Johdanto
Tarina kertoo rikkaasta perijättärestä, Elisabeth Goldsteinista. Hän perii kuolleen isänsä luksus omakotitalon puutarhoineen ja uima-altaineen. Huvilan komistus on suuri lampi, jossa sanotaan elävän tuhat kultakalaa. Trillerissä esiintyvät myös tähtitieteilijä Oscar sekä autistinen lapsinero nimeltä Noah. Elisabeth surmataan arvaamatta hänen kotinsa puutarhassa yhtenä päivänä. Kaikkien epäilyt kohdistuvat siellä työskennelleeseen puutarhuriin, Calebiin. Caleb osoittautuu kuitenkin syyttömäksi oikean murhaajan paljastuttua. Murhaaja on Elisabethin entinen miesystävä Malcolm. Malcolm surmaa naisen mustasukkaisuuskohtauksen saatuaan lapiolla. Noah joutuu mielisairaalaan, mutta hänet vapautetaan sieltä myöhemmin. Hänet auttaa vapauteen hänen paras ystävänsä Oscar.
Luku 1 Herrain kartano
Los Angelesin hienostoalueella kohoaa monta upeaa omakotitaloa ja huvilaa. Yksi loistokkaimmista rakennuksista kuului Elisabeth Goldsteinille. Rikas perijätär omisti isävainajansa suurenmoisen kotitalon, joka oli peräisin 1990-luvulta. Elisabeth istui lukaalinsa puutarhassa aurinkotuolissa. Hänellä oli silmillään mustat aurinkolasit. Elisabethin päälakea peitti musta suurikokoinen olkihattu. Perijätär imi pillillä sitruunasoodaa lasista. Hänen punaiseksi lakatut kyntensä muistuttivat kirsikoita, joita kasvoi kosolti puutarhassa.
Kirsikkapuiden takana häämötti lampi, jossa ui tarun mukaan tuhat kultakalaa. Elisabeth koki olevansa onnen seppä jo syntyessään. Koko elämänsä hän oli silti saanut vartoa perinnön siirtymistä hänen käsiinsä. Nyt sen vihdoin tapahduttua, hän osasi aavistaa ahneiden vihollistensa tarkkailevan sivusta. Elisabeth oli mielestään valinnut talonsa henkilökunnan huolella. Hänen asusteensa silitti kuusikymmentä vuotias sisäkkö, Martha. Talon puutarhan hoidosta ja ulkotöistä huolehti Marthan ikäinen höyrähtänyt Caleb Lewis.
Neljäkymmentäviisi vuotias Elisabeth oli eronnut kaksi kuukautta sitten. Hänen entinen miehensä ei silti antanut asioiden levätä rauhassa. Malcolm Goldsteinilla oli tapana kiusata ex-vaimoaan puhelinsoitoilla viikoittain. Ennen avioeroa, hän uhkasi tappaa Elisabethin, koska uskoi naisen olleen hänelle uskoton. Malcolm teki eron kaikin tavoin hankalaksi kieltäytymällä allekirjoittamasta eropapereita.
Elisabethia lohdutti hänen isänsä suoma mittava perintö. Elisabethin valkoiselle uimapuvulle tippui muutama pisara sitruunasoodaa. Hän kuuli Calebin askeleiden lähestyvän häntä talon kulman takaa. Puutarhuri työnsi kottikärryjä edessään. Kärryissä oli multaa, jota hän aikoi lisätä kukkapenkkiin. Elisabeth hymyili puutarhurille hyväksyvästi. Mies nyökkäsi ja jatkoi kohti kukkapenkkiä.
”Tänään on kaunis päivä rouva.” Caleb totesi.
”Olen siitä kanssasi aivan samaa mieltä. Minusta on ihanaa istua auringossa ja kuunnella lintujen laulua taustalla.”
”Ette kai te vain polta itseänne?”
”No ei minulla siihen ollut aikomusta.”
Caleb kylvi kukkapenkkiin sipulin versoja. Elisabeth pyysi häntä istuttamaan yrttejä ja kevätsipuleita ruuanlaittoa varten. Linnanrouvana hän teki parhaansa säästääkseen kaikissa kuluissa mahdollisimman paljon. Siten, hänellä oli mahdollista pitää talossa palkollisia. Sipulit kylvettyään, Caleb meni lähelle talon seinää vesiletkun luokse. Hän poimi letkun ylös maasta ja käänsi hanan auki. Vettä alkoi roiskua letkusta. Hän kasteli nurmikon ja kukkapenkin.
Elisabeth hymyili puutarhurille hyväksyvästi ja Caleb huomasi sen. Hän jatkoi työntekoa tyytyväisenä. Sen jälkeen, hän asetti letkun paikalleen ja tarttui kottikärryihin. Hän vei tyhjennetyt kärryt talon takana sijaitsevaan vajaan. Elisabeth kohottautui ylös aurinkotuolistaan. Hän kuuli puhelimen soivan talon sisällä. Hän siirtyi sinne vastatakseen puheluun.
Soittaja oli hänen entinen aviomiehensä Malcolm Goldstein. Malcolm oli entinen taivaanrannan maalari. Hän soitti Elisabethille ainakin muutaman kerran viikossa. Hän piti Elisabethia silmätikkuna, koska oli entiselle vaimolleen mustasukkainen.
”Hei Malcolm. Minä en odottanut, että sinä soittaisit taas minulle. Mitä asiasi koskee?” Elisabeth kysyi.
”Tiedät kyllä, että mitä asiani koskee. Sinua tietenkin. Sinä et ole osannut toimia oikein pelin sääntöjen mukaan.” Sanoi Malcolmin vihainen ääni.
”Mitä minä muka tein väärin?”
”Sinä jätit minut oman onneni nojaan. Et edes tajua sitä, että mitä vääryyttä jouduin kohtaamaan takiasi.”
”Aiotko sinä kostaa sen minulle?”
”Kenties joudun ryhtymään toimenpiteisiin sinut estääkseni.”
”Malcolm, älä puhu tuollaista. En ole tehnyt sinulle mielestäni mitään väärää. Olet sekaisin minun mielestäni.”
Malcolm sulki luurin naisen korvaan. Elisabeth hätkähti miehen uhkailtua häntä selvästi. Häntä inhotti Malcolmin väkinäiset yhteydenotot. Mies oli sekaisin, eikä kukaan uskonut Elisabethin kertomuksiin Malcolmin pahuudesta.
Elisabeth tiedosti aran tilanteen, mutta hän oli kykenemätön tekemään asioille mitään. Hän joutui kamppailemaan Malcolmia vastaan jopa oikeuslaitoksen asianajajan avulla. Elisabeth pelkäsi Malcolmin väkivaltaisuutta. Mies löi häntä säännöllisesti heidän avioliittonsa aikana. Vasta eron jälkeen, Elisabeth koki tulleensa jätetyksi rauhaan.
Häneltä puuttuivat riittävät todisteet Malcolmin pahuudesta. Todisteiden puuttuessa, miestä ei voitu vangita teoistaan. Poliisit eivät ottaneet Elisabethia tosissaan. Eivät, vaikka Elisabeth näytti heille käsivarsissaan olevat mustelmat. He pitivät Malcolmin tapaa reagoida avioeroon luonnollisena. He jopa hyväksyivät hänen uhkaus soittonsa Elisabethille. Elisabeth oli tyytymätön sekä poliisien, että aviomiehensä toimintaan. Malcolmin kieltäytyi allekirjoittamasta avioerotodistusta. Elisabeth sai hänet onneksi häädettyä ulos heidän asunnostaan. Häädön jälkeen, nainen tunsi vihdoin vapautuvansa.
Elisabeth tuijotti ikkunalaudalla seisovaa sinistä lasimaljakkoa. Siinä ui yksi valkoinen ruusu elävänä vedessä. Ruusu muistutti Elisabethia hänen omasta tahrattomuudestaan. Malcolm oli syypää hänen tappioihinsa. Onneksi hän sai elää rauhassa omassa talossaan ilman entistä aviomiestään. Malcolm tahtoi anastaa Elisabethin omaisuuden. Sehän oli selvää. Se oli yksi syy, miksi Malcolm aikoinaan kosi häntä vaimokseen. Suhteen alussa, Elisabeth ei tiennyt miehen taka-ajatuksia.
Elisabeth siirtyi ruusunsa luokse. Hellästi, hän siveli sen terälehtiä sormenpäällään. Varoen vahingoittamasta kukkasta, hänen katseensa lipui ulos puutarhaan. Hän näki Calebin yhä uurastamassa kukkapenkin edessä. Caleb oli ainut, kuka uskoi hänen kertomustaan Malcolmista. Puutarhuri oli Elisabethin luottamusmies. Tällä kertaa Elisabeth ei aikonut antaa Malcolmin satuttaa häntä enempää. Hän tekisi parhaansa typeryksen torjumiseksi.
Luku 2 Autistinen lapsinero
Noah oli kymmenenvuotias lapsinero. Hän istui ystävänsä Oscarin kotona olohuoneen suuressa nojatuolissa. Oscar oli ammatiltaan tähtitieteilijä. Hän valokuvasi myös yötaivasta parvekkeella pitämänsä kaukoputken kautta. Noah odotti Oscarin paluuta keittiöstä olohuoneeseen. Pian Oscar saapuikin kantaen mukanaan teetarjotinta. Sen päällä keikkui vadillinen keksejä ja kaksi limsalla täytettyä teekuppia. Oscar laski tarjottimen pöydälle. Hän kehotti Noahia ottamaan teetä ja pikkuleipiä.
Oscar istui Noahin viereiseen nojatuoliin. Hän tarttui keksiin ja otti haukun siitä. Noah seurasi esimerkkiä. Hän tuijotti tähtitieteilijää pyöreiden silmälasin linssiensä läpi. Oscar luki pojan innostuksen hänen katseestaan. Noah oli lapsinero, ketä kiinnosti kaikki matematiikkaan ja tähtitieteeseen liittyvä harrastus.
Oscarin salkku seisoi hänen nojatuolinsa jalan vieressä. Hän kurotti salkkuun kädellään. Hänen kätensä löysi tiedelehden, jonka hän aikoi antaa Noahille lahjaksi. Oscar päätti lehden luettuaan lahjoittaa sen pojalle. Noah tunnisti lehden kansikuvassa esiintyvän satelliitin. Hän innostui avaruuslehden saamisesta ja syöksyi Oscarin kaulaan. Oscar sai halauksen kiitokseksi anteliaisuudestaan.
Noahin kädet irtautuivat hänen kaulaltaan ja poika palasi takaisin omalle paikalleen. Hän alkoi selata lehteä innoissaan. Sen sivut pursusivat mielenkiintoisia artikkeleita ja kuvia. Oscarkin ilahtui nähdessään Noahin ilmeen vaihtuvan iloiseksi. Noah oli yleensä hiljainen ja istui paikallaan kuin tatti. Ainoastaan Oscarin seurassa, hänen käytöksensä vaihtui eloisaksi ja puheliaaksi.
Noahin vanhemmat olivat hänestä kovin huolissaan. He pitivät poikaa autistisena superlahjakkuutena. Ainut ongelma heidän pojassaan oli tämän sulkeutuneisuus. Se esti Noahia käymästä koulua muiden ikätovereidensa tavoin. Noah joutui suorittamaan opintonsa kotona. Hänen vanhempansa palkkasivat hänelle kotiopettajan. Nainen turhaantui Noahin uppiniskaiseen käytökseen ja vaitioloon parin ensimmäisen koulupäivän jälkeen. Noah sai itkukohtauksen, jonka aikana hän paiskoi koulukirjoja ja katkoi kyniä.
Opettajatar erosi virastaan. Sen jälkeen, hänen tehtävänsä hoiti Oscar. Oscar opetti Noahia päivisin muutaman tunnin ajan. Noah osasi lukea, vaikkei hän suostunut ääneen lukemaan. Oscar kantoi hänelle lehtiä luettavaksi yllin kyllin. Noahia eivät kiinnostaneet sanomalehdet, vaan ainoastaan tiede ja avaruus lehdet.
Oscar opetti pojalle kaiken tähtitieteestä, minkä hän tiesi entuudestaan. Hän näytti Noahille kaukoputkea parvekkeellaan. Noah pyysi voida katsoa taivasta sen linssin läpi. Oscar seliltti innoissaan, että miten kaukoputken tarkkuutta ja suurennosta säädeltiin. Noah kuunteli tarkkana kuin porkkana. Hän oppi avaruustutkimuksen salat jo muutamassa päivässä.
He istuivat iltamyöhään kaksistaan Oscarin parvekkeella tähystämässä taivasta. Oscar tarjosi heille limsaa ja popcornia. Noah oli hänelle kuin oma poika. Oscarilla ei ollut lapsia. Hän eli yksin kerrostaloyksiössä kaukoputkensa ja harrastuksensa kanssa. Hän oli iloinen saatuaan Noahista oppilaan, ketä kiehtoivat samat aiheet kuin häntä itseäänkin siinä iässä.
Joskus he menivät asunnon olohuoneeseen pelaamaan Trivial Pursuitia. Pelilauta sijaitsi puupöydällä sohvan ja nojatuolien välissä. He pelasivat kaksistaan ja heillä oli siten viihtyisää. Noah sai Oscarilta luvan jäädä yökylään. Noah nukkui sohvalla ja Oscar siirtyi makuuhuoneeseen omaan sänkyynsä unten maille.
Luku 3 Elisabethin surma
Elisabeth palasi lammen rannasta kohti kotitalonsa verantaa. Auringonlasku värjäsi taivaan purppuraiseksi. Matkallaan, hän otti kourallisen kirsikoita taskuunsa kirsikkapuusta. Hän mutusti niitä marssiessaan aurinkotuoliinsa. Sen istuintyynyn päällä lepäsi avattu romaani. Elisabeth tarttui kovakantiseen rakkausromaaniinsa ennen tuoliin lysähtämistään.
Hän käänsi kirjan sylissään ja alkoi lukea sitä. Muutaman kymmenen minuutin kuluttua, hän aikoi siirtyä asunnon sisälle. Hän upposi sisälle hyvänä pitämäänsä tarinaan. Hän ehti lukea pari ylintä riviä uuden kappaleen alusta, kunnes hänen silmissään musteni. Hän tunsi metalliesineen iskun takaraivossaan. Esine iskeytyi hänen päähänsä kymmeniä kertoja. Joka kerralla, hänen tajuntasa heikkeni entisestään.
Elisabeth ei noussut enää ylös maasta siihen kerran vajottuaan. Hän kaatui nenälleen laattakivetykselle. Hänen takaraivostaan pulppusi verta. Hänen kasvonsa rusentuivat hänen vajottuaan alas maahan. Asunnon sisältä tulvi avonaisesta ovesta sisälle klassisen musiikin pauhu. Viulu musiikin dramatiikka sekoittui tapaturman kauheuteen.
Murhaaja seisoi musta huppu päässään pitäen lapiota molemmissa käsissään. Hänen kätensä olivat käsineiden peitossa, ettei hän levittäisi sormenjälkiä koskiessaan tavaroita. Leveä hartiainen ja kookas hahmo muistutti pyöveliä seisoessaan aurinkotuolin takana. Hän ei poistanut huppua kasvoiltaan, vaan piti sen päässään tehtävän loppuun suorittamiseen asti.
Hän kiersi aurinkotuolin ympäri ja tarttui ruumista kainaloiden alta. Hän raahasi Elisabethin velton ruumiin kohti lampea kahden kirsikkapuun välistä. Naisen kenkiin tarttui mutaa niiden laahatessa maata vasten. Mies puuskutti raahatessaan ruumiin lampeen. Hän työnsi Elisabethin sinne ja sysäsi hänet kellumaan naamallaan kepillä. Ruumis lähti tuuliajolle kohti lammen keskustaa.
Elisabeth liittyi kultakalojensa seuraan, kunnes Caleb löysi hänet seuraavana aamuna. Puutarhuri huomasi lammessa kelluvan ruumiin ja luuli sitä aluksi jonkun ventovieraan jäänteiksi. Tultuaan laiturille, hän tunnisti ruumiin sen vaatteista Elisabethiksi. Mieheltä pääsi parkaisu ja vaipui polvilleen. Hän peitti suunsa vapisevilla käsillään.
”Ei Elisabeth, tämä ei voi olla todellista. Kuka on surmannut emäntäni noin kylmäverisesti!” Caleb vollotti.
Sen jälkeen, hän hyppäsi veteen vaatteet päällänsä. Hän ui ruumiin viereen ja käänsi sen ympäri. Hän raahasi Elisabethin mukanaan rantaan. Siinä vaiheessa, Caleb tiesi naisen olevan jo varmasti kuollut. Elisabethin valkoiset kasvot muistuttivat haamun kasvoja. Hänen mustat hiuksensa tulvivat märkänä ryöppynä Calebin paidan ihoa vasten. Veri oli ehtinyt huuhtoutua pois naisen takaraivossa olevasta haavasta.
Caleb huomasi haavan vasta rantaan uituaan. Hän ei löytänyt veristä lapiota mistään. Murhaaja oli huolehtinut surma-aseen piilottamisesta poistuttuaan talosta. Caleb silitti emäntänsä otsaa. Elisabeth näytti nukkuvalta enkeliltä hänen silmissään. Caleb piteli naisen päätä sylissään. Sitten, häneltä pääsi riipaiseva huuto ”Ei!”.
Elisabeth ei tulisi enää tajuihinsa milloinkaan. Eikä hän heräisi, vaan hän oli kuollut. Caleb ajatteli epätoivoisena. Hän antoi ruumiin vajota alas maahan. Sitten, hän kiiruhti talon sisälle soittamaan poliisit. Sää oli harmaa ja pilvinen. Sadepisaroita alkoi tippua alas taivaalta. Ne putoilivat Elisabethin ruumiin ylle. Ne kastelivat myös Calebin kasvot ja hänen paitansa.
Sisälle tultuaan, hänen vaatteensa tuntuivat likomäriltä. Hädissään, hän valitsi poliisilaitoksen numeron. Onneksi, puheluun kuului pian vastaus. Caleb kertoi poliisille kaiken äsken kokemastaan kauheasta yllätyksestä. Hän vakuutti, että Elisabethin oli surmannut hänen entinen aviomiehensä. Naisen kuoleman ei missään tapauksessa ollut itsemurha, joksi se oli selvästi lavastettu.
Caleb vakuutti konstaapelille nähneensä haavan Elisabethin takaraivossa. Naista oli lyöty päähän useita kertoja, ennen hänen hukkumistaan lampeen. Konstaapeli lupasi tehdä asioille jotain heti paikalla. Hän lähetti joukon alamaisiaan tutkimaan Elisabethin puutarhan ja ruumiin. Caleb ilmaisi tyytyväisyytensä päätökseen. Päällikkö neuvoi häntä istumaan alas tuoliin ja juomaan kupin kahvia. Caleb vakuutti pärjäävänsä. Sitten, hän lopetti puhelun.
Calebin hengitys kulki vaivoin hänen keuhkoissaan. Hänen rintaansa ahdisti niin kovasti näky ruumiista takapihalla. Hän lysähti sohvalle ja alkoi itkeä. Itku sai hänet haukkomaan henkeään kalan tavoin. Hän tiesi, ettei pystyisi koskaan unohtamaan kokemiaan kauhuja. Ne lamaannuttivat hänen ruumiinsa sillä hetkellä. Sisimmässään, hän tunsi raivonsa Malcolmia kohtaan kohoavan. Hän tiesi sen, että Malcolm oli syyllinen hirmutekoon.
Caleb odotti sohvalla poliisipartion tuloa. Hänestä odottaminen tuntui ikuisuudelta. Heidän saapuessaan, hän ei saanut suustaan ulos yhtään kokonaista lausetta ilmaistua. Hän osoitti etusormellaan puutarhaa kohti ja seurasi poliisien perässä. He löysivät elottoman Elisabethin maasta selinmakuulla kohdasta, johon hänet oli laitettu.
Konstaapeli seisoi partionsa joukossa. Hän lupasi oitis käynnistää murhan syy tutkinnan. Hän otti askeleen lähemmäs Calebia ja tarttui häntä käsistä. Pidellen Calebin käsiä omissaan, konstaapeli vakuutti tekevänsä parhaansa murhaajan kiinni saamiseksi. Caleb sopersi itkuisena kiitostaan ja palasi asunnon sisälle. Sohvalla hän hautasi kasvonsa tyynyyn ja uskoi kuolevansa suruun milloin tahansa.
Hetken päästä, konstaapeli astui olohuoneeseen. Hän tarttui Calebin olkapäähän ja käski hänen nousta ylös seisomaan. Konstaapeli sanoi: ”Meidän on mentävä poliisiasemalle nyt heti paikalla. Minä tahdon haastatella sinut perin pohjaisesti. Minulla on melkein puoli päivää aikaa sitä tarkoitusta varten. Joten nousehan ylös nyt!”
Caleb säpsähti päällikön käskevää äänensävyä. Hän ei osannut odottaa joutuvansa murhasta epäillyn syyllisen kenkiin. Ei hän ollut satuttanut Elisabethia ikinä. Poliisien olisi uskottava hänen kertomustaan. Hänet vietiin mielestään turhaan poliisiasemalle kuulusteltavaksi. Ei hän tiennyt muuta kuin kertoa heille kaiken Elisabethin ja Malcolmin suhteen varjopuolista. Caleb saisi vielä poliisit vakuuttumaan Malcolmin syyllisyydestä ja hänen omasta viattomuudestaan.
Caleb kuulusteltiin asemalla. Hänen kuulustelunsa kesti kaksi tuntia. Sen jälkeen, hän sai päälliköltä luvan polttaa savukkeen tupakkahuoneessa. Caleb imi sätkää hermostuneena. Poliisien kylmyys epäilytti häntä. Häntä puistatti ajatus linnaan joutumisesta. Hän ei ollut ikinä elänyt vankilassa. Malcolm sinne joutaisi menemään hänen puolestaan. Hän tuumi.
Iltapäivällä, Caleb vapautettiin asemalta. Poliisit aikoivat etsiä käsiinsä seuraavaksi Elisabethin entisen aviomiehen. He tahtoivat palavasti saada haastatella Malcolmia. Caleb toivoi myös miehen kiinniottamista enemmän kuin mitään muuta sillä hetkellä. Hän palasi kotiinsa linja-auton kyydissä poliisiasemalta. Häneltä oli otettu pois Elisabethin asunnon avaimet poliisiasemalla.
Puutarhuri tunsi silti helpotusta rinnassaan voidessaan kävellä vapaana asunnolleen. Häntä ei haitannut se, että häntä oli kielletty palaamasta huvilalle ilman poliisin valvontaa. Hän istui alas omaan huoneeseensa ja poltti sikarin vuoteen päällä. Hänen lompakossaan oli kuva Elisabethista puutarhassa. Kuva oli otettu samana päivänä, kun Caleb tuli valituksi puutarhurin tehtävään. Caleb kuvasi emäntänsä aurinkotuolissa digikamerallaan, joka hänellä sattui olemaan taskussaan.
Hänen sormensa siveli Elisabethin punaisia hymyhuulia. Elisabethin huulet olivat sinertävän violetit hänen kuoltuaan. Caleb muisti sen, että miten erilaiselta hänen emäntänsä näytti elävänä kuin kuolleena. Minä tapan vielä sen entisen aviomiehesi, jos minä häneen törmään. Caleb kuiskasi lupauksensa ilmaan, jotta Elisabethin haamu kuulisi sen varmasti.
Luku 4 Mielisairaala
Noah viihtyi Oscarin luona paremmin kuin omassa kotonaan. Hänen vanhempansa ahdistelivat poikaa hänen mielikuvituksessaan. He uhkasivat laittaa hänet mielisairaalaan. Heitä säälitti Noahin yksinäisyys ja hänen raivonpuuskansa. Noah menetti malttinsa useaan kertaan päivässä. Hän viskoi tavaroita päin seiniä, jotta ne rikkoontuivat tai osuivat hänen vanhempiinsa. Hänen äitinsä koitti tarttua poikaa ja piteli hänen käsiään kurissa. Silloin, Noah puri äidin käsivarsia kuin pieni villieläin.
Hänen äitinsä alkoi itkeä ja Noah riuhtoi itsensä vapaaksi. Hän takoi vielä nyrkeillä muutaman kerran äitiä vatsaan. Yhtäkkiä, Noah säntäsi ulos pihaan kuin kettu. Siellä, hän hakeutui piiloon puun taakse ja ryömi koiran koppiin sisälle. Noah ei päästänyt ääntäkään, ettei häntä huomattaisi. Hänen vanhempansa eivät nähneet lapsessaan enää toivoa. He antoivat hänen mennä menojaan. He antoivat hänelle periksi, mutta päättivät kuitenkin passittaa hänet mielisairaalaan lopulta.
Noah lukittiin eräänä iltana omaan makuuhuoneeseensa. Aamulla pojan huoneen avasi mielisairaalan hoitaja. Nainen oli kutsuttu perheen luokse ja hän saapui aamu kahdeksalta. Hoitaja oli roteva ja harmaahiuksinen eukko, kuka muistutti painon nostajaa. Hän ryntäsi pojan vuoteen viereen ja tarttui Noahia molemmista ranteista. Eukko sanoi: ”Tulepas nyt mennään, auto odottaa sinua ulkona pihassa. Älä yritä taistella minua vastaan.”
”Mitä ihmettä on tekeillä? Miksi sinä riuhdot ja satutat minua.” Noah kiljui hädissään.
Poika alkoi kiljua täyttä kurkkua. Hän puri hoitajan kättä. Hoitaja läimäytti poikaa kerran poskelle. Sen jälkeen, Noah aneli häneltä armoa. Hänen vanhempansa astuivat sisälle huoneeseen. He tulivat hoitajan avuksi kuljettamaan rimpuilevan Noahin ulos asunnosta. Yhdessä kolme aikuista saivat hänet raahattua ulos pihassa seisovaan ambulanssiin. Auton sisällä, Noah sidottiin lepositeillä kiinni vuoteeseen. Sama hoitaja paljasti hänen suonensa vetämällä ylöspäin paidan hihaa. Hoitaja iski suoneen rauhoittavaa liuosta. Noahin silmissä sumeni hetken päästä ja hän lakkasi huutamasta.
Sairaalassa, hänet tuotiin suljettuun huoneeseen. Siellä ei ollut kuin yksi sänky ja kaksi vartijaa. He seisoivat oven kummallakin puolella. Heidän totisista ilmeistään ei paistanut empatiaa heidän potilastaan kohtaan. Noah makasi selällään ranteistaan ja nilkoistaan sidottuna. Hän alkoi nyyhkyttää. Huone tuntui kylmältä ja kolkolta. Hänen kaulaansa ja jäseniään kolotti. Pian hän toivoi nukahtavansa uneen.
Hoitaja saapui hänen viereensä. Nainen työnsi piikin Noahin lihaan ja lisäsi sinne rauhoittavaa lääkettä. Noah vaipui uneen hiljalleen. Hän uneksi olevansa Oscarin parvekkeella. Tähtitieteilijää ei näkynyt missään. Noah koitti katsoa yötaivasta kaukoputken läpi. Siellä, hän erotti kuun ja tähtiä mustaa taustaa vasten. Hän meni etsimään Oscaria pian sen jälkeen. Noah ajatteli, että Oscar pelastaisi hänet sairaalasta. Osacar tulee pelastamaan minut kuitenkin, vaikken löydä häntä mistään.
Unen päätyttyä, poika avasi silmänsä hitaasti. Silloin, hän kohtasi luisevan naislääkärin silmälasipään yläpuolellaan. Naisella oli pitkät, tisseihin asti ulottuvat mustat hiukset. Hän muistutti hieman ulkonäöltään surmattua Elisabeth Goldsteinia. Noah tiesi Elisabethin kotikaupungistaan ja oli kuullut naisen kuolleen vähän aikaa sitten. Hän säikähti naislääkärin kasvoja, koska hän kuvitteli Elisabeth Goldsteinin haamun tulleen kummittelemaan häntä.
Naislääkärin rauhallinen ääni kaikui huoneessa. Hän sanoi: ”Noah, älä hätäänny. Tulin ilmoittamaan, että sinulle on saapunut vieras.”
Lääkärin kasvot katosivat äkillisesti. Noah tajusi katsovansa suoraan kattolamppuun. Sen kirkas valo sokaisi hänet oitis. Hän puristi silmäluomet yhteen ja odotti liikkumatta. Hän haistoi Oscarin tutun tuoksun ilmassa ja kuuli hänen yskivän oviaukossa. Noah avasi silmänsä ja tunnisti Oscarin hahmon vuoteen päädyssä. Poika kysyi: ”Oscar, sinäkö se olet? Tulitko hakemaan minut vihdoin pois täältä?” Noahissa alkoi toivo herätä.
”Minä saavuin tänne heti paikalla, kuultuani vanhemmiltasi uutisen, että sinut oli tuotu tänne. Voi kunpa voisin auttaa sinua Noah! Minä lupaan sinulle sen, ettet joudu jäämään tänne ikuisesti.” Oscar vakuutti.
”Sehän kuulosta hyvältä. Minä olisin valmis poistumaan täältä heti paikalla! En ymmärrä vanhempiani, että mikä heihin oikein meni silloin, kun he toivat minut tänne.” Noah sanoi.
”Ehkä heillä ei ollut voimia auttaa sinua. He eivät osanneet auttaa sinua toisin, kun tuomalla sinut tänne.” Oscar sanoi.
Noahin kädet ja jalat alkoivat vispata rajusti. Hän koitti irtautua siteistä väkivalloin. Siinä kuitenkaan onnistumatta, hän takoi päätään tyynyyn ja karjui. ”Voi perkele, päästäkää minut pois täältä! Oscar auta minua, olet minun ainut toivoni.”
Noah tiesi sen, että tähtitieteilijä halusi auttaa häntä. Oscar oli hänen puolellaan ja tekisi kaikkensa hänet vapauttaakseen. Oscar oli ainut, kuka ymmärsi Noahia ja näki hänessä lahjakkuutta hänen vaikeasta luonteestaan piittaamatta. Oscar tarttui naislääkäriä hartioista ja katsoi syvälle naisen silmiin. Sillä hetkellä, he kohtasivat toisensa ja kävivät sisäisen kaksintaistelun pojan kohtalosta. Pojan, kuka oli tuotu mielisairaalaan vasten tahtoaan ja kuka ansaitsi paremman kohtalon.
”Kuulkaa tohtori, onko mahdollista irrottaa poika siteistä, että hän saisi hetkeksi tuntea turvallisuutta. Hän pelkää teidän satuttavan häntä lisää neuloilla ja muutenkin.” Oscar aneli.
”Ymmärrän huolenne hänen puolestaan. Nyt hän on kuitenkin hyvissä käsissä.” Lääkäri vakuutteli.
Oscar puisteli päätänsä. Häntä loukkasi ja puistatti naislääkärin kylmyys. Hän kohteli Noahia kuin koe-eläintä, kenet oli tuotu hänen laboratorionsa pöydälle. Oscarin käsi kahmaisi hänen omaa leukaansa. Sen jälkeen, hän puhkesi taas puhumaan. ”Ei minä en anna teidän satuttaa ja pelotella Noahia enempää. Hän on erityslahjakkuus matematiikassa ja tähtitieteessä. Hän oppi lukemaan jo kolmevuotiaana. Miksi hän teidän mielestänne kuuluu tällaiseen paikkaan?”
”Sairaus voi iskeä superälykkääseen ja vähemmän älykkääseen olentoon. Olen hoitanut urani aikana kaikenlaisia tapauksia. Sitä paitsi, ei hänellä ole toista turvapaikkaa, mihin hän voisi mennä minun tietääkseni.” Lääkäri vastasi tympeästi.
”Hän voisi tulla asumaan minun luokseni. Hän tahtoo asua kanssani. Tulemme varmasti toimeen ongelmitta, voin vakuuttaa sen teille, tohtori.” Oscar totesi itsevarmasti.
Oscarin itseluottamus sai naislääkärin mielen muuttumaan. Hän käski vartijoiden vapauttaa pojan lepositeistä ja laskea hänet vapaaksi. Oscar katsoi heitä kolmea tyytyväisenä. Noahin vapauduttua, poika juoksi syleilemään tähtitieteilijää. Oscar levitti käsivarret ja vastaanotti kalpean potilaan. Hän kuiskasi Noahin korvaan: ”Älä pelkää ja älä huolehdi. Minä lupaan, että pääset pois täältä jo tänä iltana.”
”Pääsenkö? Voi se olisi mukavaa. Voimmeko mennä sitten sinun luoksesi asumaan?” Noah kysyi.
”Sitä minä olin aikomassa ehdottaa sinulle. Et varmaan tahdo palata takaisin vanhempiesi luokse?”
”No en todellakaan aio.”
Oscar ja Noah halasivat toisiaan. Oscar kääntyi sen jälkeen naislääkäriin päin. Hän käski naisen tuoda hänelle Noahin vapauttamiseksi tarvittavat asiakirjat. Oscar teki parhaansa pojan poistamiseksi pakkohoidosta. Noah seisoi odottamassa, kun Oscar allekirjoitti paperit hänen puolestaan. Yhdessä, mies ja poika poistuivat sairaalasta pimeän tultua. He ottivat sen edestä taksin, jolla he ajoivat Oscarin kerrostalon eteen.
Noah nukkui sohvalla Oscarin asunnon olohuoneessa. He saivat kummatkin hyvin unen päästä kiinni. Aamulla, he heräsivät auringon nousun aikaan seitsemältä. Oscar paahtoi heille leipää ja keitti kaakaota aamiaiseksi. He söivät olohuoneen sohvalla. Ruokailun jälkeen, Oscar esitti kysymyksen Noahille. ”Tahdotko käydä tämän pilvenpiirtäjän kattoterassilla?”
”No en tiedä, että uskallanko.” Noah vastasi.
”Sieltä näkee kauas kaupungin talojen yli. Lupaan sinulle, että siellä on turvallista käydä katsomassa maisemia.”
Oscar sai vieraansa vakuuttumaan kattoterassin turvallisuudesta. Aamupalan jälkeen, he menivät yhdessä hissille.
Luku 5 Naisen murhaaja paljastuu
Poliisit luopuivat puutarhuriin kohdistuneista murha syytteistä. He löysivät Elisabethin surma-aseen, verisen lapion, Malcolmin kodista. Lapio löytyi vaatekomerosta. Sinne Malcom oli kätkenyt lapion, koska hän ei keksinyt sille parempaa piilopaikkaa. Poliiseja todistusaineisto vakuutti riittävästi. He vangitsivat Malcolmin oitis.
Elisabethin hautajaiset järjestettiin viikon kuluttua hänen kuolemastaan. Sinne saapuivat Caleb ja kasa Elisabethin sukulaisia. He kaikki itkivät vuolaasti vainajan arkkua maahan laskettaessa. Malcolmin puuttuminen hautajaisista herätti kaikkien vieraiden epäilyn häntä kohtaan. Hänet oli kutsuttu sinne, koska hän oli tuntenut Elisabethin läheisesti kymmenen vuotta heidän eroaan edeltäen. Hän ei silti osoittanut mitään kunnioitusta vainajan muistoa kohtaan.
Luku 6 Kyyhkysiä katolla
Noah ja Oscar kävelivät pilvenpiirtäjän portaikkoa pitkin pari kerrosta sen kattoterassille. Hissi toi heidät kuusikymmentä kerrosta ylöspäin, mutta ei sen korkeammalle. Oscar otti pojan kädestä heidän saapuessaan ulko-ovelle. Hän avasi oven ja Noah seurasi hänen perässään. Kattoterassilla tuuli voimakkaammin kuin alhaalla katutasossa. He näkivät auringon nousun. Auringon säteet maalasivat vastakkaisten talojen ikkunat kultaisen sävyisiksi. Taivas oli sininen ja melkein pilvetön.
Noah antoi Oscarin pitää häntä kädestä heidän seisoessaan kattoterassilla kaksistaan. He huomasivat valkoisen kyyhkysparven istuvan savupiippujen päällä. Linnut säikähtivät heidät havaittuaan. Ne lähtivät lentoon oitis. Noah ja Oscar katsoivat kyyhkyjen kohoamista taivaalle. He ihailivat valkoisten siivellisten lentotaitoa. Yhtäkkiä, Noah katsoi kohti Oscaria. Oscar käänsi kasvonsa poikaa kohti. Noah kysyi: ”minneköhän nuo linnut aikovat lentää?”
”Hyvä kysymys, sen kun tietäisin.” Oscar vastasi.
”Mentäisiinkö puistoon kävelylle nyt heti?”
”Sopiihan se. Nyt on hieno keli tallustella ulkona kaduilla.”
He kääntyivät ja poistuivat takaisin portaikkoon. Oscar sulki ulko-oven heidän perässään. He laskeutuivat alas portaita hissin ovien eteen. Näky kyyhkysistä antoi heille toivoa vapaudesta elää eteenpäin ilman tuomiota. He menivät lähellä sijaitsevaan puistoon. Aurinko kohosi taivaalla. Se paistoi heidän kasvoilleen lämmittävästi.
