Mammanpoika
I Maanantai
Kukaan ei kelpaa äidille. Isälle kyllä kelpaisi, jos se asuisi kotona. Siksi tapailen tyttöjä heidän kodeissaan, mieluiten silloin kun heidän vanhempansa eivät ole kotona.
Mutta minun kotini on äidin luona. Ikuisestiko? Olen 14 ja haluaisin vanheta heti. Täysi-ikäisyyskään ei takaa itsenäistymistäni, sillä olen riippuvainen äidistäni – ja hän minusta. Olen hänen omaishoitajansa.
Niin kauan ei ollut ongelmaa, kun pysyin lapsena ja autoin häntä kaikessa mihin ikäni puolesta pystyin, mutta kun aloin tuoda tyttöjä kotiin, äitini alkoi saada kohtauksia pyörätuolissaan. Raivokohtauksia. Ensimmäinen kerta oli hirvein. En ollut koskaan nähnyt häntä sellaisena. Pyörätuoli, jossa hän oli istunut niin kauan kuin muistan, helisi ja nitisi kuin itse Perkele olisi sidottu siihen. Kirosanat ja nimittelyt puhkaisivat ilolla täyttyneen sydämeni. En valinnut heittää tyttöystävääni ovesta, se tapahtui refleksinomaisesti. Äiti rauhoittui heti, mutta minä en ymmärtänyt mitään. Olin kuin lapsi jota on yllättäen läimäisty kasvoille.
Aina se toivo kuitenkin virisi uudelleen, kun kohtaukset olivat unohtuneet. Ja aina se murskattiin yhtä armottomasti. Selvemmäksi varmistui vain kaksi asiaa: en voi jättää äitiäni yksin. Hän ei pärjäisi ilman minua, mutta en myöskään pysty tukahduttamaan kaipaustani tyttöihin. Siksi tapaan heitä muualla, kunnes houkutus tuoda heidät omaan kotiini kasvaa liian suureksi – taas.
Taidan olla kirottu tai jotain.
Mutta tänä yönä kokeilen jotain uutta.
Haluan Tiinan omaan huoneeseeni, maksoi mitä maksoi. Haluan näyttää hänelle veistoskokoelmani, bändijulisteeni. Haluan, että hän ottaisi syliinsä Saulin; pienen, tärisevän hamsterini, syöttäisi ja silittäisi sitä. Hiipisimme nukkuvan äitini makuuhuoneen ovelle, pakahtuisin siinä ylpeydestä samalla kun näyttäisin keskisormea, ja vasta sitten menisimme sänkyyni, riisuisimme kaikki vaatteet toisiltamme ja veisin Tiinan neitsyyden niin hellästi kuin mahdollista. Toivoisin, ettei yö loppuisi koskaan, sillä aamuun mennessä on erottava.
Oulunkylän kahvinvärinen talomme näyttää hyvältä lehtiin puhkeavien pähkinäpensaiden vieressä. Laudoituksen ja peltikaton maalipinta on säilynyt hyvänä; isä ja äiti olivat tehneet kalliit materiaaliratkaisut syntymäni aikoihin. Kun äiti myöhemmin vammautui onnettomuudessa, isä lähti pois. Pakeni. Nyt he molemmat lyhentävät asuntolainaa vähän kerrallaan, äiti vakuutusrahoista, isä omistaan. Hän on elämässämme läsnä vain lyhennystiliotteissa. Talo on siis yhtä vanha kuin minäkin, vanhenemme samaa tahtia.
Sateen aikana talo näyttää pitävän puolensa, mutta sen jälkeen ikkunan pielistä valuu vettä. Suolaista, maistoin kerran. Ilmeisesti katossa on vuoto ja vesi pääsee luikertelemaan seinän rakenteissa ikkunoille keräten matkallaan epäpuhtauksia. Onkohan kivijalka murentumassa jo?
Ulko-oven kun avaa, ellei se jo ole takalukossa, kuulee kitisevät saranat. Lukossa on jokin valmistusvirhe tai kuluma, sillä se napsahtaa lukkoon vaikka on asetettu auki-asentoon. Monesti joudun kiipemään ikkunasta sisään.
Äiti ei usko ovessa olevan vikaa. Vaikka talomme on esteetön, hän ei koskaan poistu.
Eteinen on vielä edustava. Tervetuloa-maton joudun imuroimaan joka aamu, jos fysioterapeutti tai lastensuojelun virkamies tulee käymään. Onneksi he ilmoittavat aina etukäteen ja virkamiehen me aina vakuutamme jo eteisessä. Säänmukaiset vaatekerrat ovat siistissä rivissä henkareissa ja seinillä on rivi kehystettyjä home sweet home -tyyppisiä viisaustauluja sekä peili, jonka pinnassa on niin paljon koristeteippauksia, ettei omaa kuvaansa näe selvästi. Joskus ihmettelen kenen eteinen se oikein on.
Muihin huoneisiin en vieraita päästäisi. Olohuoneen nahkasohvat ovat muodottomiksi istutut, hamsteri jyrsinyt lattialistat ja kukkatapettien ja verhojen alareunat – kaiken mihin ylettyy. Perhekuvat seinällä ovat haalistuneet ja vinossa ja puunvärinen lattiamuovi on puhdas vain pyörätuolin mentävältä alueelta. Ikkunalaudalla töröttää kolme janoista kaktusta ja kirjahyllyssä, Ensyklopedian ja Valittujen Palojen väleissä äidin sinne tahallaan jättämiä kahvikuppeja ja viinilaseja.
Vessan kaakelit ovat olleet alkujaankin ruskean värisiä. Syystä.
Keittiö oli joskus hohtavan valkoinen. Käytetyimmät esineet siellä ovat jääkaappi ja mikroaaltouuni. Roskista joutuu tyhjentämään usein.
Äidin makuuhuoneessa on vain sänky ja lukittu lipasto. Ei lamppua, vain yövalo lipaston vieressä. Onneksi makuuhuone on vastapäätä omaani. En haluaisi järkyttää Tiinaa muilla huoneilla.
Makaan pedatulla sängylläni kädet niskan takana. Katossa tanssivat pihavalon heittämät angervopensaan varjot. Kasvojani hellii kevään raikas ilmavirta; ikkuna on raollaan. Päälläni on puhdas saunatakki. Höyläsin kaljun kiiltäväksi, leikkasin kynnet ja harjasin hampaat. Olen valmis. En näytä niin paljon Rambolta, vaan enemmän Travoltalta leukoineen. Ilman hiuksia siis. Leikkaan ne itse sillä parturin surinat saavat minut jostain syystä voimaan pahoin.
Tapasin Tiinan pakollisella luovan kirjoittamisen kurssilla. Se oli avoin kaikille ja hän oli minua luokkaa ylempänä. Meidät määrättiin pariksi palautetehtävää varten. Hänestä tuli mieleen prinsessa Diana, kaunis, herkkä, älykäs, hiljainen, mutta kun näin hänet koulun näytelmässä, ihastuin lopullisesti: hän lauloi kuin enkeli, mutta kun näytelmässä tuli kohta, jossa Tiinan näyttelemä hahmo puolustaa hurjasti rakastettuaan, näin miten sisällä kytenyt hiillos leimahti ja täytti tulellaan koko juhlasalin. Sellaista tunnetta ei saa ulos, ellei sitä jo ole sisällä valmiina. Tiina oli saman ikäinen kuin sen roolihahmo ja silti näytelmässä mentiin naimisiin. Ei paha.
Äidin raskas tuhina kuuluu läpi ovien. Unilääkkeet vaikuttavat. Katon varjonäytelmään tulee äkkiä muutos: taskulampun kirkkaampi valo välähtää. Tiina.
Henkäisen. Pantterimaisesti olen ikkunalla. Sen takana näen hänet. Puolipitkät vaaleat hoidetut hiukset, hieman vinot silmät ja punaiset huulet. En osaa selittää. Kaikki mitä haluan kiteytyy noihin kasvoihin. Silmiin. Työnnän ikkunan auki, ojennan käteni. Se vapisee.
Kosketan häntä ensi kertaa ikkunan kautta. Sävähdys kulkee läpi kehon. Jos saisin sanoja suustani, sanoisin: tervetuloa minuun, täällä ei ole kukaan ennen käynyt. Tiina naurahtaa. Mitä? Sanoinko sen ääneen? Vai lukiko hän juuri ajatukseni? Mutta hänen katseensa kohdistuukin seinälle, julisteisiin. Vierekkäin komeilevat Rotting Christ ja Samantha Fox; Possessed ja Def Leppard ja Jonna Tervomaa. Minttu sekä Villen sanoittaja Raul Reiman kuoli hiljattain. Se joka sanoitti myös sen biisin jossa hoetaan olen suomalainen. Tyyppi otti kourallisen bentsoja. Ehkä juuri samoja mitä äiti syö...
– Pelataanks mikadoo? Nyt puhun ääneen.
– Ooksä pleieri? Tiina vastaa melodiaa äänessään. Mykistyn. Otan peltisen karamellirasian ja kaadan tikut lattialle.
Odotan.
– Mikado eli Japsien keisari on toi sinine. Mandariini on keltamusta ja samurai vihr-
– Onks ne luita?
– Mä oon ne ite duunannu.
– Marsusta?
– Ha... hamsterista. Ne ei elä vanhaks, vaiks varastoi safkaa poskiin.
Tiina vastaa ujoon hymyyni. Hän nappaa yhden kymmenen pisteen keltamustan.
– Mis se elävä on? hän äkkiä kysyy.
– Mistä sä tiesit?
– No jos on kerran saanu lemmikin, ei niist haluu luopuu.
Kerron, että sain hamsterin syntymäpäivälahjaksi. Nimenomaan päivänä jona synnyin. Isä oli tullut kotiin hoitamaan asioita valmiiksi. Oli löytänyt ovelta hamsterin häkkeineen, lahjapaperissa. Lähettäjän nimeä ei ollut löytynyt.
– Niitä on ollu aina vaan yks kerrallaan, ku ne on...
– Erakkoi, Tiina täydentää. Hän ymmärtää. Mikado on vapaana. Jätän sen paikoilleen ja otan Kulin. Tiina tekee samoin.
– Sauli hengaa salee punkan alla, sanon ja ojennan kulhollisen murennettuja sipsejä.
– Oleksä varma tästä?
– Ennenki on ollu.
Tiina empii jotain, mutta pudottaa sitten murusia sängyn viereen. Ja sieltä se tulee, Sauli.
Hassua, vaikka olen sen omistaja, näen sitä harvoin. Päivällä se nukkuu piilossa ja yöllä nukun minä. Joskus unohdan sen koko olemassaolon. Ja tuntuu siltä, että juuri niinä päivinä kun en muista, että minulla on Sauli, kun tuntuu ettei minulla ylipäänsä ole ketään, silloin illalla pimeyden lähestyessä sen heräämisaika ja minun nukahtamisaikani risteävät; kuulen rapinaa ja saatan nähdä liikettä yövalon alla ruokakupilla, juuri ennen kuin uni tulee.
Ja nyt se kiipeää suoraan Tiinan kädelle, antautuu silitettäväksi. Minun Saulini.
– Ihana.
Kukaan ei ole koskaan sanonut sitä ihanaksi. Minäkään.
– Skeidanen otus, sanon.
– Höhlä, ne on villakoirii. Et oo siivonnu sängynalustaas.
Tiina nyppii eläintä ja se alkaa kuin alkaakin näyttää puhtaammalta, melkein kauniilta, joskin ylensyöneeltä. Ihmeellinen tyttö. Minun tyttöni. Yöpöydälläni on numerolukollinen lipas, avaan sen ja otan varovasti esiin elämänfilosofiani. Kaksin kämmenin ojennan sitä kohti Tiinaa. Liikkeeni ovat uusia, hauraita, mutta ennenkokemattoman tarkoituksellisia. Tiina päästää käsistään melkein valkoisen hamsterin; se jää viereen kyhjöttämään. Hän ojentaa kämmenensä hartaasti.
On täysin hiljaista.
Kelttiläisen solmun ja himmelin symbioosilta näyttävä luurakennelma kierähtää kämmeneltä kämmenelle. Moni olisi kiljahtanut inhosta. Ihmiset eivät ymmärrä miksi rakkaan lemmikin ruumis kuoritaan sen sijaan että haudattaisiin se ja kohdistettaisiin rakkaus uuteen lemmikkiin ja elämään. Kuolleet Saulit keitän fairyvedessä ja lihan jämät nypin pihdeillä. Muurahaispesä puhdistaa loput. Valkaisu onnistuu vetyperoksidilla.
– Rakensin siihen neljän Saulin luut. Ne klanit ja posket makaa kukkien keskellä. Se on mun Homage delanneille Sauleille. Artpiissi elää eri lai ku elollinen. Se on kevyt, nii ku hamsteri; hauras, nii ku elämä; se on hämy, nii ku ihminen; se on snadi, nii ku sä. Sen nimi on AGM.
– Vähän nii ku Assan Gimman Moonikset?
– Ei lähellekää. Ars Gratia Mortis: Taidetta Kuoleman Takia. Ja nyt se on sun.
Tiinan suu jää auki ja silmissä on katse josta en saa selvää. Melkein kauhistun ajatusta, ettei hän pitäisikään lahjasta, mutta kun näen hänen punastuvan, pelkoni katoaa.
– Kiitti, hän kuiskaa ja silmäni kostuvat väkisinkin.
Mutta jokin on toisin. Ei tämä ennenkokematon tilanne, vaan jokin taustalla oleva itsestäänselvä asia, johon voi aina luottaa kuten vaimeaan tinnitukseen tai seisokkiin. Jokin puuttuu. Ääni puuttuu.
Ennen kuin tajuan epäkohdan mielessäni, todellisuus heittää sen silmilleni: ovi rämähtää auki seinää vasten. Äidin silmät ovat punaiset viirut vahamaisilla kasvoilla, likaisen suun pielet vetäytyvät taakse kuin aseen viritin. Koko istuva keho nytkähtelee.
Tiina tuijottaa hahmoa epäuskoisin silmin – yhtä paikoilleen pelästyneenä kuin oma sydämeni. Sauli vilahtaa sängyn alle. Syvältä olemuksestani lähtee ajatuksennopea rukous: "Ei. Luoja. Ei. Minä rukoilen Sinua."
Sitten se alkaa.
– Saatanan pikkuhuoravaras painu helvettiin ja kuole vitun hyväksikäyttäjä! Miten uskallat koskea mun poikaan, se on velkaa mulle!
Hirviö vetää henkeä välissä ja jatkaa, nyt minuun katsoen.
– Jos ikinä enää päästät pilluja kotiin, tapan sut ja sun marsun, nyljen elävältä viillän kyrpäsi halki kun nukut ja kaadan sun peroksiidias silmiin! Kaikki on sun syytä!
Sen yöpaita kastuu suun eritteistä ja hiestä, lihava keho ja roikkuvat rinnat piirtyvät paidan läpi. Olenko muka joskus imenyt maitoa niistä? Pyörätuoli nitisee ja helisee kun kädet hakkaavat metallia vasten. Rippikoru pomppii kaulalla kuin pappi kiirastulessa. Tai luulen että se on rippikoru.
Taannun. Siirrän katseeni Tiinaan ja tiedän ettei ole kuin yksi vaihtoehto. On ihme, että olen näinkin pitkään ollut paikoillani. Kenen tahansa muun tytön kohdalla olisin jo heittänyt tämän ulos ikkunasta, mutta en nyt. Siinä on HÄN.
Emmin. Ja sinä aikana Tiina katoaa itse. Edessäni on vain hajonnut AGM ja huohottava äitini, johon olen sidottu näkymättömin ja tuhoutumattomin sitein.
Sauli on varmaan kuollut järkytykseen jossain sängyn alla.
II Tiistai
Miten hän heräsi lääkityksestä huolimatta? Miten hän kuuli kuiskailumme ovien läpi? Pitäisikö hänen syödä enemmän sedatiiveja? Aivan kuin olisimme jollain yliluonnollisella tavalla yhteydessä toisiimme. Mutta silloinhan hän tietäisi, jos tapaisin tyttöjä heidän luonaan. Ja myös sen, että lopulta aina tuon heidät kotiini...
Seison Max Ernstin taulun edessä. Tiinankin luokka on Taidehallissa. Katsookohan hän edes minua päin? Ja jos katsoo, niin millä tavalla?
Maalauksessa on sormet, saksanpähkinä ja pari linnun päätä. Jos äiti olikin oikeassa, jos Tiina ei olekaan se oikea tyttö minulle?
Joku hörhö tepastelee pokkari kädessä ympäriinsä. Aion juuri sanoa, ettei maalauksia saa kuvata, kun se katsookin päin ja ampuu. Vihaan koulukuvauksia, mutta vielä enemmän vihaan suunnittelemattomia salamoita. Valo välähtää silmien läpi aivoihin ja sieltä aivorunkoon ja johonkin vielä syvemmälle, jossa se koskee. Päästän kurkustani epämääräisen ulinan enkä tiedä kuulenko sen ulkopuoleltani vai pääni sisältäni. Nykyhetki ja mennyt sekoituu dalimaisesti ja samalla sekunnilla luulen haistavani hajun, pistävän kitkerän hajun, josta tulee mieleen koulun filminkehityskurssi. Paparazzi katoaa ja minulla kestää hetken tajuta missä olen.
Samassa takaani kuuluu ”ootsä ookoo?" Käännyn ja teen päälläni jonkinlaisen nytkäytyksen tervehdykseksi, sillä en taaskaan saa sanotuksi mitään. Hän hymyilee ja muistuttaa etten unohtaisi kirjoituskurssin kotitehtävää. Hänen äänensä on ihana mutta siitä puuttuu se melodia. Taas nyökkään ja väläytän väkinäisen hymyn. Mikä idiootti olenkaan. Tiina pyörähtää pois ja minä käännyn takaisin seinään päin. Onneksi siinä on taulu, jotta näyttäisi siltä että katselisin sitä.
– Tajuutsä ton maalauksen nimen?
Markus, hikipinko, tulee vierelle. Sillä on tapana käyttää kirosanoja ettei sitä kiusattaisi.
– Nakkigeimi?
– Kuningas Oidipus. Tiedäksä sen? Se motherfucker...
Se tuli odottamatta. Koukistunut käsivarteni seurasi pystyakselin ympärillä pyörähtänyttä vartaloani. Tehokkaat lyönnit lähtee vartalosta. Vasen nyrkkini taisi jopa ehtiä tappaa viimeisen amerikkalaisittain äännetyn ärrän Markuksen suuhun. Markus urahti ja tipahti, vaikkei aivan hento olekaan. Hämmästyin nopeuttani ja reaktion vaivattomuutta.
Verta valuu lattialle Markuksen naamasta sormien välistä. Rystysiäni jomottaa, nekin valuvat. Hampaat olivat kovia ja teräviä.
– Vitun peelo! Miks sä noin teit!?
– Emmä tiä... tsorge. Ojennan käteni. Hän huitaisee sen pois.
– No niin poijjaat. Markus saa kyydin ensiapuun, sen verta verta että joku hajosi, heh. Antti taas menee terkkarin kautta kansliaan.
Se on taideaineiden bodaava ope, mies joka ei koskaan hermostu. Hitaasti, hitaasti laahustan pois saamattaa selvää yhtään mistään. Tiina, Markus, Oidipus, salamavalo. Jokin asia sörkkäisi arkaan kohtaan, ja se synnytti tiedostamattoman väkivallan. Kävelen tuijottavien oppilaiden ohi ovelle. Tiinakin tuijottaa. Aavistan että rehtorin puhuttelu on pientä sen rinnalla mitä sisälläni oli tapahtumassa. Heräämässä. Miten saan hänet takaisin? Haluanko hänet takaisin? Jos kerron, että Markus haukkui häntä ja minä puolustin. Ei, se ei menisi läpi. Totuus on etten tiedä miksi löin. Ehkä se vapauttaa syytteestä kun motiivia ei tiedä.
Kotona äiti on vastassa. Totta kai rehtori soitti kotiin. Äiti hymyilee kuten ennenkin. Hänellä on vaaleanpunainen mekko ja harmaa villatakki. Kotiavustaja on siis käynyt. Ei uskoisi että edessäni hymyilee sama ihminen joka eilen oksensi vihansa ulos. Äiti odottaa jokapäiväistä halausta ja pusua kädet ojennettuina, mutta seison paikallani. Hän kavahtaa ja alkaa hipelöidä kaulakorua. Se on pieni avain, huomaan nyt. Ehkä isän ja äidin vanha rakkauskoru. Isällä on kai se lukko. Sitten hän vetää reitensä alta jotain.
– Sulle tuli kirje. Lähettäjää ei lue missään. En avannut sitä.
Vaikka mieli teki, lisään mielessäni. Otan kirjeen ja sulkeudun huoneeseeni. Äiti huutaa perään että lämmitti makaronilaatikkoa. En vastaa vaan heittäydyn sängylle ja revin kirjeen auki.
Sodankylässä 5.4.1987
Antti,
pyydän, älä revi tätä kirjettä ennen kuin olet lukenut loppuun. Sitten voit poltaa, haudata tai syödä sen jos siltä tuntuu.
Siitä on nyt 10 vuotta kun lähdin. En aio pyytää anteeksi, koska sellaista ei voi antaa anteeksi. Kärsin kuitenkin, sillä olen kasvanut ymmärtämään kuinka syvät haavat sinuun aiheutin.
Nyt olet tarpeeksi vanha kuulemaan totuuden. Lähdin koska äitisi halusi niin. Onnettomuuden jälkeen hän muuttui. Ennen sitä Helena oli ollut...hmmm... todella halukas. Kyllähän teillä koulussa on ollut seksuaalivalistusta? Niin, Helena oli sellainen nymfomaani. Tiedät varmaan? Kun en enää pystynyt, enkä ehkä halunnutkaan, tyydyttämään häntä, äitisi katkeroitui ja heitti minut ulos lähestymiskiellon kanssa. Se oli laajennettu perheen sisäinen lähestymiskielto. Helena oli erittäin taitava perustelemaan asioita.
Jos olisin jäänyt, se olisi ollut helvetti. Niin ajattelin silloin, enkä yrittänytkään ottaa yhteyttä. Olin jopa helpottunut ratkaisusta, sainhan syyn jatkaa elämääni parhaaksi katsomallani tavalla. Siitä tulikin ihan hyvä. Mutta nyt ymmärrän, uuden lapseni kautta, että jätin sinut pulaan.
Olisinko voinut tehdä silloin jotain enemmän? Olisinko voinut lepyttää Helenan? Jatkaa perhettä?
Tuottaa tuskaa ymmärtää, että nykyisillä tiedoilla tekisi eri päätöksiä menneisyydessä ja elämä voisi olla oman pojan kohdalla parempaa.
Oletan että sinulla Antti on mennyt kuitenkin ihan hyvin, koska koulusta ei ole kuulunut mitään. Niin, entiset kollegani lupasivat ottaa yhteyttä jos jotain sattuu. Mitään ei ole kuulunut.
Olen ylpeä sinusta.
Mutta on jotain mitä haluan vielä kertoa sinulle. Se liittyy siihen onnettomuuteen. Mutta mieluummin puhun kasvotusten kuin kirjoitan. Ehkä se on osittain tekosyy nähdä sinua.
Olisiko mahdollista tavata? Jos vain pystyt, etkä vihaa liikaa? Sinulla on syntymäpäivä ensi viikolla. Jospa matkustaisin silloin etelään? Kirjoita minulle, olipa vastaus mikä tahansa. Odotan kirjettäsi.
Terveisin isäsi
Jaakko Maanvirta
Ojatie 6
99600 Sodankylä
Revin ja rytistän, rytistän ja revin kirjeen silpuksi. Hetken on kuin lunta sataisi. Yllättäen Sauli kipittää sängyn alta nuuhkimaan paperinpalasia. Se ei osaa pelätä. Ei kai se niin tyhmä ole, että syö kirjeen ja kuolee ummetukseen? Pyyhin silmäni ja kannan Saulin varovasti häkkiin. Sen ovi ei pysy kiinni. Ohut metalliklipsu on vuosien varrella vääntynyt aukomisista ja sulkemisista, melkein 14 vuotta, ja nyt se päätti jäädä auki. Otan lihanpoistopihtini ja väännän klipsun suorakulmaan. Makaronilaatikko odottaa.
III keskiviikko
Seuraavan päivän elän kuin haamu ihmisen kuoressa. Kuori kävelee ja elehtii, puhuu ja lukee, mutta sisällä musta henki langettaa kaiken päälle suruharson. Suuri suunnitelma Tiinan kohdalla epäonnistui. Olin saanut isän, tai sanoja paperilla, enkä tiedä nauraako vai itkeäkö. Pelkään ja haluan nähdä Tiinaa koulussa. Hänen kotonaan en koskaan päässyt käymään, en edes tiedä millä kadulla hän asuu. Olisi parasta kai unohtaa hänet, mutta se ei käy helposti, sillä, kuten pian huomaan, hän haluaa olla vain ystävä. Moikkailtiin. Se oli hirveää. Olisi tehnyt mieli karjaista hänet helvettiin – tai ei häntä – vaan kaikki se ystäväroska, jota joutuu sietämään kun ei saa tyttöä jota haluaa. Kun pitää olla niin saatanan kohtelias.
Vaikka se oli äidin syytä että Tiina lähti. Hänet minun pitäisi potkaista pois, mutta en pysty. Hän minut synnytti ja kasvatti, vieläpä pyörätuolista käsin. Perhe on tärkein. Ilman sitä ei ole mitään. Ilman sitä ei voi elää, ja jos jotain ilman ei voi elää, on kuoltava.
Maikka puhuu teatteritaiteesta. Näyttää hassulta kun kehomies elehtii naismaisesti kukkapaidassa ja puhuu jonnekin yläviistoon. Se kirjoittaa runoja. Miten punttisali ja runous sopii samaan ihmiseen?
– Teatterin tehtävät ovat moninaiset. Se voi sivistää, viihdyttää ja parhaassa tapauksessa johdattaa katharsikseen. Teatterin tehtävä on herättää tunteita.
– Ai nii ku siinä Jumalan Teatterissa?
Tammikuussa hesalaiset näyttelijät olivat menneet Ouluun teatteripäiville ja heitelleet pahaa aavistamattoman yleisön päälle paukkupommeja ja paskaa, ruoskineet niitä ja sumuttaneet vaahtosammuttimilla.
– Hyvä huomio Antti. Se manifesti kyllä herätti tunteita, mutta väärällä tavalla.
– Ainaki juntit heräs.
– Se oli hyökkäys, ei taidetta, Antti.
– Se oli raiskatun teatterin itsepuolustusta, Peter.
– Se oli idiotismia jolle varastettiin ylevät tekosyyt.
– Ei skriivaaminenkaan sen siistimpää oo. Sanoilla elvistelyä, eikä runoi lue ku promille jengistä.
– Enemmän väärässä et voisi olla.
– En ni.
– Runoudella on enemmän munaa kuin rock-musiikilla.
– Vittu kennoittain vai?
– Antti, todellinen runous kaivaa ruumiit päivänvaloon. Oman itsesi ruumiit. Se katsoo kirjoittajansa kiellettyjä totuuksia silmiin ja yrittää tehdä rauhaa. Se tarjoilee kirjallisia timantteja, jotka ovat syntyneet ristipaineessa. Kaunosielujen sanannypläys on asia erikseen.
– Kaunokirjoitettuja kirosanoja?
– Salasanoja. Runoilijan mieli hipelöi syvälle salattuja asioita – kyse on samaan aikaan raakuudesta ja rukoilemisesta.
– Salaisuudet on tarkotuskin pysyy jemmas.
– Ne painavat sielua. Parempi on huutaa kaikki julki. Vapautua.
– Joo. Suakin pidetään huugorunkkarina jota ei mimmit haluu, jos ees olet hetero. Sun runokirjan tän vuoden ainoot lainauspennit tuli multa. Kukaan ei tunne kuka sä olet – vielä. Tsekkaa tää.
Kaivan lapun esiin.
"Taidan lähteä tästä oluelle.
Mutta jos vähän vetäisin käteen ensin.
Joo. Ja käyttäisin vasenta kättä.
Oikea yrittää kirjoittaa.
Pelkuri. Et uskalla tulla paperille"
Peter ei jatkanut enää, vaan sammutti valot ja hölmösti vasta sen jälkeen hapuili videonauhurin kaken, tiputti sen, ja metsästi vieriviä pattereita lattialla pimeässä. Pojat naureskeli, tytöt eivät, koska olivat kaikki rakastuneita maikkaan. Se sai kuin saikin patterit runnottua säätimeen. Kuului napsaus ja rullaavaa hurinaa:
– Hmm... tämä on pätkä William Shakespearen näytelmästä Myrsky. Se oli hänen viimeinen yksin kirjoittamansa näytelmä ja se luokitellaan romanssiksi. Videointi tehtiin London Palladium -teatterissa. Miettikää mikä on teatterinäyttelemisen ja elokuvanäyttelemisen ero. Ja miksi.
Tiina tietäisi vastauksen. Ja äkkiä, varoittamatta minäkin tiedän sen: se on hän, Tiina. Tuo veehooäs pitää saada.
Kotona halaan äitiä pitkään ja lämmitän pari roiskeläppää – ihan uunissa jotta saan reunat rapeiksi. Päälle asettelen pari mintun lehteä. Äiti tilaa niitä niiden tuoksun vuoksi. Minä olen se ville, joka syö mintun. Se onkin meidän keittiössä ainoa vihreä asia sen kirotun ja ihmeellisen Fairyn lisäksi. Kirottua astianpesuneste ei ole siksi, että sitä juomalla muuttuu Hulkiksi, tosin ilman lihaksia, vaan koska amerikkalaiset hihhulit kampanjoi sen valmistajaa vastaan. Logossa muka esiintyy yhtiön johtaja saatanan hahmossa. Kuu-ukoksi tarkoitetussa hahmossa näkyy kuulemma sarvet ja numerosarja 666. Ihmeellistä taas on se, että litku pesee tuplamäärän astioita ja pehmentää samalla kädet. Ja irrottaa hamsterin lihat luista.
Voisin juoda Fairya ja imeyttää itseeni vain sen vihreän värin.
Äiti katsoo pimennetyssä olohuoneessa Matlockia. Se tykkää haastaa älyään. Luki joskus lakiakin mutta lopetti kun oli muita menoja liikaa. Sitten minäkin synnyin.
Vien pyytämättä Taffelin Raffeleita ja Coca Cola lightia. Äiti näyttää siltä että hyppäisi kaulaan halaamaan jos voisi. Taidan olla itsekin hyvällä tuulella. Huoneessani tökkään ghettoblasterista def leppardia, kerään Jaakon kirjeen palaset lattialta, korjaan AGM:in ja aloitan kirjeen.
Tjänare Jaakko Oulunkylä, Helsinki 8.4.1987
Kysyit onks mahista nähdä. Ehkä on, ehkä ei, niinku Nykäne sanois. Siisti veto oli jättää se lähettäjä pois kirjeestä. Mutsi olis muuten takavarikoinut sen.
Jauhoit muuten mutsista paskaa. Meinaatko sä kiemurrella vapaaksi omasta mokasta? Äijä pokas uuden sutturan heti, vai paniksä sitä jo ennen? Olekä saman kanssa vielä?
Ja mitä kerrottavaa sulla on muka siitä kolarista? Jos se kerran oli onnettomuus. Revit rupia auki? Kelaan vaan sen, et mutsilla oli paska olo, se oli kaksinkerroin ja yökkäili. Mun View-masterissa oli Basil-hiiri. Sä väistit vastaantulevaa valopylvääseen. Nissanin mutsin puoli meni totaalisesti ruttuun.
Et jos sä haluut pyytää anteeks sitä, ettet osannu väistää autoo JA pylvästä, meitsi kuuntelee. Funtsaan saatko anteeks. Oikeestaan voisit anoo sitä.
Eli lähe vaan tuleen. Mut ei himaan. Mutsi tappais sut. Maanantaina Ykköseen pizzalle, Jos on pokkaa. Sä tarjoot. Tiedät kyllä miksi.
A
P.S. Mä styylaan yhen mimmin kans, et kyl mä tajuun nymfot.
III keskiviikko osa 2
Hengästyttää. Polkaisin Postiin ja vaikka pyörästä puhkesi kumi, se ei haitannut. Kannoin fillarin juosten kotiin.
Jos olisi yö, katossa heiluisivat samat varjot kuin maanantaina. Tulin kuuroksi Def Leppardille ja vaihdoin Radio Cityyn. Se on aika jees, joku Sielun Veljet laulaa rakkaudesta. Tervomaan julisteesta roikkuu yksi kulma, nuppineula sinnittelee reiässään. Sen otan, sitten.
Äiti ei paljoa kysellyt kun pyysin telkkaria ja videonauhuria huoneeseeni. Oli vain mielissään kun kuuli syyn: kotitehtävä. Peter-parka oli aivan sekaisin kun sama oppilas joka oli kyykyttänyt sitä luokan edessä, pyysi, tai suorastaan aneli videonauhaa lainaksi. Oppilas, jota sheikspier ei voisi vähempää kiinnostaa. Maikka olisi tajunnut, jos olisi nähnyt miten välitunnilla kiemurtelin kilsan matkan Tiinan luo vhs ojossa. Kukaan äidin tavanneista tytöistä ei enää katsonut päin, paitsi ne joita päin minä en enää halunnut katsoa. Mutta Tiina oli erilainen. Kun kerroin tarvitsevani apua kotitehtävässä ja että äiti menee kuntoutukseen Oulunkylän asuintalolle, melodia palasi hänen ääneensä.
Radio Cityn pullapojat yrittävät olla hauskoja. Surkeaa. Kimmahdan ylös ja vaihdan sekuntiviisarittomaan kelloon paristot – toisesta kellosta. Seuraavaksi noukin kirjeenpalasen. Sipsipalasen. Pölyt sängyn alta. Mikä on teatterinäyttelemisen ja elokuvanäyttelemisen ero? Huutaminen? Ketä kiinnostaa. Liikkuuko noi viisarit? Ai niin, Raffelit ja kokis valmiiksi. Suihkuun, pesen itseni huolella joka paikasta. Toimiiko videonauhuri? Hurrr. Toimii. Kello tulee puol ysi. Helvetti, jos se tulee etuovesta. Se ei pysy auki ja sit se soittaa kelloa. Eipä haittaa, otin siitä patterit omaan kelloon.
Nyt on aika ottaa se nuppineula.
Äiti kurlaa vessassa. Makuuhuoneessa on yövalon hämy. Mamman iltarutiineihin kuuluu sakset, lasi ja Normisonin nestemäinen bentso. Hänen täytyy valuttaa neste lasiin koska ei pysty yökkäämättä nielemään edes lääkekapselia. Niin. Se mihinkään kuntoutukseen mennyt. Mutta pidän huolta, ettei mua ja Tiinaa häiritä tänä yönä.
Puhkaisen kapselin ulos foliopakkauksesta, pistän reiän ja valutan sisällön lasiin. Tyhjän kapselin palautan muotoon ja pakkaukseen. Tässä valossa ei näe kirkasta nestettä pohjalla. Äiti napsaisee saksilla pään pois ja valuttaa toisen annoksen sekaan. Omaishoitajana tiedän, että se ei tapa, mutta vetää jalat alta. Täytyy vain toivoa että äiti ehtii kampeamaan itsensä sänkyyn ennen sitä. Luojan kiitos hän suoriutuu siitä nykyään itse.
Hiivin takaisin huoneeseeni ja jään kuuntelemaan. Sydän jyskyttää päässä asti. Vessan ovi avautuu, äiti ähisee ohi, toivottaa hyvää yötä ja muistuttaa nukkumaan menemisestä. Huomenna on kasin aamu. Yritän vastata normaalilla äänensävylläni. Hän sulkee ovensa ja sitten ei kuulu mitään. Kohta se rullaa huutaen ovien läpi sakset iskuvalmiina. Ehdin kyllä ikkunasta ulos. Aurinko on jo laskenut, mua ei löydetä ennen aamua. Voisin sanoa ettei äiti nuku hyvin, halusin vain auttaa – anonyymisti. Anonyymit Auttajat, Armomurhan Auttajat, AA-kerho joka tekee sen mikä on oikein. Sydän hakkaa niin lujaa etten edes kuulisi oven kolahdusta tai lattialle kaatumista
Sitten kuulen sen: kuorsaus. Se onnistui! Tiina lupasi tulla kympiltä. Ehdotin aikaa jotta olisi tarpeeksi pimeää videon katseluun. Nyt odotuksen luonne muuttuu pelokkaasta riehakkaaksi. Kolme varttia enää. Jääpalat on pakkasessa, raffelit kulhoissa ja kondomi patjan alla. AGM odottaa sellofaanissa rusetin alla ja Saulikin on kammattu. Aika liikkuu minuutin välein.
Nyt hän tulee. Kohta. Aivan minä hetkenä hyvänsä. Tiina ei koskaan myöhästy. Käyn avaamassa välioven jotta koputus kuuluisi.
21:55 Haen jääpalat ja kokisen. Tarkastan videon toiminnan ja katselen katon varjonäytelmää siirrellen penistäni housuissani.
21:59 Haluan karjaista kuorsaamiselle ”Hiljaa!”. Tiina tulee näillä näppäimillä.
22:00 Jos jotain on sattunut? Vanhemmat ei päästä? Onnettomuus? Ryöstö? Raiskaus? Kidnappaus?
22:10 Kiipeän ikkunan kautta ulos. Huhuilen, ketään ei näy.
22:20 Sama kuin 22:00
22:21 Jos se ei haluakaan tulla!?
22:30 Varjonäytelmä ei muutu. Hiplaan taas muniani. Taidemaikka puhui hiplaamisesta. Salaisuuksia. Jos Tiinalla on salaisuuksia? Osaanko avata niitä? Onko minulla avaimia niihin?
22:45 Olisiko Tiina voinut valehdella päin naamaa välitunnilla vai katuiko hän vasta jälkeen päin?
22:46 Yksikään tyttöystävä ei ole palannut elämääni äidin tapaamisen jälkeen.
22:50 Tiina ei halua tulla. Hän ei halua minua.
22:59 Tiedän kenen syy se on, ei minun. Minä tein kaikki oikein.
23:00 Kaadan lämpimät kokikset ikkunasta, suljen sen. Suljen välioven.
Sammutan videonauhurin, palautan nauhan kansiin, riisun AGM:n lahjapaketista ja piilotan laatikkoon. Otan pihdit ja hiivin äidin makuuhuoneeseen. Naiset kuorsaavat kuulemma vähemmän kuin miehet. Äitini ei kuulu niihin naisiin. Hän saattaa nähdä kauniita unia juuri nyt, vaikka suusta purkautuva ääni on kuin porsaasta. Otsan verisuoni pullottaa. Ikkunan puolella pyörätuoli kimaltelee kasvavan kuun ja katulampun valossa. Ilma on hämärän ja hienhajun kyllästämä. Peitto kohoilee vinkuvan sisäänhengityksen tahdissa. Lähestyn pääpuolta, kaulaa. Saksilla tämä ei onnistuisi yhtä tehokkaasti. Otan kiinni avaimesta ja liu’utan sitä keskemmälle ketjussa, jonka katkaisen pihtien leikkuriosalla. Irtopäät piti laskea varovasti kaulalle, mutta ne tipahtavat. Avain jää sormien väliin. Kuorsaus keskeytyy. Minä keskeydyn. Mutta silmät pysyvät kiinni ja kuorsaus jatkuu.
Tämä ruma valas sabotoi – on sabotoinut jo kauan – rakkauselämääni. Nyt hankin aseen; jotain jolla kiristää Helenaa.
Avain sopii lipaston laatikon lukkoon. Käännän avainta ja lukon kieli vapauttaa laatikon. Vedän sen auki. Jotain kierähtää sisällä. Hapuilen sen käteeni mutta pudotan sen saman tien. Pyörähdän kauhuissani ympäri. Huusiko äiti? Huusinko minä? Ei, kuorsaus jatkuu kuin pysyvä kammiovärinä vaikka tekopenis putosi kolahtaen laatikkoon. Niitä on useita. Tiedän katsomattakin että yksi on mikrofonin näköinen, yksi haarautuu juurestaan ja yksi niin sanottu normaali. Liukuvoidepurkkeja on monenlaisia ja äkkiä jossain huudetaan ”Kovempaa! Kovempaa!” enkä tiedä missä ajassa tai tilassa se kuuluu. Käännähdän taas ja rinnan ja pään täyttää tappava syke joka juuttuu kurkkuun.
Hämärän takana sängyssä ei liiku mikään. Kurkkukorina jatkuu. Vain minä olen siinä huoneessa hereillä. Vai olenko? Mitä helvettiä? Miksi tärisen? Hikoilen? Laatikossa on myös kirja. Ei mikään pornoromaani vaan päiväkirjamainen vaaleanpunaisella rusetilla suljettu kirja. Ketju on katkaistu, avain varastettu. Toista tilaisuutta ei enää tule.
Nappaan kirjan huoneeseeni. En ole lainkaan varma voinko tai haluanko avata sen. Mutta teen niin ja siihen vaaleanpunaiseen rusettiin kaikki hyvä ja kaunis sitten loppuukin.
IV torstai
Aamuaurinko alkaa värjätä ja lämmittää asuinalueen talojen huurteisia kattoa. Saman auringon näkee silmästä silmään vasta illemmalla, ja silloin se häikäisee silmiä.
Kirja ei ollutkaan kirja, vaan ontto säilytysrasia.
Käteni eivät enää tärise.
Silmäni eivät enää nuku.
Sauli metelöi vaikka on aamu.
Odotan että loukatun kuningattaren raivo räjähtää. Muulla tavalla se ei osaa reagoida. Tavarat tulevat lentämään, ovet paukkumaan ja ikkunat helisemään. Viikkorahat ja kaverit ja hengailut kielletään, koko elämä perutaan. Mutta se tulee olemaan korvissani kuin syksyn viimeisen kärpäsen kuoleva surina – yhtä mitätöntä. Nyt ymmärrän.
Silti kysyn: miksi?
Meteli Saulin häkissä yltyy. Paskamyrsky haisee jo oven alta. Tulkoon. Minä olen valmis. Vai valmis? Keskeneräisyyteni söi minut äsken aamupalaksi. Olen kaiken ylä- tai alapuolella. Oveen koputetaan, se aukeaa ja äiti rullaa itsensä kynnykselle. Hetken siinä on kuin kaksi helmipöllöä. Sitten alkaa höyhennys.
– Kui sä vittu kehtasit? Mä olin avuton! Sä käytit luottamustani hyväksesi!
Se on minun ääneni. Tämä meneekin nyt näin päin.
– Otit saatana Polaroid-kuvia!?
Heitän ne hänen naamalleen.
– MIKSI?!
Juoksen avaamaan välioven ja ulko-oven, singahdan takaisin pyörätuolin taakse ja käännän sen kohti ulko-ovea. Reitti on esteetön
Ääntäkään ei kuulu pyörätuolissa istuvasta. Oven kohdalla päästän irti. Vasta luiskan pihanpuoleisen pään Tervetuloa-matto pysäyttää renkaat ja suistaa Helenan yöpaitoineen huurteiselle nurmikolle.
Paiskaan oven kiinni. Se ponnahtaa takaisin. Ai nytkö se ei mene takalukkoon!? Kolmannella kerralla paiskaan kevyemmin, sitten pysyy kiinni. Saranatkaan eivät ehtineet pitää ääntä.
Voinko tappaa äidin tappamatta itseäni? Jääkö minusta mitään jäljelle jos äiti nimeltä Helena menehtyy? Olenko minä vain kasvain, joka luulee olevansa itsenäinen? Se ei huuda apua. Enemmän kuin kuolemaansa se pelkää mitä muut sanovat. Häpeäänkin voi kuolla. Niin kauan kuin asun kotona – ei, niin kauan kuin hän on elossa – ei, niin kauan kuin hän on sydämessäni, en löydä rakkautta – tai jos löydän, en saa pitää sitä.
Mutta minulla ei ole muuta perhettä, isääni en tunnusta. Ei muuta vanhempaa, ei muuta samaa lihaa ja verta ja sukukirousta.
Jaakko oli sittenkin oikeassa. Synnyttäjäni todellakin on…
Suoraan eteisen matolle, talon ainoaan siivottuun tilaan, oksennan eiliset roiskeläpät. Ne näyttävät melkein samoilta kuin eilen, paitsi ilman muotoa. Pisaroita roiskuu eteisen puolelle lentäneelle Polaroidille. Takapihalla on pallogrilli ja komerossa petrolia. Kokonainen ihminen ei mahdu grilliin. Mutta kuvat mahtuisivat.
Haparoin komerosta pölyharjan ja sihvelin ja pyyhin kuvia kasaan. Ne eivät liiku, vaan menevät harjasten läpi. Käännän siivousvälineen ja nyt tökin kuvia. Ne väistelevät, pyörivät.
Pidän tauon.
Pölyharja tipahtaa kädestä, kävelen komerolle, tai ruumiini kävelee, en minä. Minä väistäisin oksennustani. Petrolipullo painaa sen verran kuin sen pitää, eteisen pöydällä ulkokynttilöiden vieressä on stendari. Pihalla lojuu pelkkä pyörätuoli, jonka luota lähtee raahausjäljet talon taakse.
Siinä se nyt palaa, eikä mikään muutu miksikään. Se ei tuo Tiinaa takaisin, ei lapsuuttani eikä tulevaisuuttani, sitä jota vielä eilen pidin mahdollisena. Vain humina kuuluu orapihlajien sulkemalla pihallamme. Liekkien valo sekoittuu päivänvaloon, suihkutan niihin lisää petrolia kunnes purkki on tyhjä. Aurinko lämmittää niskaa, ja tuli kasvoja. Tiedän ettei tuli tuhoa sitä osaa jonka toivon sen polttavan. Luurangot jäävät. Muotoja ylläpitävät tukirakenteet jäävät. Palavan nahan musta käry tunkeutuu nenään ja leijuu aamutaivaalle. Roskia poltetaan, ihmiset ajattelevat. Ja vain yksi puhelinsoitto riittää siihen että vakuutusyhtiö tuo uuden pyörätuolin kotiovelle.
Aurinko ja tuli eivät ole tarpeeksi lämmittämään Helenaa, joka makaa nurmikolla. Oli helpompaa viedä vajakkipyörä hänen luokseen kuin toisin päin.
Seuraava tekoni tulee olemaan vastenmielinen. Minulle, ei muille ihmisille. Annan hänen vielä hetken täristä, sitten, taistellen omaa pahoinvointiani vastaan, otan kiinni kainaloista ja alan raahata Helenaa samoja jälkiä pitkin takaisin ovelle. Pelastan hyväksikäyttäjäni. En voisi jättää häntä paleltumaan kuoliaaksi, sillä se jättäisi tyhjiön elämääni, valtavan kysymysmerkin kokoisen aukon. Tilit eivät ole vielä tasan.
V Maanantai
Ajattelen kertakäyttölemmikkiä nimeltä Sauli. Hamsterit kuolevat mutta Saulius ei. Tämäkin yksilö elää vielä vuosia. Itsestäni en ole niin varma. Eikö lemmikin kuulu kuolla omistajansa mukana?
Minun omistajani on nainen joka synnytti minut. Tai niin hän luuli viime torstaiaamuun asti. Sen jälkeen ei sanaakaan ole tipahtanut hänen huuliltaan. Ei edes silloin kun tajusi, ettei saa edes kylmää maksalaatikkoa eikä katsoa televisiota. Tai silloin kun valutin kaikki sedatiivit lasiin ja annoin tilaisuuden nukkua pois.
Ilmeisesti hän tuntee minut sen verran hyvin, ettei huutanut perään kun katosin lasin kanssa huoneeseeni. Kuuntelin kieriskelyä ja ähinää mutta ainuttakaan suomen kielen sanaa ei kuulunut sen mölinän seasta. Aivan kuin koko puhekyky olisi kadonnut.
Tänään tapaan isäni. Tänään olen 15.
Kun olin raahannut lehmän sisälle eteiseen, (hän raahautui itse makuuhuoneeseensa, muttei päässyt sänkyyn, autoin vasta illemmalla) soitin kouluun että perheen halvaantuneella on komplikaatioita. Niin kuin olikin. Se torstai oli toivoa täynnä niin kuin äikän lukutehtävän kirja sanoi. Epätoivoa täynnä. Kirjoitin Tiinalle sata kirjettä jotka päätyivät kaikki silpuksi lattialle. Lainasin jopa sen sheikspierin Myrskyn, josta matkin lauseita kirjeisiin. Ne vasta perseestä olivatkin.
Vasta sadannen ensimmäisen kelpuutin. Siihen täytyy tänään hakea osoite postista, koska katuosoitetta ei löydy puhelinluettelosta, niin kuin ei numeroakaan. Selitän postitädille nyyhkytarinan.
Kello on kohta yhtä paljon kuin ikäni. Pizzeria Ykkösen pöydällä makaa paksu ruskea kirjekuori, eikä sisällä ole todellakaan tukku rahaa mafialeffojen tapaan, vaan tukku ihan muuta valuuttaa. Haluan nähdä Jaakon reaktion. Tajuaako hän kolarinsa ja lähtönsä seuraukset? Ymmärtääkö tukehtua pizzaansa? Ja mitä kolarista? Löysikö vakuutusetsivä hullun vastaantulijan vai oliko sellaista lainkaan? Törkeän vakuutuspetoksen vanhenemisraja on 10 vuotta ja se tuli just täyteen.
Jalkakäytävällä harpotaan, taaperretaan, sipsutellaan ja joku juppi jaloittelee vaikka valot jo vaihtuvat. Vähän liian vanha jupiksi. Sen askeleet haparoivat rotvallin kohdalla ja päälaki kiiltelee hapsujen läpi. Äijä vilkaisee ylös kylttiin. Näen sen: sillä on hiirenpillu leuassa! Isä? Juppi?!
En tee elettäkään. Hän tekee, hiihtää luo, tietää miltä näytän. Sanoo moi, potkaisen tuolia kun se istuu, tuoli siirtyy liian vähän, hän sanoo kiitos, ristii kätensä pöydälle ja näyttää rukoilevan. Kirjekuori polttelee kämmenieni alla, vaikka ne hikoilevat. Jaakko nostaa kasvonsa, yrittää hymyillä. Tarjoilija tulee, isä sanoo sukunimeni, tarjoilija häipyy tilausta ottamatta ja palaa pian täytekakun kanssa. Yksi kynttilä palaa keskellä.
– Neljätoista olisi ollut liioittelua.
Pysyn hiljaa.
– Varo mitä toivot, se voi toteutua.
Silmäni liikkuvat kakusta virnuilevaan mieheen ja takaisin.
– Et ole vielä heittänyt kakkua naamaani, niin menen suoraan asiaan.
Hän kertoo, että minä rakastin Basil-hiirtä. Olin saanut view-masterin syntymäpäivälahjaksi ja olimme menossa mummilaan pohjoiseen. Olimme kuulemma onnellisia. Faija kertoo suoraan, että kolaria edeltänyt yö oli ollut vilkas sängyssä. Häntä väsytti ajaa. Äiti oli huomannut kuskin väsymyksen ja avannut turvavyönsä. Hän oli kumartunut isän syliin ja aukonut vyön ja sepaluksen. Äidin pää alkoi nousta ja laskea. Minä luulin että äiti voi pahoin.
– Niin, Helena otti suihin, jos suoraan sanotaan.
Onneksi Juppijaakko ei kysy tiedänkö mitä se on. Kynttilää on vielä puolet jäljellä.
– Elokuvalelusi oli mennyt jumiin ja Antti, herkkä lapsi kun olit, kiljuit niin kovaa että radionkin ääni peittyi. Helena, herkkä nainen kun oli, pelästyi ja nosti päänsä nopeasti. Niin nopeasti etten ehtinyt vetää leukaa pois hänen takaraivonsa edestä. Kieli jäi hampaiden väliin. Älä kysy miksi kieleni oli ulkona, en tiedä itsekään. Verta tirskahti ja ratti kääntyi – väärään suuntaan. Oli huonoa tuuria että se puhelinpylväs oli juuri siinä kohtaa.
– Ei tainnut puhelinlangat siinä kohtaa laulaa.
Nyt kynttilä on sammumaisillaan. Liekki lepattaa rauhallisesti.
Työnnän äkkiä paksun kuoren kakun ohi toiselle puolelle.
Kynttilä savuttaa. Jaakko avaa kuoren.
Se pysyy hiljaa. Hyvä. Sen pää tosin heiluu, vähän niin kuin se hulatyttö nissanin kojelaudalla. Kuvien päälle alkaa tipahdella pisaroita. Onko todella sattumaa että se otti yhteyttä nyt, kymmenen vuotta onnettomuudesta? Ja onko sattumaa että Saulin häkin ovi ei pysynyt kiinni, jota varten etsin pihdit joissa oli sivuleikkurit, joilla leikkasin avaimen irti ja pääsin lipastoon kun Tiina ei tullutkaan? Mikä saatana tuossa pöydällä makaa? Kakku. Miksi se on siinä?
Jaakko ei näytä enää niin jupilta. Sen leveän naaman vaatimaton ilme on karannut ja tilalla on sekoitus epäuskoa ja kauhua.
– Antti…
Silloin liikun. Polvitaipeet tuuppaavat tuolin kauas taakse, kädet nappaavat kakkuvadista kiinni ja sinkoavat sen keskelle pizzeriaa. Valkoinen ufo pysyy yhdessä kasassa kunnes osuu yhteen pizzansyöjistä. Vati päästelee kongimaisia kumahduksia ja ihmiset huudahduksia. Sitten näen sen: isän. Juppimaisuus ja kohteliaisuus ovat karisseet ja tilalla on se sama ilme kuin kolarin jälkeen kun se katsoi takapenkille olinko hengissä. Hän ei jää nyt toimettomaksi. Isä tunkee kuvat kirjekuoreen ja nuolee sen kiinni.
– Nämä on tuhottava! Sitä ei tapahtunut!
Meinaa saatana piilottaa tämänkin totuuden. Hyökkään eteenpäin, sieppaan kuoren ja ryntään ovesta ulos. Pysähdyn ikkunan taakse ja tipautan teatraalisesti todistusaineiston reppuun. Isä ja poika, välissä ikkuna ja kymmenen vuoden välinpitämättömyys. Vaikka pukumies ymmärsi juuri tulleensa uudelleen isäksi, minä tajusin juuri tulleeni orvoksi.
Nyt ymmärrän kaikki Helenan raivoamiset. Se syyttää minua onnettomuudestaan, otti vahinkoa takaisin kun olin lapsi. Ja halusi omistaa minut.
Jaakko tietää että perään ryntääminen on turhaa. Kävelen pois. Kävelen, eikä ole edes sirpaleita joiden päälle astua, kadut ovat puhtaita, raskaat linja-autot liikkuvat kevyesti ja ihmiset liikkuvat kantaen elämiään mielessään. Rakastavaisten ja pariskuntien kohdalla näkö sumenee, liikun eteenpäin kuin robotti. Voisin tehdä ihan mitä vain, mutta ei vapaudesta johtuen, vaan päinvastoin siitä että mitään vapautta ei ole. Olen faktojen vanki. Jos on olemassa toivoa, lähetän sen Tiinalle. Tiina Vehkaselle ja tiedän että hän asuu Veräjämäessä 00650. Ehkä se riittää. Siksi huomaan sinikeltaisen logon ja valun ovesta sisään, vaikka ovi, lattiat, palvelutiskit, koko tila ja ihmiset hädin tuskin pysyvät muodoissaan. Ne voisivat kadota puhalluksesta. Täytyy siis hengittää alaspäin.
Täti ymmärtää minua vinosti hymyillen ja etsii atk-järjestelmästä Tiinan katuosoitteen. Vasta kun hän tulostaa osoitetarran, uskallan yhdellä nopealla liikkeellä viskata kirjeen repusta virkailijalle aivan kuin mahdollisuus postitukseen olisi vain sekunnin voimassa. Käännyn ennen kuin he sanovat, etteivät voi ottaa luukulta kirjeitä vastaan tai ettei se ehdi enää päivän lähetykseen. Täti huutaa. Jähmetyn paikoilleni. Muutunko suolapatsaaksi jos katson taaksepäin?
– Nuorimies. Unohtuiko jotain? Kolme markkaa seitkyt penniä.
Nykäisen lompakostani vitosen tädille. Olen menossa oven kohdalla kun se huutaa vaihtorahoista. Mutta ajatukseni ovat jo grilliruuassa.
Tarvitsen hampurilaisen ja ranskikset.
Viikko sitten maanantaina kokeilin jotain uutta; salakuljetin Tiinan huoneeseeni. Tänäänkin kokeilen jotain uutta; ostin Helenalle hampurilaisen ranskalaisilla ja rullasin television makuuhuoneeseen. En ole edes anteeksipyyntöä kuullut, vaikka raahasin vessaan ja nostin sänkyyn.
Lasken tarjottimen yöpöydälle metrin päähän. Kokiksessa on jäitä. Helena ei aivan yllä herkkuihin.
– Sun halvaantuminen ei oo mun vika.
Helenan silmistä valuu kyyneleitä, mutta muu ilme on hämmästynyt.
– Antti, pikku muruseni, kasvattaisit hiukset takaisin.
Ja vihdoin itku tulee. Hänelle. Kädet häpeämuurina kasvoilla se hytkyy ja kakistelee, ulvoo ja niiskuttaa, mutta saa sanotuksi ”Antti-rakas, äidillä on nälkä” ja niistää peittoon. Lykkään yöpöytää lähemmäs ja Helena ponnahtaa eteenpäin kuin saalistava kissapeto. Otin purilaisen kaikilla mausteilla ja nyt ne tursuavat väleistä. Mitäköhän Matlock tekisi? Nyt kun on annettu vähän armoa, ehkä tunnustus tulee helpommin.
– Millon se alko? Kauan sitä kesti?
– Tehty mikä tehty. Älä jaksa.
Väärä vastaus. Hyökkään kohti, mutta otan vain ruuan suusta. Se levittelee käsiään ensin ruokaa kohti ja sitten minua kohti. Anna hali, se lirkuttaa. Tuo imelä ele yrittää pyyhkiä pois kylmän hyväksikäytön. Ei enää. Kädet on saatava kuriin. Juoksen siivouskomerosta eristysteippiä ja niputan Helenan kädet ja sormet pakettiin ja yhdellä kierroksella reiteen. Vieläkään se ei tajua vaan kiljuu kiittämättömyydestä ja ikiomasta lapsesta ja geenivirheestä. Käskee aukomaan teipit jottei minulle tule lisää sanktiota entisten päälle: ”…tai muuten pidän huolen, ettet tapaa ainuttakaan tyttöä missään koskaan!”
Saan jonkinlaisen sähköiskun sisältä päin.
– Sulla oli nälkä? sihahdan ja kiskaisen sitä tukasta ja toisella kädellä runttaan hampurilaisjämät suuhun. Pehmeä ruoka ei kuitenkaan pidättele hampaita. Nielaistuaan hirviö alkaa virnuilla ja huutaa: ”Kovempaa! Kovempaa!" Se läväyttää mieleen vain yhden esineen. Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin mennä lipaston luo, ottaa sieltä se mikrofoninnäköinen dildo ja työntää se Helenan kurkkuun samalla tekniikalla kuin hampurilainenkin. Se on todellinen anti-mikki. Kuuluu enää vain muminaa. En halua kuulla sitäkään joten laitan vibraattorin ON-asentoon. Se toimii!
On aika ottaa faktat esiin eivätkä ne ole mitään aihetodisteita. Tuomio tulee varmasti. Häpykummun syntymämerkistä ei voi erehtyä. Hyväksikäyttäjä menee vankilaan tai hullujen huoneelle ja Tiina antaa anteeksi. Kyllä. Ja minä itsenäistyn, ilman vanhempia.
Haen repun eteisestä.
Täytyy olla erityisen sairas jos kuvaa kun oma poika tyydyttää vanhempaansa. Täytyy olla erityisen tyhmä luodakseen todistusaineistoa itseään vastaan. Ehkä Helena tietää sisimmässään ansaitsevansa rangaistuksen. Siksi hän otti ja säilytti kuvat. Tai siksi että halusi minun näkevän ne… Saatana. Tärisen kauttaaltaan, oksennus ja hiki haluavat tulla ulos.
– Mä näytin ne faijalle, saan sanotuksi ja hamuan kirjekuorta repusta.
Se osuu sormiini ja viskaan repun nurkkaan. Jään tuijottamaan ruskeaa kiinniliimattua kirjekuorta. Jossain joku kolahtaa vaimeasti. Varmaan Sauli osoittaa mieltään kun ei ole ruokaa. Revin kuoren auki ja työnnän käteni sen sisään.
Siellä ne ovat: 21 polaroid-kuvaa, jotka suunnittelin heittäväni yksi kerrallaan Helenan kasvoille lausuen jotain dramaattista. Mutta en teekään niin, vaan heitän koko nipun kerralla sängyn suuntaan huutaen keuhkoista ulos kaiken ilman ja ristiriidan.
Kun keuhkoni ovat tyhjät ja nousen pitelemästä vatsaani, näen äidin katsovan ovelle.
Siellä on Tiina. Hänellä on pitkä ruskearuudullinen kangastakki, jaloissa levikset ja valkoiset tennarit. Hiukset hänellä on hieman sekaisin, koska on ottanut korvanlämmittimet alas kaulalleen. Hän ei hymyile, hän katsoo vuorotellen minua, Helenaa ja kädessään olevaa polaroid-kuvaa. Niitä oli lentänyt ovelle asti.
– Sori… toin tän päivän läksyt… Ovikello ei toiminut... Ovi oli auki…
Yritän sanoa jotain, mutten saa sanaa ulos. Se tuntuu olevan sääntö Tiinan läsnä ollessa. Helena surisee. En ehdi romahtaa kun Tiina on poissa, yhtä yllättäen kuin oli siihen tullutkin. Ja hän vei kuvan mennessään.
Pitäisi kai lähteä perään mutta jalat on valettu lattian sisään. Olen kasaan romahtava musta aukko. Tuntuu kuin kalenteria tunnustava aikajana, jolla pyrkimykset, halut, toiveet ja traumatkin tietävät paikkansa, purkautuisi ajattomuuteen, tyhjyyteen; tarkoitukset katoavat mutta ruumiillisuus jää. Olen näkevinäni Helenan silmissä voitonriemun kiillon. Jäljelle jäänyt ruumiini alkaa liikkua, pää kädet jalat liikkuvat, sormet ottavat kaksi rasvassa uitettua kylmää ranskanperunaa ja tuikkaavat ne Helenan sieraimiin. Sen rypyt silmäkulmista häviävät ja sekunnin päästä pää alkaa tempoa puolelta toiselle. Toinen peruna irtoaa ja olion hengitys vinkuu sitä korkeammin mitä voimakkaammin ilmaa vedetään kapean sieraimen läpi. En tykkää äänestä. Nostan perunanpalan ja päätä paikallaan pitäen survon ruuan syvemmälle nenään. Sidotun olion silmät ovat, jos mahdollista, vielä suuremmat.
Ulos lähtiessäni jätän oven auki. Kahvinvärisen talon huoneisto kaipaa tuuletusta. Lipaston lääkelaatikkokin jäi auki. Lääketeollisuus kaipaa tuuletusta: yksi levy tipahti lattialle.
Vibraattorin heijaava surina jää taakseni.
Neljän ruuhka täyttää Okkelin kadut. Ne ovat kuin verisuonia, jotka kuljettavat elämää koteihin, töihin, kauppoihin ja kouluihin. Kaikilla yksittäisillä soluilla on päämäärä, paikka johon mennä. Paikka jossa on elämän hermopäätteitä - terveitä tai tulehtuneita, mutta hermopäätteitä kuitenkin.
Minun päätteeni lamautettiin. Aikajana olikin venytetty kuminauha joka päästettiin irti ja siitä tuli löysä sykkyrä kuin vanhuksen penis. Jäljelle jäi vain surulliset faktat.
Puistossa farkkurotsiset takatukat syljeskelevät röökinväristä lammikkoa maahan. Huomaavat minut, tai kaljuni. Ne eivät voi vielä tietää, Ilta-Sanomat ei ole vielä ilmestynyt. Etusivun juttu: HYVÄKSIKÄYTETTY POIKA TAPPOI ÄIDIN JA ITSENSÄ tai vielä raflaavammin, juonen kera: ÄITI PAKOTTI LAPSEN SEKSIIN, LAPSI KOSTI. Pari rasvalettiä harppoo salkkuineen, olkatoppaukset yhtä onttoina kuin niiden roolit. Kauempana välkehtii ruskea Vantaanjoki. Minulla ei ole vaikeuksia niellä useampia tabuja kerralla. Saan sylkeä erittymään sen verran.
Kumpikohan löytyy ensin? Joku näkee varmasti kun hyppään. Odotan että olen melkein unessa. Tiina on varmaan jo soittanut nollanollanollaan. Poliisi. Karhuryhmä olisi juttu sinänsä. Vesi ei näytä kylmältä. Tuhannet pikkuauringot välkkyvät. Takana suhahtelee autoja, mutta ne eivät aja tarpeeksi lujaa. "On täällä yksinäistä, mutta niin paljon kiellettyä rakkautta." Kari Tapion laulu pujahtaa mieleen. Saatana, siinä pitäisi olla JA-sana eikä MUTTA. Alan poksautella nestekapseleita. Ne hulahtavat kurkusta alas helposti. Nyt olisi parinkymmenen minuutin sormet kurkkuun -katumusaika. Mitä ne kaikki gimmafrendit merkkasi? Menetetyt mahdollisuudet? Ja Tiina? Ainoa, jonka takia laitoin edes vähän mutsille kampoihin, vastustin sitä Jumalaa joka hallitsi pelolla ja synnyttäjän oikeudella. Jumala on nyt kuollut. Ja niin on sielunikin.
Sieluni, soul, Saul.
Vittu! Sen on tultava mukaan. Minä synnyin, Sauli syntyi. Minä kuolen, Sauli kuolee. Nyt lähti sanoi Anniki Tähti. Ehkä ehdin vielä. Juoksu tosin edistää imeytymistä enkä ole tänään syönyt mitään. Pakko ehtiä, sillanpää, alamäkeä kohti puistoa, viima käy kaulaan ja kaljuun, ruoho on keväänmärkää ja kylmää, näkökenttä kapenee, olen 15 vee ja kaadun ensibentsoihini keskelle puistoa. Vittu. Itsenäisyydenpuistoon.
Nenänpäätä kutittaa. Jokin kutittaa sitä, mutta ruoho ei liiku noin. Silmäluomien raosta näen hamsterin. Saulin pinkki nenä supistelee edessäni. Äkkiä se avaa suunsa ja paljastaa jyrsijän terävät hampaat. Eläin tärisee. Pikku sydän lyö nopeasti. Se alkaa kasvaa, ensin kyynärvarren kokoiseksi, sitten ihmisen mittaiseksi ja samalla kun peittää koko puiston taakseen, se nousee takajaloilleen ja sanoo Tiinan (!?) äänellä: "Hae minut. Minä pelastan sinut. Minä olen sinä."
Säpsähdän niin kuin joskus iltaisin kun keho rentoutuu juuri ennen nukahtamista, mutta tässä tapauksessa herään haisevalta nurmikolta. Jättihamsterin tilalle on tullut parit Niket. Niiden päällä on polvet ja niiden päällä pieni lippispää. Poika kutittelee nenääni ruohonkorrella ja virnistelee. Silläkin on kolo leuassa. Okkeli vittu täynnä travoltoja. Ponnahdan ylös, eikä sedatiivien vaikutuksesta ole jälkeäkään. Kotiin juoksee viis minsaa.
Ulko-ovi tuulettaa edelleen. Eteisen ilma on raikas mutta sen täyttää vaimea, tasainen surina. Kurotan makuuhuoneen oven kiinni ja livahdan huoneeseeni. Häkki on tyhjä, ovi auki, eikä sitä löydy mistään kolosta. Miten luukku voi olla auki? Voiko se olla niin älykäs että...? Missä se voi olla? Tietenkin. Se on siellä missä sen on dramaattisinta olla. Makuuhuoneessa.
Avaan oven hiljaa. Jostain syystä hiivin. Ehkä siksi etten astuisi eläimen päälle. Määrittelemätön eritteiden ja pesemättömien vuodevaatteiden löyhkä lyö kasvoihin. Siinä on paikoillaan olemisen, elämän poissaolon hajua. Helenan sinertävä iho näyttää paksulta. Kallo on paketoitu sen sisään. Silmämunat tuijottavat seinää. Pää on kenossa. Suusta törröttää hiljaa suriseva seksilelu, jonka patterit ovat juuri loppumaisillaan. Nyt kun hirviö on poissa, ruumis näyttää melkein kauniilta. Laite hiljenee. On äärettömän hiljaista. Edes Saulin ropinaa ei kuulu. En nähnyt tiputtamaani Normisonin bentsolevyä lipaston vieressä. Äkkiä rinnassani vihlaisee. Miten siellä enää voi jokin reagoida? Vajoan polvilleni ruumiin ja sängyn viereen, katson sängyn alle ja löydän kadonneet kapselit. Sen vieressä makaa Sauli. Eläin, joka jyrsi kaiken eteensä sattuvan, on löytänyt viimeisen jyrsittävän. Se kuoli minun halustani tehdä itsemurha. Vai onko mahdollista että se tiesi itse mitä teki? Sitten asia olisi selvä.
Liu'utan kapselit ja Saulin eteeni. Yksi oli riittänyt sille. Loput ovat minulle.
Tunnen odottamatta kädet olkapäilläni. Kylmät kourat puristavat niin etten voi liikkua. Poliisi! Luulin että silmäni olivat auki, mutta eivät ne voineet olla koska nyt vasta avaan niitä. Kädet puristavat edelleen olkapäitä. Olenkin selälläni, katossa on loisteputket. Vähitellen tarkennus alkaa toimia ja ensimmäinen möhkäle edessäni alkaa muotoutua: Helena katsoo minua ja rääkäisen vaistomaisesti, enkä tiedä onko se helpotuksen, pettymyksen vai kauhun huudahdus. Varmaan kaikkia. Mutta samalla kun yritän ponnistaa sen kurkkuun kiinni, tajuan sen olleen pettymyksen parahdus. En voikaan liikkua. Käteni ja jalkani ovat lepositeissä.
Mutta suukapulaa ei ole.
Karjun. En jätä pois ainuttakaan itse kuulemaani sanaa. Sänky helisee ja nitisee niin kuin itse Perkele olisi sidottu siihen. Ovatko roolit vaihtuneet? En pääse faktoja karkuun, en ihmisiä karkuun. Helena tuijottaa ilman ilmettä, kuin olisi vahanaamio päällä. Ei katumusta, ei voitonriemua.
– Laitetaanko takaisin uneen? Hoitajan ääni.
– Ei. Odotellaan. Jaakon ääni.
Lopulta vain huohotan. Jostain sisältäni nousee valtava koura joka rypistää kasvojani rusinaksi. Olen menettänyt kaiken, oman itsemurhankin. Säälittävää. Ja sitten ne tulevat, sykäyksittäin. Itkunkouristukset. En muista milloin niitä olisi ollut. Lapsena, ehkä. Silmät alkavat vuotaa ja padottu kipu purkautuu kehon läpi eskaloituen kuin käyntiin lähtevä yksipyttyinen moottori. Se saa rinnalleen useampia pyttyjä kunnes ulina on tasaista kuin kuolleen EKG.
– Antti, mä ymmärrän sun tekos, mut se oli väärin. Kun näin ne kuvat, mun oli pakko tavata Helena. Ehdin kotiin viime hetkellä. Poliisi ja ambulanssi tuli jo heti sen jälkeen
– Sut löydettiin kulta puistosta eilen. Helenan ääni – Joku liikemies oli hommannut sut tänne. Luojan kiitos.
Se näyttää mallipotilaalta siinä tuolissaan pää kumarassa. Ääni on hento ja alistunut. Se ei ollut ehtinyt saada aivovammaa. Ehkä se oli tullut uskoon.
– Älä turhaan venaa anteekspyyntöä.
Helena ei vastaa.
– Siellä kävi joku tyttö, Jaakko änkyttää ja lukee ilmeeni: – Onko se sun tyttöystävä? Se nymfo? Heh.
– Painu helvettiin! Mitä Tiina etti?
– Kysyi sua. Kävi sun huoneessa. Poliisit oli tallonut sen. Siis sen huoneen, ei tyttöä. Antti, sä joudut koulukotiin ellet muuta luokseni Sodankylään.
– No niin. Vierailuaika on päättynyt. Huomenna sitten uudelleen.
Lihava hoitsu pitää ovea auki kahdelle ihmiselle, jotka luulevat olevan vanhempiani. Unohtiko Tiina jotain? Haki sheikspierin veehooässän? Kävi jättämässä jotain? Polaroid-kuvan? Hyvästit?
Paskaa oli sekin filosofinen selitys siitä rakentamastani luukasasta. AGM. Täytyy unohtaa se. Vaikka mutsi olisikin muuttunut, potkin tyttöystävät itse ulos ovesta. Vaikka syy on poistunut, seuraus jää. Tai potkin mistä, kotiahan ei enää ole. Tyhjä talo. Tai on koti, koulukoti.
Saulikin kuoli bentsoihin. Merkki universumilta.
Kuivuneet kyyneleet kutittavat poskia. Kellossa on sekuntiviisari. Loisteputket humisevat vai onko se tuuletus? Tinnitus?
– Moi.
Ääni kääntää vatsan ylös alaisin; muljahdus läpivalaisee koko rintakehän värähtäviin huuliin ja silmiin asti. Toivo ja epätoivo halaavat.
– Jotkut kaipaa sua boi, Tiina sanoo ja nostaa laukustaan Saulin peitteen päälle. Se touhuaa ja nuuskii ja tutkii laskoksia ja kumpuja. Se on elossa. Tyttö viskaa shamaanin elkein pienet luut peitteelle.
– Kytät oli stepannu sen mäsäks. Sorge.
Elävä Sauli ja sen edeltäjät. Ars Gratia Mortis. Vitut siitä. Ei luukasa elä vaikka sen liimais miten. En minä ole artisti, vaan kuolema on. Minä olen se taideteos, katoavaisuus ylentää elävän olennon taideteokseksi. Oikealla nimellä oli kohteenaan väärä luukasa; minä olen se oikea luukasa, Antti Gabriel Maanvirta.
– Sun breivi tuli tänään. Se oli aika lyhyt. Mut siks tulin tänne.
– Tiina, sanoiksä et jotkut kaipaa mua? Monikossa?
– Heebo, älä ikinä syötä hamsulle sipsejä, se kuolee niihin.
Tajuan sen: en aio lähteä Sodankylään faijan luo. Jään tänne Oulunkylään. Vaikka sitten koulukotiin.
