Näiden lukujen jälkeen päättyy tarinan kolmas osa.
*
21. Luku
Matti meni seisomaan Jaakon viereen. Jaakko ei ensin katsonut häneen, mutta tajusi hänen läsnäolonsa yllättävän nopeasti. Hänen mätänevillä kasvoillaan saattoi käväistä jonkinlainen surullinen hymyntapainen, mutta Matti ei ollut varma siitä.
”Kovin nuorena päädyit tänne sinäki. Jotenkin aattelin, että sulla ois viel vuosii jäljellä.”
Matti katsoi Jaakkoa pitkään. Hänen ilmeensä oli täysin vilpitön, hän ei hetkeäkään kyseenalaistanut etteikö Matti olisi kuollut siinä kuin hänkin. Myös hänen surunsa Matin oletetusta kuolemasta oli vilpitöntä. Hän vilkaisi äitiään joka katsoi häntä vihaisesti muutaman rivin päästä. Repisikö Jaakko hänet kappaleiksi jos hän kertoisi olevansa elossa?
Matti ei halunnut uskoa sitä. Jokin Jaakon ilmeessä antoi ymmärtää, että tämä piti Mattia yhä ystävänään. Kaiken tapahtuneen jälkeen se hämmensi häntä, mutta pyyhki pois myös osan siitä katkeruudesta jota hän oli tätä kohtaan tuntenut.
Hän oli pitkään hiljaa. Sini ei ollut vielä huomannut häntä, tai sitten oli, mutta oli kiusaantunut hänen läsnäolostaan. Tyttö antoi katseensa kiertää katossa ja seinämaalauksissa. Voiko kuollut olla kiusaantunut, Matti mietti.
Toisaalta, jos hänen äitinsäkään ei ollut menettänyt perusluonnettaan, miksi Jaakko ja Sinikään olisivat?
Ja oliko sillä loppujen lopuksi väliä? Loppujen lopuksi häntä ei kiinnostanut enää tappaisiko Jaakko hänet vai ei.
Matti laski kätensä Jaakon olalle välinpitämättömällä eleellä. Jaakko värähti hänen ihonsa lämpöä ja katsoi häntä epäuskoinen ilme kasvoillaan. Matti hymähti hänen reaktiolleen, otti kätensä pois ja odotti. Jaakko katsoi häntä pitkään. Hänen kasvoillaan näkyi vain hämmennystä ja pelkoa.
”Sinähän oot elossa. Ookko ihan mieletön?” Jaakko kuiskasi lopulta.
”Kai sitä vähemmästäki tulee mielettömäks, ko paras ystävä telotetaan. Mielipahakseni oon tosiaan vielä elävien kirjoissa. Aiokko muuttaa sen asian?”
Matin äänessä oli uhmaa.
”Miksi helvetissä minä niin tekisin? Olet paras ystäväni, senkin ääliö. Millaisena hirviönä minuu oikein pidät?” Jaakko kysyi aidosti loukkaantuneena.
Matti kohautti olkiaan.
”Jotenkin aattelin että asiat ois muuttunu sen jälkeen ko sinun hirtettiin veljesi murhasta.”
”Juha sai tasan mitä kerjäsikin.”
Matti hymähti.
”Kuule nyt, tiedän että hän oli kusipää, mutta ootko hetkeäkään aatellu että saatoit vähän liiotella?”
Jaakko katsoi Mattia silmät vakavina.
”En hetkeäkään.”
”Aika kallis hinta muutamasta murtuneesta luusta”, Matti murahti.
Jaakko nauroi katkerasti.
”Siitäkö sinä luulet sen johtuneen? Ootpa sinä naiivi.”
”Etpä sinä oo minulle mitään muutakaan syytä siihen antanu.”
Jaakko vilkaisi Siniä ja oli hetken hiljaa.
”Sinun ei oikeesti pitäisi olla täällä. Täällä on vaarallista, jos joku huomaa että oot elossa… - ”
”Tiedän, tiedän, kuultu on. Minut revitään kappaleiksi. Älä vaihda puheenaihetta.”
”Älä kuulosta noin kyllästyneeltä, tämä on vakavaa. Ei jumalauta mies sinä oot kyl aina väärässä paikassa väärään aikaan.”
”Kato ny perkele ympärilles, kukaan ei oo tähänkään mennessä kiinnittäny minuun minkään vertaa huomiota ja sinäki luulit että oon kuollu, joten ota nyt ihan rauhallisesti. Olit sanomassa Juhasta jotain.”
”Sinä näytät kyllä kieltämättä todella hirveeltä. Kaikella ystävyydellä.”
”Paraskin sanoon, sinuu syö madot ja haiset kauheelle. Jos et oo huomannu sinul on myös hirttoköysi kaulassas. Kaikella ystävyydellä, minun silmin sinä näytät pahemmalta.”
”Se on eri asia, minä oon vainaa. Mitä oikein ootit? Sinä näytät siltä, ko olisit kuollut nälkään jo pari viikkoo sitten. Ja usko minuu, tiiän mistä puhun, nälkään kuolleita näkee tääl yllättävän usein. Tee jotain ihtellesi, kampaa ny perkele ees tukkas ja nuku parit kunnon yöunet.”
”Sinul ei kyl siltikään oo varaa sanoo mittään, varsinkaan mitä tulee tukan kampaamiseen, kato vaan omaa kuontaloas.”
Jaakko naurahti tutulla tavallaan ja kosketti Siniä olkapäästä.
”Kato kuka tuli tervehtään”, hän kuiskasi, ”Toi mieletön on viel elossa, voikko uskoo? Ideoita, miten myö saahaan hänet elävänä uloski täältä, otetaan vastaan.”
Sini käänsi sinertävät kasvonsa Matin puoleen. Nyt Matti huomasi, että Sini piti sylissään epämääräistä kääröä, joka näytti olevan kuivuneessa veressä.
”Ei teijän ulospääsystäni tartte huolehtii. Alan viihtyy täällä.”
”Siun ei pitäis olla täällä”, Sini sanoi moittivasti.
”Luulen, et tää on ainut paikka jossa minun pitää olla.”
”Mitä tarkoitat?”
”Tiiät kyl. Paras ystäväni telotettiin veljensä surmasta, ja sen jälkeen sinustaki tuli vainaa ilman, et koskaan sain tietää miks. Oon eläny vuosia ilman mielenlepoa, ymmärtämättä miks meijän välillä oli se yks iso salaisuus, joka tuhos meijät kaikki. Se mitä Jaakko teki, liitty jotenki sinuun. Vaikka hän ties, et hänet telotetaan, hän ei suostunu kertoon minulle mittään. Oot minulle velkaa totuuden.”
”Totuus ei tuu vapauttaan sinuu millään tavoin. Olis parempi jos et tietäis. Totuus on kamalampi ko epätietoisuus”, Jaakko puuttui puheeseen.
”Haluakko et kerron sinulle jotain kamalaa? Arvaa mikä on oikeasti kamalaa? Se ettet saa perkele mielenrauhaa. Se, että herää joka helvetin yö kylmässä hiessä ko on taas nähnyt ystävänsä tukehtuvan silmiensä eessä. Arvaa montako kertaa oon nähny teijät molemmat unissani, ja joskus valveillaki? Haluakko arvata, montako tuntii pystyn nykysin nukkuun? Voin kertoo, et se suurin osa ihmisistä nukkuu yhessä perkeleen yössä saman verran ko minä viikon aikana. Oon perkeleen väsyny miettimään tätä enää. Joten totuus, olkaa hyvä. En pyydä mitään muuta.”
”Jos valvotut yöt ja pahat unet on mielestäs kamalinta mitä tiiät, et tiiä epätoivosta mitään."
”Eiköhän jokaisen tärkeen ihmisen menettäminen opeta epätoivosta aika paljon. Vai onks tää joku perkeleen kilpailu vai?”
”Ei, mut jos ois, sinä häviäisit sen.”
”Ei mittään uutta auringon alla, ainahan minä oon teille hävinny. Oisitte vaan antanu minun sillon hukkuu.”
”Mut eipä annettu. Eli vähän niinko myöhäst miettii sitä. ”
”Rehellisesti sanottuna en usko, et voit järkyttää minuu enää millään, joten anna tulla. Kerro kaikki.”
Jaakko naurahti.
”Voi tota sun viattomuuttas. Sinä et oo mittään järkyttävää elämässäs nähnykkään, jos luulet, ettei mikään voi sinuu enää järkyttää.”
”Lopeta toi perkeleen hurskastelus ennen ko alotatkaan. Voit tulla puhuun minulle viattomuudesta sitten ko oot itte kattellu ko paras ystäväs tukehtuu silmies edessä. Jos se ei oo aika helvetin järkyttävää, en tiiä enää mikä on."
”Se ei oo mitään verrattuna siihen mitä minä näin.”
”Painu nyt jo helvettiin ton marttyyrinosas kanssa. Mitä helvettiä sinä tiiät siitä, millasta on kattella ystäviensä kuolevan? Et yhtään mitään.”
”Minä oon jo helvetissä, joten en voi enää painua sinne. En tarkottanu vähätellä kokemustas, sanon vaan että on pahempaaki.”
”Mikä muka vois olla pahempaa?”
”Sie et pysty ees kuvitteleen sitä ja parempi ko et pystykään”, Sini sanoi hiljaa.
Matti huokaisi turhautuneesti.
”Mitä oikein haluutte, et myö tehään verivala vai? Pyydän, jos kumpikaan teistä on koskaan välittäny minusta yhtään, kakaiskaa perkele ulos se totuus.”
”Meijän lapsuuden salaisuudet on viattomia tähän verrattuna. Ekkö tajuu, et myö yritetään suojella siuta? Se, et tiedät totuuden, ei muuta mitään. Myö ollaan joka tapauksessa vainaita. Eikä totuuden kuuleminen taatusti edesauta parempia unia”, Sini sanoi hiljaa.
”Kerroithan Jaakollekin.”
”Ensinnäkin: en kertonut. Toisekseen: hyvinpä hänellekin kävi sen jälkeen, vai mitä?”
”Sitten voin yhtä hyvin läksii tonne alttarille, huutaa et oon elävä ja kattoa mitä tapahtuu”, Matti sanoi uhmakkaasti.
Hän tiesi, että se oli epäreilusti sanottu, mutta ei jaksanut välittää. Sini ja Jaakko vilkaisivat toisiaan. Sini nyökkäsi Jaakolle lyhyesti. Hän näytti alistuneelta ja surulliselta.
”Veit jo salaisuuteni hautaan, oot pitäny lupaukses”, Sini sanoi hänelle hiljaa.
Jaakko katsoi Mattia ja huokaisi.
”No, itehän pyysit. Mutta varotan, se ei oo kaunista kuultavaa.”
”Kiitos.”
”Elä vielä kiitä. Kohta toivot ettet ois kysyny”, Sini sanoi katkerasti.
Sitten hän alkoi puhua hiljaisella, särähtelevällä äänellä, tuijottaen jonnekin kaukaisuuteen.
22. Luku
”Se tapahtui juhannustanssien jälkeen, itse asiassa samana yönä. Olin aika humalassa kun lähdin kävelemään kotiin päin, päässäni pyöri ja tunsin oloni hivenen huonovointiseksi. Yö oli hiljainen ja valoisa, kuten kesäyöt aina ovat. En ajatellut paljon mitään kävellessäni, yritin vain keskittyä pysymään pystyssä.
Olin edennyt jo hyvän matkaa juhlapaikalta, kun yhtäkkiä tunsin jonkun tarttuvan minuun takaapäin. Ennen kuin ehdin tehdä mitään, kurkulleni painettiin veitsi.
”Älä päästä ääntäkään, narttu. Seuraa minuu tai kaivan silmät päästäsi. Ymmärräkkö?”
Tunnistin Juhan äänen. Nielaisin palan kurkustani ja yritin ajatella nopeasti, vaikka humala tuntui sumentavan ajatukseni sekavaksi, sumuiseksi möykyksi pääni sisälle. Tajusin kuitenkin sen verran, että olisi aivan turhaa yrittääkään huutaa, oli aamuyö eikä ketään ollut lähimaillakaan. Niinpä nyökkäsin vain vastaukseksi.
En edes osannut siinä vaiheessa vielä pelätä. Muistan ajatelleeni, että jos vain pääsisin jotenkin irti hänen otteestaan, pääsisin kyllä karkuun, eihän Juha ontuvana päässyt nopeasti. Tuntui järkevältä tehdä niin kuin hän sanoi ja paeta tilaisuuden tullen.
Juha alkoi retuuttaa minua perässään. Kaukana huomasin hylätyn ladon tumman varjon.
”Osaan mie itteki kävellä”, sanoin rauhallisesti.
”Turpa kiinni, huora.”
”Mitä sie oikein aiot?”
”Turpas kii!”
Sitten hän täysin varoittamatta läimäytti minua kasvoille niin että putosin polvilleni. Hänen otteensa kirposi käsivarrestani ja tajusin tilaisuuteni tulleen. Nousin nopeasti ylös ja lähdin juoksemaan. Jos en olisi ollut humalassa, minulla ei varmaan olisi ollut minkäänlaisia ongelmia päästä karkuun. Mutta nyt huomasin hortoilevani, jalkani tuntuivat veteliltä ja minulla oli ongelmia tarkentaa katsettani. Tietenkin myös kaaduin päistikkaa maahan. Lyhyesti sanottuna hän olisi saanut minut kiinni vaikka olisi kävellyt.
Seuraavaksi tajusin vain, että hän repi minut ylös. Yritin pyristellä vastaan, mutta silloin sain kovan iskun päähäni ja kaikki pimeni.
Heräsin ladosta kädet sidottuna ja alastomana.”
”Ei helvetti”, Matti sanoi hiljaa.
”Johan myö varotettiin. Järkyttääkö tää siuta? Toi ei ollu vielä mitään. Ookko edelleen varma, että haluut kuulla tän? Mieti tarkkaan.”
Matti nyökkäsi kalpeana. Hän ei pystynyt sanomaan mitään.
”Haluukko sie jatkaa tästä?” Sini kysyi Jaakkoon katsoen.
Hänen ilmeensä oli tyyni, mutta Matti näki että kertominen oli hänelle vaikeaa. Hän tunsi tuon tyyneyden taakse kätkeytyvän tuskan, halun kätkeytyä tuolta muistolta ja unohtaa. Jaakko nyökkäsi lyhyesti, painoi päänsä alas surullisesti ja alkoi sitten puhua katkeralla, vihasta värisevällä äänellä.
”En tiedä miksi Juha halusi tuoda minut sinne. Toisaalta enpä voi sanoa, että tietäisin miksi Juha ylipäätään tekee yhtään mitään – paitsi siksi että hän on täysi mielipuoli ja nauttii toisten tuskasta.
Minun ei varmaankaan tarvitse kuvailla järkytystäni kun näin Sinin. Se olisi muutenkin turhaa, koska en löytäisi sille sanoja. Hän makasi lattialla kädet selän taakse sidottuna ja alastomana. Hän näytti olevan vain puoliksi tajuissaan, nenästä valui verta. Kävelin hänen luokseen kuin sumussa.
”Mitä helvettiä sinä oot tehny?”
En varsinaisesti odottanut vastausta kysymykseeni. Polvistuin Sinin vierelle ja aloin repiä auki naruja, jotka pitivät hänen käsiään. En kiinnittänyt mitään huomiota mihinkään muuhun, joten Juhan lyönti tuli täysin yllättäen. Kaaduin Sinin viereen ja sylkäisin verta suustani.
”Sinistä on kasvanu nätti likka, vai mitä pikkuveli? En yhtään ihmettele että haluut häntä. Kukapa ei?”
Nousin ylös niin nopeasti kuin pystyin.
”Voit olla varma, et vaan kuolleen kalmoni yli kosket häneen!”
”Elähän ny pikkuveli. Likkahan oikein kerjää sitä.”
Asetuin seisomaan heidän väliinsä. Hän nauroi pilkallisesti.
”Oikein urheaa, pikkuveli. Harmi vaan ettei tuosta ole mitään hyötyä. Et sinä häntä pysty suojelemaan joten luovuta suosiolla.”
”Sinun täytyy tappaa minut ensin.”
Juha kohotti kulmiaan yllättyneenä ja nauroi jälleen ivallista nauruaan.
”Ei helvetti sentään sun kanssas pikkuveli! Sinä oot mielistyny häneen, ekkö ookkin? Kaikista maailman tytöistä… Luulekko ihan tosissas et voit saaha hänet? Likka ei tuu koskaan kattoon sinuun päinkään ja tiiät sen itteki.”
”Ei, en luule. Tiiän tasan tarkkaan mitä voin saada ja mitä en – ja niin sietäis sunki tietää.”
Juha tuijotti minua nyt suoraan silmiin ja hymyili häijysti.
”Mutta entä jos voit saaha hänet? Tee hänelle mitä haluut, hän on sun. Käytä tilaisuus hyödykses, et tuu varmasti koskaan saamaan toista vastaavaa.”
”Painu helvettiin.”
”Voikko muka väittää, ettei ajatus houkuttaisi? Kukaan ei koskaan sais tietää, pikkuveli.”
Vilkaisin alastonta Siniä, joka makasi sidottuna takanani. Häpeän myöntää, etten voinut olla huomaamatta miten kauniilta hän näytti siinäkin tilassa. Sini avasi silmänsä, mutta hän ei näyttänyt ensin tajuavan ympäristöstään paljoakaan.
”Haluut kummiski tehä sen, pikkuveli. Senkos teet.”
Kohtasin Sinin epätoivoisen katseen ja nielaisin palan kurkustani. Yritin ajatella, mutta kaikki päässäni oli sekavaa. Tiesin liiankin hyvin, ettei minusta olisi vastusta Juhalle jos joutuisimme tappelemaan. Mutta ehkä jos teeskentelisin suostuvani hänen ehdotukseensa… Jos pyytäisin hetken yksityisyyttä, voisin antaa Sinille tilaisuuden päästä karkuun. Se, mitä Juha minulle sen jälkeen tekisi, tuntui täysin yhdentekevältä sillä hetkellä.
”Varo!” Sini kiljaisi yhtäkkiä keskeyttäen ajatuskulkuni.
Varoitus tuli liian myöhään. En ehtinyt edes kääntää katsettani pois hänestä kun Juha iski minua pienellä, metallisella nuijalla polveen. Kuulin hämärästi ruman rusahduksen ja sitä seuraavan tuskanhuudon, joka ei muistuttanut millään tavalla minun ääntäni. Kipu täytti tietoisuuteni, näin hämärästi jalan vääntyvän irvokkaaseen asentoon iskun voimasta. Tämän verran ehdin tajuta ennen kuin kaaduin suorin vartaloin ja ehdin juuri ja juuri ottaa kaatumisen kädellä vastaan, etten olisi kaatunut takaraivo edellä ja halkaissut kalloani.
Sen jälkeen en pystynyt tekemään mitään muuta kuin haukkomaan henkeäni kuin hukkuva. Olen elämäni aikana kokenut helvetin paljon kipua, te molemmat tiedätte sen. Olen varmasti murtanut jokaisen luun kehostani ainakin kerran. Silti en koskaan muista tunteneeni sellaista kipua. Silmissäni sumeni ja pääni tuntui raskaalta. Et saatana pyörry nyt, sanoin itselleni ja toistelin sitä kunnes olin jotenkin saanut taas tarkennettua katseeni.
En pystynyt hengittämään, tunsin tukehtuvani kipuun. En tiedä miten muuten sitä kuvaisin. Juha katseli minua häijysti hymyillen.
Juha meni Sinin luokse ja käänsi hänet selälleen. Sini katsoi minuun silmät kyynelissä. Yritin saada ruumiini taas toimimaan ja liikkumaan. Pakotin itseni nousemaan, vaikka minusta tuntui kuin joku olisi iskenyt ruosteisia nauloja suoraan luihini. Ei tämä mitään, sanoin itselleni. Se on vain kipua. Sitä olet tuntenut koko lapsuutesi. Kestät sen kyllä, saatana, kokoa itsesi.
Hyi helvetti, miten jalka voi olla tuollaisessa asennossa…
Älä ajattele sitä! Älä katso sitä! Nouse ylös, pystyt siihen.
Tietenkään en pystynyt siihen. Heti kun yritin vähänkin laskea painoa jalan varaan, kaaduin sikiöasentoon lattialle ja kirosin kivusta.
”Hyvä yritys pikkuveli, mut tuo on turhaa ja tiiät sen itteki. Kai muistat mihin tätä nuijaa käytetään? Vai onko opetukset menny ihan ohi?”
Tiesinhän minä, mihin sitä käytettiin. Se oli yksi teurastajien tärkeimpiä työkaluja. Sillä murskattiin eläinten luut, jos niistä haluttiin tehdä luujauhoa. Muistin hyvin millaisiksi sirpaleiksi yksikin isku hajotti isommatkin luut. Pystyin näkemään mielessäni murskatun polvilumpioni pieninä, terävinä siruina. Minua oksetti.
”Ehkä oot tosiaan oikeessa, tuskinpa susta ois teurastajaks, pikkuveli.”
”Miks teet tämän?”
”Jaa-a, ehkä minä vaan aion ottaa mitä haluun.”
Juha puristi kovakouraisesti Sinin toista rintaa. Sini sulki silmänsä ja käänsi katseensa pois.
”Ole kiltti, älä tee tätä. Ole kiltti, älä koske häneen. Tee minulle mitä haluat, mutta älä koske häneen.”
Tiesin, että se oli hyödytöntä.”
Jaakko hiljeni hetkeksi. Matti sulki silmänsä, hän ei tiennyt halusiko ylipäätään tietää enempää. Ehkä Jaakko oli ollut oikeassa, ehkä olisi ollut parempi, ettei hän olisi tiennyt. Matin teki mieli oksentaa, häntä puistatti. Jaakko katsoi häneen jotenkin surullisen näköisenä, kuin olisi halunnut sanoa ”mitäs minä sanoin.” Hän ei kuitenkaan sanonut sitä, hänen ei tarvinnut.
”Juha kumartui Sinin ylle ja Sini tähtäsi voimakkaan potkun hänen vatsaansa. Se lennätti Juhan pois hänen päältään ja sai hänet kiroamaan. Juha katsoi häneen raivoissaan ja lähestyi minua nuija kädessään. Hän iski minua nuijalla toiseenkin jalkaan, tällä kertaa hieman alemmaksi. Kuulin ruman rusahduksen ja huudahdin tahtomattani. Hetken näin edessäni vain liian kirkkaita valoja jotka tuntuivat lävistävän koko ruumiini. Kun pystyin tarkentamaan katsettaan näin, että Sini painoi päänsä alas ja itki. Juha seisoi hänen edessään ja tuijotti häntä raivoisasti nuija kädessään.
”Anna olla viimonen kerta ko teet noin, tai seuraavalla kerralla hän saa tämän kalloonsa.”
”Iske sitten vaan”, ärähdin uhmakkuutta tavoitellen, vaikka tunsin jo miten silmissäni sumeni, ”Senkun vaan tapat minut, kuhan et koske häneen. Sitähän sinä haluat. Tapa minut ja päästä hänet menemään.”
”Ei, ole kiltti elä tee sitä! Oon ihan kiltisti, mie lupaan! En tee sitä enää, olen pahoillani!”
En voinut tehdä mitään. Olin melkein heidän vieressään, mutta en pystynyt edes liikkumaan kun se elukka raiskasi Sinin silmieni edessä. En voinut auttaa häntä mitenkään, enkä olisi voinut vihata itseäni enää enempää sen vuoksi.
Silmissäni sumeni vähän väliä ja kipua alkoi olla liikaa kestettäväksi. Muutamaan kertaan annoin periksi tajuttomuudelle. Aina kun heräsin, se vain jatkui ja jokainen uusi työntö sai Sinin henkäisemään kivusta. Mutta hän ei päästänyt ääntäkään, eikä itkenyt. Välillä hän vilkuili minua epätoivoisen näköisenä. Se katse raastoi minua. Halusin oksentaa. En voinut kuin toivoa että olisin kuollut.
Tajusin jossain mieleni perukoilla, että Sinin pieni veitsi oli pudonnut heidän lähelleen. Tiesin että oli turha yrittääkään nousta ylös, joten lähdin hitaasti ryömimään veistä kohti. Ainut ajatukseni oli että työntäisin sen Juhan kurkusta läpi. Jokainen liike tuntui siltä kuin koko kehoni olisi ollut tulessa. Loputtoman pitkän ajan kuluttua pääsin veitsen luokse. Käsistäni puuttui tyystin puristusvoima ja ne tärisivät niin pahoin, että kesti kauan ennen kuin sain otettua sen käteeni.
Silmissäni sumeni taas, mutta erotin hämärästi Juhan hahmon ja iskin. En muista enää minne osuin.”
”Osuit reiteen”, Sini mutisi. Jaakko nyökkäsi.
”Se oli typerää.”
”Mutta urheaa.”
Sini hymyili hieman.
”Paljonpa siitäki hyötyy oli. Se vaan pahens tilannetta. Ois pitäny tähdätä ylemmäks.”
”Sie ryömit ja olit tuskin tajuissas, elä oo niin ankara itelles.”
”Vaikee olla olematta ko tiiän mitä seuraavaks tapahtu. Muistan sen tosin vain hämärästi… Muistan et Juha pakotti suusi auki. Hän tais sanoa jotain. En muista mitä. Hänellä oli ne pihdit.”
Matti ei kysynyt mitään. Hän ei kyennyt puhumaan mitään. Kukaan ei sanonut hetkeen mitään, kaikkia puistatti se muisto. Sini avasi suunsa niin, että saattoi selvästi nähdä kahden poskihampaan puuttuvan, niiden kohdalla oli vain rumat, ammottavat aukot.
Matti ei muistanut koskaan elämässään tunteneensa samanlaista vihaa. Viha sai hänet melkein itkemään, se kuristi hänen kurkkuaan, se tuntui puhtaana murhanhimona hänen sisällään. Hän ymmärsi nyt. Hän ymmärsi kaiken, kaikki palaset loksahtivat paikoilleen kammottavalla tavalla.
”Enkös minä sanonu.”
Matti hätkähti. Hän huomasi, että Jaakko katseli häntä kiinteästi. Hän ei ymmärtänyt.
”Muistakko ko sanoin sillon, et tekisit ihan saman jos tietäsit minkä minäkin. Sanoit sillon, ettet pystyis surmaamaan ketään, vaikka mikä ois. Ookko yhä samaa mieltä?”
Matin ei tarvinnut vastata. Jaakko naurahti katkerasti.
”Tervetuloo itsetuntemuksen ihmeelliseen maailmaan. Kaikissa meissä on murhamieli, kun sen vaan herättää. Se ei valitettavasti loppunu vieläkään. Tosin näytät jo sen verran kalpeelta, et yritän olla menemättä liikaa yksityiskohtiin. Emmehän haluu et oksennat tänne.”
23. Luku
”Tajusin seuraavaksi, että Sini makasi sikiöasennossa lattialla ja itki kivusta. Hänen suustaan valui verta valtoimenaan, hän yski verta ja kirosi. En olisi halunnut katsoa sitä, rukoilin tajuttomuutta ja samaan aikaan pakotin itseni pysymään tajuissani. Se oli minun syytäni. Minä aiheutin tuon, sanoin itselleni ja tunsin ahdistavan tunteen kurkussani.
”Olikos meitillä jotain puhetta kiltisti olemisesta? Joko sinäki aiot olla nätisti, pikkuveli?”
Juha kiskaisi veitsen irti reidestään irvistäen rumasti. Hän repäisi kaistaleen Sinin mekosta ja sitoi sillä haavan, joka oli säälittävän pieni eikä varmasti edes sattunut.
”Sinä kärsit tästä vielä. Sano mun sanoneen.”
”Ei sinul oo sisuu siihen, pikkusisko.”
”Niihän sinä toivot.”
Juha repi Sinin hiuksista ylös ja pakotti hänet polvilleen. Hän survaisi elimensä yhdellä rajulla työnnöllä hänen verentahrimaan suuhunsa. Sini uikutti kivusta ja itki hiljaa.
Annoin periksi tajuttomuudelle. Se tuntui armeliaalta.
Heräsin siihen, että Sini kutsui minua nimeltä. Avasin silmäni ja tajusin, että Juha oli häipynyt. Sini huokaisi helpotuksesta, kun huomasi että heräsin.
”Luulin jo että olit…”
Hänen äänensä särkyi ennen kuin hän ehti sanoa enempää. Hän vapisi silminnähden ja hänen yhteen puristettujen reisiensä välistä valui verta ja siemennestettä.
”Kunpa oisinkin vainaa.”
Lähdin hitaasti ryömimään häntä kohti kyynärpäitäni apuna käyttäen.
Päästyäni viimein hänen luokseen otin lattialta veitsen ja vapautin hänen kätensä. Siinä kesti kauan, käteni tärisivät niin pahasti että veitsi vain lipesi käsistäni monta kertaa. Kurkkuani kuristi. Kun lopulta sain hänet vapautettua, me yksinkertaisesti murruimme täydellisesti.
Itkimme toistemme puolesta ja omasta puolestamme, raivosta, pelosta ja tuskasta. Viattomuutemme olisi oleva ikuisesti rikkoutunut ja tästä hetkestä alkaen tulisimme aina katsomaan itseämme sen järjettömän väkivallan uhreina. Kauhistuimme sitä tyhjyyttä joka oli niin lyhyessä hetkessä täyttänyt sisimpämme ja sanaton tuskamme ilmeni epäinhimillisen kuuloisina, nyyhkytyksen sekaisina uikutuksina.
Sini nojasi päätään olkapäähäni ja takertui minuun kuin hukkuva. Pelkäsin koskea häneen. Hänen alastomuutensa, haurautensa ja hänestä huokuva hien ja veren haju kauhistutti minua, hänen tuskansa tuntui ahdistavana möykkynä kurkussani. En osannut sanoa tai tehdä mitään muuta kuin itkeä ja kirota sitä mitä Juha oli hänelle tehnyt.
En edes muista kauanko itkimme. Lopulta vain nyyhkytimme hiljaa ilman kyyneliä, pelkäsin tukehtuvani nyyhkytyksiini, kunnes olimme molemmat tyhjiä tunteista, väsyneitä ja toivottomia. Toistelin kaikkea mikä kuulosti todella merkityksettömältä, kuten miten pahoillani olin, kirosin välillä ja vannoin, että hän saisi vielä kärsiä tästä. Sanoissani ei kuitenkaan tuntunut olevan mitään voimaa eikä vakuuttavuutta, joten hiljenin häpeissäni.
Tunsin että se oli minun syytäni - kaikki oli minun syytäni. Ja yhtäkkiä ajattelin, että jos Sini ei olisi koskaan nostanut sitä kirvestä, kaikkea tätä ei olisi tarvinnut tapahtua. Taisin sanoa jotain sen suuntaista, en ole varma, kerroin ehkä toivovani ettei hän olisi koskaan tehnyt sitä, että mieluummin olisin suonut Juhan hukuttavan minut sadevesitynnyriin. Kätkin kasvoni käsiini ja hoin sekapäisenä, että kaikki oli minun syytäni, kunnes Sini tarttui minua ranteista yllättävän lujalla otteella ja katsoi minua tiukasti suoraan silmiin.
”Jaakko, jumalauta oikeesti turpa kiinni nyt. Oon tosissani. Kaikella ystävyydellä, en saatana kuuntele tota just nyt. Et sie minuu raiskannu, ei se oo siun vikas et veljes on sekasin, joten pidä helvetti vieköön se turpas nyt kiinni.”
Sen jälkeen en sanonutkaan mitään. Kumpikaan meistä ei sanonut. Hiljaisuutta kesti kauan. Lopulta Sini pukeutui hitaasti revittyyn mekkoonsa. Hän katseli minua epätietoisen näköisenä. Hänen katseensa tyhjyys oli ahdistavaa.
”Pystykkö sie nouseen ylös - jos otat miusta tukea?”
”Mikä helvetin kysymys toi ny oli olevinaan? Toki pystyn, ihan huviksenihan minä tässä muutenki makailen! Ihan itteeni huvittaakseni tässä ryömin, ko se on niin helvetin kivaa! Ihan muuten vaan annoin veljeni raiskata sut enkä tehny asialle mitään! Ei sullakaan jumalauta paljon järki päätä pakota! Onneks olkoon, kysyit just maailmanhistorian typerimmän kysymyksen joka multa on koskaan kysytty ja se on aika helvetin paljon sanottu!”
Kaduin saman tien sanojani. Se oli tarpeetonta, enkä todellakaan olisi halunnut purkaa vihaani ja turhautumistani Siniin etenkään sillä hetkellä, mutta sanat tulivat suustani ennen kuin ehdin ajatella niitä tarkemmin. Ylipäätään en kyennyt ajattelemaan selkeästi – päässäni jyskytti ja kaiken sen ajatteleminen teki minut melkein sokeaksi raivosta.
”Ei tartte ruveta ivalliseks, sitä osastoa on tullu veljeltäs jo ihan tarpeeks.”
Sinin sanoi sen hyvin kylmästi, mutta näin hänen silmistään, että hän oli itkun partaalla. Yritin hengittää rauhallisesti ja minun teki mieli iskeä itseäni nuijalla kalloon. Mitä helvettiä olin juuri päästänyt suustani? Olinko oikeasti juuri huutanut raiskatulle naiselle päin naamaa että hän oli idiootti?
Olen varmasti maailmanhistorian suurin kusipää.
”Oon pahoillani… Minä… - äh, sattuu vaan niin helvetisti. En tarkoittanut sitä. En tiedä mitä helvettiä juuri päästin suustani. En jaksa uskoo, et oikeesti sanoin noin sulle. Se oli totaalisen asiatonta, olen pahoillani.”
”Ei se mitään. Ymmärrän et sie oot shokissa ja tiiän että siuun varmasti sattuu ihan helvetisti. Olihan siinä totuuden siemenkin, se oli helkkarin tyhmä kysymys”, Sini sanoi niin asiallisella äänellä, että tunsin itseni entistäkin suuremmaksi kusipääksi.
”No mut ei se oikeuta minuu käyttäytyyn ko kusipää vaikka oisin kuinka shokissa. En tiiä mikä helvetti minuu taas riivaa ko päästelin semmosta suustani…”
”Anna olla ny jo. Ei meijän tartte käydä tätä keskusteluu ja tiiät sen itteki.”
Olimme molemmat pitkään hiljaa.
”Mitä me tehään? Meijän pitää saaha siut jotenki liikkeelle.”
Naurahdin katkerasti.
”En rehellisesti sanoen usko, että nousen tästä millään ilveellä.”
Sini polvistui vierelleni.
”Voidaanhan me kuitenkin kokeilla. Ota miusta kii. Noin juuri. Ookko valmis?”
Hän alkoi nostaa minua hitaasti ylös. Heti kun yritin vähänkään laskea painoa jalkojeni varaan, menetin tasapainoni ja kaaduimme molemmat. Purin huultani, etten olisi huutanut, mutta kuulin siitä huolimatta huutavani.
”Ei se mittään, yritetään uuestaan.”
”Eikä helvetissä. Ei tästä tuu mitään. Sattuu ihan liikaa. Et sinä pysty minua kannattelemaan, joten unoha se.”
”Täytyy meijän jotenkin saada siut täältä pois.”
”Sinun täytyy hakea apua kylästä. Meijän pitää kertoa tästä jollekulle.”
Ääneni kuulosti vieraalta korvissani.
”Ei. Kukaan ei saa tietää. Tätä ei tapahtunut. Lupaakko, ettet kerro kellekään? Et etenkään Matille.”
”En todellakaan lupaa. Puhut ihan mielettömiä! Totta kai tästä pitää kertoo. Minä en pääse tästä yhtään mihinkään – jalkani on kirjaimellisesti murskana. Ja sinut on raiskattu. Sinä vuodat verta ihan helvetisti jos et oo sattunu huomaamaan. Ekkö tajuu että me voidaan molemmat kuolla tänne jos me ei saaha apua?”
Sini otti lattialta veitsen ja painoi sen kurkulleen. Hänen katseensa oli pelottavan tyhjä.
”Tapan itteni tähän paikkaan, jos kerrot yhellekään ihmiselle tästä, tajuukko? Vanno, ettet puhu tästä.”
”Sini, elä tee tätä. Et sinä voi pyytää tollasta, et voi olla tosissas.”
”Vanno, tai voit olla varma, että teen sen.”
En todellakaan tiennyt, mitä tehdä tai vastata. Kaikki se meni jo muutenkin yli sietokykyni, enkä pystynyt muodostamaan yhtäkään järkevää ajatusta.
Lopulta en kuitenkaan voinut muuta kuin luvata.
”Tää on niin väärin, mutta vannon. Vien salaisuutes hautaan. Ei varmaan tarvii tehä verivalaa.”
Veitsi kirposi hänen kädestään.
”Viitsitkö jättää minut sit kuolemaan rauhassa? En pidä jäähyväisistä.”
Silmissäni sumeni ja menetin taas tajuntani.”
**
Tosiaan, olisi kiva kuulla erityisesti miten tuo raiskauskohtaus toimii ja herättääkö se inhoa. Olen kirjoittanut sen valehtelematta ainakin viisi kertaa uudestaan joten alan olla todella sokea sille että miltä se mahdollisesti lukijasta tuntuu.
