Luoti tuli vasemmalta. Särkyvän ikkunalasin sirpalemyrsky huumasi sisälläolijat. Jotkut pöydissä istuvat painoivat päänsä alas suojautuakseen, kauempana olevat kurkottelivat kaulojaan nähdäkseen mistä lasin helinä aiheutuu. Useimmat olivat kuitenkin puolipökerryksissä pelkästä voimakkaan äänen iskusta. Joku kiljaisi jotain käsittämätöntä. Monet pizzerian asiakkaista tekivät oikean johtopäätöksen, sukelsivat pöydän alle lasinsiruista välittämättä ja huusivat toisille, että tänne ammutaan. Paikan omistaja tömisteli ahtaan ravintolasalin keskelle ja katseli ensin ikkunanjäänteitä, sitten oikealle vastapäiseen seinään. Luoti oli tehnyt uloimpaan lasiin vain säröreunaisen reiän, mutta tuhonnut täysin sisemmät ikkunaruudut. Seinässä näkyi vain tumma piste siinä kohtaa, jossa viuhuva metallinpala oli joutunut sisustusmateriaalien syleilyyn. Omistaja perääntyi tiskin taakse ja alkoi näpytellä puhelintaan. Samalla kun rohkeimmat asiakkaat jo tiirailivat kadulle päin, omistaja viittoili lähimpiä lattialla kyyristeleviä siirtymään keittiön puolelle. Ilmoitettiin, että poliisi on tulossa. Vähitellen jännitys laukesi ja ihmiset hilautuivat mukavampaan asentoon, pois ikkunoiden läheltä. Kiireisimmät ottivat naamalleen tärkeilevän ilmeen ja menivät vaatimaan rahojaan takaisin. Omistaja paiskasi heidän eteensä palvelutyytyväisyyskaavakkeita sekä mainoskynät, ja käänsi heille selkänsä. Kadulta kuului hälytysajoneuvon surullinen volina. Kapealle jalkakäytävälle oli kerääntynyt jo aikamoinen uteliaiden mykkä kuoro, kun virkavalta vihdoin saapasteli tapahtumapaikalle. *** Korttelin päässä hälinästä tummaan pikkutakkiin sonnustautunut mies pysäköi pakettiauton ja meni avaamaan ajoneuvon tavaratilan liukuoven, joka oli jakakäytävän puolella. Mies lastasi ripeästi nokkakärryyn pinon painavia muuttolaatikoita ja viimeiseksi litteän salkun. Liukuovi jäi ammolleen. Mies oli jo työntämässä kärrylastia kohti tiiliverhoillun betonin- ja värilasinhohtoista liikerakennusta, kun hän äkkiä kiepsahti ympäri ja haki pakettiauton hytistä vielä yhden, pitkulaisen pakkauksen. Kukaan ei kiinnittänyt miehen puuhin huomiota, koska vähän matkan päässä kadulla oli muuta nähtävää. Toinenkin virka-auto oli saapumassa äskeisen välikohtauksen paikalle. Pizzerian läheisyydestä yritettiin häätää pois norkoilijoita, jotka eivät olleet nähneet mitään kertomisen arvoista. Hyvin pukeutunut mies saavutti rakennuksen komeimman parioven muutamalla reippaalla kävelyaskeleella. Hän kiepautti tottuneesti kärryn kahvat kohti ovia. Mies kiskaisi mukaansa vain salkun pinon päältä. Raskaassa ovessa, joka väistyi hitaasti hänen tieltään, luki 'Pankki'. Pankin eteisessä ohikulkijat näkivät solmiotaan oikovan ja housunlahkeitaan sukivan herrasmiehen, joka pian oikaisi selkänsä ja suuntasi määrätietoisin harppauksin kohti salin perimmäistä nurkkaa. Mies näytti hillityn tyylikkäältä, mutta ei upporikkaalta. Kukaan ei olisi osannut arvata häntä äsken aivan lähelle pysäköidyn pakettiauton kuljettajaksi. Miehen napakassa otteessa pitämä kiiltävä salkku saattoi olla kallis, ja jokainen, joka sattui vilkaisemaan häneen päin, vangitsi katseensa hetkeksi tuohon teräväkulmaiseen kantamukseen. Salkun kantaja marssi suoraan viimeiselle palvelupisteelle, laski salkun tiskille ja hymyili leveästi pankin työntekijälle, joka tervehti odottavan näköisenä äkkiä eteen ilmestynyttä asiakasta. Mies ei vastannut, vaan jatkoi vain hymyilyään ja irrottamatta katsettaan pankkivirkailijasta, avasi salkun parilla peukalonliikkeellä. Mies pisti vasemman kätensä salkun uumeniin ja otti esiin painavannäköisen mustan käsiaseen. Samantien hän laukaisi aseen kohti kattoa. Laukauksen ääni tehosi hammasjuuria myöten. Ampuja piti asetta koholla ja tarkasteli pamauksen vaikutuksia pankkisalissa. Hän sai jakamattoman huomion, kuten oli halunnutkin. Hän ei hymyillyt enää. Kaikki tuijottivat ampujaa hiljaa ja odottivat hänen seuraavaksi karjuvan klassisen fraasin ”Kaikki makaamaan lattialle! Tämä on ryöstö!”, mutta ampuja ei sanonut mitään, vaan vei aseen eteensä osoittaen asiakkaita, joista jotkut jo kohottivat käsiään, toiset vilkuilivat sivulle pakomahdollisuuksia etsien. Mies piti asetta toisessa kädessä ja alkoi toisella kädellä näyttää merkkiä ovelle päin. Arasti ihmiset ottivat ensimmäisen askeleen ja sitten toisen. Pian sali tyhjeni asiakkaista ja ampuja kääntyi päin pankin työntekijöitä, jotka olivat jähmettyneet paikoilleen. ”Ensimmäinen oli vain paukkupanos, mutta seuraavat ovat oikeita!”, asemies julisti kovaan ääneen. Hän katseli jokaista työntekijää kuin laskien heitä. Sitten hän madalsi ääntään. ”Jos joku haluaa tietää, onko tämä oikea ase, todistan sen mielelläni.” Asemies otti taskustaan mustan pipon ja taiteili sen päähänsä kiireettömästi yhdellä kädellä, kävellen palvelutiskien edessä edestakaisin. Hän etsi jotain tai jotakuta työntekijöiden joukosta. Äkkiä mies hyppäsi tiskille. ”Sinä!”, karjaisi hän sillä kohtaa istuvalle naisvirkailijalle. Asemies osoitti aseella naista, joka säikähti pahanpäiväisesti. Nainen puristi istuimen käsinojista ja painui hytisten kumaraan. Mies hyppäsi pankkitiskin taakse ja putosi raskaasti hytisijän viereen. Hän tarrasi naista olkapäästä ja lausui muille tiukat ohjeet. ”Käykää vatsalleen lattialle ja ojentakaa kädet selän taakse.” Mies vielä toisti saman melkein kuiskaten. Kun miehen otteessaan pitämä nainenkin aikoi käydä lattialle, mies nykäisi hänet takaisin. ”Et sinä.” Mies antoi pelokkaalle naiselle teippirullan käskien naista teippaamaan maassa makaavien jalat yhteen nilkkojen kohdalta ja kädet ranteista. Heti kun nainen oli käsittänyt mitä hänen pitää tehdä, ja hän kumartui lähimmän maassa makaavan puoleen aloittaakseen työnsä, mies kiipesi palvelutiskin yli syöksyen ovelle. Mies vetäisi kasvoilleen päähineen naamio-osan ja painui ulos. Ennen kuin raskas ulko-ovi ehti sulkeutua, mies oli jo vetänyt sisään kärryt lasteineen päivineen. Hän pysähtyi vain näyttämään pelokkaalle naiselle, että tämän täytyy jatkaa käskettyä tehtäväänsä, ja työnsi kärryt kiireesti salin toiseen päähän. Mies palasi tiskin taakse ja huomasi heti, että yksi työntekijöistä oli kadonnut jonnekin. Se ei näyttänyt huolettavan häntä. Poliisit ilmestyivät oven ulkopuolelle. Heitä oli kolme tai neljä ja etummaisella oli suojanaan jonkinlainen paksu tumma levy. Mies pankissa kyykistyi näkösuojaan ja huusi niin kovaa kuin keuhkoista lähti. ”Meillä on panttivankeja! Älkää olko typeriä!” Poliisit näyttivät neuvottelevan hetken ja yksi heistä hiippaili pois. Loput lähestyivät ovea tiukassa muodostelmassa. Silloin mies pankissa kurkkasi tiskin takaa ja ampui ikkunaan, mutta pankin ikkuna oli kovaa tekoa ja siihen tuli vain halkeama. Luoti kimpoili pankkisalin lattiaan ja siitä vielä kalusteeseen. Päättäväisesti mies syöksähti matalana lähemmäs ovea tönien matkalla pelokasta naista olemaan lopettamatta jalkojen teippaamista. Mies kurkotti seinältä painavan sammuttimen, repi lukituksen auki ja sohi jauhesuikulla oven sekä viereisen ikkunan valkoiseksi pulveripilveksi. Vähään aikaan siinä osassa salia ei nähnyt mitään. Mies heitti sammuttimen käsistään ja kaivoi taas aseen esille. Hän mulkaisi mennessään naista, joka oli taas keskeyttänyt työnsä. Mies harppoi pankkisalin takaosiin ja palasi välittömästi takaisin tarkistamaan, yrittäisikö joku karata tai edes nousta ylös. Kun kukaan ei ollut inahtanutkaan, asemies osoitti jälleen syyttävästi teippaajanaista. Nainen repi teippinauhaa lisää pyörittäen sitä kollegan nilkkoihin sotkuiseksi mytyksi. Asemies ei välittänyt likaantuneesta puvustaan, vaan lähti uudelleen ravaamaan pankkisalin takahuoneisiin etsien jotain. Kun mies palasi, hän kiskaisi teippirullan naisen kädestä ja tokaisi vain yhden sanan. ”Mennään!” Kun nainen hidasteli, mies painoi aseen piipulla hänen kylkeensä niin kovaa, että nainen parahti ja kompuroi eteenpäin. Tönien ja retuuttaen mies saatteli säikyn naisen pankin toimistohuoneiden välistä mutkittelevaa käytävää takaovelle. Siellä mies pysäytti hänet kasvot ovea vasten, sitoi kädet selän taakse ja piirsi hänen otsaansa tussilla jotain. Nainen tunsi kuinka hänen käsiensä väliin puristettiin pieni esine. Mies käänsi oven lukkoa varovasti ja sitten äkillisellä töytäisyllä hän paiskasi naisen takapihalle poliisin syliin. Ovi kiskaistiin kiinni. Sisältä kuului vain hetkellinen metalliketjun kilinä. *** Ylikonstaapeli Mäyräkummun radiopuhelin rätisi. ”Mäyräkumpu!” Mäyräkumpu oli juuri saanut jotain tolkkua pizzeria-ammuskelun silminnäkijöiden puhutteluun. Nuoremmat konstaapelit ottivat sekavia silminnäkijähavaintoja ylös pizzerian sisällä, kun taas Mäyräkumpu viihtyi paremmin ulkona kansan parissa. Hän asteli teatraalisesti pienen väkijoukon läpi keskelle katua sihtaillen samalla laserosoittimen avulla ampumalinjaa. Selvä juttu. Laukaus oli ammuttu kiinalaisen ravintolan suunnasta tai samalta kohtaa kadulta, ohi ajavasta autosta. ”Mäyräkumpu, sijainti?” uteli päivystäjä uudelleen radiopuhelimessa. Ylikonstaapeli vastasi. ”Pojat”, huikkasi ylikonstaapeli pizzerian portailta sisään, ”Jätetään tämä homma myöhemmäksi. Tuli jotain hauskempaa. Kokoontuminen minun autollani.” Kun siloposkiset nuoremmat konstaapelit olivat jo menossa jalkakäytävällä, Mäyräkumpu korotti vielä äänensä. ”Palaamme asiaan. Voitte käydä siivoamaan.”, sanoen hölmistyneelle pizzerian omistajalle. Neljä poliisia kiskoi varusteita ylleen kadun varteen pysäköityjen virka-autojen avoimien takakonttien äärellä. Kuului lippaiden rapsahtelua, kun aseita tarkistettiin. ”Eikö alue pitäisi eristää...”, yritti nuori poliisi aloittaa kysymyksen, mutta ylikonstaapeli Mäyräkumpu torppasi kaikki keskusteluyritykset ja tokaisi ”Otetaan se kiinni ensin ja sitten on aikaa eristellä alueita.” Mäyräkumpu nakkasi kypärän päähänsä ja raskasta suojakilpeä kantaen kuin gladiaattori hän viittasi nuoremmat konstaapelit seuraamaan. Matka ei ollut pitkä. Pankin ovi näkyi jo viereisen korttelin syvennyksessä, jossa betonipylväikön kannattelema rakennuksen uloke loi varjon pankin ikkunoihin. Ymmällään olevan näköisiä ihmisiä purkautui pieninä ryhminä jalkakäytävälle, jotkut katsoen poliiseja kuin neuvoa kysyäkseen. Lopulta hidasälyisimmätkin hoksasivat pujahtaa poliisien ohi toisen rakennuksen kulman taakse. Mäyräkumpu kysyi ohi luikkivilta vain yhden kysymyksen tiedustellen pankkiryöstäjien lukumäärää. Kun ylikonstaapeli kuuli toivomansa vastauksen, hän sai uutta puhtia komentaen miehet takanaan tiiviiseen jonoon. Pankista huudettiin jotain. Siitä ei saanut selvää, koska juuri samaan aikaan kadulla jyristi täyteen lastattu rekka ylämäkeen. Hupaisan näköinen poliisijono kyykki jo muutaman metrin päässä pankin ovelta, kun radiosta kuului rykäisy. ”Ollaan kuulolla”, murahti Mäyräkumpu kilven takana, selvästi harmissaan. Päällikkö kysyi tilannetta. Ylikonstaapeli selitti mahdollisimman ympäripyöreästi, että vahvuus on neljä, ryöstäjiä on luultavasti vain yksi ja pakotie on suljettu. Päällikkö kertoi, että osa henkilökunnasta oli paennut takaovesta. Lisäksi poliisit saivat kuulla radiopuhelimesta, että vahvistuksia kyseltiin naapurikunnista, mutta ”eiköhän siellä tilanne ratkea jo ennen kuin ne vetelykset ehtivät edes kapungin rajalle.” Päällikkö oli toiminnan miehiä, kuten Mäyräkumpukin. Mäyräkumpu lupasi lähettää jonkun takaovelle. Ylikonstaapeli ja kaksi nuortamiestä saavuttivat juuri pankin oven koettaen saada näköyhteyden sisälle. Ovesta suoraan näkyi vain jonkinlainen mainostaulu ja muuta rekvisiittaa, ikkunat peilasivat varjossa vuoroin pylväikköä ja vuoroin vastapäistä auringossa hehkuvaa katunäkymää. Heidän tähystyksensä ei tuottanut tulosta. Laukaus kuului selvästi, etenkin ropsahdus ikkunaan. ”Pienikaliiberinen ase, ei tullut edes ikkunan läpi. Taitaa olla eri heppu kuin pizzerian ammuskelija”, valisti Mäyräkumpu virkaveljiään. He kysyivät radiopuhelimella takaovelle lähetetyltä kaverilta, pääseekö sieltä sisään. Kaveri vastasi, että takaovesta tulleet olivat painaneet oven lukkoon perässään, eikä paikalta tavoitetuilla ollut avaimia. Samassa poliisit näkivät ensimmäisen kerran vilauksen ryöstäjästä. Sitten näkymä muuttuikin talkinvalkoiseksi. *** ”Takaisin! Ryömikää takaisin tänne”, komensi asemies. Asemiehen palatessa pankin etuosaan, siellä häntä odotti surullinen näky. Jaloistaan ja käsistään teipatut panttivangit olivat yrittäneet ryömiä pois kuin maitovalaat kuivalla maalla. Sammuttimesta levitetyssä jauheessa näkyi laahausjälkiä, eivätkä ryömijät täyttäneet enää työpaikkansa pukukoodin vaatimuksia. Heitä oli jäljellä kolme sidottua, pulverissa pyöritettyä surkimusta. Yksi oli keinotellut itsensä pihalle. Asemies ei lähtenyt karkulaisen perään. Hän odotti kärsivällisesti, että hitaasti mönkivät valaat palasivat takaisin luonnolliseen elementtiinsä. Kun viimeinenkin panttivanki oli tiskin takana, mies kävi juosten hakemassa kärrinsä salin toisesta päästä ja keinotteli sen palvelutiskiin avatun pienen välikön läpi. Henkilökunta oli tehnyt pakoyrityksellään palveluksen roistolle, sillä ilman tiskiin kätketyn salaisen portin kääntämistä tämä olisi joutunut nostelemaan kaikki kärrin kyydissä tuodut laatikot korkean kalustuksen muodostaman muurin yli. Ja yli tai läpi hän halusi ne, sillä heti saatuaan lastinsa toiselle puolelle, asemies alkoi purkaa laatikoista sekalaista tavaraa asetellen niitä ympärilleen kuin torimummo myyntiartikkeleitaan markkinoilla. Siinä oli kettinkiä, käsirautoja, pitkäpiippuinen ase, vyö, vaatteita, kypärä, kuulosuojaimia, viinipullo ja paljon muuta. Asemies istahti lattialle ja nosti naamion pois silmiltä. Harmailta kasvoilta valui hiki pitkinä pystysuorina raitoina, mutta parta oli ajeltu ja hieman kuopalle painuneilla poskilla rusotti kalpea puna. Mies näytti nelikymppiseltä, ei ainakaan yli viisikymmentä. Panttivangit tuijottivat häntä. Mies ei juurikaan kiinnittänyt huomiota panttivankeihin, vaan kaivoi esiin purkin, josta hän kaatoi tottunein liikkein kouraansa kasan erivärisiä pillereitä. Hän poimi yhden haaleankeltaisen pillerin hyppysiinsä ja nakkasi sen suuhunsa. Lopetettuaan puuhailunsa tavara-arsenaalinsa kanssa, asemies kohotti ensimmäisen kerran tarkemman katseen panttivankeihinsa. Vangit kyhjöttivät epämukavasti lattialla ja näyttivät ryvettyneiltä. Sammutusjauhetta rippui heidän vaatteistaan, eivätkä kasvotkaan olleet säästyneet ylimääräiseltä puuteroinnilta. Asemies vilkaisi kelloonsa. ”On aika panna kierroksia koneistoon.” Hän nakkasi kullekin yhdet kuulosuojaimet. Yksikään panttivangeista ei ehtinyt laittaa suojaimia korvilleen, kun mies jo nosti pitkäpiippuisen aseen ja latasi sen. Heilautettuaan itsensä palvelutiskin reunaa vasten hän ampui varoittamatta yhden tähdätyn laukauksen pankin ikkunaan. Tällä kertaa ikkuna hajosi tuhannen säpäleiksi. Vankikolmikko painautui lattialle. Tämän aseen ääni oli ollut jotain ihan eri luokkaa kuin miehen aiemmissa paukutteluissa. *** Ylikonstaapeli Mäyräkumpu näytti muuttaneen mielensä pankkiin rynnäköinnin suhteen. Hän johdatti joukkonsa auton taakse suojaan ja jakeli siellä uudet käskyt. Nuoremmat konstaapelit pääsivät vetämään poliisinauhaa jalkakäytäville ja ohjaamaan kulkijat kiertotielle. Mäyräkumpu vahti pääovea puhuen lakkaamatta radiopuhelimeen. Päivystäjä sai tehtäväkseen kutsua palokunnan sulkemaan pääkadun neljän korttelin pätkältä ja ohjaamaan kaiken liikenteen kiertotielle. Kesken kiivaimman radioliikenteen pankin ovelle ilmestyi ihmisen pää. Pää ei näyttänyt roiston päältä, vaan joku makasi pankin eteisessä ja yritti kiemurrella ulos. Oliko haavoittunut panttivanki vapautettu vai mistä tässä oli kyse? Mäyräkumpu syöksähti eteenpäin melkein unohtaen kilpensä. Hän ei tohkeissaan kutsunut toisia avuksi, juoksi vain kyyryjuoksua ovelle. Hän kurkkasi nopeasti sisään, ja kun mitään liikettä ei näkynyt, hän hyläten kilven seinustalle tarttui molemmin käsin raittiiseen ilmaan pyrkivään pankkivirkailijaan. Virkailija oli uskomattoman raskastekoinen, mutta Mäyräkumpu sai tempaistua virkailijan pois eteisestä. Samantien Mäyräkumpu näki, mikä pakenijaa vaivaa, miksi pakenija ryömi. Teippi oli yhä kireällä nilkkojen ympärillä. Mäyräkumpu koukkasi virkailijan taakse, tarttuen kainaloista veti hänet betonipylvään taakse. Siihen ylikonstaapelin puhti loppui. Hänen täytyi kutsua nuoremmat apuun. Kun pakenija oli saatu poliisiautoon, hyppäsi Mäyräkumpu rattiin ja jätti nuoremmat konstaapelit passiin pankin sisäänkäynnin edustalle. Mäyräkumpu ajoi huojentuneen pankkivirkailijan kanssa korttelin ympäri, lypsäen virkailijalta tietoja tilanteesta rakennuksen sisällä. ”Kuinka monta roistoa?” ”Kuinka monta panttivankia?” ”Missä heitä pidetään?” ”Puhuuko roisto suomea?” Pankista ammuttu kiväärinlaukaus sai vipinää nuorempien konstaapelien kinttuihin. Tähän asti he olivat nojailleet kadunvarressa olevien autojen takana, mutta nyt he hakeutuivat kunnolliseen suojaan, toinen kulman taakse, toinen betonipylväikön toiseen päähän. Laukaus oli mennyt kadun varteen pysäköityjen autojen yli osuen lopulta vastapäisen rakennuksen valomainokseen. Poliisit eivät uskaltaneet enää kurkkia pankin ikkunaan, eikä sieltä tähänkään saakka ollut nähnyt missä panttivankeja pidetään. Ylikonstaapeli Mäyräkumpu pyöräytti rakennnuksen taakse ja huikkasi takaovesta tuupattua naista nousemaan kyytiin. Mäyräkumpu tenttasi samat asiat toistamiseen, nyt naiselta. Asiat alkoivat selkiytyä ylikonstaapelin päässä. ”Vain yksi suomalainen tunari, joka tuntui olevan paniikissa. Epäonnistunut pankkiryöstö. Tapaus selviää parhaten väsyttämällä”, raportoi Mäyräkumpu päällikölle poliisiradiolla. Mutta sitten nainen näytti otsaansa. ”46B7”, luki Mäyräkumpu tussilla riipustetun viestin naisen iholta. ”Se mieskö tuon teki?” kysyi ylikonstaapeli. Nainen nyökkäsi. ”Ja sitten on vielä tämä. Tämän se löi minulle käteen juuri ennen kuin heitti minut ulos.” Säikähdyksestään selviämässä oleva nainen ojensi kummallisen esineen ylikonstaapelille, joka tutki sitä hetken aikaa ja alkoi sitten kysellä kyydissä olijoiltaan sellaista vauhtia uusia kysymyksiä, että vastaajat ehtivät lopulta vain pyörittää päätään lakkaamatta. He eivät tienneet vastausta noihin kysymyksiin. Ylikonstaapeli laittoi vilkut päälle ja suuntasi auton jälleen kadulle. ”Tuli mutkia matkaan. Radiopuhelimessa hölöttäminen loppuu tähän. Radiota käytetään tästä lähtien vain kaikkein välttämättömimpiin asioihin. Kuitatkaa tämä”, Mäyräkumpu jyrisi mikrofoniin. Poliisit kuittasivat. Päällikölle hän sanoi etsivänsä lankapuhelimen ja kertovansa uutiset siinä. *** ”Mitä helvettiä sinä oikein tahdot”, kivahti yksi panttivangeista. Puhuja oli lyhyenläntä kaljupää. ”Olisit vain ottanut rahat kassiin ja häipynyt Karibialle, niin ne muutkin on tehneet”, jatkoi kaljupää ivalliseen sävyyn. ”Tuo on varmaan sinun oma suunnitelmasi”, naurahti asemies. Mies kurkotteli pöydälle. ”Saatte jotain puuhaa. Tässä on teille puhelin. Sopikaa keskenänne, kuka saa soittaa ensin. Voitte soittaa ihan minne tahansa ja kertoa mitä tahansa.” Asemies liutti puhelimen kolisten pitkin lattiaa panttivankien keskelle heittäen jatkojohdon perään. ”Voinko soittaa poliisille”, kysyi ohuella äänellä vaaleatukkainen neitokainen. ”Vaikka Yhdysvaltojen presidentille”, vastasi asemies kyllästyneeseen sävyyn. Sillä aikaa kun panttivangit kiistelivät keskenään, kuka soittaa ja minne, asemies otti esille kaukoputken, jossa oli 90:n asteen kulma ja kahvat molemmin puolin. Hän tähysti putkella pöydän yli kadulle. Liikenne oli pysäytetty ja vastapäisen liikerakennuksen asiakkaita paimennettiin poistumaan sivukadulle. Poliisit antoivat kaupunkilaisille ohjeita megafonilla. Taistelukenttään alkoi muodostua ei-kenenkään-maa. Vangit pääsivät viimein hataraan sopuun ja vaaleatukkainen soitti ensin. Minne hän yrittikin, siellä ei vastattu, vaikka nainen antoi soida hyvin pitkään. Sitten kolmikko ajautui riitaan siitä, saisiko vaaleatukkainen yrittää vielä toiseen numeroon. Asemies ei puuttunut suukopuun millään lailla. Hän kaiveli laatikoitaan ottaen esille nipun kettinkiä ja mattopuukon. Kettinkiin oli yhdistetty suuret käsiraudat, joiden välissä kiilteli parikymmensenttinen metalliketju. Vaaleatukkainen puhui antaumuksella selostaen päivän tapahtumia jollekin, kun asemies lähestyi nopeasti häntä ja veti naisen jaloista erilleen muista. ”Jatka vain”, sanoi mies. Hän kiinnitti pehmustetut käsiraudat naisen nilkkoihin, kiskaisi teipit poikki mattopuukolla ja perääntyi omaan nurkkaukseensa pidellen kettinkiä suorana. Nainen oli nyt lieassa, minkä hän antoisasti kuvaili myös puhekumppanilleen. Asemies katkaisi puhelun vetämällä jatkojohdon irti. ”Toisen vuoro.” Kaljupää soitti poliisille, kun piuha oli jälleen kytketty. Numero tuuttasi varattua. Sitten hän soitti hätäkeskukseen, mutta siellä puheluun vastasi hätäkeskuspäivystäjä, joka ei aluksi ymmärtänyt mistä oli kysymys. Kaljupää väänsi rautalangasta. ”Olen vankina siinä pankissa, joka ryöstetiin tänään.” Hätäkeskuspäivystäjä luetteli poliisin numeron ja pyysi soittamaan siihen. Kaljupää hermostui ja paiskasi luurin kiinni. Asemies antoi seikkaperäiset ohjeet kuinka käydä vessassa. Vaaleatukkainen mimmi lähti edellä kontaten ja mies tuli perässä matkan päässä pitäen kiinni pitkästä ketjusta. Kun nainen oli hävinnyt toimistokäytävään, mies liitti liekaan uuden nipun ketjua entisen jatkoksi ja vetäen ketjua suoraksi palasi vartioimaan muita. Kiväärin mies oli heittänyt selkäänsä. Käsiase oli kotelossa, jonka hän oli vyöttänyt kupeelleen. Vyössä kiilteli pitkä rivi kiväärinpatruunoita yksitellen omissa lenkeissään. Puhelinvuoro oli nyt kolmannella panttivangilla, hiljaisella laihalla miehellä, jonka nenällä keikkuivat pyöreät silmälasit. Hän puhui vaimealla äänellä, kuunnellen välillä pitkiä aikoja mitä langan toisessa päässä oli sanottavaa. Enimmäkseen hän vain mumisi. ”Ei, ei varmaankaan”, tai ”Kyllä kai.” Asemies antoi hänen mumista. Varoittamatta asemies katsottuaan kelloonsa otti pitkäpiippuisen selästään, latasi sen yhdellä patruunalla ja kohottautui hetkeksi vain ampuakseen jälleen vastapäisen rakennuksen neonkylttiä. Sitten hän rempoi ketjusta ja huusi naista palaamaan nopeasti. Jossain pankkisalin toisessa päässä soi puhelin, eikä se lakannut soimasta. *** Mäyräkumpu oli viimein saanut kansan hätistettyä kauemmaksi palokunnan avulla. Lisää poliiseja oli tulossa pian naapurikunnasta ja heille olisi järjestettävä käskynjako. Mutta sitä ennen hän neuvotteli päällikön kanssa uusista hälyttävistä tiedoista. Vapautettua panttivankia oli käytetty viestin tuojana. Hänen mukaansa oli laitettu sähkönalli ja siihen kytkettynä jonkinlainen elektroninen laite, mahdollisesti kaukolaukaisimen vastaanotin. Kumpikaan puhutelluista vangeista ei ollut nähnyt mitään, mikä olisi näyttänyt heidän mielestään räjähteeltä tai elektroniselta laitteelta, mutta roistolla oli mukanaan useita laatikoita. Tiedot olivat ikäviä. Teko oli sittenkin pitemmälle suunniteltu kuin tätä ennen oltiin uskottu. Miehellä oli lisäksi kivääri, joten lähitalot oli tyhjennettävä heti. ”Saimme toisenkin viestin”, kertoi ylikonstaapeli Mäyräkumpu puhelimessa päällikölle. ”Vapautetun naisen otsaan oli kirjoitettu teksti 4 6 B 7.” ”Mitä hittoa sekin tarkoittaa?” puuskahti päällikkö. Mäyräkumpu oli hiljaa hetken. ”Pankkia vastapäätä olevan talon osoite on Olavinkatu 46.” ”Ahaa, tutkitaan se. Mutta ei omin voimin. Soitan Pasilaan isoille herroille. Saavat lennättää tänne pomminpurkajat. Ei mennä omilla housuilla tuleen istumaan, jos ei ole pakko. Tyhjentäkää ensin B rappu, mutta älkää menkö siihen huoneistoon. Sitten koko talo. Saattakaa asukkaat ulos pihan puolelta. Kysykää asukkailta, kuka asuu B7:ssä.” Neuvottelu oli päättynyt. *** Vaaleatukkainen nainen palasi vastahakoisesti lähtöpaikkaansa, muiden vankien luo. Asemies kelasi ketjua sitä mukaa kuin nainen lähestyi. Asemies osoitti pirisevän puhelimen suuntaan ja käski vastata siihen. Nainen konttasi toiseen päähän salia, nosti luurin ja hoki haloota, kunnes hän jäykistyi paikoilleen. Hän alkoi vastailla arasti puhelimesta kuulemiinsa uteluihin. Asemies kääntyi jälleen mukanaan tuomiensa tavaroiden puoleen alkaen askarrella muovisen mallinuken pään kanssa. Hän ei näyttänyt kuuntelevan lainkaan sen enempää naisen kuin muiden vankien keskusteluita. Kun mallinuken pää oli valmis, se näytti roiston päältä hiuksineen ja naamioineen. Mies istutti tekopäähän vielä kypärän. Tekopää istui kepin nokassa kuin variksenpelätti. Puhelu kesti pitkään, mutta viimein nainen laski luurin syliinsä ja korottaen vaatimatonta ääntään vinkui, että 'sitä miestä' pyydetään tulemaan puhelimeen. Silloin asemies keskeytti askartelunsa ja rauhallisin liikkein ampui taas tarkan laukauksen ulos, osuen jälleen neonkylttiin. Heilautettuaan kiväärin selkäänsä mies elehti naiselle, että puhelu on katkaistava ja palattava muiden vankien joukkoon. ”Poliisi kysyi tietysti mitä minä vaadin”, keskeytti asemies hiljaisuuden, joka oli laskeutunut pankkiin, kun vaaleatukkainen oli asettunut lattialle kyhjöttämään miespanttivankien taakse. ”Niin. Ja paljon muutakin”, tunnusti nainen. Tyhjään tilaan leikkasi enää joukko päivänvalon kiiloja, joiden loisteessa jauhepöly kimalteli. Muuten sali oli hämärä. Poliisi oli vastannut neuvottelutarjouksen torjumiseen katkaisemalla sähköt. Sen johdosta puhelimetkin mykistyivät, koska pankin puhelinvaihde tarvitsi sähköä toimiakseen. Ilmastointi ei enää humissut. Aurinkoisen kesäpäivän lämpö alkoi hiipiä huomaamatta sisään. Kadulla liikenteen ääni kuului enää vaimeasti, kun autot oli pakotettu kiertämään kirkon takaa. Mäkeen ennen Puistokadun risteystä poikittain parkkeerattu täysi tukkirekka muodosti näköesteen sillalle päin ja suojasi massallaan sen takana hiljalleen harvenevaa autovirtaa. Jossain kaempana tulijoita alettiin käännyttää pois keskustasta. Näin hiljainen pikkukaupunki oli yleensä vain keskitalven pakkasöinä. *** Toimittaja Natunen selaili muistiinpanojaan korjaillen ja täydentäen kesken jääneitä lauseita, jotka sisälsivät pääkohdat hänen kuuntelemansa poliisiradion aamupäiväisestä viestinnästä. Natunen ei ollut löytänyt sanelukonettaan siihen hätään, joten hän oli sotkuisten käsin raapustamiensa muistiinpanojen varassa. Toimittaja halusi tehdä yhteenvedon siihen saakka keräämistään faktoista ja listata avoimet kysymykset ennen kuin lähtisi kaupungille etsimään poliisipäällikköä, ylikonstaapeli Mäyräkumpua tai paremman puutteessa vaikka ruiskumestari Mutikaista lausunnon antajaksi. Mikä tahansa lausunto nimellä annettuna oli tyhjää parempi ja kelpasi paikallislehteen. Natusen yhteenvedossa oli viisi varmaa asiaa. Pankkirosvoja on yksi ja hän on suomea puhuva mies. Panttivankeja on kolme. Pankkirosvo on aseistettu ja käyttänyt asetta. Teko on suunniteltu. Toimittajan kysymyslista paisui koko ajan. Pankkiryöstö epäonnistui, miksi? Poliisi luopui pian rynnäköstä, miksi? Onko joku loukkaantunut tai kuollut? Keitä panttivangit ovat ja mikä on heidän tilansa? Kuka mies on? Onko neuvotteluyhteys saatu? Onko vaatimuksia esitetty ja kenelle vaatimukset on osoitettu? Onko silminnäkijöitä jo haastateltu ja mitä heiltä saatiin kuulla? Liittyykö pizzerian ammuskelu pankkiryöstöön? Juuri kun Natunen oli aikeissa poistua asunnoltaan, puhelin soi. Natunen vastasi ja vain muutaman sanan kuulokkeesta kuultuaan kaivoi kuumeisesti kynän ja paperia esille. Hän kävi keskustelukumppaninsa kanssa läpi koko kysymyslistansa, mutta sai varman vastauksen vain kahteen kysymykseen. Kesken puhelun toisesta päästä kuului voimakas pamaus. Toimittajan keskustelukumppani oli hiljainen mies, yksi panttivangeista. Kameralaukku mukanaan toimittaja Natunen polki torille ja sieltä sillan yli. Hän pysähtyi kysymään ylikonstaapeli Mäyräkumpua liikennettä ohjaavilta palomiehiltä, mutta heistä ei saanut mitään irti. Natunen jatkoi pyöräilyä Puistokadulle ja sieltä Sotilaspojankadun eteen asetetun nauhan ali kohti Kirkkokatua. Kirkkokadulla seisoi poliisipäällikön Mersu. Natunen odotti kärsivällisesti sivummalla, kunnes Mäyräkumpu nousi pois ilmastoidusta autosta. Päällikkö sen sijaan ei hievahtanut auton viileydestä. ”Hei ylikonstaapeli, kerro kuka pankkirosvo on, niin minä kerron keitä panttivangit ovat”, auringossa hikoileva toimittaja huikkasi Mäyräkummun perään. Mäyräkumpu vastasi kääntymättä, koska tunsi hyvin toimittaja Natusen äänestä. ”Ei tule kauppoja. Mekin tiedämme keitä panttivangit ovat. Emmekä vielä ole varmoja pankkirosvosta. Häivy!” Natunen yritti jatkaa keskustelua, mutta ylikonstaapeli paineli jo kaukana. Natunen luopui toivosta päästä valokuvaamaan pankkia ja käänsi polkupyöränsä poispäin tapahtumapaikalta ajaen kiireettömästi kadun toiseen päähän. Hän talutti pyöränsä komeasta portista sisään, lyhyelle pihatielle, katsellen tyytyväisenä kuinka edessä näkyvän kookkaan pytingin eteisaulassa parveili mummoja ja pappoja. Natunen solahti mummojen sekaan hymyillen leveintä hymyään. Oli keskiviikko. Joka toinen keskiviikko toistui kuvio, jossa mummot ja papat lähtivät kodeistaan kaupungille, kävivät pankissa sekä ostoksilla. Iltapäivällä kaikki seniorit kokoontuivat Kotikolon juhlasalille päivätansseihin. Vaikka he eivät jaksaneet tanssiakaan, he tulivat juomaan kahvia ja juoruamaan. Eläkeläisporukka saattoi viipyä siellä useita tunteja. Toimittajan vaisto sanoi, että päivän puheenaihe päivätansseissa oli pankkiryöstö. Natusen tarvitsi vain mielistellä muutamaa mummoa ja pappaa, niin ei aikaakaan, kun hänelle näytettäisiin ainakin joku mummeli tai papparainen, joka oli ollut asioimassa pankissa ja nähnyt ryöstäjän. Natusen vaisto oli oikeassa. Hän tarjosi kahvit iäkkäälle pariskunnalle, joka tosiaan selvisi pankkiryöstöstä säikähdyksellä, mutta jotka eivät niin vähäisen tapauksen vuoksi jättäneet päivätansseja väliin. Olivathan he selvinneet sota-ajastakin. Pariskunta kuvaili ryöstäjän yhtäpitävästi keskimittaiseksi, laihaksi ja tummatukkaiseksi. Mies puhui selvää suomea. Hän oli pukeutunut hienoksi. Pieni salkkukin sillä oli. Toimittaja haki nipun kuvalehtiä ja selaili niitä pariskunnan nenän edessä kysellen, näyttikö ryöstäjä tältä vai tältä, vai ehkä enemmän tuon näköiseltä. Lopulta pariskunta pysäytti lehden plaraamisen yhden kuvan kohdalle. Molemmat nyökyttelivät päätään. Natunen kiitteli avustajiaan vuolaasti ja toivotti hauskoja humppahetkiä. Hän repäisi lehdestä Alex Baldwinin nuoruuskuvan mukaansa. Aulan puhelinkopissa Natunen näppäili toimituksen piirtäjän numeron. Palattuaan samaa katua poliisipäällikön autolle toimittaja Natunen koputti varovasti kuljettajanpuoleiseen sivuikkunaan painaen samalla lehdestä repäisemänsä kiiltävän painotuotteen lasiin. ”Mitä asiaa?” ärähti päällikkö kuljettajan paikalta. Natunen odotti rauhallisesti, että sähköikkuna avautui tuuman verran ja puhui sitten hitaasti. ”Kaksi silminnäkijää kertoi, että ryöstäjä on kuin tämän kuvan henkilön kaksoisolento. Ehkä hieman laihempi. Nelikymppinen. Arpi vasemmassa silmäkulmassa. Keskimittainen. Vasenkätinen. - Onko poliisipäällikkö muuten huomannut, että teidän autoanne on naarmutettu?” Poliisipäällikkö hyppäsi kuumaan ulkoilmaan ensimmäisen kerran paikalle saapumisensa jälkeen, kiersi kestovahattua pyhää lehmäänsä ja nähtyään viirut oikeanpuoleisella kyljellä, tiuskaisi ”Minä tapan sen, joka tämän teki!” Toimittaja sai haluamansa lausunnon, vieläpä istuen mukavasti viileässä, beigenvärisellä keinonahkapenkillä. *** Tiedustelija antoi raporttinsa. Ainoa paikka, josta saisi hyvän näkymän pankkisalin sisälle, sijaitsi vastapäisen talon B-rapussa. Mutta juuri se oli pommi-uhan alla. Ylikonstaapeli Mäyräkumpu tarttui megafoniin, vaikka olisi halunnut ottaa haulikon. Hänen osakseen tuli huudella poliisilätinää, kun konstaapelit odottivat nurkan takana ihmettä, antautumista. Mäyräkumpu puikahti huoltotilojen kautta liikeuoneistoon, joka sijaitsi kadun vastakkaisella puolella, vastapäätä pankkia. Kiilaamalla oven auki ja osoittamalla megafonin ulkoilmaan, ylikonstaapeli saattoi turvallisesti seisoa sisällä seinän takana ja silti hoitaa puhumisen. Ensimmäisenä piti tarjota jokin myönteinen näkymä, jonka antautuminen avaisi, häntä oli neuvottu. ”Täällä puhuu ylikonstaapeli Mäyräkumpu. Tietojemme mukaan et ole vahingoittanut ketään. Tilanne voidaan vielä purkaa rauhallisesti” , aloitti ylikonstaapeli ja henkäisi syvään. ”Saat pätevän oikeusavustajan, saat terveydenhuollon palveluja tarpeen mukaan ja voit tavata sosiaalityöntekijän. Emme halua tilanteen pahenevan. Tule ulos tyhjin käsin, niin se katsotaan sinun taholtasi yhteistyöksi.” Mäyräkumpu odotti, että kohta pamahtaa. Mitään ei tapahtunut. Hän oli jo siirtymässä litanian uhkailuosaan, kun konstaapeli ilmoitti poliisiradiossa ”Näkyy liikettä.” Vaaleatukkainen neiti Hingunniemi ilmestyi hajonneen ikkunan taakse tukevasti puuteroituna, paperi hentoisessa kädessään. Hän luki vinkulelun äänellään ”Me tarvitsemme neljä pizzaa. Kaksi gorgonzolaa, yhden o sole mian ja yhden Caperon erikoisen. Lisäksi kahdeksan pulloa vettä.” Neiti piti taidepaussin ja sanoi sitten ”Maksamme käteisellä.” Nainen paiskasi ammottavasta aukosta jalkakäytävälle narun, jonka päähän oli sidottu koiranluu, ja katosi. ”Koirapartio, ilmoittaudu kokoontumispaikassa välittömästi!”, poliisiradiosta kuului ylikomisarion kiroileva ääni. *** Polkupyörän ratas rullasi kevyesti, kun paikallislehden toimittaja Natunen ajeli iltapäivän paahteessa Pääskylahden omakotialueelle. Pankinjohtaja Tuohimaan talo oli helppo löytää, koska se oli ainoa, jonka pihaa kiersi korkea lankkuaita. Natunen soitti portinpielen kelloa. ”Niin, kuka siellä?” rahisi monissa sateissa kastunut ovipuhelin. Esittäytymisen ja pienen houkuttelun jälkeen summeri pärähti. Sisäänpääsy oli tullut sillä lupauksella, että pakinjohtaja saisi tarkastaa ennakkoon 'asiavirheet' jutusta, joka painettaisiin huomiseen lehteen. Natunen tiesi, että johtajat halusivat aina päästä vaikuttamaan siihen, mitä heistä kirjoitetaan. Tuohimaa oli lomalla. Poliisi oli toki soittanut, mutta hänen oli käsketty pysyä mieluummin puhelimen ääressä kotona kuin tulla tapahtumapaikalle seisoskelemaan. Pankinjohtaja ja toimittaja joivat mansikkamehua patiolla jutellen meneillään olevasta pankkiryöstöstä. Kun he olivat vaihtaneet tietonsa, Natunen muuttui arvoituksellisen näköiseksi. ”Jos oletetaan, että mies haluaa päästä holviin, hänhän tarvitsee kahdet avaimet ja sinut näppäilemään koodin, eikö vain?” uteli Natunen ja lisäsi ”Miehellä on jo pääkassanhoitaja, mutta ei sinun sijaistasi. Apulaisjohtaja Sievinen pääsi karkuun.” Tuohimaa hieroi leukaansa, mutta ei sanonut muuta kuin ”Jatka.” Mehua valui miesten kurkusta alas. Natunen pohti lisää. ”Miehen pitäisi joko vaihtaa panttivanki sinuun tai apulaisjohtajaan... tai hänellä on apuri ulkopuolella, joka hyökkää pian jommankumman teistä kimppuun vaatien teitä paljastamaan holvin koodin. Miehen pitää joka tapauksessa saada toinen teistä sinne, koska vain te osaatte korkata holvin niin ettei turvajärjestelmä laukea.” ”Soitan Sieviselle heti. Toivottavasti hän on kotonaan. Ja toivottavasti hän ei jättänyt avaimiaan pankkiin”, huokaisi Tuohimaa. *** ”Hiton humoristi teki sen tahallaan. Suututti ensin pizzerian omistajan ja vaatii nyt meiltä Caperon erikoista. Pankkirosvo haluaa tehdä pienetkin asiat meille vaikeiksi”, jyrisi Mäyräkumpu kiihtyneenä. ”Laitetaan pizzaan Rohypnolia. Voidaan pian poimia koko porukka kuin marjat pensaasta ja päästään pois täältä helteestä.” ”Entä jos yksi panttivangeista syö kaksi pizzaa, silloin hän saa tupla-annoksen unilääkettä ja voi heittää veivin?” huomautti kirkasotsainen konstaapeli. Poliisikoira oli hakenut luun jalkakäytävältä. Pankin ikkuna-aukosta heitetty naru seurasi perässä. Konstaapelit sitoivat kulman takana narun pahvilaatikkoon, josta lemahti oksettava juuston haju. Pizzanpaistaja ei ehkä ollut käyttänyt kaikkein tuoreimpia raaka-aineita. Laatikon perään he laativat toisen narunpätkän ja siihen kiinni pankkirosvon vaatimat kahdeksan vesipulloa teipattuina yhdeksi köntäksi. Kun askartelutehtävä tuli valmiiksi, Mäyräkumpu toitotti ilmoille ”Pizzalähetys on valmis. Voitte vetää narusta nyt.” Mäyräkumpu vastusti kiusausta lisätä perään ”Se tekee 33 euroa 50 senttiä.” Pienen odottelun jälkeen neiti Hingunniemen hehkeyttään hieman menettänyt figuuri näkyi kelaamassa pakettia sisälle. Hänellä oli suuria vaikeuksia saada laatikko nousemaan ikkunanrepaleiden läpi sisälle. Lopulta neiti onnistui häipyen samantien näkyvistä. ...
