Euroopan juuret
vuosi3990
Aleksanteri Horus seisoskeli salin keskellä miettien että vihdoinkin vanha Gabriel oli tajunnut jäädä eläkkeelle ja matkustaa muualle. Heti saatuaan nimityksen Euroopan Juurten aluepäälliköksi Aleksanteri oli ottanut käyttöönsä keisari– tittelin. Se tuntui jotenkin sopivalta, vaikka hänen Roomansa olikin vain vajaan kymmenentuhannen asukkaan turistirysä. Tai, Rooma oli vain hallintokeskus ja keisarin alaisuuteen kuului koko museomaa, kaikki sen kahdeksan kaupunkia ja sata kyläkuntaa ja alueella vieraili liki kolme miljoonaa turistia vuodessa. Rahavirroista sopi napata osa sivuun, eikä kukaan huomaisi mitään, varsinkin kun aluepäällikkö sai järjestellä virkapaikkansa toiminnan liki mielensä mukaan. Vain Alfa–tarkastaja saattoi muuttaa määräykset, joko omin valtuuksin tai suosittelemalla johtokunnalle muutoksia.
Nuorena Aleksanteri oli haaveillut alfa– tarkastajan virasta, mutta todennut että virkailijalinjalla pääsi etenemään nopeammin ja aluepäällikön ja osastopäällikön paikkoja oli huomattavasti runsaammin kuin alfojen titteleitä tarjolla. Aluepäälliköllä oli alueensa sisällä melkein yhtä paljon valtaa kuin alfalla, eikä alfat tarkastaneet toimipisteitä kuin kerran viidessä vuodessa. Euroopan juuret oli tarkastettu äskettäin. Se tiesi, ettei alfa tulisi ihan heti uudestaan nurkkia nuuskimaan. Normaalisti suurtarkastus tehtiin vain kuuden vuoden välein.
Aleksanteri tuumaili muutamaa asiaa ja kutsui muutamia ja pokerikavereitaan päivälliselle ja neuvonpitoon. Yhteistä kaikille oli Säätiön toimipisteiden johtaminen ja palkollisten paimennus. Ensin nautittiin hyviä ruokia ja vielä parempia viinejä. Tunnelman kehityttyä sopivaksi Aleksanteri esitti ideansa ja kyseli:
– Mitäpä tuumaatte? Vaihdetaan osa väestä mutteihin.
– Mutta mitä se hyödyttää? viininviljelijä kysyi
– Eihän yksi renki paljoa tienaa mutta kymmenen tili yhdessä on läjä rahaa. Eikä päämaja kysy miltä Mikki ja Mooni näyttävät. Tilit tulee tilinumeron perusteella ja tilisiirrothan on helppo tehdä. Niin ja jos tarjotaan asunto ja ruoka, on siitä saatava kunnon korvaus. Ja mitä mutti palkalla tekee kun ei saa kauppaan mennä eikä oikeastaan edes kulkea julkisilla paikoilla ilman taluttajaa! Aleksanteri selitti
– Entä mistä otat mutantit. No, onhan niitä kalatehtailla ja jätteenlajittelussa, mutta ei kovin monta. Nekö me värvätään? Villejä on turha yrittääkään kiinni. Ne piileksii luolissa ja vuorilla on luolia kuin emmentaalissa reikiä. Huvipuiston tirehtööri väitti
– Onhan mutantteja muuallakin. Tiedän tyypin joka voi tuoda muutamia. Hallintapanta taltuttaa hurjimmankin. Viinitarhuri vakuutti.
– Mehän esittelemme täällä muinaisia tapoja ja antiikin aikaan kuului myös hirttäjäiset ja muut kuritukset torilla. Jospa siis vaihdetään näytösrobotit tarpeen vaatiessa niskuroijiin. Kun joku saa kunnolla selkäänsä tai roikkuu hirressä, niin eiköhän muut tokene tottelemaan. Aleksanteri naureskeli
– Entä jos joku alkaa valittaa niistä rangaistuksista? tirehtööri epäröi
– Pyh, kuka muteista välittää. Aleksanteri tuhahti
****
Aamuyön unisina tunteina hiipi sekalainen joukkoa Colosseumin seinänviertä äänettömin askelin, pysytellen katuvalojen ulottumattomissa. Etummaisena kulkeva kohotti kättään aavistuksen verran. Muut seisahtuivat, mutta johtaja jatkoi pari askelta, erkani seinästä ja alkoi lallatellen hoiperrella jalkakäytävälle, mutta pysytteli soihtua matkivien katulamppujen valopiirin rajoilla.
Legioonan kärrypartio seisautti hevosen, ja kyseli kulkijan osoitetta ja vointia. Hoippuja hikkasi olevansa menossa hotelliin ja voivansa upeasti, mutta pyllähti istualleen. Haparoiva ylösnousun yritys sai legioonalaiset loikkaamaan kärryltä. Olihan ihmistä autettava hädän tullen, ja juuri siksi he partioivatkin, korjaamassa juopuneet ja uupuneet turistit hotellin huomaan. Kuljetus vuoteeseen kuului Euroopan juurilla ilmaispalveluihin kuten yleiset vessat ja vapaa vedenkäyttöoikeus suihkulähteissä.
– Kiitos kaunis pojat, ja nyt hipihiljaa, ellei tee mieli tyrmäri−iskua masuun. Juoppo sanoi selkeästi, näyttäen mustaa rasiaa. Legioonalaiset vakuuttivat antautuvansa ja käyttäytyvänsä siivosti. Aseensakin he luovuttivat nurinoitta. Eipä siinä paljoa pullikoida kun tyrmäri kutittaa kylkeä.
Aloillaan olo tosin otti lujille, kun varjoista ilmaantui kolme karvaista pitkäkouraista olentoa, eikä niillä ollut hallintapantoja kaulassaan. Vapaa mörkö sai useimmiten pelkoa mieliin, myös turva–alan ammattilaisille. Sotilaat olisivat mieluusti pötkinyt pakoon, mutta he tiesivät häviävänsä juoksussa mörölle, ja ainakin tyrmärin salamalle.
– Juttu jatkuu näin. Menemme nätisti tuonne Colosseumin ja sitten avaatte joka putkan. Vastineeksi kiltistä käytöksestä säästytte mustelmilta.” Sanojan äänessä oli sellainen tahdonvoima, ettei vastaansanominen käynyt edes mielessä. Yksi mörkö otti hevosen huolekseen. Sotilaat marssivat nöyrästi areenan sivuovelle.
Vasta hallin valoissa miehet hätkähtivät huomaamaan, että komentaja oli vihernahka. Vihreitä ei pelätty eikä inhottukaan, vaan heihin suhtauduttiin kuin kotieläimiin. Tarpeellisia töissään ja muuten saivat pysyä hiljaa syrjässä. Tosin robotit olivat lähes tyystin syrjäyttäneet elävät myös peltotöissä, mutta toisinaan pelloilla ja puutarhoissa vielä näki vihreitä raatamassa.
Oli häpeä joutua mutin komennukseen, melkein kuin aasi olisi ottanut ohjat. Nyt tosin ei ollut vaihtoehtoja. Käsky iski mieleen niin vahvana, ettei kumpikaan epäröinyt sekuntiaan tottelun suhteen.
Sellien ovet kolisivat. Viisi tavallista miestä, kaksi naista, kaksi verihaavoilla olevaa mörköä, terveeltä näyttävä mutta pahasti säikky vihreä nainen ja häkeltynyt pinko komennettiin ulos. Tunkeutujien johtaja näytti ruohonvihreän naamansa, hymyille valkeat hampaat välkkyen ja sanoi:
– Viekää kenraalille ja Aleksanterille sellaiset terveiset, että mutantit sietää jättää rauhaan jos oma rauha kiinnostaa. Minusta on hävytöntä heittää mutanttien pesään tainnutuskaasua ja tarjota laivamatkoja luksusluokassa, eli pimeässä häkissä jossa ei selkäänsä saanut oikaistua! Eikä meitä huvita myöskään raataa sähköpanta kaulassa ja ilman palkkaa, olkoot orjuus kuinka museomaan elämän mukaista vaan! Harvaa taitaa myöskin innostaa esiintymin noin niin kuin hirtettävänä tai piiskattavana vaikka julkinen kidutus ja teloitus muinaiseen Roomaan kuuluikin! Joten siis, jos mielitte selkäsaunoilta vastedes välttyä, jättäkää mutantit rauhaan.
– Voimme sanoa terveisesi kenraali Diolentsusille, mutta keisari Aleksanteri ei meitä kuuntele, eikä meille tule suru puseroon, vaikka sinitakkisia keisarin kaartilaisia pelmuutatkin, kunhan jätät legioonalaiset rauhaan.
– Pidetään mielessä, ja pitäkää tekin mielessä, että Umpikiero pitää sanansa. Otamme nyt sirkuksen rekvisiittaa mukaamme, joten lainaamme myös hevostanne hetkeksi, ehkä vuodeksi tai kahdeksi. Ja te menette nyt nukkumaan. Ottakaapa unihoppia, että uni tulisi.
Puhujan vierelle asteli solakka mörkö, joka tarjosi pillereitä ja vesituoppia. Vihreän antama käsky oli niin vahva että sotilaat tottelivat aikailematta ja nielaisivat lääkkeet. Sitten he astuivat selliin ja kellahtivat oljille.
Vihreä rosvo katsoi vapauttamiaan vankeja ja sanoi, ilman painostusta:
– Aleksanterilla on valtaa vain täällä, Euroopan juurten alueella, mutta maailmaan on muuallakin. Turisteja tulee ja menee noin satatuhatta päivässä porttien läpi. Eikä niitä tarkisteta. Ottakaa tuolta sopivat vaatteet ja menkää minne haluatte, tai tulkaa mukaani. Toinen naisista ja yksi miehistä ilmoitti halunsa mennä muualle, loput päättivät lähteä vapauttajansa matkaan. Rosvot keräsivät mukaansa pukuja, teatteriaseita, ihomaaleja ja muuta rekvisiittaa kärryn kukkuroilleen. Hyvästiksi vihreä veijari piirsi oveen huulipunalla § :).
****
Kapteeni Rippele nyki sinistä takkiaan hermostuneena. Syyhän ei ollut hänen, mutta huonojen viestien tuojalle saattoi olla huonot oltavat.
– Tuota noin, Atser soitti ja ilmoitti että mutantit karkasivat. Kapteeni sanoi katsellen sijaintikartan valoja ja ikkunasta ulos.
– Mitäh? Kuinka monta? Miten se on mahdollista
– Kaikki. Siinä viimeisessä lastissa oli telepaatti. Niin Atser sanoi ja kertoi, että telepaatti oli pakottanut avaamaan pannat, niin itseltään kuin muiltakin.
– Anna hälytys kaartille ja sano Atserille, että hänen on syytä hankkia mutit takaisin tai saa pian esiintyä gladiaattorina ilman haarniskaa!
– Tuota noin Atser soitti Miamista ja sanoi että mutit karkas toissapäivänä. Ja että hän on laatinut muistion joka toimitettaisiin päämajaan, jos hänelle sattuisi jotain.
– Samperin samperi. Entä muut?
– Kukaan ei vastaa Atserin paikassa. Ovat kai livistäneet, tai sitten mutit on tappanu ne. Muissa kohteissa on rauhallista.
– Entä telepaatti? Mitä sorttia?
– Vihreä, joku siitä viime lastista.
– Ampukaa kaikki villit vihreät, varmuuden vuoksi. En halua telepaattia juoksentelemaan ympäriinsä.
– Sanonko asiasta legioonalle? Vaikka että verihullu olis irrallaan.
– Ei, hoidetaan tämä oman porukan kesken. En luota legioonalaisiin. Diolentsus kyselee jo nyt liikaa ja kyseenalaistaa määräyksiä.
– Saattaa kiinnostua kummiskin. Kuulin, että viime yönä lauma mutantteja hyökkäsi Colosseumille ja tyhjensi sellit ja tarvekevarastot. Sakkia johti vihreä joka sanoi itseään Umpikieroksi ja antoi niin lujia määräyksiä ettei oven avanneet legioonalaiset kuulemma edes ajatelleet vastaansanomista.
****
Kenraali Diolentsus saapui työpaikalleen ja sai raportin Colosseumin näytöksestä heti aamupalakseen. Kersantti tuli kyselemään, että mitä tehtäisiin, kun päivän kidutettavat olivat kadonneet. Diolentsus arvasi, että keisari raivostuisi tapauksesta. Ajatus huvitti kenraalia. Miljoonan hehtaarin teemapuiston turvallisuudesta vastaava herra raaputti paksua leukaansa tuumaillen
– Oikeastaan hyvä. Turha on ketään piiskata puistoon pissaamisesta. Pane jalkapuuhun mollamaija ja toinen piiskapaaluun ja huutonauhuri vierelle, jos joku haluaa kuunnella. Ihan kuin ennenkin. Turistitkin tykkäävät roboista. Harvaa haluaa katsoa minkään elävän kitumista ja mutithan on melkein ihmisiä, puhuvatkin. Niin, voitte toki käydä etsimässä rosvoja, jos ehditte, vuorilla ne kummiskin on. Mutta muistakaa, ettei kannata vaarantaa itseään teatterimiekan ja parin pellenpuvun takia. Niin ja kannattaa muistaa sekin, että möröt kulkevat laumana. Ei parane ampua yhtä ja jättää tusinaa äkäistä suremaan.
– Siis, mitä me teemme jos näämme mutantteja? Kersantti kysyi
– Eikös vihernahkaa ole hankala erottaa pensaikosta ja möröt osaavat piileksiä. On siis mahdoton pidätä koko laumaa, eikä yhden mutin pidätyksestä ole kuin harmia. Kaiken kaikkiaan on parasta katoas toiseen suuntaan jos arvelee mutantin jossain vilahtaneen.
– Ymmärrän
– Kunpa kaartikin ymmärtäisi asettaa turistien huvin ykköseksi. Siis tavallisten turistien eikä niiden harvojen ristiretkeläisiä ja metsästäjiä leikkivien asehullujen.
***
Aurinko paistoi lämpimästi rinteelle. Luolan edustalla pinko, joka erottui tavallisesta ihmisestä lähinnä tynnyrimäisen rintansa ja vahvojen pitkien koipiensa johdosta, lueskenteli kirjaan nojatuolissa. Tavallinen mies ja vihreä nainen harjasivat hevosia rupatellen leppoisasti. Kaarnanruskea, neandertalilaista muistuttava karvainen mörkö kiillotti miekkaansa hyräillen korvanapista kuuluvan musiikin mukana.
Luolasta asteli keskimittainen mies, silmäten joukkoaan tyytyväisesti myhäillen. Ihmisiä, vihreitä, mörköjä, pinko kaikki sulassa sovussa askareissaan ja jättiläinenkin kuorsaamassa sammalikossa.
– Miksei muuallakin voitaisi olla näin, ihmiset ja mutantit sovussa keskenään. Mies huokasi ja hymy katosi vihreiltä kasvoilta. Sitten kummastus vilahti mieleen kun osui sivustalla puuhastelevaan pariin. Mörkö lojui vatsallaan ruohossa ja vihreä toveri levitti kammalla punaista lientä turkkiin.
– Musti ja Ronski, mitä tämä on?
– Elämä on muutenkin synkkää. Miksi turkin ja nimenkin pitää olla musta. Uskon, että ihmisten hiusväri tarttuu karvoihin, onhan turkki vain ylikasvanutta ihokarvaa. Niinpä muutan nimeni Tulikipunaksi ja pidän turkkini punaisena, tai ajelen sen pois kokonaan
– Et sinä ihmisestä käy edes pimeässä vaikka olisi kalju kuin muna. Raajojesi mittasuhteet ja kasvojesi jykevyys kavaltavat, valitan kaveri, mutta niin se vain on.
– Tiedän, ja mun käy kateeksi teitä vihreitä. Senkus värjäätte nahkanne, niin voitte mennä ihmisenä ihmisten joukkoon vaikka keskipäivällä.
Umpikiero aisti ystävänsä harmistuksen ja tuli surulliseksi. Möröissä oli ihmistä ihan yhtä paljon kuin hänessä itsessään, ja muissa mutanttityypeissä. Kysymys oli vain muutamien geenien erilaisesta toiminnasta. Möröt olivat syntyneet vajaat tuhat vuotta sitten, osteoporoosilääkkeen tehdessä rotevat luut ja kaljulääkkeen villitessä karvankasvua kun lääkkeitä nauttineet saivat yhteisen lapsen. Vaikutus vahvistui sukupolvesta toiseen,
Umpikiero katsahti pinkoon. He syntyivät, kun urheiluhullut halusivat lapsistaan juoksutähtiä ja toisaalta köyhiä houkuteltiin geenimuokkaukseen, jotta penskoista olisi kasvanut kiitäjiä vedonlyöjien iloksi. Ensin pinkot olivat tähtiä, mutta mutanttien menetettyä ihmisoikeutensa heistä tuli ravitallien asukkeja ja kohtelukin muuttui samaksi, Henki pois, kun vauhti hiipui ja vedonlyöjien kiinnostus väheni.
Vihreätkin syntyivät köyhyydestä. Ensin keksittiin, että muuttamalla sikojen pigmentti klorofylliksi possut kasvoivat kuin pavut, vedellä ja auringolla. Sitten kaikkein köyhimmät äidit halusivat lapsistaan vihreitä, koska riittihän aurinkoa niillekin joilla ei mitään muuta ollut.
Aikana jollin energian hinta oli pilvissä, vihreät olivat kysyttyjä ulkotyöläisiä. Hyödynsiväthän he aurinkoa ravintoaan kuin kasvit ja pystyivät siten polkemaan palkkoaj, kuin tarvitsivat ostoruokaa vain kourallisen papuja päivässä. Sitten aurinkoakkutekniikka kehittyi ja koneista tuli halvempia kuin elävät.
Tarpeettomat tapettiin, elleivät ehtineet karata. Olihan mutantit siirretty pois ihmislajista sotkun vuosina kun armeijat halusivat supersotilaita ja ryhtyivät kasvattamaan geenimuunneltuja otuksia omiin tarpeisiinsa.
Suuressa sovinnossa, vuonna 3890 kuusi mahtavinta valtakuntaa jakoi maapallon etupiireihinsä ja päätettiin lopettaa muttiarmeijat. Valtaosa muteista onnistuttiinkin kaasuttamaan ja myrkyttämään kasarmeihinsa mutta pari miljoonaa onnistui karkaamaan.
Suuren teurastuksen aikaan myös tehtaissa ja maatiloilla raatavista muteista melkoinen osa huolestui hengestään ja puikki puskiin. Tosin ihmisten palvelukseenkin jäi melkoisesti uusmuotoisia, toiset liian tyhmiä karatakseen, toiset isäntiinsä luottavia.
Ihmiset vastasivat pakoon julistamalla kaikki villit mutit, eli ne, joilla ei ollut orjapantaa kaulassaan, lainsuojattomiksi. Monin paikoin mutanteista maksettiin myös tapporahaa, yleisimmin möröistä mutta joskus myös muista lajeista.
Parissa kuukaudessa Umpikiero oli saanut selville Euroopan juuren hallinnon ja siellä vallitsevan ristiriidan. Vihreä totesi pian myöskin sen, ettei Aleksanteri noudattanut Maailman Kulttuurisäätiön ohjeita, vaan oli keksinyt Euroopan juurille ihan omat säännöt.
– Diolentsus on reilu, vaikka samaa ei tottavieköön voi sanoa Aleksanterista. Mokoman renttukeisari ostelee mutantteja ympäri maailmaa tänne orjiksi. Mutta miksi. Mitä hyötyä keisari saa siitä että Säätiön toimipisteissä on orjia palkattujen työläisten sijaan. Muissa teemapuistoissa kaikki saavat palkkaa, jopa muteille maksetaan siitä että pysyvät poissa turistien silmistä. Umpikiero puheli itsekseen levittäen tahtomattaan hämmennystä koko joukkoon. Telepaatti huomasi ajatustensa levineen, lähetti anteeksipyynnön ja kokosi mielikuvat hallintaansa.
Tuumaustuokio katkesi kun luolasta harppoi nuori neiti ilmottaen:
– Vilkasin viestejä. Turistiseurue lähtee ratsain Nymfin lähteelle, jossa ateria ja jatkaa sieltä Artemiin majalle yötansseihin ja palaa junalla Roomaan seuraavana päivänä. Mukana kaksi legioonalaista ja opas. Ilmottautimisia otetaan huomisiltaan asti.
– Selvä, hoi kaverit, tulkaas suunnittelemaan lisäohjemaan matkan varrelle.
***
Nuori kaartilainen oli saanut kotiloman ja lähtenyt kiipeilemään kymmenvuotiaan veljensä kanssa. Tarkoituksena oli noutaa sulka kotkanpesästä. Jose tiesi, että pesä oli jonkin viihdefirman sinne laittama ja sulkia toimitettiin paikalle lintutarhasta tarpeen mukaan. Turistien patikoidessa lähistöllä ilmassa kierteli kauko–ohjattu kotka aitoutta antamassa. Nyt lintua ei näkynyt, joten reitti pesälle oli vapaa.
Vanhemmat olivat vastustaneet retkeä. Kiertelihän huhuja hurjasta muttijoukkiosta joka ryösteli matkalaisia hilpeästi mekastaen. Kuvaukset ryöstöistä olivat niin värikkäitä, että Jose arveli asialla olevan palkatun ryhmän. Ryöstöleikit ja leikkitappelut kuuluivat Juurilla toimivien viihdevirmojen ohjelmistoon usealla toimipisteellä.
– Kato, minä olen vuorivuohi. Pere hihkaisi ja hyppeli lohkareilla. Veli yritti kieltään, mutta pojanvintiö vain nauroi. Veljen iloisuus tarttui Joseen ja hän päätti näyttää, kuka olikaan kukkulan kuningas. Nuorukainen kirmasi jyrkkää töyssyä ylös hihkuen kukkulan valtausta. Samassa kivenmurikka petti kengän alla ja valtaaja vieri alamäkeen kutsuen mukaansa pienen vyöryn irtosoraa.
Pikkuveli ryntäsi hädissään katsomaan, miten oli käynyt. Jose oli vyötäisiään myöten soran ja kivien peitossa ja pökerryksissä. Pere yritti kaivaa veljeään esille mutta sai aikaan vain pahemman kivivyöryn.
Jose tointui ja älähti kivusta yrittäessään liikkua.
– Me kuollaan tänne. pikkuveli nyyhkytti
– Soita apua, Jose muisti kännykät. Oma oli repussa ja reppu selän alla eli tavoittamattomissa. Peren kännykkä oli taskussa. Poika haparoi pikku kapineen esille ja alkoi näppäillä hätänumeroa mutta hädissään pudotti laitteen kivien väliin.
Pere kurotti reikään. Hän tavoitti sormenpäillä kännykkäänsä ja siirtyi saadakseen paremman otteen. Irtonainen kiviaines lähti liikkeelle saaden pojankin valumaan. Kivet liikahtivat ja lohkare nuljahti käsivarren päälle. Pere rääkäisi tuskasta.
Veljekset katsoivat toisiaan kauhuissaan. Kumpikin oli ansassa soravyöryn keskellä. Ei ollut muuta mahdollisuutta, kuin huutaa apua, ja toivoa että joku olisi kuulisi. Toivoa oli, sillä turisteja kulki vuorilla edestakaisin, kuka katselemassa kukkia, mikä bongaamassa lintuja. Kymmenen ryhmää päivässä oli tavallista.
Varsin pian huutoon vastattiin. Kohta kivet kolisivat ja risut ratisivat kun apujoukot hölkkäsivät isoa melua pitäen ja huudoilla kohdettaan kutsuen paikalle.
Pojat kauhistuivat tulijat nähdessään.
– Mörköjä! Pere parahti!
– Syökää minut mutta jättäkää Pere rauhaan. Jose ärisi reuhtoen ja saaden maa–aineksen valumaan.
– Kuulkaahan pojat, te olette hieman turhan luisia syötäviä ja sitä paitsi meillä on kalapäivä tänään. Mutta jos olette ottaneet tarpeeksenne kivikylpyä, niin me voitaisiin kyllä ottaa teidät esille ja kantaa tienvarteen. Yksi möröistä virnuili.
– Minä en tiennyt että on punakirjavia mörköjä. Pere tuijotti silmät pyöreinä viereensä kyykistynyttä otusta jonka liekinpunaiset hiukset muodostivat mahtavan poninhännän niskaan ja vaaksan pituinen parta kehysti jykeviä kasvoja, rinnan ja selän loimutessa palavan hiilloksen värisiniä kylien mustuutta vasten.
– Juu, tukkavärillä saa turkistaan ihan sellaisen kuin haluaa. No niin, vedähän nyt käpäläsi sieltä kolosta.
Pere hämmästyi. Mörkö oli jutellessaan siirrellyt kivet niin että käsi pääsi pois ansasta. Kuultuaan kännykästä mörkö ujutti oman huomattavasti pojan kättä pitemmän raajan onkaloon ja poimi kännykän talteen.
– Tulikipuna, siirrä poika sivulle, täältä voi irrota vyöry. Musta mörkö varoitti. Pere nostettiin kevyesti pystyyn ja kannettiin syrjään ennekuin poika ehti väittää vastaan.
– Jose on mun veljeni ja se on kaartissa. Pete ilmoitti.
– Vai niin, eipä sitten sitä kannata kaivaa esille. Hakekoot kaarti omansa. Musta otus tuumasi oikaisten selkänsä. Pere älähti hätääntyneenä.
– Jos nyt kummiskin kaivetaan. Kaartilaisethan ovat niin pahoja, että hyeenakin saa mahanpuruja jos syö sen. Parempi viedä tienvarteen, pois maisemaa pilaamasta. Tulikipuna ehdotteli. Toiset möröt laukoivat samansuuntaisia letkauksia, mutta jatkoivat samalla varovaista kaivamistaan. Pian seikkailija olikin kokonaan esillä ja yritti pystyyn. Tukeva koura painoi hartioista ja pakaroista estäen liikkumisen
– Pysy poika ihan hiljaa. Antaisin tuskattia, jos sitä olisi, vaan kun ei ole. Joten yritä vaan maata aloillasi. On parasta, että sut tutkitaan sairaalassa ennen kuin yrität baletin tanssimista. Tiedä vaikka selkäranka olis nyrjähtänyt. Nilkka ainakin on turvoksissa, voi olla vaikka murtunut. Ei tehdä lisävahinkoa enää entisten päälle.
– Mitä te oikein aiotte? Jose kysyi
– Tehdään paarit ja kannetaan tienvarteen ja sitten kutsutaan ambulanssi. Niinhän se menee, lakien ja hyvien tapojen mukaan.
– Mutta miten kummassa te tiedätte tuskatista ja luunmurtumista ja kaikesta?
– Metsäsissinä on vaarallista, joten on parasta opetella ensiaputaidot. Varsinkin kun voi joutua ammutuksi koska tahansa, tai torinlaidalle esiintymään. Silloin tuskatti on kyllä poikaa kun nahkaruoska tomuttaa selkäkarvoja. Muuten, osaatkos kaartilainen sanoa, miksi kaarti ja keisari vihaa meitä mutantteja niin rajusti. Eihän vanhan pomon aikana ollut tällaista. Eikä legioonan kanssa ole koskaan mitään ongelmia.
– Keisari sanoo että mutanttien on opittava tottelemaan ja kunnioittamaan ihmisiä ja uskottava, ettei mitään saa ilmaiseksi vaan kaiken eteen on tehtävä työtä. Jose luetteli päähänsä päntättyä litaniaa. Tulikipuna naurahti huomauttaen.
– Juu, töitä on tehtävä ,ja töistä yleensä saa palkkaa, mutta Allu taisi keksiä, että tehköön mutit työt ja palkka menee Allulle! Niin ainakin olen kuullut, että kun jollain on mutti töissä, niin isäntä maksaa nykyisin Aleksantgerille sen, minkä ennen mutille, ja vapailta mutanteilta on kerätty pankkikortit ja kiristetty tunnusluvut ja muutamilta on viety pentukin pantiksi jotta mutti pysyisi askareissaan eikä ajatteliskaan puskiin puikkimista.
– Onko mutanteilla pankkikortteja? Pere kysyi
– Ennen oli,
Jose oli hämillään ja ymmällään. Villit möröt eivät vastanneet ollenkaan hänen kuulemiaan kauhujuttuja hurjista pedoista. Otukset vaikuttivat melkein ihmisiltä, olisivat pimeässä ihmistä käyneetkin. Tosin kesyt työmörötkin osasivat kaikki ihmisten työt, eivät vain puhuneet juuri mitään. Tosin ei kukaan mörköjen kanssa edes yrittänyt jutella, eihän hevosen tai traktorinkaan kanssa keskusteltu.
Jose oli nuori, mutta ei tyhmä. Hän muisti ajan ennen keisaria, olihan Aleksanteri tullut aluepäälliköksi vasta pari vuotta sitten. Ennen mutteja oli näkynyt harvakseltaan aputöissä ja joskus kaupoissakin, usein ilman pantaakin. Nykyisin mutteja oli paljon enemmän, mutta jotenkin rähjäisemmän oloisia. Eikä ennen ollut julkisia pieksäjäisä, vaan muinaisia rangaistustapoja esiteltiin roboteilla ja sekin näyttely oli muurien ulkopuolella, ei torilla. Tosin ei ollut kaartiakaan. Oli vain legioona, joka vahti järjestystä ja hyysäsi humalaisia turisteja hotelleihin, sekä saatteli retkikuntia kokemaan erämaan ihmeitä, joita oli huolellisesti valmisteltu ratsupolkujen varsille.
Josekin oli kaartiin liittyessään ajatellut turistien paimennusta ja metsästysretkien vetämistä. Niin hän oli tehnytkin, mutta elukoitten lisäksi kaarti metsästi mutantteja ja valokuvien sijasta ristiritareita leikkivät turisti saivat siepata pelloilta naisia ja pitää heidän kanssa hauskaa, kuten ritarit sotaretkillä ainakin. Useimmiten se hauskuus oli yksipuolista. Aluksi Josea oli inhottanut naisten sieppaus ja kuvottanut avunhuudot mutta vuodessa nuori turtuu kaikkeen. Muttien rääkkäyskin oli alkanut tuntua oikealta.
Nyt, kun rakas pikkuveli ratsasti punaturkkisen peijoonin selässä, ja kuinka kaksi tavallisen mustanruskeaa karvaniekkaa kantoi häntä oksista ja omista liiveistään tehdyillä paareilla tietä kohti, mieli muuttui. Pelottavat pedot alkoivat vaikuttaa ystäviltä.
– Eroan kaartista enkä ikinä enää ikinä jahtaa teitä mutantteja. Jose huudahti liikuttuneena, kun hänet ja Pere laskettiin maantien laidalle.
– Hyvä päätös, se ettet jahtaa, mutta pysy kaartissa. Jos haluat tehdä jotain meidän mutanttien hyväksi, pidä silmäsi ja korvasi auki ja kerro mitä Aleksanteri suunnittelee. Saat kännykkänumeron johon voit soittaa tietosi.
– Sen teen. Jose vannoi
– Soitin juuri Piktin terveystuvalle ja ambulanssikopterin saapumisajaksi arvioitiin viisi minuuttia. Voi siis mennä kymmenen tai viisitoista. Me häivymme nyt tuonne viidakkoon, mutta olkaa huoleta, vahdimme kunnes näemme avun tulevan joten ei tarvitse pelätä karannutta koiraa tai nälkäistä puumaa,
– Eikä ainakaan mörköjä. Jose naurahti ja paiskasi kättä karvaturrien kanssa.
***
Kaartilaiset seisauttivat hevosensa pellon laidalle. Pari vihernahkaa konttasi ruohikolla nyppimässä voikukkia. Ruskea mörkö veti auraa ja musta piteli sarvista kiinni. Kyntäminen sujui kehnosti, vako oli mutkainen ja valvoja saikin aiheen läimätä vetäjää sähköpiiskalla. Ruskea kääntyi ärähtämään, mutta kouraisi pantaansa. Hallintapannan tärsky kurkkuun hillitsi äkäisimmänkin kiukuttelijan. Toinen kyntöpari painoi hartiat kyyryyn ja yritti vaikuttaa ahkerilta. Töissä ei ollut mitään järkeä, sen kaikki tiesivät. Raadannan ainoa tarkoitus oli juurruttaa tottelevaisuus tekijöiden mieliin ja kunnioitus hallintapannan ja sähköpiiskan napsauksiin.
– Katos tuota. Eikös olekin varsin soma karvaturri. Voisi juosta kivasti koirien edellä. Kaartin kersantti tuumi
Pari sotilasta ratsasti sementtisäkkejä pinosta toiseen raahaavan nuoren mörön viereen ja nappasi kahleraudat käsiin, kytkien ketjun satulannuppiin.
– Nettaa! Ei. Musta kyntäjä parahti ja ryntäsi sotilaita kohti, kaatuen pantansa antamaan tärskyyn. Ruskea karjahti samaten, jättäen työnsä ja tuupertuen sähköiskuihin. Uros yritti taistella shokkia vastaan, kohottautui kontalleen ryömien kauhusta kirkuvaa lastaan ja nauravia sotilaita kohti. Tärskyn salama tainnutti uroksen. Mörkömimmi värähti kerran, haparoi jokusen liikkeen ja raukeni sähköshokkien alle.
Moreeni havahtui kipuun. Ruumiin tuskaa suurempi oli hätä Netasta. Tytön kauhistunut kirkuna raateli palovammoja pahemmin äidin mieltä. Mörkö yritti pystyyn ja löi selkänsä vahvoihin kaltereihin. Naama osui rautatankoihin. Hänet oli suljettu reilun kuution kokoiseen häkkiin jossa ei ollut tilaa oikaista itseään mihinkään suuntaan.
– Tervetuloa keisarin sirkukseen. Täällä noudatetaan aitoa roomalaista perinnettä eli pedot eli siis meidät raadellaan areenalla kuoliaaksi ellei sitten polteta noitina. Pinko jupisi käytävän toiselta puolelta, tiikerin vierestä.
– Ei aina tapeta. Minut määrättiin areenalle viidesti kolmenteen haavaan niskuroinnista. Sitten saan palata peltotöihin. vaalea mörkö sanoi
Moorenille näytettiin Netta häkissään ja sanottiin että hän pääsisi tyttärensä kanssa peltoja kuokkimaan, jos taistelisi hyvin. Moreeni urahti myöntyvästi. Hän sai aseekseen puisen miekan, jolla ei tehnyt mitään, ei voinut tappaa edes itseään.
Areenalla odotti pari haarniskapukuista ritaria ja matadorin tapaan pukeutunut miekkailija. Ritarit heiluttivat värikkäillä nauhoilla koristeltuja pikku keihäitä. Aseen tarkoitus selvisi äkkiä, kun ratsastaja karautti Moreenin ohi ja iski keihään pakaraan. Toinen nauha lyötiin hartiaan.
Puolen tunnin kulutta Moreeni lyyhistyi areenalle täynnä haavoja, koristeltuna tusinalla nauhalla. Hän yritti vielä, kun miekkamies muistutti tytöstä. Yö iski mieleen.
Moreeni havahtui turtaan tokkuraan. Hän oli taas häkissä, melkein kaljuksi ajeltuna ja laastarien peitossa. Vieressä kyyrötti uskomattomimman värinen mörkö ,mitä Moreeni oli koskaan nähnyt. Oranssit hiukset ja parta sekä neonpunaiset lieskat selässä ja vatsassa, mustaan turkkiin taiteiltuina saivat otuksen näyttämään hehkuvalta kekäleeltä.
– Tervetuloa metsäveijareitten joukkoon. Olen Tulikipuna ja mun tehtäväni on päästää sut ulos, kun tolkkuunnut sen verran että ymmärrät kuulemasi.
Moreenilta karjahti ja yritti pystyyn. Häneltä meni jonkin aikaan, ennenkuin puhe tavoitti järjen ja muori tokeni kuuntelemaan. Tulikipuna kertoi:
– Meillä on kaveri keisarin palatsissa. Sori vaan, mutta meidän piti antaa sun taistella kunnolla ja tainnute ammuttiin vasta kun sun kuolemas alkoi vaikuttaa asiaankuuluvalta. Saat kyllä haavoihin hoitoo, ja sun tyttökin saatiin napattua turvaan.
– Netta?
– Netta on tuolla ulkona ottamassa aurinkoa.
– Entä Vili?
– Miehesi on kuollut, kuoli siihen tyrmäriniskuun. Otettiin asiasta selvä, kun arvattiin että kysyt kummiskin. Ruumiista en tiedä, mutta yleensä syötetään pedoille. Sinne rehuvarastoon sianruhojen sekaan sinutkin kärrättiin kun kuolleeksi luultiin, mutta me käytiin hakemassa pois kun tiedettiin paremmin.
– Mikä paikka tämä on?
– Umpikieron luola. Löydettiin Sotkun vuosina tehty kenraalitason bunkkeri kaikilla herkuilla supertietokoneesta porealtaaseen. On myös vakoiluroboja, kaiken mallisia ja satellittiyhteydet toimivat ympäri maailman.
***
Legioonalainen ratsasti retkueen edellä, pitäen polun sivustoja valppaasi silmällä ja kuunnellen kypäränsä radiosta mahdollisia tiedotteita. Turistijoukko pulisi papukaijaparven tavoin, ihasteli niin lintuja puissa kuin kukkia maassa. Opas kulki rivistöä edestakaisin, kertoille kasveista, eläimistä ynnä tienvarren pikku patsaista ja raunioista jotka oli varta vasten paikalleen rakennettu. Jokaiseen raunioon liittyi romanttinen tai traaginen tarina. Sen olivat ammattimaiset kirjoittajat varmistaneet ja tarkoin paikkaan sopivaksi laatineet.
Joukon viimeisen nuokkui toinen sotilas, varmistamassa ettei yksikään maksanut asiakas joutunut hukkaan, vaikka olisikin rikkonut säätöjä ja poikennut pusikkoon muutenkin kuin opastetulla pistolla.
Noin viiden kilometrin välein oli levähdyspaikkoja, vessat, nuotinsijoja ja kaukoputkia joista voi katsella vastakkaisen vuoren rinteen näkymiä. Rinteitä Euroopan juurilla oli vielä runsaammin kuin rantoja eikö koko maassa muuta sitten ollutkaan. Paitsi tietenkin luolia ja bunkkereita kaikki rinteet täynnä
Kersantti puri hammasta ja henkäisi harmista kun yhdellä levikkeellä oli viisi sinipukuista sotilasta kahvittelemassa
– Onko mutantteja näkynyt? Kaartilaiset huikkivat
– Onko muurahaisia ja itikoita näkynyt. Kersantti tokaisi vastaan.
Turistit innostuivat mutantti–sanasta. Koko museomaa kuhisi rosvomutanteista. Oli tapahtunut jo useasti, että suuri joukko vahvasti aseistettuja mutantteja oli hyökännyt turistien kimppuun. Tämäkin retkue oli jo kolme tai neljä kertaa kysellyt, että onko varmaa, että mutit ovat tällä reitillä juuri tänään. Kaartilaisiltakin tivattiin mutantteja, joita he eivät voineet antaa.
Jonkin ajan päästä, kun vieraat seurasivat korppien ateriointia lampaanraadolla, kohahti metsästä väkeä polulle, niin eteen kuin taaksekin. Saapujat edustivat kaikkia mutanttilaatuja ja mukana oli myös perinteisiä ihmisiä. Värikkäät nutut ja sulkakoristeiset hatut erottuivat selvästi metsän vihreyttä vasten. Otukset heiluttelivat miekkoja ja piilukkopistooleita, mutta vyöllä näkyi selkeästi tainnutuskranut, jotka yhdellä iskulla tyrmäsi kaiken viidenkymmenen metrin säteeltä. Eräillä oli myös poliisien käyttämät mellakkahaulikot joiden laukaus hajotti tainnuttavia hauleja kolmen kuution alalle paukkua kohti ja aseella voi ampua viistoista kertaa minuutissa.
Joukon johtaja keltaisen ja punaisenkirjavassa takissa, valtava sombrero päässä usutti hevosensa nousemaan takasilleen samalla kun puhalsi torvella töräyksen. Teiskaroivalla ratsullaan istuen hän tiedotti:
– Hyvät herrat ja arvoisat ladyt. Olette tulleet Umpikieron valtakuntaa. Voisitteko siis ystävällisesti suorittaa tullin. Ottakaa esille kolme krediä. Kersantti, kerää kolehti hattuusi ja tuo sitten se tuonne joukon eteen pinkolle.
– Saako kuvata? joku huikkasi
– Kahdella kreidillä saatte ostaa valmiita kuvia. Ottakaa kuva ja pankaa raha tilalle
Tulikipuna leväytti kantamansa pöydän auki. Pöytälevyyn oli liimattu muovitaskuja joissa oli yksittäisiä poseerauksia kuin aseiden käsittelyä esitteleviä tai nuotiojuhlista ja taisteluista otettuja kuvia. Kaikki olin singleerattu §:) merkillä.
Kersantti manasi ja kirosi suureen ääneen ja värikkäillä sanoilla kerätessään maksut seurueelta. Ihmiset naureskelivat laittaessaan seteiltä ja kolikoita, runsaamminkin kuin käsky edellytti, hattuun. Joku kysyi, että eikö rosvot ottaisi heidän kamerallaan kuvia niin että ryöstön kohteeksi joutuminen olisi todistettu.
– Teistä voin ottaa kuvan, teidän kamarallanne, mutta meitä ei kuvata vierailla kameroilla, ei sen jälkeen kun joku oli naamioinut tyrmärin kameraksi ja eräs toveri sai tällin. Umpikieroa ei nääs jujuteta kuin kerran yhdellä konstilla.
– Kaartilaisia tulossa. Jälkijoukkona pysytellyt legioonalainen huudahti ja käänsi hevosensa lähtein laukkaamaan taaksepäin. Kersantti tokeni karjumaan komentoja ja häätämään turisteja kaartin suojiin. Turistit, joille oli etukäteen selitetty mahdollinen tilanne, muistivat ohjeensa, ainakin jotkut, ja käänsivät ratsujaan kaartilaisia vastaan. Kuvia ostamassa olleet juoksentelivat hihkuen sinnetänne, ja yrittäen kuka milläkin taidolla ratsaille. Kaartilaiset karauttivat laukalla turistiparven sekaan, mutta eivät päässeet läpi, eivätkä voineet käyttää aseitaankaan kun joka puolella pyöri maksaneita vieraita. Jopa keisari oli käskenyt varoa turistien loukkaamista.
Kersantti sekaantui mylläkkään viimeisenä, kuten Umpikiero oli viimeinen tienvarren mutanteista. Juuri ennen sekamelskaan syöksymistään mies käännähti puolittain taaksepäin ja heilautti kättään. Umpikiero vastasi sotilastervehdyksellä ja kannusti ratsunsa pensaiden suojiin.
– Sinä päästit mutantit menemään. Hullu! Olisit ampunut ne! sinipukuinen kaartilainen raivosi punaisena naamaltaan. Kersantti haukotteli, rapsutti hevostaan ja tuumasi:
– Hullu voin olla vaan en tyhmä. Mä rupee tappeleen mellkakkahaulikkojen kanssa turistien keskellä! Siitähän vasta mekkala nousis jos turisti tainnutettas! Turha kantaa muteille kaunaa jos ite on niitä tärskyttänyt ja ne tärskyttää vastaan. Umpikieron kanssa pärjää kun sitä tottelee. Tää on jo aineskin kymmenes kerta kun se mun retkikuntani ryöstää, eikä kukaan ole saanu ees mustelmaa!
– Mutinnussija! Kaartilaiskorpraali karjaisi ja näytti keskisormea.
Legioonalainen nauroi kiittäen kohteliaisuudesta.
***
Aleksanteri päätti panna Diolentsuksen tottelemaan, hinnalla millä hyvänsä. Kaksi vuotta legioona oli järjestelmällisesti niskuroinut määräyksiä vastaan, lieventänyt muttien ja muidenkin rangaistuksia ja päästänyt kaiken sortin vankeja pakoon. Aleksanteri ei millään voinut uskoa että runsaat vankilapaot olisivat pelkkää sattumaa. Varsinkin kun kaartilaisia ei päästetty tarkistamaan legioonan vankilaa. Sen sijaan muutamaan Aleksanterin tai hänen tuttaviensa omistamiin ravintoloihin ja huvipaikkoihin oli tehty terveys– ja palotarkastuksia turhan tiheästi. Puhuttiin myös työsuojelumääräyksistä.
Pahin riesa oli melkein satapäiseksi paisunut villien muttien joukkio joka ryösteli turisteja ympäri teemapuistoa. Erittäin harmilliseksi asian teki se, ettei uhreiksi joutuneet turistit edes tajunneet olevansa uhreja, vaan pitivät ryöstöä ohjelmanumerona, joka kuului matkan järjestelyihin ja valittivat jos EIVÄT JOUTUNEET RYÖSTETYIKSI.
– Järjestetään mekin ryöstöjä, jos kerta kansa sitä kaipaa. Kapteeni Rippele tiuskaisi kuunneltuaan samaa valitusvirttä kymmenettä kertaa.
– Ei noista meidän mutanteista ole. Jos nee puskaan päästää niin sinne ne jäävätkin. Aleksanteri tuhahti
– Kaartista on. Vihreäthän naamioituvat ihmisiksi maalaamalla nahkansa ihmisen väriseksi. Joten pari kaartilaista voisi maalata naamansa vihreäksi. Mörköpukuja on myynnissä kaikissa naamiaistarvikekaupoissa. Jos muutama ryöstö olisi kunnolla väkivaltainen ja kaikki tavarat vievä, eikä vain sen Umpikieron tapaista pelleilyä, että antakaas kaksi krediä ja puolet eväistä, niin ehkä legioona kiinnostuisi muttijahdista. Legioonalaisia on sentään yli kolmesataa ja meitä vain nelisenkymmentä! Ja ehkä ihmisetkin suuttuisivat muteille eikä suojelis heitä niin kuin pelkään nyt tapahtuvan.
****
Puolentusinaan mörköä ja vihreää pukeutuneina sekalaisiin kirjaviin ryysyihin ryntäsi turistiseurueen eteen. Ihmiset kirkuivat odottaen innolla jatkoa. Retken johtaja kohotti käsiään antautumisen merkiksi hymy huulillaan.
– Terveisiä Umpikierolta. Iso vihreä mies karjaisi ja laukaisi mellakkahaulikon turisteja päin. Niin ihmiset kuin hevoset ja aasit lyyhistyivät tainnuttavan kaasun vaikutuksesta. Kun pökertyneet havahtuivat, jäljellä ei ollut lanttiakaan eikä korunkorua. Vaatteistakin oli osa viety. Lisäksi oli melkein jokaisella oli ruhjeita ja kolhuja.
Ryöstö oli rajuudessaan järkytys sen kokeneille. Lisäksi samanlaisia hyökkäyksiä sattui kolmasti samana päivänä. Huhut lensivät ja Roomaan levisi pelko. Diolentsus oli ihmeissään. Hän ei oikein tiennyt, mitä ajatella mutta hänen oli pakko jo yleisen mielipiteen vuoksi julistaa Umpikiero ykkösvaaralliseksi ja vangittavaksi elävänä tai kuolleena. Lähetettyään erikoispartiot etsimään mutantteja Diolentsus vetäytyi kotiinsa miettimään tapauksia.
Pari päivää myöhemmin Diolentsus sai vieraakseen hienosti pukeutuneen vieraan. Eteläistä englantia puhuva silkkipukuinen herra kumarsi itämaiseen tyyliin ja lausahti.
– Herra kenraali, minua on pyydetty välittämään viesti. Mutantti Umpikiero tai kukaan hänen komennuksessaan oleva uusmuotoinen tai perinteinen ei ole syyllistynyt yhteenkään väkivaltaiseen ryöstöön. Se on jopa helppo todistaakin. Mutantit ovat myyneet valkokuviaan ryöstöjensä kohteilla ja teilläkin varmaan on kansiollinen niitä. Jos ei ole, niin löydätte sellaisen cafe Inkasta kun kysytte pakettianne. Sitten vaan pyydätte kovan ryöstön kokeneet tunnistamaan kuvat.
– Olen tehnyt sen, kiitos neuvosta vain, ja myönnän, kovat ryöstäjät eivät muistuta vähääkään aikaisempia Umpikieron ryhmän jäseniä.
– Seuraavaksi, ottakaapa kuvia keisarin kaartista. Vihreä väri ei kätke muotoa. Niiden mörköjen nimet ehkä selviää, jos saatte selville, missä on myyty mörönpukuja viime aikoina. Ja ehkä Helmihovin liikennettä kannattaisi tarkkailla vaikkapa haukkakameralla.
– Anteeksi vain hyvä herra, sellaista ei kuulu legioonan varusteisiin.
– Asia korjaantuu. Käykää huomenna katsomassa, mitä Jeton vuokratalliin on jätetty noudettavaksi. Ja jos lennätysapua tarvitaan, sitäkin on saatavilla.
. – Apu on aina tarpeen. Diolentsus sanoi ja jokin sai hänet lisäämään:
– Niin, eikä tarkkailijan ulkomuodolla ole karvan vertaa väliä.
– Saatat sitten saada vaikka karvaisen. Niin että älä hämmästy tallisi lisääntynyttä asukaslukua, äläkä yritä konstailla kaverin suhteen tai saat huomata että möröt todella rakastavat ystäviään ja ovat maineensa veroisia tappelupukareita.
Diolentsus naurahti, luvaten kunniallisen kohtelun mahdollisille vieraille. Herramies hyvästeli kohteliaasti ja jätti käyntikorttinsa pöydälle. Nimikirjoituksena oli § :)
Kenraali katsoi kalliille pahville painettua korttia ja vilkaisi kadulle missä herra häipyi torin suuntaan.
– Umpikiero, tottatosiaan. Onneksi en ole Aleksanterin housuissa.
***
Kenraali seisoi virkahuoneensa parvekkeella ja katseli tyytyväisenä toria jossa vilisi kaikenkirjavaa väkeä ostamassa leipiä ja pihvejä, kahvia, jäätelöä ja limpparia. Kahta viimeistä tosin ei tunnettu niillä vuostuhansilla joita Euroopan juuren oli tarkoitus pääsääntöisesti esittää, mutta turistit halusivat tuttuja virvokkeita, ja turisti saivat jokseenkin kaiken mitä halusivat. Joskus vierailijat saivat myös sitä, mitä eivät tilanneet, kuten rangaistusnäyttelyn katedraalin ja moskeijan väliin.
Yksi ja toinen käänsi päänsä inhoten pois kun ristiinnaulittu vikisi ja hirrestä lemahti haistu, olkoonkin että ristillä oli selvä robotti, metalliset jäsenet kiiltäen ja ääni tuli nauhurista. Hirressäkin roikkui nukke, täytettynä sinä siansisälmyksillä. Kenraalin, terveystarkastajan ja hotelli Venuksen johdon ynnä juhlatoimikunnan vastalauseista huolimatta keisari Aleksanteri oli vaatinut hajutehosteet mukaan, aidon vaikutelman nimissä. Se, ettei kukaan halunnut ruokapaikkojen lähelle mätänevän lihan tuoksuja, ei vaikuttanut mitenkään keisarilliseen päätökseen.
Jalkapuussa istuva tarjoilija oli tapellut turistin kanssa ja siten ansainnut rangaistuksensa. Myös sen, että istumisen jälkeen joutuisi kolme päivää siivoamaan katuja. Siivoamista riitti kun hevonen oli yleisin kulkuneuvo eikä pollella ollut vaippoja, vaikka sitäkin oli harkittu. Nuketkin menettelivät kenraalin mielestä, vaikka olisivat saaneet roikkua jossain kaupungin ulkopuolella. Oikea elävä piiskattuna paalussaan sai sen sijaan sapen nousemaan alueen ylimmän järjestyksenvalvojan suuhun. Keisari oli määrännyt ruoskittavaksi puistossa kuljeksineen vihreän naisen ruoskittavaksi, vaikka ennen olisi vain komennettu pysymään poissa turistien silmistä.
Diolentsus huokasi ja palasi huoneeseensa.
***
Keisari Aleksanteri harppoi kiivaana kasarmille. Hän vähät välitti etuhuoneen sihteeristä tai vuoroaan odottavista turisteista rymistellessään kenraalin toimistoon.
– Mitä sinä oikein meinaat. Minä sanoin, että se kaartilaisia pieksänyt vihreä on hirtettävä ja heti. En minä käskenyt mitään metallikasaa siihen köyteen ripustamaan, enkä myöskään sitoa juoksupyörään koneenkuvatusta vaan pinkon
– Kuulehan Aleksanteri. Minä ja pormestari ja myös torikauppiaat ovat saaneet tarpeekseen tuossa kirkon edessä harjoitettavasta kidutuksesta. Se loppui eilen. Usko pois, ketään ei enää tapeta vain siksi että sattumalta päätät niin. Vaadin, että kunnioitat kansainvälisiä säädöksiä ja sitä, mitä sanotaan elävien olentojen kohtelusta. Jos vaikka ihmisoikeudet eivät koske mutantteja, niin eläintenkin oikeudet takaavat tuskattoman kuoleman otukselle kuin otukselle. Ravutkin tainnutetaan ennenkuin heitetään kiehumaan!
– Mutantit eivät ole eläimiä!
– Ei niin, vaan teoistaan vastuullisia olentoja, joiden esi–isät olivat ihan tavallisia ihmisiä. Sitten vaan tehtiin hieman geenimanipulaatioita, vahingossa tai tahallaan ja syntyi joukko erinäköisiä eläjiä. Ja usko pois minä en aio ruveta murhaamaan ketään tai mitään jostain sellaisesta syytä kuin vihreä nahka tai vikkelät kintut tai pitkät ihokarvat!
– Se vihreä hyökkäsi kaartilaisten kimppuun seipään kanssa. Murhayritys!
– Olen kuulustellut silminnäkijää joka vannoi Suuren sovintokirjan kautta että vihreä nainen istui onkimassa rantakivellä ja kaartilaiset hyökkäsivät naisen kimppuun jolloin vihreä huitoi hieman onkivavalla, ennenkuin iskettiin tainnoksiin tyrmärillä.
Ja mitä pinkoon tulee, niin sehän vain ravasi maantien laitaa tekemättä mitään pahaa. Jos kaartisi hevoset ovat niin heikkohermoisia että pillastuvat ohijuoksevasta pinkosta, sanoisin että kouluta ratsusi paremmin. Ei moisia vauhkoja otuksia saa päästää samalle tielle turistien kanssa. Hummasihan vois pillastua vaikka tietä ylittävää turista ja talloa vieraan kavioihinsa. Niin ja turistit inhoavat palavan lihan hajua, niin ettei siinä häkissä paisteta enää edes makkaraa! Se robottikin oli liikaa katsojille!
– Minä erotan sinut virastasi,
– Et voi. Olen alueen turvallisuudesta vastuussa ja otan irtisanomisen vastaan vain Säätiön johtokunnalta. Yritähän muistaa mitä firman yleisohjeissa sanotaan, ja ottaa se käytäntöön tai oma pallisi voi heilahtaa äkkiäkin.
Aleksanteri käännähti kannoillaan ja poistui kasarmilta ovet paukkuen.
Diolentsus tuijotti sulkeutunutta ovea. Hetken mietittyään mies sanoi tieturille.
– Kirjastokeskukseen, Maailman Kulttuurisäätiön yleissäännöt, Euroopan juurten erillisasetus ja järjestyssäännöt, kansainväliset eläinoikeussäännöt. Printteri hyrähti muutaman sekunnin kuluttua ja alkoi suoltaa arkkeja toisensa perästä
– Nytpä nähdään, muistinko väärin. Diolentsus mutisi itsekseen tarttuen ensimmäiseen pykäläpaperiin.
****
Pokerikerho tapasi jälleen kerran. Aleksanterilla oli vähemmän hyviä uutisia tarjoiltavana alkupaloiksi päivällistä odottaville.
– Onko mahdollista syrjäyttää se Diolentsus?
– Ei. Kenraali on sama kuin poliisipäällikkö ja siten suoraan johtokunnan nimeämä, joten vain alfa–tarkastaja voisi antaa potkut, tai säätiön presidentti tai hallitus yksimielisellä äänestyksellä. Diolentsusin asema on yhtä luja kuin omanikin
– Jospa pyytäisi sen alfa–tarkastajan tänne ja…
– Ei tuu kauppoja. Tunnen maineeltaan kaikki firman kolme alfaa ja ne ovat tiukkoja pilkunnussijoita ja sitäkin pahempia nipottajia. Itse asiassa, en aio olla täällä alfa – tarkastuksen tullen ja ajattelin varoittaa teitäkin että olisi syytä ryhtyä siirtämään omaisuutta muualle, jonnekin missä Säätiöllä ei ole valtaa. Vaikka Bas– ran Kansandemokratiaan. Siellä on varsin mukavat maisemat ja kiva lainsäädäntö ja sheikki Mamiduo varsin ymmärtäväinen monessa asiassa.
– Entä mitä aiot nyt tehdä?
– Alfa– tarkastus uhkaa noin kahden vuoden kuluttua, mutta minulla on toimistoon yhteys joten saan varoituksen noin viikkoa etukäteen, ja se riittääkin. Pidän kopteria aina valmiina. Kehotan teitäkin siirtämään jo nyt ylimääräiset varat turvatileille ja olemaan valmiina pikaiseen matkalle lähtöön. Siihen asti voidaan jatkaa kuten ennenkin. Sinulle Heesre sanoisin, että älä liioittele. Liian suuret palkankorotukset ja ylityökorvaukset saattavat herättää päämajassa huomiota. Parempi tehdä pari uutta haamua palkkaa nostamaan. Yhden tai kahden avustajan lisäystä ei noteerata mitenkään.
– Me tarvitaan lisää mutantteja. Nykyiset eivät kertakaikkiaan ehdi tehdä kaikkea tarpeellista, hätisti ja patisti niitä miten tahansa. suurtilallinen valitti
– Ei kannata. Se Umpikieron sakki ryöstää ne suurinpiirtein laiturilta mukaansa. Johan se on nähty liian monta kertaa.
– Niin, eikä se riitä. En olekaan kertonut, että mitä viime kuussa sattui. Möröt sieppasivat poikani ja vaativat hallintapantojen koodeja. Sanoin vaatijoille, että tulee halvemmaksi tehdä uusi poika kuin päästää tusina työläistä menemään.
– Hyvä hyvä, terroristeille ei kannata antaa periksi.
– Oli pakko. Ne riettaat olivat tulleet makuukamariini, ja heräsin siihen kun kaksi mörköä piteli käsistä. Sanoivat että pikku leikkauksen jälkeen ei uusia poikia tehdä, ja tunkivat puukonkärkeä pusseja kohti. Eihän siinä auttanut muu kuin antaa koodit.
– Entä poika?
– Poika löytyi, kuten luvattiin, Poseidonin yhdestä mökistä nukkumasta. Kun kuulustelin ipanaa, niin se vain kikatti ja sanoi että oli ollut hurjan hauska retki. Että ensin joku nuori nainen joka oli antanut karkkia ja sitten oli nukuttanut. Herättyään hänellä oli ollut kaverinaan kaksi kilttiä tätiä jotka olivat vieneet vesiliukumäkeen, pomppulinnaan ja antaneet ajaa sukellusvenesimulaattorilla ja kaikkea sellaista. Ilmeisesti poika oli koko ajan ollut Poseidonin vesipuistossa leikkimässä.
– Ei auta mikään, on pakko ottaa palkkalaisia. No, palkkahan on neuvottelukysymys, eikä Umpikiero ei ole kiinnostunut ihmisistä. Aleksanteri tuumasi.
***
Resuinen mies väänteli käsiään Diolentsusin edessä. Alas luoduin silmin hän sanoi:
– Voisikos herra kenraali auttaa edes vähän tai sanoa mitä voisi tehdä. Minä en pystynyt maksamaan veroja ja kaartilaiset veivät Uppinan, se on vaan vihree, mutta hirmuisen hyvä tekeen kaikkea. niin Kaarti vei sen, kun olis pitänyt maksaa viis krediä tässä kuussa. Viime kuussa ne otti hiehon. Ja ne sano että ens kuussa otetaan tyttö, jos ei rahaa löydy. Minä olen myyny jo kaiken, tuolitkin! Ja tyttö on raskaana, ne ristiretkeläiset raiskas sen keväällä ja..
– Ja nyt kaarti on tehnyt viimeisen temppunsa. Diolentsus ärähti ja kutsutti sihteerin paikalle. Maanviljelijä sai esittää kertomuksensa uudestaan, nauhalle saneltuna.
– Mitä aiot tehdä? sihteeri kysyi kun onneton asiakas oli vahvistanut kertomuksen nimellään ja kävellyt kapakkaan lohduttautumaan.
– Minusta jotenkin tuntuu, ettei päämaja tiedä, mitä tällä kulmalla puuhataan. Olen alkanut epäillä että se Aleksanterin esittämä kirje muttien kohtelusta ja julkisista ruumiinrangaistuksista ei oikein pidä paikkaansa. Sihteeri, ota yhteys viestikeskukseen ja pyydä yhteys johonkin alfaan.
***
Keisari tuijotti kiukuissaan kahta kärrykuormaa vieraita. Lauma töllistelijöitä jäi pihaan mutta porukasta erkani tanakka keski–ikäinen eukko joka marssi kissa kantapäillään sisälle. Aleksanteri viittasi hovimestaria heittämään tunkeilija takaisin pihalle ja hälytti kaartia karkottamaan turistit.
Herran ällistykseksi hovimestari toi eukon keisarin eteen, hyvin kohteliaasti. Keisari aikoi äyskäistä kiukkuisen kirouksen mutta silmiin osui lohikäärmeellä koristettu hiuspanta ja ennenkaikkea naisen pitelemä pieni kortti. Sana ”Alfa” iski nuijana silmiin. Mieleen nousi naisen naamakuva kiertokirjeiden kulmista.
Alfa ei ollut mitenkään toivottu vieras ,ja harmikseen Aleksanteri sai havaita että hänen edessään seisoi alfoista kaikkein tiukimmaksi tiedetty. Timantelli Torakoffista sanottiin että hän syynäsi yleisten vessojen paperilaadutkin. Eikä alfan katti ollut mikään kiva kisu. Kissamainen posirobo oli kulkeva kamera ja liikkuva laajakaista joka pystyi lähettämään tiedostot reaaliaikaisesti päämajaan joko alfan ohjauksessa toimien tai omatoimisesti ympäriinsä nuuskien.
– Tarvitsen viisi huonetta alakerrasta, kiitos. Otamme myös käyttöön myös helikopterin ja jeepin sekä veneet.
– Kuten tahdotte Alfa. Aleksanteri sanoi jäätävän kohteliaasti.
– Saanko esitellä. Tilintarkastustiimi. Voitte katsoa, että sinut on lomautettu toistaiseksi, kunnes erikoistilintarkastus on suoritettu ja johtokunta esittänyt päätöksen tuloksista. Suositan myös, että pysyt Roomassa ja olet tavoitettavissa jos kysymistä tulee. Sama koskee koko kaartiasi. Niin, eikä ole ollenkaan tarvis ilmoittaa tulostamme kenellekään. Asianosaiset tietävät sen jo. Kahdeksan tarkastajaryhmää on mennyt eri toimipisteisiin laatimaan osaselvitykset.
***
Tarkastaja Timantelli Torakoff oli täsmällinen virkansa hoidon suhteen. Hän halusi tarkastaa myös seudun kuuluisimman rosvon josta oli luvattu pidätyspalkkion, ja jota turistit innolla odottivat lähtiessään ratsastusretkille. Saadakseen asiansa myös metsäläisten tietoon Timantelli julisti aikeitaan niin kahvilassa kuin kapakassakin ja kaupassakin, kun kävi kyselemässä seudun kuulumia ja elämisen ongelmia.
Josea jännitti melkoisesti, kun hän välitti palatsin tapahtumat vuorille ja sai vastineeksi vietäväksi viestin suoraan firman lähes korkeimmalle päättäjälle. Aikansa mietiskeltyään viestiä nuori kaartilainen teki asentoa naisen edessä ja sanoi:
– Arvoisa tarkastaja, jos Umpikieroa halunnette tavata, voitte ottaa vaunut ja ajella itään kohti Afroditen majaa.
– Ymmärrän. Voit kertoa sanan lähettäjälle että retkeilen jo huomenna, ja ellei se sovi, on muukin päivä mahdollinen.
Kaartilainen pokkasi ja poistui. Timantelli hymyili mielessään. Hänellä oli jo varsin selkeä kuva alueella tapahtuneista asioista. Tilintarkastajat olivat samoilla linjoilla, keräten todisteita juristinpitäväksi paketiksi.
Aamulla oli vaunut valmiina odottamassa. Alfan yllätykseksi Jose ajoi ensin kaupunkiin, sanoen että mukaan tarvittaisiin saattaja. Se, että saattaja oli itse legioonan kenraali, sai naisen kerrassaan ymmälleen.
– Tarkoitukseni ei ole häiritä teidän päivätyötänne, enkä halua myöskään säikytellä ujoja serkkuja piiloon. Timantelli huomautti
– Ette häiritse, enkä säikytä. Olen kutsuvieras, kuten tekin. Kaartilainen, voit palata isäntäsi luo. Sain vihjeen, ettei tälle matkalle tarvita ylimääräisiä ja osaan kyllä ajaa hevosta. Diolentsus totesi.
Kärryillä kököttäessä oli hyvää aikaa rupatella asioista. Diolentsus huomasi saaneensa myötätuntoisen kuulijan ja purki vuosien pahan mielen ja harminsa yhteen menoon. Aleksanterin tekojen selostus ei ollut vielä kunnolla puolessakaan, kun tienvarrelta huikattiin pysähdyskehotusta.
– Tulkaahan tänne vanhoille temppelinrauniolle. Kuului ääni pusikosta.
Kenraali ohjasi hevosen ruohottuneelle tielle. Rauniojäljitelmän edessä seisoskeli toistakymmentä mutanttia, kaikkia sortteja. Eniten silmiin pisti punaturkkinen peijooni värinsä vuoksi ja joukon johtajana oleva solakka vihreä josta säteili rauhallinen varmuus. kenraalia alkoi kauhistuttaa uusmuotoisten paljous ja useat aseet. Johtaja astui jonkin matkaa kärryjä kohti sanoen
– Tarkastaja Alfa halusi neuvottelua. Kutsuin teidät, herra kenraali, mukaan koska tunnette alueen vaikeudet. Olkaa huoleta, tämä on palaveri, ei ryöstö. Eihän me olla edes pukeuduttu esitystä varten.
– Olen kyllä kuullut ryöstöistäsi. Niistä on tullut niin suosittuja että saisit kirjaantua viihdetoimijoitten listalle, ottaa lupanumeron ja ruveta maksamaan veroa.
– Saataisiinko me sitten työsuhde–edutkin, kuten ilmaisen terveydenhuollon ja eläkkeen vanhuudenpäiviksi. Umpikiero kysyi silmät viiruina.
– Jos se minusta kiinni olisi, niin saisit, ja koko sakkisi myös. Diolentsus vastasi hetkeäkään epäröimättä.
– Ilman muuta, jokainen rekisteröity toimija on samojen asetusten alainen, niin oikeuksien kuin velvollisuuksien suhteen. Timantelli naureskeli katsoen vihreää metsäläistä ja kävi sitten vakavaksi sanoen:
– Todellakin, Yrittäjien säännöt, työaikalaki ja työsuojelumääräykset koskevat myös mutantteja. Ei säädöksissä puhuta tekijän habituksesta mitään vaan puhutaan ainoastaan työntekijöistä ja työnantajasta.
– Mainiota. Nyt esitänkin sitten ravintoloitsijaa. Tervetuloa metsänväen brunssille. Umpikiero sanoi. Viittauksesta suurin osa metsäläisistä poistui äänettömästi. Paikalle jääneet alkoivat kattaa retkipöytää kahvitarjoilun merkeissä. Kumpikin osapuoli uteli ja kyseli toisiltaan ensin yleisiä kuulumisia ja kertoili summittaisista toiveistaan. Kahvin ja kakkujen rentouttamana puhe siirtyi yksityiskohtiinkin.
– Mitä aiotte tehdä keisarille? Umpikiero kysyi vaihtaen puheenaihetta
– Aluepäällikkö, eli keisari Aleksanteri, kuten hän itseään kutsuu, on erotettu määräaikaisesti epäiltynä virka–aseman väärinkäytöstä ja kilometristä muita syitä. Oikeastaan kenraali voisi hoitaa hieman virkaansa ja pistää Aleksanterin putkaan, ja puolet kaartia saman tien. Timantelli uskoutui sanomaan
– Entä kuka tulee hänen sijalleen?
– Vaikka sinä. Timantelli tokaisi nauraen ja läimäytti Diolentsusta käsivarteen
– Ei kiitos. Minä haluan pysyä järjestysvahtina. Mites olis Umpikiero? Johan hän nytkin komentaa satapäistä muttiarmeijaa ja hallitsee suurinta osaa aluetta epävirallisesti niin miksei voisi saman tien hallita virallisesti koko lääniä.
– Otetaan harkintaan. Timantelli nauroi.
Niin nauroivat muutkin, Umpikiero itse kaikkein makeimmin. Mutantti aluejohtajana oli yhtä mahdollinen kuin sika pormestarina. Kahvikuppeja kilisteltiin mainiolle vitsille. Sitten oli aika puhua taas vakavia. Umpikiero lupasi pitää turistit hyvällä tuulella ja pysytellä puhelimella tavoitettavissa. Diolentsus puolestaan lupasi keskittää voimansa kaartilaisten pidätykseen. Myöskin Umpikieron etsintäkuulutus luvattiin perua heti.
– On yksi asia joka tehdään ennen pidätyksiä. Haluan legioonan paraatipuvussa ja mellakkavarusteissa hirttolavan ympärille kolmen päivän päästä keskipäivällä. Puhun silloin mutanteista. Antakaa ennakkotiedote ympäri lääniä. Olkoot kaikki mahdolliset tietotuvissa vastaanottimien ääressä.
***
Viisikymmentä legioonalaista piiritti hirttolavaa paraatipuvuissa, mutta kilvet käsissä ja tainnutekaasusäiliöt selässä sekä kaasunaamarit kaulalla. Timantelli Torakoff seisoi alfan neonvihreässä, tulipunaisilla lohikäärmeillä koristellussa puvussaan hirttolavalla ja kokeili mikrofoneja. kameramies antoi luvan aloittaa.
– Hyvät kansalaiset ja vierailijat. Tänään säädetään uusi laki. Kaikki ihmismutantit, siis homo mutantea–luokan, eli möröt, vihreät, pinkot, kääpiöt ja jättiläiset sekä superaistiset ja telepaatit ovat Euroopan juurten täysivaltaisia kansalaisia ja heillä on samat oikeudet kuin ihmisillä. Siis myös lain suoja, oikeus ruumiin ja hengen koskemattomuuteen sekä oikeus käyttää julkisia palveluita kuten terveydenhuoltoa ja kouluja sekä kirjastoja! Heillä on myös samat velvollisuudet kuin ihmisillä, eli käyttäytyä ketään loukkaamatta ja maksaa veronsa ja lunastaa työluvat jos aikovat tehdä töitä Euroopan juurissa. Mutantit ja ihmiset ovat saman arvoisia lain edessä ja samojen lakien ja tuomioiden alaisia. Ei muuta
Muuta ei tarvittu. Kaikki kymmenentuhatta kuulijaa alkoi esittää kommentteja.
– Mutinnussija.
– Eläköön mutit!
Kummallakin ryhmittymällä oli kannattajansa. Diolentsus ynnä kymmenen sotilasta saattelivat alfan kasarmin suojiin. Timantelli kääntyi portailta katsomaan kuhisevaa joukkoa ja käski sitten käynnistää kovaääniset ja panna tanssimusiikin soimaan. kenraali ihmetteli mutta teki kuten ehdotettiin. Samoin outo oli käsky lennättää helikopteri torin ylle ja kipata sieltä karkkia väen keskelle.
– Siis siksi tilasit kaksi tonnia toffeeta. Mutta miksi?
– Oletko koskaan yrittänyt tapella tai väitellä toffee suussa? Itse asiassa idea oli kylläkin Umpikieron. Hän sanoi ettei ihmiset voi vastustaa ilmaista tarjoilua.
– Tosi umpikieroa ja totta. Ainahan maistiaisiin kerääntyy väkeä ja kun viskon juhlapäivän parvekkeelta karkkia, on kansa innoissaan! Diolentsus nauroi
***
Aleksanteri Torus ja kapteeni Rippele ynnä parikymmentä muuta henkilöä ikävystyivät kasarmin takapihalla eläintarhan häkeistä tehdyissä selleissä, odotellen asianajajiaan ja tutkinnan lopullista valmistumista.
Aluepäällikön viraltapano ei pysäyttänyt juoksevia asioita. Kylien ja kaupunkien pormestarit laativat toimintaraporttinsa. Joku halusi lunastaa toimiluvan, toinen sanoa irti omansa tai vaihtaa alaa tai toimintakohtaa. Oli laadittava kirje virastoon ja vastattava toiseen. Kysyttiin rakennuslupia ja purkulupia yms. mitä kolmen tuhannen alaisen firma aikaansai käsitellessään satatuhatta turistia viikossa.
Alfa teki työt ja mietti keinoa päästä niistä eroon.
Diolentus ja Timantelli nousivat seisomaan, kun ruohonvihreä kutsuttu asteli pöytään kantaen tarjotintaan jolla oli kupillinen kahvia ja voisilmäpulla.
– Tervetuloa, ja onneksi olkoon nimityksesi johdosta, johtaja Umpikiero
– Mitäh? Mikä johtaja?
– Maailman kulttuurisäätiön johtokunta on nimennyt sinut Euroopan juurten aluejohtajaksi, kahden vuoden määräajaksi ja sopimusta jatketaan jos osoittaudut päteväksi. Timantelli selitti
– Minustako aluepäällikkö? Siis ihan tosissa? En minä osaan.
– Saat apua. Legioona on tukenasi ja kerron kaiken laista ja säännöistä, mitä tiedän. Diolentsus lupautui
– Otin vuoden virkavapaata ja jään toimitusjohtajaksi Euroopan juurille. Täällä on aika paljon korjattavaa, kuten itsekin olet sanonut useamman kerran.
– Niin, niin kyllä on. Mutta entäs ystäväni?
– Se on sinun päätettävissäsi, mutta ottaen huomioon yleisen suhtautumisen mutantteihin, suosittelen että perustat turvapartioita pitämään mutantinmetsästäjät aisoissa. Legioona tietenkin puuttuu kaikkiin väärinkäytöksiin tiukasti, mutta mitä enempi silmiä, sen nopeammin vaaralliset tyypit huomataan.
– No, jos minä sitten yritän. Ja otan hallitsijanimekseni kuningas. Sen kaikki ymmärtävät ja se on aika helppo kirjoittaa ja sanoa.
– Kuten tahdotte, teidän majesteettinne.
– Se kuningas on vain käyntikorttia ja allekirjoituksia varten, muuten nimeni on edelleen Umpikiero, tai vaikka riivatun riesa ja kirottu rontti, mutta turhaa pokkurointia ei tarvita. Aleksanterissa on tarpeeksi varoittavaa esimerkki siitä miten käy kun virka nousee tukkaan.
– Malja sille, senkin Umpikiero rontinroikale. Olkoot valtakautesi pitkä ja rauhaisa. Diolentsus tuumasi kohottaen kahvikuppiaan. Timantelli ja Umpikiero kilistivät.
