Ira istuskeli trooppisen puun varjossa ja katseli taivaalle valtavan kasvihuoneen lasikaton läpi. Auringon ankaran poltteen vahvin terä kilpistyi lasiin, mutta kasvihuone oli hiostavan kuuma. Jo yli vuoden ajan Ira oli asunut kasvihuoneessa tässä laitoksessa, jossa häntä tutkittiin. Laitoksen ulkopuolella oli pelkkää hiekkaa. Julmaa ja karua aavikkoa.
Tuli ilta ja aurinko painui horisontin taakse. Ira vetäytyi pieneen mökkiin, joka sijaitsi keskellä kasvihuonetta. Siellä hänellä oli pesuhuone ja makuukammari. Hän kävi nukkumaan ja vaipui nopeasti tiedottomuuteen. Aamuaurinko havahdutti Iran seuraavana päivänä. Hän nousi ja pesi hampaansa. Sitten hän pysähtyi seinällä roikkuvan kalenterin eteen. Oli viides huhtikuuta. Päivä oli ympyröity punaisella tussilla. Se oli hänen syntymäpäivänsä ja hän täytti viisitoista vuotta.
Ira istui puisen piknikpöydän penkillä ja odotti. Hän hengitti sisään kasvihuoneen kosteaa ilmaa ja haistoi nenässään värikkäiden kukkien huumaavat tuoksut. Pian saapuivatkin valkoiseen tutkijan takkiin sonnustautunut mies ja Iran ikäinen poika. He lauloivat paljon onnea ja mies kantoi käsissään herkullisen näköistä kermakakkua.
Iran syödessä kakkua hänen mieleensä tulvi muistoja menneestä. Noin vähän yli vuosi sitten hänen edessään istuva mies, Laitoksen päätutkija, Bernard nimeltään, oli löytänyt hänet köyhänä ja orpona slummeista. Iran molemmat vanhemmat olivat kuolleet kulkutautiin hänen ollessaan vain kymmenen vanha. Bernard oli testannut häntä erikoisella laitteella, myssyllä joka laitettiin päähän ja joka luki aivoaaltoja. Hänet oli todettu sopivaksi kandidaatiksi Laitoksen uuteen kokeiluun. Täällä hän oli ystävystynyt Bernardin pojan Andrewn kanssa.
Seuraavana päivänä Ira käveleskeli tuttuun tapaansa kasvihuoneen mukulakivisiä polkuja, jotka kulkivat tiheän kasvillisuuden seassa. Hän huomasi, kun pieni käärme ylitti polun. Sillä oli raidat, jotka olivat väriltään mustia, punaisia ja keltaisia. Ira tiesi että käärme oli vaaraton. Yllättäen hän kuuli nimeään huudettavan. Ääni oli Andrewn. Ira suunnisti sitä kohti ja löysi pojan kasvihuoneen laidalta. He tervehtivät ja lähtivät yhdessä takaisin vehreän kasvillisuuden sekaan.
”Mitä tekemistä keksisimme?”, Andrew kysyi heidän kävellessään hyvin kapeaa polkua pitkin.
”Etsitään perhosia. Joka löytää värikkäimmän perhosen, voittaa”, Ira vastasi
”Kiinni veti!”
Niin kaksikko lähti etsimään perhosia. Kasvihuoneessa niitä riitti. Oli usean lajisia, eri värisiä kauniita perhosia. Ne olivat niin tottuneet ihmisiin, että saattoivat laskeutua vaikka päälaelle tai käsivarrelle. Kaverukset löysivät paljon erilaisia perhosia ja yksi oikein iso ja kirkkaan sininen laskeutui Iran olkapäälle.
”Tiesitkö että sininen väri ei luonnossa yleensä johdu pigmentistä vaan tavasta jolla valo heijastuu”, Andrew luennoi.
Ira nauroi kun perhonen kiipesi hänen poskelleen. Se kutitti.
Koitti uusi päivä ja Iran oli aika ryhtyä töihin. Tämä tarkoitti sitä että tieteelliset testit joiden kohteena hän oli, jatkuivat. Hän tapasi Bernardin samaisen piknikpöydän luona, jolla he olivat toissapäivänä juhlineet hänen syntymäpäiviään. Bernardilla oli mukanaan läpinäkyvä muovinen laatikko, jonka sisällä parveili mehiläisiä. Lisäksi hänellä oli mukanaan aivoaaltoja lukeva myssy. Ira oli tehnyt tämän monta kertaa ennenkin. Hänelle oli selitetty, että mehiläisten aivoihin oli asennettu mikrosirut jotka olivat yhteydessä myssyyn ja että sen avulla hän pystyi kontrolloimaan niitä.
Myssy laitettiin Iran päähän ja hän avarsi mielensä. Bernard avasi mehiläislaatikon ja hyönteiset singahtivat ulos laatikosta. Ira sai yhteyden niiden mieliin ja aistiärsykkeiden tulva ryöpsähti hänen tajuntaansa. Hän tunsi olevansa yhtä parven kanssa. Näkökentän peitti eri näkökulmien mosaikki, kun hyönteisten näköaistimukset valtasivat hänet. Ira näki kukkien heijastaman ultraviolettivalon. Hän komensi parvea ja se liikkui hänen käskynsä mukaan. Aaltoillen ja värähdellen se käyttäytyi kuin yksi elävä organismi. Parven ohjaaminen oli vaatinut Iralta pitkällistä harjoittelua ja aivan aluksi hän olikin harjoitellut ensin yhden ja sitten muutaman mehiläisen kanssa. Bernard oli kertonut, että hän oli erityinen ja että useimmille koehenkilöille parven tuottama aistiärsykkeiden määrä oli liikaa ja he saatoivat saada kouristuskohtauksen tai jopa seota väliaikaisesta. Iran aivot taas sopivat poikkeuksellisen hyvin parven ohjailuun.
Eräänä päivänä Ira vietiin Laitoksessa paikkaan, jossa hän ei ollut koskaan käynyt. Se oli ampumarata, jossa oli pahvisia ihmishahmoja maalitauluilla varustettuna. Bernard oli tuonut mukanaan tutut asiat. Aivoaaltomyssyn ja mehiläisiä kuhisevan läpinäkyvän laatikon. Mehiläisissä oli kuitenkin jotain erilaista. Kunkin hyönteisen ruumiiseen oli kiinnitetty, jokin pieni esine.
”Nämä ovat thanatoniitti-pommeja”, Bernard selitti ennen kuin Ira ehti kysyä.
Ira tiesi mitä thanatoniitti oli. Se oli kaikkein voimakkain ihmisen kehittämä räjähdysaine. Aineen nimi tuli kreikkalaisen mytologian Thanatoksesta, kuoleman henkilöitymästä.
Bernard käski Iran ottaa parvi hallintaansa ja ohjata se lentämään kohti maalitaulua. Ira epäröi, mutta totteli kuitenkin. Mehiläiset törmäsivät maalitauluun ja räjähtivät. Ira tunsi kuinka niiden tietoisuudet sammuivat. Se oli hänestä epämiellyttävä kokemus. Maalitaulusta ei ollut juuri mitään jäljellä. Bernard kehui häntä hienosta suorituksesta, mutta hänen ajatuksensa valtasi ahdistus. Hän ei ollut juuri miettinyt mihin tarkoitukseen häntä oikein valmisteltiin. Nyt se oli selvää. Hän oli ase.
Kului aikaa ja Laitokselle ilmaantui muitakin koehenkilöitä. Osa oli lapsia, osa nuoria ja osa aikuisia. Monet olivat Iran tavoin kotoisin slummeista ja heidät oli ollut helppo puhua mukaan tutkimuksiin lupaamalla pehmeän sängyn ja yllin kyllin syötävää. Heidät koulutettiin ohjaamaan mehiläisiä huomattavasti tiukemmalla aikataululla, kuin mitä Iran kanssa oli ollut. Osa kuitenkin karsiutui pois koska heidän aivonsa osoittautuivatkin epäsopiviksi mehiläis-järjestelmään. Suurin osa uusista kokelaista asui Laitoksen tiloissa, mutta myös kasvihuoneeseen mahtui uusi isompi mökki. Ira sai omaan pikkuiseen mökkiinsä kämppäkaverin, tytön nimeltä Oda. Oda oli häntä vuoden nuorempi, hieman varautuneen ja ujon oloinen tyttö. Kuitenkin kaksikon tutustuttua paremmin, Oda alkoi puhua vapaammin.
Eräänä iltana Ira ja Oda makasivat kumpikin sängyllään ja tuijottelivat kattoon.
”Mitä ajattelet siitä, että ne tekevät meistä aseita? Jos sota syttyy, joudumme kaiketi rintamalle”, Ira sanoi.
”Onhan se ahdistava ajatus. Mutta ainakaan nyt täällä ollessa ei tarvitse nähdä nälkää niin kuin slummeissa”, Oda totesi.
Koitti päivä jota Ira oli pelännyt. Alkoi sota. Ira ja muut lastattiin ilma-alukseen ja vietiin rintaman lähellä olevaan vartiotorniin. Siellä mehiläis-järjestelmä viritettiin toimintakuntoon.
Ira istui muiden kanssa tornin korkeimmalla olevassa huoneessa, jossa heidät oli kaikki kytketty aivoaalto-myssyihin. Myssyistä lähtevät johdot kiemurtelivat ylös ja kytkeytyivät tornin katolla olevaan antenniin. Ira näki pelkkää pimeyttä. Mehiläiset odottivat vapautumistaan etäohjatuissa kuljetusvaunuissa, jotka juuri lipuivat hiljalleen rintamalinjalle. Sitten Iran näkökenttään tulvi valoa. Mehiläiset oli vapautettu.
Taistelukenttä oli silkka kaaos. Sotilaat ja taistelurobotit kummallakin puolella tulittivat vastustajiaan. Ira näki sen mielessään ja ohjasi omaa parveaan tuhoisan tarkasti. Sotilaiden eliminointiin riitti yleensä yhdestä muutamaan pommilla varustettua mehiläistä. Ira tunsi kuinka taas yksi mehiläinen kopsahti sotilaan päähän ja räjähti. Tämän kypärästä ei ollut suojaa thanatoniittia vastaan. Robotit olivat haastavampia ja niihin kuluikin enemmän mehiläisiä.
Yllättäen valtava räjähdys ravisteli tornia. Vihollinen oli ampunut sitä ohjuksella. Huoneen katto romahti ja terästä sekä betonia putosi ihmisten päälle. Ira katsoi kauhuissaan Odaa, jonka päälle oli pudonnut suuri pala betonia. Hän kiiruhti ystävänsä luokse ja yritti siirtää lohkaretta tämän rinnan päältä. Se oli kuitenkin turhaa. Ira katsoi kyynelsilmin, kuinka elämä pakeni hänen ystävästään ja miten tämän silmät lasittuivat tuijottamaan elottomina tyhjyyteen.
Ira pakeni tornista muiden eloonjääneiden kanssa. Hän oli saanut tarpeekseen sodasta. Iralla ei ollut muuta paikkaa mihin mennä, joten hän päätyi takaisin slummeihin. Laitoksen koekaniiniksi hän ei enää halunnut. Ainoa asia mitä hän ikävöi entisestä elämästään olivat Andrew ja Oda. Näiden kanssa syntyneiden hyvien muistojen voimalla hän jaksoi jatkaa elämäänsä.
