Oli vain yksi. Mittaamattoman ajan. Tai itse asiassa ei ollut aikaakaan. Oli vain Ykseys. Sitten tapahtui muutos – se saattoi olla häiriö Ykseyden yksinäisyydessä, mutta saattoi olla olemattakin. Kuka tietää, koska ei ollut ketään joka olisi tiennyt – tai välittänyt. Kuitenkin tuosta hetkestä alkaen oli olemassa jotain, jota voitiin sanoa hetkeksi. Oli olemassa jotain jolle oli merkitystä sillä, että oli olemassa. Sillä hetkellä syntyi olemassaolo. Sillä hetkellä itse asiassa syntyi kaikki mitä oli, on tai tulee olemaan. Sen jälkeen kyse oli vain olemassa olevan muotoutumisesta, kehittymisestä. Tuon hypoteettisen häiriön seurauksena myös yksinäisyydestä tuli kaksinaisuus.
Syntyi aine ja energia. Mutta se ei ollut kaksinaisuutta, sillä perimmältään aine ja energia ovat yhtä. Aineellisen vastapainoksi syntyi aineeton - henki. Aine-energian kehittyessä kehittyi myös henki, sillä nuo kaksi ovat sidoksissa toisiinsa. Nuo kaksi kieppuivat toistensa ympärillä aineavaruuden laajetessa. Aineen muotoutuessa ajan kuluessa tiivistymiksi muotoutui henkikin, sillä näitä kahta ei voinut erottaa toisistaan. Aine muokkasi henkeä ja henki muokkasi ainetta. Aineen tiivistyessä riittävästi syttyivät ensimmäiset tähdet, niiden ympärille muodostuivat vähitellen kieppuvat planeetat ja näistä aurinkokunnista galaksit, galaksiryhmittymät ja superryhmittymät aina äärettömyyteen asti.
Mutta kaiken aikaa vaikutti aine-energian ja hengen vuorovaikutus. Kaiken aikaa aine ja henki olivat tasapainossa. Jokaisen tähden, jokaisen planeetan ja avaruudessa kiertävän kivenmurikan olemus koostui aine-hengen kaksinaisuudesta. Aine-henki jatkoi kehittymistään. Mutta samoin kuin aine-energia tiivistyi avaruudessa liikkuviksi kappaleiksi, myös henki muodosti tiivistymiä. Nämä tiivistymät noudattivat pääsääntöisesti ainetiivistymien jakaumaa, mutta myös aineen sisällä saattoi muodostua hengen tiivistymiä. Aine-energian muokkautuessa planeetoilla monimutkaisiksi yhdisteiksi, henki muodosti omia tiivistymiään näiden kokonaisuuksien yhteyteen. Perusvuorovaikutus aineen ja hengen välillä ei kuitenkaan koskaan muuttunut: Missä oli ainetta, oli myös henki, sillä nämä kaksi olivat sidoksissa toisiinsa.
Planeetoilla syntyi monimutkaisia yhdisteitä, jotka jossain vaiheessa alkoivat monistumaan ja muokkaamaan ympäristöään. Syntyi elämä. Kiihtyvän kehityksen seurauksena vuorovaikutus elämäksi kutsutun aine-hengen ja ympäristön kanssa muuttui hyvin intensiiviseksi. Elämä alkoi muokata ympäristöään paremmin sille sopivaksi.
Erään galaksin ulkoreunalla pienellä kiviplaneetalla elämä kehittyi hyvin monimuotoiseksi. Yksi elämän muoto kehittyi muita pidemmälle ja alkoi hallita ympäristöään. Nämä monimutkaisiksi kehittyneet aine-hengen tiivistymät alkoivat hahmottaa maailmaansa ja maailmankaikkeuttaan. Nämä olennoiksi kutsutut yrittivät ymmärtää mitä kaikki oli ja miten kaikki toimi. Aine-energian ymmärtämisessä he olivat loistavia ja kehittivät mitä monimutkaisimpia teorioita ja tapoja muokata ainetta mielensä mukaiseksi. Jostain syystä aine-hengen tasapaino oli kuitenkin näissä olennoissa järkkynyt. Se saattoi olla seurausta liian nopeasta kehityksestä. Tällaisia anomalioita esiintyi valitettavasti paikoitellen ympäri universumia. Tällöin olennot tulkitsivat maailmankaikkeuttaan tiukasti aineen kannalta. Silti he tunsivat, että jotain heidän selityksistään puuttui. Jossain vaiheessa he jopa kutsuivat tuota puuttuvaa elementtiä pimeäksi aineeksi ja pimeäksi energiaksi. Pimeäksi, koska he eivät ymmärtäneet sitä.
Kehityksensä alkuvaiheessa nämä olennot vielä tunsivat vaistonvaraisesti yhteyden henkeen. Olennot muodostivat mielellään ryhmiä pystyäkseen muokkaamaan aineellista ympäristöään. Mutta samalla he myös pystyivät yhdistämään hengelliset voimansa. Näin he muokkasivat aine-henki ympäristöään sekä tiedostaen että tiedostamattaan. He synnyttivät aineesta olentoja, jotka auttoivat heitä heidän toimissaan. Näitä olentoja kutsuttiin tontuiksi, haltijoiksi, menninkäisiksi, keijukaisiksi ja milloin miksikin ryhmästä riippuen. Valitettavasti joskus syntyi myös vähemmän avuliaita olentoja, joita sitten yhdessä yritettiin saada takaisin olemattomuuteen.
Vähitellen epätasapaino aineen ja hengen välillä näissä olennoissa kasvoi yhä suuremmaksi. Henki ei silti missään vaiheessa vähentynyt olentojen aineellisen olemuksen yhteydestä. Se olisi ollut mahdotonta, koska aine ja henki muodostivat erottamattoman kokonaisuuden. Mutta olentojen tietoisuus suuntautui yhä enemmän aineelliseen olemukseen ja tiedostettu yhteys henkeen väheni. Myös aiemmin luodut olennot, sekä hyvät että pahat, katosivat kun olennot eivät kyenneet enää hallitsemaan ainetta hengen avulla.
Olennot lisääntyivät aineellisen maailman hallintansa ansiosta hyvin nopeasti ja muodostivat suuria ryhmiä ympäri planeettaansa. Tiedostamattaan olennot tunsivat kuitenkin hengen olemassaolon ja tunsivat kaipausta tasapainoon aine-henki kokonaisuudessa. Tästä kaipauksesta johtuen olennot yrittivät luoda yhteyttä henkeen ja saada yhteydestä voimaa aineelliseen olemukseensa. He kuvittelivat aineellisen maailman sokaisemina, että on olemassa jokin korkeampi olemus, joka hallitsee ja ohjaa heitä. Tätä olemusta he alkoivat kutsua jumalaksi. Olentoja oli tässä vaiheessa planeetalla jo niin paljon, että he muodostivat useita suuria ryhmiä. Jokaisella ryhmällä oli oma toisistaan poikkeava käsitys siitä, minkälainen Jumala on. Joillakin ryhmillä oli jopa monia jumalia eri tarkoituksiin. Tätä yhteyttä jumaliin olennot alkoivat kutsua uskonnoksi. Koska tiedostettu yhteys henkeen oli kadotettu, eivät olennot kyenneet todentamaan jumalien olemassaoloa. Ainoa vaihtoehto oli siis tiedostamaton usko, joka loi heikon yhteyden aineen ja hengen välille.
Tämä jumalaolemus ei tietenkään ollut pelkkä olentojen aineellinen harhakuva, sillä aine-henki yhteys ei ollut kadonnut missään vaiheessa olennoista. Tarpeeksi monen olennon uskoessa samanlaiseen jumalaan, heidän hengellinen kokonaisuutensa loi Jumalan. Omassa rajallisuudessaan ja itsekeskeisyydessään olennot loivat Jumalan yleensä omaksi kuvakseen. Jumala muuttui siis todelliseksi ja uskon puitteissa kykeni vuorovaikutukseen aineellisten olentojen kanssa. Tätä prosessia olennot eivät kuitenkaan tässä vaiheessa enää ymmärtäneet.
Jumalasuhteesta kirjoitettiin monia tekstejä, joiden sanottiin yksikäsitteisesti kertovan, miten Jumalaan tulee uskoa. Tiedostamattaan olennot ymmärsivät, että jos ei riittävän moni olento usko Jumalaan, niin Jumalan olemus heikkenee ja vähitellen katoaa kokonaan. Nämä tekstit olivat kuitenkin aineellisen maailman vääristämiä ja vallassa olevat olennot käyttivät niitä usein manipuloimaan ja hallitsemaan muita olentoja. Koska jumalan olemuksen vahvuus riippui siihen uskovien määrästä, pyrkivät eri jumaliin uskovat olennot saamaan lisää olentoja uskomaan omaan jumalaansa. Tämä uskonnon levitys ja hallinta oli usein väkivaltaista ja aiheutti paljon tuskaa vääristämällä aine-henki yhteyden tasapainoa.
Olentojen yhteiskunnan kehittyessä aineellisuus lisääntyi edelleen ja jopa vääristynyt jumala-uskonnoksi kutsuttu aine-henki vuorovaikutuskin väistyi vähitellen olentojen keskuudesta. Jumalat katosivat yksi toisensa jälkeen. Kaksinaisuus kuitenkin säilyi. Sillä aine ja henki eivät voineet erota toisistaan. Aina onneksi löytyi olentoja, joissa aine-henki yhteys oli vahvempi. Tällaiset olennot kykenivät muodostamaan tiedostamattaan yhteyden henkeen ja muokkaamaan sen avulla ympäristöään. He saattoivat nähdä etiäisiä silmänurkassaan metsässä kävellessään. Saattoivatpa nähdä menninkäisenkin istuvan kannon nokassa. He tunsivat miten planeetan valtava henki miettii hitaita ajatuksiaan ja yrittää luoda yhteyttä pinnallaan asuviin olentoihin. Ehkäpä tälläkin yksinäisellä kiviplaneetalla elävät olennot vielä joskus pääsevät takaisin todelliseen tasapainoiseen aine-henki yhteyteen.
***
