Tässä taas lisää tätä. Laitan tällä kertaa vähän useamman luvun koska nämä kaikki liittyvät niin kiinteästi toisiinsa että tuntuisi hölmöltä katkaista sitä.
Tästä osiosta olen oikeastaan tähän mennessä tarinaa kaikista epävarmin, koska tämä on väkisinkin vähän tällaista jarruttelua ja hengähdystaukoa (tai ainakin itsestä siltä tuntuu en tiedä miten lukija sen kokee) joten mielelläni kuulisin mielipiteitä siitä miten tämä tässä kohtaa toimii ja ylipäätään että tuntuuko tämä vain täysin turhalta ja jaksaako tätä lukea.
Ai niin ja hei, sanokaa jos ette enää jaksa lukea tätä tarinaa niin lopetan tämän postaamisen..
*
10. Luku
Sinä vuonna viljaa kuoli paljon pelloille. Kesä meni ohi nopeasti. Ensilumi satoi aikaisin ja talvi oli pitkä ja kylmä niin kuin talvi aina - kaikilla oli koko ajan nälkä. Vielä silloinkaan perinteistä ei kuitenkaan luovuttu, Kekriksi tehtiin edelleen ruokaa niin paljon, että vainajillekin riitti.
”Mitä ihmeen järkee tässä on? Ikään ko meillä ois tähän varaa”, Matti marmatti äidilleen vaivatessaan isoa leipätaikinaa.
Kekriin oli vielä viikko, mutta koska silloin ei saanut tehdä töitä ja piti muka ehtiä syömään useampaan kertaan, osa ruuasta piti tehdä valmiiksi.
”Suus kii ny poeka, ko et mistään mittään tiiä. Elähän rienaa.”
”No sen haluisin vaan tietää, et mitäs perkelettä ne vainaat ruualla tekkee?”
”Korvantaustas on viel märät ja ny jo manaat”, Äiti moitti, ”Elähän esitä isompaa miästä ko oot.”
Matti tuhahti ja pudisteli päätään.
”Voisit sinäki joskus vastata järkeviin kysymyksiin muutenki ko saarnalla”, hän jupisi.
”Vähemmän jupinaa ja enemmän vaivaamista, poeka. Ja katoki ettet ruppee mielharkkaa Köyrinä pitään, sitte on sille aihetta koko vuodeks. Sitä paitti se plikkaki on äiteensä kanssa tulossa käymään täällä ni pittää meil olla vähä enemmän särvintä. Tosin tuohan neki tietty jottain.”
”Ai kuka plikka?” Matti kysyi tylsistyneenä.
Sinin lähdön jälkeen äidillä oli ollut tapana kutsua heille toinen toistaan ikävystyttävämpiä tyttöjä vanhempineen kaiketi siinä toivossa että nämä herättäisivät Matin kiinnostuksen. Matti tunsi itsensä tuskallisen kömpelöksi näiden nuorten, nauravaisten tyttöjen seurassa, jotka ristivät jalkansa sirosti, katselivat häntä pistävän arvioivasti ja jauhoivat tylsiä kohteliaisuuksiaan. Heidän tapaaminen sai hänet kaipaamaan vain enemmän Sinin sanavalmiutta ja ilkikurisuutta. Hän olisi halunnut olla edes Kekrin rauhassa, mutta siitä ei näköjään ollut mitään toivoa.
”No se joka kesällä pikkupiiaks läks jonka kans sinä aina lapsena leikit. Justiinsa sen äiteen kanssa puhuttiin, et jos Köyrii yksissä vietettäs ko niilläki on tietenki lomaa ja taloo vaihtavat. Sinikö sen nimi oli? Mielusa likkalaps, vaikkaki vähän paha suustaan. Sen minä kyl vaan sanon, et vois sekin likkalaps sen tukkansa kyl kammata ni se vois olla ihan nättikin…”
Matti valpastui heti ja tunsi olonsa jo paljon paremmaksi.
”Onko Sini tulos käymään? Ekkö voinu tostakaan aikasemmin puhuu mittään?”
Äiti hymyili tietävän näköisenä hänen reaktiolleen.
”Vaivaahan ny vaan sitä taikinaa, poeka”, hän tyytyi sanomaan, ”Ja sitte ko oot sen tehny ni meet lumitöihin ko oisit jo, tossa umpihangessa ei viihtis ite Vanha kehnokaan tarpoo.”
Mattia ei tarvinnut toiste käskeä.
Jaakko oli myös lumitöissä, kun Matti astui ulos raskaan lapion kanssa. He hymyilivät toisilleen.
”Onpaha taas ollu perkeleenmoinen keli”, Jaakko sanoi lapioonsa nojaten. He tarpoivat polviaan myöten lumessa.
”Enpä voi kieltää ko ithekin täällä oon”, Matti vastasi virnistäen, ”Ehkä myö kahteen pekkaan saahaan jouluun mennessä tää piha puhtaaks. Tosin sitäki sopii epäillä.”
Jaakko naurahti.
”Joo, eletään toivossa sen suhteen. Ei kai tässä pirukaan auta, joten hommiin vaan.”
”Jatka vaan sitä manaamista niin se kohta tuleeki avuks. Ei sillä, minulle kelpais kyllä tässä kohtaa jopa pirun apu.”
Jaakko nauroi ja iski lapionsa lumeen.
”Luulis et perkeleellä on parempaaki tekemistä. Tiiän että mulla ainaski ois.”
Hän viskasi lunta niin kauaksi kuin jaksoi.
”Tosin enpä voi valittaa. Mulle kelpaa mikä tahansa tekosyy et voi pysyy Juhan tieltä pois. Se jaksaa leukailla siitä perkeleen teurastajanhommasta, ei hitto vieköön jaksa kuunnella”, Jaakko mutisi vakavoituen ja sanoi sitten Juhaa taitavasti matkien: ”Minä ko luulin, et mulla on pikkuveli eikä pikkusiskoo.”
”Elä siitä murhetta ota. Sillä on vaan mielihalla ko se on lapsena puotettu päälleen tai jotain”, Matti sanoi purevasti saaden Jaakon hymyilemään, ”Oikein teet ko pysyt sen tieltä pois. Ja pääasia ettei se enää hakkaa sua, vai mitä?”
”Niinpä kai”, Jaakko sanoi. Hetken he lapioivat lunta ympäriltään hiljaisuuden vallitessa.
”Kuulin muuten just äiteeltä, et Sini on tulos käymään Kekriks”, Matti muisti äkkiä.
”No se on ainaski mielivieras”, Jaakko sanoi piristyen.
”Joo, on ollu kyl ikävä sitä likkaa. Siitä ei oo kesän jälkeen kuulunu mittään.”
”Sanos muuta. Mitenköhän se on mahtanu pärjäillä? Tosin kaipa se likka pärjäis vaikka ois ite Perkeleellä töissä.”
Matti naurahti, lähinnä siksi että tiedosti totuuden sarkastisten sanojen takana.
Päivät tuntuivat kuluvan tuskallisen hitaasti. Matilla ja Jaakolla riitti hommia pihan raivaamisessa. Itse asiassa koko homma tuntui mielettömältä, koska aina, kun he olivat saaneet hieman pihaa raivattua, he heräsivät seuraavana aamuna vain huomatakseen, että oli satanut lisää lunta.
Kekrin aattona hänen äitinsä laittoi tulisijaan halkoja ennen kuin he menivät nukkumaan.
Seuraavana aamuna hän kiskoi Matin ylös marmattavana ja väsyneenä ylös tunteja ennen auringonnousua.
”Ei perkele - ei ne vainaakkaan oo tähän aikaan vielä hereillä!” Matti ärähti ja käänsi kylkeään.
”Elähän rienaa, poeka ja siisti suus. Ylös siitä tai oot unikeko koko vuoden.”
”Olisinki.”
”Eläkä ny alota mittään mielharkkaa, meil oli tästä jo puhetta. Luulekko, että haluun sinun kans koko vuoden tapella? Voin kertoo - en haluu, joten suus kii ja ylös ko oisit jo. Meil on paljon tehtävää.”
Itsekseen mutisten Matti nousi haukotellen ylös ja huomasi, että hänen äitinsä laski halkoja.
”On yks halko hävinny, joku kuolee tänä vuonna”, hänen äitinsä julisti.
”Sillä tulellahan ei oo toki mittään tekemistä sen halon häviämisen kanssa. Ja se on aikas hyvin jos vaan yks ihmine kuolee koko vuoden aikana”, Matti mutisi silmiään pyöritellen.
”Vähemmän jupinaa ja enemmän kunnioitusta, poeka. Ja rupeehan pistään leipää pöytään ko oisit jo, pittää ehtii kolmesti syödä ennen päivänkoittoo.”
Hänen äitinsä laittoi uusia halkoja tulisijaan ja kohensi hiillosta.
”Kuis sinä ny jo uunii lämmität?”
”Pittää laittaa ajoissa, ettei köyrimöröt ja köyrittäret kerkee tuleen kerjuulle – ei oo tänä vuonna varaa kestitä ja ne pirulaiset on joka vuosi niin aikaseen liikkeellä.”
Matti pudisteli päätään. Niinpä tietenkin – miten hän oli saattanut unohtaa? Kekrinä naiset pukeutuivat valkoisiin vaatteisiin ja miehet nurinkäännettyyn turkkiin ja sarviin ja kulkivat talosta taloon kestitystä vaatien. Jos kestitystä ei saanut, ne saattaisivat sielunpäivänä uunin rikkoa. Paitsi jos oli ehtinyt jo uunin lämmittää, silloin ei ollut oikeutta uhata uunin rikkomisella.
”On se kumma ko vainaita on kummiski varaa kestitä”, Matti mutisi.
”Suus kii poeka jos et mittään muuta osaa ko rienata. Ja enkös minä jo kerran käskeny sinun sen pöydän kattaa? Pittääkö sinuu koko vuoden moneen kertaan joka asiassa käskee ko noin hidas oot?”
Aamutuimaan oveen koputettiin. Äiti meni avaamaan.
”Ei ny valitettavasti oo tarjota mittään – ja uuniki on muuten jo kuumana, et ihan turha miettii sen rikkomista”, hän kuului sanovan ovelta.
”No en minä ny sen takii tullu”, kuului Jaakon hämillinen vastaus ovelta. Matti nousi pöydästä ja meni ovelle. Jaakko tuijotteli hämmentyneenä kengänkärkiään, eikä tiennyt mitä tehdä, ”Enkä minä ny muutenkaan semmosii harrasta…”
Matti työnsi äitinsä kärsimättömästi sivuun.
”Elä viitti iso ihminen olla noin myrryinen, tai oot sitä kohta koko vuoden ja sitten sinuu ei kattele ite pirukaan”, hän tokaisi.
”Anteeks ny, se on ollu tommonen koko aamun - ihan ko sil ois ite perkele ollu vuoteessa, vaik isäukko jo vuosia sitten läks”, Matti jatkoi Jaakolle.
”Siistihän poeka suus, minähän en sinun manaamista koko vuotta kuuntele”, äiti tokaisi vastaan.
Matti pyöräytteli silmiään Jaakolle, joka piti edelleen katseensa maassa ja näytti selvästi kiusaantuvan sananvaihdosta.
”Niin, sitä minä vaan, että aattelin, et jos teil ei viel kekrilammasta oo”, Jaakko mutisi hämillään ja kaivoi jostain takkinsa sisästä ison paketin lihaa ja ojensi sen Matin äidille.
Äidin ilme pehmeni ja hän hymyili. Oli totta, että heillä ei ollut kekrilammasta, ja hän oli laskenut sen varaan, että Sinillä ja hänen äidillään olisi - mutta sitä ei tietenkään ollut sopivaa paljastaa.
”No ei sinun ois tarttenu. Mutta kiitos ny kumminki”, äiti sanoi ottaessaan paketin vastaan, ”Elä ny siel kynnyksellä seiso ko mikäki kerjäläinen”, hän lisäsi ja viittasi Jaakon peremmälle.
”Missäs veljes on?” Äiti kysyi kun he istuivat pöydän ääreen. Matin teki mieli potkaista häntä pöydän alta. Juhan puheeksi ottaminen ei ollut ainakaan omiaan tekemään Jaakon oloa yhtään mukavammaksi.
”No siel missä aina, töissä - teurastamassa herrojen lampaita ko ne on itte siihen liian hienoja”, Jaakko mutisi vastentahtoisesti.
”Ai Köyrinä vai? Eihän Köyrinä sovi töitä tehä - varsinkaan teurastajan hommii, muuten tulee huono karjavuosi! Kui sinä annoit sen töihin pyhänä lähtee?”
Jaakko meni hämilleen ja alkoi tuijotella pöydän pintaa. Matti huokaisi raskaasti. Huomasi kyllä, ettei hänen äitinsä tuntenut Juhaa.
”No ei se oikein oo sitä tyyppiä et sitä vois oikein estää”, Jaakko mutisi kiusaantuneena.
”Ai miten niin muka? Kyllähän ny aikamiähen pitäs tommoset jutut tajuta. Kyllähän minä ny ymmärrän, että sillon pittää töitä tehä ko niitä on, mutta rajansa kaikella!”
”Juha ny on vaan yksinkertasesti sitä tyyppii ettei sille mikkään puhe auta. Se on katos lapsena puotettu päälleen”, Matti sanoi kireästi ja hänen äänessään oli niin varoittava sävy, että äiti ymmärsi olla jatkamatta aiheesta.
”No ei kai siinä sitte… Ikävii noi tommoset onnettomuudet – mutta sattuuhan sitä paremmissaki piireissä. Jospa minä meen tota saunaa sitte lämmittään ni saatte olla kahestaan”, äiti mutisi.
”Kiitos vielä lampaasta”, äiti lisäsi Jaakolle ennen kuin lähti ja Jaakko nyökkäsi hämillään.
Matti sai seuraavat puoli tuntia yrittää viritellä jotain keskustelua, että olisi saanut Jaakon jotenkin rentoutumaan. Aiheesta riippumatta kiusaantunut ja kuoreensa sulkeutunut Jaakko vastaili korkeintaan yhdellä tai kahdella sanalla tai sanomalla: ”Ohan se vähän semmosta.”
11. Luku
Sini ja hänen äitinsä saapuivat hieman myöhemmin samana päivänä. Molemmilla oli paljon kantamuksia selässään ja posket paleltuneet. He olivat saaneet emännältään mukaansa kekriruokia, kuten tapa vaati. Sini tervehti molempia poikia hämillisellä halauksella.
”Mitäs mielit piian hommista?” Matti kysyi ja auttoi takin Sinin päältä.
”No ohan se vähän semmosta. Enpä oo viel päättäny oisko sittenki mielevämpää olla Perkeleen porttona”, Sini vastasi ja virnisti tutulla ilkikurisella tavallaan.
Virnistys ei ulottunut silmiin, ja sanoissa oli katkera vivahde.
Matti nauroi hivenen pakotetusti ja hänen äitinsä katsoi häneen pahasti. Myös Sinin äiti katsoi tytärtään pahasti.
”Herkee manaamasta ja siistihän suus, se on kauheen kuulosta ko likkalaps manaa”, Sinin äiti sanoi moittivasti.
Sitten hän pudisteli päätään Matin äidille ja sanoi pahoittelevalla äänellä: ”On se kunnon likkalaps sillon ko malttaa hiljaa olla, mutta suunsa ko avaa ni pelkkii ruokottomuuksia sielt tulee. Mistä lie tommosiaki sanoja oppinu… Sen mie vaan sanon, että vaikee on plikkaa kunnon miehelle naittaa jos se ei suutaan siisti.”
”No se on justiin, ko toi Mattiki - silläki korvantaustat viel märät, ja niin vaan manaa, ko mikäki aikamiäs ois. En minä tajuu mikä tälle nuorisolle on tämmösii ruokottomuuksii opettanu.”
”Sanopa muuta. Sitä koettaa kasvattaa ne herran nuhteessa, mutta minkäs teet.”
Sini ja Matti vaihtoivat paljonpuhuvan katseen ja pyöräyttelivät silmiään toisilleen.
Jos mahdollista, Jaakko vaikutti entistäkin kiusaantuneemmalta ja vältteli tasapuolisesti kaikkien katseita. Hän puri huultaan ja puristi käsiään nyrkkiin estääkseen niitä vapisemasta. Matti huomasi reaktion heti, Sini hetkeä myöhemmin ja molemmat loivat myötätuntoisen silmäyksensä häneen. Jaakko ei oikeastaan koskaan puhunut vanhempiensa kuolemasta, mutta tällaisissa tilanteissa huomasi, että se tuotti hänelle tuskaa – aivan kuin häntä olisi tahattomasti muistutettu siitä, ettei hänen äitinsä ollut käymässä tätä kasvatuksellista keskustelua toisten kanssa.
Sini likisti salaa hänen kättään saaden hänet hymyilemään surullisesti. Sitten hän äkkiä tuijotti Sinin käteen, ja hänen otsansa rypistyi. Sini huomasi hänen reaktionsa sekunnin liian myöhään. Hän irrotti nopeasti otteensa, mutta ei kyllin nopeasti.
”Mikä sun kätees on sattunu?” Jaakko kysyi äkkiä.
Sini hätkähti ja Matti ehti huomata, että hänen kädessään oli hieman taitamattomasti sidottu kankaanriekale siteenä ennen kuin Sini työnsi kätensä mekkonsa taskuun.
Hän vilkaisi äitiään ja hänen silmänsä näyttivät oudoilta kun hän sanoi: ”No ei mittään sen kummempaa. Työn ohessa. Tiiäthän sinä piian hommat.”
”No en voi kyl väittää tietäväni”, Jaakko mutisi, mutta antoi aiheen olla, koska näki että se oli Sinille kiusallinen. Hänen silmissään oli tuskaa, kun hän sanoi sen, aivan kuin olisi jo tiennyt mistä oli kyse.
”Näytäpä sitä kättäs, likka”, Matin äiti sanoi yhtäkkiä käskevästi.
Sini epäröi ja vilkaisi äitiään.
”Se ei ollu pyyntö”, äiti sanoi tiukasti.
”Äiti…”, Matti mutisi hämillään.
”Suus kii poeka ja käsi tänne likka ko ois jo.”
Taas Sini vilkaisi äitiään, mutta otti lopulta käden taskustaan ja antoi Matin äidin tutkia sitä. Äiti tuhahteli nähdessään likaisen räsyn, joka toimitti siteen virkaa ja loi pahan katseen Sinin äitiin.
”Yritäkkö saaha likan hengiltä? Siteen pitää aina olla puhdas ja huuhdeltu kuumalla vedellä. Lika haavassa on vaarallista.”
Sinin äiti punastui silminnähden, mutta ei saanut sanottua mitään vastaukseksi. Muiden katsellessa hämmentyneenä Matin äiti repi räsyn pois Sinin kädestä ja Sini irvisti kivusta. Käsi oli punainen ja rakkuloilla, selvästi pahoin palanut. Äiti tutki sitä pitkään ja pudisteli päätään.
”Se on kuule pakko puhdistaa, se on jo ruvennu tulehtumaan. Ootapas siinä hetki.”
Hän katosi hetkeksi ja palasi hetken kuluttua mukanaan puhtaita kankaita ja lasipullo, jossa oli kirkasta nestettä. Sitten hän kaatoi pullosta hieman nestettä kankaanpalaseen.
”Tää vähän kirpasee”, äiti sanoi pahoittelevasti.
Heti kun äiti kosketti kostealla kankaalla Sinin kättä, hän kirkaisi niin että kaikki hätkähtivät.
”Ai saatanan perkele!” Sini huudahti spontaanisti, yritti repiä kättään pois mutta äiti puristi sitä järkähtämätön ilme naamallaan.
”Äiti, lopeta sinä satutat häntä!”
”Kipeempää se tekee jos toi käsi pittää sahata irti, poeka. En minä tätä huvikseni tee”, äiti murahti.
Sini lakkasi pyristelemästä ja valahti kalpeaksi. Kaikki hiljenivät hetkeksi.
”Miten niin sahata?” Sini kysyi järkyttyneenä.
”Jos se tuosta pahemmin tulehtuu siihen voi tulla kuolio eikä siinä sitten voi mittään muuta tehä. Et koitahan ny kestää vielä hetki. Tän ko annat minun tehä, nii käsi tulee ihan kuntoon, viina puhdistaa haavan ko haavan vaikka se ei miellyttävää ookaan. Ja kiroo niin paljon ko haluut jos se auttaa sinuu pysyyn paikallas – saat tän kerran minun luvallani manailla.”
Ja niin Sini kirkui kirouksiaan kunnes äiti oli valmis. Puhdistettuaan käden hän sitoi sen taitavasti puhtailla kankailla, jotka hän kastoi kylmään veteen.
”No niin, kyl se siitä”, äiti sanoi lohduttavasti samalla kun sekoitteli puisessa mukissa veteen pienen määrän viinaa.
”Juohan tuo, se auttaa kipuun”, hän sanoi ja ojensi mukia Sinille.
”Hei, miun tyttärenihän ei juo viinaa tuon ikäisenä!”
”Nyt juo”, äiti sanoi sellaisella äänellä, ettei aikonut sietää vastaväitteitä.
”Mie oon hänen äitinsä.”
”Ja minä pelastin just tyttäres amputaatiolta ja minä sanon, et hän juo tuon mukin tyhjäksi niin ei kärvistele koko iltaa kivuissaan. Ja minä sanon et juotat hänelle joka jumalan ilta samanlaisen mukillisen ainakin viikon ajan jos yhtään välität tyttäres kivusta. Menikö perille?”
Sinin äiti ei osannut muuta kuin nyökätä epävarmana. Sini katsoi mukia, maistoi sitä epävarmasti ja irvisti.
”Juo se kerralla eläkä maistele niin menee paremmin alas”, äiti neuvoi.
Sini teki niin kuin hän käski ja sai yskäkohtauksen.
”Hyi saatana”, hän mutisi saatuaan puhekykynsä takaisin.
”Sinul ei oo enää lupaa manata, likka-hyvä eli siistipä se suus”, äiti sanoi hilpeästi, ”Eiköhän sit käydä pöytään?”
”Et kai sinä oikeesti tota saarnaa kuuntele? Ethän sinä siitä mittään ymmärrä, vai ymmärräkkö muka?”
Matti hätkähti ja katsoi äitiään, joka katsoi häneen tietävästi. Äiti naurahti hänen ilmeelleen.
”Arvasinhan minä. Plikkoi mietiskelet, poeka-parka. Kuka se on?”
”No kyl maar sinä näytät sen jo tietävän. Se yks ja ainut”, Matti mutisi Siniin katsoen. Hän kuuli äitinsä huokaavan turhautuneesti.
”Sinä ja sinun haihatukses”, äiti jupisi, ”Oisko mittään et jostain elävästä likasta kiinnostuisit vaihteeks? Toi on jo aika huolestuttavaa.”
”Oiski se niin helppoo”, Matti sanoi hiljaa.
”No se on justiin niin helppoo ko siitä ihtelles teet, usko äitees. Kaikesta voi päästä ehtiäpäin.”
Matti hymähti eikä vastannut mitään.
”Vakavasti puhuen sinulla on ny ihan liikaa mielihallaa päällä. Jos päästät menneet mielenpäälle, ni se on varma juttu, et ne kans pysyy siel - kunnes tuut ihan mielpuoleks.”
”Haastelen nyttenki vainaan äiteeni kanssa, joten eipä siitä mielipuolisuuesta enää hirveesti tartte murehtii.”
”Ekkö sinä vieläkään suostu hyväksymään sitä, ettet sinä mikään mielpuoli oo – ainakaa vielä? Tota menoo kyl tuut sellaseks jos et ota neuvosta vaarin.”
”Ei kalmanväkee oo olemassakaan, joten mitä muita vaihtoehtoja tässä on? Mut ei se mittään, alan jo tottuu ajatukseen.”
”Avarra mieltäs, poeka-rukka. Maailma on kummallinen paikka, etkä sinä koskaan opi siitä kaikkii juttui ymmärtään.”
”Toi onki melkein ainut juttu josta voin olla samaa mieltä.”
”Aattele tätä vaikka hyvänä nuotiotaruna, niistähän sinä oot aina tykännyt. Niinko se minkä Sini kerto sillon Köyrinä.”
”Mistä sinä sen kuulit? Sitä paitti ei se ollu mikään nuotiotarina - Sini luuli, et se oli totta. Likka-parka.”
”Minulla on keinoni kuulla. Poeka-parka, sinä et ymmärrä hyvien tarujen päälle, vaik oot niitä ikäs kuullu. Parhaat nuotiotarut on aina totta, ekkö sitä tienny? Enkö minä oo tosiaan opettanu sinulle mitään?”
12. Luku
Kekriateria kesti perinteiden mukaan tuskallisen pitkään, ja kaikkia vaadittiin ottamaan vielä kolmannetkin annokset ruokaa, jotta ensi vuonna ei tulisi sitten syötyä liikaa. Matin mielestä siitä nyt ei koskaan muutenkaan ollut mitään pelkoa, varsinkin jos näin laihat viljavuodet jatkuisivat, mutta piti parhaana pitää suunsa kiinni.
Matti ja Sini jauhoivat tyhjänpäiväisiä kuulumisia ja Jaakko sanoi muutaman sanan väliin, mutta kaikki odottivat vain, että saisivat olla kolmistaan – jotta voisivat keskustella siitä, mitä heille oikeasti kuului.
Sini oli jotenkin outo - hänen silmissään ja olemuksessaan oli jotain, mikä tuntui jotenkin vieraalta. Jonkinlainen uudenlainen lasittunut katse, jokin outo uusi juonne silmien ympärillä, uusi ele, jonka merkitystä Matti ei tuntenut. Ehkä se johtui hänen oudon alistuneesta tavastaan laskea katseensa, vaikka hän ennen oli ollut liiankin kärkäs tuijottamaan suoraan silmiin, hänen epätavallisesta hiljaisuudestaan tai tavasta miten hän väisti katseita. Matti tiesi yhden katseen vaihtamalla, että myös Jaakko vaistosi sen, ja Sini vaistosi siitä, miten he vaihtoivat katseita, että he huomasivat sen.
Niillä katseilla he kommunikoivat enemmän kuin koko illan kestäneiden keskustelujen aikana ja jälleen heistä tuntui kuin aikaa ei olisi kulunutkaan ja he eivät olisi erossa olleetkaan. Heidän syvä yhteytensä oli ennallaan ja se tuntui helpottavalta, poisti taakan kaikkien hartioilta ja loppuaterian ajan he olivat vähemmän hermostuneita, mutta odottivat sitäkin malttamattomammin, että olisivat saaneet olla kolmistaan.
Aterian lopultakin päätyttyä he menivät yhdessä saunaan. Kamarissa Sini tuntui riisuutuvan hyvin vastentahtoisesti selkä poikiin päin ja se sai kaikki tuntemaan olonsa taas oudoksi. Lopulta Jaakko ei enää kestänyt hänen hermostuneisuuttaan, meni hitaasti hänen luokseen ja kosketti häntä lempeästi olkapäästä. Sini sävähti kuin häntä olisi lyöty ja Jaakko hätkähti hänen reaktiotaan, tuijotti häntä tuskaa silmissään mitään ymmärtämättä ja silti kuitenkin tajuten.
”Ei meijän oo pakko saunaan mennä. Istutaan tässä kamarissa”, Matti sanoi lopulta kun kiusallista hiljaisuutta oli kestänyt jonkin aikaa.
Se tuntui helpottavan kaikkien oloa. He istuivat pöydän ääreen ja katselivat toisiaan odottavan hiljaisuuden vallitessa.
”Kerro kaikki”, Jaakko sanoi lopulta Sinille, ”Sitten ko susta siltä tuntuu. Ei oo kiire mihkään.”
Sini katsoi kättään, huokaisi ja kesti kauan ennen kuin hän tokaisi ykskantaan: ”Ei sillä väliä, ette työ kummiskaan uskois.”
”Kokeile.”
”En jaksa uskoa sitä ihtekään. Ja se kuiteski tapahtu miulle.”
Hetken hiljaisuuden jälkeen hän alkoi kertoa.
”Niin kuin varmasti osaatte jo arvata, minulla oli harvoja sellaisia hyveitä, joita piioissa arvostettiin. En ollut erityisen ahkera, fyysisesti voimakas tai edes nöyrä. Minulla oli taipumusta laiskotteluun, haaveiluun ja hutilointiin. Jos asiasta huomautettiin, saatoin katsoa sopimattomasti isäntää tai emäntää silmiin, vastata nenäkkäästi tai aloittaa jankuttamisen ja kyselyn. Sain sillä tavalla äitini jatkuvasti vaikeuksiin, ja usein meidät sanottiinkin kerralla irti, käskettiin pakkaamaan vähät tavaramme ja sitten olimme taas maantiellä etsimässä uutta taloa huonojen suositusten ja vähien rahojen kanssa.
Kerran yritin jopa karata kun olin saanut isännältäni selkääni ja olisin päätynyt siitä hyvästä jalkapuuhun, ellei äitini olisi maksanut huomattavia sakkoja jotka kattoivat melkein kaikki hänen säästönsä. Hän ei ollut vihainen, mutta hänen surullista ilmettään oli raskasta katsoa.
Turha kai sanoakaan että piian elämä ei ole erityisen ruusuista. Pikkupiikana olin pohjasakkaa ja sain tehdä kaikista epämiellyttävimmät ja raskaimmat työt. Jos minulla oli tuuria tein pääasiassa taloustöitä, kuten siivosin, kannoin vettä, tyhjensin laskiämpäreitä tai juoksin emännän asioilla. Toisinaan kuitenkin olin koko päivän lannan ja heinien hajuisessa navetassa siivoamassa lehmien karsinoita, heittämässä niille heiniä ja lypsämässä niitä.
Päiväni alkoi auringon noustessa ja loppui vasta myöhään illalla. Päivän loputtua olin usein niin väsynyt, että itkin sängyssä ja joka paikkaa kolotti jatkuvasti. Minulla oli koko ajan nälkä, kylmä ja niin ikävä teitä etten sanotuksi saanut.
Pahoittelen, jos kuulostan siltä, että vajoan itsesääliin – se ei ole tarkoitukseni. On vaikeaa yrittää olla totuudenmukainen ilman että kuulostaisin siltä, joten antakaa minulle anteeksi.
Mutta olen varmasti pitkästyttänyt teitä jo kylliksi piian elämän kuvailulla. Yritän siis pikkuhiljaa mennä asiaan.
Viimeisin talomme oli suuri kartano. Talossa oli useita piikoja ja renkejä, mutta en koskaan oppinut heidän nimiään. Kaikki piiat näyttivät samalta huiveineen, palmikoineen, karkeatekoisine vaatteineen, paljaine jalkoineen, esiliinoineen, oljenvaaleine hiuksineen, kärsivine silmineen ja rakkulaisine käsineen. Samoin rengit näyttivät samalta paljaine jalkoineen, sarkapaitoineen, mullantuoksuineen. Heillä oli likaiset, hikiset kasvot, rakkulaiset kädet, työn muokkaama vartalo, kova katse ja likaisenvaaleat hiukset.
Isäntä oli hurjan miehen maineessa. Hän oli iso, lihava mies joka ei sietänyt kyseenalaistamista tai laiskottelua. Hän oli myös väkivaltainen mies ja usein sain häneltä selkääni jos hänen mielestään katsoin häntä väärällä tavalla. Monet piiat myös joutuivat sietämään häneltä lähentelyjä, mutta itse olin toistaiseksi välttynyt siltä. Sanon toistaiseksi, koska… - ”
”Perkeleen paskiainen”, Jaakko sähähti yhtäkkiä hampaidensa välistä, ”Sano sen nimi, ni viillän siltä kurkun auki, ko se nukkuu.”
Matti tuijotti Jaakkoa järkyttyneenä. Hän näytti olevan niin tosissaan, että se oli pelottavaa, aivan kuin hän olisi siltä seisomalta ollut valmis tekemään sen.
”Elä ny hyvä mies tommosii haasta ees leikilläs - näinä aikoina joutuu vähemmästäki jalkapuuhun”, Matti sanoi vakavana.
Jaakko suuntasi vakavat, vihaiset silmänsä suoraan Mattiin ja hänen katseensa oli niin kylmän päättäväinen, että se värisytti häntä.
”Näytänkö susta siltä et lasken leikkiä?” Hän kysyi uhmakkaasti.
”Rauhotuhan nyt”, Sini sanoi kärsimättömästi ja katsoi Jaakkoon vakavasti, ”Hän on vainaa, joten ei hänen nimellään oo välii. Saanko nyt jatkaa?”
Hän oli selvästi ärsyyntynyt keskeytyksestä. Jaakko vaikeni ja Sini jatkoi.
”Kuten olin sanomassa… - Eräänä yönä olin jo nukahtamassa, kun tunsin, että isäntä ravisteli minua. Hän oli humalassa, ja oli saanut päähänsä, että minun pitäisi lämmittää hänelle sauna. Yritin väittää vastaan, sanoin että päivän työni oli loppunut jo ja minun pitäisi aamulla nousta lypsylle. Isäntä sanoi, ettei minun lypsystä tarvitsisi huolehtia, ja päivän työni loppuisi sitten kun hän sanoi niin.
Eipä siinä ollut vastaansanomista, joten nousin ärtyneenä yöpuvussani, eikä hän antanut minulle aikaa edes vaihtaa normaaleja vaatteita ylleni.
Tiedätte kyllä miten sauna lämpiää, joten en nyt mene siihen sen enempää. Halkoja onneksi oli hakattu valmiiksi, joten niitä ei tarvinnut kuin kantaa liiteristä. Kaivosta sen sijaan piti kantaa vesi ja laittaa se semmoiseen lämminvesisäiliöön, en tiedä onko teillä saunoissa semmoista. Meillä ei ainakaan ole. Joka tapauksessa kun olin saanut molemmat pesät syttymään hain vielä kaivosta kylmää vettä isoon saaviin. Siinä kesti kauan koska jaksoin kantaa vain yhden ämpärin kerrallaan, mutta lopulta saavi oli täynnä. Siinä vaiheessa kun olin valmis sen kanssa, sauna oli jo lämmin.
Olin jo menossa hakemaan isäntää, mutta hän istuikin saunakamarissa ja joi. Ilmoitin hänelle, että sauna oli valmis ja olin menossa takaisin nukkumaan, kun hän vaati, että tulisin pitämään hänelle seuraa saunaan. Taas yritin väittää vastaan, mutta hän läimäytti minua kasvoihin ja ilmoitti, että jos en tottelisi häntä, hän varmistaisi, etten koskaan saisi töitä enää mistään ja hommaisi minut vaikeuksiin tottelemattomuudesta.
Niinpä riisuuduin vastahakoisesti ja menin hänen kanssaan saunaan. Hän oli kauhean lihava ja karvainen. Hän käski minua tekemään pesuvettä, joten otin kuumavesisäiliöstä kuumaa vettä kiuluun ja aioin juuri kaataa sitä tyhjään saaviin kun hän läimäisi minua takapuoleen. Hätkähdin ja kaadoin kuumaa vettä kädelleni. Hän nauroi kiroilulleni.
”Mistäs likkalaps on sadatteleen oppinu?” Hän kysyi ja yritti tarttua minua lantiosta.
Peräännyin ja menin ylälauteille. Hän oli jo tulossa perässäni, kun hän äkkiä kompastui ja kaatui. Kuulin lapsen naurua. Näin pienen lapsen, jolla oli oudon kalpea, melkein sinertävä iho. Lapsi näytti jotenkin läpikuultavalta, en tiedä miten sitä muuten kuvaisin. Hänellä oli kaulassaan käsinkudottu huivi, joka näytti jotenkin tutulta, villasukat, jotka oli kudottu samasta langasta ja villapaita. Vaatteet näyttivät hieman kuluneilta, niissä oli siellä täällä silmäpakoja.
”Sisko-kulta, kiitos huivista”, lapsi sanoi minuun katsoen ja hymyili, ”Tän ainoon kerran autan, seuraaval kerral oon jo pois.”
Sillä välin isäntä oli noussut ylös ja kirosi. Hän käski minun tulla alas, mutta en tullut.
Isäntä astui alimmalle lauteelle.
Samalla hetkellä lapsi lausahti taas: ”Sisko-kulta, kiitos huivista - vainaat ei unoha niitä jokka muistaa.”
Ja niin sanoessaan lapsi otti huivin kaulastaan, hyppäsi hämmästyttävän kevyesti isännän niskaan ja kietoi huivin hänen kaulansa ympärille. En kyennyt liikkumaan, tai edes huutamaan kun lapsi kuristi nauraen isännän huivillaan silmieni edessä. Kuulin hänen kuolonkorinansa ja näin miten silmät pullistuivat päästä, kun hän yritti turhaan kynsiä huivia irti. Lopulta hän lyyhistyi lattialle kasvoilleen ja lapsi irrotti huivin hänen kaulansa ympäriltään, todettuaan tyytyväisesti hymyillen, että oli tehnyt työnsä.
”Sisko-kulta, kiitos huivista, nyt voin olla rauhassa. Nähään viiden vuodenkierron päästä.”
Sen sanottuaan lapsi haihtui.
Tuijotin ruumista edessäni, enkä tiennyt, mitä tehdä. Pitkään vain istuin siinä miettien olinko tullut hulluksi ja mitä oikein oli tapahtunut. Lopulta kuulin askeleita ja näin äitini ovensuussa. Hän katsoi minua tutkimattomalla ilmeellä ja käski lopulta tulla alas lauteilta. Hän ei kysynyt mitään ja säilytti tyyneytensä hämmästyttävän hyvin ruumiinkin edessä.
”Tämä on tarinas”, hän sanoi huulet tiukkana viivana, kun pukeuduin yöpukuuni, ”Sinä et tiiä mistään mittään, olit nukkumassa ja heräsit ko muutki heräs. Isäntä alko ilmeisesti humalassa lämmittää saunaa. Valitettavasti hän poltti ihtensä saunaan. Ikävä onnettomuus, joka voisi tapahtua kelle tahansa. Heitähän tää mielestäs ja meehän nukkumaan, huomenissa on pitkä päivä.”
En osannut sanoa mitään, joten noudatin hänen käskyään. Ennen kuin nukahdin, näin ikkunasta saunan ilmiliekeissä ja kuulin äitini äänettömät askeleet tuvasta.”
13. Luku
”Olipahan siinä tarina”, Matti sanoi lopulta pitkän hiljaisuuden jälkeen, ”Mistähän sinä tuommoisen jutun keksit? Sinä oot kyl kehittyny tarinan kerronnassa, kohtahan sinä voitat Jaakonki tossa hommassa.”
Sini näytti loukkaantuneelta.
”Tiesinhän mie ettette te usko.”
Matti naurahti.
”Kukapa noita juttui uskois? Mut aika hyvin onnistuit kuulostaan uskottavalta aluks, ton käden kans ja silleen.”
Sini näytti edelleen pelottavan vakavalta ja loukkaantuneelta. Myös Jaakko katsoi Mattia pahasti.
”Elä leukaile siinä. Ekkö tajuu, et Sini koettaa kertoo meille jotain tärkeetä?”
Matti katsoi Jaakkoa ihmeissään. Hän ei ymmärtänyt miksi tämä yhtäkkiä näytti niin vakavalta, jopa vihaiselta.
”En leukailekaan, johan sanoin et se oli hyvin kerrottu tarina. Mitä oikein oletat minun sanovan?”
”Antaa olla”, Sini mutisi, ”Enhän mie voi pakottaa siuta uskomaan että se oikeesti tapahtu.”
”Et niin, koska se on mahotonta - ei vainaat voi palata. Ja voit lakata teeskentelemästä et se tapahtu oikeesti. Niinhän ne kaikki sanoo – ja ohan se osa niitten juttujen viehätystä, mutta rajansa kaikella ja leikki leikkinä.”
”Mistä luulet että tää tuli? Luulekko, että tein tän ite?” Sini kysyi vihaisesti osoittaen kättään, suu tiukkana viivana.
”Mistä minä sen tiiän? Et sinä kummiskaan voi minuu syyttää siitä jos en usko, et sinun kuollu pikkuveljes ilmesty sinulle ja kuristi isäntäs kaulahuivilla. Ei siin oo mittään järkee. Ei niin voi tapahtuu.”
”Oonko mie sit vaan tulos mielpuoleks? Mie tiiän mitä näin.”
”No en minä mikkään tietäjä oo, mutta ohan se mahollista.”
”Pidä se turpas kii eläkä puhu hänelle noin”, Jaakko sanoi hiljaa, mutta päättäväisesti.
”Pahottelen jos totuus loukkaa, mutta ainahan sinä Sini oot ollu pikkasen sekasin päästääs – jos ny miettii sitä välikohtausta sen kirveenki kanssa – ”
”Nyt menit liian pitkälle. Kerjäät verta nenästäs!” Jaakko ärähti. Matti hätkähti raivokkuutta hänen äänessään ja vihaa hänen tummissa silmissään.
”Hei, ota ny ihan rauhassa, en minä millään pahalla”, Matti sanoi sovittelevasti.
Hän katsoi epätietoisena Siniä, joka tuijotteli lattiaan hämmentyneenä siitä, että oli aiheuttanut tämän kiistan.
”Sinusta varmaan oiski parempi jos Juha vieläki hakkais minuu, vai?” Jaakko tiuskaisi.
”Enhä minä ny sitä – ”
Mutta Jaakko ei antanut Matin jatkaa. Hän sylkäisi seuraavat sanat suustaan ääni väristen vihasta ja jostakin tukahdutetusta tunteesta, tuijottaen Mattia suoraan silmiin niin raivoisalla ilmeellä, että Matti hämmentyi. Hän ei ollut koskaan nähnyt Jaakkoa niin vihaisena.
”Todennäkösesti puolet tästä kylästä on koko ajan tienny, et Juha on ollu perkeleen väkivaltanen, mutta arvaa vaan onko kukaan tehny sille asialle mittään? Ees mun oma isäni ei oo tehny asialle mittään - ko se kuulemma kasvattaa luonnetta tai jotain. Tiiäkkö miltä se tuntu? No tiiäthän sinä, oothan sinä sitä ihteki saanu kokeilla. Se tuntu siltä, ettei ketään oikeesti kiinnosta helvetin vertaa! Niinko ei varmaan kiinnostanukkaan. Sitten Sini vaan yhtäkkii päätti lopettaa sen yhellä kirveeniskulla - koska sitä kiinnosti. Jos se on mielipuolisuutta, minä en haluu tietää mittään terveydestä tai normaaliudesta.”
Jaakko kääntyi Sinin puoleen ja hänen äänensä värisi astetta enemmän kun hän sanoi silmät totisina:
”Minä en unoha sitä, Sini. En koskaan. Tekisin mitä tahansa sun puolestas. Vaikka
tappaisin jos pyytäisit.”
Jaakko näytti siltä, että olisi halunnut sanoa vielä jotain, mutta ei sanonut. Sen sijaan hän loi silmänsä alas ja puri huultaan – aivan kuin olisi sanonut jo enemmän kuin olisi halunnut tai aikonutkaan. Hänen sanojaan seurasi pitkä, hämmentynyt hiljaisuus.
”Minä oon loukannu teitä molempii ja oon pahoillani”, Matti sanoi lopulta hiljaisella äänellä, ”En ihan tosissani tarkottanu sitä pahalla. Eiköhän myö kaikki olla enemmän tai vähemmän mielipuolia - mitä välii sillä ees on? Tällä mielipuolella ei oo koskaan ollu parempii ystäviä ja vaan sillä on väliä.”
Sinä iltana he uusivat verivalansa, mutta silti Matilla oli outo tunne, että jokin salaisuus oli kertomatta.
Se oli viimeinen kerta kun Matti muisti viettäneensä Kekriä – jo seuraavana vuonna ilmoitettiin, että sen viettäminen ei ollut suotavaa eikä se sopinut kristilliseen kulttuuriin.
