Ketunpoikia ja puolikesyjä susia Kuu oli noussut korkealle heittääkseen kourallisen hopeahippusia lehtikuusten oksille. Ne leijailivat hämärän halki, kuin kiillotusaineesta nostetut tuhkanmurut tai lumi, joka oli liian kylmyyden vuoksi muuttunut lasiksi ja laskeutui nyt harmaana hiekkana polkua pitkin kävelevän harteille. Hautausmaa ei ollut paha paikka, ei kostonhimoisten henkien, tai pahaa aavistamattomien ihmisten kimppuun käyvien aaveiden riivaama, pikemminkin sovun ja rauhan tyyssija. Kuolleiden kanssa ei riidellä, ei kinastella eriävistä mielipiteistä tai asenteista, sillä heidät hyväksytään juuri sellaisina, kuin he ovat - kuolleina. Valo siivilöityi oksien läpi heittäen satunnaisia varjoja sorapolun poikki, kehottaen hyppimään niiden yli. Hän ei ollut lapsi, lapsenmielinen tai lapsellinen, eikä hautausmaa ollut mikään leikkipaikka. Tuhannet silmät tarkkailivat valkoiseen villakangastakkiin pukeutunutta hahmoa hänen tietämättään. Kaikkein eniten eläviä on kuolleiden keskellä. Sen pystyi aistimaan ilmasta - unohduksen. Kaipuun, joka tunkeutui syvälle ihmisen sisimpään, kaiversi onton kolon itselleen, lähti, ja suostui palaamaan takaisin vain siinä tapauksessa, jos ihminen kulki sinne, mistä se oli tullutkin. Emmi oli rakastunut yöhön, tapaan, jolla se otti hänet vastaan, kuin viileä vesi tukalan kuumana kesäpäivänä, kietoutuen tummaksi hunnuksi hänen ympärilleen niin, ettei yksikään silmä kyennyt erottamaan hänen ajatuksiaan. Hautakiveen kaiverrettuja nimiä oli vaikea lukea. Ehkä se oli aika, ehkä tummuus, joka leijui ympäröivässä ilmassa tullen jokaisen kellonlyömän myötä todellisemmaksi, käsin kosketeltavaksi niin, että tyttö saattoi tuntea pimeyden vasten käsivarsiensa paljasta ihoa. Nimet hän muisti ulkoa, vaikka kuivuuteen kuolleet kukat kertoivatkin siitä, että maa oli unohdettu kastella Tai ehkä se oli sittenkin typeryyttä, naiivi ajattelutapa, jonka armoille ihminen luovutti järkensä kuvitellen kaiken kestävän ikuisesti, aina aurinkoisesta iltapäivästä ruotsin kuuntelukokeeseen. Hautakummulle istutetut orvokit olivat keltaisia, vaikka niiden olisi pitänyt olla violetteja. Emmin silmien väri oli vihreä ja sisimmän sävy sininen. Emmi ei ollut koskaan nähnyt sutta, mutta ketunpoikia juoksi sitruunamehun värisinä talvipäivinä jään poikki jättäen jälkeensä vain huolitellun jonon tassunjälkiä, kuin pörröiselle pöytäliinalle aseteltuja puolukoita, jotka katosivat yksi kerrallaan erikoisia makumieltymyksiä omaavien sukulaisten suihin. Mökki oli myyty, suurin osa ihmisistä liian vanhoja syömään karpalokiisseliä lasista astioista, mutta kauniit muistot eivät koskaan kadonneet. Askeleet pysähtyivät samalla tavalla kuin käy ajatusvirralle silloin, kun silmien edessä tapahtuva asia saa ajan pysähtymään. Syntymä tai kuolema. Tällä kertaa pelkkä olemassaolo riitti. Mustan eläimen silmät olivat meripihkaa, viikset punottu siitä viisaudesta, joka saa piippua polttavat vanhat miehet vaikenemaan yksinäisestä illasta toiseen. Pystyyn nostetut korvat värähtivät pelonsekaisen uteliaisuuden merkiksi, saaden kulkijan ottamaan pari harkittua askelta taaksepäin. Se katsoi häntä hetken ja jolkutteli pois luoden vaikutelman liian paljon taputuksia saaneen labradorinnoutajan olemuksesta, vailla aavistustakaan taipumuksesta kiintyä, olla riippuvainen tai omata miellyttämisenhalu. Sudelle hän oli vain muukalainen, kummallisiin vaatteisiin pukeutunut pelle, joka onnistui kiinnittämään ohikulkijan mielenkiinnon muutaman sekunnin pituiseksi hetkeksi. Tyttö käveli ulos hautausmaan mustiksi maalatuista porteista valon ja varjon leikkiessä kissaa ja koiraa keskenään. Jotkut inhoavat aamuja, aikaisia herätyksiä ja auringon paistetta auki unohtuneen ikkunaluukun läpi. Toiset suuntaavat silloin kulkunsa kotipesälleen, kääriytyvät viileisiin lakanoihin halatakseen sohvatyynyä ja nukahtaakseen ulkona alkavan aamun ääniin Joskus hän oli ajatellut, että elämässä voisi olla parempaakin tekemistä. Aika venyi, kuin kumilenkki eikä päivien loputonta kulkua huomannut, ellei kalenteriin kirjoitettuja numeroita rastittanut kerran päivässä kesälomaa odottavan pikkulapsen tavoin. Emmi ei tiennyt mitä odottaa, joten hän ei odottanut mitään. Paitsi ihmettä. Vielä muutamia viikkoja sitten hän oli sanonut 'hei', tullessaan tyhjään kotiin. Terve järki oli tehnyt siitä lopun, mutta samaan aikaan se esti häntä syömästä, tapaamasta ystäviä ja menemästä töihin. Postiluukun eteen kerääntyneet kirjeet toivottivat hänet tervetulleeksi hämärään, varjoihin, jotka kietoutuivat hänen ympärilleen kuin hellät käsivarret kiskoen hänet muistojen myrkylliseen keitokseen. Kylpyhuoneessa oli verta, keittiön pöydällä ketsuppia, eikä Emmi jaksanut siivota, sillä tämä teatteri oli tullut tiensä päähän jo aikoja sitten. Oli siitä kaikesta ollut jotakin hyötyä. Hän oli viimein ymmärtänyt, miksi sudet ulvovat kuuta ja ketunpojat leikkivät kuurupiiloa aamuauringon kanssa. Povitaskussa oli tosiaan käsiase, saappaan varressa veitsi, terä värjättynä kivulla, kauhulla ja mielettömyydellä. AN: (mahdollisille) Lukijoille kiitos! Kaikenlaiset kommentit, mielipiteet ja yleisesti ottaen puumerkkien jättäminen sallittua, toisin sanoen enemmän kuin toivottua. :)
