Kuun Pimeä Puoli - Osa 1

Kuun Pimeä Puoli – Osa 1 (Luvut 1-3)

Luku 1

Kuu loisti pimeällä ja pilvettömällä taivaalla suurena, kirkkaana ja ehjänä. Siihen oli kuitenkin tulossa muutos.
Tumman harmaa auto ajoi pitkin pimeää valtatietä pois päin kaupungista ja sen kirkkaista valoista sekä meluista. Auton radiossa soi sillä hetkellä sen ajan kuumin hitti. "Herran tähden, hyvät ihmiset voisitteko vaihtaa kanavaa? Minä inhoan tätä kappaletta." Kuului pienen pojan valitusta takapenkiltä. Pieni perhe oli ajanut jo kymmeniä kilometrejä pois päin Las Vegasin kaupungista, kohti maaseutua, jossa pienen perheen kesämökki sijaitsi.
"Ai?" Perheen äiti sanoi etupenkillä huvittuneena, ja auto jatkoi tylsän tasaista kulkuaan valtatietä pitkin. Auton ulkopuolella näkyi vain mustaa maisemaa, joka valoisalla oli pelkkää rusehtavaa autiomaata. Ainoat valot tulivat auton valoista sekä suuresta Kuusta, joka loisti taivaalla kuin suuri lamppu. Lähettyvillä ei ollut rakennuksia, metsiä tai mitään muutakaan. Pelkkää kuivaa ja tylsää hiekkaa silmänkantamattomiin. Maasto muistutti Rufusta Kuun maastosta sillä erolla, että Kuun maasto oli ruskean sijasta harmaata.
Samantha nojautui lähemmäs radiota ja käänsi äänenvoimakkuutta kovemmalle. Takapenkiltä kuului lisää Rasmuksen valitusta. "Lopeta uikuttaminen." Samantha sanoi. "Meillä on edessä vielä ainakin kuuden tunnin ajomatka. Parempi tottua ajatukseen, että tulet kuulemaan tämän kappaleen vielä monta kertaa uudestaan." Rasmus tuhahti, pani kädet puuskaan ja hiljeni. Hän nojasi ohimollaan takapenkin ikkunaan ja katseli pimeyttä. Välillä hän harhaili unen ja valveilla olon rajamailla. Jossain vaiheessa hän alkoi huomaamattaan hyräilemään kappaleen tahtiin.
"Mukavaa eikö olekkin?" Rufus kysyi hymyillen leveästi. "Edellisestä kunnon mökkireissusta onkin kulunut jo aikaa. Onnekasta, että saamme kaikki viettää kesälomamme samaan aikaan."
"Niinpä. Edellisestä reissusta on kulunut jo yli kolme vuotta jos tarkkoja ollaan." Samantha sanoi hänkin hymyillen. Hän laski kätensä aviomiehensä kädelle, joka lepäsi hänen polvellaan. Autossa oli hiljaista ja rauhallista radiota mukaan ottamatta, ja kaikki olivat tyytyväisiä. Jopa Rasmus vaikka hän olikin kyllästynyt. Rufus aikoi ottaa seuraavista hetkistä ja päivistä kaiken irti. Sitä ei tiennyt milloin he saisivat seuraavan kerran tilaisuuden lähteä minnekkään koko perheenä.
"Voinko saada puhelimeni takaisin?" Rasmus kysyi ja naputteli sormellaan auton ikkunaa, jonka toisella puolella näkyi vain mustaa maisemaa. Oli jo keskiyö ja taivaallakin näkyi vain Kuu, joka leijaili tavalliseen tapaan yötaivaalla. He ajoivat pitkää ja leveää tietä pitkin, joka oli lähes koko matkan ajan suora ja sen reunoilla ei ollut muuta kuin matalat ojat. Ulkona ei ollut juuri sillä hetkellä mitään nähtävää, mutta mitä kauemmas he ajoivat suurkaupungin valoista sitä paremmin taivaalta alkoi erottumaan tähtiä.
"Et voi." Perheen äiti sanoi tiukkana. "Me sovimme, että tämä loma vietetään ilman turhaa teknologiaa. Ainoa poikkeus on meidän aikuisten kohdalla siltä varalta, että tulee jonkinlainen hätätilanne. Vaikka se onkin epätodennäköistä, sillä me olemme molemmat lomalla ja meitä tuskin tarvitaan näiden seuraavien viikkojen aikana. Kouluissa tuskin ehtii tapahtua mitään erikoista, koska ne ovat pääosin suljettuja kesän ajaksi, ja isääsi tuskin pyydetään lähtemään ylimääräisille kuulennoille, kun hän on jo sopinut lomasta."
"Mutta me emme ole vielä mökillä." Rasmus valitti. "Loma ei ole vielä virallisesti alkanut."
"Ole vaiti." Samantha sanoi. "Olet jo yksitoista vuotta vanha. Itsekkin aina sanot, että olet jo iso poika, ja isot pojat ovat kärsivällisiä eivätkä valita." Samantha sanoi ja sai vastaukseksi uuden tuhahduksen.
"Tuo ei ole reilua." Rasmus sanoi hiljaa ja tyytyi katselemaan takapenkin ikkunasta heijastuvaa kuvajaistaan.
Hetken kuului vain auton moottorin hurinaa ja radion soimista. Kun Rasmuksen inhokki kappale alkoi soimaan neljännen kerran, hän menetti hermonsa. "Nyt riittää." Hän sanoi ja avasi turvavyönsä. Hän siirtyi takapenkin keskiosaan ja nojautui etupenkkien välistä käsi ojossa kohti radiota. Äiti kuitenkin läpsäisi poikansa käden pois ennen kuin hän ylettyi radion äänenvoimakkuuden säätimeen.
"Niin riittää." Samantha sanoi. "Istu paikallesi ja yritä rentoutua." Hän kääntyi penkillään ja katsoi poikaansa. "Minä kun ehdin jo iloita, että pääsen hetkeksi eroon oppilaistani, mutta sinä olet kaikista tuntemistani lapsista raivostuttavin." Hän sanoi ja kuului taas uusi tuhahdus.
"Hän on tullut äitiinsä." Rufus sanoi leveä hymy kasvoillaan. "Mutta äitisi on oikeassa. Sinun täytyy yrittää rauhoittua. Meillä on pitkä ajomatka edessä eikä riehuminen ja vänkääminen nopeuta sitä yhtään. Yritä vaikka nukkua." Samantha katsoi kiitollisena Rufusta, kun autoon lankesi hiljaisuus.
Valtatiellä ei ajanut muita ihmisiä kuin he, eikä missään näkynyt valon valoa jos Kuuta ja tähtiä ei laskettu. Ei muita autoja eikä taloja eikä edes katulamppuja. Takapenkilläkin oli hiljaista, kun Rasmus onnistui lopulta nukahtamaan.
Rufus oli odottanut tulevaa mökkireissua innolla. Siitä oli kulunut pitkä aika, kun heidän perhe oli onnistunut viettämään kunnolla aikaa keskenään. Samantha oli ammatiltaan opettaja ja sai vietettyä lomansa yleensä vain kesällä jolloin Rufus usein suoritti paljon kuulentoja. Tänä vuonna Rufus oli kuitenkin saanut sovittua pomonsa kanssa, että hän viettäisi lomansa samaan aikaan vaimonsa ja lapsensa kanssa.
Jossain vaiheessa keskellä pimeyttä auton radio alkoi särisemään. Yhteys muuttui niin huonoksi, että kappaleista ei saanut enää selvää. Rufus löi radiota muutaman kerran kämmenellään. "Mikä tätä vehjettä oikein vaivaa?" Hän valitti, kun radion äänenlaatu korjaantui jokaisen lyönnin jälkeen, mutta vain muutamaksi sekunniksi. "Olemme luultavasti vain katvealueella." Hän vastasi omaan kysymykseensä. "Yhteys varmasti palaa, kun pääsemme taas lähemmäs sivilisaatiota." Rufus luovutti ja sammutti radion, jotta valkoinen kahina lakkaisi.
"Vihdoinkin. Hetken rauha." Rasmus sanoi takapenkiltä ja haukotteli syvään.
Seuraavat puolituntia matka jatkui syvässä hiljaisuudessa. Välillä Samantha käynnisti radion siinä toivossa, että yhteys olisi palannut, mutta ei se ollut. Välillä Rasmus nukkui ja välillä hän potki äitinsä penkin selkänojaa. Samantha joutui käskemään poikaansa lopettamaan muutaman kerran. "Minulla on tylsää." Rasmus valitti miljoonannen kerran. "Miksi en voi saada puhelinta matkan ajaksi?"
"Koska me sovimme, että ei teknologiaa tälle matkalle." Samantha sanoi ja huokaisi. "Leikitään vaikka laiva on lastattu leikkiä." Hän ehdotti, kun oli selvää, että Rasmus ei ollut nukahtamassa uudestaan.
"Mikä se on?" Rasmus kysyi ja yritti kuullostaa kyllästyneeltä vaikka selvästi kiinnostuikin leikistä. Hän oli aina inhonnut uppoaikaa, ja mikä vaan oli parempi kuin hiljaa paikoillaan istuminen. Se tuotti hänelle usein vaikeuksia koulussakin. Lapsena Rufuksella oli ollut samankaltaisia ongelmia. Hän ja Samantha olivat saaneet usein viestejä ja palautetta pojan käytöksestä oppitunneilla.
"Joku antaa kirjaimen ja toisten täytyy sanoa, että laiva on lastattu jollain asialla, joka alkaa kyseisellä kirjaimella. Esimerkiksi jos kirjain on m-kirjain, minun täytyy sanoa, että laiva on lastattu vaikka maidolla." Samantha selosti säännöt nopeasti, ja Rasmus vaikutti hieman vähemmän tylsistyneeltä. Ala-asteen opettajana Samantha oli oppinut miten pienten lasten kanssa toimittiin. Hän ymmärsi jollain tasolla miten lasten mielet toimivat. "Isä aloittaa ja annan kirjaimeksi l-kirjaimen."
"Laiva on lastattu luotaimilla." Rufus sanoi ja katseli ajatuksissaan täysikuuta. Siitä oli kulunut kohta kaksi viikkoa, kun hän oli käynyt siellä viimeksi. Juuri ennen hänen lomansa alkua. Autolla ajaminen pitkää ja suoraa tietä pitkin muistutti hiukan kuulentoja. Asetti vain suunnan kohti määränpäätä ja loppu matka sujui melkein kuin itsestään. Välillä täytyi varmistaa, että suunta pysyi oikeana ja lähettyvillä ei ollut vaarallisia kiviä tai asteroideja. Kuulennokissa oli enemmän tilaa liikkua, ja Rufus tuskin koskaan tulisi kyllästymään avaruuden painottomaan tilaan.
Rufus on ollut ammatiltaan lentäjä jo ennen kuin kuulennoista tuli arkipäivää. Ennen kuulentoja hän lensi rahtilentokoneita ympäri Maapalloa. Nykyään hän oli erikoistunut kuulentoihin ja hän oli ollut yksi ensimmäisistä virallisista kuulennokkien lentäjistä. Siitä tuli virallinen ammatti viisi vuotta sitten, kun Kuuhun lentämisestä tuli sen verran helppoa ja halpaa, että siitä tuli kannattavaa.
Kuuhun oli rakennettu Moontown niminen kaupunki ja Pääasemaksi kutsuttu asema, jossa tutkijat tutkivat erilaisia asioita, joista Rufus ei tiennyt mitään. Hän oli lentäjä. Hänen työnkuvaan kuului tavaroiden kuljetus eikä ollut hänen asiansa tietää, mitä Maan ja Kuun välillä kuljetettiin tai mitä tutkijat niillä välineillä tekivät. Kuussa hän itse vietti aikaansa korkeintaan muutaman kahvikupillisen verran silloin kun hänen rahtilennokkinsa rahti tyhjennettiin ja täytettiin uudelleen. Hän ei ole koskaan käynyt Kuun Pääaseman alueen ulkopuolella.
"Minun vuoroni." Rasmus sanoi. "Laiva on lastattu lukioilla."
He jatkoivat laiva on lastattu peliä ja pian Rasmus alkoi vaikuttamaan aidosti väsyneeltä ja hiljaiselta. He olivat ajaneet monta tuntia putkeen, ja kello oli reilusti yli puolenyön. Samantha oli lähellä nukahtamista hänkin. Rufus sen sijaan oli työnsä puolesta tottunut ajamaan ja lentämään pitkiäkin aikoja putkeen, ilman kunnollisia taukoja. Väsyneenä hänen aivonsa menivät automaattiseen tilaan, jolloin hän toimi ja ohjasi kulkuvälinettään sen enempää miettimättä.
Matka mökille kesti yhteensä noin kymmenen tuntia, ja matka Maapallolta Kuuhun kesti noin kolmekymmentäkuusi tuntia. Puolitoista vuorokautta. Matkoilla Kuuhun Rufuksen mukana oli apulentäjä, joka ohjasi lennokkia silloin, kun Rufuksen oli mentävä nukkumaan. Yleensä lentojen puolessa välissä, kun lentäminen oli helpoimmillaan.
Rufus kokeili vielä kerran toimisiko radio, mutta siitä kuului yhä vain kahinaa.
Silloin tapahtui jotain erikoista. Taivaalla välähti sokaisevan kirkas valo. Taivas ja ympäristö kirkastuivat niin kirkkaan valkoisiksi, että Rufuksen oli pakko sulkea silmänsä ja nostaa kädet silmiensä eteen suojaksi. Jossain välähti niin kirkas valo, että se sokaisi Rufuksen vaikka hän sulkikin silmänsä. Vaistomaisesti hän painoi auton jarrut pohjaan, ja auto pysähtyi äkisti renkaat vinkuen asfaltilla. Samantha ja Rasmus heräsivät, kun he nytkähtivät eteen päin jarrutuksen voimasta. Ilman turvavöitä heille olisi voinut käydä pahasti. Rufus räpytteli silmiään ja hetkeen hän ei nähnyt muuta kuin valkoista kirkkautta, silmät kiinni sekä auki. Kukaan ei ehtinyt sanoa mitään, kun kirkas sokaiseva valo himmeni melkein yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin. Ympäristö muuttui takaisin mustaksi ja pimeäksi.
"Mitä nyt? Mitä tapahtui?" Samantha kysyi hengästyneenä. Hän painoi kämmeniään kojelautaa vasten ja katseli ympärilleen. "Törmäsimmekö me johonkin?" Hän kääntyi katsomaan takapenkille, missä Rasmuskin hengitti syvään. "Oletko kunnossa?" Samantha kysyi, ja Rasmus vastasi nyökkäyksellä.
"Miksi me pysähdyimme?" Poika kysyi.
"En tiedä." Rufus sanoi yhä räpytellen silmiään. Hiljalleen hänen näkökykynsä alkoi palautumaan normaaliksi. Hän katseli ikkunasta auton ulkopuolelle ja ympärille, mutta ei nähnyt mitään tavallisesta poikkeavaa. "Jossain räjähti, mutta en tiedä missä. En tuntenut enkä kuullut räjähdystä. Näin vain kuinka jokin valaisi taivaan ja tämän koko alueen."
Rufus rauhoitteli itseään ennen kuin teki mitään muuta. Hän laittoi auton hätävilkut päälle siltä varalta, että pimeällä ja valottomalla tiellä ajaisi muita ihmisiä. Hän kokeili radoita, ja sen äänenlaatu oli parempi, mutta ei vielä täydellinen. Hän katsoi puhelintaan ja näki, että siinä oli lähes täydellinen yhteys.
"Hyvänen aika." Samantha henkäisi katsoessaan taivaalle, pää auton ikkunan ulkopuolella.
"Mitä?" Rufus kysyi ja nojautui aivan tuulilasin juurelle, jotta näkisi sen minkä hänen vaimonsa näki taivaalla. Kun Rufus näki sen, hänen suunsa aukesi eikä hän hetkeen saanut sanottua mitään. Hän ei pystynyt edes henkäisemään kunnolla. Rufus avasi auton oven ja astui ulos asfaltille. Auton oranssit hätävilkut välkkyivät pimeydessä luoden maahan erikoisia varjoja. "Tämä on mahdotonta." Hän sanoi ja asteli tien sivuun melkein kuin transsissa. Vaimo ja poika seurasivat sanattomina hänen perässään.
Nyt Rufus tiesi, missä oli räjähtänyt ja kuinka voimakas räjähdys oli ollut. Kuu oli räjähtänyt niin, että siitä oli irronnut lohkare, joka leijaili nyt muun Kuun vierellä yötaivaalla. Näytti siltä kuin joku olisi haukannut Kuusta palasen kuin omenasta ja sylkäissyt irronneen palasen Kuun viereen. Näky oli samaan aikaan hämmästyttävä ja kauhistuttava.
"Teimmekö me tuon?" Samantha kysyi heikosti ja otti Rasmuksen kainaloonsa. "Vai luuletko, että asian takana on Venäjä? Tai Kiina?"
"En tiedä." Rufus vastasi rehellisesti, mutta mitä enemmän hän ajatteli asiaa, sitä enemmän hän oli sitä mieltä, että asialla ei ollut Venäjä eikä Kiina. Eikä Amerikka. "Ei luultavasti kukaan meistä. Kuu on ollut harmaata aluetta siitä lähtien, kun me opimme menemään sinne. Jos joku meistä tekisi jotain tuollaista se tarkoittaisi nopeasti kolmatta maailmansotaa, enkä usko, että kukaan meistä haluaa aloittaa sellaista."
"Mitä tarkoittaa harmaa alue?" Rasmus kysyi katsellen haljennutta Kuuta melkein ihastellen.
"Se tarkoittaa aluetta, jota ei omista mikään yksittäinen maa tai taho. Harmaalla alueella kaikki ovat yhtä kansaa lähtökohdista riippumatta." Rufus aloitti. "Viisi vuotta sitten kolmannen maailmansodan alkaminen oli ollut lähellä kun Amerikka, Kiina ja Venäjä kilpailivat siitä kuka ehtisi valloittamaan Kuun ensimmäisenä. Kilpailu oli tiukkaa ja ankaraa. Maiden välit alkoivat kiristymään sitä mukaan, mitä todennäköisemmiltä kuulennot alkoivat vaikuttamaan. Kuu oli yksi niistä monista syistä, jonka takia uusi maailmansota oli ollut lähellä alkamaan. Se olisikin ollut viimeinen niitti jos kolme suurta maata eivät olisi saaneet solmittua keskenään sopimusta.
"Sen ajan Venäjän presidentti oli jääräpäinen kuin kivi, eikä suostunut nöyrtymään. Hän halusi vallata Kuun itselleen keinolla millä hyvänsä. Häntä ei kiinnostanut vaikka kolmas maailmansota olisi alkanut sen takia. Kaksi muuta maata kuitenkin ehdottivat sopimusta. He olivat valmiita jakamaan Kuun toistensa kanssa.
"Kyseinen Venäjän presidentti kuitenkin salamurhattiin ja virkaan astui uusi mies, joka suostui solmimaan muiden maiden kanssa sopimuksen. Ja niin kolmas maailmansota oli estetty. Ainakin toistaiseksi. Aina löytyy uusia asioita joista suuret maat kiistelevät, mutta Kuu ei enää ole yksi niistä asioista. Kolme maata sopivat, että kukaan heistä ei omista Kuuta vaan jakavat sen keskenään tasapuolisesti." Rufus antoi lyhyen ja nopean historian opetuksen pojalleen. "Maiden välit eivät vieläkään ole täydelliset, mutta en suostu uskomaan, että kukaan meistä rikkoisi sopimusta, koska se alottaisi uuden sodan, joka saattaisi tällä kerralla tuhota meidän koko planeetan."
"Rufus." Samantha sanoi varoittavasti.
"Aivan. Anteeksi." Rufus sanoi hieman häveten. "Yritän vain sanoa, että en usko, että me tai muutkaan maat ovat aiheuttaneet tuota tuhoa tuolla ylhäällä." Hän katsoi Rasmusta. "Sinun ei tarvitse pelätä, että sota alkaisi."
"En minä pelkää." Rasmus sanoi melkein loukkaantuneena. "Mutta jos kukaan meistä ei ole tehnyt tuota niin kuka sitten? Lähettikö joku muu maa sitten tuonne pommeja?"
"En usko sitäkään." Rufus sanoi. "Vain Amerikalla, Kiinalla ja Venäjällä on tiedot ja taidot lentää Kuuhun. Emme ole jakaneet tietojamme muun maailman kanssa. Lisäksi ydinpommit ovat tehokkaita ja vaarallisia, mutta ei niilläkään saa aikaan tuollaista jälkeä. Tuo räjähdys oli selvästi ydinpommejakin voimakkaampi." Rufus sanoi. "Minun täytyy olla yhteydessä Kotipesään. Ehkä he tietävät mistä on kyse."
Kuin tilauksesta Rufuksen puhelin alkoi soimaan. Rufus otti sen taskustaan ja vastasi puheluun katsomatta kuka soitti. "Rufus oletko siellä?" Puhelimesta kuului Rufuksen pomon ääni. Barthello kuullosti kiihtyneeltä ja stressaantuneelta. Rufus kuuli puhelimen kautta vilkasta ihmisten vilinää ja kiihkeää puheensorinaa.
"Kyllä."
"Näetkö sinä saman?" Barthello kysyi. "Kuusta räjähti vittu palanen!"
"Kyllä. Näen saman." Rufus sanoi. "Tiedätkö, mistä on kyse?"
"En." Barthello sanoi suoraan. "Kukaan ei tiedä. Kiina ja Venäjä syyttelevät meitä ja toisiaan. Kukaan ei ole ottanut vastuuta tapahtuneesta. Tämä on paha juttu. Kaikkien täytyy jotenkin todistaa, että he eivät ole räjähdyksen takana. Muuten paska osuu tuulettimeen ja paska peittää meidät kaikki. Tämä on todella paha juttu. Olen pahoillani, mutta joudun pyytämään sinua tulemaan töihin vaikka on lomasi aika. Tarvitsemme sinua. Nopeasti."
"Ymmärrän." Rufus sanoi ja katsoi tien reunalla seisovaa perhettään. Hilpeys tulevasta mökkireissusta oli häipynyt jokaisen kasvoilta. Niiden tilalle oli tullut kalpeat ja järkyttyneet ilmeet. Tämä oli ollut yksi niistä harvoista kerroista jolloin heillä oli ollut mahdollisuus viettää aikaa perheenä. Kaukana normaalista arjesta ja häiritsevästä teknologiasta. Rufus kuitenkin ymmärsi, että nyt oli poikkeuksellinen tilanne. Tällaista ei ole tapahtunut koskaan ennen.
"Kuinka pian pääset Kotipesälle?" Barthello kysyi. Rufus pystyi kuvittelemaan kaaoksen Kotipesän käytävillä. Ihmisiä ryntäämässä huoneista huoneisiin ja puhumassa toisilleen ja puhelimiin. Kotipesällä oli työntekijöitä paikalla ympäri vuorokauden, mutta sinä yönä heitä oli paikalla luultavasti enemmän kuin normaalisti.
"Minulla menee luultavasti puoli vuorokautta jos en välitä nopeusrajoituksista." Rufus sanoi vilkaistuaan rannekelloaan. "Olen siellä viimeistään huomenna keskipäivällä."
"Hyvä. Tule niin nopeasti kuin pystyt. Kerron lisää kasvotusten vaikka me emme tiedäkkään paljoa. Yritämme parhaamme mukaan selvittää, mistä helvetistä on kyse ja rauhoitella tilannetta ennen kuin kukaan ehtii hyökätä kenenkään syyttömän kimppuun. Laitamme samalla kaiken valmiiksi sinua ja sinun ryhmääsi varten." Barthello sanoi. "On tämä kyllä aikamoista. En olisi koskaan uskonut, että jotain tällaista voisi tapahtua." Barthello mutisi itsekseen ja sulki puhelun.
Rufus oli niin häkeltynyt, että ei tajunnut ottaa puhelinta pois korvaltaan vaikka luurista kuuluikin tyyttäys puhelun päättymisen merkiksi. Hän vain seisoi paikoillaan pimeän valtatien reunalla vilkkuvissa oransseissa valoissa ja tuijotti rikkinäistä Kuuta taivaalla.
"Olen pahoillani, mutta minua tarvitaan." Rufus sanoi ja näki pettymyksen Rasmuksen kasvoilla. Samantha nyökkäsi myös pettyneenä, mutta ymmärtäväisenä. "Meidän täytyy yrittää joskus muulloin uudestaan." Rufus sanoi ja taputti poikansa mustia ja sekaisia hiuksia. Rasmus palasi autoon. Rufus ja Samantha katsoivat vielä hetken taivaalle ennen kuin istuutuivat itsekkin auton kyytiin.
Automatka takaisin kaupunkiin kesti vähemmän aikaa kuin matka paikkaan, jossa he joutuivat kääntymään ympäri. Rufus ei välittänyt paluumatkalla nopeusrajoituksista. Hän tiesi, että aikaa ei ollut hukattavaksi vaikka ei tiennytkään tarkalleen, mitä oli tapahtunut. Hän tiesi vain, että tilanne oli vakava. Jos tilanne siitä vielä eskaloituisi, kolmas maailmansota saattaisi olla lähellä. Kukaan ei osannut odottaa, että jotain tällaista voisi tapahtua. Rufus toivoi, että kolme suurta maata saisivat selvitettyä tämän sopan ennen pahimman alkua.
Olivatko ihmiset Kuussa turvassa? Oliko räjähdys tapahtunut lähellä Pääasemaa tai Moontownin kaupunkia, joissa ihmiset asuivat ja tekivät töitä? Jos ihmiset olivat elossa ja turvassa, oliko heillä tarpeeksi ruokaa ja happea? Pitäisi olla. Kuulentoja suoritettiin muutamia kertoja kuukaudessa. Kuun ja Maan välillä lensi kuukauden aikana useita kymmeniä lennokkeja tasaisin väliajoin. Rufuksen kaltaiset lentäjät lensivät Kuuhun lastinaan ruokaa, happea, lääkkeitä, työkaluja ja muita välineitä joita Kuussa asuvat ja työskentelevät ihmiset tarvitsivat. Rahtilennokkien lisäksi Kuun ja Maan välillä lensi matkustajalennokkeja, jotka kuljettivat suuria määriä ihmisiä. Kuulennot olivat toimineet ilman ongelmia jo viisi vuotta eikä Kuussa ole tapahtunut minkäänlaista katastrofia ennen tätä yötä. Ihmiset olivat rakentaneet Kuuhun toimivan kaupungin, jossa asui satoja tuhansia ihmisiä.
Tumman harmaa auto ajoi pimeyden halki kohti kauempana näkyvää kaupunkia, jonka valot lähestyivät ja suurenivat joka hetki. Autossa oli suurimman osan ajasta hiljaista. Jossain vaiheessa radio alkoi taas toimimaan eikä Rasmus valittanut vaikka hänen inhokki kappaleensa alkoi soimaan. Jokainen ihminen, joka näki taivaalla räjähtäneen ja haljenneen Kuun tiesi vaistomaisesti, että kyseessä oli suuri ja epänormaali tapahtuma. Samantha yritti arvuutella erilaisia syitä räjähdykselle, eikä Rufus osannut sanoa asian suhteen juuta eikä jaata. Vain hyvin suuri räjähdys voisi aiheuttaa Kuuhun sellaista vahinkoa eikä Kuussa hänen tietääkseen ollut mitään dynamiitteja vahvempia räjähteitä. Sotilaitakin siellä oli vain kourallinen, koska Kuussa oli ollut turvallista ja rauhallista aina alusta lähtien. Siellä kukaan ei ollut amerikkalainen, kiinalainen tai venäläinen.
Aamun koitteessa he ajoivat Las Vegasin kirkkaan ja vilkkaan kaupungin halki lähiöön, jossa asui melko rikkaita ihmisiä ja perheitä. Alue oli puhdas ja siisti. Kodeista, teistä ja pihoista pidettiin hyvää huolta. Kaikki talot olivat yhtä uusia ja tyylikkäitä ja etupihojen nurmikot olivat vihreitä ja terveitä. Auto kääntyi asfalttitieltä pienemmälle ja kapeammalle pihatielle. Auto pysähtyi autotallin suljettujen ovien eteen, ja Rufus huokaisi. Rasmus nuokkui takapenkillä ja taisteli unta vastaan. "Tarvitsetko mitään?" Samantha kysyi ennen kuin avasi auton oven.
"Työlaukkuni." Rufus sanoi väsyneenä. Jos kaikki olisi mennyt suunnitelmien mukaan he olisivat nyt mökillä. He olisivat syöneet nopean iltapalan ja menneet nukkumaan. Aamulla he olisivat heränneet ja aloittaneet pilkkomaan polttopuita ja tehneet muita mökin rentouttavia hommia. Illalla he olisivat paistaneet makkaraa ja muutaman vaahtokarkin. Sitten he olisivat menneet saunomaan ja uimaan. Nyt ne teot jäivät vain haaveeksi.
"Minä tuon sen sinulle. Rasmus. Herätys. Olemme kotona." Samantha sanoi ja poistui autosta talon pihalle. Rasmus haukotteli ja mutisi jotain, mistä Rufus ei saanut selvää. Sitten Rasmus seurasi äitinsä perässä.
"Minä rakastan teitä." Rufus sanoi ennen kuin Rasmus ehti kadota sisään. Poika kääntyi katsomaan taakseen ja nyökkäsi. Ennen kuin hän astui sisälle hän vilkaisi vielä kerran Kuuta, joka oli katoamassa horisontin alle, mutta näkyi vielä osittain. Kuu oli ollut taivaalla aina eikä sitä saisi enää koskaan ennalleen. Menisi pitkä aika ennen kuin ihmiset tottuisivat uuteen näkyyn. Kuun tilalle taivaalle alkoi nousemaan aurinko.
Samantha kiirehti takaisin autolle Rufuksen työlaukku käsissään. Rufus avasi ikkunan ja otti laukun vastaan. Samantha kumartui ja antoi aviomiehelleen suukon. "Milloin sinä palaat?"
"Lupaan tulla takaisin niin nopeasti kuin kykenen. Jos kaikki menee niin kuin pitää, olen kotona viimeistään viikon päästä. Ilmoitan heti, kun tiedän ajankohdan tarkemmin ja kun saamme selville, mitä tuolla ylhäällä on oikein tapahtunut." Rufus sanoi ja antoi vielä yhden suukon vaimonsa poskelle. Rufus käynnisti auton ja peruutti takaisin autotielle. Hän suuntasi auton keulan kohti kaupungin rajojen ulkuopuolella sijaitsevaa aavikkoa, jonka keskellä Kotipesä sijaitsi. Samantha jäi seisomaan etupihalle ja katseli, kun Rufus ajoi pois.
Rufus ajoi lähimmälle kuuasemalle, jota kutsuttiin Kotipesäksi. Se oli Amerikan kolmesta kuuasemasta suurin. Kotipesä sijaitsi Nevadan osavaltion eteläosassa Las Vegasin pohjoispuolella alueella jota kutsuttiin Alue 51:ksi. Sitä kutsuttiin Kotipesäksi, koska se oli Amerikan suurin asema ja siellä suoritettiin suurin osa tärkeistä operaatioista. Muut asemat olivat lähinnä laboratorioita, tutkimuskeskuksia sekä huoltamoita kuulennokeille. Muilla asemilla keskityttiin enemmän pelkkiin Kuuhun ja Maahan liittyviin tutkimuksiin eikä kuulentoihin ja muihin fyysisiin operaatioihin. Tämä oli ensimmäinen suuren luokan katastrofi, joka Kuussa oli tapahtunut sinä aikana, kun ihmiset olivat matkustaneet sinne.
Matkalla Kotipesälle Rufus ohitti useita taloja ja näki useita ihmisiä kotipihoillaan katseet kohotettuina taivaalle. Oli aamu, mutta Kuu ei ollut vielä ehtinyt kadota kokonaan. Jotkut näyttivät ihastelevan näkyä, ja jotkut olivat nostaneet kätensä suulleen. Rufus näki muutaman ihmisen itkevänkin. Jokainen reagoi näkyyn omalla tavallaan. Rufus mietti miten Kuun halkeaminen vaikuttaisi elämään Maapallolla. Aiheuttaisiko se häiriötä merten toimintoihin? Aiheuttaisiko se Maassa tulvia tai myrskyjä?
Oli melkein keskipäivä, kun Rufus vihdoin pääsi Kotipesän turvatarkastusten läpi ja sammutti auton moottorin parkkipaikalla. Kotipesän ympärillä oli aavikkoa monien kymmenien kilometrien matkalta, ja aseman vierellä oli Groom Lake niminen suolajärvi. Ilma aavikolla oli kuumaa ja kuivaa, ja Aurinko paahtoi taivaalla polttavana.
Rufus kiirehti täyden parkkipaikan poikki suoraan Kotipesän etuoville joiden vieressä seisoi tuttuun tapaan kaksi aseistettua vartijaa. Rufus oli ollut asemalla töissä niin kauan, että vartijat tunnistivat hänet ja päästivät hänet sisään ilman tarkempia tutkimuksia. Rufus käveli infotiskin ohitse. Tiskin takana istui vasyneen ja stressaantuneen näköinen vanhempi nainen, joka puhui puhelimeen. Kuullosti siltä, että keskustelu oli kiivas. Siellä täällä käveli ja hölkkäsi ihmisiä käytäviä pitkin huoneista huoneisiin viemässä toisilleen viestejä ja uutisia. Kiire asemalla tuntui omituiselta. Normaalisti Kotipesässä vallitsi keskittynyt rauha.
Rufus pysäytti yhden työntekijän käytävällä ja kysyi, missä Barthello oli. Nainen kertoi, että Barthello oli yhdessä pienemmistä huoneista kerrosta ylempänä. Rufus kiitti ja etsi lähimmät portaat. Hän käveli kirkasta ja puhdasta käytävää pitkin kunnes löysi oikean huoneen. Huoneen ovi oli rakosillaan, ja Rufus työnsi sen auki.
"Hyvä sinä tulit." Barthello sanoi, kun Rufus astui pieneen huoneeseen, jonka keskellä oli melkein koko huoneen pituinen pöytä. Kyseistä huonetta käytettiin harvoin. Sellaisina hetkinä, kun oli tapahtunut jotain erikoista ja tarvittiin nopeaa toimintaa ja kommunikaatiota. Huoneessa istui Barthellon lisäksi neljä muutakin henkilöä. Jokainen heistä nousi seisomaan valmiina tervehtimään. "Tässä on ryhmäläisesi. Sinä lennätät heidät Kuuhun niin pian kuin vain pääsette lähtemään. Lennokki on valmis lähtöön. Se odottaa teitä hangaarissa."
Nuorehko nainen jonka vaaleissa ja lyhyissä hiuksissa oli sininen ja vaaleanpunainen raita, astui lähemmäs ja ojensi kätensä pöydän yli. "Minä olen Salla." Nainen sanoi ja Rufus tarttui ojennettuun käteen. Nainen oli lyhyt ja siro, mutta selvästi täynnä intoa ja energiaa. Sen vaistosi hänestä vaikka hän juuri sillä hetkellä seisoikin paikoillaan. Nuoren naisen silmissä kiilsi jotain, mikä kiilsi vain harvojen ihmisten silmissä. "Minä olen tutkija." Hän sanoi.
Seuraavaksi Rufus kätteli hänen kanssaan saman ikäisen latino miehen kanssa. "Minä olen Antonio." Hän sanoi kulmat koko ajan kurtussa kuin hän miettisi asioita jatkuvasti ankarasti. "Minun vastuullani on kommunikaatio ja yhteydenpidot."
Kolmas henkilö esitteli itsensä Tyree nimiseksi lääkäriksi. Rufus tarttui vanhemman tumman miehen ojennettuun käteen ja yllättyi siitä kuinka luja ote miehellä oli. Tyree oli heistä selvästi vanhin ja hänen mustat hiukset olivat osittain harmaantuneet. Vanhasta iästä huolimatta Tyree oli heistä kaikista parhaimmassa fyysisessä kunnossa.
"Minä olen Jopez. Sotilas." Sanoi viimeinen henkilö huoneessa. Jopezin ammatin Rufus olisi voinut itsekkin arvata siilitukasta, sotilaan asusta ja selässä roikkuvasta rynnäkkökivääristä. Lisäksi sotilaan vyöllä roikkui käsiase, puukko ja jonkinlainen kranaatti. Rufus ei tiennyt minkälaisesta räjähteestä oli kyse. Sotilaan silmissä paloi jotain, mutta se oli erilaista paloa kuin Sallan silmissä. Rufus mietti, että siltäkö tappaja näytti? "Minä tulen mukaan varmuuden vuoksi. Toivon mukaan minun taitojani ei tarvita. Onhan Kuussa sentään lähinnä pelkkiä tutkijoita ja heidän perheitään. Ei sotilaita. Ellei Kiina tai Venäjä ole lähettänyt niitä sinne, mutta epäilen."
"Hauska tutustua." Rufus sanoi ja katsoi jokaista henkilöä vuoronperään. "Minä olen Rufus. Ilmeisesti teidän lentäjänne." Rufus katsoi huonetta ja tajusi, että ainakin yksi henkilö puuttui paikalta. "Missä minun apulentäjäni on?"
Barthello näytti hieman nololta. "Sinun virallinen apulentäjäsi ei päässyt tulemaan emmekä löytäneet hänelle sijaista näin lyhyellä varoitusajalla. Yritimme saada muutamaan yhteyden, mutta tuloksetta. Joudut lentämään tällä kerralla yksin. Se on ehkä vaikeampaa, mutta ei mahdotonta. Olen pahoillani."
Salla kohotti kätensä ilmaan. "Minulla on hieman kokemusta lentämisestä." Hän sanoi. "Tai no. Olen lentänyt pieniä lentokoneita, en kuulennokkeja, mutta kuinka erilaisia ne voivat olla?"
"Se saa nyt kelvata." Barthello sanoi ja vilkaisi taskukelloaan. "Teidän täytyy mennä hangaariin. Jokainen hetki on hukattu hetki." Barthello sanoi ja poistui huoneesta. Hän suuntasi alakertaan ja käytäviä pitkin hangaariin. Muut seurasivat perässä. Rufus ei nähnyt matkalla Kotipesän poikki yhtäkään ihmistä, joka olisi istunut paikoillaan. Kotipesä ei ole koskaan ennen ollut niin täynnä kiirettä ja ihmisten liikettä.
"Osaako kukaan kertoa tarkemmin, mistä on kyse? Mikä siellä räjähti? Miksi?" Rufus kysyi ja yritti pysyä Barthellon rinnalla. Mies käveli kuin olisi pyrkinyt karkoittamaan saalistajan kintereiltään.
"Me emme tiedä." Barthello vastasi suoraan ja vastausta seurasi syvä huokaus.
"Eivätkö Kuun asukkaatkaan osaa sanoa? Luulisi heidän tietävän." Rufus sanoi ja katsoi kävellessään muiden ilmeitä, joita oli vaikea tulkita. Ilmassa leijaili kaikenlaisia tunteita. Kaikkea innosta suruun ja surusta pelkoon. Yksi asia kuitenkin näkyi kaikkien naamoilla. Silkka järkytys.
"Me emme ole olleet Kuuhun yhteydessä viikkoon." Barthello työnsi taas uudet ovet auki ja astui seuraavalle käytävälle. "Yhteys Kuun ja Maan välillä katkesi viikko sitten. Meidän laitteet täällä toimivat normaalisti ja siitä olemme päätelleet, että vika on Kuun puolella. Heidän kommunikaatiovälineet ovat menneet rikki."
"Miksi me menemme sinne vasta nyt jos yhteys katkesi viikko sitten? Miksi ei aiemmin?" Rufus kysyi. Yhteys Kuuhun oli katkennut vain muutamaa päivää sen jälkeen, kun hän oli itse käynyt siellä viimeksi. Silloin kaikki oli vielä vaikuttanut täysin normaalilta.
"Koska he ovat edelleen turvassa. Tai ainakin niin me ajattelimme. Mikään ei antanut merkkiä siitä, että he olisivat olleet vaarassa. Heillä pitäisi olla tarpeeksi ruokaa, happea ja muita välttämättömiä tarvikkeita seuraavaan viralliseen kuljetus päivään asti. Ajattelimme, että heidän kommunikaatiovälineet ovat menneet rikki ja kaikki muu toimii siellä normaalisti, mutta nyt..."
"Kukaan täällä ei siis tiedä, mikä Kuussa räjähti? Tai miksi?" Rufus kysyi.
"Me olemme kaikki aivan yhtä ulapalla kuin sinäkin." Barthello sanoi ja työnsi kaksi normaalia suurempaa ja raskaampaa ovea auki. He astuivat sisään kaikuvaan ja polttoaineilta haisevaan hangaariin, joka oli täynnä suurempia ja pienempiä työkaluja ja lennokkeja. Vaikka hangaari oli täynnä lennokkeja ja mekaanikkoja, siellä oli silti paljon tilaa liikkua. Keskellä hangaaria heitä odotti seitsemän kuulennokkia valmiina lähtöön. Jokainen niistä oli suurempi kuin tavallinen rahtilentokone.
Lennokkien nokat osoittivat kohti hangaarin valtavia ovia joiden takana oli aurinkoinen aavikkomaisema, ja monta pitkää ja leveää kiitorataa joiden päädyissä oli helikopterien laskeutumisalustaa muistuttavat pyöreät alueet. Kuulennokit ajettiin pyöreille alustoille ja niiden nokat kohotettiin kohti taivasta. Kun lennokkien nokat osoittivat suoraan avaruuteen niiden raketit käynnistettiin ja lennokit kohosivat ilmaan samaan tapaan kuin ensimmäiset raketit, jotka lähetettiin avaruuteen kymmeniä vuosia sitten.
"Siinä te olette oikeassa, että vika on Kuun puolella." Antonio sanoi ja väisti likaista ja rasvaista miestä, joka kantoi sylissään öljytynnyriä. "Olen yrittänyt kaikkea, jotta saisimme yhteyden Kuuhun, mutta mikään siellä päässä ei toimi. Olen tarkastanut kaikki meidän laitteet eikä niissä ole pienintäkään vikaa."
Barthello pysähtyi yhden lennokin viereen. "Sen takia te lennätte tällä lennokilla sinne ja viette mukananne uudet ja toimivat kommunikaatiolaitteet rikkinäisten tilalle. Viette samalla lisää happea ja tavaroita niille, jotka haluavat jäädä sinne, ja tuotte takaisin ne jotka haluavat palata kotiin. Teidän kanssanne lentää kuusi muutakin ryhmää. Osa vie teidän laillanne tarvikkeita ja osa kuljettaa ihmisiä. Emme tiedä, mitä Kuun halkeaminen saattaa aiheuttaa ihmisille siellä, joten meillä ei ole aikaa hukattavaksi. Teidän toinen tehtävänne on ottaa selvää asioista jos vain pystytte. Ilmoittakaa meille heti, kun saatte korjattua yhteyden. Mutta ihmisten henget ovat meidän korkein prioriteetti. Jos huomaatte olevanne vaarassa, niin pyydän, että palaatte takaisin Maahan mielummin kuin, että jäätte sinne kuolemaan."
"Oletat siis, että siellä voi olla vaarallista?" Salla kysyi hermostuneesti.
"En oleta. Mutta en voi sanoa, että se olisi mahdotonta. Luulen, että Kuussa on turvallista, mutta olisin typerä jos en ajattelisi, että vastakkainen vaihtoehto voisi olla mahdollinen. Kiina ja Venäjä sanovat molemmat, että eivät ole räjähdyksen takana, mutta en tiedä uskovatko he meitä tai toisiaan. Kumpikaan heistä ei ole lähettänyt Kuuhun omia joukkojaan tai henkilöitään. Syytä sille en tiedä. Ehkä he pelkäävät, että joku toinen maa on asettanut sinne ansan."
"Mitä jos te ette pääse yhteisymmärrykseen?" Tyree kysyi.
"En halua edes ajatella pahinta seurausta. Se ei kuitenkaan ole nyt teidän huolenne. Antakaa meidän täällä hoitaa poliittiset ongelmat. Teidän tehtävänne on lentää Kuuhun ja viedä sinne uudet laitteet. Matka sinne kestää noin kolmekymmentäkuusi tuntia. Ne teistä, jotka haluavat jäädä sinne auttamaan, voitte jäädä. Ne jotka haluavat tulla takaisin kotiin, saavat tulla. Olette taas läheistenne luona alle viikossa jos niin toivotte." Barthello sanoi ja painoi rahtilennokin kyljessä olevaa nappia. Lennokin kyljessä oleva ovi liukui auki kuin junan ovi ja jyrkät tikkaat laskeutuivat ja kolahtivat kaikuen hangaarin lattiaan.
"Siitä tulikin mieleeni. Minun täytyy soittaa vaimolleni ennen lähtöä." Rufus sanoi, ja Barthello vilkaisi taas taskukelloaan.
"Olen pahoillani, mutta siihen ei ole juuri nyt aikaa. Voitte ottaa yhteyden koteihinne, kun lennokit ovat matkalla." Barthello sanoi ja muutama rivissä olevan lennokin moottorit käynnistyivät. Moottorien voimakas jylinä täytti hangaarin, ja monet työntekijät nostivat kuulosuojaimet korvilleen. Kaksi lennokkia lähti liikkeelle kohti ulkona odottavia kiitoratoja. "Teidän täytyy lähteä. Heti. Voit soittaa vaimollesi matkalla. Lupaan kuitenkin, että olet hänen luonaan viimeistään viikon päästä jos niin tahdot."
"Ymmärrän." Rufus sanoi ja haistoi tutun polttoaineiden hajun, kun yhä useampi lennokki käynnistyi ja lähti liikkeelle. Bensan ja muiden polttoaineiden kitkerä haju melkein huumasi mielen jos hangaarissa vietti tarpeeksi aikaa ilman kasvosuojaimia. Rufus oli oppinut nauttimaan hangaarin huuruista. Hän tarttui tikkaisiin ja kiipesi lennokin sisään. Salla, Antonio, Tyree ja Jopez seurasivat perässä.
"Onnea matkaan." Barthello sanoi ennen kuin lennokin tikkaat vetäytyivät sisään ja ovi liukui kiinni.
Siinä samassa kun lennokin ovi sulkeutui sihahtaen kiinni, hangaarin äänet vaimenivat lähes kokonaan. Rufus käveli pienen olohuoneen kokoisen tilan poikki aivan lennokin nokkaan, missä oli lentäjän paikka. Rufus istuutui penkille ja käski muita tekemään samoin. Muut istuutuivat kahdelle penkkiriville, jotka sillä hetkellä osoittivat kohti lennokin nokkaa. Kun lennokki saavuttaisi avaruuden, penkkirivit siirtyisivät nokan reunoille luoden nokan tilaan enemmän tilaa liikkua ja tehdä asioita. Kun kaikilla oli turvavyöt kiinni, Rufus käynnisti moottorit. Lennokki jolla he sillä kerralla lensivät, oli suurempi kuin lennokit joilla Rufus normaalisti lensi, mutta sen ei pitäisi tuottaa vaikeuksia, koska jokainen lennokki lensi samalla tavalla, koosta tai painosta riippumatta.
Heidän lisäkseen Kuuhun lensi samaan aikaan kuusi muutakin lennokkia. Viimeinenkin lennokki käynnistyi ja lähti lipumaan kohti kiitoratoja. Rufus ohjasi oman lennokkinsa yhdelle radoista ja ajoi sen päätyyn, missä odotti pyöreä lähtöalusta. Hän pysäytti lennokin keskelle pyöreää alustaa ja nosti lennokin pystyasentoon. Lennokin nokka kohosi ylös ja hetken kuluttua se osoitti suoraan taivaalle. Matkustajat istuivat penkeillään maa selän takana ja avaruus edessä. Tunne oli joka kerta epämukava. Rufus käynnisti lennokin raketit, jotka alkoivat syöksemään tulta.

Luku 2

Raketit tärisyttivät lennokkia niin, että teki melkein kipeää. Kuulennokissa oli kahdet erilliset raketit. Ensimmäiset käytettiin kun lennokki oli lähdössä Maasta ja toisia, kun lennokki lähti Kuusta. Koska Kuussa oli pienempi painovoima, siellä ei tarvittu yhtä tehokkaita raketteja kuin Maan pinnalla. Rufus puristi muiden matkustajien lailla turvavöitään samalla kun liekit purkautuivat raketetista ja lennokki kohosi ilmaan aluksi hitaasti, koko ajan kiihdyttäen vauhtiaan. Lennokki kohosi kohti avaruutta ja Kuuta, joka oli mennyt rikki puoli vuorokautta aiemmin.
Rufus kuuli Sallan valitusta takanaan. Nainen istui penkillä ja puristi turvavöitään ja silmiään kiinni. Samalla hän mutisi jotain itsekseen. Ehkä rukousta. Rufus ei tiennyt oliko nuori tutkija uskonnollinen vai ei. Hän ei kuullut rakettien jylinän yli, mitä Salla sanoi, mutta ymmärsi kuitenkin naista hyvin. Oli aivan erilaista lähteä kuulennokilla avaruuteen kuin matkustaa tavallisella lentokoneella Maapallon taivaan halki. Tämä oli lisäksi Sallan ensimmäinen kuulento. Rufus kuitenkin tiesi, että kun lennokki nousisi ilmakehän ulkopuolelle ja painovoima lakkaisi vetämästä heitä takaisin maata kohti, olo helpottuisi. "Jaksa vielä hetki." Rufus sanoi taakseen. "Jos selviämme noususta niin loppumatka sujuu leikiten." Kuului mumiseva vastaus, joka hukkui jylinän alle.
Lähellä ilmakehän rajaa Rufus katsoi taakseen. Jokainen hänen kanssamatkustaja näytti jännittyneeltä. Toiset enemmän kuin toiset. Jokainen heistä kuitenkin puristi turvavöitään, jotka muodostivat x-kirjaimen heidän rintakehien päälle. Antonio oli ainoa, joka hymyili ja näytti nauttivan. Tyree puristi silmiään kiinni niin kuin Sallakin ja joukon ainoa sotilas istui rauhallisena ja kasvot kivettyneinä. Jos häntä jännittikin, niin hän peitti sen hyvin.
Lopulta lennokin kohoaminen alkoi tasoittumaan, ja raketit lakkasivat syöksemästä tulta. Sitten käytetyt raketit irtosivat lennokista ja putosivat takaisin maahan. Se oli yksi syy, miksi Kotipesä oli ainoa Amerikan asemista, jossa kuulentoja suoritettiin. Kotipesän lähettyvillä ei ollut ihmisiä tai asutuksia joten irrotetut ja maahan putoavat raketit eivät aiheuttaneet kenellekkään vaaraa. Kotipesällä oli oma ryhmänsä, joka kävi keräämässä irrotetut raketit aavikolta ja veivät ne takaisin asemalle kierrätettäväksi.
He ohittivat ilmakehän rajan ja tärinä lakkasi. Pahin vaihe oli ohitse. Rufus painoi nappia ja lennokin ikkunoita peittävät varjostajat katosivat. Rufus näki edessään näyn johon hän ei koskaan tottuisi. Musta ja avara avaruus, joka jatkui jokaiseen suuntaan loputtomiin. Nyt kun he olivat Maapallon ilmakehän ulkopuolella ilman kaupunkien valosaastetta, he näkivät ympärillään lukemattomia tähtiä. Joka kerta kun Rufus oli avaruudessa, hänelle tuli pieni ja mitätön olo. Maailmankaikkeudessa oli niin paljon paikkoja ja asioita joista ihmiset eivät tienneet mitään. Mahdollisuuksia oli yhtä paljon ja enemmänkin kuin planeettoja ja tähtiä avaruudessa.
"Me selvisimme. Voitte huokaista helpotuksesta." Rufus sanoi ja valmistautui siihen mitä seuraavaksi tapahtuisi. "Varautukaa kuitenkin siihen, että jossain vaiheessa painovoima häviää kokonaan. Suosittelen pysymään istuimilla ja pitämään turvavyöt kiinni, niin ette menetä kontrollia ruumiistanne. Tunne voi olla aluksi kummallinen."
Rufus tutkaili tutkaa, joka näytti, että reitti oli selvä. Tutka havaitsi jokaisen kuulennokin ja pienenkin avaruudessa lentävän kiven ja asteroidin hyvissä ajoin. Niin kauan, kun tutkaa seurattiin säännöllisesti, ei pitäisi tapahtua onnettomuuksia. Sillä hetkellä tutkalla näkyi vain heidän oma ja kuusi muuta lennokkia, jotka lähtivät Maasta heidän kanssaan samaan aikaan. Edellä lensi yksi lennokki ja loput lensivät heidän takanaan. He pitivät toisistaan sopivaa välimatkaa, jotta turhia onnettomuuksia ei sattuisi.
Rufus istui lentäjän paikalla ensimmäisen tunnin ajan seuraten tutkaa ja varmistaen, että he lensivät oikeaan suuntaan. Kun hän oli varma, että reitti oli selvä, hän avasi turvavyönsä, kääntyi ympäri ja tarttui lentäjän penkin selkänojaan. Hän veti itsensä liikkeelle ja leijaili painottoman tilan poikki muiden luokse. Matkustajien penkit oli siirretty nokan keskeltä nokan reunoille, niin että matkustajat istuivat nyt nokan vastakkaisilla puolilla toisiaan vastapäätä. Muut näyttivät jo rennommilta paitsi Salla, joka puristi yhä turvavöitään.
"Kuinka voit?" Rufus tarttui seinissä ja katossa oleviin kahvoihin ja ohjasi itsensä Sallan viereiselle penkille, joka oli tyhjillään. Rufus vyötti itsensä paikoilleen.
"Ihan hyvin." Salla sanoi. "En vain osannut odottaa, että lähtö olisi noin... raju."
"Ymmärrän. Maapallolla painovoima on sen verran voimakas, että tarvitaan paljon voimaa ja energiaa, jotta näin suuren lennokin saa ilmaan." Rufus sanoi. "Mutta me olemme jo voiton puolella. Pahin ja vaarallisin vaihe on takana. Suurin osa onnettomuuksista tapahtuu nousujen ja laskujen aikana. Nyt me vain odotamme ja yritämme nauttia olostamme kunnes saavumme perille."
"Hyvä." Salla sanoi näyttäen yhä lievästi vihreältä, mutta hieman helpottuneelta.
"Jos sinun tekee mieli antaa ylen niin penkkien alla on jokaiselle oma paperipussi. Kunhan olet varovainen. En halua, että täällä alkaa leijailemaan ilmassa kenenkään oksennuksia." Rufus sanoi ja yritti peitellä huvittuneisuuttaan. Hän oli itse niin tottunut kuulentoihin, että ei enää kunnolla muistanut, miltä ne tuntuivat ensimmäisillä kerroilla. "Tule perässäni. Haluan näyttää sinulle jotain." Hän sanoi ja avasi turvavyönsä.
Sallakin avasi oman turvavyönsä ja lähti seuraamaan Rufusta, joka liikkui painottomassa tilassa huoleti ja sulavasti. Painoton tila oli hänelle nykyään melkein yhtä luonteva kuin Maapallon painovoima. Salla sen sijaan liikkui hitaasti, kömpelösti ja varovasti. Hän vielä totutteli painottomuuteen. "Minä yritän." Salla sanoi ja kamppaili päästäkseen Rufuksen luokse.
"Ei mitään kiirettä. Meillä on kolmekymmentä tuntia aikaa ennen kuin olemme perillä. Lennokki ohjaa tällä hetkellä itse itseään." Rufus sanoi ja Salla katsoi häntä kauhuissaan. "Ei tarvitse pelätä. Meillä ei ole mitään hätää." Rufus lisäsi ja pysähtyi luukulle, joka oli ollut lennokin katossa silloin kun heillä vielä oli ollut katto ja lattia. Enää he eivät tunteneet, mikä suunta oli ylös ja mikä alas. Rufus tarttui luukun kahvaan ja veti sen sivuun. Luukun takaa paljastui pieni ja ahtaan oloinen tila, jossa oli pimeää.
Rufus odotti, että Salla pääsi hänen vierelleen. "Tämä on vaikeampaa kuin miltä tämä näyttää." Salla sanoi melkein hengästyneenä. "Mitä sinä haluat näyttää?"
"Tämän." Rufus sanoi ja sukelsi pieneen pimeään tilaan. Rufus painoi nappia luukun vierellä ja tilaan syttyi himmeä valo. Tilan seinät olivat lähes valkoiset ja peitetty pehmeillä kankailla. Keskellä oli makuupussi. "Täällä me nukumme. Joudumme kuitenkin nukkumaan vuoroissa, koska tänne mahtuu vain yksi kerrallaan nukkumaan. Yleensä lennän Kuuhun kyydissä vain minä ja apulentäjäni. Jonkun täytyy olla tutkan lähettyvillä melkein koko ajan, joten apulentäjän kanssa se ei ole ongelma."
Salla tarttui luukun reunoista kiinni ja veti itsensä makuuhyttiin, jossa oli valkoinen kova katto. Rufus painoi toista nappia ja katto liukui sivuun paljastaen ikkunan, jonka takaa paljastui hengästyttävän kaunis näkymä. Ikkunasta näki suoraan Maapallolle, joka oli sillä hetkellä melkein kokonaan näkyvillä. He olivat yhä sen verran lähellä planeettaa, että se peitti melkein koko näkymän. Paljon sinistä, vihreää ja ruskeaa siellä täällä. Yön aikana avaruudesta näki myös suurien kaupunkien valot. "Vau." Salla henkäisi. "Onpa se kaunis."
"Olen samaa mieltä. Tuohon näkyyn ei koskaan kyllästy." Rufus hymyili ja ajatteli perhettään. Tuolla jossain he olivat luultavasti käymässä kaupassa tai syömässä päivällistä. Ihmettelemässä muiden ihmisten kanssa, miksi Kuusta oli haljennut palanen. Milloin Rasmus ja Samantha näkisivät taas perheen isän. "Saman näkee Kuustakin vaikka sieltä käsin Maapallo näyttää pienemmältä. Jo pelkästään tämän näkeminen tekee näistä lennoista sen arvoisia."
"Minun tekee mieli itkeä." Salla sanoi ja naurahti hermostuneesti.
"Ymmärrettävää. Tämä näky saa ainakin minut tuntemaan itseni pieneksi. Olemme kuin pieniä soluja pienen planeetan pinnalla. Se että olemmeko hyviä vai pahoja soluja, siitä voi olla montaa eri mieltä, mutta tämä näky on havahduttava ja mykistävä." Rufus sanoi hiljaisella ja kunnioittavalla äänellä. "Minä käyn vilkaisemassa tutkaa. Voit olla täällä ja ihastella näkyä niin kauan kuin haluat. Tai ainakin siihen asti kunnes joku haluaa tulla nukkumaan."
"Kiitos." Salla sanoi.
Rufus nyökkäsi ja tarttui luukun reunoista kiinni. Hän veti itsensä takaisin lennokin nokan suurempaan tilaan, jossa muut istuivat yhä paikoillaan, mutta jo paljon rennommin. Antonio leikki kynällä ja näytti nauttivan olostaan. Tyreekin oli rauhallinen eikä kukaan joutunut käyttämään paperipussia lähdön aikana. "Miten teillä sujuu?" Rufus kysyi leijuessaan nokan poikki lentäjän paikalle. Hän istuutui ja alkoi tutkimaan tutkaa. Lähettyvillä ei ollut mitään ylimääräistä. Ei yhtäkään kiveä tai asteroidia. Muut lennokit lensivät samaan suuntaan kuin hekin ja sopivan välimatkan päässä toisistaan.
"Hyvin." Vastasi kaikki muut paitsi Jopez, joka tyytyi vain murahtamaan. Sotilas oli istunut lähdöstä saakka paikoillaan kuin patsas. Mies ei selvästikkään puhunut paljon tai näyttänyt tunteitaan muille. Se oli luultavasti hyvä ominaisuus sotilaalle. Aseen hän oli kiinnittänyt seinään käden ulottuville luultavasti vanhasta tottumuksesta. Rufus toivoi, että sotilaan taitoja ei tarvittaisi sitten, kun he laskeutuisivat Pääasemalle. Mikään ei kuitenkaan antanut sitä kuvaa, että niin olisi.
Mitä Kuun kommunikaatiovälineille oli tapahtunut? Ruokaa ja vettä heillä pitäisi olla riittävästi, koska edelliset kuljetukset oli kuljetettu sinne noin kaksi viikkoa sitten, joten elossa heidän pitäisi olla. Oliko Kuussa räjähdyksen jäljiltä täysi kaaos vai olivatko he pystyneet pitämään päänsä kylmänä? Miksi he eivät olleet itse lentäneet takaisin Maahan? Heillä pitäisi olla asemalla kuulennokkeja. Ei ehkä riittävästi jokaiselle Kuun asukkaalle, mutta muutamille.
"Kaikki kunnossa tälläkin saralla." Rufus sanoi viisi minuuttia myöhemmin. Tutkalla näkyi heidän lisäkseen vain kuusi muuta lennokkia joista osa oli heidän lennokin lailla täynnä tavaraa ja tarvikkeita. Muutama lennokeista oli matkustaja lennokkeja joiden ainoa tarkoitus oli ottaa Kuusta niin monta matkustajaa kyytiin kuin vain mahtui ja viedä heidät kotiin. Rufus poistui lentäjän paikalta, mutta pysytteli tutkan lähettyvillä, jotta kuulisi jos se alkaisi piippaamaan. Tutka oli sen verran tehokas, että se havaitsisi vaaralliset esineet hyvissä ajoin ja ilmoittaisi lähestyvästä vaarasta nopeasti. Rufuksella oli tarpeeksi aikaa palata lentäjän paikalle ja ohjata lennokki turvaan jos tarve niin vaatisi.
"Miten te kulutatte aikaanne näillä lennoilla?" Antonio kysyi leikkien yhä kynällä. Hän nosti kynän kasvojensa korkeudelle ja päästi siitä irti. Kynä jäi leijailemaan ilmaan hänen kasvojensa eteen. Välillä Antonio tökkäsi kynän liikkeelle ja nappasi sen taas käteensä ennen kuin kynä ehti liitää hänen kätensä ulottumattomille. Antonio oli ensimmäinen joka kyllästyi paikoillaan istumiseen.
"Pelaamme korttia. Syömme ja nukumme." Rufus sanoi ja istuutui penkille Antonion viereen. Tyree ja Jopez istuivat heitä vastapäätä omilla paikoillaan. Rufus oli itse tottunut uppoaikaan ja hiljaisuuteen. Häntä ei enää haitannut istua hiljaa paikoillaan. Hän enemmänkin nautti rauhasta ja hiljaisuudesta.
Lennokin nokasta näki lähestyvän Kuun ja sen ympärillä olevan avaran ja mystisen avaruuden. Välillä Rufus mietti keksisikö ihmiskunta tulevaisuudessa keinon matkustaa Marsiin tai vielä kauemmas samalla tavalla kuin Kuuhun? Jos keksisi niin siihen menisi vielä vuosia. Luultavasti vuosikymmeniä tai vuosisatoja vaikka teknologia kehittyikin jatkuvasti räjähdyksen vauhdilla tieteen jokaisella saralla.
"Missä kortit ovat?" Antonio innostui ja nappasi kynän ilmasta. Sitten hän sujautti kynän taskuunsa.
"Tuolla makuuhytissä." Rufus sanoi ja katsoi lennokin katossa olevaa luukkua. "Salla. Tuotko korttipakan sieltä? Sen pitäisi olla yhdessä niistä laatikoista. Metallinen rasia." Makuuhytistä kuului myöntävä vastaus ja hetken kuluttua Salla palasi muiden luokse kädessään korttipakka, joka oli suljettu pieneen tummanharmaaseen metallirasiaan. Salla nakkasi rasian nokan poikki suoraan Rufukselle, joka tarttui siihen. "Tarvitsemme pöydän." Hän sanoi ja kääntyi penkillään. Hän irrotti ruokapöydän kokoisen metallisen levyn seinältä ja asetti sen nokan keskelle penkkirivien väliin. Rufus kumartui ruuvaamaan muutaman ruuvin kiinni ja varmisti, että levy oli tukevasti paikoillaan.
"Miten me voimme pelata korttia ilman painovoimaa?" Tyree kurtisti otsaansa.
"Helposti." Rufus sanoi ja avasi metallisen rasian. "Näissä korteissa on magneetit. Ne pysyvät kiinni pöydässä." Hän otti pakasta yhden kortin ja siirsi sen lähelle metallista levyä. Siinä samassa kortti lipsahti hänen sormien välistä ja tarttui kiinni pöydän pintaan. Rufus irrotti kortin pöydästä ja laittoi sen takaisin pakkaan. Hän sekoitti pakan ja alkoi jakamaan jokaiselle kortteja.
Seuraavat tunnit he kuluttivat pelaamalla erilaisia korttipelejä. Samalla Rufus tutustui ryhmään paremmin. Salla oli nuori ja innokas. Fiksu ja hauska nainen silloin, kun hän oli rauhallinen ja tunsi olonsa turvalliseksi. Kahden ensimmäisen tunnin aikana hän oli onnistunut unohtamaan, että he lensivät parasta aikaa avaruuden loputtomassa tyhjyydessä kohti Kuuta, missä oli aiemmin räjähtänyt. Salla nauroi ja jutteli muiden kanssa eikä näyttänyt enää pelkäävän. Hän oli valmistunut yliopistosta vain vuotta aiemmin ja tämä oli hänen ensimmäinen kuulentonsa. Salla oli opiskellut biologiaa. Hän oli erikoistunut kasveihin ja hapen tuottamiseen. Tutkijat yrittivät vieläkin keksiä parempia keinoja tuottaa happea. Ehkä joskus tulevaisuudessa he keksisivät uusia ja parempia tapoja tuottaa happea Kuussa.
Antonio oli Rufuksen ikäinen mies. Noin kolmekymmentä vuotta vanha. Erittäin fiksu hänkin. Rufus epäili, että siinä tilanteessa Kotipesä tuskin lähettäisi Kuuhun ihmisiä, jotka eivät olisi tarpeeksi älykkäitä ja kyvykkäitä. Hän oli itse kuitenkin poikkeus, koska oli vain lentäjä. Antonio oli erikoistunut kommunikaatioon, ja koska Kuun puolella oli sen asian suhteen ongelmia, sinne lähetettiin muutama asiaan erikoistunut henkilö. Heidän oli tarkoitus viedä Kuuhun uudet laitteet ja ottaa yhteys mahdollisimman nopeasti Kotipesään.
Rufus ei voinut olla miettimättä oliko Maapallon kolme suurinta maata päässeet yhteisymmärrykseen vai syyttelivätkö he yhä toisiaan tapahtuneesta vaikka ei ollut mitään todisteita siitä, että kukaan heistä olisi räjähdyksen takana. Suurien maiden johtajat saattoivat olla välillä jääräpäisiä ja vainoharhaisia. Rufuksen ja muiden pitäisi saada yhteys kotiin mahdollisimman nopeasti ja kertoa, mitä Kuussa oli todella tapahtunut. Ennen kuin Maassa alkaisi uusi maailmansota.
Ajatus sai Rufuksen stressaantumaan ja ahdistumaan. Mitä jos he epäonnistuisivat? Mitä jos he eivät saisikaan yhteyttä Maahan? Mitä jos Venäjä tai Kiina sittenkin olivat räjähdyksen takana? Ei. Se ei voinut pitää paikkansa. Rufus päätti uskoa, että kukaan heistä ei aiheuttanut räjähdystä ainakaan tahallaan. Samalla hän yritti unohtaa poliittiset asiat. Niin kuin Barthello sanoi, poliittiset asiat eivät olleet sillä hetkellä heidän murheensa. Heidän tarkoitus oli viedä Kuuhun uudet laitteet ja palauttaa yhteys Kuun ja Maan välille.
Tyree oli ryhmän lääkäri. Se, että Kotipesä lähetti heidän mukaan lääkärin huolestutti Rufusta hieman, mutta Kotipesä tuskin vain halusi ottaa turhia riskejä. Rufus oli varma, että Kuussa asui tutkijoiden ja mekaanikkojen lisäksi myös lääkäreitä. Kuussa oli kaupunki, joka oli kuin mikä tahansa kaupunki Maan pinnalla. Ainoa ero oli, että ulos mennessä Kuun asukkaat joutuivat pukemaan kuupuvut päälleen.
Heitä odotti Kuussa asemallinen ja kaupungillinen ihmisiä, jotka luultavasti halusivat palata takaisin kotiin rakkaidensa luokse. Rufus ei tiennyt kuinka lähellä asemaa ja kaupunkia räjähdys oli tapahtunut. Jos ne eivät olleet liian lähellä toisiaan, ihmiset olivat luultavasti turvassa. Ehkä järkyttyneitä ja säikähtäneitä, mutta muuten turvassa.
Jopez oli vahva ja hiljainen. Hänestä ei saanut irti mitään kirveelläkään. Hän ei osallistunut korttien pelaamiseen tai keskusteluihin. Sotilas istui paikoillaan ja liikkui vain syödäkseen, juodakseen ja käydäkseen vessassa. Jos häneltä kysyi jotain sai vastaukseksi vain murahduksia. Sekään, että heidän mukaan oli lähetetty sotilas ei helpottanut Rufuksen stressiä. Heillä ei ollut mitään syytä epäillä, että Kuussa tarvittaisiin sotilaita. Ainakaan Rufuksen mielestä. Kotipesän työntekijät saattoivat kuitenkin olla erimieltä vaikka ennen lähtöä sanoivatkin toista. Ehkä he sittenkin ajattelivat, että Kuun oli saattanut vallata Venäjä tai Kiina? Kukaan ei voinut tietää varmuudella, mitä oli tapahtunut. Rufus kuitenkin luotti siihen, että Barthello olisi kertonut hänelle totuuden jos he olisivat todella epäilleet kahta muuta maata. Tietämättömyys ajoi ihmisen nopeasti hulluuden partaalle.
Mikä olisi voinut räjäyttää Kuusta niin suuren palasen irti? Kukaan heistä ei osannut vastata siihen kysymykseen eikä edes arvailla. Rufus yritti olla spekuloimatta liikaa. Hän tiesi, että he saisivat vastauksia heti, kun he astuisivat Pääasemalle ja tapaisivat Kuun asukkaita. Rufus ei uskonut, että edes tavalliset ydinpommit pystyisivät irrottamaan Kuusta niin suuren lohkareen. Ellei niitä räjähtänyt samaan aikaan kymmeniä kappaleita. Mutta sekään ei käynyt järkeen, koska Rufuksen tietojen mukaan Kuussa ei pitäisi olla yhtäkään ydinpommia. Ajatus niistä sai hänet kuitenkin pelkäämään, että Kuussa oli ydinräjähdyksien jäljiltä radioaktiivista säteilyä tai muita myrkkyjä ilmassa, Vaikkakin heidän kuupukujen pitäisi suojata heidät sellaisilta kaasuilta.
Tunteja myöhemmin Rufus huomasi, että pieni punainen valo lentäjän penkin vieressä oli muuttunut vihreäksi. Se tarkoitti, että joku yritti ottaa yhteyden lennokkiin Maapallolta, joka jäi hetki hetkeltä kauemmas ja kauemmas heidän taaksean. "On aika soittaa kotiin. Kuka haluaa olla ensimmäinen?" Rufus kysyi kanssamatkustajiltaan.
"Minä!" Antonio innostui. "Missä se puhelin on?" Rufus osoitti nokan perällä olevaa tavallisen näköistä ja kokoista ovea, joka oli vessaa vastapäätä. Pienessä huoneessa oli juuri ja juuri tilaa yhdelle ihmiselle. Huoneen seinällä oli kamera ja pieni näyttö joiden avulla pystyi soittamaan videopuheluita. Antonio avasi turvavyönsä ja pääsi ongelmitta nokan poikki pieneen huoneeseen. Ovi sulkeutui hänen perässään.
"Salla tule tänne." Rufus käski, ja Salla veti itseään eteenpäin tarttuen nokan seinillä oleviin kahvoihin. Hän alkoi hiljalleen tottumaan painottomaan tilaan ja siellä liikkumiseen. Hän pysähtyi lentäjän penkin viereen ja kuunteli, kun Rufus selosti nopeasti ja yksinkertaisesti kuinka tutka toimi. "Jos näet, että tälle näytölle ilmestyy punaisia pisteitä se tarkoittaa lähestyviä esineitä. Ne ovat yleensä pieniä asteroideja tai kiviä. Ei mitään minkä takia pitäisi säikähtää." Salla nyökkäili sitä mukaan, kun Rufus antoi ohjeita. "Yleensä jos niitä tulee vastaan, niitä on kerralla yksi, kaksi tai kolme kappaletta. Niitä tulee harvoin vastaan samaan aikaan sitä useampaa. Varoitus ääni tulee siitä huolimatta ajoissa, joten niiden väistäminen on helppoa." Rufus sanoi. "Sinähän olet lentänyt lentokoneita?"
"Kyllä. Muutaman kerran." Salla sanoi. "Mutta minulla on aina ollut mukanani joku joka osaa lentää minua paremmin."
"Ei se mitään. Minä luotan sinuun." Rufus sanoi. "Jos näet tutkalla yhden tai kaksi esinettä sinun täytyy vain väistää niitä. Äläkä huoli. Sinulla on paljon aikaa tehdä niin. Tutkan seuraaminen ja lennokin ohjaaminen on sinun vastuullasi silloin, kun minä olen nukkumassa."
"Näytätkö vielä miten tätä lennokkia ohjataan?" Salla pyysi, ja Rufus asetti hänet istumaan lentäjän paikalle. Sitten hän opetti Sallaa ohjaamaan lennokkia. Sillä välin muut kävivät vuorollaan soittamassa puhelunsa kotiin. Salla ja Rufus olivat viimeiset vuorossa ja käyttivät odotus ajan hyväkseen. Kun Rufus oli varma, että Salla osasi ohjata lennokkia, hän meni soittamaan oman puhelunsa.
"Hei kulta." Rufus sanoi, kun hänen vaimonsa kauniit kasvot ilmestyivät pienelle näytölle. Puhelukoppi oli pieni ja siellä oli vain vähän tilaa liikkua. Niin kuin makuuhytissäkin, myös puhelukopissa oli vaaleat ja pehmeät seinät. Rufus kuuli Rasmuksen naurua puhelun toisesta päästä vaikka poika ei näytöllä näkynytkään. Ääni sai Rufuksen hyvälle tuulelle. "Miten teillä menee?"
"Hyvin." Samantha vastasi. "Meillä on jo ikävä sinua. Joko te tiedätte, mitä on tapahtunut?"
"Ei. Ei vielä." Rufus sanoi. "Yhteys Kuuhun katkesi jo viikko sitten. Kauan ennen suurta räjähdystä. Tiedämme vain, että Kuun puolella kommunikaatiovälineisiin on tullut jotain vikaa. Me viemme sinne uudet laitteet ja palautamme yhteyden. Homman pitäisi olla sillä selvä. Lupaan, että olen taas kotona viimeistään viikon kuluttua. Luultavasti aiemmin jos kaikki sujuu suunnitelmien mukaan."
"Ole varovainen." Samantha kuullosti huolestuneelta. "Jokin tässä ei tunnu hyvältä."
"Älä huoli. Me olemme täysin turvassa." Rufus sanoi. "Tämä ei lopulta poikkea paljonkaan minun tavallisista lennoista."
"Rasmus. Tule sanomaan terveiset isällesi." Samantha huusi selkänsä taakse. Rufus näki, että Samantha istui keittiön pöydän äärellä. Iloinen ja energinen Rasmus juoksi kuvaan.
"Hei isi!" Rasmus hihkaisi ja Rufus naurahti.
He juttelivat puolentunnin ajan kaikesta mahdollisesta. Rasmus kertoi kuinka tylsää hänellä oli ollut kotiin palattuaan. Kuinka pettynyt hän oli, koska mökkireissu peruuntui. Hän ei kuitenkaan ollut vihainen, koska ymmärsi, että Kuun halkeaminen ei ollut vanhempien syytä. Samantha kertoi, että kaikki ihmiset ihmettelivät, mitä Kuussa oli tapahtunut, ja Samanthan mukaan, mitä villeimpiä teorioita oli alkanut liikkumaan ihmisten keskuudessa. Jotkut luulivat luonnollisesti, että Venäläiset tai Kiinalaiset olivat räjäyttäneet Kuun ydinpommeilla, ja uusi tuhoisa sota oli alkamaisillaan. Jotkut epäilivät jopa avaruusolentoja. Ne olivat kaksi suosituinta teoriaa. Rufus kuunteli ja nauroi koko ajan vain erikoisemmille väitteille joita ihmiset levittivät.
"Tyypillistä." Rufus sanoi. "Ihmisten mielikuvituksilla ei ole näköjään rajoja. No. Vielä päivä niin saamme vastauksia." Hän sanoi. "Kerron teille kaiken heti kun tiedämme mistä on kyse ja juttelemme taas. Mutta nyt minun on mentävä. Nähdään pian."
"Nähdään." Samantha sanoi ja vilkutti Rufukselle Rasmuksen kanssa. Rufus sulki puhelun ja näyttö pimeni. Hetkeksi Rufukseen iski tyhjä ja ontto olo.
Rufus palasi muiden luokse lennokin nokkaan. Puhelu vaimon ja pojan kanssa piristi häntä vaikka hetkeksi hän oli jäänyt kaipaamaan heitä. Loppumatka ei enää tuntunut niin pitkältä. Hän meni lentäjän paikalla istuvan Sallan luokse ja kertoi, että oli hänen vuoronsa mennä soittamaan puhelu kotiin, mutta Salla ei mennyt. "Älä kysele." Salla sanoi tavalla, joka ei tuntunut sopivan hänelle, mutta Rufus antoi asian olla. Ei ollut hänen asiansa soittaisiko Salla puhelunsa vai ei.
Rufus ei ollut nukkunut pitkään aikaan ja se alkoi tuntumaan. "Oletko hereillä ja valpas?" Hän kysyi Sallalta, kun matkaa oli jäljellä noin kaksitoista tuntia. Salla nyökkäsi. "Hyvä. Minä menen pehkuihin. Enne kuin pökerryn tänne." Rufus sanoi ja meni pieneen makuuhyttiin. Salla jäi istumaan tutkan lähettyville. Rufus avasi makuuhytin ikkunan peittävät varjostimet ja tunkeutui makuupussin sisään. Hän katseli kaunista ja loittonevaa Maapalloa kunnes nukahti.

Jostain kaukaa kuului kovaa ja nopeaa pauketta. Rufus avasi silmänsä eikä hetkeen tajunnut missä hän oli. Paikassa jossa hän oli, oli pimeää. Hän keräili itseään ja alkoi muistamaan, että oli kuulennokin makuuhytissä ja lennokki matkalla Kuuhun. Pauke kuului, kun joku hakkasi makuuhytin luukkua. Rufus kääntyi ympäri ja poistui lämpöisestä makuupussista. Hän avasi luukun ja näki panikoivan Sallan sen toisella puolella. "Rufus! Sinun on pakko tulla! Nyt heti!" Rufu ei heti kysynyt mistä oli kyse, mutta selvästi jokin oli pahasti vialla ja asia oli kiireellinen. Rufus liikutti itsensä luukusta lennokin nokkaan ja seurasi Sallaa, joka liikkui lennokin tilassa jo luontevammin. "Katso tuota." Nuori tutkija sanoi ja osoitti tutkaa, joka piippasi nopeassa rytmissä. Näyttö oli täynnä punaisia lähestyviä pisteitä.
"Ei helvetti." Rufus kirosi ja istuutui lentäjän paikalle. Hän veti turvavyönsä rintakehänsä yli ja käski muita tekemään samoin. Seuraavan minuutin aikana kuului liikettä ja kahinaa, kun jokainen matkustaja siirtyi omalle paikalleen. Kun kaikki olivat turvallisesti kiinni penkeissään, Rufus painoi nappia ja poisti automaatti ohjauksen pois päältä. Rufus alkoi itse ohjaamaan lennokkia.
Tutkalla näkyi suurin määrä kiviä ja asteroideja, jonka Rufus oli koskaan nähnyt koko sinä viitenä vuotana, kun hän oli lentänyt kuulennokkeja. Suurin määrä jonka hän oli koskaan ennen nähnyt oli viisi kappaletta ja sekin oli harvinaista. Viisi kiveä oli vielä helppo väistää, mutta nyt näytöllä näkyi ensin kymmeniä kiviä ja sitten satoja. "Helvetin, helvetti." Rufus sanoi. "Miksi en ajatellut, että näin voisi käydä?"
"Mitä tarkoitat?" Antonio kysyi puristaessaan turvavöitään. Tällä hetkellä hän ei näyttänyt iloiselta ja rennolta. Hän näytti ensimmäistä kertaa oikeasti huolestuneelta ja pelokkaalta.
"Kun Kuussa räjähti, sieltä irtosi paljon kiviä. Tuhansia, luultavasti miljoonia kiviä, jotka nyt lentävät avaruudessa." Rufus sanoi. "Hyvä, että tulit hakemaan minut näin nopeasti. Meillä on ehkä juuri ja juuri aikaa väistää tämä kivisade."
"Tietävätkö muut lennokit?" Tyree kysyi.
"Jos he ovat olleet minua fiksumpia niin kyllä. Mutta jos eivät, niin hekin ovat lentämässä suoraan tuhoon." Rufus sanoi ja alkoi suunnittelemaan väistöä. Fiksuinta olisi yrittää väistää kivisade kiertämällä sen sivusta ennen kuin he joutuisivat sateen keskelle. He olivat lähempänä kivisateen oikeaa reunaa joten Rufus käänsi lennokin siihen suuntaan.
"Pitäisikö heitä varoittaa? Varmuuden vuoksi?" Antonio kysyi, kun lennokki kaarsi oikealle.
"He varmasti tietävät jo jos heidän tutkat toimivat kunnolla, mutta ei siitä kai haittaakaa voi olla." Rufus sanoi ja puristi hampaitaan yhteen.
"Minä menen." Jopez ilmoitti ja ne olivat ensimmäiset sanat, jotka hän sanoi sitten Maasta lähdön. Hän avasi turvavyönsä ja suuntasi puhelukoppiin. Ovi sulkeutui hänen perässään.
"Minä pystyn tähän." Rufus sanoi ääneen. Hän ei ollut varma yrittikö vakuuttaa itsensä vai muut matkustajat. Jos muutama pieni kivi osuisi heidän lennokkiin se ei vielä haittaisi, mutta jos he törmäisivät kymmeneen pienempään kiveen tai yhteen suurempaan kiveen, se saattaisi hajottaa lennokin ja jokainen matkustaja päätyisi tyhjään, kylmään ja tappavaan avaruuteen.
"Sinä pystyt tähän. Minä luotan sinuun." Kuului Sallan heikko ääni selän takana, ja Rufus arvosti naisen luottamusta vaikka tiesikin, että Sallaa pelotti sillä hetkellä luultavasti enemmän kuin häntä itseään.
Kivisade lähestyi, ja Rufus valmistautui väistelemään juuri kun Jopez palasi puhelukopista nokkaan. "En saanut heihin yhteyttä." Hän sanoi ja palasi paikalleen. "Kommunikaatiovälineet eivät toimi."
"Mutta ne toimivat vielä muutama tunti sitten." Antonio sanoi. "Miksi ne yhtäkkiä lakkaisivat toimimasta? Ei ole tapahtunut mitään, mikä olisi voinut rikkoa ne."
"Radio ja puhelin menivät kyllä päälle, mutta en saanut yhteyttä keneenkään." Jopez sanoi.
"Jos niissä on virta päällä niin sitten signaaleissa täytyy olla jotain häikkää." Antonio sanoi ja pohti ankarasti. "Ehkä vika on... Mutta ei. Se ei voi pitää paikkansa." Hän puhui kiivaalla äänellä ja alkoi kiroilemaan espanjaksi.
"En sano tätä nyt pahalla, mutta meillä on tällä hetkellä suurempiakin ongelmia. Antakaa minun keskittyä." Rufus ärähti ja jännittyi. "Valmiina?" Hän kysyi, mutta ei jäänyt odottamaan vastausta. Kivet olivat jo niin lähellä, että Rufuksen oli pakko toimia. Hän kaarsi lennokin lisää oikealle pois päin kivisateen ytimestä. Kaikki hänen keskittyminen meni lennokin ohjaamiseen.
Sivusilmällään Rufus näki kuinka lennokki, joka lensi heidän edellä, törmäsi kivisateeseen. Lennokki räjähti miljoonaan pieneen osaan, kun kivet moukaroivat sitä. Rufus ohjasi oman lennokkinsa alas ja vasemmalle. Hän ohitti rikkoutuneen lennokin palaset, jotka lensivät avaruuden tyhjyydessä kivien seassa. Sitten Rufus ohjasi lennokkia taas ylös ja oikealla väistäen lisää kiviä.
Muutama kiviryöppy meinasi osua heihin, mutta Rufus onnistui väistämään ne täpärästi. Muut lennokit lensivät Rufuksen takana ja näyttivät seuraavan hänen esimerkkiään. Rufus mietti oliko tuhoutunut lennokki ollut matkustajalennokki vai rahtilennokki? Joka tapauksessa jokainen sen matkustaja oli nyt kuollut ja jäljellä oli kuusi lennokkia.
Rufus ei ole koskaan lentänyt niin vaikeassa ja vaarallisessa tilanteessa. Ei edes simulaatioissa joissa he harjoittelivat kuulentoja opiskeluaikoina. Simulaatioissa heidät laitettiin moneen erilaiseen vaara ja hätätilanteeseen ja oppilaiden täytyi suoriutua niistä kaikista ennen kuin saivat luvan lentää oikeita lennokkeja. Niistä simulaatioista Rufus tiesi, että pieninkin virhearviointi maksaisi heidän jokaisen hengen.
Lennokki kääntyili ja vaihtoi lento suuntaa nopeasti. Painottomassa tilassa suunnan muuttumista ei huomannut samalla tavalla, mutta siitä huolimatta Salla nappasi penkkinsä alta paperipussin ja tyhjensi vatsansa sisällön sen sisään. Muut istuivat kireinä, ja jopa Jopez näytti huolestuneelta.
Väistö väistön perään. Rufus yritti parhaansa mukaan siirtyä oikealle, suuntaan missä ei ollut niin paljon kiviä. Hän yritti väistää pahimman kivisateen, missä kuolema olisi varma. Rufus vilkaisi tutkaa ja näki, että viisi muuta lennokkia seurasivat hänen esimerkkiään. Tuntui kuin Rufus olisi luonut latua takana lentäville lennokeille, mikä sai Rufuksen entistä stressaantuneemmaksi. Jos hän tekisi virheen siitä maksaisi myös häntä seuraavat lennokit. Silloin kuolisi kaikki. Ei pelkästään Rufus ja muut hänen matkustajat.
He alkoivat olla jo lähellä Kuuta. He olivat ohittaneet matkan puolenvälin jo tunteja sitten. Jos he pääsisivät kivisateen ulkopuolelle he olisivat turvassa ja käytännössä jo perillä. Sitten tarvitsi vain etsiä Pääasema ja laskeutua yhdelle aseman kiitoradoista. Asemalla heitä odottaisi paljon ihmisiä. Ihmisiä, jotka olisivat kiitollisia, kun heitä ei hylätty kokonaan vaikka yhteys Kuun ja Maan välillä oli katkennut.
Muutama pieni kivi osui heidän lennokkiin, mutta vakavampaa vahinkoa ei ehtinyt käydä, kun Rufus lopulta sai ohjattua lennokin turvalliseen suuntaan. He pääsivät pois kivisateen reitiltä. Rufus jatkoi matkustamista oikeaan suuntaan kunnes he olivat kaukana irtokivistä. "Onko se ohi?" Salla kysyi hetken kuluttua.
"Kyllä." Rufus sanoi ja puristi lennokin ohjainta. "Minä tein sen." Hän sanoi uskomatta asiaa kunnolla todeksi. Sitten jännitys purkautui ulos nauruna. Hänellä ei ole koskaan ollut niin helpottunut olo. Hän ei ole koskaan ennen käynyt niin lähellä kuolemaa.
"Minä en lennä enää ikinä Kuuhun." Salla sanoi pahoinvoivana. "Kun pääsen takaisin Maahan, minä en lähde sieltä enää koskaan minnekkään. En vaikka saisin kymmenen miljoonaa."
"Minä lupaan, että nämä lennot eivät ole normaalisti näin jännittäviä." Tyree taputti Sallan olkapäätä, ja nuori tutkijakin nauroi.
Rufus katsoi tutkaa ja näki, että viisi heidän takana lentänyttä lennokkia olivat myös selviytyneet kivisateesta. He menettivät seitsemästä lennokista vain yhden, mikä oli aikamoinen saavutus. Rufus asetti kurssin kohti Kuun Pääasemaa ja muutaman tunnin kuluttua he olisivat perillä.
Loppumatkan ajan kukaan tuskin sanoi sanaakaan. Kaikki olivat samaan aikaan säikähtäneitä ja helpottuneita, koska olivat käyneet niin lähellä kuolemaa ja selviytyneet hengissä. Rufuskin odotti, että pääsisi ulos ahtaalta tuntuvasta lennokista ja jalat tukevasti kiinteälle maalle.
"Valmiina?" Rufus kysyi kun oli aika laskeutua. "Vielä viimeinen rytistys ja olemme perillä." Hän sanoi ja aloitti laskeutumisen. Hän näki Pääaseman alapuolella ja sen monet pitkät ja harmaat kiitoradat joiden reunoilla vilkkui oransseja valoja, joiden avulla lentäjät näkivät mihin laskeutua. Myös Pääaseman valot olivat päällä, mikä tarkoitti, että sähköt toimivat normaalisti, ja ihmiset olivat turvassa. Kuussa tapahtunut räjähdys ei ollut aiheuttanut vahinkoa asemalle.
Kuulennokin renkaat liukuivat esiin ja osuivat Kuun pölyiselle pinnalle. Lennokit laskeutuivat maahan samalla tavalla kuin tavalliset lentokoneet. Kun jokainen rengas kosketti maata, Rufus aloitti jarruttamisen. Lennokki hidasti vauhtiaan ja pysähtyi kiitoradan päähän. Muut lennokit tekivät samoin vierekkäisille radoille. Kuusi lennokkia jäi parkkiin vieri viereen.
Pääasema odotti heitä sadan metrin päässä kiitoratojen toisesta päädystä. Kiitoratojen vieressä oli kymmenen pienempää ja suurempaa hallia joiden sisällä mekaanikot huolsivat ja korjasivat kuulennokkeja sekä kuumaastureita. Rufus oli käynyt Pääasema sisällä useita kertoja, mutta vain aulassa ja kahviossa, sillä aikaa, kun hänen lentämien lennokkien varastot tyhjennettiin ja täytettiin uudelleen. Aula ja kahvio olivat olleet joka kerta täynnä ihmisiä kellon ajasta riippumatta. Kahviossa hän yleensä joi pari kupillista kahvia ja seurasi aseman työntekijöiden liikkeitä.
Normaalisti kiitoradan läheisyydessä näkyi paljon liikettä. Kuupukuihin pukeutuneet miehet ja naiset kuljettivat tavaroita ja huolsivat lennokkeja ja kuumaastureita, joilla ihmiset ajoivat Kuun harmaan ja tasaisen maaston halki, jos täytyi matkustaa pidempiä matkoja. Mutta nyt kun Rufus ja muut olivat pukeneet ylleen punaruskeat kuupuvut ja hypänneet lennokin kyydistä kovalle ja kiinteälle maalle, ulkona ei näkynyt yhtäkään mekaanikkoa. Paikalla oli vain he ja viiden muun lennokin matkustajat. Mistään ei kuulunut ääniä eikä näkynyt liikettä. Pääasema vaikutti ulkoapäin täysin autiolta. Ehkä kaikki odottivat avun saapumista Pääaseman sisällä?
Kuupuvut ja kypärät olivat helppoja ja nopeita pukea päälle. Teknologia oli kehittynyt viimeisten vuosien aikana niin paljon, että kuupuvut eivät poikenneet tavallisista haalareista paljonkaan. Kuukenkiin oli kehitetty painot, jotka mukailivat maapallon painovoimaa. Kuukengät jalassa kävely Kuun pinnalla tuntui lähes samalta kuin kävely Maan pinnalla. Kaikki oli suunniteltu muistuttamaan elämistä maapallolla niin hyvin kuin mahdollista. Myös aseman ja muiden rakennusten sisätiloihin oli kehitetty tekopainovoima joka muistutti Maan tavallista painovoimaa. Kun astui sisätiloihin oli mahdollista laittaa kuukenkien lisäpaino pois päältä painamalla nappia.
"Missä kaikki ovat?" Rufus painoi lennokin kyljessä olevaa nappia ja tikapuut liukuivat sisään ennen kuin ovi sulkeutui.
"Miten niin?" Salla kysyi huolestuneena. Rufus muistutti itseään siitä, että tämä oli Sallan ensimmäinen kerta Kuussa. Kaikki tämä oli hänelle uutta eikä hän tiennyt, mikä oli normaalia ja mikä epänormaalia.
"Normaalisti täällä työskentelee jatkuvasti ihmisiä. Näyttää siltä, että ihmiset eivät ole tällä hetkellä töissä. Kiitoradat ja niiden ympäristö on tyhjillään." Rufus sanoi.
"Ehkä he ovat odottamassa apua aseman sisällä?" Tyree sanoi ja lähti kävelemään asemaa kohti. Rufus ja muut seurasivat perässä. Mitä lähemmäs Pääasemaa he kävelivät sitä enemmän jokin alkoi hiertämään Rufuksen mieltä. Missään ei näkynyt ristin sielua eikä ulkona näkynyt myöskään muita lennokkeja tai kuumaastureita, joita oli yleensä aseman lähettyvillä kymmeniä. Lähellä asemaa oli vain yksi keskeneräinen kuulennokki, jonka nokka osoitti kohti taivasta. Siitä puuttui moottorit, raketit ja suurin osa muistakin osista. Lennokki oli täysin käyttökelvoton.
Jokaisessa maasta lähteneestä lennokissa oli ollut kyydissä viidestä kymmeneen ihmistä. Lennokki joka oli tuhoutunut kivisateeseen oli ollut yksi niistä lennokeista, joiden tarkoitus oli ollut kuljettaa ihmisiä. Sen oli ollut tarkoitus ottaa matkustajia kyytiin ja viedä heidät takaisin kotiin. Mutta nyt vaikutti siltä, että ainakaan Pääasemalla ei ollut niin paljon ihmisiä kuin he olivat odottaneet.
"Missä kaikki ovat?" Kysymyksen kysyi tällä kertaa Antonio, eikä kukaan osannut vastata siihen.
He kävelivät Kuun harmaalla ja pölyisellä pinnalla yläpuolellaan pikimusta ja tähtien värittämä taivas. Kauniin sininen maapallo peitti suuren osan taivaasta. Planeetta näytti paljon suuremmalta kuin Kuu maapallolta käsin. Koska Kuussa ei tuullut, mikään ei pyyhkinyt jalanjälkiä ja renkaiden jälkiä maasta. Kuussa oli myös hiljaista.
Vaikka ulkona ei näkynyt sielun sielua, Pääaseman sisällä paloi valot. Se antoi Rufukselle toivoa siitä, että paikalla oli yhä ihmisiä. Aseman pääovet aukesivat, kun Rufus painoi avausnappia. Oven takana odotti painelukko jonka läpi jokainen joutui kävelemään mennessään aseman sisälle tai tullessaan sieltä ulos. He joutuivat kulkemaan painelukon läpi neljässä ryhmässä, koska sinne mahtui kerralla vain kymmenen ihmistä.
Ovet sulkeutuivat ja painelukko sihahti paineen muuttumisen merkiksi. Rufus, Salla, Antonio, Tyree, Jopez ja muutama muu henkilö astuivat aseman aulaan, ja ovet sulkeutuivat taas heidän takanaan. Sitten seuraava ryhmä ihmisiä astui painelukkoon. Aseman sisälläkään ei näkynyt ihmisiä. Aulassa jossa normaalisti vilisi satoja ihmisiä, ei näkynyt liikettä ollenkaan. Jokainen penkki, käytävä ja huone oli tyhjillään, mutta ilma haisi puhtaalta niin kuin aina.
"Ei hemmetti." Antonio sanoi. "Kaikki ovat joko kadonneet tai lähteneet." Näytti siltä, että ihmiset olivat lähteneet kiireesti, vaikka kamppailun jälkiä ei näkynyt. Ihmiset olivat yksinkertaisesti vain kadonneet.
"No tiedämme nyt ainakin sen, että venäläiset tai kiinalaiset eivät ole tämän takana." Jopez sanoi ja muut katsoivat häntä kysyvästi. Jopez oli jäänyt seisomaan painelukon oven läheisyyteen ase valmiudessa. "Jos Venäjä tai Kiina olisivat hyökännyt tänne tai yrittänyt vallata tämän paikan, täällä olisi heidän sotilaitaan. Nyt näyttää siltä, että täällä ei ole ketään. Kaikki ovat lähteneet. Mutta minne? Sitä en tiedä. Ehkä Moontownin kaupunkiin?"
"Mitä me nyt teemme?" Tyree kysyi, kun viimeisetkin ihmettelevät ihmiset saapuivat aseman aulaan. Rufus laski nopeasti, että heitä oli yhteensä kolmekymmentäkahdeksan henkilöä. Olisi ollut enemmän jos yksi lennokeista ei olisi tuhoutunut matkalla. "Etsimmekö Kuun asukkaat vai palaammeko kotiin?" Jokainen paikalla olija katsoi toisiaan pelokkaina ja jopa epäuskoisina. Oli vaikea uskoa, että kokonainen asemallinen ihmisiä olisi yhtäkkiä vain kadonnut tai päättänyt lähteä. Ihmisten lähteminen kuitenkin selittäisi sen, miksi ulkona ei ollut kuumaastureita. Ehkä aseman työntekijät olivat ottaneet maasturit ja lähteneet Moontowniin. Mutta miksi jokainen kuulennokkikin oli kadonnut?
"Minä käyn katsomassa kommunikaatiovälineitä." Antonio rikkoi hiljaisuuden. "Minusta tärkeintä nyt on saada yhteys Kotipesään. Kerätkää joukko ja hakekaa meidän tuomamme välineet tänne. Minä asennan ne ja sitten soitamme kotiin. Jos oikein muistan tämän aseman kommunikaatiohuone sijaitsee toisessa kerroksessa. Löydätte minut sieltä." Antonio sanoi ja potkaisi lähtiessään puolitäyden roskakorin nurin. Hän käveli aulan poikki ja katosi portaisiin.
"Hyvä on." Rufus sanoi Jopezille ja muutamalle muulle rotevalle miehelle. He menivät takaisin painelukkoon ja laittoivat kypärät tiukasti kiinni ennen kuin painoivat lukon vaihtamaan ilmanpaineita. Painelukko sihahti. Ulkona he keskustelivat lyhyen kantaman radioilla, jotka oli asennettu jokaiseen kypärään. Koska ihmisillä oli ulkona kypärät päässä, keskustelut tavalliseen tapaan olivat hankalia. Sen takia kypäriin oli asennettu pienen kantaman radiot, jotka muistuttivat tavallista tapaa puhua maapallolla tai sisätiloissa. Radioiden kantama oli kymmenen metriä. Jos henkilö meni kantaman ulkopuolelle niin radio ei enää toiminut. Senkin oli tarkoitus muistuttaa elämää kotiplaneetalla.
Kuusi lennokkia oli parkissa vierekkäisillä kiitoradoilla lähellä toisiaan. Kahden sisällä oli uusia kommunikaatiovälineitä joita Antonio tarvitsi. Loppujen sisällä oli vain vähän rahtia ja paljon tilaa matkustajille. Vielä hetki sitten he olivat olleet siinä uskossa, että asemalla odotti suuri määrä ihmisiä vailla kyytiä kotiin, mutta todellisuudessa asema oli kuin kummituskaupunki.
Heidän ensimmäinen tehtävä sillä hetkellä oli ottaa yhteys Kotipesään ja kertoa heille, että ihmiset olivat kadonneet. Rufus mietti, että vieläkö kolme suurta maata riitelivät ja syyttelivät toisiaan tapahtuneesta vai olivatko he päässeet sopuun? Nyt he kuitenkin tiesivät, että asialla ei ollut kukaan heistä. Rufus vain toivoi, että he pystyisivät kertomaan totuuden ennen pahimman alkua. Ja että heitä uskottaisiin.
Kun Rufus, Jopez ja kolme muuta miestä olivat kahdenkymmenen metrin päässä lennokeista, ulkona välähti samankaltainen kirkas valo kuin silloin, kun Kuusta räjähti palanen irti. Tällä kertaa Rufus kuuli ja tunsi räjähdyksen voiman. Valo häikäisi Rufuksen silmiä ja hän nosti kätensä kypärän eteen silmien suojaksi, mutta hän ei liikkunut tarpeeksi nopeasti. Valo sokaisi hänet ja hetkeä myöhemmin kuului korvia vihlova pamaus. Paineaalto osui Rufukseen ja ampaisi hänet ilmaan. Rufus lensi ilman halki monta metriä ja tömähti kivuliaasti maalle. Ilmat poistuivat hänen keuhkoistaan, ja hän ryömi hetken maassa haukkoen happea.
Räjähdys oli ollut voimakas ja nopea. Kuuden lennokin keskellä räjähti niin, että kaksi keskimmäistä lennokkia tuhoutui tunnistamattomaksi ja neljä muuta tuhoutui käyttökelvottomiksi. Mustaa savua kohosi ilmaan, mutta koska Kuussa ei ollut ilmaa, liekit sammuivat samantien.
Rufus sai itsensä jaloilleen. Hän haukkoi happea ja tuijotti tuhoutuneita lennokkeja kauhuissaan. "Helvetin, helvetti! Tämä ei voi olla todellista!" Hän huusi ja lähti juoksemaan kohti savuavia lennokkeja. Rufus ei voinut uskoa sitä. Ei. Hän ei suostunut uskomaan sitä. Heidän ainoat keinot palata kotiin olivat juuri tuhoutuneet. Hänen ainoat keinot päästä takaisin perheensä luokse. Hänen ainoa toivonsa oli, että kommunikaatiovälineet eivät olleet tuhoutuneet lennokkien sisällä. Rufus ei kuitenkaan päässyt pitkälle, kun Jopez tattui hänen käsivarteen.
"Rufus lopeta." Sotilas sanoi synkkänä, kun Rufus rimpuili. "Ne ovat tuhoutuneet."
"Ei. En suostu uskomaan sitä. Päästä irti." Rufus riuhtaisi kätensä vapaaksi. Jopez ei yrittänyt tarttua Rufukseen uudelleen. Sen sijaan hän otti aseen selästään ja tähyili heidän ympärilleen valmiina puolustamaan heitä. Lähettyvillä ei kuitenkaan liikkunut ketään heidän lisäkseen.
Rufus ei suostunut uskomaan, että heidän ainoat keinot poistua Kuusta olivat juuri räjähtäneet hänen silmien edessä. Hän ei suotunut uskomaan, että ei enää palaisi kotiin perheensä luokse. Ei. Oli pakko olla jokin keino päästä takaisin. Ehkä kommunikaatiovälineet olivat selviytyneet räjähdyksestä. He voisivat ottaa yhteyden Kotipesään ja pyytää sieltä apua. Rufus kävi katsomassa jokaisen lennokin sisään vuorollaan. Oli nopeasti selvää, että Jopez oli oikeassa. Lennokkien lisäksi myös niiden rahdit olivat tuhoutuneet käyttökelvottomiksi. Mukaan lukien uudet kommunikaatiovälineet joita he tarvitsivat saadakseen yhteyden Maahan.
He olivat jumissa rikkoutuneella kivellä. He olivat omillaan.

Luku 3

Jopez ja kolme muuta miestä seurasivat sivusta kuinka Rufus kävi toistamiseen jokaisen tuhoutuneen ja savuavan lennokin sisällä. Rufus näytti melkein mielipuoliselta kiirehtiessään. Hän yritti pitää kiinni toivosta, mutta lopulta hänkin joutui hyväksymään tappion. Hän hyppäsi ulos viimeisestä lennokista ja asteli muiden luokse. "Kaikki on paskana." Hän sanoi ja pystyi taistelemaan epätoivoa vastaan vain vaivoin. Hän olisi koskettanut kaulallaan roikkuvaa korua, jonka sisällä oli kuva hänen perheestään, mutta ei pystynyt. Koru oli paksun kuupuvun alla.
"Mikä tuon räjähdyksen aiheutti?" Kysyi yksi järkyttyneistä miehistä, jonka kädet vapisivat silminnähden. Jokainen heistä etsi katseellaan jonkinlaista liikettä, mutta kiitoradoilla ja niiden ympärillä oli hiljaista. Ainoat asiat jotka liikkuivat, olivat musta savu ja he itse. Koska Kuun maasto oli tasaista, he näkivät kauas. Jos joku henkilö olisi käynyt räjäyttämässä heidän lennokit, he näkisivät syypään juoksemassa paikalta pois.
"En tiedä." Jopez sanoi valppaana rynnäkkökivääri käsissään. Hänkin katseli kiihkeänä ympärilleen. "Täällä ei ole meidän lisäksemme muita." Hän sanoi ja laski aseensa piipun maata kohti. Sotilaan olemus rentoutui hiukan vaikka hän seisoikin yhä ryhdikkäänä. "Enkä usko, että kukaan meistä tuhoaisi meidän ainoaa keinoa poistua tältä kirotulta kiveltä."
Kuusi tuhoutunutta lennokkia makasi kiitoratojen päädyissä raatoina. Jokainen lennokki oli käyttökelvoton niin kuin niiden kuljettamat laitteetkin. He olivat tulleet auttamaan Kuun asukkaita ja työntekijöitä ja päätyivät lopulta itse samaan tilanteeseen. Rufuksen teki mieli potkaista jotain, mutta lähettyvillä ei ollut muuta potkittavaa kuin lennokkien raadot. Hän hillitsi halunsa huutaa ja tyytyi puristamaan käsiään nyrkkeihin.
"Voiko olla mahdollista, että kivisade teki lennokkeihin vikoja ja ne räjähtivät sen seurauksena?" Jopez kysyi ja kääntyi katsomaan Pääaseman suuntaan, missä näkyi kuinka ovet aukenivat ja kymmenen ihmistä astui ulos päällään punaruskeat kuupuvut sekä päässään puolikkaan kupolin muotoiset kypärät. He pysähtyivät ja jäivät katselemaan räjähtäneiden lennokkien suuntaan. Seuraavat kymmenen ihmistä poistui aseman sisätioista. Pian jokainen asemalla oleva ihminen seisoi aseman edessä.
"En usko. Olisin kyllä huomannut jos olisimme saaneet pahan osuman. Onnistuin väistämään lähes kaikki kivet. Ainakin sen kokoiset, jotka olisivat voineet aiheuttaa suurempaa vahinkoa. Muut seurasivat meitä ja onnistuivat myös väistämään suurimmat kivet. Lisäksi näytti siltä, että kaksi keskimmäistä lennokkia räjähti täsmälleen samaan aikaan tuhoten samalla neljä muuta lennokkia. Ei vaikuta vahingolta tai sattumalta." Rufus sanoi ja pudisteli päätään."Tai en tiedä. En tiedä enää mitä ajatella."
"No. Joka tapauksessa näillä me emme lennä täältä pois." Jopez sanoi sen, minkä muut tiesvivät, mutta eivät halunneet sanoa ääneen. "Meidän ainoa vaihtoehto on saada yhteys Maahan ja pyytää sieltä apua."
"Mutta mehän olimme se apu." Aiemmin puhunut mies sanoi ja naurahti epäuskoisena. "Lisäksi laitteet täällä eivät toimi ja meidän tuomamme uudet laitteet räjähtivät juuri tuhannen pillun päreiksi." Hän sanoi ja levitti käsiään sivuille.
"Emme voi muuta kuin yrittää." Jopez sanoi.
"Aika epätodennäköiseltä vaikuttaa, että selviämme tästä sotkusta."
Rufus kamppaili sisäisesti. Hän oli epätoivoinen, mutta samalla päättäväinen. Hän tekisi kaikkensa, jotta pääsisi vielä takaisin perheensä luokse. Samantha tarvitsi aviomiestään ja Rasmus tarvitsi vielä isäänsä. Sentään he olivat sanoneet hyvästit ja kertoneet rakastavansa toisiaan ennen Rufuksen lähtöä kotipihaltaan. Se oli hänen ainoa pieni lohtunsa siinä tilanteessa. Hänen oli pakko liikkua ja tehdä jotain. Paikoillaan seisoskelu tuntui liian raskaalta. "Minä käyn katsomassa onko noissa halleissa mitään hyödyllistä." Hän sanoi ja lähti kävelemään kauemmas tuhoutuneista lennokeista, kohti huoltohalleja kiitoratojen läheisyydessä.
Kiitoratojen lähettyvillä oli yhteensä kymmenen hallia, joiden jokaisen sisään mahtui helposti kaksi lennokkia samaan aikaan. Yleensä niiden uumenissa työskenteli kymmeniä mekaanikkoja ympäri vuorokauden lennokkien ja maastureiden kimpussa, mutta nyt nekin olivat tyhjillään. Rufus tarttui vuorollaan jokaisen hallin ylös liukuvaan oven kahvaan ja avasi ne. Hallit olivat täynnä työkaluja, mutta ei ketään, joka käyttäisi niitä. Halleissa ei myöskään ollut lennokkeja tai maastureita. Pääasemalla oli vain yksi lennokki ja se seisoi aivan Pääaseman vierellä ja oli käyttökelvoton. Seuraavat hallit olivat aivan yhtä turhia.
Rufus toivoi, että löytäisi edes vaihto osia joita asentaa keskeneräiseen lennokkiin vaikka ei itse mekaanikko ollut. Paikalla täytyi olla ainakin yksi mekaanikko, joka voisi korjata lennokin. Vaikka jokainen heistä ei edes mahtuisi yhteen lennokkiin samaan aikaan. Joidenkin täytyisi jäädä jälkeen. Sillä ei kuitenkaan ollut väliä, koska vaihto osia ei löytynyt.
Viimeinen halli oli lukittu paksulla lukolla. Rufus etsi edellisestä hallista voimakkaat pihdit ja katkaisi hallin lukon. Rufus avasi hallin oven ja löysi sen takaa kaksi kuumaasturia, jotka näyttivät ehjiltä ja toimivilta. Rufus meni maastureiden luokse ja hihkaisi ääneen, kun molemmat maasturit käynnistyivät. Kuumaastureiden sisään mahtui kerralla kuusi ihmistä. Kaksi eteen. Kaksi keskelle ja kaksi taakse. Rufus innostui hetkeksi, mutta tajusi nopeasti, että maastureilla ei poistuttaisi Kuusta. Siihen he tarvitsisivat lennokin.
"Löytyikö mitään?" Jopez kysyi, kun Rufus palasi huonoryhtisenä muiden luokse.
"Ei paljon mitään. Kaksi maasturia, mutta ei yhtäkään lennokkia." Rufus sanoi ja taisteli yhä epätoivoa vastaan. Mutta mitä enemmän hän taisteli sitä raskaampi olo hänelle tuli. Hän halusi sanoa, että toivoa vielä oli, mutta ei olisi uskonut sitä itsekkään.
He lähtivät kävelemään takaisin Pääaseman luokse, jonka eteen oli kokoontunut noin kolmenkymmenen ihmisen joukko. Sisätiloihin oli jäänyt vain muutama henkilö mukaanlukien Antonio, joka oli luultavasti yhä kommunikaatiovälineiden kimpussa. Hän luultavasti kantoi vielä harteillaan toivoa. Hän odotti, että hänelle tuotaisiin uudet toimivat laitteet, joilla hän saisi yhteyden kotiin, mutta sen sijaan kaikki oli mennyt päin helvettiä, eikä heillä ollut enää toimivia laitteita. Eikä siksi keinoa saada yhteyttä Kotipesään ja pyytää apua.
Salla seisoi ihmisjoukon keskellä ja astui esiin, kun Rufus ja muut lähestyivät hiljaista ja odottavaa ihmisryhmää. "Mitä siellä tapahtui? Kuullosti ja tuntui siltä, että jotain räjähti. Mikä tuolla savuaa?" Salla kysyi vaihdellen painoa jalalta toiselle. Rufus tunsi painostavan tunnelman ja oli varma, että jokainen paikalla olija osasi sanoa, mitä oli tapahtunut vaikka eivät sitä halunneetkaan uskoa todeksi.
"Yrittäkää olla joutumatta paniikkiin." Rufus sanoi ja silmäili edessään olevaa ihmislaumaa. "Kuten jo varmasti näette ja arvaatte, meidän lennokit tuhoutuivat. Me emme tiedä, mikä räjähdyksen aiheutti, mutta tiedämme sen, että niillä emme lennä mihinkään." Nopea ja kiivas puheensorina rikkoi hiljaisuuden. Kypärien radiopuhelimissa kuului samaan aikaan niin monen ihmisen puhetta, että sanoista ei saanut kunnolla selvää, mutta sieltä täältä pystyi tunnistamaan kokonaisia lauseita.
"Mitä täällä oikein tapahtuu?" Erottui naisen kimeä ja värisevä ääni.
"Luulin, että täällä olisi ollut ihmisiä odottamassa apua. Missä kaikki ovat?" Sanoi toinen nainen.
"Mitä me nyt teemme? Kai kommunikaatiovälineet toimivat yhä? Emmekö saa niillä pyydettyä apua?" Kuului miehen matala ääni.
"Ehkä kaikki ovat kuolleet?"
"Siinä tapauksessa täällä pitäisi olla ruumiita, eikä täällä ole ihmisen ihmistä. Ei elävää eikä kuollutta."
Noin kolmekymmentä ihmistä puhui toistensa päälle eikä moni edes yrittänyt pysyä rauhallisena. Rufus vilkaisi Jopezia, joka seisoi hänen vierellään. Jopez nyökkäsi, ja Rufus sai siitä rohkeutta. "Rauhoittukaa!" Hän korotti ääntään ja yritti saada muiden huomion. Meni hetki ennen kuin puheensorina rauhoittui, ja muut katsoivat Rufusta. "Mennään sisälle ja yritetään siellä keksiä seuraava liikkeemme. Yritetään pysyä rauhallisina. Panikoiminen ei auta tässä tilanteessa ketään." Rufus oli yllättynyt nähdessään, että muut kuuntelivat ja tottelivat häntä. Ehkä se johtui siitä, että Rufus oli päättänyt tehdä kaikkensa päästäkseen takaisin perheensä luokse ja muut huomasivat sen hänestä. Asiaa luultavasti auttoi myös sekin, että Jopez seisoi hänen rinnalla.
He palasivat Pääaseman sisätiloihin kolmessa ryhmässä. Painelukon sisällä Rufus pysähtyi Sallan viereen. "Tämä ei tainnut olla aivan sellainen kuumatka kuin odotit." Painelukko sihahti ja näkyi nopea ja lyhyt sumun purkaus ennen kuin ovet aukesivat uudelleen. Oli turvallista astua aulaan ja ottaa kypärä pois päästä. Salla tuijotti tyhjyyteen ja melkein tärisi pelosta ja paniikista.
"Ei aivan." Hän sanoi ja naurahti. Naurahduksesta kuitenkin puuttui ilo ja huumori kokonaan. "Melkein toivon, että en olisi ottanut koko hommaa vastaan. Tämän piti olla tavallinen ja nopea reissu. Rutiinia. Lento tänne ja lento takaisin kotiin kyydissä joko ihmisiä tai tarvikkeita. Toivon vain, että Antoniolla on antaa meille parempia uutisia vaikka epäilenkin sitä. Kaikki muukin on mennyt tähän mennessä pahasti pieleen."
Viimeiset kymmenen ihmistä astui painelukon kautta aulaan. Ovet sulkeutuivat heidän takanaan ja he ottivat kypärät pois päästään. Jokainen meni vuorollaan suuren, kirkkaan ja melkein epätodellisen puhtaan aulan poikki pukuhuoneisiin, joita oli aulan reunoilla useampi, ja jokaisen pukuhuoneen sisällä oli vähintään sata pukukoppia, joissa oli jokaisessa oma numero ja lukko. Niitä kaappeja aseman työntekijät käyttivät, kun olivat sisätiloissa pidempiä aikoja.
Pääasema oli sisältäkin aavemainen, mutta eri tavalla. Asema oli sisältä tyhjä ja puhdas. Normaalisti siellä vilisi satoja ihmisi, jotka kulkivat käytäviä pitkin ja siirtyivät huoneista toisiin. Siellä kuului normaalisti voimakas puheensorina, mutta nyt aula oli hiljainen kuin hauta. Siellä kuulisi neulankin putoamisen lattialle, monen metrin päähän.
Ihmiset olivat taas hiljentyneet. Tuntui, että paniikki levisi joukkoon aaltoina. Yhdessä hetkessä kaikki olivat levottomia ja liikkuivat paljon. Seuraavassa hetkessä kaikki istuivat tai seisoivat paikoillaan eivätkä sanoneet sanaakaan. Heidän ainoa toivonsa oli Antonio, joka oli yläkerrassa kommunikaatiovälineiden kimpussa. Rufus etsi aulan seinältä infotaulun ja aseman kartan. Hän löysi kartalta kommunikaatiohuoneen toisesta kerroksesta. "Tulkaa." Rufus sanoi Sallalle ja Jopezille. Sitten he suuntasivat portaille ja nousivat kerrosta ylemmäs.
Pääasemalla oli yhteensä neljä kerrosta ja pinta-alaa yhtä paljon kuin pienessä kauppakeskuksessa. Kommunikaatiohuone oli toisen kerroksen käytävän toinen huone vasemalla puolella. Käytävä jatkui monen kymmenen huoneen verran eteenpäin. Lähestyessään oikean huoneen ovea, Rufus alkoi jännittämään. Hän ei tiennyt pitäisikö olla toiveikas vai valmistautua kuulemaan huonoja uutisia. Taas. Salla käveli Rufuksen vierellä ja mutisi hiljaa itsekseen. "Minä pyydän. Anna meille hyviä uutisia. Älä anna tämän olla loppu." Hän sanoi ja työnsi rakosillaan olevan huoneen oven kokonaan auki. Rufus näki Antonion, joka oli kumartunut pöydän ja sen päällä olevien laitteiden ylle. Antonio tutkaili ja paineli lukuisia nappeja ja käänteli vipuja. Välillä hän irrotti johtoja ja välillä hän kiinnitti ne uudestaan toiseen paikkaan. Laitteissa näytti olevan virta päällä, mikä oli hyvä merkki.
"Mitä ulkona tapahtui?" Antonio kohotti katseensa kommunikaatiovälineistä ja katsoi kolmea synkkäilmeistä ihmistä, jotka astuivat huoneeseen. "Kuulin jonkinlaisen räjähdyksen." Hänkin näytti ja kuullosti ahdistuneelta, mutta ei siltä, että oli menettänyt kaiken toivon. Vielä. Rufuksesta tuntui pahalta olla se henkilö, joka murskaisi miehen viimeisetkin toivon rippeet.
"Ne olivat meidän lennokit." Rufus sanoi suoraan. Ei ollut hyötyä pehementää iskua tai kaunistella tosi asioita.
Antonion jo valmiiksi venähtänyt ilme venähti entisestään. "Tarkoitatko, että...?"
"Kyllä. Niillä ei enää lennetä. Eikä tämän aseman lähettyviltä ole löytynyt muuta kuin kaksi maasturia eikä niillä lennetä Maahan. Olemme jumissa täällä. Lisäksi myös meidän tuomamme uudet kommunikaatiolaitteet tuhoutuivat räjähdyksessä." Rufus sanoi. "Pyydän. Kerro sinä meille jotain positiivista. Laitteet näyttävät toimivan. Onko meillä mahdollisuutta ottaa yhteyttä kotiin?"
Kuullessaan uutiset Antonion ryhti romahti ja hän nojasi kyynerpäillään pöydän reunaan. Hän sulki silmänsä ja veti syvään henkeä. Rufus näki, että se pieninkin toivon kipinä tukahtui Antonion sisällä, kuin kynttilän hento liekki. "Ei helvetti." Hän kirosi kuiskaten ja löi nyrkillään pöytää. "Meillä on kolossaallinen ongelma. Katsokaa näitä laitteita." Hän sanoi ja osotti laitteita, joista Rufus ei ymmärtänyt paljonkaan. Niissä oli paljon nappuloita ja eri värisiä valoja. Pöydällä oli myös muutama mikrofoni. "Näissä laitteissa ei ole mitään vikaa." Antonio sanoi. "Näissä liikkuu virta normaalisti ja kaikki osat ovat ehjiä. Ei pitäisi olla mitään syytä, miksi näillä ei saa yhteyttä kotipuoleen. Laitteet ovat täysin toimivat, mutta silti täysin turhat. Se tarkoittaa, että täällä on jotain, mikä häiritsee signaaleja ja yhteyksiä. Emme saa yhteyttä kotiin ellemme löydä sitä, mikä häiritsee yhteyksiä ja tuhoa sitä."
"Eli jos vain löydämme häiriön lähteen ja poistamme sen, niin saamme yhteyden Kotipesään?" Salla kysyi ja istuutui lähimmälle tuolille. Nuoren tutkijan kasvoille ilmestyi toiveikas ilme. "Voimme pyytää apua?"
"Kyllä." Antonio sanoi.
"Mutta mitä me etsimme? Minkälaisesta laitteesta on kyse ja missä se on?" Rufus kysyi.
"Sitä minä en ikävä kyllä tiedä." Antonio sanoi melkein häveten. "En ole koskaan nähnyt tai kuullutkaan näin tehokkaasta häiriölaitteesta. Se voi näyttää miltä tahansa ja olla missä tahansa. Epäilen kuitenkin, että kyseinen laite on kooltaan suuri, koska se on niin tehokas. Se tarvitsee paljon virtaa toimiakseen."
"Se on joka tapauksessa nyt meidän ensimmäinen prioriteetti." Rufus sanoi ja alkoi itsekkin olla taas toiveikas. "Meillä on kaksi vaihtoehtoa. Lähteä etsimään laitetta tai jäädä tänne odottamaan apua, jota ei välttämättä ole edes tulossa. Heidän silmissään me voisimme olla yhtä hyvin kuolleita. He eivät välttämättä lähetä tänne uutta ryhmää kuolemaan. Minä olen sitä mieltä, että häiriön etsiminen on meidän paras vaihtoehtomme selviytyä. Teemme sen niin nopeasti kuin pystymme."
"Mutta siihen voi mennä päiviä. Ehkä viikkojakin." Salla sanoi, ja toivo hänen silmissään himmeni hiukan. Hän näytti siltä, että oli itkun partaalla, eikä Rufus voinut syyttää häntä siitä. Rufus tunsi itsekkin toivoa. Sitten epätoivoa. Sitten taas toivoa. Ainoa asia, joka sai hänet päättäväisesti jatkamaan oli ajatus perheestä, joka odotti häntä kotona.
"Sen takia meidän kannattaa aloittaa etsiminen heti." Rufus sanoi. "Mistä meidän kannattaa aloittaa?"
"Aloitetaan täältä." Antonio sanoi. "Käännetään tämä koko asema ympäri jos on pakko. Vaikka epäilenkin, että laite on täällä. Parempi kuitenkin varmistaa ja ehkä me löydämme samalla johtolankoja. Käskekää jokaista ihmistä tekemään samoin. Asema on suuri ja tarvitsemme jokaisen apua. Tavataan kahden tunnin kuluttua aulassa." Antonio sanoi. "Osaatteko sanoa, mistä lennokkien räjähdys johtui?"
"En ole varma, mutta en usko, että ne räjähtivät omillaan. Niissä ei mielestäni ollut niin suuria kolhuja, että ne olisivat niiden takia räjähtäneet. Samaan aikaan en osaa kuvitellakkaan, miten kukaan olisi pystynyt räjäyttämään ne tarkoituksella ja kadota paikalta niin nopeasti. Enkä usko, että kukaan meistä olisi tuhonnut meidän ainoaa keinoa poistua täältä. Melkein jokainen meistä oli täällä asemalla räjähdyksen aikana eikä kukaan nähnyt kenenkään juoksevan lennokkien luota pois." Rufus sanoi. "Mutta aletaan hommiin. Mitä nopeammin löydämme vihjeitä, sitä nopeammin saamme yhteyden Kotipesään ja kyydin täältä pois."
Salla, Antonio ja Jopez nyökkäsivät. Sotilas oli seisonut huoneen oven vieressä niin hiljaisena, että Rufus oli melkein unohtanut hänen olemassaolon. Rufus ja Salla poistuivat huoneesta ensimmäisinä ja melkein törmäsivät Tyreeseen. Lääkäri oli juuri tulossa kommunikaatiohuoneeseen. "Saitteko te yhteyden kotiin?" Tumma mies kysyi heti, kun he astuivat käytävään. Rufus ja Salla pudistivat päitään ja kertoivat Tyreelle nopeasti, mistä oli kyse. Rufus käski levittämään käskyä. Mitä useampi heistä etsisi tietoja, sitä nopeammin he niitä saisivat.
Kymmenen minuuttia myöhemmin noin kolmekymmentä ihmistä jakautui pienempiin ryhmiin ja levittäytyivät ympäri asemaa. Rufus meni Sallan, Jopezin, Antonion ja Tyreen kanssa ylimpään kerrokseen. Rufus, Antonio ja Jopez tutkivat samoja huoneita samalla, kun Tyree ja Salla tutkivat muita huoneita. Mitään ei kuitenkaan löytynyt pitkään aikaan. Se oli kuitenkin selvää, että ihmiset olivat lähteneet asemalta kiireesti, mutta omasta tahdostaan. Jokainen huone oli siisti, ja Rufus näki muutamassa kahvinkeittimessä kahvia, mutta kamppailun jälkiä ei näkynyt. Mutta minne he olivat menneet? Ja miksi? Olivatko he paenneet jotain?
Kun he olivat tutkineet ylimmästä kerroksesta yli kaksikymmentä huonetta, Salla hihkaisi käytävältä muita tulemaan luokseen. Rufus ryntäsi ulos huoneesta, jossa oli paljon kemikaaleja sekä erilaisia kemiaan liittyviä välineitä ja työkaluja. Salla odotti heitä pienen huoneen ovella iloisempana kuin pariin tuntiin. "Löysin jotain. En tiedä onko tästä lopulta paljonkaan apua, mutta parempaakaa en ole löytänyt." Salla ojensi pienen ja ohuen, musta kantisen kirjan Rufukselle. Rufus avasi kirjan. Siihen oli kirjoitettu merkintöjä. "Katso viimeisiä kirjoituksia." Salla ehdotti. Kirja oli jonkinlainen päiväkirja ja yksi sen viimeisistä merkinnöistä oli kuudeskymmeneskahdes merkintä. Rufus aloitti lukemaan.

Merkintä 62: Meidän tutkijat ovat matkanneet pidemmälle kuun pimeälle puolelle kuin koskaan ennen. Laitteemme havaitsivat kuun pimeällä puolella maan alaisia kätköjä, ja tutkijamme uskovat, että niiden sisältä voi löytyä paljon erilaisia ja arvokkaita mineraaleja. Ehkä jopa jotain sellaista, mitä meidän kotiplaneetaltamme ei löydy. Emme ole koskaan poranneet niin syvälle. Emme ole koskaan ennen myöskään löytäneet mitään niin harvinaista ja arvokasta vaikka olemmekin epäilleet, että Kuun sisällä saattaa odottaa suuri määrä rikkauksia. Ensimmäiset kaivajat lähetettiin kyseiselle paikalle tänä aamuna mukanaan kaivosvälineet.

Merkintä 63: Kaivajat ilmoittivat tänä iltana, että he ovat päässeet perille. Kaivaukset ovat alkaneet. Tämä voi olla käänteentekevä löytö. En voi uskoa, että me olemme ensimmäiset, jotka haivaitsivat pinnan alla lymyävät rikkaudet. Kaivajien mukaan kaivaminen kestää kauan, mutta se tulee olemaan sen arvoista. Aikoja sitä sitten elämmekin.

Merkintä 64: Kaivaukset ovat kestäneet kohta viikon. Emme ole vielä osuneet niin sanottuun kultasuoneen, mutta olemme kaivaneet tarmokkaasti ja niin syvälle, että emme aio nyt lopettaa. Vielä on toivoa.

Merkintä 65: Kaivaukset olivat täysin epäonnistuneet. Kuun pinnan alla ei odottanutkaan rikkauksia vaan monen kaivajan kohtaloksi koituva kuolema. Saimme juuri radiopuhelun, jossa kerrottiin, että kaivajat kaivoivat mineraalien sijaan jonkinlaiseen kaasukammioon, joka räjähti ja tappoi saman tien monta kaivajaa. Lisäksi moni muu kaivaja loukkaantui ja heitä ollaan tuomassa takaisin Pääasemalle hoidettavaksi. Pettymys on suuri ja jokainen meistä tuntee sen.

Merkintä 66: Kaivajista ei ole kuulunut mitään kolmeen vuorokauteen. Radioyhteys ei toimi vaikka meidän laitteissa ei ole mitään fyysistä vikaa. Ehkä kaivajien omat laitteet viottuivat räjähdyksessä? Alamme olla jo huolissamme. Kolme vuorokautta eikä heitä ole näkynyt tai kuulunut. Myrkyttikö tai tappoiko kammioista vapautuneet kaasut heidät vai onko heidän maasturit hajonneet? Joka tapauksessa alamme olla melko varmoja siitä, että he eivät ole palaamassa takaisin. Emme tiedä mitä tehdä asian suhteen. Luulimme löytävämme jotain suurenmoista. En ole koskaan ollut näin pettynyt ja huolissani. Kirjoitan uuden merkinnän, kun kuulen lisää kaivajien kohtalosta.

Merkintä 67: En ole kuullut uutisia kadonneista kaivajista. Sen sijaan on ilmennyt muitakin ongelmia. Meidän kommunikaatiovälineet lakkasivat toimimasta. Laitteissa on virta ja niiden pitäisi toimia normaalisti, mutta kun olemme yrittäneet ottaa yhteyden kotiin, se ei ole onnistunut. Liäsksi lähes jokaiseen kuulennokkiin on tullut omituisia vikoja. Joku selvästi ei halua, että pääsemme lähtemään. Joku sabotoi meidän lennokkeja ja kommunikaatiovälineitä. Kukaan ei vaan tiedä kuka on sabotoinnin takana, eikä kukaan tiedä ketä edes epäillä. Olemme jumissa täällä. Voimme vain toivoa, että he eivät ole unohtaneet meitä kotona, ja että he lähettävät tänne pian lennokkeja hakemaan meidät kotiin.

Merkintä 67 oli kirjan viimeinen.
"Mitä ajattelet?" Salla kysyi, eikä Rufus osannut heti vastata. Hän hieraisi siilitukkaista päätään.
"Ainakin meillä on nyt jonkinlainen käsitys siitä, mitä on tapahtunut. Tai ainakin, mistä nämä asiaketjut ovat alkaneet. Kaivajat kaivoivat jossain, missä heidän ei olisi pitänyt. Ehkä kaasukammiot liittyvät jotenkin siihen, miksi Kuusta räjähti niin suuri palanen irti." Rufus pohti juuri saamiaan tietoja, mutta ei keksinyt niistä mitään, mikä auttaisi heitä siinä hetkessä. He olivat yhä jumissa Kuussa ilman keinoa poistua tai ottaa yhteyttä Kotipesään. "Palataan muiden luokse. Emmeköhän me ole löytäneet jo kaiken, minkä voimme."
Kaikki kolmekymmentä Kuuhun jumiin jäänyttä ihmistä istuivat aseman hiljaisessa aulassa. Jotkut istuivat yksin ajatuksiinsa uppoutuneina, ja jotkut keskustelivat keskenään hiljaa, mutta kiihkeästi. Jokainen heistä käsitteli tilannetta omalla tavalla. Eräs sotilas vaelteli aulan päästä päähän tuijottaen tyhjyyteen. Rufus, Salla ja Antonio kertoivat muille laitteesta, joka häiritsi signaaleja sekä kaivajista, jotka kaivoivat väärään paikkaan. Musta kantinen kirja kiersi aulan poikki kädestä käteen. Jokainen sai mahdollisuuden lukea merkinnät itse, jos tahtoi.
Ainoa henkilö joka puuttui paikalta oli Jopez. Hän oli aina niin hiljainen ja sulautui tiloihin kuin kameleontti, että Rufus ei aina huomannut hänen poissaoloaan. Silloin Jopez avasi yhden aulan ovista ja astui aulaan muiden luokse. Hänellä oli kädessään jonkinlainen rannekellolta näyttävä esine. "Minä löysin jotain." Hän sanoi ja pysähtyi Rufuksen viereen. "Löysin tämän samasta huoneesta, mistä tuo kirjakin löytyi." Rufus tajusi, että sotilaan kädessä ei ollut tavallinen rannekello vaan laite, jota Kuussa asuvat ja työskentelevät ihmiset käyttivät. Laite laitettiin ranteeseen ja se loi ilmaan kolmeulotteisen hologrammikartan. Karttaan pystyi merkitsemään koordinaatteja, ja se toimi kuin kompassi, näyttäen oikean suunnan. Sitä tarvittiin, kun ihminen matkusti Kuun tasaisen harmaan maaston poikki, koska Kuussa ei ollut maamerkkejä joiden avulla suunnistaa. Eksyminen siellä oli helppoa.
"En tiedä onko tästä loppujen lopuksi paljonkaan hyötyä, mutta..." Jopez sanoi ja käynnisti laitteen. Sen yläpuolelle ilmestyi sinertävä pallo, joka esitti Kuuta. Kartalla näkyi Pääasema ja punainen merkki sen kohdalla. Punainen merkki näkyi paikassa, jossa laitteen kantaja oli. Kauempana asemalta näkyi sitäkin suurempi alue, joka oli täynnä rakennuksia. Rufus epäili, että se oli Moontownin kaupunki. Ainoa Kuun pinnalle rakennettu kokonainen kaupunki, jossa asui kymmeniä tuhansia ihmisiä.
Suurin osa kartasta näytti tyhjää maastoa, mutta siellä täällä oli valkoisia pisteitä, jotka olivat kätköjä. Kätköt olivat pieniä rakennuksia, joita oli pystytetty ympäri Kuuta. Niiden sisältä ihmiset saivat matkoilleen lisää ruokaa, vettä ja happea. Välimatkat Kuussa olivat pitkiä eikä kuupukujen happivarastot aina riittäneet koko matkalle. Sitä varten oli rakennettu kätköjä joiden luona ihmiset pystyivät lepäämään ja täyttämään varastonsa.
"Mikä vain auttaa tässä tilanteessa." Rufus sanoi ja koko joukko kerääntyi heidän ja kartan ympärille.
"Mitä nuo ovat?" Salla kysyi ja osoitti kolmea violettia pistettä, jotka olivat erilaisia kuin tavalliset valkoiset kätköjen merkit. Kolme violettia pistettä oli merkitty Kuun pimeälle puolelle kauas pääasemasta, joka sijaitsi Kuun valoisalla puolella.
"Niitä kutsutaan kätköiksi." Jopez sanoi.
"Ei, en tarkoittanut niitä. Tarkoitan noita violetteja pisteitä Kuun toisella puolella. Joku on merkinnyt ne karttaan itse. Ehkä ne ovat tärkeitä paikkoja? Ehkä niistä löytyy vastauksia? Tai jopa laite, jota etsimme?" Salla katosi hetkeksi pukuhuoneeseen ja palasi takaisin kädessään samanlainen hologrammikartta. "Katsokaa. Tässä laitteessa ei näy noita violetteja merkkejä."
Kartalla näkyi ainakin viisikymmentä kätköä Kuun valoisalla puolella, ja Kuun pimeällä puolella niitä oli alle puolet. Ihmiset eivät olleet vielä matkanneet niin pitkälle ja laajalle Kuun pimeää puolta, että olisivat ehtineet rakentaa sinne yhtä paljon kätköjä. Rufus mietti missä päin Kuun pimeää puolta kaivajat olivat kaivaneet ja onnistuneet räjäyttämään itsensä. Saattoiko Jopezin löytämän kartan merkityt paikat liittyä niihin? Vai oliko niillä jokin muu merkitys? Voisivatko ne liittyä laitteeseen, joka esti yhteydenpidon? Sen Rufus kuitenkin tiesi, että violetit merkit olivat heidän parhaat johtolangat. Heidän ainoat johtolangat.
"Meidän täytyy lähteä tutkimaan niitä." Rufus sanoi ja mietti taas kotona odottavaa perhettään. "Minä ainakin aion tehdä kaikkeni, jotta pääsen takaisin kotiin. Elossa ja ehjänä." Hän kosketti kaulallaan roikkuvaa korua.
"Miten me sen teemme?" Kysyi nuori ja ahdistunut mies. "Jos et ole sattunut huomaamaan kaikki kulkuvälineet loistavat poissaolollaan niin kuin ihmisetkin. Ellet sitten aio taianomaisesti korjata sitä lennokin raatoa, joka seisoo tuolla pihalla."
"Minä vaikka kävelen." Rufus tokaisi. "Olet sitä paitsi väärässä. Meillä on kaksi toimivaa maasturia. Ne olivat jääneet yhteen lukittuun halliin. Mutta, koska maastureissa on vain kuusi paikkaa, meitä voi lähteä vain pieni ryhmä. Monen henkilön täytyy jäädä tänne odottamaan. Vapaaehtoiset voivat ilmoittautua nyt." Vain muutama käsi nousi ilmaan, ja Rufus yllättyi nähdessään, että jokainen joka oli lentänyt hänen kyydissään Maasta Kuuhun ilmottautuivat vapaaehtoisiksi. Salla, Antonio, Tyree ja Jopez, jokainen nosti kätensä ilmaan. "Hyvä on. Salla, Antonio, Tyree ja Jopez. Te tulette minun mukaani. Me menemme Kuun pimeälle puolelle." Rufus katsoi muita, jotka olivat nostaneet kätensä ylös. "Ja sinä." Rufus sanoi sotilaalle, joka oli kävellyt koko sen ajan aulan päästä päähän.
"Minne me menemme?" Sotilas pysähtyi ja kysyi.
"Kuun pimeälle puolelle." Salla sanoi samaan aikaan innostuneena ja peloissaan. Rufus toivoi, että nuori tutkija ei alkaisi katumaan päätöstään kesken matkan. Hän selvästi katui jo päätöstään tulla Kuuhun. Rufus ei ollut edes varma, miksi päätti ottaa hänet mukaan. Ehkä Rufus vain piti Sallasta ja nautti tämän seurasta.
"Me menemme katsomaan, mitä noista merkityistä paikoista löytyy." Rufus sanoi ja haki itselleen oman hologrammikartan. Hän katsoi Jopezin kartasta mallia ja merkitsi violetit merkit omaansa. Hän kehotti jokaista tekemään samoin siltä varalta, että he joutuisivat toisistaan eroon vaikka se tuntuikin epätodennäköiseltä Kuun kaltaisessa paikassa. "Hallissa on kaksi toimivaa maasturia. Onko vapaaehtoisia, jotka ottavat toisen maasturin ja menevät sillä Moontowniin katsomaan onko siellä ihmisiä. Tämä asema on tyhjillään, mutta ehkä kaupungista löytyy vielä ihmisiä." Muutama henkilö kohotti käden ilmaan, ja Rufus nyökkäsi.
He kävivät pukemassa päälleen punaruskeat kuupuvut ja poistuivat painelukon kautta ulkoilmaan. Rufus ravisteli käsiään ja yritti psyykata itsensä rohkeaksi. Hän oli käynyt Kuussa monta kertaa, mutta ei koskaan Pääaseman rajojen ulkopuolella. Hän oli käynyt vain aulassa ja kahviossa. Nyt hän oli lähdössä Kuun pimeälle puolelle kauas Pääasemalta. "Minä tulen vielä kotiin." Hän sanoi ja katsoi taivaalle, missä Maapallo näkyi suurena, kirkkaana ja värikkäänä. Siellä jossain hänen vaimo ja poika odottivat häntä. Tiesivätkö he, että perheen isä oli jäänyt jumiin Kuuhun? Tiesikö kukaan? Lähettäisikö Kotipesä heidän peräänsä uuden ryhmän ihmisiä, kun heidänkin yhteydenpito katkesi ja he eivät saaneet sitä toimimaan?
Rufus, Salla, Antonio, Tyree, Jopez ja toinen sotilas kävelivät viimeisen tallin luokse. Matkalla sotilas kertoi nimekseen Roberton. Maassa näkyi lukemattomia jalan ja renkaiden jälkiä, ja ne tulisivat olemaan siinä ikuisuuden. Rufus tarttui viimeisen hallin oven kahvaan ja nosti sen auki. Rufus ja Antonio kävivät täyttämässä kanisterin polttoaineella ja sen jälkeen kaatoivat polttoaineet kuumasturin tankkiin. Polttoainetta pitäisi olla tarpeeksi, jotta he pääsisivät ensimmäiselle violetille merkille. Ja matkan varrella olisi lukuisia kätköjäkin, joten kaiken pitäisi riittää paremmin kuin hyvin. Kun jokainen heistä istui maasturin kyydissä, Rufus käynnisti moottorin ja lähti ajamaan pois päin asemalta kohti Kuun pimeää puolta.