Se, joka kantaa valhetta selässään
Äidin sanat ovat tärkeitä. Ne ovat tärkeitä, koska niiden tarkoitus on suojella lapsia kaikelta pahalta.
Uni heräsi Amfanoksen sisällä.
”Katsotaan kohti taivaita, katsotaan kohti ikuisuuden ääriä”, puhui ihmiskunta muinoin. Mutta
sitten äiti oli tarttunut heitä kädestä ja ohjannut oikeaan suuntaan. Ohjannut heidät kotiin,
rakastamaan sitä ja katsomaan vain hetkeä, joka kulloinkin käsillä oli.
Mutta joku oli vielä kerran tohtinut kysyä, nousta seisomaan ja tivata ikiaikaista kysymystä: ”Missä
kaikki muut ovat? Olemmeko täällä yksin? Onko tuolla jossain muitakin?”
Ja äiti oli vaiennut hetkeksi, laskenut päänsä alas ja vuodattanut kyyneleitä. ”Tiedätkö, lapseni.
Siellä ei ole muita, ei ole ääniä, joita kuunnella, ei ole kasvoja, joita katsella, eikä kättä, johon
tarttua. Mutta me, me olemme täällä, te ja minä. Minun luonani on lämmintä, minun luonani olette
turvassa. Ja minä olen kaikki, mitä tarvitsette”, äiti oli sanonut kuiskaten. Sitten hän oli nostanut
päänsä ylös, katsonut rakastavasti lapsiaan ja syleillyt heitä jokaista aivan kuin äidin kuuluukin
tehdä. Eikä yksikään ollut häntä epäillyt, eikä valheesta syyttänyt.
Sillä äidin tehtävä on suojella lapsiaan.
Mielettömyyden vorteksi
Raskas, harmaa surumielisyys oli laskeutunut holonäytölle. Oli kuin kohtalo olisi värähdellyt
pikseleitten rajapinnoissa.
Kuva siirtyi eteenpäin. Esiin tuli nyt kaupunki, rakennukset ja ihmiset. Eikä siitä voinut erehtyä, se
oli Adamin kotikaupunki. Harvojen, mutta tuttujen teiden ja katujen muodot näkyivät selvästi.
Rakennuksissa oli kuitenkin silti jotain outoa, sillä ne eivät vaikuttaneet täysin samoilta kuin hänen
tuntemansa. Niiden värit olivat erilaiset, niissä tuntui olevan kaikenlaisia lisärakennelmia ja ne
olivat kauttaaltaan suurempia. Sitten kuva liikkui jälleen. Esiin tulivat tiet, kadut ja ihmiset. Sitten
kuva pysähtyi.
Adamin suu kääntyi äänettömään huutoon, kun hän nyt katsoi tapahtumia, jotka olivat ilmestyneet
näytölle. Aivan kuin helvetin portit olisivat auenneet nähtäväksi. Aivan kuin hän olisi katsonut
vanhaa elokuvaa teuraaksi joutuvista eläimistä, mutta niiden sijaan kyseessä olivat ihmiset. Kuva ei
liikkunut, mutta välillä se vaihtoi näkymää.
Kuvissa näkyi silmän kantamattomiin jatkuvat jonot, jotka täyttivät jokaisen tien, polun, notkon ja
käytävän. Valtavat ihmisten virrat tulivat kaikkialta, läheltä ja kaukaa. Osalla oli vartalossa pahoja
ruhjeita, joiltakin saattoi puuttua käsi tai jalka. Mutta pakonomaisesti he silti laahustivat eteenpäin,
konttasivat tai ryömivät. Mutta he tulivat eteenpäin, kuin pakotettuina pysymään liikkeessä, vaikka
he itse eivät olisi omin voimin kyenneet liikkumaan.
Riutuneina ja nälkiintyneinä, likaisissa ja kuluneissa vaatteissa he vaelsivat kohti yhtä paikkaa,
kohti yhtä veristä keskittymää, joka näkyi kuvassa nyt tarkkana, röyhkeänä, kammottavana ja
paljaana. Keskittymä oli valtava, tuhansien ja taas tuhansien ihmisten täyttämä tori. He pysähtyivät
yksitellen sen reunoille, riisuivat vaatteensa ja kävelivät sitten kukin omalla vuorollaan ja yksi
kerrallaan korkealle korokkeelle, jonka päällä heidät teurastettiin, revittiin ja tuhottiin.
Jostain syvästä aavistuksesta, jotain oudosta ymmärryksestä Adam tiesi, että kaikki hänen
näkemänsä oli totta, totista totta.
Adam pudisti irvistäen ja hädissään päätään. Hänen mielensä olisi halunnut kieltäytyä näkemästä,
ymmärtämästä ja jäsentelemästä tapahtumia. Mutta niin juurikin hänen poikkeuksellinen mielensä
toimi, se kaikesta huolimatta jäsenteli, ymmärsi ja näki.
Ja hän tiesi, että tuskan ikuisuus olisi pitkä, varsinkin kun aikaa vaikutti olevan loputtomasti. Heillä,
jotka kuvassa näkyivät ja kuolivat ei ollut kiire, ei ollut mitään muuta tavoitetta kuin tämä. Sillä
jokainen teurastus oli harkittu, pitkä ja äärimmäinen. Sillä heidän ainoa tehtävänsä oli vain kuolla.
Kauhun katse kohdistui nyt keskelle toria ja kuva siirtyi aitiopaikalle, suoraan teurastettavien eteen.
Ensimmäiseksi ihmisiltä repesi iho. Tuskan raivo oli valtaisia, mutta silti he eivät kuolleet, eivät
menettäneet tajuntaansa, eivätkä edes kaatuneet. Jonkin ulkoisen voiman vuoksi he pysyivät
pystyssä, nähden, ymmärtäen ja tuntien kaiken. Jokainen heistä seisoi korokkeella yksin,
alastomana ja ihottomana, kunnes heiltä sitten revittiin myös liha. Mutta vielä jäljellä olivat
sisäelimet, hermot, aivot ja silmät, jotka näkyivät nyt paljaina, ja yhä vain, vieläkin, he olivat elossa.
Siinä he seisoivat luurankoina, joiden päällä sisäelimet ja hermostot pysyivät kuin ihmeen kaupalla
kiinni. Ja he olisivat huutaneet, huutaneet kuin hullut. Mutta ääntä ei tullut. Kaikessa oli vain
hiljainen, käsittämätön kärsimys.
Ja tuulen vaimea humina.
Kaikki veri ja revityt ihmisten osat valuivat ympyrän muotoiseen astiaan korokkeen ympärillä, eikä
astia koskaan täyttynyt.
Sitten kuvassa pilkahti myös taivas, aivan kuin jossain horisontissa olisi lentänyt valtava parvi
lintuja. Adam siristi silmiään nähdäkseen kaukaisen, häilyvän ja leijuvan joukon paremmin. Ruusu
tiesi mitä Adam yritti katsoa ja se tarkensi kuvan niihin.
Ne eivät olleet lintuja.
Käytävä
Sinetti oli murrettu.
Mark ja Lheda astuivat käytävään, joka oli vain tavallinen, metallinen ja kuutiomainen
käytäväputki. Mutta heidän käveltyään muutaman tunnin, se oli kuitenkin muuttunut mustaksi,
kauttaaltaan kuhmuraiseksi kiveksi. Eikä edessä näkynyt enää muuta kuin sysimustaa pimeyttä.
Lisäksi jonkinlainen voimakenttä oli alkanut nostaa päätään seinistä heidän ympärillään, mikä sai
kvanttibiovirrat pysähtymään sillä seurauksella, että Lheda ei kyennyt enää käyttämään voimiaan
kunnolla. Käytävä toimi selvästi jonkinlaisena eristeenä, jolloin kaikki mitä Amfanoksen
sisäpuolella oli, oli täysin erillään ainakin avaruudesta ja Amfanoksen pinnan tapahtumista. Mark
tunsi, miten hänen sisällään olevat nanot käyttäytyivät omituisesti eikä Lheda kyennyt tuottamaan
kuin pienen, häilyvän valon vartalostaan, jonka avulla he eivät olleet käytävässä täysin sokeita
(normaalisti Lheda kykeni näkemään ilman valoakin, mutta käytävässä ei mikään ollut normaalia).
Yllättävät tuntemukset valtasivat Markin mielen ja ruumiin, ja hän tunsi huimausta. Toivottavasti
kaikki olisi vain väliaikaista, hän ajatteli.
Lheda kokeili lähettää myös fotonin luotaamaan pimeyttä, mutta vain muutaman metrin päässä sen
energia oli jo kokonaan kadonnut, aivan kuin käytävä olisi syönyt sen suihinsa.
Lhedan olemassaolo oli kuitenkin pitänyt huolen siitä, että Mark jaksoi uskoa käytävän päässä
olevan jotain. Jotain, mitä odottaa ja jotain minne mennä. Mark oli aina tiennyt, että Amfanos oli
mysteeri, jota ei ollut mahdollista kuitenkaan ymmärtää täydellisesti sen muuttuessa jatkuvasti.
Kauan sitten entisaikojen saavutukset elävien koneiden kehityksen osalta olivat olleet ihmiskunnalle
suuria askeleita, mutta Amfanokseen verrattuna ne olivat olleet vasta kuin luolaihmisten
puuhastelua.
Historia ei ollut kuitenkaan selittänyt tikkien avaruusmatkailua eikä heidän rakentamiaan aluksia.
Ne olivat aina olleet vain yksittäisiä ja itsenäisiä ilmestyksiä, joita ei ollut koskaan mahdollista
täysin hallita tai ymmärtää. Ainakaan ihmisten osalta.
Siinä oli ollut myös yksi syy, miksi he matkustajina olivat olleet aina vain siellä, minne Amfanos
itse oli heidät sijoittanut: Hyttiin, jossa oli kaikki ihmisen tarvitsema. Aivan kaikki. Vain harvalle
menneiden aikojen ihmiselle olisi ollut helppoa ymmärtää, miten oli mahdollista elää onnellisena
satoja tai tuhansia vuosia vain yhdessä tilassa. Mutta oli heitä ollut ennenkin, haaveilijoita ja
näkijöitä. Kaikille nykyisille se oli joka tapauksessa aivan päivän selvää. Sillä Amfanos oli
matkustajille kuin odottavan äidin kohtu sikiölle. Ei tarvinnut olla mitään muuta. Joku olisi
aiemmin myös ajatellut, että ihmisen uteliaisuus ajaa häntä eteenpäin kohti tuntemattomia vesiä,
outoja maita ja uusia ajatuksia. Mutta kaikki sellainen oli tullut tiensä päähän. Uteliaisuus tai mikä
tahansa muu uuden etsiminen oli lopulta ollut helposti korvattavissa. Tarvittiin vain jotain, joka oli
ihmistä suurempaa.
Lhedan kanssa avaruus ja heidän matkansa keskellä kaikkeutta oli alkanut silti tuntua nyt
vähemmän merkitykselliseltä, vähemmän tärkeältä. Ihminen oli jo kauan sitten opetettu tuntemaan
itsensä. Ihmiskunta oli oppinut paljon, se tiesi ja ymmärsi paljon. Eikä sen tarvinnut havitella enää
kuuta taivaalta, ei naapurinsa onnea, ei matkoja kaukaisiin maihin, saatikka avaruuden mustaa
äärettömyyttä. Mutta jostain syvältä kumpuavan uteliaisuuden voima ja vimma oli nostanut päätään
täällä käytävän pimeydessä. Vasta nyt ensimmäisen kerran elämässään Mark tunsi yhteyttä esiisiensä
tutkimusmatkoihin ja hän koki ymmärtävänsä edes hieman siitä, miksi ihmiset muinoin
olivat lähteneet eteenpäin, kuka minnekin. Oman terveytensä ja henkensä kustannuksella he olivat
astuneet kohti tuntematonta ja kohti todennäköistä kuolemaa. Luultavasti hänkin saattoi olla nyt
matkalla kohti vääjäämätöntä loppua ja asioita, joista ei ollut enää paluuta. Mark tiesi, että ainakaan
kotiin maahan hän ei koskaan enää palaisi. Mutta hän toivoi Lhedan ehtivän näyttämään vielä
hänelle, että mikä hänen tarkoituksensa tässä kaikessa oikein oli. Kaikesta huolimatta ihminen oli
vain pieni mitätön murunen kaikkeuden tarkoituksessa ja sen kohtalossa.
Jossain syvällä sisimmässään Mark tunsi kuitenkin kihelmöintiä, sillä hänen (ja Lhedan) vuosisatoja
ja vuosituhansia kestäneen polun ─ tai ennemminkin polkujen ─ päässä saattoi kuitenkin olla jotain,
joka liittyi juurikin tähän kaikkeen; kaikkeen, jota voisi vaikka valaistumiseksi kutsua.
Oliko olemassa mitään, minkä arvo ja voima olisi niin suurta, että se kannattaisi säilyttää ja
ylläpitää juuri sellaisena kuin se on? Ilman, että sen pitäisi kuolla ja syntyä uudelleen tai hajota ja
muuttua joksikin toiseksi. Aivan kuin ihmisen elämä, aivan kuin kaikki elämä, aivan kuin koko
universumi. Ja hän oli vilkaissut Lhedaa, joka oli vastannut katseeseen ─ jälleen kerran ─ hymyllä.
Milloin viimeksi hän oli tuntenut tämän kaltaisia tunteita?
Kaikki, mitä hän oli aiemmin saanut osakseen, oli ollut turvallista, selkeää ja lähes täysin ennalta
määrättyä, mutta nyt kaikki oli muuttunut.
Mark oli tuntenut hengityksensä kiihtyvän. Nyt häntä pelotti. Mutta niin pelotti luultavasti myös
Lhedaa, ainakin jollain omituisella tavalla, jolla tikit voivat sellaisia tunteita tuntea.
Eilinen, avaruus ja elämä Amfanoksen pintarakenteissa jäivät kauas taakse. Kauas taakse jäi myös
heidän elämänsä muuttumattomuus. He jatkoivat kävelyään.
Mark tunsi lisää outoja tuntemuksia. Hänellä oli kylmä. Eikä hän ollut varma siitä, että oliko se vain
hänen mielensä, joka häntä palelsi vai oliko käytävässä todellakin liian vähän lämpöä. Kuin
aavistaen mitä tapahtui, Lheda tarttui Markia kädestä. Ehkäpä Lhedakin tunsi kylmyyttä, mutta
eteenpäin he kulkivat ja jälleen Markin mieli harhaili.
Ihmisten ajatukset pysyivät hyvin pitkälti siinä ajassa, jossa he kulloinkin olivat. Virtuaali ja euforia
olivat heidän viihteensä, heidän korvikkeensa kaikkien inhimillisten tarpeiden täyttämiseen. Mutta
Markilla oli ja on yhä Lheda. Täyttymys, joka piti hänestä myös huolta. Siltikin Mark tunsi jo
kaipuuta muuhunkin. Aivan kuin irtautuminen Amfanoksen pinnalta olisi jo nyt muuttanut häntä.
Montako tuntia tai päivää oli kulunut? Vuosituhannet heidän hiljaisella matkallaan avaruuden
syleilyssä olivat menneet nopeasti. Sitä edeltävät muistot maasta olivat silti yhä eläviä hänen
mielessään. Vai olivatko sittenkään? Olivatko muistot euforiasta tai virtuaalista vai olivatko ne
tulleet jostain muualta. Hämmensikö käytävän seinämien voimakentät hänen mieltään,
heijastuivatko Amfanoksen entropiamuutokset nyt heihinkin?
Yksin, kahdestaan. Ei edes Lheda ollut tuntenut tikkien monitasoisessa tietoisuudessaan sellaista
pimeyttä ja yksinäisyyttä, joka nyt heidän kanssaan varjona vaelsi.
Silti he olivat vain kävelleet. Eteenpäin, eteenpäin, eteenpäin, kunnes lopulta käytävä päättyi. Kuten
kaikella on tapana päättyä.
Ensin jossain pimeyden keskellä oli näkynyt vain pieni valopiste. Sitten se näytti kuin luodinreiältä
sysimustassa taulussa, kunnes ääriviivat nousivat esiin ja he tiesivät, että viimeinkin käytävä oli
loppumassa (ja heidän pitkä marssinsa).
Edessä loisti nyt kirkas, uskomaton valo.
Ja uusi maailma.
Virittäjän luona
Mark ja Qif seisoivat nyt huoneessa, jossa kaikkia seiniä peittivät sysimustat, pimeät varjot. Ne
estivät näkyvyyden paitsi taloon sisälle, mutta myös ulos. Vähän matkan päässä heistä oli kuitenkin
muutaman metrin kokoinen alue, joka vaikutti valaisevan itsensä ja sinne oli sijoitettu myös yksi
pitkä suorakulmainen tammipöytä ja kolme yhdestä puusta veistettyä tuolia. Tilassa oli hiiren
hiljaista. Aivan kuin he olisivat vajonneet yhteen euforian unista, joissa moni ihminen vietti
käytännössä koko elämänsä unohtaen maailman, itsensä ja lopulta koko elämänsä.
He kävelivät hiipien tuolien luokse ja istuutuivat.
”Mitä jos tämä paikka ei ole se, jota etsimme”, Qif kuiskasi Markille ääni väristen. ”Mitä jos tänne
on piilotettu sielukkaita? Minulla ei ole voimia niitä vastaan, tai en ainakaan usko, että on.” Qif
pieneni lapsen kokoiseksi ja sen päähän ilmestyi punainen propellihattu, jonka propelli pyörähteli
itsekseen hermostuneen oloisena.
”Ei. Luulen, että olemme juuri siellä, missä meidän pitääkin olla. En usko, että Äidin vaistot olisivat
tehneet virheen”, Mark vastasi tyynesti.
”Niinpä niin. Mutta tiedätkö Mark, että te ihmiset ette osaa pelätä. Te olette kuin pikkulapsia rotkon
reunalla, koska ette ole koskaan pudonneet riittävän korkealta, jotta osaisitte pelätä. Toisin on
meidän tikkien laita. Varsinkin meidän tikkien laita. Varsinkin meidän tikkien laita... Varsinkin
meidän…”, Qif jäi hokemaan viimeistä lausettaan, kunnes se sitten pysähtyi kuin valokuva niille
sijoilleen.
”Qif! Qif! Mitä tapahtui, kuuletko minua. Oletko kunnossa?” Mark sai sanottua ja ravisti Qifiä
käsistä. Mutta Qif ei reagoinut enää mihinkään. Sitten huoneen täytti hirmuinen ääni, joka ei ollut
miehen eikä naisen ja se tuntui tulevan kaikkialta.
”Äitikö teidät tänne ohjasi? Äitikö teille väitti, että minä pelastaisin teidät?”
”Minä… me… emme odota, että… Kiitos, että päästit meidät sisälle!” Mark sai vain sanotuksi. Hän
aavisti, että seinistä tullut ääni tiesi kaiken ja enemmänkin kuin he. Mutta äidin salaisuudet taisivat
olla salaisuuksia myös ääneltä. ”Saanko… saanko kuitenkin kysyä mitä Qifille tapahtui?”
”Jos äiti haluaa, että autan teitä, olisi äidin parempi tulla itse käymään täällä”, ääni vastasi
välittämättä Markin kysymyksestä ja jatkoi: ”Jos te tietäisitte, minne olette tulleet, ette olisi tulleet
lainkaan.”
”Yrität pelotella meitä. Äiti ei olisi lähettänyt meitä tänne, jos haluaisit vain… vain vangita… tai
lopettaa meidät”, Mark sanoi tuntien itsensä lapseksi aikuisen edessä.
”Olette tulleet virittäjän luo. Olette tulleet paikkaan, jonne ehkä myös jäätte”, ääni sanoi kolkosti ja
Mark yritti koota itsensä ja ajatuksensa.
”Äiti kertoi… Äiti kertoi, että te olette lähdössä pois.” Huoneessa oli kuuma, kuumempi kuin hetki
sitten. ”Hän sanoi, että minäkään en jäisi tänne, että minäkin lähtisin ja että… ja että sinä auttaisit
minua!”
Virittäjä oli hetken hiljaa. ”Miksi äiti olettaa, että auttaisin sinua. Olisi muutenkin parempi, jos hän
ei puuttuisi aisoihin, jotka eivät hänelle kuulu.”
Mark ei tiennyt heti mitä sanoa, mutta sitten hänen mieleensä juolahti jotain. Ruusu. Se tuli hänen
mieleensä niin voimakkaana, että hän pystyi haistamaan sen tuoksun.
”Entä jos kyseessä on ruusu?”, Mark sanoi epävarmasti.
”Mitä sinä siitä tiedät?” Virittäjä äyskähti niin voimakkaasti, että Markin korviin sattui, ja hän
joutui jälleen miettimään mitä sanoa. Virittäjä varmasti aisti sen, koska sen ääni muuttui heti
rauhallisemmaksi ja se sanoi: ”Kuten sanoin. Äidin olisi parempi tulla itse puhumaan minulle, jos
hänellä on jotain sanottavaa. Miksi hän lähettää… sinut omille asioilleen?”
Virittäjä oli pitänyt tauon lauseen välissä. Mark huomasi heti, että ääni ei halunnut kertoa kaikkea
ajattelemaansa.
Sitten Mark tiesi, mitä sanoa: ”Koska minä liityn ruusun kohtaloon.”
Hetken hiljaisuus ja sitten seinien varjoista astui esiin jokin, joka sai Markin sydämen hetkeksi
pysähtymään.
Maan korvessa kulkevi lapsosen tie
Mark luuli putoavansa.
He olivat tulleet perille. Käytävä päättyi ja Mark seisoi nyt huojuvana ja sokaistuna loputtomasta
valosta, joka käytävän suuaukosta tulvi sisään. Lhedan silmät (tai mieli) eivät kuitenkaan tarvinneet
totuttelua, ja hän näki heti, mitä heidän edessään oli. Mutta hän odotti, että Mark näkisi kaiken itse,
eikä sanonut siksi mitään.
Suoraan edessä näkyi silmän kantamattomiin asti pelkkää sinistä taivasta ja usvaisia pilviharsoja.
Mark näki nyt paremmin ja kurkisti varovasti käytävän suuaukosta ulos. Ylös, oikealle ja
vasemmalle jatkui myös kivinen pystysuora seinämä, joka jossain kaukana ylhäällä hukkui sinisen
taivaan syliin. Oikealla ja vasemmalla seinämä jatkui kauas näkökentän horisonttiin saakka,
todennäköisesti kaareutuen sisäänpäin hiljalleen valtavan ympyrän muodossa. Jossain heidän
edessään (ja alapuolella) he näkivät selvät maanpinnan kirjavat ääriviivat ja sitten kauempana
edessäpäin korkealle kohoavien vuorten kumpuavat rinteet.
”Taidat Mark jo nähdä tämän kaiken?” Lheda kysyi retorisesti ja selvästi pelokkaana. ”Meillä on
nyt edessämme jotain sellaista, jota Mark et ole koskaan aiemmin nähnyt tai kokenut. Miltä tämä
kaikki sinusta tuntuu?” Lheda hapuili käsillään edessäpäin olevaa ilmaa.
”Vain hieman oudolta”, Mark totesi hämillään, mutta tyynesti. ”Tiedätkö, kun kuljimme käytävässä.
Näin pimeydessä äidin kasvot ja kuulin hänen puhuvan minulle.”
”Se ei ole mikään ihme. Äiti ei koskaan ollut ihmisille pelkästään sitä, mitä he kuvittelivat hänen
olevan. Luonnollisesti hän on alitajunnassasi yhä vaikuttamassa tavalla, josta emme ole koskaan
aiemmin puhuneet. Ehkäpä palaamme siihenkin asiaan vielä myöhemmin”, Lheda vain totesi
pintapuolisesti keskittyen oikeasti nyt vain siihen mitä heillä oli edessään.
Sitten. Pienellä käden liikkeellä Lheda käynnisti antigravitaatiokuplan, joka levittäytyi pehmeänä ja
tasaisena heidän ympärilleen, ja he astuivat askeleen eteenpäin seisten ja leijuen ilmassa luolan
suuaukon edessä.
Vain pieni ajatus (heiltä molemmilta) ja kupla lähti liikkeelle kulkien viistosti alaspäin kohti
kaukaista kilometrien päässä olevaa maan pintaa. Nopeasti seinän aukko jäi heidän taakseen ja
nopeasti seinämä etääntyi heistä ja myös yhtä nopeasti he myös ymmärsivät mitä heidän edessään
oli.
Hiljalleen heidän edessään olevan maan pinta alkoi erottua nyt selvemmin ja seinämä etääntyä yhä
kauemmaksi. Lheda katsoi kuitenkin vielä taakseen ja alaspäin tutkien tarkasti uutta maailmaa.
”Mark, seinämän ja maan pinnan välissä näyttäisi olevan satojen kilometrien pituinen railo. Se ei
erotu kovinkaan selvästi… Huomaatko, seinämän jälkeen jonkinlainen usva peittää railon. Mutta
kyllä siellä tyhjä putous jonnekin alas on, ja se on siellä myös varmasti tarkoituksella. Uskoisin, että
vesi kiertyy sillä tavoin täällä. Se putoaa reunalta alas ja sitten tuolla jossain alapuolella jokin
puhdistaa sen ja nostaa jälleen pinnalle. Ehkäpä tämä maa on elävämpi kuin oikea maa milloinkaan.
Kyllä, kyllä. Näen, miten vesi välkehtii usvan alapuolella, tuolla edessä, reunalla. Näetkö, tuolla
missä manner alkaa. ” Uudenlainen innostus paistoi Lhedan kasvoilta. Hän katsoi ylös taivaalle.
”En kuitenkaan tiedä, mistä taivas saa valonsa tai en ole ainakaan varma. Epäilen kuitenkin, että se
on yksi Amfanoksen muuttujista, joka mahdollistaa kaiken tämän. Luonnollisesti.” Lheda hymähti
itselleen, koska lause oli tietenkin vain itsestäänselvyys.
”Amfanoksen sisälle on kasvanut uusi maailma, Mark. Ymmärrätkö myös, millainen maailma tämä
on?” Lheda huokaisi syvään ja otti molemmilla käsillään Markin oikeasta kädestä kiinni. Mark ei
osannut muuta kuin ravistaa päätään epäuskoisena ja hämillään. ”Mark, edessämme on luultavasti
maapallon biosfäärin kopio… Mutta huomaatko… Huomaatko, mikä täällä on erilaista? Tai ainakin
se on merkittävin ero. Ymmärsin asian, kun katsoin seinämän ja railon välistä kuilua. Ymmärrätkö,
mitä tarkoitan, Mark? Tämä maailma ei ole… pyöreä. ”
Mark tiesi asian sisimmässään, mutta ihmisen mieli on kuin refleksi. Kestää hetken ennen kuin tieto
muuttuu ymmärrykseksi.
”Lheda, tämänhän on sitten oltava… Tämä maahan on…” Mark ei voinut mitään, häntä hymyilytti.
Sitten hän nauroi kuin lapsi, joka kuulee huonon puujalkavitsin ensimmäistä kertaa elämässään.
”…litteä. Mehän olemme menossa maahan, joka on litteä!” Mark sai juuri ja juuri sanottua. Ja hän
nauroi. Ehkäpä kovemmin kuin koskaan elämässään.
Lheda tyytyi vain hymyilemään vaisusti. Hän aavisti, että elämä tässä paikassa ei tulisi heille
kuitenkaan olemaan naurun asia.
”Mutta ei Amfanos tätä kaikkea ole voinut kuitenkaan itselleen synnyttää. Ei Amfanoksen kaltainen
olento tarvitse sisäistä, litteää planeettaa itseään varten. Jokin tai joillakin on tässä ollut sormensa
pelissä… Jos heillä nyt sormia edes on”, Lheda sanoi vielä melkein kuiskaten viimeisen lauseen.
Hän muisti jälleen, miksi häntä pelotti se, mikä tässä maailmassa heitä saattoi odottaa.
He olivat nyt lähempänä maata ja näkivät enemmän. Seinämän ja maankuoren välissä oleva railo oli
jäänyt jo taakse. Jossain kaukana heistä nähden kello kahdessa välkehti kaukainen loiste. Aivan
kuin meri olisi siellä välkähdellyt vihreänä ja hopeisena, ja sen yläpuolella valkoiset joutsenpilvet
vaelsivat hohtavana aurana ilman kiirettä.
Ja yhä alemmas he laskeutuivat. Maan pinnalta saattoi nyt erottaa jokia, laaksoja ja kukkuloita.
Vihreät lehti- ja havumetsät kurottelivat villeinä ja vapaina korkeuksiin. Mutta silti jälleen Lheda
huomasi ensimmäiseksi, mitä puuttui, ja katsahti Markia merkitsevästi silmiin. Oli kuin Mark olisi
lukenut Lhedan ajatukset, sillä hän tiesi heti, mitä Lheda oli katseellaan tarkoittanut ja nyökkäsi
vain ilmeettömänä takaisin. He katselivat ja tähystivät ympärillään kaikkea etsien nyt myös
planeetan pinnan pienempiä yksityiskohtia. Toistaiseksi Lheda oli jälleen oikeassa. Tässä maassa ei
ollut eläimiä. Ei ollut lintuja, ei leijonia, ei vuorikauriita eikä muutakaan riistaa. Luultavasti ei olisi
kalojakaan. Ei ainakaan tässä osassa tätä maailmaa.
”Niitä ei ole lähialueilla vapaina, tarkensin näkökenttäni metsiin. Metsä on elävä, mutta eläimiä
siellä ei näy.” Lheda vaipui ajatuksiinsa. Ne eivät ole ainakaan vapaina, hän ajatteli mumisten
samalla itsekseen.
Matka jatkui. He lensivät eteenpäin nyt jo lähelle maan pintaa. Mark tuijotti Lhedaa, joka
ajatuksiinsa vaipuneena pälyili yhä eteensä.
”Lähetätkö säikeen tutkimaan sen pintaa?” Mark kysyi sitten.
”En. Jos tuolla on jotain ja siellä varmasti on, he tai ne huomaisivat heti, että me olemme täällä. Itse
asiassa meidän on laskeuduttava pian maan pinnalle ja sammutettava kaikki tarpeettomat
kvanttienergiaa lähettävät yksiköt.”
”Oletko tosissasi?” Mark katsoi huolestuneena Lhedaa. ”Miten pysymme lämpöisinä ja mistä
saamme suojaa ja…”
”Me kävelemme”, Lheda keskeytti Markin. ”Mutta yritä rauhoittua, minä pidän sinusta huolta.
Uskoisin, että meidän ei tarvitse sammuttaa elossapitoa. Sen energiavuoto on niin vähäistä, että siitä
ei pitäisi olla haittaa. Minusta tuntuu, että ne, jotka täällä ovat, saattavat… saattavat vaistota
läsnäoloni. Kaikesta huolimatta.”
Markin kasvoille oli noussut kirkas puna ja hänen silmistään loisti nyt pelko.
”Laskeudutaan tuonne, Mark!” Lheda osoitti sormellaan kohti taivaanrantaa. ”Näetkö nuo vuoret
tuolla kaukana?” Mark jälleen vain nyökkäsi vastaukseksi ja he jatkoivat lentoaan nyt aivan lähellä
maan pintaa.
Maan pinta oli nyt muuttunut tasaisemmaksi. Tiheät metsiköt jäivät heidän taakseen ja eteen
levittäytyi tummanruskea hiekka-aavikko. Näytti aivan kuin sen pinta olisi tasoitettu koneellisesti
täysin sileäksi, mutta ehkä vaikutelma oli vain kuvitelmaa. Vuorten etäisyys oli myös ollut
silmänlumetta, koska ne olivat olleet kauempana kuin miltä oli aluksi näyttänyt. Lheda oli varmasti
ymmärtänyt niiden koon, mutta Mark ei ollut ja siksi hän tuijottikin niitä nyt lumoutuneena.
”Vuortenhuiput kohoavat yli kymmenen kilometrin korkeuteen. Korkeimmat kohdat vaikuttavat
olevan suunnilleen samalla korkeudella luolan suuaukon kanssa. Vaikkakaan en usko, että sillä
asialla on mitään erityistä merkitystä ”, Lheda totesi analyyttisesti. ”Uskoisin, että täällä – jos nyt
sanotaan tätä planeetaksi, vaikka se ei pyöreä olekaan (nopea virnistys Markille) – hapen määrä
pysyy tasaisena joka puolella korkeudesta huolimatta. Samoin taitaa olla myös lämpötilojen kanssa.
Mark, en usko, että tarvitsemme elossapitojärjestelmää muuten kuin mikrobi-tason osalta.”
Mark pysyi vaiti. Hän ei ollut tottunut siihen, että hänen kvantti- tai biovirtajärjestelmiinsä
kajottaisiin. Lheda ei ehkä ymmärtänyt sitä täysin, eihän hän ollut ihminen. Mutta Mark oli ja häntä
pelotti.
He olivat nyt siellä, mistä vuorten pitkä kohoaminen ylöspäin alkoi. Maasto muuttui kiviseksi ja
erilaisia maa-aineksia sisältäväksi sekamelskaksi. Puita ei ollut.
”Lennetään vielä tuonne”, Lheda osoitti sormellaan heitä lähinnä olevien, kahden vuorenhuipun
välissä olevaa laaksoa. ”Kurkistetaan, mitä vuorten toisella puolella on ennen kuin laskeudumme
alas.” He jatkoivat lentämistään eteen- ja ylöspäin muutaman metrin korkeudella vuoren
seinämästä. Joidenkin kivisten notkojen ja uomien väleissä vaikutti virtaavan pieniä vesivirtoja,
mutta väriltään neste oli tummanruskeaa.
”Lheda, mitä tuo on?” Mark kysyi osoittaen vanoja, joita oli sitä enemmän, mitä korkeammalle he
lensivät.
”En ole varma. Neste on selvästi osaksi vettä, mutta sen koostumus on outo”, Lheda vastasi ja näytti
jälleen huolestuneelta. Lhedassa näkyi selvästi merkkejä siitä, että hän tiesi tai aavisti tämän
maailman asioista paljon enemmän kuin mitä halusi Markille heti kertoa. Mark huomasi sen, oli
huomannut jo aiemmin. Tämän ajan, tämän todellisuuden ihmisten maailman olennot tai ihmiset
eivät kuitenkaan olleet samanlaisia kuin joskus muinoin. Silloin, kun pieninkin salailu tai epäluulo
oli aiheuttanut konfliktin, riidan tai sodan. Mark ja Lheda olivat siitä hyviä esimerkkejä. Nykyisin
oli aikaa tutkia, etsiä ja ennen kaikkea odottaa. Tieto ja ymmärrys tulisivat aikanaan. Eikä elämä
loppunut kesken, ei ainakaan heidän osaltaan.
He nousivat yhä ylemmäs vuoren rinnettä. Ruskea nestevana oli kasvanut joeksi ja virtasi nyt
vuolaana alaspäin kahden vuoren rinteen välistä.
”Tuonne on kehittynyt selvästi jonkinlainen vuono”, Lheda sanoi, kumartui hieman eteenpäin ja he
lensivät nyt vielä nopeammin korkeuksiin.
He nousivat nyt niin korkealle, että saattoivat nähdä, mitä vuorten toisella puolella oli. Ja jälleen
kerran he olivat tilanteessa, jossa kaikki odotukset ja oletukset olisivat osoittautuneet vääriksi (jos
heillä olisi sellaisia ollut).
Lheda pysäytti etenemisen ja he jäivät leijumaan ilmaan. Heidän oikealla ja vasemmalla puolellaan,
kauas horisonttiin asti, vuoret vaikuttivat muodostavan ympyrän muotoisen kehän, jonka keskellä
maan pinnan peitti silmänkantamattomiin ulottuva, harmaa usvainen pilviverho. Lheda ei sanonut
sanaakaan. Hän vain nojasi jälleen eteenpäin, ja he jatkoivat jälleen matkaansa lentäen hitaasti nyt
vain muutaman kilometri pilvikentän yläpuolella.
Vuoret alkoivat jälleen etääntyä heistä. Jonkin ajan kuluttua ei ollut mahdollista nähdä enää muuta
kuin synkkää harmautta. Vuoret ja taivas sulautuivat pilviverhosta nousevaan usvaan ja oli kuin he
olisivat astuneet sisään ikuisen yksinäisyyden laaksoon.
Edessäpäin näkyi kuitenkin nyt jotain ja he hidastivat vauhtiaan, kunnes Lheda jälleen pysäytti
heidän etenemisensä kokonaan.
Ja he näkivät, näkivät ja näkivät.
Heidän edessään näkyi nyt loputtomasti pilviverhon yläpuolelle nousevia paksuja seipäitä, joiden
jokaisen päällä oli vain muutamia neliömetrejä leveä, puinen jalusta. Suurimmassa osassa niiden
päällä makasi, istui tai seisoi ihmisenkaltainen olento, joilla oli päällään ohut, ruskea, riepumainen
asu. Vaikka Lheda näki paremmin kuin Mark ja vaikka he yhä olivat kaukana jalustojen päällä
olevista olennoista, myös Mark näki, että heidän edessään oleva näky oli pelkän tuskan ja
viheliäisen epätoivon ilmentymä. Näkymä oli helvetti.
Matka äärettömyyden ja ikuisuuden läpi oli, on ja tulisi olemaankin täynnä yllätyksiä ja
mysteereitä. Mutta tämän säälittämättömän paikan surumielisyys ja epätoivo olivat vertaansa vailla.
Äkkiä arvaamatta Lheda muuttui valkoisemmaksi kuin koskaan ja oli kuin hän olisi sammunut.
Mark säikähti pahanpäiväisesti, sillä nyt jos koskaan hän olisi tarvinnut Lhedan tukea ja lohduttavaa
kättä (kuten olisivat tarvinneet myös jalustojen päällä olevat ihmisten kuvat). Lhedan suu aukeni
kuin itsestään ja hän puhui, mutta se ei ollut hänen äänensä. Jokin ikiaikainen kauhu puhui nyt
hänen kauttaan, ja sieltä kuuluvat sanat ja ääni saivat Markin ihokarvat nousemaan pystyyn ja
kylmät väreet kulkivat koko hänen vartalonsa läpi.
”Älkää tulko lähemmäksi, tämä paikka ei ole teitä varten!” ääni sanoi matalalla ja kumealla äänellä.
Eikä Mark osannut muuta kuin kuunnella. Ja ääni jatkoi: ”Ikuisuus kävelee keskellämme. Me
jatkamme eteenpäin, emmekä me lopeta ennen kuin saamme mitä haluamme!”
Vasta nyt Mark ymmärsi, miksi Lheda tai äiti eivät olleet halunneet kertoa kaikkea.
Mutta nyt ensimmäistä kertaa Mark tunsi, että hänen mielensä löysi kysymyksen. Se ehkä vastaisi
edes osittain siihen, mistä lopulta olisi kysymys.
Mutta ääntä oli vaikea saada. Hän joutui keräämään kaiken rohkeutensa ja voimansa, sillä kaikki oli
alkanut tuntua täällä turhalta, mielettömältä, merkityksettömältä.
”Onko millään mitään merkitystä?” Mark huusi sielunsa kyllyydestä. Hänen äänensä oli hiljainen ja
vaimea, aivan kuin he olisivat tulleet tilaan, jossa ei ole lainkaan akustiikkaa. Ja oli kuin ilmaan
olisivat piirtyneet sanat. Oli kuin tämän paikan ihmiset olisivat kaikki halunneet kysyä saman
kysymyksen. Oli kuin kysymys olisi ollut tämän paikan ainoa merkitys ja sisältö: ”Onko tällä
kaikella jokin tarkoitus vai teettekö tätä vain siksi, että te voitte?” Mark huusi ehkä vieläkin
voimakkaammin. Sitten hän sulki silmänsä ja oli kuin hän olisi vaipunut uneen kuin ruusunen. Ja he
odottivat ja odottivat ilmassa leijuen, Lheda pysähtyneenä valokuvana ja Mark kuin nukkuvana
lapsena. Eivätkä he tienneet kauanko aikaa kului. Kunnes lopulta aikojen kuluttua ääni vastasi ja he
kuulivat kaiken:
”Koska me voimme ja koska Enne ei anna meille muuta mahdollisuutta!”
Sitten he heräsivät, Lheda käynnistyen ja Mark unestaan.
”Tiedän nyt, mitä on tapahtunut!” Lheda sanoi. Hänen äänessään oli erilainen sointi kuin aiemmin,
aivan kuin hänestä olisi tullut… vanhempi. ”Me emme ole olleet siellä, missä olemme kuvitelleet
olevamme. Tarkoitan… Tätä on hankala selittää. Mutta ymmärrätkö Mark, että aika ei ole ollut
lineaarista. Pitkään aikaan. Aikaa on suojeltu, siitä on tehty suljettu järjestelmä. Tikit ovat
muodostaneet ajalle kehän, joka saattaa toistaa itseään. En tiedä syklin pituutta, koska me emme ole
voineet havaita sisäpuolelta sen pituutta. Saattaa jopa olla, että kuljemme ensimmäisessä syklissä
ikuisesti, vaikka aika ei kulkisi syklin ulkopuolella lainkaan. Sillä ei oikeastaan ole merkitystä.
Mutta sillä on, että ajan suljettu järjestelmä kulkee ulkopuolisen ajan kanssa eri tahdissa. Meidän
täytyy – tai ainakin minä haluaisin – tietää, miksi näin on tehty. En usko, että tässä on läheskään
kaikki, mistä on kyse. Mutta siinä on ainakin alku. Lähdetään Mark, edessä on paljon nähtävää,
paljon selvitettävää…”, eikä Lheda sanonut enempää. Mark ei kysynyt mitään. Ihmeitä ja kauhuja
oli tullut nyt riittävästi. Mark tunsi itsensä nyt ulkopuolisemmaksi kuin koskaan ja hän ajatteli
jälleen kovin inhimillisesti: Olisiko hänen olemassaolollaan tämän kaiken keskellä mitään
merkitystä? Mikä oli hänen tehtävänsä? Sillä vaikutti siltä, että hän oli vain sivustakatsoja, mitätön
ihmispolo, joka ei ymmärrä mistään mitään eikä lopulta hallitse edes itseään. Mutta mitä muutakaan
hän saattoi tehdä kuin luottaa Lhedaan, uskoa häneen ja sitä myöten myös omaan olemassaoloonsa.
Onko ihmisillä lopulta muutenkaan mitään merkitystä minkään asian suhteen? Ehkäpä olemme vain
esimerkki turhuuden roviosta, joka perisyntinä kulkee taakkanamme. Aivan kuin ihmiset ja heidän
kärsimyksensä jalustoilla.
Ei enää. Ei enää synkkiä ajatuksia.
Molemmat tekivät vielä nopean vilkaisun jalustoihin, niillä oleviin ihmisiin ja sitten toisiinsa. Eikä
aikaakaan, kun he lähtivät jälleen liikkeelle ja nousivat ylöspäin niin korkealle, että harmaa sumu
peitti heidät kokonaan. Jalustat katosivat näkyvistä, eivätkä siten ainakaan ihmiset niiden päällä
voineet nähdä heidän lentoaan.
He lensivät nyt lähes sokeina keskellä harmaata usvaa. Lheda kuljetti heitä kuitenkin eteenpäin
hyvin nopeasti. Hän ei tarvinnut silmiä eikä muitakaan aisteja tietääkseen minne mennä, ja Mark
luotti häneen. Aina vaan, ikuisesti.
Kunnes lopulta harmaus alkoi viimein väistyä. Kirkas sininen ja valkoinen valo alkoi nousta jostain
edestäpäin esiin, ja hetken kuluttua harmaus loppui kuin veitsellä leikaten ja jälleen uusi maailma
avautui heidän edessään.
