Betoniprofeetta, osa X Hot

X



Minä säästyn eristysselliltä, mutta Paul ei. Vartija 16 kertoo minulle, että nuorukainen saa viettää eristyksissä ainakin kuukauden. Minunkin joutumiseni sinne on yhä hiuskarvan varassa, joten on parasta käyttäytyä. Oikeastaan on aivan yhdentekevää, missä vietän aikani ilman Paulia. Ja Vartija tietää sen varsin hyvin. Hän puhuu minulle kuin mitään ihmeellistä ei olisi tapahtunut. Hän puhuu sellaiseen sävyyn, ettei Paulilla olisi minulle mitään merkitystä. Se on oksettavaa. Saan koko ajan hillitä itseäni hyökkäämästä Vartijan kimppuun. Minua hillitsee ainoastaan ajatus siitä, että hän todennäköisesti pieksisi minut pahaan kuntoon ja raahaisi minut kahleissa johonkin pimeään selliin koko loppuiäkseni. En halua tulla mukiloiduksi, vaikka eristysselliin joutuminen olisikin yhdentekevää.

Minulta on kielletty kaikki ylimääräinen tavara sellissäni. Saan sanoa Raamatulle hyvästit. Ja myös lehdelleni, jonka tosin olen jo lukenut. Myös se valkoinen kirjekuori, jota en koskaan avannut, viedään pois. Vartija 16 kertoo hävittäneensä sen lehden kanssa, kuten vankilan käytännöt vaativat.

Olen joutunut Vartija 16:n silmätikuksi. Useimmiten näen juuri häntä. Kun oleskelemme muiden vankien kanssa käytävällä, hän kävelee rehvakkaasti pitkin käytävää, joskus heilutellen huolettomasti pamppua, joskus käsirautoja, joskus etälamautinta kädessään. Ja hän katsoo minuun ilkikurisesti. Kun on aika mennä takaisin selliin, hän yleensä tulee tarkastamaan minut ja lukitsee oven huolettomasti rupatellen tai ironisia sutkauksia ladellen.

Ihmettelen, minne Vartijan asiallisuus on kadonnut. Ja hänen inhimillisyytensä. Onko hän muuttunut todella näin paljon kuudessa kuukaudessa, vai piileekö juttu tässä paikassa, kuolemaantuomittujen osastossa? Vai alkoiko hän niin voimakkaasti halveksua sitä, että olin läheisessä suhteessa Pauliin, narkkariin ja taparikolliseen, ja ylipäätään mieheen?

On turha miettiä nyt sellaisia. Täytyy lähinnä koettaa pärjätä ankeaksi muuttuneessa arjessa. Ja kestää puolen vuoden odotus. Alkaa vaikuttaa siltä, että se tulee olemaan hankalaa ja yksinäistä. Olen taas alkanut jututtaa muita vankeja, ja kuulostaa siltä, että suurin osa heistä teloitetaan ennen minua. Yhtä pitkä odotusaika kuin minulla on vain yhdellä vangilla, sillä atleetilla, jonka tapasin heti tänne tuloni jälkeen. Kaikki muut kertovat teloituksensa ajankohdan olevan korkeintaan kolmen, neljän kuukauden päässä. Lähes kaikki heistä on tuotu tänne minun jälkeeni. Lisäksi paljastuu eräs merkillinen yksityiskohta. Useimmat uusista vangeista kertovat, etteivät he joudu hirteen.

”Virallinen teloitusmenetelmä on vaihdettu”, kertoo eräs heistä, keski-ikäinen huumerikoksista tuomittu mies. ”Hirttämistä pidettiin liian vanhanaikaisena, ja kansainvälinen painostus kai sai aikaan sen, että myrkkyruiske otettiin käyttöön.”
”Koko kuolemantuomiota käsittelevä laki laitettiin uusiksi.” kertoo eräs toinen.
Tunnen, kuinka kalpenen. En meinaa saada sanaa suustani.
”Tarkoittaako… tarkoittaako tämä sitä, että kaikki kuolemaantuomitut teloitetaan myrkkyruiskeella? Nekin jotka on jo tuomittu hirtettäviksi?” kysyn.
”No mitä oikein voit kuvitella? Laki on laki, ja jos sellainen on säädetty, sitä varmaan aletaan panna täytäntöön.”
”Mutta minut on tuomittu hirtettäväksi. Se määrättiin tarkasti tuomiossani.”
”Voi olla, että hirttämistä sovelletaan kaikkiin ennen lakimuutosta tuomittuihin. Tai sitten he saavat päättää, kummalla tavalla teloitus pannaan täytäntöön. Voi olla miten vain. Eikä sillä kai niin väliä ole.”

Monet vangeista tuntuvat pitävän myrkkyruisketta jotenkin inhimillisempänä kuin hirttämistä. Olen itse ymmärtänyt asian olevan jokseenkin päinvastoin. Ehkä myrkkyruiskeen ajatellaan olevan jotenkin varmempi tai tehokkaampi. Halvempi se ei ole. Hirttämisen pitäisi olla yhtä tehokasta ja varmaa, mikäli tiedetään, miten se hoidetaan. Ja tässä maassa on kai kokemusta. Britit tulivat siirtomaa-ajalla soveltamaan omia lakejaan tänne ja toivat pitkän pudotuksen metodin, jossa pudotus on ainakin puolitoista metriä. Teloitettavan niska napsahtaa poikki, ja kuolema seuraa silmänräpäyksessä. Ei siinä mitään sen ihmeempää ole. Lyhyessä pudotuksessa seuraa varma tukehtuminen, mutta se kestää kauemmin. Siinäkin tajunnanmenetys seuraa nopeasti. Olen kuullut, että myrkkyruiskeessa tajunnanmenetys ennen kuolettavien myrkkyjen vaikutusta voi jäädä tulemattakin. Siitä voi seurata kipuja. Kemikaalien käsittelyssä voi aina käydä virheitä. En ole koskaan pitänyt myrkkyruisketta hyvänä vaihtoehtona. Mutta en sentään ala selittää tätä asiaa muille vangeille. He puhuvat tulevasta teloituksestaan avoimesti. Mutta kaikki ovat tietenkin peloissaan, sen huomaa. He eivät ole omaksuneet yhtä stoalaista asennetta kuin minä.

Jostain kumman syystä päätän kysyä asiasta Vartija 16:lta. Teen sen silloin kun hän on tarkastamassa selliäni käytävässä vietetyn tunnin jälkeen. Kadun sitä heti paikalla. Hän alkaa nauraa hohottaa.

”Voi sinua. Alkaako jo pelottaa?”
”Ei minua pelota. Mutta kuulin tällaisia juttuja muilta vangeilta, ja hämmennyin. Haluaisin tietään, miten minut teloitetaan”, sanon niin rauhallisesti ja selkeästi kuin osaan.
”Kumpi olisi parempi tapa?” hän kysyy matkien puhetyyliäni.
”Yhdentekevää minulle.”
”Ai niinkö sanot? Miksi sitten niin kovasti haluat tietää?”
”Haluan vain.”
”Haluat vain. No, kai minä voin kertoa sen sinulle. Hirtettäväksi sinut on määrätty, joten hirteen sinä myös joudut. Jollei tapahdu mitään ihmeellistä.”
”Mitä ihmeellistä voisi tapahtua?”
”Mitä tahansa voi tapahtua. Taivas voi revetä ja maailma tuhoutua.”

Vartija purskahtaa nauruun. Minä seison kädet ylhäällä seinää vasten. Yhtäkkiä kuulen, kuinka vartija istahtaa alas patjalleni, ja asettuu loikoilemaan. Kaikki muut vangit on varmaankin jo tarkastettu, sellit lukittu. Käytävältä ei kuulu ääniä. Vaikuttaa siltä, että tätä osastoa ei enää tarkkailla niin paljoa. Moinen käytös vartijalta ei varmasti olisi sallittua normaalisti. Vangilla voisi olla tilaisuus hyökätä.

”Suo anteeksi, yritän eläytyä sinun tilanteeseesi. Nyt tiedän, miltä tuntuu loikoilla patjalla sellissä”, hän sanoo. ”Kyllä sinäkin nyt varmasti tiedät, ettei kukaan halua kuolla myrkkyruiskeeseen. Olen vienyt jo yhden vangin teloitukseen. On tietysti hankalaa arvioida, miltä siinä tilanteessa fyysisesti tuntuu. Mutta nopeampaa on kuolla hirressä. Tai mukavampaa ainakin. Ehkä peräti luonnollisempaa. Näin väitetään. Hirtettäviä vankeja on nyt enää vähän jäljellä. Minä en tosin ole vienyt vankeja hirtettäväksi. En tiedä, miten se tarkalleen tapahtuu.”

En oikein ota selkoa vartijan katkonaisista lauseista. Hän jatkaa monologiaan.

”Sinä, se pikku taparikollisnarkkari, ja vajaa tusina muita. Siinä ovat kaikki hirtettävät. Loput saavat ruisketta. Sinun pitäisi muuten kokea uusi selliosasto. Se on hienompi ja käytännöllisempi kuin tämä. Siellä on mukavampaa olla, vähemmän stressiä. Ei tarvitse kykkiä kuin pari kuukautta ja pääsee jo vaivoistaan. Sinulle jostain syystä annettiin vuosi aikaa elää. Vuoden kidutus. Siinä oli jotain oikeusturvan rippeitä jäljellä, siinä päätöksessä. Mutta kai sinä nyt itsekin tiesit, ettei tuomiolle olisi mahtanut mitään. Sinulta otettiin valitusoikeus pois. Kaikki taisi olla vain sen vuoksi, että joku korkea virkamies saattaisi alkaa sääliä ulkomaista salakuljettajaa ja lieventää tuomiota. Mutta sitä ei tapahdu, voin sanoa. En ole koskaan kuullut että sitä tapahtuisi. Ja uusille kuolemaantuomituille ei anneta edes toivoa sellaisesta. Teloitustuomio on aina ehdoton ja pysyvä, ja se pannaan alle kolmen kuukauden sisällä täytäntöön. Voisi olla lyhyempikin aika.”

Tilanne vain jatkuu ja jatkuu. Käteni alkavat väsyä.

”Minä voin viedä sinut uudelle selliosastolle, jos haluat. Vankeusaikasi lyhenisi kolmella kuukaudella ainakin. Täällä vankilassa ei aivan kaikki ole niin tiukkaa. Vartijoiden osalta. Täällä saa tehdä melkein mitä lystää. Vangeille siis. Heitä saa myös auttaa. Minä voisin auttaa sinua. Lyhyemmän odotuksen hinta olisi vain epämiellyttävämpi kuolema ja pikkuisen ankeampi koppi jossa sitä odottaa. Mutta voin toisaalta sanoa, että viimeiset kuukaudet tuntuvat joka tapauksessa helvetin pitkiltä missä ikinä ne viettääkään.”

Alan hermostua.

”Oletko koskaan miettinyt, että sinulla ei olisi tällaista ongelmaa, jos et olisi salakuljettanut heroiinia? Ei olisi tällaista nuorempaa kaveria ärsyttämässä sinua. Minä en olisi tällä tavalla sinun yläpuolellasi, pohdiskelemassa sinun elämääsi ja kuolemaasi. Tai vaikuttamassa siihen! Toden totta melko kummallinen asetelma. Mutta se viehättää ja kiehtoo minua. Epätasa-arvo ja epäsymmetria. Kaikki näissä hommissa joutuvat miettimään näitä asioita. Jotkut suhtautuvat tällaisiin jännitteisiin ilmeisen välinpitämättömästi. Mutta toiset ovat herkkiä aistimaan niitä. Heille sillä on jotakin merkitystä.”
”Tiedätkö sinä edes itsekään, mitä puhut?” sanon äkkiarvaamatta.
Vartija purskahtaa nauruun.
”Vai alat sinä kyseenalaistamaan minua! Minä kyllä väitän, että sinäkin tiedät, mistä minä puhun. Tiedät varsin hyvin.”

Vartija nousee ylös patjalta, ja kävelee aivan vierelleni.

”Minä olen sinun yläpuolellasi. Olen sinua korkea-arvoisempi. Sinä et ole minkään arvoinen. Minä voin tehdä sinulle aivan mitä haluan, eikä kukaan välitä. Sinulla ei ole minkäänlaisia ihmisoikeuksia. Minulle on suotu oikeuksia ja valtuuksia, ja minä myös totta vie käytän niitä, etkä sinä mahda sille mitään. Siitä minä puhun.”

Hän pitää pienen tauon. Olen huomaamattani alkanut hengittää yhä raskaammin ja tiheämmin. Tuntuu siltä että happi loppuu.

”Minä kyllä tiedän, miltä sinusta tuntuu. Tiedän, kuinka paljon sinua ärsyttää. Ketä ei ärsyttäisi. Minäkin olen ollut pidätettynä ja vangittuna. Olen samalla lailla joutunut kuuntelemaan provosoivia virkamiehiä, seinää vasten laitettuna. Sinä taas puolestasi olet ollut minun tilanteessani. Tiedät miltä se tuntuu. Jos pääsisit minun paikalleni, harrastaisit taatusti aivan samaa kuin minäkin. Sinä pidät siitä tunteesta.”

Hän laittaa käden harteilleni.
”Mutta et voi koskaan enää kokea sitä. Sinulla oli hetkesi.”
Juuri kun olen räjähtämäisilläni, vartija alkaa nauraa.
”Suo anteeksi. Olenko kiusannut sinua liikaa? Jotenkin tämä juttu vain jäi päälle. Et kai pahastunut?”
”Painu jo helvettiin”, sanon rauhallisesti.
Kadun välittömästi noitakin sanoja. Vartija tarttuu salamannopeasti käteeni, ja vääntää sen selkäni taakse. Hän työntää minua koko painollaan seinää vasten.
”Mitä sinä sanoit? Käskitkö sinä minun painua helvettiin?”
”Käskin”, mutisen.
Vartija vääntää niin kovaa, että ulvon kivusta.
”Mene maahan!” vartija huutaa.

Yhä kättäni vääntäen vartija kaataa minut lattialle. Tunnen univormun topatun polven painavan niskaani. Toinen käteni on hänen säärensä alla, toista hän vääntää yhä.
”Kaksikymmentäkaksi, väkivaltainen vanki”, hän ilmoittaa radiopuhelimeen.

Kuluu alle puoli minuuttia, ja selliin ryntää toinen vartija. Hän tuo Vartija 16:lle erikoiskäsiraudat ja jalkaraudat. Kun minut on kahlittu, päähäni laitetaan kypärä, ja vyötärölleni nahkainen kahlevyö. Vartija painaa minua lattiaa vasten useita minuutteja, aivan kuin kouluttaisi huonosti käyttäytyvää koiraa. Kun hän nousee ylös, en uskalla melkein hengittää. En näe mitään, sillä kypärän lasi on huurustunut hengityksestäni. Joka paikkaan särkee.
”Nouse ylös.” toinen vartija käskee.
Hän lyö minua kevyesti pampulla kylkeen. En kykene liikkumaan. Vartija lyö uudestaan. Aavistelen, että minulle tulee kiire. Yritän liikkua, mutta pystyn vain liikauttamaan päätäni. Kypärä hankaa lattiaa vasten ja päästää inhottavaa nirskuntaa, joka tuntuu koko pääkopassa. En pysty parempaan, joten vartija rankaisee minua lyhyellä sähköiskulla. Käsirautojen anturit antavat kivuliaan tällin ranteisiin. Ulisen ja vääntelehdin, anelen vartijoilta armoa. He nostavat minut lattialta, ja raahaavat minut johonkin. En tiedä mihin, sillä en jaksa pitää silmiä auki.



Seuraavan kerran havahdun täydellisessä pimeydessä, luultavasti eristyssellissä. En jaksa välittää mistään. Suljen vain silmät ja olen jossain muualla.

Tuntuu siltä kuin Paul olisi jossain aivan lähellä. Olen tuntevinani hänen tuoksunsa. Vellon tuossa olotilassa pitkään.

Kylmät väreet viistävät pitkin kehoani, ja ne kerääntyvät päälaelle, säteileväksi euforiakimpuksi. Aivan kuin pieniä virtoja liikehtisi kohti päälakeani, josta ne valuisivat takaisin kehoni joka sopukkaan, tuoden käsittämätöntä mielihyvää. Tuon oudon ekstaasin vallassa minä kiihotun. Alavatsassani väreilee, ja olen viemässä kättäni housuihini, kunnes tajuan, että se on kahlittu. Olen yhä täysin kahlittu. Sen tajuaminen melkein repii minut takaisin kivuliaaseen pimeyteen, mutta kylmät väreet vievät mennessään. Paul on täällä.



Seuraavan kerran kun havahdun, tajuan, ettei Paul ole täällä. Olen oudossa, kapeassa lokerossa, ja minut on kahlittu paikalleni. Yritän nostaa yläruumistani. Pääni kolahtaa pian kattoon. Tunnustelen myös lokeron sivuja. Minulle tulee klaustrofobinen olo.

Jonkin ajan kuluttua jalkopäähän ilmestyy valoa. Siellä aukeaa luukku, ja alusta, jolla makaan, lähtee liikkumaan kohti aukkoa. Pian näen ylläni sellikäytävän ja kaksi vartijaa. Kahleet, joilla minut on kiinnitetty alustaan, aukeavat, ja minun käsketään nousta ylös. Minulle annetaan juotavaa ja syötävää. Vaivihkaa katselen ympärilleni, ja havaitsen olevani paikassa, joka muistuttaa dystooppisia profetioitani. Käytävän seinillä on samanlaisia luukkuja, josta minä tulin. Ja ne sisältävät samanlaisia alustoja, joille voi kahlita vangin. Matalassa, alle kuudenkymmenen senttimetrin pimeässä luukussa vanki säilyy hyvin.

”Saisinko käydä vessassa?” kysyn hyvin varovasti.
Vartijat nauravat. He sanovat minulle sanat, jotka olen joskus kuullut samankaltaisessa tilanteessa.
”Sinähän olet vessassa. Anna mennä vaan.”
Vartijat huomaavat housujeni etumuksessa kostean läikän. He alkavat nauraa ja osoitella minua. Toinen heistä tarttuu minuun, ja tönäisee minua kohti käytävän keskustaa. Kaadun lattialle.
”Kuse allesi, sinä pikku saasta!” toinen huutaa.

Toinen vartijoista avaa erään luukun alla olevan metallisen kaapin, josta ottaa esille vesiletkun. Hän suuntaa minua kohti jääkylmän vesisuihkun, ja alkaa lähestyä minua. Hän suihkuttaa minut perusteellisesti joka paikasta, siten että olen läpimärkä. Sitten he kahlitsevat minut taas kiinni alustaan, ja työntävät sisälle lokeroon. Luukku lyödään kiinni, ja täydellinen, märkä pimeys koittaa. Kastelen jo märät housuni. Olen nyt elämäni todellisessa aallonpohjassa, syvemmällä kuin olisin ikinä keksinyt kuvitella.



En tiedä, onko paikka, jossa noita hirveyksiä koin, vakituisessa käytössä, vaiko pelkkä tilapäinen rangaistus huonosti käyttäytyville vangeille. Sydämestäni toivon, ettei siellä säilytetä ketään pitkiä aikoja. Vangin säilytystilojen yksinkertaistaminen tuottaa kyllä säästöä, mutta kidutus ei. Vie resursseja kohdella jokaista vankia samalla tavalla kuin minua.

Palaan tuskallisen pitkän ajan, todellisuudessa ehkä vuorokauden, kuluttua takaisin normaaliin selliin ja normaaliin elämään. Muut vartijat kohtelevat minua entiseen tapaan asiallisesti, mutta Vartija 16 on alistanut minut melkein täydellisen kontrollin alle. Hän uhkaa minua samanlaisella reissulla, jos en tottele. Luojan kiitos en näe häntä aivan joka päivä. Sekoaisin. Muutamana kertana hän on käskenyt minun seistä kädet ylhäällä seinää vasten niin kauan kunnes hän toisin käskee. Ja sitten hän on lähtenyt sellistä ja palannut jonkin ajan kuluttua. Joskus tunnin, joskus parin. Tietenkään hän ei ole sytyttänyt merkkivaloa. En ole voinut loikoilla patjalla ja merkkivalon syttyessä palata samaan asentoon, kuten normaalistikin. Jos hän löytäisi minut makaamasta patjalta, tapahtuisi kauheita. Minun on siis pakko totella.

Eräänä päivänä saan seisoa taas loputtomalta tuntuvan ajan seinää vasten. Kun Vartija 16 palaa, hän laittaa sellin oven raolleen, ja asettuu mukavasti loikoilemaan patjalleni.

”Vähän tuossa kuulustelimme sitä narkkaria. Hän kertoi että hänellä oli ollut jokin sopimus yhden vartijan kanssa. Koskien sitä että te voisitte homostella rauhassa. Onko tämä totta?”
”On”, vastaan lakonisesti.
”En uskoisi sanaakaan mitä se sinun Paulisi oikein kertoo. Mutta kuukausi eristyssellissä on kai tehnyt tehtävänsä. Sillä vartijalla on nyt asiat huonosti. Otimme kiinni, ja poliisit hakivat hänet. Tulee syyte virkavirheestä, valtuuksien väärinkäytöstä ja vankilan turvallisuuden vaarantamisesta. Se tietää linnaa jonkin aikaa.”
Vartija nauraa hohottaa ilkeästi.
”Ja tietysti kenkää näistä hommista. Tai oikeastaan kaikista turva-alan töistä. Odotanpa näkeväni hänet täällä vangin puvussa.”

Vartija nousee ylös, ja alkaa tehdä lähtöä. Hän tulee vierelleni.
”Joidenkin ihmisten kohtalo vain on päätyä tänne. Ei sille voi mitään. Tarvitaan minunlaisiani, jotka tekevät tätä työtä. Ja sitten tarvitaan teidänlaisianne. Se on luonnonlaki. Tästä asemasta saan kiittää kaikkivaltiasta luojaa tai kohtaloa tai jotain sattumaa.”
Vartija poistuu ulos ovesta.
”Ai niin. Lepo vaan.”
Ovi kolahtaa kiinni.



Paul palaa kuukauden kuluttua eristyssellireissulta. Hän näyttää taantuneen henkisesti. Häntä on varmasti mukiloitu ja pidetty ties minkälaisissa oloissa. Näen hänet istumassa penkillä kahlittuna. Minutkin on päästetty käytävälle kahlittuna. Kaikki vangit on kahlittu, ja heitä on kielletty pysymästä omissa selleissään ja menemästä toisten selleihin. Myös koskettaminen on kielletty eristyssellirangaistuksen uhalla.

Alan lähestyä Paulia, mutta jostain ilmestyy Vartija 16 eteeni. Hän estää pääsyni Paulin luo.

”Minne sinä luulet meneväsi?”
”Istumaan penkille.”
”Tuon narkkarin kanssa?”
”Niin.”
”Sinulla ei valitettavasti ole oikeutta siihen.”
Vartija nauraa ilkeästi.
”Mennään juttelemaan.”

Vartija taluttaa minut selliini, ja käskee minun seistä kädet ylhäällä seinää vasten kuten aiemminkin. Olen tirauttamassa kyyneltä. Paul ei edes näyttänyt huomaavan minua. Hän vain tuijotti eteensä, mitään näkemättä. Ja nyt joudun taas kestämään tätä.

”Sinun on parasta suosiolla unohtaa Paulisi.”
”Miksi?”
”Kuolema erottaa teidät joka tapauksessa.”
”Sittenhän lakkaan ajattelemasta häntä joka tapauksessa, aikanaan. Mitä hyötyä nyt on yrittää väkisin unohtaa hänet, kun voisin vielä olla hänen kanssaan?”
”Se nyt vain on niin, että vankien väliset suhteet ovat täällä kiellettyjä.”
”Ovatko oikeasti?”
”Kyseenalaistatko sinä minun sanani?”
En vastaa mitään.
”Kehtaatko sinä kyseenalaistaa vartijan sanan?”
”En.”
”Minun sanani on sinun lakisi. Jos sanon, että asia on niin, se on niin. Jos minä käsken sinun tehdä jotakin, sinä teet sen mukisematta. Se on vankilan suuri opetus.”
”Mitä hyötyä on opettaa mitään kuolemaantuomituille?”
Vartija vaikenee hetken.

”Ehkei siitä olekaan mitään hyötyä. Tarkoituksia on monia. Yksi on antaa sinulle todellinen, kokonaisvaltainen rangaistus törkeistä rikoksistasi, ja antaa sinun kärsiä ennen kuolemaasi, antaa sinun tietää miten sinun olisi pitänyt elää vapaudessa, ja millainen asenne sinulla olisi pitänyt olla. Sinun olisi pitänyt kunnioittaa lakia. Nyt joudut joka tapauksessa kunnioittamaan sen valvojia ja rangaistuksesi toimeenpanijoita. Se on eräänlainen kosto. Rangaistus on suureksi osaksi pelkkä kosto. Toinen on antaa muille varoittava esimerkki, tietenkin. Pelote. Tässä maassa tiedetään jokseenkin, mitä kuolemaantuomitut joutuvat kokemaan ennen teloitusta. Sekään ei houkuttele rikoksen polulle.”

Vartija vaikenee taas. Hetken kuluttua hän naurahtaa.

”Ja tietysti minun täytyy kiusata vankeja. Mitä hauskaa tässä työssä muuten olisi? Mitä saisin tästä irti? Haluan tehdä sinun ja muiden elämän mahdollisimman ikäväksi, koska te ansaitsette sen. Haluan käyttää valtaani teihin.”
”Sinä olet sadisti.”
”Niin olet sinäkin, ystäväiseni.”

Nyt vaikenen puolestani minä. Vartija odottaa kunnioittavasti minun puheenvuoroani, mutta en keksi mitään sanottavaa. Vartija jatkaa.

”Sinä syytät minua sadistiksi. Se voi olla totta. Mutta et välty olemasta kaksinaamainen.”
Vartija puhuu harvinaisen vakavalla äänellä. Hän madaltaa ääntään ja painottaa joka sanaa:
”Kuten olen sanonut, sinä toimisit täsmälleen samalla tavalla kuin minä, jos olisit asemassani.”
Hän siirtyy pois vierestäni ja tepastelee pitkin selliä.

”Tiedätkö sinä, mitä on empatia?” kysyn.
”Tiedän. Tiedätkö sinä?”
”Taidanpa tietää. Tiedän siitä ainakin jonkin verran. Olen varmaankin tuntenut sitä enemmän kuin sinä.”
”Sinulla voi olla vanhemman ikäsi puolesta määrällisesti enemmän kokemusta. Mutta kvantiteetti ei käy yksiin kvaliteetin kanssa.”
”Lässytystä.”
Vartija nauraa.
”Sinä et lehtikirjoitustesi perusteella ole itse kovin empaattinen. Etkä ajatuksiesi. Minä tiedän, mitä sinä ajattelet. Mutta se kertoo jotakin. Empatia on katoamassa. Sitä ei tarvita enää nykyaikana.”

Vartija nauraa hohottaa taas. Lehti, joka minulle toimitettiin, on siis käännetty jollakin ilveellä. Varmaan sen vuoksi, että se voitaisiin tarkistaa, jottei minulle toimitettaisi mitään vankilan turvallisuutta uhkaavaa sisältöä.

”Tietysti sitä joskus antautuu empatian valtaan. Mutta sen voi tukahduttaa. Nykymaailmassa ihmistä ei enää opeteta empaattiseksi. Sille ei ole tarvetta, ja se halutaan kitkeä pois. Yhteiskuntien kehitys näyttää todistavan siitä joka paikassa. Ja sinä olet itsekin tietoinen siitä. etkö olekin?”

Muistelen niitä ajatuksia, joita joskus rakentelin sellissäni yön pimeydessä. Millainen mieli oli ja on niiden takana? Minäkö se olen oikeasti? Puhuuko Vartija 16 asiaa? Hän on ihmeen järkevän ja sivistyneen oloinen. Julmalla tavalla järkevä ja sivistynyt. Ehkä juuri kuten minä.
Nyökkään hiljaa ja varovasti.

”Nykymaailman meno perustuu loputtomalle talouskasvulle. Empatia on hyödytöntä ja vaarallista sen kannalta. Nykyään ihmiset tulee opettaa olemaan taloudellisesti hyödyllisiä, ja heidät tulee kouluttaa sen mukaan. On vaarallista opettaa mitään vähänkään humanistista alaa lapsille, nuorille tai kenellekään muulle, etenkään filosofiaa, vaikka siitä onkin aika mahdotonta päästä eroon. Ne ovat aloja, jotka opettavat tai tarjoavat näkökulmaa siihen, miltä tuntuu olla toisen ihmisen asemassa. Ne saavat nykyään osakseen nenien nyrpistyksiä. Ja määrärahojen vähenemistä.”

Hetkeksi aikaa unohdan, että seison hänen alistamanaan seinää vasten. Kuuntelen yhä hartaammin vartijan monologia:

”Sinä itse lähdit aluksi sille tielle, joka olisi yhteiskunnan kannalta suotavin. Sitten menit yliopistoon, tekemään yhteiskunnan kannalta turhia asioita. Aluksi olit turvallisuusalalla, sitten journalistina. Näinhän sinä olet kertonut. Menit opiskelemaan journalismia, tiedonvälitystä, joka tulevaisuudessa aivan varmasti menettää vapautensa ja siten myös arvonsa. Minäkin olin lähdössä yliopistoon. Olisin opiskellut filosofiaa, ehkä jotakin kieltä, tai ties mitä. Mutta annoin periksi tälle maailmalle ja sen hyödyllisyysvaatimuksille. Niinpä ryhdyin vanginvartijaksi. Minut koulutettiin niiden lukuisten samanlaisten, samannäköisten, auktoriteettia haluavien nuorten miesten kanssa tälle alalle, kontrolloimaan teitä rikoksentekijöitä. Tajusin, että tämä on kannattavaa ja kaiken lisäksi mukavaa ja hauskaa työtä, ja tämän kautta pääsen itse hyvään asemaan. Ehkä minä olin siltä kannalta tavallaan heikko: halusin saada itselleni vain turvatun aseman, enkä kehittää henkisiä kykyjäni, jotka ovat todellista omaisuuttani. Jos maailma olisi toisenlainen, jos henkistä ihmiskuvaa arvostettaisiin, jos talouskasvu ei olisi ainoa päämäärä ja jos ihmisoikeudet ja empatia olisivat kunniassaan, olisin jossakin muualla, ja varmaan sinäkin olisit. Mutta maailma on nyt niin kuin se on, ja sitä on mahdotonta enää muuttaa. Se on hyväksyttävä realiteettina. Sinä olet siinä ja minä olen tässä.”

Vartijan puhe jatkuu ja jatkuu.

”Minä menen massan mukana. Sitä eivät monet kunnioita. Tiedän sen aivan hyvin. Mutta se ei kiinnosta minua niin kauan kuin asiani ovat hyvin. Monet sanovat paheksuvasti, että palvelen kylmää yhteiskuntaa, joka ei välitä ihmisistä, ja hyödyn siitä. Se on totta. Minä palvelenkin sitä. Ja pidän sen palvelemisesta. Ja saan hyötyä ja elän onnellisesti. Se on tämän hetken todellisuuteni. Jos tämän hetken todellisuus olisi toinen, sellainen kuin äsken sanoin, kehittäisin henkisiä kykyjäni, ja tekisin sen mielelläni. Eivät kaikki sitäkään kunnioittaisi. Tämä on yhtä hyvä vaihtoehto sille. En voi nyt liikaa korostaa tätä asiaa. Saattaa olla, että olen puhunut hieman sekavasti, mutta toivon, että olet ymmärtänyt minua.”

Luulen ymmärtäneeni.

”Lyhyesti siis empatia on nykymaailmassa yksinkertaisesti turhaa. Ihmisillä ei ole arvoa, jos he eivät ole taloudellisesti hyödyllisiä. Minulla on arvoa, koska teen hyödyllistä ja tarpeellista työtä. Sinulla ei ole arvoa, koska olet kykenemätön elämään yhteiskunnassa. Minä hyväksyn nykyisen maailman tilan. Miksi? Koska se on helpompaa. En kaipaa mitään toista järjestystä. Sinäkin hyväksyt sen, halusitpa tai et, koska sinulla ei ole enää vaihtoehtoja. Ja olet muutenkin puhunut nykyisen järjestyksen puolesta.”

Vartija pitää mietintätauon.

”Sen puolesta on kyllä merkillistä, että sinä olet nyt täällä. On outoa kuvitella, että olisit ryhtynyt tekemään mitään niin typerää kuin huumeiden salakuljetus, jos tiesit varsin hyvin, mihin se johtaa. Ja joskushan sinä väitit olevasi syytön. Nyt se alkaa tuntua uskottavammalta. Asioita ei voi kylläkään enää muuttaa, mikä on harmi. Oletko sinä syytön?”

Mietin kauan aikaa silmät kiinni.
”Olen syyllinen moniin asioihin.”
”Entä siihen rikokseen, josta sinut on tuomittu?”
”En tiedä.”
Vartija ei vastaa mitään. Minun tekee mieli sanoa jotakin.

”Sinä taidat puhua totta nykymaailmasta. Ja laitoit minun suuhuni oikeita sanoja. Ja jotenkin tunnet minut pelottavan hyvin. En tiedä lopultakaan, mikä on minun suhteeni empatiaan. En ole harjoittanut sitä ihmisiä kohtaan, joilla mielestäni ei ole arvoa. Ja olemme varmaan yksimielisiä, milloin heillä ei ole arvoa. Nyt minä en tiedä, onko itselläni enää arvoa. Ja kyllä, olen itsekin väittänyt monta kertaa, että maailman tila on hyväksyttävä nykyisellään. Ja tiedän, että se on helpompi ratkaisu. On helpompaa mennä maailman mukana ja noudattaa sen vaatimuksia. En tiedä, onko se kunniallisempi ratkaisu kuin omien mieltymysten seuraaminen. Jos ei, olen toiminut sitä oikeaa ja kunniallista ratkaisua vastaan nykymaailman ehdoilla. Ja sitten tämä nykyinen tilani on jonkinlaista pahaa karmaa. En tiedä enää mistään mitään. Ei ole mitään kunnon perustetta sille, että asioiden pitäisi nykymaailmassa olla toisin kuin ne ovat. Minun voisi olettaa tässä tilanteessa niin toivovan. Mutta jos vapautuisin, jatkaisin oitis vallitsevan järjestyksen puolustamista. Olen toiminut sen puolesta. Olen valjastanut älyni sen hyödyksi. Onko se ollut oikein, en tiedä. Se on varmaan lopulta yhdentekevää.”

Vaikenemme molemmat, ja olen hämmentyneempi omien ajatusteni suhteen kuin koskaan. Pitkän ajan päästä vartija puhuu taas.

”Muistatko yhden tapauksen? Sinä et antanut armoa sille maahanmuuttajapojalle, joka oli varastanut kaupasta ruokaa, ja jonka otit kiinni, laitoit rautoihin, ja toimitit poliisin käsiin ja sitä kautta hankaluuksiin.”

Jääkylmä hiki alkaa välittömästi pisaroida pitkin selkääni ja kasvojani.
”Mitä sinä tarkoitat?” kysyn ilmeettömästi.
”Tiedät kyllä, mitä minä tarkoitan.”
”Miten sinä voit tietää siitä?”
Tunnelma sellissä on äärettömän aavemainen.
”Minä vain satun tietämään.”
”Mutta miten.”
”Kuka tietää. Ehkä minä olin se poika.”
”Se on mahdotonta!”
”Tai ehkä olin joku muu vastaava tapaus. Ehkä se on yhdentekevää.”
”Se on mahdotonta!”
”Se ei ole ollenkaan mahdotonta.”

Tuijotan seinää kauhun vallassa. Vartija asettaa käden hartioilleni.

”Siitä on aikaa. Ei sinun sitä tarvitse miettiä. Jos haluat miettiä sitä, sinulla on vielä runsaasti aikaa. Nyt minä lähden pois. Toivotan hyvää illanjatkoa. Näemme taas kohta uudestaan. Meillä on runsaasti aikaa.”
Vartija poistuu sellistä
”Ja lepo vaan.”

Jään vielä hetkeksi seisomaan, ennen kuin käyn patjalle makaamaan. Siitä tapauksesta on aikaa. En tiedä kauanko. Poika, jonka otin kiinni, oli ehkä viisitoista, ehkä neljätoista, nuorimmillaan kolmetoista. Vartija kertoi joskus olevansa kaksikymmentäyksi. Siitä on kai vuosi. Kauanko tuosta tapauksesta on? Olisiko Vartija 16 voinut olla se poika? Työskentelin vartijana muutaman vuoden, luultavasti vielä sinä aikana jolloin Vartija 16 oli sopivan ikäinen.

Vartija 16 oli siis muka köyhän maahanmuuttajaperheen poika, joka päätyi varastamaan, ja jonka minä otin kiinni. Sitten hän joutui hankaluuksiin. Nyt hän on päätynyt takaisin tänne, ja päässyt vanginvartijaksi. Ehkä hänen perheensä on rikastunut. He ovat rikastuneet ja muuttaneet takaisin, tai sitten täällä on odottanut jokin perintö tai mikä tahansa vastaava. He ovat joka tapauksessa tulleet takaisin. Ja se, että minä olen täällä, on pahaa karmaa, siitä että toimitin vaikeuksiin pojan, joka varasti nälissään ruokaa köyhälle perheelleen. Hänet ehkä otettiin huostaan. Häntä odotti synkkä tulevaisuus.

Tämä ei ole mahdollista. Tämä ei ole mahdollista. Tämä ei ole mahdollista.

Mutta minä pelkään, että tämä on. Totta.