Toinen luku alfan tarinaan, ja juttua riittää kymmenen osan verran
****
Lisää Alfan juttua
Mietin hetken strategiaa ja taktiikkaa.
Vaivihkainen vakoilu olisi ajan tuhlausta. Alueella syntyneet ja kasvaneet nuoret olivat antaneet varsin selkeän raportin asioista. Turistin roolissa tuskin saisin mitään uutta selvitetyksi, paitsi ehkä paikallisen vankilan päiväjärjestyksen tai kokisin pikaisen poistumisen maasta - tai maailmasta. Joslus oli liian utelias alfa päätynyt tuhkauurnaan, viimeksi Wang Hu Lännen Laitumilla.
Eihän se tutkimuksia pysäytä, että alfa listitään, kyllä toinen tilalle löytyy hyvinkin pian. Sen tekijä kummiskin voittaa, että saa parin päivän etumatkan. Se yleensä riittääkin siihen, että ehtii siirtää rahansa ja itsensä seuduille, minne MKS:n valta ei ulotu.
Siispä, jos juttu ei onnistu salaan nurkissa norkoillen, niin sitten painellaan paikalle sellaista vauhtia, ettei tilinpitäjä ehdi entteriä painaa.
Aamusta päivä parhain, siispä lähde matkalle varhain, visersi viikon hitti. Oli viisautta noudattaa laulun sanoja, vaikka mieluummin olisin venynyt vuoteessa yli aamukasteen ajan. Siispä otin itseäni nutturasta kiinni ja käskin katin kerättään viittä vaille viisi, jotta ehtisin päivän ensimmäiseen lähtöön. En viitsinyt mennä edes kunnon hotelliin, vaan jäin terminaalin lepolaan, jossa kredillä sai sängyn mihin kellahtaa, eikä muuta lokerohotellin kennoon kuulunutkaan.
Lentokone laski Vosiin. Kaupungin itälaidalta alkoi museomaa jossa konevoimia ei saanut näkyä. Vain viranomaisten eli legioonan ja pelastuspalvelun koptereilla ja autoilla oli lupa liikkua Juurten alueella. Tosin jokseenkin jokaiseen kohteeseen pääsi näppärästi metrolla, joka kulki vuoriin puhkotuissa tunneleissa ja maisemaan sulautuvissa metasementtiputkissa. Rotkojen ylitys sujui huomiota herättämättä akvedukeiksi muotoiltuja siltoja pitkin, niin että kauempaa katsoen rinteeltä toiselle vei vain muinainen vesijohto, eikä juna häirinnyt museaalista tunnelmaa.
Hyvä raideliikenne takasi sen, ettei turistien aika kulunut rattailla kökkimiseen vaan he pääsivät vaivatta elämyksestä toiseen ja aikaa jäi ostoksillekin. Metro puolestaan toi tiellä kulkeville muinaismaisen olon. Olihan esillä vain eläinvoimaa ja uusiutuvalla energialla, kuten tuulella toimivia kapineita.
Mietin hetken, miten matkaa jatkaisin. Metro veisi vilauksessa Roomaan, mutta en näkisi matkalla muuta kuin edessä olevan istuimen selkänojan ja siinä esiteltävän filmin, valinnan mukaan viihdettä tai paikallisia maisemia tai tietoiskuja. Myöskin eläimellistä voimaa käyttäen pääsisi perille, matkaan tosin kuluisi koko päivä, mutta saisin palkaksi tuntuman paikkaan. Päädyin kompromissiin, eli melkein perille junalla ja viimeinen kymmenen kilometriä rattailla rämistelyä, jotta virittyisin alueen ilmapiiriin.
MUSEOMAAN TERVEHDYS 17
Juna ehti hädintuskin seisahtua Pisassa valtavan pylväspalatsin sisälle, kun ovet kiskottiin auki ja vaunuihin purskahti innokkaita kantajia, kuten niitä oli tulvinut jo Lorcassa ja Talentumissakin. Heti, ensi vihjeestä, siis jos nosti persuuksiaan sentin penkiltä, avustajat tarttuivat tavaroihin kuin ahven syöttiin. Kohdalleni osunut palveluspiika sieppasi matkiksen kainaloonsa, piittaamatta siitä, että laukku oli varjo-mallistoa, joka osasi itsekin käppäillä jäljessä, seuraten taskussa tuikuttavaa signaalilähdettä.
Sain melkein tapella, ettei salkkua viety käsistä, mutta erikoisvarustepakkausta en luovuttanut kenellekään oudolle. Katti oli eri juttu, sitä sai kuka vaan roikottaa. Se ei paljastaisi olemustaan vahingossa ja rikkomiseen tarvittiin vähintään kymppikilon leka.
Pakaasi lennätettiin vauhdilla ulos. Kantaja seisahtui kyselemään, että menisinkö vaateliikkeeseen, kävisinkö tavernassa, halusinko kierrokselle vanhaan Pisaa vai jatkaisinko matkaa jonnekin muinaisen kulkuneuvon kyydillä. Valinnanvaraa oli.
Silmäsin asemalla ympärilleni. Pisa–pysäkki oli, kuten muutkin junan seisakkeet erillisiä nykyajan saarekkeita muinaisuuden keskellä. Museomaan kunniaksi rakennukset olivat esittävinään milloin mitäkin linnoitusta tai sinnepäin viiden, kuuden kerroksen korkeuteen harjojaan nostellen.
Puolen hehtaarin laajuinen rakennuskompleksi piti sisällään koko joukon asuntoja, ison tukkuvaraston ja konekorjaamoita. Terveysaseman katolla pelastuskopteri odotteli tehtäviään. Kauppahalli oli levittänyt tarjoustuotteita pylväiden etupuolellekin, houkutellakseen asiakkaita vuokraamaan tai ostamaan museomaan henkeen ja ideaan sopivaa sälää alusvaatteista asejäljitelmiin.
Miekat ja keihäät eivät olleet naisten aseita. Enkä niitä kaivannutkaan, en ainakaan tarjolla olevia pehmomuoviversioita. Myrkkypiikkisormus, tainnutin, stiletti, rintakoruun kätketty happoruisku sekä tusinapistooli riittivät turvatakuiksi, varsinkin kun katti kulki mukana ja tarpeen vaatiessa käytti titaanikynsiä ja unexpiikkiä.
Kattojen ylitse näkyi Pisan torni, niin vinossa, ettei se ilman nykytekniikaa olisi pystyssä pysynyt. Asemalaituria somistava mainos kertoi että parilla kredillä sai kiivetä tornin ulkoseinää ylös ja hypätä benji–hypyn huipulta. Oli myös kierreportaat joita voi kävellä ylös ja portaiden vieressä muovitettu ränni jota pitkin pääsi laskemaan pulkalla alas. Hitsi, vempainten turvallisuus sietää tarkistaa. Aitoudesta tai muiston mollaamisesta en sano mitään.
Käskin kantajan rahdata kuorman taksiasemalle, missä voi valkata mielensä menopelin matkalle elävään historiaan. Eukko suunnisti vauhdilla ja tuiman määrätietoisesti kohti parkkipaikkaa. Kyynärpäitään ja rotevaa olemustaan muurinmurtajan tavoin käytellen kantaja raivasi tiensä väkijoukon halki, tuuppien turistejakin. Painon nimen mieleen ja päätin lähettää kirjallisen huomautuksen töykeydestä, kunhan ehtisin.
Taksiasemalla oppaat odottelivat patikoijia, valmiina kantamaan reppua ja kertomaan eteen tulevat elämykset. Tarjolla oli myös kantotuoli, voimanlähteenä neljä tosi jykevää sälliä, melkeinpä jättiläisiksi laskettavia, riksha, puupyöräiset vankkurit edessään kuusi muulia sekä lumivalkoinen troikka diligessiä kiskomassa
Sotavaunut olivat okey, mutta limusiini, vaikka hevosten vetämänä, edusti väärää aikaa. Ratsujen omistajat pitelivät ohjaksia, toivoen elikkonsa joutuvan vuokralle. Satuloitujen juhtien lajikirjo kattoi hevosen, muulin, aasin, kamelin ja norsun. Elikot olivat okei, norsukin menetteli, olihan Attila ratsastanut kärsäniekoilla Alppien yli, no, ei Alpit oikein Välimeren rantaa olleet, eikä vihreä norsu antiikkia, Olkootkin että vihreä versio söi ja sonti 10% siitä minkä aitogeeninen harmaa vaati ja sai aikaan.
Ajurit kumartelivat ja osoittivat altista palvelunhalua, jolla yritettiin tehdä vaikutus maksavaan vieraaseen ja saada kyydittävä omaan kuorman. Turistit raksuttivat kameroitaan, kommarit surisivat ja väki lörpötteli innoissaan ja nuuskutteli eksoottista elukoiden hajuja. Kersat kiljuivat, villakoira räkytti läkähtyäkseen ja toinen pikkupiski luimisteli emäntänsä käsivarren suojissa.
Opastetaulujen luona kinasteltiin reiteistä. Itäinen tie vei Pompeijiin ja rantaa myötäillen Spartaan asti. Keskusvuoria ylittävä jotos johti Defoin kautta Ateenaan ja niemen kärjen koukussa hohtavaan Aleksandriaan. Muinaisesti matkaten siihen kului kolme päivää, ja tunnelijunalla tunnin. Pisa oli melkein keskellä aluetta, joten pohjoiseen oli mentävä, jos Olympokseen tahtoi.
Lännessä kävijää odotteli tusina kyliä, kun kuljettiin Karthagon kautta Roomaan, liki koko ajan rantaa hipoen. Matka-ajaksi ravilla ajaen ilmoitettiin reipas tunti. Vilinä ja meteli antoivat toivoa vilkkaasta päivästä.
Kaikesta päätellen joka kantajalla oli diili jonkun kanssa, koska laukkuni vietiin puupyöräkärryjen edessä seisovan aasin luon. Katsoin elikonrääpälettä jolla oli korkeutta niukasti metri. Ei kiitos, tukevampi juhta tarvittiin olemukseni kiskomiseen!
Iskin silmäni liinakkotammaan joka rouskutti turpapussistaan kauraa. Kuparinruskea kylki kiilsi niin että melkein kuvansa näki ja jalkojen valkoiset karvat olivat todella valkoiset. Olkoonkin, että länget olivat slaavilaista tyyliä ja kumia tavattiin Euroopassa sata vuotta myöhemmin kuin esitysaika edellytti, mutta humma vaikutti vahvalta. Enkä ollut aitoja elämyksiä metsästävä turisti vaan tuloja jahtaava tarkastaja.
Ajuri ei ollut läheskään yhtä kuvauskelpoinen. Harmaa kauhtana verhosi äijää niskasta pakaroihin ja housutkin olivat tuhkan sävyiset. Lerppalierinen hattu ja ajohanskat kätkivät lopun nahkan näkyvistä ja se mikä päästä jäi vaatteetta, piiloutui tuuhean parran taakse, käytännössä vain nenä ja poskipäät esittelivät ruskeaa ihoa.
Kärryn laidassa ja rengin selässä loisti numero 103 ja teksti Aigeiaan talli, Via Liljum, Rooma. Siis selkeä osoite valituksille ja kiitoksille. Penkit olivat purppuraista sileänpehmeää bioskinniä, erittäin mukavaa ulkopenkkipinnoitetta. Laskostettu kuomu lupasi, että sateen sattuessa sai katon suojakseen. Pitimessä seisoi ruokokeppi jolla oli kiva näpsytellä kuskin niskaa, jos oli asiaa ja huomion herättämisen tarvetta. Sininen spraypullon kuva kertoi hätäpakkauksen sijasta istuimen alla
– Tervetuloa Euroopan juurille, arvoisa vieras. Tahtonne on lakini. Olkaatte hyvät ja astukaa vaunuun.
Mies sanaili tietysti kaikille saman, mutta tuntui kuin se olisi keksitty vain ja ainoastaan minulle, ja niinhän sen piti ollakin. Kohteliaisuus on plussan arvoista asiakaspalvelussa. Kantaja nosti laukun ja katin rattaille. Nousin kaksi askelmaa ja pysäköin istumapuoleni hyvälle penkille kuskin taakse. Mies kävi hakemassa rehusäkin jalkoihinsa ja jäi odottamaan osoitetta.
– Ajele Roomaan Via Marea pitkin, Mietin sitten, minne asetun ja mitä harrastelen. Olet osoitteen perusteella Roomasta. Ajatko aina näin pitkiä matkoja?
– En suinkaan, arvon rouva. Sain eilen tänne kyydin ja jäin yöksi ja tulin odottamaan jotain kotiinpäin menevää.
– Minun onneni. Koska olet Roomasta, voit ehkä kertoa nähtävyyksistä.
Kuski myönsi tietävänsä eräitä katsomisen arvoisia kohteita ja pyysi vartomaan sekunnin, jotta saisi esitteensä esille. Kahmaistuaan tarvikelaatikkoa istuimensa alta hän ojensi värikkään pikku kirjasen sanoen:
– Suosittelisin hotelli Amoria. Huoneen hintaan kuuluu aamutunti roomalaisessa kylpylässä sekä etusija Orgioihin Trimacionin huvilalla. Hyvin suosittu tilaisuus, aina loppuunmyyty. Paikka kannattaa varata ainakin vuorokautta etukäteen. Hotellin puistonpuolen parvekkeilta näkee nymfien ja satyyrien tanssivan kukkien lomassa. Meren puolelta voi seurata viikinkien ja foinikialaisten taisteluita sekä soutukisoja. Niihin voi osallistua pientä maksua vastaan, samoin kuin kokeilla taitoaan useassa eri urheilulajissa. Aristoteleen akatemiassa alkaa joka aamu näytelmäkurssi Aristoteleen oppien mukaan, ja iltaisin oppilaat esittävät näytelmän Akatemian auditoriossa. Niin ja kaikenlaista muutakin löytyy, jokaiseen makuun ja mielialaan.
Hymyilin esittelyn intensiivisyydelle ottaessani mainoksen vastaan. Tiedote kertoi kuvin ja sanoin aktiviteeteistä. Valjakkoajoa ja roomalainen sirkus, tottakai. Härkätaistelua ja koiratappelua roboteilla esitettynä. Nuoret olivat kyllä kertoneet oikeistakin eläimistä. No, se nähtäisiin kohta. Oli myös mahdollisuus kokeilla pyövelin taitoja, uutuus josta olin kuullut vain huhuja. Robot kiemurtelevat ja kiljuvat aidosti, vakuutti esite. Tanssia läpi yön Walhallassa. Ok, olihan viikingit riehuneet Välimerelläkin. Ratsastusta, purjehdusta, kaleerin soutua, surfausta? Kalastusta kaikilla tavoilla, mato-ongesta harppuunasukellukseen. Iltaisin woodoo–rituaalit ja aamuisin atsteekkien aurinkouhri. Apua, mitä ihmettä kaksi viimeistä täällä teki, eikö viisituhatta vuotta ja viisikymmentä kulttuuria riittäneet!
Kiitin esitteestä ja aloin jututtaa ukkelia kaikesta mahdollisesta. Nähtävyyksien ja tapahtumien esittely sujui moitteettomasti. Kun puhe tuli legioonalaista, ajuri oli tyynen rauhallinen todeten poliisinvirkaa tekevät sotilaat hoitivat virkansa kuten pitkin, jahtasivat taskuvarkaita, tyynnyttelivät rähiseviä juoppoja ja opastivat eksyneitä turisteja hotelleihinsa. Sana keisari sai kuskin jännittymään ja vihan leimahdus oli selkeä. Kyselin lisää ja sain kuulla että keisarilla oli kaarti joka tiesi kaiken, vahti kaikkea ja keräili veroja.
Olin ällistynyt. Järjestyksenvalvonta kuului tietääkseni legioonalle ja veromaksu hoitui sähköisesti nappia painamalla maksajan tililtä meidän tilille. Ei siinä mitään välistävetäjiä enää tarvittu, kyllä Säätiö osasi verottaa ihan tarpeeksi.
Maininta mutanteista säpsäytti hieman pelkoa esiin, mutta oudon tuntuisesti. Kirousten laatu vaikutti ulkoa opitulta eikä sanoissa ollut sydämen paloa. Mies vilkaisi ujosti taakseen, kuin varmistaakseen, että oli veisannut oikeat värssyt. Virnistin tuumaillen:
– Muttejahan on joka mutkassa, niin ainakin sanotaan, joten olisi kiva nähdä edes yksi.
Kuski hätkähti hölmistyneenä. Olin kyllä tavannut matkoillani montakin vauhkoa hevosta, mutta nyt tuntui ajuri olevan tämän valjakon heikkohermo. Terävöitin aistejani. Pyysin kuskia katsomaan karttaani ja kertomaan edessä olevista kohteista. Kuski kääntyi kohti selittäessään tarjontaa. Tarkkaan katsoen huomasin nenänpielissä viherrystä ja silmäluomissa kukersi, kuin hometta olisi ollut. Myös hanskojen ja hihansuiden välistä paistava paljas nahka oli sävyltään lähellä seinäsammalta. Mies oli valonsyöjä!
Olin muka halunnut nähdä mutantin, no nyt sellainen istui edessäni. Eipä ihme että puhe uusmuotoisista oli saanut kuskini hytkymään. Puhuttamani deltat olivat kertoneet, että Juurilla oli enemmän mutantteja kuin muissa puistoissa yhteensä. Oli tavallaan huvittavaa että kuskikseni oli sattunut vihernahka.
Mutta mitä teki mutti turistipalvelussa ja miten salaatin serkku ylipäätään pysyi hengissä tuon vaatekasan keskellä?
Tiesin, että vihreät pärjäsivät kevyesti yhdellä pihvillä viikon, kunhan saivat päivänpaistetta päivittäin. Ruoka kyllä korvasi valon osittain, mutta pimeässä vihreet menivät kompostikuntoon alta kuukauden kummiskin, vaikka hunajaa olisivat syöneet!
Huhuttiin, että vihreissä oli ajatuslukijoita. Tarkistin asian. Ajurini ei ollut telepaatti vaan idiootti esillä ollessaan. Ilman isäntää liikkuvista mutanteista, myös vihreistä, maksettiin tapporahaa, ja ihmiseksi naamioituneesta tuplana. MKS ei virallisesti tapporahoja maksellut, mutta en ollut varma kaikista kyläpäälliköistä ja ainakin Vosissa olisi tililleni muutama satanen livahtanut heti kun olisin vienyt pään tai kädet poliisille.
Jätin pistoolin koteloonsa. Oli muutakin tekemistä kuin hullunrohkean aurinkoahmatin listiminen. Tuumailin tuokion, että kertoako havaintoni vai ei. Mies, sillä miksi muuksikaan tuota urospuolista olentoa kutsuisi, saattaisi ehkä pillastua ja käydä päälle kuin ahdistettu rotta, tai muuttua rennoksi, kun ei tarvitsisi olla koko aikaa varuillaan värinsä puolesta. Päätin pihdata tietojani ja tarkkailla tilannetta.
Tiessä oli siellä täällä sadan metrin pätkä päällystämätöntä uraa muinaismuistojen kunniaksi. Edellä kolistellut vankkuri nostatti melkoisen pölyn, joten käskin kuskia hidastaa ja pysytellä pilven perässä. Se ei paljoa apua ollut, kuin vastaan tuli rivakka ravuri keveiden vaunujensa kanssa.
Onneksi museotie loppui ja päästiin takaisin kunnolliselle metasementtitielle. Päällyste soi mukavan tasaisen kulkemisen kyydissä istujille, mutta oli ankaraa juhtien jaloille. Asiaa korjattiin käyttämällä elikoilla kumikenkiä antamassa joustoa askeleeseen. Pysyväismääräys kaikilla MKS:n alueilla, artikla 6, pykälä 3. Muistin, kun olin lukenut sitä lakia useamman kerran useammassa paikassa.
Pientareita koristi villinä kasvava metsikkö tammia, vaahteroita, setrirykelmiä ja poppelipusikkoja seuranaan mantelipistaaseja ja appelsiinipuita. Aluskasvillisuutena rehotti jättibalsamia, vattua ja kanukoita sekä puolta tusinaa laatua angervoja, osa kukassa osa pelkkää versoa vielä. Yleisvaikutelma oli kerta kaikkisen suloinen sekasotku kaikissa vihreän sävyissä koristeltuna talon kokoisilla kivenlohkareilla päällään liekoja, sammalta tai maksaruohoja jos järkäle oli valoisalla kohdalla. Kuva villistä luonnosta oli täysin onnistunut.
Reilun sadan metrin metsäpätkän jälkeen tieltä aukeni näkymä pieneen kylään. Tien varren kyltissä luki ” San Cecum. etelästä alppiviljelyä. aikamäärä 1100 e0 – 100 j0. Tosin jälkilukuna olisi voinut olla myös 1100 jälkeen nollan tai 1500. Ei siinä käsin kuokitussa rikkaruohopöheikössä vuosituhat tai kaksi mitään merkinnyt. Eikä kivistä kootuissa asumuksentapaisissakaan eroa ollut.
Lännen puolella oli jokunen talo ja kapea peltosoiro sekä melkein sadan metrin levyinen ja kilometrien mittainen hiekkainen ranta ihmisten leikkikentiksi. Vesirajassa ilakoi lauma turisteja. Syvemmällä seilasi parvi purtiloita, pikkukanootista kohtalaisen mittavaan huvijahtiin. Pilviä hipovat tuuliohjainten verkot huojahtelivat heikosti myödäten puhuripuuskia mutta suojaten juurellaan olevaa aluetta suurimmilta puuskilta ja aallontappajat tyynnyttivät tyrskyt vaarattomaan tasoon. Siis normaali rantanäkymä.
Paitsi, että asuntolautat puuttuivat. Tyynet pälvet olivat turhan panttina juurten puoleisella rannalla. Vain kiinteät tekosaaret kertoivat vedellisestä asumisesta. Sen sijaan lahden toisella puolen Thessanian rantavesissä jokaisen tuuliohjaimen juureen oli ankkuroitu kokonainen parvi kelluvia asuntoja.
Silmäsin sisämaahan päin. Vuori alkoi varsin läheltä tietä, nousten pienin kumparein ja jyrkin seinämin kohti taivaanlakea, niin että pilvihunnun taakse voi kuvitella vuorelle vaikka valkolakin, jopa kesällä. Ennenmuinoin niin oli ollutkin, mutta nyt Tellus oli kuumentunut, eikä ikijäätä ollut enää juuri missään. Pohjoisnavallakin viljeltiin ohraa.
Täällä peltojen suikaleet nousivat epämääräisinä palstoin kiemurrellen ja kaartaen vuoria päin. Metsän kielekkeet ja ennen kaikkea pusikot tunkivat varsin pitkälle viljelysten keskellä. Toisin kohdin viljelys kohosi varsin korkeallekin ja viljapelto muuttui pusikoksi siinä missä kyntäjä olisi kellahtanut selälleen ylöspäin kävellessään.
Muutama olkikattoinen kivikasa, paimenmajoja kai, tökötti pienenä ryhmänä vihreyden keskellä. Jokunen vuohi märehti rakennusten ja kivien välissä Siellä täällä ammotti luolan aukko pieni pengerrys terassinaan, niin ettei uninen turisti tippunut päistikkaa alas, kun tuli kivikauden asumuksesta aurinkoa ihailemaan.
Osa pengerryksistä oli viljelyskäytössä. Tunnistin viiniköynnökset, mutta pienemmän vihreän idefiointiin olisin tarvinnut a–pipon kaukokatseen, enkä viittyny virkapäähinettä turhan takia esitellä.
Toisessa kohtaa kymmenmetristen kivipaasien lauma törrötti Stonehengeä mukaillen kuin taivaasta pudonneena keskellä maissikasvustoa. Kivet olivat paikallaan. Megaliitit kuuluivat Välimerelliseenkin kulttuuriin, mutta mitä teki maissi ajassa ennen Kolumbuksen matkoja?
Pientareella laidunsi laiha lehmänkanttura kuivettuneen vanhuksen istuessa mättäällä naru kourassa. Rääsykasa, partahaituvista päätellen miespuolinen, ei katsettaan nostanut kun kopsuttelimme ohi. Toisaalla leppäpuskien ja poppelinvesojen välissä kolme kuttua järsi ruohotupsuja sieltä mistä löysivät. Tyttö, pukeutuneena vain takkuiseen tukkaansa, yritti pitää karjaa kurissa ja poissa pellosta.
Puolikasvuinen oras näytti hieman valjulta, annos typpeä olisi tehnyt terää. Liuskekivistä kasatun torpan vieressä levitteli lehtiään kaalit. Akka kanniskeli ikeen avulla kahta puista ämpäriä vesilastissa ja pikkupenska ammensi kiuluista kipolla vettä taimille. Hyvä lavastus, tosikastelu tehtäisiin yöllä, kun sadettimet käynnistyisivät. Toinen mahdollisuus oli tihkuputket mullan pinnassa ja vesi suoraan juurille. Kasvit kyllä vaikuttivat hieman nuupahtaneilta, oliskohan laitteissa vikaa.
Kummastelin viljan seassa pilkottavaan rikkakasvien runsautta. Eihän luomussa torjunta-aineita saa käyttää, mutta mekaaninen kitkentä oli suotavaa. Siksihän kylvökoneet vetivätkin siemenet riviin että robokuokkija voi ryömiä väleissä. Tienvarressa tosin esillä oli vain hajakylvö ilman rivejä. Näytössarka, tuumasin mielessäni ja harmittelin mallialueen laajuutta. Ei sitä hehtaaritolkulla tarvinnut esittää, jokunen neliö riitti!
Ei ihme, että alueen viljelytulot olivat romahtaneet. Toisaalta myös viljelijät olivat vähentyneet. Muistin tilastoista, että viisitoista prosenttia viljelijöistä oli sanonut sopimuksensa irti viimeisen kolmen vuoden aikana. Siis huomattavasti enemmän, kuin muilla alueilla.
Tusina rähjäisenoloista kivistä asumusta tökötti tien laidalla, katto-oljet repsottaen ja ovet vinkkurallaan eikä aurinkopaneeleista edes aavistusta. Nääntyneen oloinen äijänpaha punoi koria plataanin varjossa. Luiseva rakki ei jaksanut edes haukkua, makasi vain käpälät suorana isäntänsä vierellä.
Tienvarren peltoa ei kukaan hyysännyt, mutta keskemmällä mullattiin pottuja aasiriepua ajaen, niin arvelin. Aasi oli normaalin harmaa, vaan ajuri iloisen vihreä, paitsi mustia hiuksiaan ja ihokarvoja lukuunottamatta. Vihernahat kyllä rakastivat aurinkoa ja elivät valosta, mutta yleensä hekin suosivat shortseja, hipsereitä, minihametta tai jotain vastaavaa, mikä jätti paljon nahkaa paljaaksi vaan verhosi vyötäiset ja naisenpuolet vetivät usein tissiensäkin päälle peitettä. Varsin suosittuja olivat myös harsot ja verkkovaatteet, jotka varjostivat sopivasti suojaten pahimmalta paahteelta, mutta sallivat ihon nauttia auringon elähdyttävästä
Tällä yksilöllä ainoa asusteen tapainen oli oranssi orjapanta kaulassaan. Ihmettelin pantaa, yleensä vihreillä ei niitä käytetty ja olihan koko totus vääränsorttinen alueen aikaan nähden. Tosin potutkaan eivät oikeastaan vielä asiaan kuuluneet. Kasvi tuli Euroopan mantereelle Kolumbuksen myötä, sata vuotta kirjapainon keksimisen jälkeen.
Toisaalta, kylän esittämää vuostuhatta saattoi vain arvailla. Ainakaan aasinvaljaista tai akkain kuokasta sitä ei voinut päätellä. Malli oli kuvattu muinaisten faaraoiden hautoihin ja samalla kaavalla tehtyjä kaluja käytettiin yhä, varsinkin köyhimpien toimesta.
Lähellä metsänreunaa, varsin kaukana tiestä harrasteltiin kuuden yksilön rivistössä kitkennäksi kutsuttavaan toimintaa vihannesten keskellä. Uurastajat, osa kaapuihin kääriytyneinä, osa vailla paitaa ja yksi musta kauttaaltaan, kaapivat ja raapivat maata pitkävartisilla kuokantapaisilla.
Toiminta sinällään oli normaalia, mutta miksi takimmaisessa nurkassa? Näytöksethän piti pistää ajouran varrelle. Takamaat kuuluivat koneiden hoitoon, niin, ellei puskain suojissa luikerrellut toista tietä tai ylen suosittua ratsupolkua.
Musta serkun olemus vaikutti oudolta, joten otin kepin, kosketin kevyesti ajurin niskaa ja käskin seisauttaa. Penkoilin salkkuni sisältöä ja kiskoin esiin päähineen, jossa oli lippa silmille pantavaksi ja läpät korville käännettäväksi sekä vajaan vaaksan antenni päälaella sojottamassa ja löytyipä kapineesta mikkikin, joka asettui sopivasti suupieleen sanoja poimimaan.
Vempeleen näkeminen säväytti kuskiani pahemman kerran. No, kävihän siitä selväksi ainakin se, etten ollut turisti huvimatkalla, vaan jonkin sortin lain vahtikoira. Aistinlaajentajia ei ollut joka akalla, vaan kapine kuului viranomaisten kalusteisiin.
Vetäisin pipon päähäni, käänsin visiirin eteen ja säädin kaukokatseelle saadakseni selkeämmän kuvan pellon elävistä. A–pipon kautta sain varmuuden, että olin nähnyt oikein, eräs kitkijä ei ollut ihminen, ainakaan perinteissä merkityksessä. Asia kävi entistäkin paremmin esille kun väsynyt raataja oikaisi selkäänsä, puisteli jyhkeää päätään, raapi paljasta leukaansa ja ojensi (tosi)pitkiä käsivarsiaan sivulle. Oranssi hallintapanta välähti, kun olento venytti kaulaansa.
Toinenkin ahertaja seisahtui hetkeksi, otti vyöltään vesileilin ja tarjosi juomista toverilleen, joka alkoi pulputtaa nahkapullosta. Antaja sattui vilkaisemaan tielle ja sanoi jotain. Juomari kumartui salaman muka poimimaan maasta jotakin, yritti kai kätkeä hahmoaan.
Vaan turhaan se esitteli sänkistä takamustaan. Olin jo nähnyt näkemisen arvoisen, eli pärstän profiilin, joka oli lievästi kuonomainen, ja silmien yllä komeat kulmakaaret. Muutenkin olento oli varsinjykevä. Koska neanderdalilaiset olivat tiettävästi kuolleet sukupuuttoon, oli kuokkija selvä peikko.
Ihmettelin vain paljasta nahkaa. Karvat kuului mörköön kuin evät kalaan. Toivoin, että kyseessä oli otuksen oma mieliteko eikä jonkun muun määräys. Wladimir oli tosin vihjannut, että keisari Aleksanteri inhosi mörönkarvoja ja oli vaatinut karvakansaa luopumaan turkistaan tai tulisi tupenrapinat.
Panta oli kaulassa, vaan suhteet tuntuivat olevan kunnossa, kun isäntä uskaltautui käsivarren ulottuville orjastaan. No, yleensä kesyt möröt käyttäytyivät siivosti, eipä silti. Toivon rauhan olevan yleisominaisuus, sillä lajien välistä tappelua en ainakaan tähän soppaan mausteeksi kaivannut.
Liike metsän reunassa kiinnitti huomioni. Tammien takaa karautti joukko ritareita esiin kiiltävissä haarniskoissa ja ristikoristeiset viitat liehuen. Uljaat soturit porhalsivat vähääkään varomatta pitkin viljelyksiä kohti kuokkijoita, jotka kipittivät karkuun ratsut huomatessaan, turhaan. Kukapa sitä voi juosta kahdella koivella nelijalkaista pakoon? Yksi naisenpuoli napattiin kiinni ja kiskaistiin satulaan. Likka kirkui kuin huonon osuman saanut sika, kunnes kyytiin poiminut ritari läimäsi päähän.
Joku torppari sai johtavan ritarin ruoskasta sivalluksia niin että lyyhistyi maahan. Myös muut sankarit urhokkaat viuhtoivat innolla piiskojaan. Muutamat soturia leikkivät veijarit ajattivat uhrejaan pitempään, toiset lätkäisivät kohteensa nurin kerralla. Peikkokin sai osakseen sen verran sivalluksia, että nosteli käpälää silmien suojaksi ja sortui lanttujen sekaan.
Hullu! Itse en olisi ainakaan peikkoa piiskaamaan käynyt, en, vaikka allani olisi ollut kiitolaukan maailmanmestari. Möröllä on viiden miehen voimat. Tollo voi iskeä kiinni kuin haavoitettu eläin, välkky miettii kostoa pitempään, vartoen tilaisuutta tasata laskut vaikka vuoden päästä.
Ihmeekseni piiskatut eivät yrittäneet puolustautua. Olin jo lyönyt vetoa itseni kanssa, että mörkö sieppaisi ruoskan ja löylyttäisi hakkaajan hakkelukseksi ja muut sankarit samaan kasaan seuran vuoksi.
– Mikä rosvosakki tuo on? Kyselin ja hapuilin jo pistoolia kouraan.
– Teidän armonne, jalot ritarit kurittavat pakanallisia saraseeneja. Jos haluatte osallistua ristiretkelle, voitte kysyä asiaa Hovimarsalkan toimistosta Roomassa.
Siis teatteria. Rosvojen hyökkäykset ja taistelut yms. olivat varsin suosittuja museomaissa. Piiskansiimat pehmytmuovia, värisäiliö kahvassa ja napin painallus oikeassa kohdassa jolloin uhrin selkään tulee juormu joka paisuu nopeasti paukamaksi ja lähtee vedellä pois.
Ritarit laukkasivat pitkin sarkoja, niin että tierat lensivät. Hulvatonta tuhlausta! Porukka porhalsi eteemme ja saimme tervehdykseksi vain kunnon pölypilven. Osuivat tietysti sen päällystämättömän historian havinaan tuottavan pätkän kohdalla tielle törmäämään. Merkkasin miinuksen johtajalle, ei huomioinut tekonsa seurauksia perässä tuleville. Huomasin pian, ettei sakki piitannut myöskään edellä kolistelevista postivaunuista, vaan kaahasivat kahtapuolen ohi.
Katsoin vielä pellolle päin uudestaan. Jokin oli väärin. Väki ei pomppinutkaan nuttujaan ravistellen pystyyn, vaan liikkui kovin vaivalloisen oloisesti. Yhden puoleen kumarruttiin kuin vammoja katsomaan. Vaikutti siltä että apua tarvittiin. Käskin kuskia ajamaan suoraan tappelupaikalle, viis viljelyksistä, ritarilauma oli jo lahmannut kunnon uran paikalle.
– Se on kiellettyä. On pysyttävä tiellä, arvoisa rouva
– Älä siitä huoli, otan asiasta täyden vastuun. Anna mennä vaan.
Päässäni killui viranomaisen aistinlaajentaja ja olin ladannut sanoihin selkeän arvovaltaisen käskyn. Kuski totteli ja ohjasti humman vehnän sekaan.
Saapumiseni säikäytti paukamille hakatun porukan kauhun valtaan. Pari yritti mennä pakoonkin. (outoa!) Vetistelevä eukko hyvitteli maahan lyötyä keskenkasvuista poikaa. Toinen painoi kaksin kourin jalkaa josta tulvi verta. Joku mies roikotti saastaista rättiä tarjoten sitä siteeksi. Peikko, käsivarsissaan ja otsassaan pahat juormut, käännähti lapsen eteen, suojaten sitä omalla ruumiillaan. Silmistä leimusi viha. Sama tunne vallitsi koko sakin kesken. En piitannut siitä vaan astuin lähemmäs.
Katsahdin veristä kinttua. Näytti siltä kuin penskan pohjelihas olisi ruhjoutunut ja repeytynyt irti, kaiketi hevosen tallattua päälle.
– Miksei sidettä ole kiinnitetty? Missä on koko hätäpakkaus ja kenellä on ensiapukoulutus? Viskoin kysymyksiäni varsin tiukkaan sävyyn. Pakkaus piti säännön mukaan olla jokaisella ryhmällä tai vaikka yksin olijalla, ihan siksi että koska tahansa saattais vastaan tulla tikun sormeensa saanut turisti tai satulasta pudonnut seikkailija. Kumma, ettei salkkua oltu jo kiskaistu auki ja aloitettu verenseisautusta.
– Ei ole apulaukkua. Takarivistä kuului epäselvä inahdus. Käännähdin kuskini puoleen ja käskin:
– 103, hätäsalkku tänne.
Kuski nykäisi standardipaketin penkin alta ja avasi salkun. Esiin tuli desisuihke, verenseisauttaja, tuskatti sekä puhallettava lasta. Tarjosin tavaroita. Mörkö katsoi ensin tiukasti silmiin ja otti sitten koko pakkauksen ja antoi sen likaisimmalle tippasiskolle, mitä ikinä olen nähnyt. Aistin tunnelman muutoksen, kuin pilvi olisi väistynyt auringon edestä raivon vaihduttua ällistykseen. 103 vilkaisi minuun ja otti askeleen lasta kohti. Annoin luvan mennä auttamaan. Näppärästi häneltä kiristyssiteen laitto näytti sujuvankin.
– Mikä on ambulanssin saapumisarvio?
Sain vastaukseksi kummastelua, kuin olisin kysynyt matkalippua Marsiin. Tarkempi tenttaus selvitti, ettei paikallisilla ollut lupa käyttää sairaalan palveluita, eikä heillä ollut edes puhelinta! Johan on pirskatti! Kuka sellaista oli keksinyt. Terveystuvathan olivat juuri hätätapauksia varten. Siks toiseks toimiva puhelin oli pakollinen jokaisella! Mullakin oli sellainen, joten rimpautin pikana apuasemalle ja tilasin ambulanssin lennossa paikalle. Tulipa heti ja etsimättä mieleen, että, tässäkö selitys vakaina pysyneisiin terveysmenoihin vaikka turistimassa oli matkalippujen mukaan melkein tuplaantunut.
Kopterin saapumisajaksi arveltiin viittä minuuttia. Normaali aika, olihan Pisa varsin lähellä ja kopteri terveystuvan takapihalla. Mulla ei ollut niin kiirusta, ettenkö olisi ehtinyt vartoa apujoukkojen saapumista. Niinpä istuin tattina tantereella ja ihmettelin asioita. Haavat olivat oikeita, hyökkäys ja iskut olivat olleet totista totta. Miksi? Miksi ei peikko puolustautunut ja kuokkinut koko ritarisakkia muhennokseksi?
Ja miksei koko porukka nostanut kytkintä ja kävellyt matkoihinsa. Olihan tosin aita merestä mereen rajaten niemen Museomaaksi, mutta oli myös neljä porttia aidassa. Eikä porttivahdit pysäytelleet maasta poistuvia, vaan lähtijöille huikattiin että hyvää matkaa ja tervetuloa uudestaan. Vettäkin pitkin pääsi maailman ääriin. Olihan Juurilla kolmekymmentä virallista satamaa ja niistä pääsi niin itään kuin lähteen varmaan sadalla lautalla vuorokautta kohti. Sen lisäksi alueella seilasi taatusti yli tuhat yksityistä veneilijää, jotka poikkesivat satamiin tunniksi tai viikoksi ja tarjosivat joskus kyytiä liftareille.
Kopterin vaimea päkätys lopetti pähkäilyn. Ensihoitajat vilkuilivat ympärilleen ymmällään, kun yhtään turistia ei vinkunut tuskissaan. Lääkäri kääntyi puoleeni, olinhan ainoa vieras ja kaiken kukkurana a-pipo päässä viranomaisen merkkinä. Tohtorin udellessa vaivojani ja kutsun syytä ärjäisin äijää käyttämään silmiään, sillä uikuttava torpparintenava oli melkein jaloissani.
Apuväki väitti vastaan. Keisari oli kuulemma kieltänyt alamaisiltana hoidot ilman maksua. Käskin pyyhkiä käskyllä peräpäätä ja kaivaa sitä ennen siteet esiin. Ihmettelyyn tuumasin vaan, että ellei homma huvittanut, sopii harkita viran vaihtoa ja uutta asuinseutua, koska minun mielitekojeni takana oli koko MKS:n vaikutusvalta.
Vilautin puheitten perään virkamerkkiäni, ja kohteliaisuus kimmahti pilviin. Sanoin että sama hoito myös muteille kuin muillekin, mistä syntyi pienoinen puhahdus ja epäilyn tuulahdus. Muistutin siitä, että muut voivat olla hulluja, mutta tarpeeksi korkee komentaja saa vain oikkuja.
– Kuulkaas tippastiinat, nyt mitataan laastaria tarpeen eikä tarvitsijan muodon mukaan. Sama se olkoot, vaivanen karvaton mörkö tai vaatteisiin piiloutunut vihree, tuskattia nahkaa ja haavat umpeen.
Varmistin että ensihoitoa alettiin antamaan ja kapusin sitten rattaille, riisuin aistinlaajentajan ja käskin kuskia jatkamaan matkaa. Pääkoristeeni ja terveystoimijoiden kumarrukset ja tokaisut, että ”kyllä alfa” ”tapahtuu alfa”, olivat tehneet vaikutuksen vossikkaan. Äijä vilkuili arasti taaksepäin, selvästi jännittyneenä, kuin olisi pelännyt että seuraavaksi muutun lohikäärmeeksi tai jotain sen tapaista.
En aikonut katsella pelosta tärisevää ja jännittyneenä hikoilevaa hermokimppua puolta tuntia, mikä Roomaan vielä oli matkaa. Oli syytä levittää hieman rauhoitetta rattaille. Siispä kysäisin, kepeään keskustelusävyyn että mitä ukkeli tuumi alfan tekemistä.
– Teidän ylhäisyytenne on varmaan saapunut tarkastamaan alueen, saattamaan tiet turvallisiksi ja tekemään lopun mutanteista. Kuskin ääni oli jotenkin masentuneen alistunut.
– Olet osin oikeassa. Valvon, että sääntöjä noudatetaan, koska säännöt on tehty turvallisuutta ja yleistä hyvinvointia varten. Vaikkapa se, että vossikalla kuuluu olla puhelin ja ensiapulaukku ja että ajokalun tulee olla puhdas, valjaiden ehjät ja vetojuhdan kengitetty teräskumilla ja muutenkin hyväkuntoinen, se tuo turvallisuutta ja mukavuutta matkustukseen. Ensiaputaito kuskilla on ylimääräinen plussa. Sinulla on kaikki osiot kunnossa, läpäiset siis alfa-tarkastuksen huomautuksitta.
– Kiitoksia, teidän ylhäisyytenne. Kuski kumarsi ja hyvänmielen ailahdus valaisi olemusta. Virnistin vastaan ja jatkoin, ladaten sanoihini rauhallista arvovaltaa:
– Voit sanoa alfaksi tai tarkastajaksi, tai hällä väliä, miksi sanot, nimitys ei muuta tekoja. Kuten sinun työsi arvostelu ei muutu miksikään siitä että olet vihernahka.
Mies älähti kuin iskun saaneena ja yritti kiistää olemuksensa. Virnistin hieman häijysti ja tartuin ranteeseen, nostaen hihan kyynärtaipeeseen. Ruskea muuttui vaaksan verran ranteen yläpuolelta vihreäksi. Tai tarkkaan ottaen olisi saanut tottavieköön olla reippaasti vihreempääkin. Nahka oli hailakan kellertävää kuin kaks viikkoo lankun alla kitunut heinä.
Värinsä tunnustamaan joutunut miekkonen lysähti kasaan kuin puhkaistu ilmapallo. Näytti ihan kuin itkuntippa olisi tullut silmään kun kuski huokasi.
– En minä pahaa tarkoita. Halusin vain tienata…
– Kuten sanoin, hällä väliä. On yks hajun hailee, oletko vihree, ruskee tai sinipunainen jättipinko. Kuten sanoin, varusteesi ovat kunnossa ja olet taitava opas, ja se riittää. Muulla ei ole väliä palaneen pennisen vertaa.
– Keisarin kaarti hirttää ihmisenä esiintymisestä!
– Miten sitten uskallat olla turistipalvelussa?
– No tuota, rahalla saa kaikenlaista kivaa ja vossikkana tienaa tuplasti sen minkä jätelajittelussa tai kalanperkauksessa ja ulkotöissä päiväsaikaan on mukava olla, mutta en haluasi olla ihan alasti. No jaa.. No nyt joudun varmaan hirteen ihmisenä esiintymisestä, vai?
Kuski kiemurteli puheissaan ja salaisi sitä, mitä rahoillaan teki, mutta oli sydänjuuriaan myöten tosissaan pelkonsa kanssa. Otin alfan itsevarman tyylin käyttöön ja totesin.
– Älä höpötä. Olet hyvä vossikka ja se riittää. Naamiaisleikin vuoksi ei ketään tapeta, sehän on selvää. On yks lysti, mitä kukin päällään pitää ja missä, tai vaikka juoksee nakuna jos niin haluttaa. Sen sijaan se, että onko keisarin tallissa yhtä monta hevosta kuin kirjanpito esittää, ja miten ahkerasti villakoiria häädetään hotellin sängyn alta, ja onko roskiksesta löytyvät jätteet tulleet samoista kamoista, kuin firmalta on laskutettu, kiinnostaa kovastikin.
– Tutkitteko te jäteastioitakin? kuski tokaisi täysin ymmällä.
– Jep, jätteet juoruaa! Jos löydän Trivix- pusseja pesulan roskista, vaikka kirjanpidossa mainitaan Pilvenvalkea, joka on kolmanneksen kalliimpaa, niin alan kysellä, miksi kirjausvirhe. No, eihän puoli krediä pakettia kohti paljolta tunnu, mutta kun ostetaan kymmenentuhatta pussia vuodessa, niin välistä vetäjä tekee turhan ison lisätilin itselleen.
– Ymmärrän, kuski ynähti oivalluksen syttyessä silmiin ja sitten otus naurahti sanoen:
– Ja rulla Untuvaista maksaa saman kuin neljä Ekonomia.
Myönsin, että kurkin myös huussien sisuksia muutenkin kuin asioimismielessä ja jos tulisi vastaan halvimman luokan veskipaperia, mutta firmalta olisi tilattu kalleinta laatua, alkaisin vitivarmaan tivata, että missäs ne paremmat peräpyyhkeet ovatkaan. Miljoonan rullan vuosikulutuksessa pienikin hinnanero tuntuu.
– Tarkastaako alfa joka pömpelin ja levähdyspisteen? Koko alueella?
– En toki, en ikinä ehtisi, mutta kun yhdestä murahtaa, niin sata tulee järjestykseen. Eihän kukaan ei tiedä, että miltä nurkalta kurkkaan ja kiljasen että böö, paikat kuntoon!
Sanani saivat viherjätkän nauramaan, ja niin mä sen meinasinkin. Oli jotensakin mukavampi katsella iloista otusta kuin kauhusta tärisevää.
Vastaan tuli toinen kylänrääpäle, nimi oli eri ja vuosimalli kanssa, vaikka asiaa ei huomannut kuin tienvarren taulusta. Omenapuut olivat somasti täynnä pikku raakiletta ja sekalainen villien kukkien meri koristi pientareita houkutellen mehiläisiä. Muinaismalliset kekomaiset pesät kuhisivat elämää, ja ne olivat ainoat pirteät tapaukset koko pitäjässä.
Mutkaan kahtapuolen tietä oli kyhätty harmaista lohkareista ja savesta majoja, joilla ei ollut aikaa eikä kansallisuutta. Samanlaisia asunnoiksi kutsuttuja kivikasoja oli totisesti ollut kautta koko ihmisen historian, kaikkialla maailmassa mistä kiviä löytyi.
Raajarikko istui tienposkessa kerjuukuppi edessään, kuului asiaan. Mökkien seinustoilla lojui koiria ja kissoja joissa oli jäljellä enää nahka ja henki. Paljoa muuta ei ollut myöskään ryysykasoissa jotka edustivat ihmisiä. Nuupahtanut akka kutoi kangasta, huilaten joka viidennen pirraniskun jälkeen. Toinen yritti vahtia konttaavia ja taapertavia mukuloita parin vähän vanhemman kersan avulla.
Miten niitä olikin noin paljon, ja liki kaikki kai alta viiden? Eräs muksu vihersi ja oli virkein koko sakista. Yhdestä en saanut selvää, oliko se kakara vai koiranpenikka eli melkoisen varmana peikonpoikanen. Laiha emäntä nuokkui sitruunapuiden varjossa eikä edes yrittänyt kaupitella viiniä ja korppuja tomuiselta pöydältään. Kuuraaminen juuriharjalla olisi tehnyt terää joka iikalle ja pakka kangasta olisi huvennut helposti paikkatarpeiksi.
Asumusten imago vastasi varmasti muinaisen Euroopan maanmöyrijöiden oloja, mutta pitikö semmoinen kurjuuden riemuvoitto ladata tien laitaan tulijoita tervehtimään! Löytyi historiasta koreampaakin katsottavaa. Palatseissa olisi ollut valinnanvaraa ja linnoja löytyi tusinoittain, ihan aikakauteen sopiviakin.
Yksi esimerkki somisti pellonkulmaa. Viidellä suipolla tornilla koreileva marmorilinna seisoi kylän laidalla, muurilla yksityisyyttään varjellen. Portti oli kiinni. Siis jonkun yksityisen pohatan vuokramökki. Ei mitään outoa. oli ihan tavallista, että Säätiö vuokrasi alueiltaan joko valmiita paikan henkeen ja imagoon sopivia rakennuksia tai tontteja, joille sai rakentaa oikean arkkitehtuurin omaavia teelmyksiä huvilakäyttöön. Muinaismaissa rakennusten oli siis oltava muinaistyylisiä, ulkoapäin.
Olin jokusen kerran urani aikana käynyt Euroopan juurilla. viimeksi yksitoista vuotta sitten. En muistanut tälläistä painajaispaikkaa niiltä reissuilta, mutta yleensähän minä käytinkin tunnelijunaa kulkien suurimpia kyliä nuuskimassa. Sen tiesin, ettei tribuunin aikana raunioissa asuttu, vaikka muinaisuutta esitettiin.
Miten kummassa koko kylän rakennukset olivat voineet mennä noin huonoon kuntoon. Repsottavien pintarakenteiden alta paistoi värjäämätöntä harmaata metasementtiä, josta talojen runko tehtiin. Eihän se, että esitettiin kivikautta tarkoittanut sitä että ihmisten tarvitsi majailla alkeellisesti kiviläjässä, vaan asumukset olivat standarditaloja, tupakeittiö, kylmävarasto ja kylppäri ynnä huone henkeä kohti, ja lisätilaa sai tarpeen mukaan. Yleinen rakennusvauhti oli tuhat kuutiota viikossa.
Esityksissä asunnot verhottiin sopivin materiaalein näyttämään joko olkimajalta, kivitalolta tai vaikka iglulta. Nyt näytti sitä että päällyskerrokset olivat sortumassa takaisin luonnon läjiksi, niin että sementtiset sisäseinät jäisivät jokaisen nähtäväksi. Katot olisivat kaivanneet uusimista ja pihat siistimistä.
Ja mitä oli tapahtunut hyväntuulisille emännille jotka tarjoilivat juotavaa ja syötävää ja matkamuistoja tienvarren kioskeistaan tai turpeenpuskijoille jotka kuokkiinsa nojaillen juoruilivat keskenään, kun moottorikalut hoitivat pihapellot kuntoon yön aikana ja takapellot päivänvalolla, tehden tunnissa sen, minkä kymmenen miestä päivässä.
Kyselin asiasta kuskiltani. Ensin ukkeli aikoi vaieta, mutta houkuttelin sanoja esiin ja lopulta sain selityksen:
– Armollinen keisari on varmaankin ulosmitannut kaikki tehdastavarat kattojen aurinkopaneeleista kellarin kylmäkoneisiin. Jos ei maksa kuukausiveroa, kaartilaiset hakevat tavarat talosta ja saattavat viedä jonkun asukkaista orjaksikin. Jos tappelee vastaa, joutuu pakkotyöhön keisarin pellolle tai sirkukseen taistelemaan, vaikka olisi ihminenkin, jos on köyhä.
Kuskini kertomus nostatti karvat pystyyn. Pihkura sentään, asiat taisivat olla pahemmin kuin nuoret olivat osanneet valistaa, tai uskaltaneet kertoa.
Pellot loppuivat värihernepensaiden aitamaan. Tammet kohosivat mahtavina ja poppelit tuoksuivat kun ajo kulki välimetsän kautta seuraavaan kyläkuntaan. Viiden minuutin ravin ja loivan nousun päässä avautui uusi näkymä.
Karthagossa tervetuloa toivotti nelitorninen kullankimaltava temppeli, tulipunaiset sipulikupolit pilvien kuvia heijastellen, koreana kun satukirjan kuva. Rakennus olisi voinut olla Hagia Sofian haamu tai Pietarin kirkon kummitus, vaikka veikkasin kyllä talon mallin löytyneen satukirjasta kohdasta Ruusunen tai Lumikki ja rakennetuksi viimeisen tarkastuksen jälkeen.
Metasementti mahdollisti nopean rakentamisen. Tarvitsi vaan latoa muotit haluttuun muotoon kuin penskat rakennuspalikkansa ja sitten vaan sementti, väripigmentit ja liimat myllyyn ja mäski muotteihin. Viikossa tekele kuivui kivikovaksi ja oli valmiiksi maalattukin, vaikka viittä sävyä samaan seinään sateenkaaren tapaan sekotettuna, jos niin tahtoi.
Tekemisen helppous villitsi arkkitehtejä kokeilemaan mielettömyyden rajoja. Siinä mielessä satulinna oli ihan järkevää linjaa, kaikki katonharjatkin ylöspäin, ja seinät liki suorat. Sementtiin kelpasi niin kivi kuin savikin, eikä kuljetuskustannuksia tullut, kun ainekset voi kaapia rakennuspaikalta. Perustalo, kolme huonetta, keittiö ja kylppäri, valmistui parissa viikossa, toinen tekoa toinen kuivumisen odottelua. Palatsinkin sai tehtyä kuukaudessa kaikilla herkuilla, erkkereillä, parvekkeilla ja patiolla kuorrutettuna. Joten kun ekaa mäskiä valettaessa lähetti kutsun, että tervetuloa tupareihin, ehtivät kutsutut nipinnapin juhlakolttunsa pesettää ja silottaa, kun pytinki oli jo valmis
Kyselin palatsiunelman rakennusaikaa. 103 kertoili, että kolmisen vuotta se oli siinä maisemaa sulostuttanut ja toiminut ristiritarein tukikohtana. Päätin, että siinä on yksi alfa–tarkastuksen kohde ihan etsimättä.
Temppelin vieressä hohti lumenvalkea suuri teltta ja sen seinustalla nuokkui puolentusinaa pörröistä hevosta barbaarityyliin loimin ja tupsuisin ohjin koristeltuna. Seebu märehti heiniään ja kamelia murjotti polvillaan. Teltan ja temppelin naapurina kohosi muovisilla palmunlehdillä katettu verstas, jossa kudottiin pystypuilla itämaisia mattoja. Osa kutojista vaikutti vanhainkodin asukkailta, loput olisi kuuluneet aapista tavaamaan, ellei peräti lastentarhaan!
Töllötin kulmat kurtussa telttaa ja matontekijöitä. Mitä vietävää ne tekivät jorpakon tällä rannalla. Jurtta oli kotoisin Mongoliasta ja matot kuuluivat Faraon valtakunnan tuotteisiin sekä Arabian tuhat ja yksi tarinaa–esitykseen Bagdadin teemapuistoon, eikä kameli ollut eurooppalainen elikko
No, toisaalta Välimeren väki oli hankala tapaus. Kreikkalaiskansat olivat seilanneet sinne ja tänne ja roomalaiset riekkuneet Turkista Englantiin. Sitten kohta ottomaanit päättivät hieman retkeillä ja kävivät leikkimässä valtakunnan valtiasta muutaman sata vuotta aina Tonavan tienoilla asti. Seudulla olivat pitäneet piknikkiään myös frankit ja viikingit ennen kirjapainon keksintää ja ehtipä kulmakunnalla pyörähtää visiitillä myös ostrogootit ja visigootit ja hunnitkin joskus mainittiin, joten tervetuloa kansainväliseen kalabaliikkiin!
Havaitsin arabiteeman jatkuvan myös ovivahdissa. Turbaanit yleensä yhdistetään arabeihin ja vartiota suorittava ihrakasa oli kietonut puolen lakanaa nuppinsa koristeeksi. Myöskin vesipiippu, jota sälli lutkutti ahnaasti kuin vauva tuttia, kuului mielestäni sheikkien olemukseen.
En tosin saanut selvää näin kaukaa katsoen, että oliko jäbä heikon parrankasvun omaava sulttaani vai harvinaisen partainen eunukki. Kynttä kovempaa korsto kylläkin harrasti antaumuksella. Perinteisen viisisiimaisen ruoskan lisäksi aseena oli myös sähköpiiska, tai ainakin harmaa kepakko näytti samalta, millä äkäisiä elikoita kuritettiin. Oudon raju vartiointi keskentekoisille matkamuistoille, tuumailin ja vilkaisin tarkemmin kutovia ihmisenkuvia. Mieleen tuli että vahti istui varmistamassa että matkamuistoja tehtiin, eikä vai oltu tekevinään.
Katoksen vierustalla oli myymälä. Kauppiaan virkaa toimitteli kirjaimellisesta kiireestä kantapäähän mustaan kaapuun verhoutunut olento. Puvun malli oli napattu ilmeisesti Bernin filmeistä joissa esitettiin itämaista naismuotia vuostuhannen takaa, ellei kyseessä ollut Aku Ankan roistosankari Musta Kaapu. Kummin vain, molemmat väärin esityksen aikaan ja paikkaan
Myymälän hyllyt pursuilivat mattoja, arvatenkin katoksesta tulleita, sekä koreja, laukkuja, pikkupatsaita ja muuta tavaraa, joko aitoja käsitöitä tai jossain tehtaissa prässättyjä, mikä sen äkkipäätä ohimennen selvitti.
Tien toisella laidalla pesäänsä piti vaalealettinen ja partainen mutta naamaltaan varsin tummanpuhuva viikinki. Tarjolla oli Thorin simaa, pontikkaa, Olympoksen nektaria sekä Bayerin olutta, ainakin ilmoitustaulun mukaan. Tarjoilijoina kipitti neitosia jotka keikuttelivat viehkeästi takamuksiaan ja sulkapäähineitään. Olisi äijä saanut tehdä itsestään roomalaisen ja viinituvasta tavernan, niin täydestä olisi mennyt. Viikingit kylläkin kuuluivat Rooman historiaan, mutta esittäjä oli turhan tumman pohjan pojaksi. Likatkin olisivat voineet pistellä päähänsä laakerinlehtiä sulkien sijasta, niin juttu olis saatu täydet plussat. Nyt tuli pikku miinus tyylirikosta.
Tammitynnyrit olivat okay, niihin ei vuosiluvut tai tekopaikka vaikuttanut, pönttö mikä pönttö. Samoin suuret amforat, viinirypäletertut korvakkeistaan roikkuen olivat paikallaan. Hana pohjan lähellä oli sovellusta ja käyttömukavuuden halua, mutta muodoiltaan sen sortin saaveja olivat jo foinikialaiset harrastaneet. Tarjoilutuopit sen sijaan oli hankittu bubitukusta. Samaa mallia, särkymätöntä tekokristallia käytettiin kapakoissa yltyleensä. Miksei puujäljitelmää tai saven kopiota, niitäkin oli tarjolla. Ja kaiken huipuksi muoviliina joka ei muuta yrittänytkään olla vaan levitteli sinisiä ja vihreitä ruutujaan reilusti yli pöytäpinnan.
Viinituvan naapuri sai kulmani kurtistumaan. Tekele oli kotoisin Kiinasta eikä Roomasta. Kuuskulmainen pytinki, viis kerrosta kattoja päällekkäin ja joka räystäänkulmalla lohikäärme kurkkimassa ja Buddha portailla istumassa, tottakai. Olin tavannut saman pagodi–insinöörin tekosia vähän kaikkialla, Villistä lännestä Andeille ja olipa yksi versio ehtinyt myös Klondikken Kultajoelle.
Fantasiaan mahtui mitä vaan, eikä Utopiassa kummasteltu yhtään mitään, niin kiinalaistemppeli kuin avaruusaluskin. Vain Himalajan Taivaanlaella ja Loistavassa Kiinassa dagodi oli paikallaan.
Rakennuksen ovet olivat selkosellaan ja jos rakennelma oli väärässä paikassa, niin ei sieltä ulos tulvivat musiikkimöykkäkään ollut kohdallaan, ei ajassa eikä paikassa. Jadsaruu–bändi päästeli täysillä, siis soittokone oli täysillä. Huippukuulu bändi soitti vain suurimmissa konserttihalleissa livenä. Muut saivat tyytyä holovisioon. Salaisen sylin seksikäs mourunta oli helposti tunnistettavissa, kun tähtönen vonkui rakastajaa rinnoilleen.
Taitaisi siinä jollain uskontoihmisellä olla jotain sanomista kun temppelin kuori oli sisustettu tanssisalongiksi.
Hotellin vieressä oli olkikattoinen rakennus jonka mainoskylttiä kuvitti tuoppi ja pullo, varmuuden vuoksi, jos vaikka sana -kabaki- olisi ollut outo. Kapakan takana kohosi parikerroksien rakennus. Katonlappeeseen kuvattu lemmiskelevä pari kertoi talon tarkoituksen ja tarjonnan kaikilla kielillä.
Tien varrelle oli pystytetty myös upea talli. Ulkoa pylväspalatsi toi mieleen herrain huvilan. Paikasta sai vuokrata hevosia, muuleja, vihreän norsun ja kameleita sekä koiria yksin tai tusinoittain, tarpeen ja mielen mukaan. Lisämaksusta mukaan tuli myös kennelmestari. Aseina sai käyttää ihan mitä tahansa lingosta ja keihäästä lasertähtäinkivääriin. Pahoin pelkäsin että tiskin alta sai mellakkahaulikonkin, vaikka sen käyttö oli sallittu vain viranomaisille. Riistaksi tarjottiin kettuja, kauriita, susia, karhuja, leijonia, Leopardeja, hirviä, alkuhärkiä, peuroja, besoaareja, fasaaneita, peltopyitä ja sikoja, villi tai kesymalli halun mukaan.
Juoksuun laskettava eläin varustettiin tutkapannalla, tottakai. Eihän kallis saalis saanut joutua teille tuntemattomille tai päästä muuten pakoon. Saaliin kulun näki navigaattorista metrin tarkkuudella. Elikot voi tilata myös huumattuna jos ei halunnut ravata risukossa kovin pitkään.
Huokasin kyllästyneenä, jo nyt. Eikö edes yksi kylä voinut pysyä kuosissaan tai edes oikealla mantereella. Vain tanssiva robottiparaati puuttui!
Tien vierellä pieni leipomo julisti paistavansa kaiken kiviuunissa. Käskin pysähtyä paikalle, ruokaisan hajun houkuttamana. Kävin ostamassa hieman evästä ja samalla silmäsin paikkoja arvioiden, tosin mitään sanomatta ja arvoani kertomatta. Tosin ei ollut aihetta huomautuksiinkaan. Leikkeleet ja juomat olivat siististi ja kunnolla jäähdytettyjä. Hyvät uutiset ehtisi kertoa huomennakin. Leipuri ilahtuisi alfan kiitoskortista myös ensi kuussa yhtä hyvin kuin nyt.
Kylä päättyi korkkitammimetsään. Kuoritut puut olivat kuin aaveiden paraati seisoessaan alastomina kahtapuolen tietä. Vaikea uskoa, mutta parin vuoden päästä niillä olis jo taas tumma kuori ja kymmenen vuoden kuluttua voitaisiin kuoria uudestaan. Tammien jälkeen tuli kapea oliivilehto. Se, kuten tammetkin olivat oikeassa ajassa ja paikassa ja vaikuttivat suorastaan rauhoittavasti.
Tien laitaa oli laajennettu ja kalliota louhittu, ilmeisesti kiviaines käytetty saman tien metasementtiä turvakaiteen tekoon ja pariin muuhun juttuun. Pyysin kuskia pysähtymään ihaillakseni paikan villiä kauneutta.
Levikkeen laidalla oli matala porrasrakennelma ja korokkeella koppero, tyyliä italia, inkat tai indus, kivistä kasaajia kaikki, ja ilman laastia ladotuista lohkareista tulee saman sortin mökkerö, olipa tekijä kuka tahansa ja millä vuosisadalla vaan. Rappusia vahtivat sementistä sorvatut soturinkuvatukset muistuttivat kovin mayojen tekeleitä.
Lupiinit, metriset hamput ja jättibalsamit ponnistelivat parastaan, parhaansa peittääkseen tienvarren kivikoita. Levähdyspaikan turvakaidetta kiersi päivänsini, eikä siitä ollut sanomista. Täydestä roskapöntöstä kylläkin.
Vilkaisin kuskiani. Ajuri oli edelleen jännittynyt ja melkoisen hermoilevan oloinen. Kaikesta päätellen miekkonen ei vieläkään oikein tiennyt, mitä alfat tekivät. Niinpä päätin antaa esityksen ja suorittaa alfa–tarkastuksen tismalleen ohjesäännön mukaan.
Käskin matkista levittämän leukansa ja kääntämään tarkastusvälineet esiin. Otin nipun todistepusseja ja tyrkkäsin muovit kuskin kouraan, pyytäen häntä kanniskelemaan tavaroita. Vedin a–pipon päähän ja nappasin saastarin kouraan ja kävelin kompostoivalle yleisövessalle. Avasin kopperon oven ja kytkin lähetyksen päälle. Sanelin tiedoksi päämajaan:
– Pyyhepaperi ekonomia, vararullia riittävästi. Kuiviketynnyri täysi, koppi hajuton. Pesuallas aikakatkaisijalla ja ilmakuivurilla, toimivat, seinillä töhryjä, muttei haittaavasti. Lattia hieman roskainen.
Laskin vettä hanasta saastarin tunnisteviiksille. Viisari pysyi valkealla joten vesi oli juomakelpoista. Otin suikaleen vessapaperia. Pyyhkäisin sillä lattiaa ja suljin paperin pussiin. Toisella palalla hinkkasin hetken istuimen reunaa ja sekin päätyi säilöön ja aikanaan bakteerilaskentaan. Siitä näkisi, kuinka ahkerasti paikkoja putsattiin. Jatkoi tarkastusta ulos ja sanelin rannikkeeseen:
– Roskakatos ylipursuava. Paikasta vastaavan nimi töhritty lukukelvottomaksi, keskinkertaista. Tasanteen turvakaiteet ehjät. Penkit puhtaat. Koristeet väärään kulttuuriin kuuluvat. Yleisarvosana tyydyttävä.
Käänsi a–pipon säätimiä röntgen–tasolle ja luin tarkennuksella töhryn alta valvojan tunnukset ja totesin työn tehdyksi. Suljin todistepussit ja aistinlaajentajan matkalaukkuun.
Sitten päätin, että oli ruokatauon paikka ja aukaisin Karthagosta ostamani eväspaketin, panin sen kahtia ja annoin puolet patongista ja mehutetran kuskille käskien ukkelia panemaan tavarat tuulensuojaan.
Tekoni oli vossikasta niin yllättävä, että kiitoskin loisti silmissä viisi sekuntia, ennenkuin osasi suusta ulos.
Söimme kaikessa rauhassa ja hiljaisuudessa. Mutustellessani junttapullaa lueskentelin levikkeen opastaulua. Ylämäkeen osoitteleva esite selvitti nuolen suunnasta löytyvän muinaisen Minotauruksen palatsi todeksi tehtynä. Esite leuhki sadalla fantastisella ja ruhtinaallisella petipaikalla palatsissa sekä labyrintin laitojen lehtimajoissa. Fantasiaa diggaaville oli tarjolla keijujen, satyyrien ja nymfien seuraa. Muun sortin ajantappo-tavoiksi ehdoteltiin seikkailua labyrintissä ja aarteen etsintää luolissa.
”Turvallisuus” pamahti mieleeni. Noissa rinteissä riitti luolia kuin reikiä emmentalissa, joten turistien leikkipaikka sieti olla selkeästi rajattu ja ylimääräiset onkalot metasementillä tukitut. Muuten voisi vierailijat eksyä joko luonnon luolaan tai sotkun vuosisatana pommisuojiksi ja herran bunkkereiksi kaivettuihin tunneleihin.
Teki melkein mieli lähteä kurkkaamaan, millainen hilpeä kulttuurikeitos ja tarujen sekametelisoppa terasseilla majaili. Hällä väliä, jos kaikki ei ihan historiankirjan mukaan mennytkään, tärkeintä oli että turistit tykkäsivät eikä kenenkään henki ollut vaarassa. Toisaalta olihan Minotaurus ainakin nimenä ihan paikallaan ja huvipuodin pihassa saattaisi malkeksia joku hemmo muovinen sonninpää harteillaan vieraita vastaanottamassa. Todennäköisimmin vieraita vastassa olisi Minotaurus–robotti, joka jaksaisi mölähtää viiden minuutin välein ja kupsutella karitetta ilmaan ympäri vuorokauden. Pistin mieleen, että paikka pitäisi katsastaa, kunhan ehtisin.
Levikkeen kohdilta tie haaraantui itään kohti vuorten jyhkeitä seinämiä ja kaukana sinertäviä huippuja. Kaikkialla paistoi viljelysten läiskiä ja valkeita taloryppäitä kuin pilkkuja Leopardin turkissa. Hyvä tasainen tie ja sen sivulla terassipellot kertoivat, että ainakin joskus oli asioista pidetty huolta. Olkootkin että viiniköynnökset roikkuivat villiintyneinä ja poppeli ja angervot valtasivat tilaa viljelyksiltä.
Kohteeni oli Rooma, joten käskin ohjastaa alaspäin rannikolle. Ohitimme vesipuiston. Mainoksen mukaan tarjolla oli laavalasinen liukumäki, suihkulähdekylpylä ja uisteenvetoa kaleerin kyydissä sekä vesihiihtoa moottoriveneen vedossa ynnä mahdollisuus sukeltaa oma helmi simpukkaviljelmältä ja nautiskella ravintola Poseidonissa sataa sorttia simpukka- ja kalaruokia.
Ilmalla täytetty pomppulinna rantavedessä ei ollut takuulla Poseidonin aikaista mutta nykypäivän penikat tuntuivat pitävän paikasta hurjasti, mikäli melutasosta jotain voi päätellä. Kirkuna ylitti lokkiparven kailotuksen. Toivottavasti lastenvahti käytti kuulosuojaimia, aihetta ainakin olisi ollut.
Tien laidalla hotelliravintola Meritähti tarjosi ruokaa ja vuoteita. Rannan lähellä Venuksen Vaahtola kutsui hemmotteluhoitoihin ja nauttimaan erilaisista altaista ja kylvyistä. Tievarren tapahtumakalenteri ilmoitti noitien ja druidien kokouksen olevan käynnissä. Sen kyllä näkikin. Valkoisia ja mustia kaapuja hulmahteli tavallisten turistien joukossa seassa runsain määrin.
Okei, velhot, noidat ja sen sellaiset kuuluivat muinaiseen Eurooppaan. Mustat tötteröhatutkin olivat paikallaan. Sen sijaan muista asusteista olisi sietänyt sanoa, ettei antiikissa tunnettu uimapukuja, ei ainakaan loistoväreissä hehkuvia. Joten, joko hattu pois tai kaapu päälle!
Epäilin myös syvästi, ettei vesihiihto moottoriveneen vauhdittamana kuulunut druidien harrastuksiin tai shamaanien toimiin. Mutta niinpä vain näytti noitapiiriläiset viilettävän vesisuksilla, tötteröhatut tiukasi kuminauhalla leuan alta kiinni sidottuna ja mustat häivesilkkibikinit välkkyen. Vetoveneiden raivoisa ulvonta antoi taustamusiikkia yleiselle ilonpidolle ja satunnaiset torventoitotukset ylittivät joka kakaralauman kiljunnan.
Tarkastusmatka oli vasta alussa ja heti hyppi silmille epämääräisyyksiä. Ilmeisesti kukaan ei piitannut siitä oliko esitys antiikkia tai edes Eurooppaa. Tuskin mikään kuului aikaan ennen kirjapainon keksimistä, kuten ei katamaarikaan kuulunut Välimeren rannalle, varsinkaan holonäytöillä ja interaktiivisella ajosimulaattorilla sisustettuna, vaan hällä väliä. En ole aitousvastaava vaan kassavastaava.
Turisteilla vaikutti olevan hauskaa ja paikka taisi tuottaa rutkasti paremmin kuin joku noitalitkun kaupustelu, vaikka sitäkin kaiketikin harrastettiin. Asiaa voisi toki fiksata ja nimetä paikan Poseidonin uneksi. Unessahan on kaikki mahdollista, varsinkin jumalille!
