Mono -järven kauppamatkustaja Hot

Petu oli teljetty luolaan järven rannalla. Kalterit mukailivat luolan kuperaa kattoa. Hän katseli ja kuunteli kalterien takana olevaa miestä käytävän toisella puolella. Tämän poukkoileva puhe ei selvästikään ollut paikallisten kieltä. Tämän maan kieli oli sointuvampaa, mutta vilisi haa ja khaa -äänteitä. Miehellä oli ruokkoamaton tukka ja tämä hyppeli kummallisesti sinne tänne. Hän päästi suustaan huudahduksia Petun suuntaan. Tämä nyökkäili kohteliaisuuttaan. Miehellä oli tukeva maha ja hänellä oli kummallinen katse kulmikkaissa kasvoissaan. Villit, sekavat hiukset olivat vaaleanruskeat ja niissä oli jo harmaita ohimoilla. Petu mietti tapahtumaa, jonka takia hän päätyi tänne.
Petun majapaikkaan oli tullut kaksi isoa rotevaa miestä. Hän oli erottanut vain julkeat silmät ja terävät isot nenät kypärien alta. Yhtä aikaa heidän kanssaan saapui pieni, povekas nainen pitkä keppi kädessään ja siinä oli kaareva pää. Nainen katsoi täkäläisten sellaisten kopeaan tapaan Petua ja hänen matkatavaroitaan. Ne pengottiin perusteellisesti ja rahat sekä myytävät tavaratkin korjattiin visusti talteen. Sen jälkeen nainen polkaisi kenkäänsä lattiaan. Hän luki jotakin ääneen ja miehet olivat pakottaneet Petun tulemaan tänne. Hän oli erityisesti pannut merkille heidän mustat nahkakenkänsä. Ne kapenivat varpaita kohden ja ne huipentuivat terävään, kapeaan kärkeen. Nainen kulki porukan kärjessä ja korosti asemaansa ylväällä ryhdillä. Petu hymähti, hän oli huomannut täkäläisten naisten korostaneen itseään koko tämän maan ylittävän matkansa ajan.
Petu oli vastustanut kovaäänisesti viemistään, mutta kulki pelosta heidän mukanaan. Nainen kulki komeine peräpeileineen edellä ja miehet olivat Petun takana. He ylittivät kanavan ja kulkivat naisen johdolla neliönmuotoisen torin sekä upeiden huviloiden ohi. Torilla ei ollut tähän aikaan ketään. Kulmassa olleen kadun varrella oli synkän näköisiä nuoria miehiä. Heillä oli nahkaliivi, jossa oli pelottava kuvio. He katsoivat epäluuloisesti Petua. Tämä pelästyi entistä enemmän. Naista he näyttivät kunnioittavan ja pelkäävän. Mutta hymähtivät sitten, kun luulivat joukon olevan kuulomatkan ulkopuolella.
He menivät erään alas vievän poikkikadun myötä rantaan. Sieltä he kulkivat paljon kauemmas ja näkymät muuttuivat aina vain synkemmiksi. Tummanpuhuvan luolan portti avattiin ja sitten Petu oli suljettu tähän selliinsä. Hän oli vilkaissut vielä kerran tuota kaunista naista. Tällä oli leveät, pyöreähköt kasvot ja tummanruskea tukka. Hänen vartalonsa kaari kulki kauniisti poven ja lantion välillä. Nainen katsoi ylpeästi ja luki vielä uudelleen jotakin. Petu avasi vielä kerran suunsa ja puhui kovaa omalla kielellään. Nainen katsoi halveksivasti ja merkitsi jotakin muistiin. Hänellä oli aivan uusi tallennusväline, ainakaan Petu ei muistanut nähneensä sitä kertaakaan aiemmin.
Toisella puolella kohtalotoveri naurahti kummallisesti sellissään ja palautti Petun tähän hetkeen. Sitten hän pyysi kumealla äänellä ilmeisesti jotakin. Petu yritti saada jotenkin selvää miehen puheesta murahtamalla samanlaisella äänellä takaisin. Mutta vastaukseksi tuli vain kummaa naurua. Petu ihmetteli, miten selvittäisi tämän tilanteen ja saisi tavoitettua liikekumppaninsa. Hän tuskin rupeaisi tutkimaan näitä luolia täällä. Petu ei myöskään osannut vielä yhtään sanaa tätä paikallista kieltä, hän oli vain seurannut liikekumppanin antamaa karttaa tänne saakka. Lähimmät samankieliset olivat siinä satamakaupungissa, josta hän oli lähtenyt.
Ovi narahti ilkeää ääntä pitäen. Petun eteen käveli pieni, sievä nainen. Tällä oli soikeat, kauniit kasvot. Hänen jakauksensa oli keskellä päätä, keltainen huivi peitti punaruskeaa tukkaa. Naisella oli merenväriset silmät. Petu ei ollut nähnyt sellaisia koskaan aiemmin. Täällä niitä oli useampia. Naisen silmät näyttivät siltä, kuin hän olisi ollut olemassa ikuisesti.
Nainen oli katsonut vain lyhyttä välähdystä aiemmin päättäväisesti, mutta nyt hän näytti täysin maansa myyneeltä. Nainen päästi suustaan vaimealla äänellä sanan ’Art...’ ja katsoi pitkään alaspäin. Hänen päänsä oli alhaalla vielä melko pitkä aikaa.
Sitten hän nosti päättäväisesti päätään ylöspäin ja katsoi Petua suoraan silmiin sanoen:
-Koska osaan kieltänne, minut on neuvottu tulemaan tänne…
Aluksi Petu hämmentyi tyystin. Sitten hän rupesi päivittelemään kovaan ääneen kaikkea täällä näkemäänsä. Petu ihmetteli, miten naiset liikkuivat kaikkialla aivan vapaasti, ilman ketään miestä saattajana. Miten he pelasivat kaikenlaisia pelejä julkisesti, puhuivat julkisesti keskenään. Miten he saattoivatkaan puhua miestenkin mielipiteitten päälle. Miten täällä kaikki julkisesti halasivat ja suutelivat toisiaan, eikä kukaan välittänyt mitään. Miten paljastavasti kaikki naiset pukeutuivat. Petu ihmetteli, että eikö kenelläkään ollut täällä minkäänlaisia säädyllisiä tapoja ja käytöstä. Hänestä kaikki täkäläiset naiset olivat huonosti käyttäytyviä.
Sitten Petu ihmetteli, miten kummallisesti tehtyjä kaikki patsaat olivat ja että millaisiin paikkoihin niitä kaikkein huolellisimmin valmistettiin. Hänestä upeimpien patsaitten piti olla komeasti näkyvillä toreilla ja aukioilla. Korostamassa komeasti oikeaa asiaa ajaneita sankareita. Jopa torien aukioitten rakennuksissakin käytettiin omituista materiaalia. Petun mielestä rakennusten piti olla kunnolla kivestä tehtyjä, ainakin kaikilla keskeisillä paikoilla. Niin oli käytäntö hänen asuinsijoillaan.
Sitten Petu rupesi ärhentelemään kovasti siitä, miten hänet oli väkisin tuotu majapaikastaan tänne. Kuinka röyhkeä lehmä määräili miehiä, vaikka nämä olivat isompia. Hän kuvaili samalla kaikki naisen haluttavat muodot. Petu ei huomannut paikalla olevan nuoren naisen ilkeää virnistystä. Petu ihmetteli sitten, että miksi hänet ylipäätään oli otettu väkivalloin mukaan. Petun kovaääniseen puheeseen sekoittui välillä vastapäiseltä puolelta tukevan jykevänaamaisen tyypin kummallista hihittelyä ja muutamia oman kielen sanoja. Nainen selkeästi ärtyi kyseisistä huuteluista. Hän kuunteli kuitenkin ensisijaisesti Petun purkausta. Hänen kasvoiltaan kuvastui yhtä aikaa halveksuntaa ja tyrmistystä.
Petu manaili lopuksi jumalansa nimeen tätä paikkaa ja sen tapoja. Hän totesi, että ainakin Petun kotiseudulla tavat olivat arvossaan. Oikeat tavat ja oikeat asemat sekä suhteet. Hän lopetti puheensa ja tunsi, kuinka kaikki täällä koettu putosi hänen harteiltaan. Petu hymyili tyytyväisenä ja tunsi puhuneensa oikeutetusti.
Nainen katsoi häntä suoraan silmiin samalla ilmeellä kuin aiemmin. Sitten hän nosti vasemman kätensä. Nainen nosti keskisormen ja painoi etusormen sekä nimettömän alas ja painoi peukalon niitten päälle. Sitten hän laski käden hitaasti alas. Lopuksi nainen totesi:
-Täällä ei jumal’ auta, varsinkaan itämainen sellainen!
Petu värähti väkisinkin elettä. Hän kuunteli, kun nainen sanoi tuomitsevalla äänensävyllä:
-Se lehmä, jonka te mainitsitte, sattuu olemaan Celine Churcle. Hän on tuomari täällä. Olette juuri sellainen, mitä hän arveli. Itämainen mies, jonka mielestä naisen pitää olla säkki päällä hellan ja nyrkin välissä. Saatte luvan miettiä, mitä sanotte huomenna tähän aikaan käkättävällä kielellänne. Sillä välin minä menen jakamaan persettäni kaikille. Niinhän te itämaiset miehet meistä länsimaisista naisista ajattelette…
Nainen ei huomannut Petun hämmentynyttä ilmettä. Hän erotti juuri ja juuri arven tytön poskessa. Kun tämä kääntyi lähteäkseen, Petu näki oikeassa jalassa pitkän arven polven ja nilkan välissä. Nainen ontui niin lievästi, että sen juuri ja juuri huomasi. Hän sanoi jotakin äkäisesti vastapäiseen suuntaan.
Petu käveli yöllä kehää sellissään ja mietti. Hänen olisi ilmeisesti yritettävä saada nuori nainen selittämään tilannetta. Niin nainen kuin olikin. Hän oli kumminkin varmaan ainoa, joka puhui tässä eriskummallisessa paikassa Petun omaa kieltä. Petu hymähti ajatukselle, että hän olisi täällä todellakin naisen armoilla ja kohtalokin ilmeisesti riippui vieläpä nuoresta naisesta. Mitä hänestä sanottaisiin kotipuolessa. Jossa naiset sentään olivat oikeilla paikoillaan. He eivät olleet julkisilla paikoilla juuri muutamaa patsasta enempää. Paitsi lännen naisissa oli jonkin verran samaa kuin täkäläisissä. Mutta he olivat kumminkin perustavoiltaan samankaltaisia kuin Petun kotiseudulla.
Hän nukkui toisen päivän aamun lähes kokonaan, heräten vain muutaman kerran vastapäisen miehen kummallisiin huudahduksiin ja hihittelyihin. Petu tajusi lopulta, että tämä halusi vettä ja leipää. Hän heitteli niitä jotenkuten miehelle ja tämä sai jokusen kiinni, jokusen ei. Petu osoitti lopulta itseään ja kertoi nimensä. Vastapäinen mies ei ihan heti tajunnut merkkiä, mutta osoitti lopulta illalla itseään ja sanoi ’Asconius’. Olikohan se kutsumanimi vai joku oikeakin sellainen, Petu mietti itsekseen.
Lievästi ontuva nainen saapui illalla, suurinpiirtein samaan aikaan kuin eilen. Mutta tällä kertaa hänellä oli mukanaan tavattoman iso, todella ilkeän näköinen musta koira. Itse asiassa se oli pahin Petun tähän mennessä näkemä. Se kuolasi tavattomasti ja narskutteli kovaäänisesti keltaisia hampaitaan yhteen. Murina sai karskeimmankin miehen värisemään pelosta.
Nainen katsoi rävähtämättä Petua silmiin. Hänen kasvoillaan näkyi yhä selkeä halveksunta. Nainen totesi Petulle:
-Mania oli todella tarpeellinen ystävä käydessäni teikäläisten yhteisöissä rannikolla. Teikäläisten nuoret pojat olivat heti perseessä kiinni, kuin poikapaineiltaan ehtivät…
-Hmmm…. Olen ajatellut yön yli…
-No, se on jo hyvä alku. Kumpaa, minun persettä vai Celine Churclen tissejä? Teidän tilanteessanne olisi parempi miettiä ajatuksiaan tarkemmin…
Petu vaikeni ja oli rupeamaisillaan raivoamaan samalla lailla kuin kummallekin naiselle aiemmin. Pieni nuori nainen piti kasvonsa tyynenä, mutta hänellä tuli silmiin hetkeksi murheellinen ilme. Mania murisi vain pahemmin koko ajan. Lopulta se äityi haukkumaan äärettömän kovalla ja julmalla äänellä. Hampaat loistivat luolan valossa ja kuola lensi suusta kaikkialle. Nainen ei tehnyt vieläkään mitään elettä pysäyttääkseen koiraansa. Petu yritti sanoa mahdollisimman rauhallisesti:
-No niin…. Tuota… Nainen… Aivan aluksi olisi kai parasta kysyä, että miksi olen täällä?
Nainen istuutui jakkaralle. Hän vetäisi Maniaa hihnasta ja se rauhoittui. Naisen laukustaan ottamat muistiinpanovälineet olivat erikoiset. Petu ei muistanut koskaan nähneensä sellaisia. Nainen sanoi:
-Nämä säästävät kummasti arkistoja. Jäävät vanhanaikaisemmat välineet vanhempiin juttuihin. Kuten uskovien menoihin… Huomattuaan Petun katseen hän laittoi käden ylävartalonsa eteen.
-Ja meillä täällä lännessä on hieman erilainen käsitys naisille sopivasta pukeutumisesta. Jos haluatte tietää syystä kunnolla, on parempi heittää ylimieliset luulot teidän maittenne erinomaisuudesta muualle… Sekä alkaa viimeinkin ajattelemaan muutakin kuin tissejä ja persettä! Nainen hymähti päälle.
Petu odotti pitkään, että nainen jatkaisi. Kun näin ei tapahtunut, hän lopulta yritti kysyä mahdollisimman rauhallisesti:
-Niin, mistä tämä minun täällä olemiseni johtuu?
-Täällä on Mono -järven rannalla tapahtunut kaksi murhaa. Toinen oli ilotyttö. Täällä on todellakin myös sen alan ammattilaisia. Mutta kun toinen olikin paremmista piireistä, asia alkoi kiinnostaa jopa tuomareitakin. Yhteistä oli todella julma silpominen. Koska te satuitte olemaan paikalla, niin epäilykset ovat kohdistuneet teihin. Eikä teidän tilannetta auta yhtään se, että räyhäsitte tuomarille ja minulle. Minä kirjoitan kaiken sanomanne muistiin ja esittelen sen tuomarille. Olen täällä vain siksi, että pormestari halusi kuulla teidän kertomuksenne meidän kielellä. Ette ainakaan vaikuta lainkaan syyttömältä ja teillä tulee olemaan melkoinen tehtävä edessä, jos haluatte vakuuttaa ketään. Minä mukaan luettuna...
Petu sanoi tälle, että hän oli vain läpikulkumatkalla myymässä tuotteitaan ja että hän odotti liikekumppaninsa tulevan hetkellä millä hyvänsä. Helpottaakseen tilannettaan Petu pyysi ottamaan matkatavaroistaan kartan. Hän oletti sen todistavan ainakin, ettei matkareitin varrella ollut tapahtunut murhia. Nainen sanoi jäljentävänsä tunnontarkasti kartan itselleen, mutta mutristi suutaan. Asconius heidän takanaan huuteli vakiojuttujaan.
-Mutta mikä yhdistää minut murhiin? Petu kysyi epäuskoisena.
-Ne on tehty itämaisella veitsellä. Ja te olette tällä hetkellä ainoa itämaalainen tässä kaupungissa… Nainen vilkaisi muualle murheellinen ilme silmissään, mutta kasvojen ilme pysyi samana. Hän painoi hetkeksi päänsä alas ja oli hiljaa. Pian hän kuitenkin jatkoi selkeällä äänellä:
-Ja Celine Churclen kertoman mukaan teidän laukussanne oli kaksoispohja. Sieltä puuttui kaksi veistä lenkeistä. Veri nousi Petun päähän hänen kuullessaan tuon naisen nimen. Siinä oli tarkemmin määrittelemätön sekoitus sekä Churclen asemaa että tämän näköä kohtaan….
-Mutta tässä ammatissa on omat vaaransa. Kun joutuu kulkemaan yksinään. Ja usein öisinkin… Ja mistä se tiedetään, että ne veitset ovat minun mailtani?
-Isäni on kauppias. Ja teikäläisten veitsien malli on selvästi erilainen kuin meidän käyttämien… nainen sanoi. Hän nousi ja alkoi kulkemaan poispäin. Voidakseen saada edes jonkinlaista henkistä kosketusta tähän naiseen Petu kysäisi:
-Entäs teidän nimenne? Celine vai…
-Vesia… Vesia se on… Vesia vastasi surullisen kuuloisella äänellä. Petu ihmetteli näitten ihmisten outoja nimiä. Kun Vesia laittoi muistikirjaansa laukkuun, Petu ihmetteli vasta huomaamaansa seikkaa. Vesia sanoi:
-Luoja laittoi minut kirjoittamaan näin päin. Tässä ei ole mitään kirouksia tai sellaisia… Eikä edes siinä, että me kirjoitamme tekstin toisinpäin. Asconius röhötti omaa kummallista nauruaan.
Petu huuhdahti vielä pelokkaalla, kovalla äänellä Vesian perään:
-Minä en ole laittanut aikoihin salalokeroon täyttä määrää veitsiä… Vesia vastasi oven luota alakuloisella äänellä:
-Vaikka ette olisikaan, olette silti aika pahassa kusessa…
Kuinka yksinäinen saattoi Mono -järvellä ollakaan, Petu mietti. Kunhan hän vain saisi pikaisesti yhteyden liikekumppaniinsa. Hän varmaan osaisi tuoda selvyyttä näillekin ihmisille tähän asiaan… Petu sai jotenkin yönsä nukuttua. Häntä vainosivat kaikenlaiset unet niistä naisista, jotka oli murhattu ja mahdollisista seurauksista hänelle.
Kolmannen päivän Petu yritti opetella jotakin Asconiuksen kielestä. Vesia saapui samaan aikaan kuin yleensäkin. Hänellä oli edelleen Mania mukanaan eikä hän näyttänyt olevan juurikaan ystävällisempi. Hän istuutui vakituiselle paikalleen ja aloitti:
-Aivan aluksi on kummallista, että te ette osaa tätä kieltämme ja kumminkin osasitte ilotyttöjen seuraan kalastajamökkien alueelle. Muutamat kalastajat ovat vannoneet nähneensä teidät. Juuri kielen taitamattomuus jäi heidän mieleensä. Sekä rahojen näyttäminen. Sisareni Vela otti aikamoisen riskin mennessään sinne kysymään teistä. Hän on täällä valmistelemassa pormestarin häitä ja niin minäkin. Lienee sanomattakin selvää, ettei tällaisen tapauksen parissa askartelu ole nyt kovin mukavaa.
Petu selitti, että hänen liikekumppaninsa oli kertonut näistä yksinäisten miesten paikoista ja merkinnyt niitä toiseen karttaan laukussa. Vesia vastasi ihmetelleensäkin yhteen liitettyjä pikkukarttoja, jotka eivät näennäisesti johtaneet mihinkään. Eikä niissä ollut selkeitä katumerkintöjä. Hän aikoi sanoa jotakin, mutta Asconius hörähti juuri siihen kohtaan jotakin kummallista. Vesia kääntyi ja sanoi takaisin jotakin ilkeän kuuloista. Asconius vain hörähti pikkuhörähdyksen lisää pelkäämättä Maniaa.
Käännyttyään takaisin Vesia istui pitkään paikallaan pää alaspäin. Hän katsoi luolan päädyn ikkunasta sieltä näkyviä tähtiä. Vesia sanoi itsekseen:
-Art… Art…
Sitten hän kysyi tarkemmin liikekumppanista. Petu sanoi kohdanneensa tämän jokusia vuosia sitten erään konfliktin aikana idässä. He olivat päättäneet tehdä liiketoimintaa yhdessä ja pärjätä niin hyvin kuin siellä niin levottomina aikoina saattoi. Tilanteen rauhoituttua liikekumppani oli päättänyt tulla meritse länteen ja laajentaa toimintaa. Hän oli äkkipikainen eikä aina ajatellut seurauksia. Päinvastoin kuin Petu, joka ei pyrkinyt väkisin länteen. Itse asiassa hän oli vasta puoli vuotta sitten päättänyt lähteä tähän suuntaan. Hänellä oli ollut myös henkilökohtaisia syitä, itse asiassa perhesyitä ruveta tähän yritykseen, mutta nyt se oli mennyt mönkään. Petu pyysi Vesiaa kertomaan liikekumppanilleen, että tämä oli tilanne. Sitten, kun hän tulisi tähän Vipinaen kaupunkiin.
-Ilmeisesti liikekumppaninne osaa paikallista kieltä? Vesia vastasi ilmeisesti välittämättä Petun vetoomuksesta.
-Kyllä. Hän on tehnyt näissä kaupungeissa ja kylissä kauppaa useampia vuosia. Hän on oppinut sen, mutta vaikeaa se oli. Varmaankin hänen puheessaan on kuitenkin meidän kielen piirteitä. Vesia ilmeisesti piti Petun kommenttia ylimielisenä.
-Onko hänellä samanlaiset vaatteet ja pukeutumistapa kuin teillä? Ja tapa leikata tukka ja parta?
-Tietenkin. Ei meillä ole tapana… Vesian katse sai Petun häkeltymään ja miettimään sanojaan uudelleen. Me emme ole luopuneet tavoistamme…
-Hän lienee kulkenut samaa reittiä kuin teidän kartassanne ainakin joskus?!
-Kyllä ja käsittääkseni aika lailla ristiin rastiin täällä. Minä olen täällä ensimmäistä kertaa ja minulla on jo kartan reitissä melkoisesti opettelemista… Asconius hörähti taustalla.
-Ja hän on Skionesta? Mania murahti uhkaavasti Vesian viimeisen lauseen aikana.
-Kyllä. Siitä hänet tunnetaan.
Tämän jälkeen Vesia meni taas pois. Hän sanoi tarkastavansa hieman asioita, mutta pormestarin häitten järjestäminen veisi aikaa. Hän todennäköisesti pääsisi yhtä myöhään kuin aiemminkin tänä aikana. Petu nukkui hieman paremmin, muttei kumminkaan huolestuneisuudestaan vapaana.
Neljäntenä päivänä Vesia tulikin vähän aiemmin. Painostava ilma oli saanut Petun olon tukalaksi. Asconiuskin käyttäytyi hieman oudommin kuin yleensä. Vesia piti edelleenkin hurjan näköistä koiraansa mukana. Petun arvion mukaan hän oli kuitenkin ehkä hieman pehmennyt. Hän odotteli silti kärsimättömänä, josko Vesialla olisi edes hieman helpottavampaa tietoa.
Kun ensimmäinen salama iski, Petu hämmästyi. Nainen istui vain aivan rauhallisena eikä ollut millänsäkään. Itse asiassa Asconius oli se, joka pelästyi. Kun ensimmäinen jyrähdys kuului, Vesia sanoi Petulle:
-Täytyi hiukan huijata sään jumalia… kun hän katsoi Petua silmiin tämän ollessa allapäin, Vesia kysyi:
-Tiedättekö te jotakin läheisen menetyksestä?!
-Kyllä…. Petu vastasi hämillään. Hän käänsi päänsä muualle, tohtimatta kysyä tarkemmin naisen kysymyksen tarkoituksesta.
-Vela tiedusteli tänään tarkemmin toisaalla. Teidät nähtiin ilotytön seurassa ja myöhemmin myöskin paremman neidon seurassa. Hän oli ollut pelaamassa noppaa kaupungin laidalla. Vesia piti pienen tauon, nielaisi ja odotti. Sitten hän jatkoi:
-Ylimääräinen huono uutinen teidän kannalta on, että kartassa olevilla paikoilla on tehty murhia ihan samalla lailla. Teidän liikekumppaninne pitäisi olla paikalla, jotta tilanteenne tässä suhteessa muuttuisi paremmaksi.
Petu selitti, että hänen liikekumppaninsa oli varmaan vieläkin omilla reiteillään ja tulisi omia aikojaan takaisin. Hän sai vahvistuksen, että nekin murhat oli tehty itämaisilla veitsillä. Petun olisi pitänyt vahvistaa, että milloin hän oli saapunut rannikon paikallisyhteisöön. Hän ei kumminkaan osannut millään tavoin vahvistaa muistikuviaan. Petu kertoi rannikkokaupungin nimen, mutta ei ollut varma, osasiko lausua nimen oikein. Asconius huuteli takana nimen omankielistä versiotaan. Vesia päätteli tältä pohjalta, että Petun mainitsema kaupunki oli oikea.
Petu ihmetteli, että miten hän olisi ehtinyt tehdä kaiken sen, mistä häntä nyt epäiltiin. Vesia sanoi, että juuri se tultaisiin nyt selvittämään. Hän totesi nyt pitävänsä mahdollisena, että Petu olisi syytön ainakin toiseen tekoon. Hänen kurtistellessaan kulmiaan nainen totesi, että Petu oli voittanut kertaalleen kohtuuttoman suuren summan todella pieneen sijoitukseen nähden. Vesia oli päätellyt, että murhaa suunnitteleva tuskin halusi sellaisella herättää huomiota. Petu alkoi muistelemaan ja sai kiinni hämärän mielikuvan, että niin oli todellakin tapahtunut. Mutta se ei todellakaan ollut ihan sellainen summa, jota julistettaisiin suureen ääneen. Hänen oli pakko todeta, että tällä naisella ei ainakaan puuttunut huomiokykyä. Petu oli saanut myös uhkapelipaikkojen karttoja mukaansa. Hän hymyili ensimmäistä kertaa sitten tänne joutumisensa. Mutta samalla tuhahti edelleenkin sille, että naiset saattoivat päästä moisiin paikkoihin.
Petu kysyi uteliaisuuttaan, että mikä tämä Asconius oli täällä. Vesia katsoi suoraan silmiin ja sanoi:
-Hän on paennut sotavanki. Häntä etsitään parhaillaan kaikkialla ja häntä ollaan luovuttamassa. Asconius onkin karannut todella monesta paikasta…
Seuraavana päivänä Vesia istuutui taas Petun eteen. Hän katsoi jälleen suurilla silmillään suoraan Petun vastaaviin. Vesia ikäänkuin odotti jotakin. Petu ei kyennyt sanomaan mitään takaisin ja ihmetteli, mitä nainen mahtoi haluta. Mania alkoi murisemaan, mutta ensimmäistä kertaa koko tänä aikana sen emäntä nykäisi hihnasta. Koira hiljeni ja vain Asconiuksen hörähdys kuului koko luolassa. Vesia lopulta kysyi:
-Onko liikekumppaninne nimi Epikrates?
-Kyllä. Hän on pitkä, meikäläisittäin pukeutunut ja…
-Riittää. Viestinviejät ovat kertoneet hänestä näön lisäksi jotain muutakin. Vesia kohensi hieman asentoaan jakkaralla. Hänen silmistään ei ollut vieläkään täysin kadonnut epäluulo Petun maan miehiä kohtaan.
-Hän on kulkenut täällä kaupungista toiseen ja myynyt veitsiä milloin missäkin kaupungissa. Epikratesin jäljissä on tapahtunut samankaltaisia murhia kuin täälläkin. Muutamia kertoja on tuomittu syyttömänä paikallisia kreikkalaisiakin. Mutta pääosin murhia tehneet eivät ole olleet teikäläisiä. Ne ovat olleet ihan muita…
-Toisesta maasta?! Petu sanoi vilkaisten huomaamattaan Asconiukseen.
-Ei. Asconiusta ei epäillä tämäntapaisista. Hän on todellakin vain paennut sotilas. Ihan muualta… Vesia katsoi murheellisena alaspäin. Hän pyyhki kyyneltä silmäkulmastaan. Petu ihmetteli, mitä sanoisi seuraavaksi. Hän aavisti, ettei Vesia ollut vielä kysynyt kaikkea haluamaansa. Ryhdistäydyttään tämä kysyi:
-Tiedättekö Gorgon pojista?!
Petu pudisteli päätään. Hän ei ollut koskaan kuullutkaan moisesta. Petu ihmetteli, että mikä tällainen saattoi olla. Joku salaseura? Joku rikollisliiga? Vai joku lahko? Petu menetti malttinsa ja vaati kovalla äänellä Vesiaa selvittämään puheitaan. Hän sattui vahingossa toistamaan aiempia mielipiteitä kotimaansa naisen asemasta ja tämän maan oudoista tavoista. Nähtyään Vesian ilmeen Petu pyysi anteeksi ja pahoitteli, että ei osannut vielä sopeutua tänne. Vesia ei tiennyt, miten suhtautua anteeksipyyntöön. Joten hän puhui mahdollisimman tavanomaisella äänellä:
-Gorgon pojat on salainen järjestö, joka on levinnyt rannikoilta sisämaahan ja siten tännekin. He vastustavat uusien ihmisten tuloa maillemme. He ovat valmiita menemään kuinka pitkälle tahansa saavuttaakseen päämääränsä. Katsottuaan Petua silmiin Vesia sanoi:
-Teidän olisi parempi uskoa, että Epikrates ei välitä minkään kiistan osapuolista, suuren tai pienen. Hän vain haluaa kerätä rahaa ja myydä aseita. Edes se, että kreikkalaisia kuolee, ei merkitse mitään. Jos hänet saadaan kiinni jossakin karttanne kaupungeissa, hänelle käy kuin teille. Paitsi, että hänet varmasti tuomitaan… Gorgon pojat taas haluavat todellakin pitää maan puhtaana. Mutta naisten aseman suhteen he jakavat teidän maalaistenne mielipiteet. He kulkevat suljettuna ryhmänä musta liivi päällään ja Gorgon kuva selässä. He elävät päivisin näennäisesti kunniallista elämää, joten heitä on vaikea saada kiinni.
Petu muisti nähneensä heitä muutamaa päivää aiemmin pikkutunneilla kadun kulmassa. Hän muisti myös heidän katsoneen Celine Churclea samoilla mielin kuin Petu itsekin silloin. Samalla ylimielisyydelläkin, oli pakko myöntää. Jotenkin tietoisuus tänne tuomisen syystä oli saanut Petun suhtautumaan rauhallisemmin tuon naisen käytökseen.
Kuudentena päivänä Vesialla oli hänen sisarensa seurassaan. Petu hämmästyi perin juurin: Vela oli täsmälleen saman näköinen kuin sisarensa. Samat soikeat kasvot, sama punaruskea tukka. Äänikin oli aivan sama. Kummallakin oli myös samanlainen keltainen huivi, joka ulottui otsalta pohkeisiin. Sekä samanlainen hopeinen ripa punaisilla jalokivillä otsan kohdalla huivin tukena. Vain Vesian punainen pellavaleninki erotti hänet sisarensa meren värisestä. Velalla oli myös aivan samanlainen hurja, muriseva musta koira mukanaan.
Vesia ei kiinnittänyt huomiota Petuun. Hän otti hitusen sisarensa tukkaa ja mutristi sen huuliensa sekä nenän väliin. Hän kysyi ilkikurisella äänellä:
-Sethre e Vela? Kaksonen löi häntä sisarellisesti poskelle ja viiksiä matkinut hiustukko putosi takaisin Velan korvan viereen.
-Mi tur muluvanice! Vesia sanoi ja otti laukustaan pienen paketin ojentaen sen Velalle.
-E Aranthur… Vesia, mi Vesia? Vesia katsoi murheellisena tähtiin ja sanoi:
-Pulum chva… Art e pulum chva… Kyyneleet silmissään hän ärähti sisarensa koiralle:
-Marras!!! Tämä lopetti hämmentyneenä murisemisen Petulle. Vela katsoi aivan sisarensa lailla, mutta silmien ilme oli samanlainen kuin Vesialla ensimmäisenä päivänä. Vela kysyi sisareltaan:
-Greice?!
-Greice! Tämä sana sai molemmat koirat murisemaan. Vesia alkoi selventämään heidän puheitaan:
-Minä… olen ollut murheen murtama jo jonkin aikaa. … Art… Aranthur ja minä olimme eräänä päivänä ajamassa iät ajat tuntemaamme polkua… Se oli kalteva eikä siinä näyttänyt olevan mitään ihmeellistä. Se kuitenkin petti juuri siltä kaltevalta kohdalta. Minä… olin kuulemma lentänyt sivulle…. Minun jalkani näytti pahalta ja siinä oli pitkä, syvä haava. Ja poskeni oli pahalla ruvella. …. Aranthur lensi eteen ja jäi hevosen alle. Kaipaan häntä syvästi… Vesia katsoi alaspäin.
-Mitähän vittua tuokin helleeninen perseenjahtaaja muka tuollaisista ymmärtää, Vesia?! Vela sanoi lauseen selkeän tarkoitushakuisesti kreikaksi. Petu mietti itsekseen, että nämä olivat opetelleet hänen kielensä törkeydet turhankin hyvin.
-Niillehän nainen on pelkkä panopuu eikä ne mitään syvällisestä rakkaudesta ymmärrä. Poikia pannaan ja sitten mennään vain suvunjatkamisen takia naimisiin… Täällä sentään sellaiset pojat ovat rehellisesti sellaisia poikia! Ja tuon partaisen käppänän takia minäkin olen nyt haavoilla!
Petu oli sanomaisillaan muutaman sanan hänen kuolleesta vaimostaan. Mutta sanat juuttuivat hänen kurkkuunsa Petun katsottua tuota kaksoissisarta uudemman kerran. Velalla oli pistohaava poskessaan sekä side käsivarressa. Sen alla näkyi punainen vana kuvaamassa pitkähkön haavan paikkaa. Petu tajusi myös, että sisaret pitivät hurjan näköisiä koiriaan hihnasta eri kädellä. Vela sanoi Petulle:
-Minä menin pikkutunneilla niille sijoille, joissa ne naiset oli nähty. Halusin yrittää puukottajaa kiinni. Tiesin olevani vaarassa, mutta varauduin tietysti. Minä ja Vesia olemme oppineet pitämään puolemme. Vaikka olemme olleetkin jumalien lahja isä ja äiti Velthinan mielestä. Juuri nyt ne jumalten lahjat ovat hiukan särkyneitä… Se osasi puhua kyllä aivan rauhallisesti ja naisia kiehtovalla tavalla. Mutta sain sen verran ajoissa annettua merkin Sethrelle, että päästi Marraksen kunnolla irti. … Musta koira on siitä hyvä, ettei sitä havaitse pimeässä niin helposti. Sethre on kyllä komea, mutta se paskiainen oli kyllä niin tavallisen näköinen, ettei sitä muistaisi ilman tätä millään. Ja nyt te joudutte kertomaan kotonanne, että olette henkenne velkaa samannäköisille tyrrhenalaisille naiskaksosille. Miltäs se tuntuu helleenisestä naistenalistajasta, ei ainakaan kovin tavanomaiselta?!
Petu päästi ilmoille purkauksen koko siitä ajasta, minkä hän oli täällä ollut. Mutta siinä ei ollut enää ihan samanlaista sävyä kuin aiemmin. Jotenkin nämä muutamat päivät pehmensivät suhtautumista.
-Ja tuolla kielellä käkättävät ovat olevinaan jotakin sivistyksen airuita… Vela tuhahti.
-Etrusci… Roma!!! huusi Asconius kaksoistytöille.
-Etrusci in Ruma. Rasna in Vip’na! Vela nosti keskisormen kokonaan sekä etusormen ja nimettömän puoliksi ylös. Hän osoitti kädellään Asconiusta kämmenselkä tämän suuntaan.
-Vatika in Ruma! Vesia sanoi sisarensa puheen jatkeeksi. Petu ei tuntenut kunnolla kyseistä tyrrheenien eteläpuolen seutua, mutta hänen käsittääkseen kaupunki oli kyllä Rooma. Kaksoset sanoivat sen ilmeisen tahallaan oman kielensä mukaan. Niinkuin Vipinaekin oli ilmeisesti heidän kielellään Vip’na. Petu tajusi vasta nyt, että tyrrheenit kutsuivat itseään rasnoiksi.
Ne samat vartijat, jotka olivat tuoneet Petun tänne, hakivat nyt Asconiuksen. He kahlitsivat hänet sekä käsistä että jaloista. Samaan aikaan eräs mustan nahkaliivin omistava tuikutavallisen tyrrheenin näköinen mies vietiin kahden muun vartijan kanssa samaan selliin tilalle. Tämä katsoi tuimana sekä Vesiaa että Velaa. Vela katsoi julmasti takaisin. Hän irvisti kääntäesään päätään ja antoi koiran hihnan Vesialle. Sitten hän hieroi siteen päältä käsivarttaan.
-Mihin Asconius viedään? Petu kysyi kaksoisisaruksilta.
-Areenalle Vejiin! Se lienee hänen loppunsa… Vesia sanoi sen ilmaan minkäänlaista äänensävyä suuntaan tai toiseen.
Seuraavana päivänä kaksoissisarten mukana saapui pitkä, näyttävä nainen. Hänellä oli vaalea puku verhoamassa hänen punertavanvaaleaa ihoaan. Hänelläkin oli meren väriset silmät, näyttävät pakarat ja povikin oli kohdallaan. Hänen soikeissa, alareunastaan hieman kulmikkaissa kasvoissaan oli täyteläisten huulien hymy. Hänellä oli punaisen tukkansa peittona vaalea huivi, joka oli kiinnitetty pään ympäri letitetyn tukan jatkeeksi. Tämä kai oli sitten se pormestari, Petu ajatteli.
Naisen vierellä oli mies, jolla oli punainen tooga. Tämän päällä oli sininen viitta, joka kiersi olkapäältä lantiolle ja jatkui polviin saakka. Se kiersi myös selän takaa samalla lailla. Reunat olivat valkoiset ja niitten sisällä oli hienoja kuvioita. Mies oli jykeväkasvoinen, aivan kuin sankaripatsaasta. Hänellä oli tummanruskea tukka ja ruskeat silmät. Hän katsoi erittäin kiinnostuneena Petua ja kyseli varsinkin Vesialta kaikenlaista.
-Pormestari Lars Spedo meni tänään naimisiin ja halusi nähdä, mikä oli saattaa hänen häänsä lykättäviksi. Olette siis tälle miehelle henkenne velkaa! Sanoi Vesia. Petun oli myönnettävä, että hän oli hämmästynyt, että täällä oli sentään jossakin johdossa miehiäkin. Vaimo, jolla oli pisamia kasvoissaan, katseli kiinnostuneena kreikkalaista.
-Hänen nimensä on Sethra Alsinei ja hän oli myös kiinnostunut kuulemaan asiasta. Hän pitää oman nimensä, omaisuutensa ja orjansa, vaikka menikin naimisiin. Hieman sulatettavaa helleenille, vai mitä? Vela totesi ja piteli hetken kipeää käsivarttaan. Jostakin alitajunnastaan Petu löysi nyt viimeinkin sen verran tyrrheenin kielen sanastoa, että ymmärsi nuoren naisen valittavan kaksoissisarelleen hoitajan laittaneen liikaa etikkaa haavaan. Jotenkin hänestä kuulosti myöskin siltä, että nämä naiset olivat varsinaisesti kotoisin isommasta kaupungista, Perusiasta.
Seurue siirtyi aiemman kahden vartijan kanssa Petun aiemmin näkemän aukion yhteen taloon. Petu näki jäljistä, että vain hetkeä aiemmin paikalla oli ollut suureelliset juhlat. Kuitenkin myös talo, johon he astuivat, oli täynnä ihmisiä.
Petu sijoitettiin omalle paikalleen. Hän hämmästeli, kun Vesia Velthina antoi kirjurille muistiinpanonsa. Ne oli sidottu kirjaksi, jossa olivat ilmeisesti hänen kaikki pellavaliinoille kirjoittamansa asiat.
Kirjurin kanssa samalla korokkeella istui kaksi henkilöä. Celine Churcle yhtä uhkeana kuin aiemmin, mutta nyt hän ei näyttänyt aivan yhtä ylimieliseltä katsoessaan Petua. Petu arveli nyt, että hänen keppinsä oli ilmeisesti tuomarinsauva, jonka päähän oli kiinnitetty pyöreä koriste. Toinen tuomari oli pulleampi kuin ensi katsomalta luuli. Hänellä oli meren väriset silmät, jotka tuntuivat olevan jossakin muualla. Mies siirteli kartion mallista hattuaan lieristä koko ajan, ilmeisesti peittääkseen kaljuaan. Hänen silmiensä välistä tippui kesivää ihoa kulmakarvoille ja nenälle koko ajan. Celine Churclen nimen jälkeen mainittiin Venthi Apunas, joka oli siis toisen tuomarin nimi.
-Agapethos Athneal? Kirjuri kysyi ilmeisesti Petulta. Hetken epäröityään hän totesi kirjurille, tuolle laihalle huomaamattomalle miehelle:
-Agapethos Kymeal… Omituisesta lausumisesta huolimatta Petu huomasi tajuavansa, että häneltä kysyttiin hänen nimeään. Hän oli iloinen siitä, että kuitenkin oli viimein saanut jotakin korvansa taakse.
-Agapeethos…. Kymmeaal… kirjuri tankkasi huolellisesti. Hän katsoi muistiinpanojaan erittäin tarkasti ja hyvin läheltä. Vieläpä liian läheltä, ainakin Petun mielestä.
Oikeudenkäynnissä käytiin ilmeisesti läpi kaikki, mitä oli selville saatu. Yleisö kohahti vaimeasti, kun tuomarit olivat tuomionsa julistaneet. Agapethos Kymelainen oli todettu syyttömäksi, sen Petu ymmärsi ilman sen kummempaa osaamista.
Petu kulki salista ulos kuin unessa. Hän oli viimeinkin vapaa lähtemään. Kun hän myöhemmin iltapäivällä näki sievän, pienen naisen aukion laidalla, Petu lähestyi tätä epävarmasti. Hän otti tämän vasemman käden sivulle ja laittoi siihen pari rannekorua. Petu sanoi Vesialle sanoja tapaillen:
-Muluvanice…. Vesia…. Vela…
Vesia katsoi kädessään olevia rannekoruja. Hän katsoi haikean surumielisenä tähtikuvioita ja sanoi:
-Pulum chva…. Katsoen Petuun liikuttuneena. Petu kuuli juuri ja juuri, mitä Vesia sanoi, mutta se oli varmaan ’Kiitos’ tyrrheenien kielellä.

- - - - -

Kymessä Agapethos ei käynyt juuri missään palattuaan kotikaupunkiinsa. Hänen lapsensa olivat jo maailmalla ja vaimo oli kuollut jo kolme vuotta aiemmin. Hänen vaununsa olivat kaatuneet ja vaimo oli jäänyt alle.
Orjatar teki asunnon siivoukset ja ihmetteli Agapethoksen nykyistä asennetta häntä kohtaan. Sekä sitä, ettei Agapethos käynyt enää lainkaan kantapaikassaan. Eikä muutenkaan tavannut kaupungin ihmisiä, varsinkaan kaupungin kansalaisia.
Agapethos oli kyllästynyt hyvin pian kaupunkinsa ihmisiin, jotka pitivät hänen selontekoaan Tyrrheenien maasta ’valeuutisina’. He vain toistelivat käsityksiään tyrrheenien miehistä säikähtämässä jokaikistä salamaa jonkun ennusmerkkinä ja tyrheenien naisista anteliaina kaikille.
Agapethos ei myöskään kuullut mitään keneltäkään Epikrates Skionelaisesta. Aivan kuin maa olisi hänet nielaissut. Kun Agapethos nykyään ajatteli liikekumppaninsa käytöstä, tämä tuntui pikemminkin pitäneen hänet eristyksissä kuin tutustuttaneen lännen maan ihmisiin. Aina kun Agapethos oli mennyt johonkin paikkaan tyrrheenien maassa, Epikrates oli kuin salamana paikalla. Hän oli aina pitänyt tämän itsensä seurassa. Kun Agapethos oli ruvennut menemään paikallisiin kauppoihin, tavernoihin tai vastaaviin aiemmin kuin Epikrates, tämä oli välittömästi ruvennut tulemaan myöskin aikaisemmin. Miettiessään asiaa nyt Agapethoksen oli pakko myöntää, että Vesia oli todellakin ollut oikeassa Epikratesin todellisesta luonteesta.
 ©- Jukka Ruskeeahde, Huittinen, Finland.