon pihaan.
– Niin näkee, mutta kellarin ikkunat jäävät juuri tuonne nurkan taakse, osoitan sormellani suuntaa. Tiedän Hakulisen olevan hyvin selvillä seikasta, mutta hän tekee työtään omalla tavallaan. Ei välttämättä yritä saada minua lankaan, mutta varmistaa seikkoja, joissa voi olla epäselvyyksiä.
– Uskotko murtautujan olleen selvillä sinusta?
– Paljon mahdollista. Hiippari on valmistautunut kaikkiin tekoihinsa huolellisesti ja luultavasti tarkkaillut kohteensa aina perusteellisesti ennen varsinaista tekoaan. Voisin pitää sitä jopa hyvin todennäköisenä.
– On mahdollista, että murto ei liity millään tavalla mainittuun Hiippariin, Hakulinen toppuuttelee näkemystäni.
– Se ei ole poissuljettu mahdollisuus, muttei myöskään toteennäytetty pienessäkään määrin, hän jatkaa.
Haluaisin väittää vastaan, vaikka se seikka etteivät asiat liittyisi yhteen veisi mahdollisia epäilyjä osuudestani Hiipparin kohtaloon kauemmas minusta.
– Murtautuminen ja murron tekotapa eivät sovi Hiipparin aiempiin toimiin. Aikaisemmissa tapauksissa ei ole havaittavia jälkiä sisääntunkeutumisesta löytynyt. Lasin leikkaaminen on vaatinut kuitenkin erikoisvälineen, eikä sellaista löytynyt tämän Hiipparin hallusta. Tutkimuksissa on selvinnyt muutakin sellaista, joka ei oikein täsmää tapahtumien kulkuun, Hakulinen paljastaa.
– Kuten? en malta olla kysymättä, vaikka aavistan Hakulisen kyllä aikovan kertoa, koska avasi aiheen.
– Ase. Se ei oikein satu kuvioon. Paikalta löytyi teräase, eräänlainen sukeltajan veitsi, ja sille Hiipparilla oli asianmukainen reiteen kiinnittyvä tuppi, mutta haulikolle ei mitään vastaavaa.
– Aika erikoista, myönnän. - Minulla on ollut koko ajan käsitys, jonka mukaan Hiippari on valmistautunut hommiinsa erityisellä perusteellisuudella ja suunnitellut huolella jokaisen liikkeensä.
– Miten hän kuljetti asetta mukanaan? Ehkä taskussa, siis takkinsa taskussa? Vaatteista ei kuitenkaan löytynyt pienintäkään tahraa, joka viittaisi aseöljyyn, Hakulinen pohtii hiljaa kuin itsekseen puhellen. Päätän kuitenkin tarttua mahdolliseen syöttiin.
– Tuohon en pysty ottamaan kantaa. Poliisi on ollut hyvin vaitonainen ulosannissaan. Varmasti jotain näkeemyksiä teillä on, ja syy niistä vaikenemiseen. Mahdollisesti oletus ulkopuolisesta tekijästä? heitän oman kysymykseni.
Hakulinen vaikenee hetken ja vaihtaa aihetta.
– Tältä muuntajaltahan pääsee helposti myös Kisällinkadulle? Äänessä on kysyvä sävy, vaikka toki hän on asiasta hyvin perillä.
– Niin pääsee, vastaan. - Sähkölinjan alla kulkee polku. Joka haarautuu Kisällinkadun päähän, olen odottanut jo sitä, milloin keskustelun suunta kääntyy tähän.
– Sinullahan on toimeksianto tämän Hiipparin suhteen, Hakulinen toteaa ja katsoo käteen ottamansa piipun pesään läheltä. Kuka on toimeksiantaja?
– Siitä minulla ei ole käsitystä. Yhteydenotto tuli prepaid liittymästä viestinä. Numeroon ei ole sen jälken saanut yhteyttä, sanon vaikka tiedän päättäväisen tutkijan löytävän joitakin viitteitä puhelimeni käyttötietojen perusteella. Mitään ehdottomasti pitävää näyttöä yhteydestäni toimeksiantooni sieltäkään ei saisi.
– Oletetaan, että murtautuja oli etsimäsi Hiippari ja tuli häirityksi kesken hommiensa. Oletetaan, että hän poistui kohteesta tämän muuntajan ohi ja polkua Kisällinkadulle. Oletetaan, että tunnistit Hiipparin ja seurasit häntä Kisällinkadulle, jossa katsoit olevasi riittävän kaukana asuinalueelta, jottei laukausten ääni kuuluisi..
– Laukausten? keskeytän Hakulisen oletusleikin. - Hiippari ei siis ampunut itseään. Tuskin kukaan ampuisi itseään useampaa kertaa haulikolla.
– Molemmat piiput oli laukaistu, Hakulinen toteaa ja imaisee piipustaan savun.
– Eikä ole mahdollista, että hän olisi vetänyt molemmista liipaisimista samanaikaisesti? huomaan kysyväni, vaikka tiedän, ettei minun pitäisi esittää omia näkemyksiäni . Tiedän kyllä mitä Hakulinen ajaa takaa, mutta poliisi ei ole antanut tarkempia tietoja aseesta, joten minullakaan ei voi olla tietoa siitä. Valmetin päälekkäispiippuisessa on vain yksi liipaisin ja sitä pitää vetää kahdesti jotta molemmat piiput saa laukaistua. Ymmärrän tehneeni virheen, mokanneeni huolelliset suunnitelmani pahemman kerran.
– Aseessa on vain yksi, Hakulinen puuhaa edelleen piippunsa kanssa, naputtaa nyt pesää tyhjäksi kenkänsä korkoon. Se on vain jonkinlaista peliä, hämäystä jolla on tavoitteena saada minun tarkkaavaisuuteni herpaantumaan. Ajatukseni suuntautumaan epäolennaisempaan edes hetkesksi.
– Eli ulkopuolinen tekijä. Minähän olen hyvä kandinaatti siihen, paikka ja aika täsmäävät. Motiivinkin voi saada sopimaan kuvaan ja mikä parasta tai pahinta: Jos minua ei saada yhdistettyä siihen, ja itsari ei tule kysymykseen, niin kysymys kuuluukin yllättäen: mitä tapahtui ja kuka teki?
– Älä ny hermostu. Sinä et ole epäiltynä tässä. Ainakaan vielä. Asiassa on paljon selvittämätöntä ja työ vie aikaa vielä hyvinkin. Homma kyllä selviää ja jos haluat auttaa asiaa, niin aina parempi, Hakulinen hymähtää, eikä minulla ole tietenkään syytä tai vaihtoehtoa kieltäytyä.
– Kerro, tyydyn toteamaan lyhyesti.
– Sinulla on tietty asukokonaisuus, jota olet pitänyt ylläsi. Jos aloitettaisiin siitä. Aseöljystä jää tahroja , jotka eivät lähde pesussakaan niin, ettei niitä tunnistaisi.
– Se sopii. Haluatko nähdä ne heti, vai virka-aikana, kysyn hieman helpottuneena asioiden saamaan suuntaan. Näihin seikkoihin olen sentään entisenä poliisina osannut valmistautua. Kaikki sinä yönä ylläni olleet vaatteet olen polttanut lämpökattilassa, mutta minulla on toinen lähes identtinen setti, jota olen pitänyt täysin erillään niistä, joita käytin yöllisillä retkilläni. Sen tulisin näyttämään Hakuliselle.
– Painutaan nyt punkkaan. Tulen huomenna yhdeksän maissa käymään, jos se sopii aikatauluusi, Hakulinen hymähtää ja alkaa ladata piipuaan.
-----------------
Veiskola on mukana, kun Hakulinen saapuu tasan yhdeksältä. Hakulinen osoittaa vaatekaapistani määrätietoisesti juuri ne asusteet, jotka vastaavat retkillä käyttämiäni. Erehtymättä myöskään kengissä. Kaksoispari niistä, jotka silloin oli jaloissani olleet, joutuu muovipussiin, jonka sulkunauhan Veiskola vetää sormiensä välissä kiinni ja nyökkää minulle hieman sarkastinen hymynkare suupielessään. Veiskolan peukalo tekee nopean sukelluksen Hakulisen suuntaan ja hän suhahtaa suupielestään sanan: - mulkku.
Veiskola on ilmeisesti joutunut Hakulisen juoksupojaksi tässä jutussa, eikä se konkaripoliisia miellytä.
– Onko sinulla asetta? Hakulinen kysyy minulta, vaikka varmasti on asian selvittänyt. En voi vastustaa kiusausta, vaan myönnän seikan avoimesti.
– On. Oikeastaan kaksikin. Minulla on pippurisumutin, johon löytyy lupa ja revolveri, johon ei ole lupaa, totean ja huomaan Veiskolan hämmästyneen ilmeen.
– Näytähän sitä kanuunaasi, Hakulisen äänessä on hämmästynyt ja ehkä voitonriemuinen sointi.
– Mennään tuonne kellariin, siellä minulla on ampumarata, viittaan miehiä seuraamaan. Kuljemme pannuhuoneen lävitse avoimeen kellaritilaan, jossa todellakin on ampumaratani. Hakulinen ei näytä pettyneeltä, vaikka huomaakin kyseessä olevan ilma-aseelle tehty rata. Pikemminkin hän näyttää helpottuneelta. Avaan lukitun asekaapin , jossa on vain se revolverimallinen kaasupatruunalla toimiva ilmapistooli. Hakulinen ottaa aseen käteensä ja avaa mekanismin tottuneesti. Patruunarummun irroittamisen jälkeen hän sivelee osia sormillaan ja hieraisee sormenpäitä yhteen ja näyttää jopa tyytyväiseltä. Mikäli aseoljyjäämiä löytyy, niin asialle on myös luonnollinen selitys.
Poistuessamme kellarista Hakulinen hidastaa pannuhuoneessa ja luo mietteliään katseen lämmityskattilaan. Ei kuitenkaan sano sanaakaan.
------------------
On jälleen kulunut muutama päivä. Toimeksiantajastani en ole sanut pienintäkään elonmerkkiä, ellei sitten yllättäen alkaneet työtilaukset ole hänen taholtaan tulevia. Simppeleitä keikkoja, sellaisia joiden luvataan tuottavan hyvin , kuten jonkun auton seuraaminen tiistaisin. Sähköpostiin tulee tieto rekisteritunnuksesta ja ajoneuvon sijainnista. Minun pitää selvittää esimerkiksi se, kuinka monta matkustajaa autoon nousee ja minne matka sitten johtaa. Jollekin tieto on täkeä ja siksi arvokas, että muutaman tiistai-illan tunneista kannattaa maksaa kelvollinen kuukausipalkka. Tälläinen keikka tuli toissapäivänä ja lisää on luvassa. Palkkiot tulevat säännöllisesti keikan jälkeen pankkitililleni, joten verottajankaan kanssa ei pitäisi olla turhia ongelmia, kertoi sähköpostiini tullut viesti. Ansioiden dokumentit ovat pankin luotettavaa tilitietoa.
Veiskola piipahtaa taas toimistollani ja palauttaa Hakulisen lainaamat varusteeni.
– Kusipää, täysi kusipää se Hakulinen, Jape urahtaa heti tervehdittyään.
– Miten niin? En minä mitään ihmeenpää kusipäisyyttä havainnut. Tekee hommaansa tietysti omalla tavallaan.
– Joo, joo. Niin tekee ja on niin maar hyvää pataa Ruotsalaisen kanssa. Ovat vissiinkai päättäneet sinun hoidelleen sen Hiipparin ja nyt siellä punotaan päitä yhteen, jotta sinut saataisiin siitä napekseen, Jape jatkoi urputustaan.
– Vieläkö se merentakanen on siellä? utelen.
– Eihän se malta lähtee, ennen kuin näkee sinut raudoissa. Ihan itte kuulin sen sanovan.
– No, löysikö se Hakulinen mieleistään noista? Vaihdan aihetta nyökkäämällä Veiskolan tuomisiin.
– Ei mitään. Ei aseöljyn atomiakaan, eikä jälkeäkään ruutikaasuista, mutta eipä sillä isompaa vaikutusta ollut. Hakulinen arveli olevan mahdollista, että olet polttanut lämmityskattilassasi oikeat rytkyt ja hankkinut samanlaiset tilalle. Sanoi, että aikaa on ollut kyllä siihen ja niin hän ainakin olisi tehnyt, jos olisi itse ollut asialla.
– Mielikuvitus on hyvän rikostutkijan oiva apuväline, kunhan ei mopo karkaa vatukkoon, tuumin Japelle.
– Minä sanoisin sitä jo sairaalloiseksi pakkomielteeksi, enkä mielikuvitukseksi. Sanoin Hakuliselle, tuntevani sinut niin hyvin, että voin varmuudella sanoa ettet takuulla ole mikään teloittaja. Jopa Ruotsalainen myönsi sen. Hakulinen ei päästä irti ideastaan. Heitti heti uutta olettamaa pesään.
– No kiinnostun, totean.
– Veitsi. Siinä uusi teoria. Hiippari onnistui muka yllättämään sinut puukko kädessään ja sinä ammuit hätävarjelukseksi. Hätävarjelun liiotteluksi Ruotsalainen sitä heti nimitti. Kaikki täsmää sinuun, Hakulinen väittää. Hiippari yritti murtautua taloon, jota pidit silmällä. Kellarin tiukka ikkunapoka on avautessaan pitänyt ääntä sen verran, että joku sisällä heräsi ja sytytti valon, tai sitten joku muu tekijä säikäytti Hiipparin pakosalle. Hiippari poistui sen muuntajan ohi, jossa sinä olit väijyssä ja tietenkin sinä olisit lähtenyt seuraamaan. Hiippari on Hakulisen teorian mukaan huomannut ja piiloutunut roska-astioiden sekaan. Kun et mennytkään ohi, vaan huomasti piileskelijän, hän hyökkäsi puukkoineen ja tuli ammutuksi.
– Teoriahan se on tuokin. Voi se vaan työtä vaatia, sen toteen näyttäminen. Niin paljon, että Ruotsalainenkin saa jäädä eläkkeelle täältä, eikä ehdi sinne Helsinkiin lainkaan. On pojilla hurahtaneet ne mopot syvälle sinne vatukkoon, en malta olla veistelemättä. - Toisaalta, jotakinhan sitä pitää Hakulisenkin yrittää. Se haulikkojuttuhan vesittää itseaiheutetun hengenlähdön mahdollisuuden, eikä muuta tutkintasuuntaa taida löytyä. En nyt halua lähteä neuvomaan poliisia, mutta kuinka tarkoin on selvitetty aiempien uhrien lähipiiri, löytyisikö sieltä joku varteenotettava tutkimussuunta?
– Tottakai sellaiset on tutkittu. Ei sieltä juurikaan löytynyt mitään. Tai jotain pientä sentään. Yhden uhrin isovanhemmat ovat ökyrikkaita ja he ovat uhonneet palkkaavansa jonkun hoitelemaan tämän Hiipparin. Kyseessä on sen toisena olleen uhrin isovanhemmat. Tämä pienenä vihjeenä sinulle, jollet todella tiedä, kuka toimeksiantosi takana on. Eihän sitä poliisikaan takuuvarmasti tiedä, mutta vakavasti otettava vaihtoehto tässä kyllä piilee. Veiskola paljastaa tietojaan. Tämä ei oikeastaan minua yllätä. Olen olettanutkin jotain tämän suuntaista.
– Huomenna joku saattaa yllättyä, Jape naurahtaa jotenkin katkeran oloisesti, tai ehkä pikemminkin jotenkin ironisesti.
– No, mikä?
– Hakulinen tekee kisällinkadulla rekonstruktion tapahtuneesta ja saattaa lentää persiilleen.
– Kuinka niin? hämmästelen.
– Katoppa, kun se vanha valmetinjämä taitaa olla sellaisessa kunnossa, että se vie molemmat piiput tyhjäksi kertavedolla.
– Mistä tiedät, vai oletko jotain itse puuhannut? utelen ja mietin samalla, onko Jape mennyt sorkkimaan todistetta hillitäkseen KRP miehen kiihkoa.
– En kai minä sentään todisteisiin voi mennä kajoamaan. Hakulinen haluaa jostakin syystä selvittää aseen alkuperää ja koska siitä on hiottu pois sarjanumerot, niin ase kävi rikospoliisin labrassa, mutta edes röntgen ei saanut selville alkuperäisiä stanssauksia. Oli hakattu päälle sen verran uutta sälää, ettei kiderakenteen muutokset enää selvinneet. Ammattimiehen työtä arvelin ja täällähän on vain yksi alan ammattilainen. Jape kertoo.
– Nenä Kale, tuumaan.
– Jep ja Nenähän on yksi aseseppien kunkku. Tuumin, että mikäli Nenällä on jotain tekoa tuon tykin kanssa, niin ehkä saan lypsettyä ostajasta tietoa. No, ei ollut. Valmetin haulikkoa ei ole hänen näpeistään lähtenyt ainakaan kuuteen vuoteen ja ne mitä hän joskus on korjaillut ovat olleet luvallisia metsästysaseita. Nenä siinä muisteli vanhojen valmettien perusvian olleen ejektorin mekanismissa, joka jumiutuessaan aiheutti molempien putkien tyhjenemisen ammuttaessa. Kertoi vielä vian olevan siinä mielessä pirullisen, ettei se esiintynyt aseen tyhjälaukaisussa. Muisteli vielä vikaa niin yksityiskohtaisesti, että tarkistin tuon tynkähaulikon ejektorimekanismin ja jumissa näyttäisi olevan. On se Hakulisen naama huomenna näkemisen arvoinen, Jape hykertelee siinä määrin, jotta arvelen hänen sittenkin sormeilleen tuota ejektoria. Toivottavasti olen väärässä.
----------------------
– Sinä sen teit. Myönnä pois, olen oikeassa, kuuntelen ääntä luurista. Hakulisen äänessä kuultaa selvä turhautuminen. Tiedän toki syyn, sillä olen jo saanut Veiskolalta tiedon rekonstruktion tapahtumista. Hakulinen oli pyrkinyt ottamaan tilaisuudesta irti kaiken mahdollisen teoriansa tukemiseksi ja yritys oli kariutunut samalla hetkellä, kun ampujan osaa suorittava Ruotsalainen oli vetänyt liipaisimesta ja Hiipparin roolia vetänyt mallinukke katkennut keskosestaan. Jape oli ollut oikeassa valmetissa piilevän vian suhteen.
– Tiedän kyllä mitä tarkoitat, mutta on ilo tuottaa pettymys. Minulla ei ole mitään tekoa mainitun asian kanssa, puhelen luuriin maltillisen vakavalla äänellä, tai ainakin pyrin siihen.
– Minulla on ollut kaiken aikaa kristallinkirkas aavistus sinun osuudestasi. Olet tietysti entisenä poliisina osannut huomioida kaiken mahdollisen, mutta jotakin aina jää. Kyllä sinä tiedät senkin ja sen ”jotakin” minä kyllä kaivan esiin, Hakulinen uhoaa luurista korvaani. Jatkaa vielä, kun ei malta lopettaa: - Luulin jo saavani sinut kiikkiin siitä haulikosta, mutta olit senkin varmistanut. Tiesit sen vian, tai ehkä jopa itse virittänyt molemmat piiput laukeamaan samanaikaisesti.
– Kuule Hakulinen, tokaisen jäätävimmällä äänellä, jonka onnistuin saamaan aikaan: - Nyt tulee sinulta aikalailla kovaa väitettä ja jos aiot jatkaa samalla linjalla, niin tiedoksesi vain, minä nauhoitan aina kaikki saapuvat puhelut, valehtelen luuriin.
– Voi helvetti! älähtää luurista korvaani Hakulisen ähkäisy. Kaiketi hän oivalsi asian olevan hyvinkin väittämäni mukainen. Jo työni vuoksi puhelujen taltiointi saattoi olla tarpeellinen toimenpide. Hakulinen katkaisi puhelun mitään sanomatta.
Mietin tovin vielä Hakulisen ehdotusta oman osuuteni myöntämisestä, vaikka päätökseni asian suhteen olenkin jo tehnyt. Seuraamuksensahan sillä taatusti olisi, vaikka tuskin siitä vapausrangaistusta määrättäisikään. Toimilupani taatusti tulisin menettämään, ja saman tien voisin heittää hyvästit ajatukselle poliisin hommiin palaamisen suhteen.
--------------
Veiskola on ottanut tehtäväkseen pitää minua ajantasalla tapahtumien kulussa. Alkuun hän oli noudattanut Krp miehen ohjetta ja välttänyt kaikkea yhteydenpitoa, mutta lieventänyt omatoimisesti ohjeen ehdottomuutta. Jape toivoo paluutani ”merentakasen” lähdettyä uraputkensa imuun.
Hakulinen oli loppuraportissaan päätynyt siihen, ettei ole syytä epäillä ulkopuolisen tekijän osallisuutta ”Hiipparin” kuolemaan johtaneessa tapahtumaketjussa. Hakulinen on jo palannut kustannuspaikalleen pääkaupunkiseudulle, ja hänen paikallinen yhdysmiehensä Ruotsalainen seuraa luultavasti pian perässä.
Puhelimeni luurista hyväilee korvaaani komisario Eva Speltin ääni, joka tiedustelee lähiajan suunnitelmiani.
– Aiotko laittaa hakemuksen siihen Ruotsalaiselta jäävään virkaan?
– Ensinnäkin kiitokseni luottamuksesta, mutta harkittuani asiaa tässä jonkin aikaa, taidan jättää sen kuitenkin tekemättä. Työtilanteeni on ainakin tällä hetkellä hyvä, ja nautin siitä, että voin itse määrätä mitä ja koska teen, vastaan esitettyyn kysymykseen.
– Aivan, päätöshän on sinun ja sitä toki kunnioitan. Työtoverisi täällä kyllä pettyvät, sillä käsittääkseni kaikki ovat odottaneet sinun nyt palaavan. Sopiiko, jos tehdään niin, että pidättelen hakua vielä kuukauden verran. Sen pidempää en pysty viivyttämään sitä. Jos mielesi muuttuu, niin palataan asiaan.
– Sovitaan näin, suostun ehdotukseen ja jään pohtimaan, ehkä Ruotsalainen on tavallaan oikeassa, ehkä en sovi poliisiksi. Ehkä todella nautin liikaa vallantunteesta tietyissä tilanteissa ja ehkä asetun liian helposti tuomarin ja rankaisijan rooliin. Dekkarina se ei ainakaan ole niin helppoa, tai ainakin itse joudun siitä vastaamaan. Vai joudunko?
