A/N: Toivottavasti tämä ei ole liian pitkä tänne. Leijuva saari Zoe halusi vain nukkua. Unessa saattoi unohtaa oman itsensä, kaikki vaivansa ja tyhmyytensä. Hän piti myös unien sekavuudesta. Siitä, miten ikinä nukahtaessaan ei voinut tietää mihin päätyisi. Jos Zoe saisi päättää, hän nukkuisi ikuisesti. Viettäisi elämänsä salaisella saarella, kaukana kaikista. Mutta sehän olisi ollut liikaa pyydetty. Zoe kirosi, aivan kuten joka aamu, noustessaan ylös sängyltä ja painaessaan herätyskellon hiljaiseksi. Hän oli nähnyt unta jostain aivan ihanasta paikasta. Olikohan se ollut taas se ilmassa leijuva saari salaperäisine olentoineen? Paikka oli kuin totta, ainoastaan valkoiset rajat hänen silmiensä lähettämien kuvien reunoilla kertoivat paikan olevan hänen mielikuvituksensa tuotetta. Zoe laskeutui alakertaan haukotellen syvään. Keittiössä tuoksui letuilta, aivan kuten joka lauantaiaamu, mutta ne eivät kirvoittaneet hymyä, kuten yleensä. Teresa istui jo pyöreän pöydän ääressä lukien aamun lehteä ja hörppäillen kitkerää kahvia. Hänen hiuksensa olivat lyhyet ja kiharat ja ruskeisiin suortuviin oli alkanut ilmestyä harmaata. ”Huomenta, kulta”, Teresa sanoi hymyillen. Zoe hymyili takaisin ja istui adoptiovanhempaansa vastapäätä. Hän ei osannut sanoa Teresaa äidikseen, vaikka he olivat asuneet saman katon alla jo neljä vuotta. Ei sillä, ei hän muistanut oikeaa äitiäänkään. Teresa kyseli, oliko Zoe nukkunut hyvin ja hän nyökkäsi. Olihan hän toki nukkunut aivan loistavasti. Mikään unen määrä ei vain tuntunut auttavan hänen alituiseen uneliaisuuteensa. Sen takia hänellä oli herätyskello aina soimassa, sillä muuten hän nukkuisi koko päivän. Hän oli käynyt lääkäreillä, mutta he pitivät sitä vain teiniaikaan kuuluvana väsymyksenä ja jäkättäneet aikaisin nukkumaan menon tärkeydestä. Zoe oli tyytynyt elämään ongelmansa kanssa. Samassa keittiöön iski kiharapilvi. Jack juoksi Teresan luo ja halasi häntä ja istahti sitten lennossa tuolille istumaan. Jack nappasi leivän ja ahmaisi sen pureksimatta melkein ollenkaan. Vaatteetkin olivat menneet vauhdissa vähän miten sattui, sillä paita oli nurin päin ja harmaiden verkkaiden nauhat olivat takapuolella. ”Jack!” Teresa torui. ”Rauhoitu, hyvä mies!” ”Äi-tiii, minulla on kiire, futisharkat alkaa just näillä minuuteilla!” Jack inahti ja otti toisenkin leivän. Teresa kuitenkin esti hänen aikeensa ja ojensi hänelle leipäkorista vaalean leivän sijaan ruisleivän. Jack katsoi sitä myrtyneenä. ”Miksi kaikki terveellinen on pahaa?” hän mutisi ja otti äitinsä ojentaman leivän. ”Minä mietin täsmälleen samaa”, Zoe mutisi ja katsahti inhoten pöydällä oleviin hedelmiin. Hän ei pitänyt niistä yhtään, oli asialla sitten banaani tai appelsiini. Ainut kasviskin, josta hän piti oikeasti, oli kurkku – kesäkurpitsa menetteli. ”Voitko äiti viedä?” Jack kysyi. Hän nappasi mandariinin korista ja kipaisi hakemaan treenivarusteitaan kysymättä vastausta. Teresa naurahti ja nousi pöydästä jättäen keskeneräisen kahvikupin ja sanomalehden jälkeensä. Zoe rakasti uutta perhettään. Jack oli hauska höseltäjä ja Teresa lempeä äitihahmo, sellainen, jota hän oli kaivannut. Perheen isä, Dean, matkusteli usein ja kertoi kiinnostavia tarinoita entisaikaisista taruista. Silti hänen olonsa oli ontto ja viime aikoina hänen olonsa oli ollut yhä tyhjempi ja tyhjempi. Häntä inhotti olla niin outo; menneisyytensä unohtanut, väsynyt sekopää. Päivä meni huonosti. Hän ei voinut katsoa edes lempielokuvaansa nukahtamatta, eikä mikään järkevä tullut kysymykseenkään. Teresa oli lähtenyt taidenäyttelyyn, Jack oli harkkojen jälkeen jäänyt kaverinsa luokse ja Dean oli työmatkalla. Zoe ei halunnut nukahtaa, mutta hän tunsi itsensä zombiksi keittäessään vahvaa – ja kauhean pahaa – kahvia. Muuten se ei vaikuttanut, mutta hän istui seuraavat kaksi tuntia vessassa. Zoe katsahti pienen vessan peiliin istuessaan pöntöllä. Hän näytti samanlaiselta kuin kuka tahansa viisitoistavuotias tyttö. Hänellä oli maantienväriset hiukset, siniset silmät, joissa oli häivä jotain muuta väriä, jota kukaan ei oikein osannut määritellä, ja hänellä oli pisamia. Täysin normaali ihminen. Melkein. Päästyään vessasta hän istahti olohuoneen mustalle nahkasohvalle, jonka käsinojat oli kynitty. Ne näyttivät täsmälleen samalta kuin neljä vuotta sitten. Samana päivänä, kun Zoe oli tullut uuteen perheeseensä, oli Jackin kissa kuollut jäätyään auton alle. Jackin takia sohva oli säästetty muistoksi ja Zoesta tuntui ajoittain siltä, kuin hän olisi syypää kissan kuolemaan. Katseltuaan hetken käsinojaa, häntä alkoi huimata. Hiton kahvi, Zoe ajatteli ja aikoi jo nousta hakemaan särkylääkettä. Ennen kuin ehti eväänsäkään väräyttää, hänen näkönsä sumeni ja oli, kuin hän olisi pudonnut pimeydessä, syvemmälle ja syvemmälle, syvempään, kuin hän oli koskaan joutunut nukahdellessaan. Pimeys väistyi samassa, musta tunneli väistyi ja tilalle tuli silmiin koskeva valo. Valo vaihtui tummansiniseksi ja Zoe sulki silmänsä. Häntä pelotti ensimmäistä kertaa unessaan. Yleensä kaikki oli irrallista ja hän seurasi tapahtumia sivusta. Mutta nyt hän tunsi ilman ihollaan, tuulen tuiverruksen hiuksissaan. Tuiverruksen jälkeen seurasi kylmyys, hänen vaatteensa tuntuivat painavilta. Hän oli vedessä. Hän ei saanut happea. Hän räpisteli huonolla uimataidollaan pintaan, eikä voinut uskoa silmiään. Hänen ylleen kohosi valtava, ilmassa leijuva saari, josta laskeutui rihmoja veteen. Muualle katsellessaan hän näki vain vettä, ainoa kiintokohde oli saari. Zoe yritti rauhoittua. Tämähän oli unta. Mutta unen rajamailla olevia valkoisia reunoja ei ollut. Kaikki tuntui todelliselta; hän haistoi meriveden ja saarelta leijuvan imelän hajun. Hän näki yläpuolellaan lentelevät suomuiset olennot ja tunsi veden massan ympärillään. Hän näki terävästi, aivan kuten valveilla ollessaankin. Hän rupesi kauhomaan kohti lähimmäistä rihmaa. Vesi tuntui ahdistavalta, sillä ikinä ei tiennyt, mitä syvyyksissä vaani. Zoen mielikuvitus alkoi lentää olioissa, jotka ilman mitään varoitusta nappaisivat pinnasta pientä välipalaa. Se sai hänet räpiköimään yhä rivakammin. Saavutettuaan vihreän liaanin hän tajusi, ettei pystyisi kiipeämään niin pitkää matkaa. Vaikka väsymys oli yllättävä kyllä kaikonnut, hänen olonsa oli silti hiukan voimaton. Ei edes virkeimmillään hän saisi saavutettua saaren reunaa. Hän kiersi kätensä vihreän liaanin ympärille, mutta se tuntui limaiselta sammakolta. Hän nipisti itseään, mutta uni ei kaikonnut. Zoe kirkaisi. Jokin tarttui hänen jalkaansa. Hän räpisteli, huitoi ja kirkui. Ote höllentyi ja pintaan pulpahti vihreä olento, jonka pienet tihrusilmät harittivat ja suusta pilkistivät pienet torahampaat. Se ilmiselvästi mulkoili häntä. "Mikä ongelma on?" olento kysyi kärisevällä äänellä ja kapusi vedestä jääden roikkumaan liaanista yhdellä vihreällä kädellään. Sillä oli pieni pömppömaha ja hyvin pitkät raajat ja sormet. "Ongelma?" Zoe sai änkytettyä. Häntä kylmäsi. "Ongelma. Tyhmäkö olet?" olio kärähti ja katsahti yläpuolellaan harmaaseen kattoon. "No en", Zoe astui oitis puolustuskannelle. "Minä vain... haluan pois. Siis vedestä." "Pois vedestä haluat?" olento varmisti. "Ei se helppoa ole. Mutta jos et depromakion ruoaksi tahdo sinua autan." "Depro- mikä?" Zoe katsoi olentoon hämmästyneenä. Se tuhahti ja ojensi limaisen kätensä. "Tule. Olento sieltä tulee. Kohta nami nami depromakionilla on", olento sanoi ja sen Zoe ainakin ymmärsi, että jos hän ei nyt lähtisi, hän päätyisi lounaaksi. Hän ojensi kätensä ja olio vetäisi hänet ilmaan juuri, kun veden pinta rikkoutui ja valtava kita ilmestyi esiin. Zoe kirkui, mutta vihreä otus ei välittänyt siitä vaan veti häntä kohti saarta. Liaanin keskivaiheilla sen vauhti kuitenkin hidastui merkittävästi ja viimein olio pysähtyi puuskuttaen. Zoe ei uskaltanut katsoa alas ja depromakion kiljui ja karjui vedessä heidän allaan. Zoe halusi sulkea korvansa ääneltä, jos olisi pystynyt. "Irti päästää täytyy", olento huohotti. "Ei enää jaksa..." Zoe halusi kirota olion. Miksi sen piti nyt asiasta ilmoittaa? "Älä uskallakaan päästää irti!" Zoe kiljui ja olio mulkaisi häntä pahasti. Ote hölleni hiukan. "Anteeksi! Kiitos kun pelastit minut, mutta voisit olla ystävällinen ja tehdä asian loppuun!" Zoe piipitti ja olento huokaisi teatraalisesti. Olion ote tiukkeni Zoen kädestä. "Jos itse tunteeni tietäisit, paljon suopeampi olisit", olento sanoi. "Älä heittäydy runolliseksi, vaan auta!" Zoen oli pakko huutaa. Tuuli koveni ja he alkoivat heilua kuin heiluri edes takaisin. Zoe vilkuili ympärilleen ja erehtyi katsomaan alas. Depromakion uiskenteli edelleen heidän allaan tuijotellen punaisilla mulkosilmillään heidän heilumistaan. Depromakion muistutti valkohaita, mutta mahanalus oli punainen ja sen selässä oli kymmeniä teräviä piikkejä kuin neulatyynyssä. Samassa joki tömähti vasten Zoeta ja hänen otteensa kirposi vihreän olennon kädestä. Molemmat kiljaisivat ja Zoe viiletti läpi ilman suoraan kohti ilahtuneen depromakion kitaa. Ehkä uni päättyisi nyt, Zoe ajatteli toiveikkaana, mutta jotenkin hänestä tuntui, että tämä uni ei ollut ihan siitä perinteikkäimmästä päästä. Hän oli melkein satoja hampaita täynnä olevassa suussa, kun jokin tarrasi häntä käsivarsista. Jättimäiset kynnet repivät hänen ihonsa rikki ja he liitivät yhä ylöspäin, kohti saarta, Zoen kirkunan säestämänä. Hän näki vain vitivalkoisen sulkapeitteen yläpuolellaan ja allaan vettä ja vihreän olion, joka kipitti huimaavalla vauhdilla liaanista kalliolle ja siitä saaren viidakkomaisen kasvillisuuden sekaan. Minkä pedon kynsiin hän oli nyt joutunut? Zoelle tuli heti mieleen ylisuuri lokki ja sen ylisuuri pesä ylisuurine poikasineen. Mutta lintu laskeutui heti, kun se oli päässyt saaren yläpuolelle. Aaltojen loiskunta kaikkosi ja tilalle tulvahti lintujen aavemainen laulu ja hyönteisten siritys. Aurinko siivilöityi lehtien välitse. Paikka ei ihan ollut viidakko. Se muistutti viidakon ja lehtimetsän risteytystä, siellä täällä oli koivujen näköisiä puita ja valtavia hopeaisia aluskasveja, jotka peittivät kaiken maan. Liaaneja roikkui oksilla, maassa, kaikkialla. Siellä täällä kasvoi valtavia puita, joiden lehdet olivat sydämenmuotoisia ja kun niihin koski, ne muuttuivat hopeaisiksi hetken ajaksi. Zoe tuijotti näkyä hetken ihastuneena, ennen kuin kääntyi pelastajansa puoleen. Lintu oli kuitenkin tiessään ja tilalla kökötti mustahuppuinen mies. Zoe astui askeleen taaksepäin ja oli kompastua juureen. "Kuka-? Mitä-?" Zoe änkytti. Mies kumarsi kevyesti ja Zoe oli kuvittelevinaan miehen olevan hyväntuulinen. "Sharnat ovat ujoja pikku otuksia", mies sanoi kuin puhuisi säästä, "ne eivät liiemmin halua, että niitä tuijotellaan. On parempi, ettet nähnyt siitä kuin sen sulat, muuten olisit päätynyt lounaaksi." Mies naurahti kevyesti. Zoeta kylmäsi ja hän astui varovasti juuren yli katsellen vaivihkaa pakomahdollisuuksiaan. "Älä minua pelkää, en minä tee sinulle pahaa", mies sanoi ja venytteli pitkiä kalpeita käsiään ja katseli kuin ei olisi ennen niitä nähnyt. "Kuka olet?" Zoe kysyi ääni täristen, mutta hän yritti olla näyttämättä hermostustaan. Huppupäinen mies kohotti hiukan kasvojaan ja varjoista paljastui vitivalkoinen iho ja verenpunaiset huulet. Hymy karehti hänen huulillaan paljastaen terävät hampaat. Zoe perääntyi, liukastui hopeaiseen lehteen ja mätkähti maahan. Mies nauroi, muttei pahantahtoisesti, vaan tyynen hyväntuulisesti, joka sai Zoen näkemään punaista. Mies huomasi Zoen myrkyllisen katseen ja vaikeni. Valkoinen iho vaipui takaisin hupun varjoon. "Anteeksi, tarkoitus ei missään nimessä ollut loukata. Olen Mark", mies kumarsi kevyesti ja ojensi valkoisen kätensä auttaakseen Zoen maasta. Zoe ei välittänyt miehen ystävällisestä eleestä vaan kömpi maasta omin avuin. Mark kohautti olkiaan. "No, Mark, missä hemmetissä minä olen?" Zoe kysyi pudistellen likaa housuistaan. "Olet Leijuvalla saarella", Mark vastasi. "Oi, kappas kun en huomannut!" Zoe tuhahti ja vilkuili ympärilleen. Häntä alkoi hermostuttaa yhä enemmän ja enemmän. Hän halusi äkkiä pois miehen luota. "Sinun on turha äksyillä, Zoe-pieni. Se ei helpota asioita millään muotoa", Mark sanoi tyynesti ja oikaisi kaapuaan. Zoe mulkaisi häntä. "Mistä tiedät nimeni?" "Tiedän monia asioita", Mark kohautti taas olkiaan. "Mutta nyt meidän on mentävä, täällä osassa ei ole turvallista." "Ihan sama, anna minun vain olla", Zoe kärähti ja pinkaisi pakoon. Hän ei vilkaissut taakseen, hän ei halunnut nähdä Markia, ei edes sitä, seurasiko hän. Mies saisi hänet helposti kiinni jos halusi. Kasvillisuus oli yhä tiheämpää ja hopeaiset maakasvit yhä kirkkaampia. Joka puolelta kuului ääniä ja joku vilahti aivan hänen silmiensä editse. Sydän hakaten hän jatkoi matkaa. Kunpa tämä hemmetin uni loppuisi, Zoe ajatteli istahtaessaan maahan huohottaen kiivaasti. Hän tunsi olonsa kuitenkin virkeämmäksi kuin koskaan. Yleensä edes unissa hän ei ollut yhtä hereillä. Jokin tarttui Zoeta olkapäästä ja hän kirkaisi ja yritti häätää otuksen pois, vaikkei edes tiennyt mikä se oli. "Minä pahaa en tahdo, hiljaa olisitko?" kysyi kärisevä otus ja laskeutui puusta Zoeta vastapäätä. Zoe piteli sydäntään ja tuijotti otusta paniikissa, ennen kuin hänen aivonsa viimein tajusivat, ettei olio ollut uhka. Se oli sama, joka oli onkinut hänet vedestä. "Kuka sinä olet?" Zoe sai kysyttyä. "Hiisi", olio vastasi ujona ja risti kätensä selkänsä taakse, kuin nimi olisi jotenkin ollut kauhean nolo asia. "Ai sellainen hiisi, joka vetää lapsia veden syövereihin ja syö heidät?" Zoe kysyi säikähtäneenä. Hiisi näytti kuitenkin ehdottoman hämmästyneeltä ja Zoe päätti asian olla, sillä Hiidellä ei selvästi ollut mitään tietoa tarusta. "Miksi oikein seurasit minua?" "Vaarassa sinä olet", hiisi sanoi. "Täältä lähdettävä on, liikaa vaarallisia asioita. Mentävä Ophelien luo on, hän vastauksen tietää." "Minkä luo? Voisitko ystävällisesti puhua tavallisesti?" Zoe kysyi. Hiisi puhui niin oudosti, että hän ei oikein tahtonut pysyä perässä sen höpinöistä. "Itse oudosti puhut. Verbit aivan oudosti laitat", Hiisi tuhahti loukkaantuneena. Zoe ei jaksanut kinata asiasta, joten hän kohautti olkiaan. "Mennään sitten sinne... jonnekin." "Ophelien", Hiisi sanoi hitaasti kuin vähä-älyiselle ja viittoi häntä seuraamaan. Hiisi liikkui niin vauhdikkaasti, että Zoen täytyi juosta pysyäkseen perässä. Oksat raapivat käsivarret verille ja haavoja alkoi kirvellä inhottavasti. Punaisen veren sijaan arvista valui vihreää mönjää ja Zoe käänsi äkkiä katseensa näystä. "Odota vähän! Hiisi!" Zoe huusi hengästyneenä, mutta Hiisi ei ollut kuulevinaan. Otuksen ryminä vaimentui vaimentumistaan. Zoeen alkoi iskeä paniikki. Hän huusi, kirkui ja käski, mutta Hiisi oli ja pysyi poissa. Zoe lyyhistyi uuvahtaneena maahan. Kun hän sai hengityksensä tasattua, hänen edessään olevan kellertävän puskan lehdet alkoivat väristä. Zoe tuijotti puskaa kauhistuneena, kun lehtien havina vain yltyi ja yltyi. Hän sulki silmänsä odottaen pahinta ja kun hän aukaisi ne, hänen edessään törötti lohikäärme. Mikään muu se ei voinut olla, vaikka Zoe ei ikinä sellaista ollut tavannutkaan. Lohikäärme oli tarujen hirviöksi pieni. Se oli korallinpunainen ja sen silmät tuikkivat sinisinä, kuten leijuvan saaren alla vellova meri. Sen kynnet näyttivät neulanteräviltä ja sen häntää koristi piikkien rivistö. Jalkojen taipeissa - hienompaa nimitystä Zoe ei niille keksinyt - olivat suuret piikit. Zoen teki mieli kiljua, mutta pysyi kuitenkin vaiti. Lohikäärme ei ainakaan vielä ollut tehnyt hänelle mitään pahaa. Murhanhimoisten eleiden sijaan lohikäärme vaikutti ystävälliseltä tuikkivine silmineen ja heiluvine häntineen. Se murahti ja sen suusta leijui musta savuhattara. "Et varmaankaan tahdo tehdä minulle pahaa?" Zoe inisi. "No en! Mitä odotit?" lohikäärme tuhahti Zoen järkytykseksi. "Sinä... osaat puhua?" "Tietenkin osaan! Minä en ole mikään Arigun vulgääri, saamaton lohikäärme! Minua ei edes pitäisi rinnastaa saamattomiin veljiini", lohikäärme sanoi närkästyneenä. Zoe pisti merkille, että lohikäärme oli lakannut heiluttamasta häntäänsä. "No... öh, tiedätkö missä eräs... tuttavani, Hiisi on?" Zoe kysyi hiukan arastellen. "Mitä sinä sen seurassa teet? Mokoma öykkäri ei ajattele ketään muita kuin itseään. Ai missä se on? Viipotti ainakin kilometrin päässä täältä", lohikäärme höpötti. "Onko sinulla jokin hätä? Minä voin auttaa! Mihin haluat mennä?" Zoe mietti hetken, mutta hän ei oikein jaksanut uskoa, että Hiisi kääntyisi enää takaisin. Siispä hän kohautti olkapäitään ja lohikäärme nyökkäsi ilahtuneena. "Olen Garniah", lohikäärme esittäytyi. "Zoe", Zoe nyökkäsi hymyillen ja kampeutui maasta. Lohikäärmeen säkä oli Zoen hartioiden tasalla. Garniah tuntui aavistavan Zoen ajatuksen juoksut. "Et ilmeisesti ole täältäpäin. Mitä siitä tulisi jos olisin niin jättimäinen kuin Firajan tulilohikäärme-kansa?" Garniah tuhahti kun Zoe kapusi sen kyytiin. Zoe ei oikein tiennyt miten lohikäärmeen kyydissä istuttiin, joten hän vain tarttui mihin pystyi, kun Garniah avasi massiiviset siipensä, joiden sisäpinta oli yönmusta ja niissä risteili pieniä valopilkkuja ja outoja kuvioita. Hänestä tuntui, kuin Garniahin siipiin olisi voinut upota. Zoe käänsi näkymästä äkkiä katseensa, sillä häneen iski päänsärky sillä sekunnilla. "Minun täytyisi ilmeisesti mennä erään Ophelien luo. Hiisi höpötti jotain siihen suuntaan", Zoe sanoi. Garniah nyökkäsi kevyesti ja sen siivet halkoivat ilmaa tuhoten liian lähelle osuneet puskat ja pensaat. He kohosivat vähitellen maasta, ohi puiden ja viimein he nousivat kaiken yläpuolelle. Zoen vatsa heitti kuperkeikkaa, mutta hän nautti silti tuulen tuiverruksesta ja lentämisestä taivaalla. Hänen teki mieli nauraa. "Taidat tykätä", Garniah naurahti. Zoe vastasi myöntävästi ja samassa Garniah syöksähti jyrkästi kohti maata. Zoe kiljaisi, mutta kun lohikäärme alkoi nauraa, Zoe yltyi siihen. Hän katseli maisemia. Merta ylsi yli horisontin ja Zoe oli erottavinaan jonkin pienen mustan pilkun meren ja taivaan yhtymäkohdassa. "Se on Sargude, pääkaupunkimme", lohikäärme tokaisi kylmästi. Zoe ehti vain ajatella kysymystään Sargudestaan, kun lohikäärme jo vastasi. "Sargude ei ole hyvä paikka, Zoe. Siellä asuu välinpitämätön kuningas ja kuninkaan lipevä kansa, joka ajattelee olevansa kaiken muun yläpuolella. Jos olisi vähänkin kookkaampi, tallaisin mokomat , mitään oppimattomat, maan matoset sinne minne ne kuuluvatkin!" Garniah tuhahti vihamielisesti. Garniah alkoi laskeutua kohti tiheää metsikköä ja Zoe uskalsi kurkistaa lohikäärmeen kaulan yli vain sen verran, että näki, ettei mitään erikoista näkynyt. Sama maasto oli kaikkialla. "Eihän tuolla ole mitään. Luulin Opheliella olevan jokin linna tai jotain", Zoe sanoi. "Älähän nyt hätäile. Täällä ei kannata olla niin näkyvä, ilmassa on vaikka mitä vaarallista." Ja kuin sanojensa tueksi, jokin jysähti vasten Garniahia. Zoe liukui lohikäärmeen suomuiselta pinnalta kohti maata. Garniah karjaisi ja nappasi juuri ja juuri kynnellään hänen paidastaan, ennen kuin hän osui puihin. Jokin raapaisi Zoen pohjetta ja hän kerkesi havaita jonkin suomuisen olennon syöksyvän uudestaan kohti heitä. Zoe sai heilautettua itseään, eikä hyökkääjä osunut häneen. Garniah karjui ja syöksi tulta kidastaan, mutta olento ei luovuttanut. Se oli vihreä ja paljon pienempi kuin Garniah. Sen naskalihampainen nokka muistutti kuikan nokkaa, mutta se oli himpun litteämpi. Sen siivet olivat nahkaiset. "Yritän saada sinut puun latvaan turvaan", Garniah huusi ja karjaisi perään, kun olio sai hampaillaan otteen sen kaulasta. Zoe huusi myöntävän vastauksensa ja Garniah syöksyi vauhdilla kohti maata. Valitettavasti silloin kuului kankaan repeytymisen ääni ja Zoe tipahti suoraan kohti maata. Hän sulki silmänsä, huusi ja viuhtoi ja toivoi kasvattavansa siivet. Garniah kiljui kauhistuneena, muttei voinut enää auttaa. Zoe syöksyi tiheikköön. Oksilla lepäilevät liaanit hidastivat matkaa maahan ja häneltä pamahtivat ilmat pihalle osuessaan paksuun puunrunkoon. Hän ei saanut pidettyään itseään siinä, vaan liukui ponnisteluistaan huolimatta oksalta. Ennen kuin hän kerkesi maahan, hänen vauhtinsa oli hidastunut yli puolella, eikä maahan osuminen tuottanut kuin kivistävät raajat. Hän oli sentään hengissä. Zoe yritti kuulostella Garniahia, mutta liskosta ei kuulunut, tai näkynyt, pihahdustakaan. Zoe nousi vapisten pystyyn. Mitä nyt? Mihin hänen olisi mentävä? Metsä näytti täsmälleen samalta minne ikinä hän katsoikin. Zoe ei voinut kuitenkaan jäädä paikoilleen, vaan hän lähti hoippumaan kipeillä jaloillaan jonnekin, jossa arveli olevan jotakin. ”Mihin ihmeeseen menossa olet?” kuului ääni Zoen takaa ja Zoen teki mieli itkeä ilosta, jota hän tunsi tajutessaan kuka puhuja oli. Oudosta sanajärjestyksestä ei vain voinut erehtyä. ”Mihin ihmeeseen sinä hävisit?” Zoe tivasi kääntyessään vihreän ja pienen Hiiden puoleen, joka seisoi nyt maassa pidellen käsiä lanteillaan näyttäen erittäin tuimalta. Zoe ei aikonut näyttää miten helpottunut oli. ”Minä seuraamaan käskin. Sinä tottelitko? Et, et, et”, Hiisi pudisteli päätään ja naksutti kieltään pahastuneena. ”Miten minä muka pystyisin seuraamaan, kun sinä viiletät mahdollisimman äkkiä pois”, Zoe puolustautui, mutta Hiisi vain jatkoi päänsä pyörittelyä. ”Ja ihan väärään suuntaan. Tännepäin mentävä on”, Hiisi osoitti yhdellä sormellaan takanaan olevaa tiheikköä. ”Aivan pian perillä olemme.” Zoe nyökkäsi. ”Mutta nyt kävelet hiljempaa.” Hiisi huokaisi ja käveli kuin siirapissa osoittamaansa suuntaan. Se oli ilmeisesti loukkaantunut Zoelle, mutta häntä ei hirveästi kiinnostanut, mitä mieltä olio oli hänestä. Itse asiassa hän ei ymmärtänyt yhtään mitään. Miksi kaikki auttoivat häntä? Mitä hän ylipäätänsä teki tässä oudossa paikassa? Jos tämä kaikki oli unta, Zoe söisi housunsa. Pian heidän eteensä avautui marmoroitu mökki. Ei se mikään linnan veroinen komistus ollut, mutta ihan mikä tahansa asutuksen merkki sai Zoen huokaisemaan helpotuksesta. Talo ei ollut kauhean suuri, mutta näytti hyvin hulppealta. Kaikkialla oli ikkunoita; pieniä ja suuria, neliöitä ja pyöreitä. Puisessa ovessa oli taidokkaita kaiverruksia ja ovennuppi oli selvä timantti. Eikä ihailu loppunut siihen. Ovesta astui pitkä nainen, jolla oli vitivalkoinen kaapu, joka yksinkertaisuudessaan sopi kauniille naiselle, jonka ruskeat hiukset laskeutuivat kiharoina olkapäille. Naisella oli suuret, siniset silmät joista paistoi suuri viisaus. Hän näytti täydelliseltä. Ainoa, mikä rikkoi kauneuden kuin lasin, oli pitkä haava, joka kulki silmän alta hiusten peittoon. ”Tervehditty ollos, Ophelie III”, Hiisi sanoi kunnioittavasti ja kumarsi. ”Tähden olen tuonut, joka taivaalta keskuuteemme tipahti.” ”Kiitos, Hiisi”, Ophelie sanoi heleällä äänellä. Zoe tajusi kumartaa, mutta kun Ophelie rupesi nauramaan hyväntahtoisesti, hän vilkaisi naiseen. ”Älä suotta minua pelkää, tähtönen. Minä olen vain tämän ihanan saaren lähetti.” ”Tähtönen?” Zoe äännähti epävarmana. Mikä ihmeen tähti? ”Niin, sinä, Zoe, olet meidän tähtemme, joka suojaa meidän saartamme sitä iskevältä pahalta”, Ophelie sanoi ja laskeutui Zoen eteen. ”Siis… mitäh?” Zoe katsoi hämmentyneenä lähettiä. Mistä Ophelie edes tiesi Zoen nimen? ”Istuhan alas”, Ophelie kehotti ja Zoe istuutui oitis. Vasta saatuaan luvan levähtää, hän todella tunsi turtumuksen ja väsymyksen ruumiissaan. ”Kerron sinulle tarinan. Se alkaa Sargudesta, pääsaarestamme, jonka pitäisi suojata kaikkea tasavertaisesti. Sargude sai alkunsa pienestä ihmisten heimosta, joka piti itseään älykkäämpänä kuin muita kansoja. He tuhosivat muut kulttuurit tieltään, jotta saivat noustua valtaan. Sargude kasvatti kansaansa, ei antanut vähäpätöisimmänkään ihmisen kuolla. Jokaisen oli mentävä naimisiin ja synnytettävä vähintään kolme lasta. Avuja sai, kun oli synnyttänyt viisi. Näin kuningas, Fangier I, kasvatti kansaansa – ja valtaansa. Armeijansa turvin kuningas valloitti kaiken ympärillään ja Fangier joutui valtansa pauloihin. Kuningas ei enää tyytynyt meren herruuteen, hän halusi olla kaikkien elävien yläpuolella. Niinhän siinä lopulta kävi, että Fangier myi sielunsa demonille ja hän menetti kaiken minuutensa. Jäljellä oli vain ahneus, pahuus. Inhimillisyys oli kadonnut, eikä sitä saisi ikinä takaisin.” ”Fangier ei tarvinnut enää armeijaansa. Inhimillisyyden tilalle olivat tulleet mahtavat voimat. Kukaan ei voinut pysäyttää häntä. Ei, ennen kuin salaperäinen Tähti putosi taivaalta. Tähti oli ihminen, aivan kuten Fangier, mutta toisesta ulottuvuudesta. Fangier oli tuhonnut ihmisen lähes sukupuuton partaalle, koska demoni oli kertonut, että ihmisen taika voi surmata hänet.” ”Tähti sai apua. Häntä auttoi sen ajan viisain velho, Arco, ja yhdessä he kukistivat Fangierin. Lopun hetkellä Tähti kuitenkin epäröi, koska Fangier oli ollut vain ihminen, joka teki tyhmän virheen. Vaikka Arco kuinka yritti, ei Tähti suostunut surmaamaan.” ”Rakennettiin vankila. Suuri, leijuva saari, joka oli kuin kopio entisestä Sargudesta. Tähti ajatteli, että koti saisi jotenkin kummassa inhimillisyyden nousemaan pintaan. Kun Fangier suljettiin vankilaansa, Tähti kuoli sitä tehdessään. Kun kukaan ei enää välittänyt, miten Fangierille kävisi, lähetettiin yksi ainut vartija katsomaan, että kaikki olisi kunnossa.” ”Aikojen saatossa saarelle kasvoi oma luontonsa ja eläimistönsä, kun muilta saarilta saapui lajeja. Vartijan suku oli ja pysyi saarella, katsoi, että kaikki oli hyvin. Satoihin, jopa tuhansiin vuosiin, tarkkaan ei tiedetä, ei tapahtunut mitään, mutta yhdessä hetkessä koko valtakunta sai kuulla, että Tähdellä oli lapsi jossain toisessa ulottuvuudessa. Se oli pelkkä taru, eihän niin vain voinut olla. Mutta eräässä haltijakansassa oli mies, joka kertoi, että hänen esi-isänsä oli rakastunut Tähteen ja Tähti oli synnyttänyt lapsen ennen kuolemaansa. Kun Tähti oli kuollut, lapsi oli kadonnut. Ainoastaan yksi ylimääräinen tähti oli ilmestynyt taivaalle ja haltijat olivat laskeskelleet, että toisessa maailmankaikkeudessa eli lapsi, jossa virtasi haltijan verta.” ”Se oli sensaatio. Huhu kiiri jopa Fangierin vankilaan ja Fangier joutui silmittömän pelon ja raivon valtaan. Entä jos Tähden lapsi ilmestyisi ja surmaisi hänet lopullisesti? Fangier heräsi unestaan ja se on ollut yhä aktiivisempi ja aktiivisempi. Pian se herää kokonaan, eikä kukaan muu voi meitä pelastaa, kuin Tähti.” Zoe vain tuijotti. Tarkoittiko hänen kuulemansa sitä, mitä hän luuli sen tarkoittavan. Samassa maa liikahti epämääräisesti hänen allaan ja hän säpsähti ja siirtyi äkkiä pois. ”Fangier aistii, että olet saapunut, Tähti. Se on heräämässä ja vain sinä voit estää maailmaa kuolemasta.” Zoe lamaantui. Hän tuijotti Ophelieta kauhistuneena. ”Tämä on sinun alkuperäsi. Olet varmasti huomannut, ettet ole aivan samanlainen kuin muut”, Ophelie sanoi hellästi. ”Maistapa vaikka tätä hedelmää.” Ophelie nappasi puusta violetin, litteän hedelmän ja ojensi Zoelle. ”Se ei pure, lupaan sen.” Zoe otti hedelmän käteensä ja katsoi sitä hetken epäröiden. Hedelmä ei nimittäin näyttänyt kamalan herkulliselta ryppyineen. Mutta sitten hän terästäytyi ja maistoi. Lempeä maku levisi hänen suuhunsa ja hän ahnehti koko loppu hedelmän vauhdilla. Se oli herkullisinta, mitä hän oli ikinä syönyt. Hän hymyili Ophelielle. ”Sinun perimäsi takia sinun ulottuvuutesi hedelmät eivät maistu sinusta hyviltä. Tässä maailmassa maut ovat herkullisen mietoja”, Ophelie sanoi ja otti itselleenkin hedelmän. ”Eikä tämä guaruna ole edes herkullisimmasta päästä.” ”Muuten, tuota… kertoisitko miksi en muista mitään ensimmäisistä vuosistani? Ja miten olen nähnyt tästä paikasta unta, vaikka en ole ikinä käynyt täällä. Ophelien otsa rypistyi. Hän maisteli hedelmää ja tuijotti pitkän aikaa metsikköön. ”Niin sen täytyy olla. On pakko”, Ophelie mutisi viimein. ”Zoe, sinä olet Tähden lapsi. Zoe tuijotti Ophelieta järkyttyneenä. Hän pudisteli päätään ja vasta kun Ophelien sanat rysähtivät hänen tajuntaansa, tuhosivat ymmärtämättömyyden muurin pieniksi siruiksi ja lähettivät sanat tajuntaan, hänestä tuntui, että hän voisi pamahtaa palasiksi asian mahdottomuudesta. "Siis... olen matkannut ikuisuuden halki ja... mitä? Siis... olen syntynyt täällä ja sen takia näen täältä unta ja sen takia hedelmät maistuvat paremmilta ja olen paljon virkeämpi....? Ei, ei se ole mahdollista!" Ophelie katsoi häntä myötätuntoisesti. Hän asetti kätensä Zoen tärisevälle olkapäälle. Zoen teki mieli itkeä, mutta sen sijaan hän ryhdistäytyi ja tuijotti syvälle metsikköön. Hän ei voisi hajota nyt, sillä mitä se hyödyttäisi. Hän ei ollut itkupilli, ei todellakaan. Eikä hän sille tielle lähtisi. "Totta se on. Muuta järkevää selitystä en keksi. Matkasit läpi avaruuden ja ajan ja saavuit turvaan. Et matkalla juurikaan kasvanut, johtuu ehkä ajan vääristymästä tai jostain. Turha sitä on liikaa miettiä, koska täysin järkevää selitystä ei ole. Se on vain hyväksyttävä", Ophelie sanoi ja katsahti taivaalle. Hiisi asteli hitaasti lähemmäs ja tökkäsi Zoen jalkaa naama kurtussa. "Tähden perillinenkö sinä olet? Seuraavassa polvessa? Ei ihme, että tuomisesi tänne niin pirun vaikeaa oli", Hiisi tuhahti. Zoe kohautti olkiaan. "Fangier pystyy kietomaan pauloihinsa juuri silloin, kun sitä vähiten odottaa. Se kuiskii korvaasi kun olet väsynyt ja lupaa tyhjiä lupauksia. Kaikki elävät eliöt eivät ole Fangieria vastaan. Ja ne tekevät mitä tahansa päästäkseen Fangierin suosioon - sillä jos on kerran astunut kaidalta polulta, sieltä ei pääse enää takaisin. Jos edes yrittää, kuolee", Ophelie sanoi surullisena. "Mutta nyt sinun on syytä levähtää ja syödä. Uskon tämän olevan herkullisin ateriasi!" Ophelie ohjasi heidät majaansa. Zoe haukkoi henkeään katsoessaan taidokkaita kristalliesineitä, joita oli kaikkialla. Kymmenien ikkunoiden syvennyksissä komeili pieniä esineitä ja ikkunat tekivät sen, että talossa oli aivan yhtä valoisaa kuin ulkona. Talo koostui yhdestä suuresta tilasta. Huoneen keskellä oli lavea, pari senttiä maasta oleva pöytä ja pöydän ympärillä oli eri värisiä tyynyjä. Nurkassa oli patja ja räsypeitto ja tuo yksinkertainen paikka näytti mielettömän kutsuvalta. Ophelie hymyili hänen kaihoisalle katselleen. "Syömme ensin, sen jälkeen voit nukkua", hän lupasi ja napsautti sormiaan. Ikkunasta leijui vadillinen hedelmiä, jotka asettuivat keskellä pöytää. Toisella sormien napautuksella pari hedelmistä lennähti ilmaan ja halkesi pursuen mehua. Sitten ikkunasta lennähti vihreitä yrttejä ja ne asettuivat hedelmälohkojen päälle. Zoe katsoi hedelmiä ja sitten Ophelieta ihastuneena. "Oletko sinä noita?" Ophelien ilme happani hiukan. Hän pudisteli päätään. "Tuota voisi sanoa jo loukkaukseksi", Ophelie sanoi ja Zoe painoi nolona päänsä. "Mutta enköhän minä hyväksy pienen tietämättömyytesi. Olen loihtija, sukua noidille, mutta me emme tarvitse poppakonsteja taikoaksemme." Ophelien suu levisi lämpimään hymyyn ja hän osoitti kädellään tyynyjä. Zoe nyökkäsi ja istahti kutsuvien hedelmien ääreen. Hänen oli vaikea odottaa Ophelien ja Hiiden istuutumista. Tyyny hänen allaan oli mielettömän pehmeä ja kun he alkoivat syödä, hänestä tuntui, kuin hän ei olisi ikinä syönyt yhtä herkullista ja mukavaa ateriaa. "Mitä te muuten juotte?" Zoe kysyi ahmittuaan puhumatta kolme täysin erimakuista, mutta äärimmäisen herkullista, hedelmää ja nuoleskellessaan jäljelle jääneet mehut. "Olet varmasti huomannut, että hedelmämme ovat äärimmäisen mietoja, vivahteikkaita ja mehukkaita. Saamme kaiken nesteemme hedelmistä. Muuta vettä ei ole kuin meressä, joka on suolaista. Hedelmät saavat nesteensä merestä liaanien avulla", Ophelie selitti ja Zoe katsoi häntä innostuneena. Miksei koulun maantieto voinut olla näin kiinnostavaa? "Ihan tylsää on, yksinkertaisia asioita kyselee", Hiisi tuhahti ja puraisi jurona vehreää, kolmionmallista hedelmää. "Sama asia se olisi, jos sinä menisit minun maailmaani", Zoe tiuskaisi. Ehkä hän kyseli, mutta se ei Ophelieta tuntunut haittaavan ja Zoe tiesi, että Hiisi olisi aivan kimpaantunut, jos sille ei olisi kerrottu omasta syntyperästään mitään. Hiisi mutisi jotain. Zoe kiitti hedelmistä ja Ophelien luvalla hän laskeutui nukkumaan. Peti oli äärimmäisen pehmeä ja Zoen silmät alkoivat lupsahdella. Viimein hän vaipui untuvapilvien täyttämään uneen. Zoe ei tiennyt kuinka pitkään oli nukkunut. Kun hän heräsi, oli hiljaista, eikä ketään näkynyt. Zoe nousi varovasti istumaan ja silmäili ympärilleen. Hänen sydämensä läpätti, kun hän muisti kaiken kokemansa ja ajatus, ettei se ollut vain unta, tuntui pelottavalta. Hän nousi seisomaan, käveli läpi talon ja astui viileälle portaalle. Joku oli ottanut hänen kenkänsä. Ophelie silitti Garniahin korallinpunaista kuonoa. Ophelie oli laittanut hiuksensa kiinni ja vyöllä roikkui miekka ja selässä jousi ja nuolia. Lohikäärme hymisi silmät ummessa Ophelien kosketuksesta. Zoe laskeutui portaat ja hänen teki mieli huudahtaa helpotuksesta. Hän ei ollut uskaltanut ajatella, miten ystävälliselle lohikäärmeelle oli käynyt. Garniah avasi silmänsä ja näki Zoen. "Hei! Onneksi olet turvassa!" Garniah sanoi selvästi tyytyväisenä. "Onneksi sinä olet turvassa! Pelkäsin mitä sinulle tapahtui", Zoe sanoi ja tuli silittämään Ophelien kanssa Garniahia. Sen suomut tuntuivat paksuilta ja karheilta hänen kämmentään vasten. Zoe huomasi syvät arvet sen kyljessä, muttei sanonut mitään. Hänen omatuntoaan pisteli. "Minä? Sinä huolehdit minusta? Tiesin heti, että olet älyttömän tärkeä, mutta että ihan Tähden lapsi? Huhhuh", Garniah pyöritteli päätään ja venytteli. "Valitettavasti on lähdettävä. Fangier on koonnut manipuloimansa lohikäärmeet kasaan ja ne ovat jo melkein päässeet matkaan. Muista olioista en tiedä". Garniah lakkasi hurisemasta ja painoi katseensa. "No, eespäin on mentävä, oli siellä mitä tahansa." Ophelie katsoi Zoeta hetken ja huokaisi. Hän otti vyön lantioltaan ja ojensi sen miekan kera Zoelle. "Ole hyvä, tarvitset sitä." Zoe tuijotti miekkaan järkyttyneenä. "En minä osaa taistella!" "Muutakaan et voi. Ilman asetta kuolet siinä silmänräpäytyksessä, mutta miekka auttaa sinua hitusen", Ophelie sanoi ja Zoe otti yllättävän kevyen aseen käsiinsä. Hän solmi vyön lantiolleen ja katsahti taivaalle. Häntä pelotti suunnattomasti. "Mitä minun täytyy tehdä? Tämä... tämä tuli niin äkkiä, en ole edes ajatellut kohdata Fangieria - tai yhtikäs mitään! Tuntuu kuin kaikki tapahtuisi unessa", Zoe huokaisi. Ophelie tarttui Zoeta kädestä ja puristi rohkaisevasti. "Kun hetki koittaa, tiedät, mitä tehdä. Olen hyvin pahoillani, että sinulla ei ole aikaa valmistautua. Mutta Fangier on lähettänyt kannattajansa matkaan ja ne ovat pian täällä osaa saarta. Onnea matkaan, Zoe-tähti. Me luotamme sinuun", Ophelie sanoi ja nyökkäsi hyvästiksi. Zoe hyppäsi Garniahin selkään ja nielaisi. Hän ei voinut aavistaa tulevaa. Se tuntui valkealta sumulta hänen edessään. Sen hän kuitenkin tiesi, että sumussa piili vaaroja. Pian hän olisi uppoava laiva. Garniah ponnahti taivaalle ja Ophelie kutistui vain pieneksi pilkuksi ja hävisi nopeasti kokonaan. Tuskin he olivat ehtineet kunnolla puiden yläpuolelle, kun ensimmäinen vastustaja hyökkäsi heidän kimppuunsa valtavasti rääkyen. Se näytti samalta, kuin viimeksi kun hän oli lentänyt. Sen terävä nokka satoine neulahampaineen avautui ja oli puraisemassa palasta Garniahista, mutta Zoe sai juuri ajoissa napattua pitkän ja ohuen miekan vyöltään ja heilautettua sitä kömpelösti kohti hirviön suuntaan. "Ne ovat xyrkrejä", Garniah sanoi väistäessään toista liskomaista otusta, joka räpytteli suomuisia siipiään. Se näytti mutatoituneelta liito-oravalta. "Ne ovat ällistyttävän tyhmiä ja lähes kaikki ovat Fangierin riveissä." Kolmas xyrkre ilmestyi kuin tyhjästä ja upotti kyntensä Garniahin oikeaan takajalkaan. Zoe huitaisi sitä miekallaan. "Älä höpötä! Keskity!" Zoe kiljaisi. Häntä ei huvittanut puhua, kuin he olisivat vain piknikillä ja hätistelivät ärsyttäviä sääskiä. "Odotas hetkinen... miten minusta tuntuu..." Garniah mutisi ja keinahti pelottavasti kohti puita. Xyrkret karjuivat ja yrittivät porautua Garniahin suojapanssarin läpi. Zoe alkoi olla jo kypsä lohikäärmeen huolimattomuuteen. "Garniah! Keskity! Xyrkret yrittävät tappaa sinut, jos et ole sattunut huomaamaan!" Zoe huusi, mutta Garniah vain viskoi päätään ärsyyntyneenä ja kiepsahti pystysuoraan. Zoe yritti tarttua jostain, mutta vastaan tuli vain lohikäärmeen teräviä piikkejä ja käsiä raastavia suomuja. Hän kirosi ja huusi, mutta Garniah ei välittänyt, vaan tutki jotain. Xyrkret karjaisivat innostuneena ja hyökkäsivät avuttoman Zoen kimppuun. Ne raatelivat hänen arpiset olkavartensa uudelleen auki ja repaleinen paita oli melkein kokonaan kynsitty selkäpuolelta ennen kuin Garniah tajusi mitä tapahtui. Lohikäärme karjaisi ja heilautti itsensä nopeasti takaisin vaaka-asentoon ja Zoe raahasi itsensä takaisin kaulan ja selän yhtymäkohdan kuoppaan. Hänen käsiään kirveli, mutta hän ei ehtinyt ajatella niitä kunnolla, sillä Garniah kiihdytti kauheaan vauhtiin. Xyrkret jäivät avuttomina kiljumaan perään. Lohikäärme teki äkkipysäyksen. "Miksi sinä noin teit? Mikä ihme sinuun iski? Vastahan sinä sanoit, että on tärkeää saada minut perille!" Zoe tiukkasi. "Anteeksi... minä vain en pidä jäniksistä", Garniah mutisi ilmiselvästi vihaisena. Zoe hämmästyi ja hän sai selityksen, kun Garniah viskasi kynsistään pienen vihreän otuksen, Hiiden. "Mokoma inhotus oli luikkinut koivelleni piiloon! Olisin pudottanut sen, mutta tiesin, ettet pitäisi siitä. Ja Ophelie sanoi, että Hiisi tietää tarkalleen, mistä Fangierin luo mennään. Luulin sen kylläkin odottavan Hiekkaputouksella", Garniah sanoi merkitsevästi ja Hiisi mutisi jotain selittämätöntä ja istahti Zoen eteen takertuen Garniahin kaulaan, mikä sai sen viskomaan ärsyyntyneenä päätään. "Xyrkret tulevat pian! Mennään!" Zoe sanoi ja Garniah liukui eteenpäin. He olivat jo melko kaukana Ophelien talosta. Zoe vilkaisi ympärilleen ja loputon meri sai olon tuntumaan kuin maailmassa ei olisi keitään muita kuin he. Viimein Garniah alkoi laskeutua, mutta silloin kuului mylväisy heidän yläpuolellaan. Garniah kiljaisi ja pisti siipensä aivan kylkiinsä kiinni ja syöksyi huimaavalla vauhdilla kohti tiheikköä. Zoe ummisti silmänsä ja yritti pistää mistä tahansa kiinni. Ainoa mikä osui käteen, oli valitettavasti Hiisi. Oksat raapivat Zoen kasvoja ja verisiä käsivarsia. Kuului uusi mylväisy ja jyrinää. Oli selvää, että olento pelotti Garniahia ja sai Hiiden pakokauhun valtaan, sillä Hiisi tärisi kiireestä kantapäähän ja sen silmät muljahtelivat kuopissaan. He tömähtivät maahan. Zoe lensi lohikäärmeen selästä mahalleen. Hiisi kiljui kuin pieni possu räpistellessään puuhun piiloon ja Garniah rämpi hiukan eteenpäin, ja samassa jättimäinen, yönmusta lohikäärme tömähti juuri siihen, missä Garniah oli ollut. Zoe jähmettyi kauhistuneena. Garniah kiljui häntä liikkumaan, mutta hän vain tärisi. Lohikäärme vilkaisi salamoivilla silmillään ensin Garniahia, mutta sitten se iskosti kiinnostuksensa tyttöön. Zoe yritti käskeä itseään liikkumaan ja vasta kun lohikäärme liikahti hänen suuntaansa, hän reagoi. Zoe oli nappaamassa miekkansa vyöltä, mutta tajusi sen kadonneen. Se oli varmasti irronnut, kun Garniah oli päättänyt ruveta tekemään temppujaan keskellä hengenhätää. Zoe huusi muita pakenemaan ja rynnisti heidän peräänsä. Lohikäärme karjui raivoissaan ja lähti heidän peräänsä kauhealla ryminällä. Zoen sydän tuntui olevan halkeamispisteessä kun he ravasivat puiden ohi. Onneksi lohikäärme oli sen verran isoa tekoa, että puut hiljensivät sen vauhtia. "Missä Fangier on?" Zoe huusi ja väisti täpärästi lonkeromaisia oksia täynnä olevan puun, joka kaatui juuri siihen, missä hän oli hetki sitten ollut. "Puoli kilometriä eteenpäin", Hiisi sanoi ja kompastui juurakkoon. Se sadatteli ja Zoe nappasi sen kintusta ja heitti olalleen. Hiisi yritti kammeta itsensä irti, mutta tajusi viimein, että tyttö oli juuri pelastanut sen hengen. Zoe kompurehti ja tunsi jo lohikäärmeen hengityksen niskassaan. "Garniah!" Zoe kiljui ja korallinpunainen lohikäärme pysähtyi. Se vilkaisi Zoeta ja lajitoveriaan ennen kuin loikkasi huumaavasti karjuen Zoen yli lohikäärmeen kimppuun. Zoe juoksi kymmenisen metriä, pysähtyi puuskuttaen ja vilkaisi taisteluun. Garniah oli pahasti alakynnessä. Musta lohikäärme kohotti päätänsä, taivutti kaulaansa ja huumaava jyly kaikui sen mahasta. Sanomattakin selvää oli, että lohikäärme oli antamassa kuoliniskunsa. Zoe juoksi kovempaa kuin koskaan. Hän naksautti mennessään oksan ja huitaisi sillä lohikäärmeen aukinaiseen kitaan. Lohikäärme ulvaisi ja kompuroi verisen Garniahin päältä. Zoe huitaisi keppiään vielä kerran, mutta lohikäärme päästi oudon äänen, joka saattoi ilmaista huvittuneisuutta. Garniah raahautui kauemmas. Zoe seisoi aivan pahiksen edessä ja se pystyisi milloin vain länttäämään hänet littanaksi. Maa järähti. Zoe menetti tasapainonsa, mutta onneksi lohikäärmekin heilahti yllättyneenä. Zoe tajusi tilaisuutensa koittaneen. Hän kääntyi kannoillaan ja karjui muita juoksemaan sinne missä pippuri kasvaa. Maa liikuskeli kiivaasti hänen allaan ja pystyssä pysyminen oli liki mahdotonta. Ainoa hyvä puoli oli, ettei lohikäärme pysynyt enää heidän kannoillaan. Hiisi ja Garniah olivat pysähtyneet. Garniah oli aivan verillä ja hengitti raskaasti. "Missä sinun miekkasi on?" Garniah kysyi ja värähti. "Kadotin sen kun sinä päätit ruveta trapetsitaiteilijaksi", Zoe ärähti. Hänen joka paikkaansa kirveli, eikä hän ollut ollenkaan varma selviäisikö Fangierin luo. "Anteeksi", Garniah sanoi ja suuntasi katseensa parin metrin päähän maahan. Siinä myllersi hiekkaa sikin sokin, pyörteili ja vääntelehti. Välillä hiekkaa lennähti ilmaan. Halkaisijaltaan se oli noin metri. "Mikä-" "Sisäänmenoaukko. Siinä on metri jonkinlaista mutatoitunutta hiekkaa, josta vain ihminen pääsee kunnolla läpi", Garniah selitti. "Tarvitset kuitenkin aseen. Et voi mennä sinne ilman sitä. Kuinka muka sitten surmaat demonin?" "En tarvitse asetta", Zoe möläytti ajattelematta. Hän katsahti ihmettyneisiin tovereihinsa. "Tunnen sen. Ophelie sanoi, että tiedän, miten tulee toimia. Nyt tiedän, etten tarvitse asetta, mutten tiedä miksi." Hiisi ja Garniah nyökkäsivät. Maa myllersi yhä tiuhempaan tahtiin. Lohikäärme mörisi vähän matkan päässä. Zoe vilkaisi viidakkoon, nyökkäsi uusille tuttavilleen ja hyppäsi hiekkaan. Hän veti viimeisen henkäyksensä happea, ennen kuin kaiken valtasi pimeys. Zoe yritti kauhoa itseään alaspäin, mutta hiekka myllersi liian tiiviinä. Hän tajusi jotain kauheaa. Hän ei ollut täysin ihminen. Hänhän oli haltijan ja ihmisen risteymä. Hän olisi aivan yhtä kaukana vapaudesta kuin Fangierista. Voi itku. Hän ei voinut hengittää. Hän kuolisi pian. Yrittäen vielä kerran päästäkseen johonkin suuntaan, hän luovutti. Mitä hän oikeastaan oli ajatellut tehdessään tätä? Hänet oli pakotettu tuntemattomaan, hän oli kohdannut omituisia olioita ja hänelle oli kerrottu hänen alkuperänsä, joka ei välttämättä edes ollut totta. Loppujen lopuksi hän oli keskellä tuntemattomuutta, eikä hänellä ollut syytä pelastaa tätä maailmaa. Hänet oltiin varmaankin lumottu kun hän oli ollut Ophelien luona. Tämä oli täysin väärin! Samassa Zoe tunsi saavansa taas happea. Hän tipahti kovalle kivelle ja makasi siinä hetken aikaa vain haukkoen henkeään. Hän nousi istumaan ja hänen teki mieli pyörtyä. Hänen edessään seisoi huppupäinen olento. Siitä huokui kylmyys ja pahantahtoisuus, mikä korosti sitä pientä tilaa, johon Zoe oli joutunut. Fangier kumarsi kohteliaasti ja ojensi kaapunsa laskoksista rupisen ja kuolleensinertävän kätensä tervehtiäkseen. Zoe pudisteli päätään kauhuissaan. "On pitkä aika, kun olen puhunut kenenkään kanssa", Fangier sanoi ääni kirskuen ja rahisten. Luolan lämpötila tuntui laskevan pari astetta miinuksen puolelle. Zoe nousi täriseville jaloilleen. "On aivan ihanaa tavata pieni tähtönen. Muistan vieläkin äitisi, vaikka siitä on monia vuosia", Fangier sanoi. "Mutta sitä minä en tajua, mitä teet täällä. Tietääkseni en ole tehnyt sinulle yhtään mitään." "Oletpa. Minä..." Zoen ääni tärisi. Hän ei löytänyt oikeita sanoja. Fangier ei oikeastaan ollut tehnyt mitään hänelle, mutta kaikille muille oli. "Et ehkä minulle, mutta kaikille muille kyllä. Minun äidilleni ja isälleni, sekä heidän ystävilleen ja omalle kansallesi!" "Et edes tuntenut heistä ketään", Fangier huomautti. Se osui arkaan paikkaan. "Tiedätkö mitä? Kaikki ovat petkuttaneet sinua - ja pahasti. Apulaiseni yrittivät saada sinut pois heidän kynsistään, mutta ei. Ehkä kuitenkin oli parasta, että tulit tänne omin voimin." "Mitä sinä oikein höpiset?" Zoe tivasi. "Ophelie on varmaan kertonut oman versionsa kaikista tapahtumista. Yritin pelastaa kansani heidän, loitsijoiden, lohikäärmeiden, hiisien ja kaiken maailman hirviöiden, kynsistä, mutta epäonnistuin. Jouduin vangiksi ja viimeiset rippeet ihmiskunnasta säästettiin orjiksi. Äitisi saatiin valehdeltua heidän puolelleen, mutta kun kerroin asian todellisen laidan, hän onnistui suojelemaan minua tuholta", Fangier selitti. Zoe pudisteli päätään epäuskoisena. Miten demoni kehtasikin valehdella hänelle noin? "Jos autat minut täältä, autan sinut kotiin. Kostan äitisi tappaneille sieluille. Ilman minua et pääse pois. Jäät ikuisesti tänne valehtelijoiden keskelle. Haluatko sinä sitä?" "No en!" Zoe karjaisi. Hänen kätensä olivat alkaneet täristä. Hänen sydämessään tuntui outo synkkyys, se oli kuin käärme, joka luikerteli hiljakseen kohteeseensa. "Sitähän minäkin. Tiedän, että näytän kauhealta, mutta et itsekään näyttäisi kauniilta kukkaselta parin tuhannen vuoden jälkeen", Fangier sanoi ja huokaisi, joka kuulosti kuin kynsiä olisi raastettu vasten liitutaulua. Zoe painoi päänsä. Ajatukset vilistivät pitkin hänen tajuntaansa. Entä jos Fangier puhuikin totta? Entä jos kaikki oli ollut vain katalaa juonta? Ehkei hän ollut edes kotoisin täältä. Hän tunsi vihan kipuavan, valtaavan hänen ruumiinsa tehden järkevästä ajattelemisesta vaikeaa. "Ja tiedätkö mitä? Minä saan sinun äitisi takaisin. Hän ei ole tuhoutunut, vain vankina." "Minä... mitä minun täytyisi tehdä?" Zoe kysyi. Hän halusi tavata äitinsä. Hän kuulosti niin järkevältä. Jokin nyrjähti hänen sydämensä vieressä, se sai kivun vilistämään jokaisen ruumiin sopukkaan. Fangier hyrisi oudosti. Zoe ei välittänyt siitä. Hänet oli vallannut outo halu. Halu saada äitinsä takaisin, välittämättä mistään muusta. Välittämättä lainkaan, mitä muut tunsivat. Hän ei jaksanut enää kuunnella ketään muita. Sitä hän oli tehnyt aivan liian kauan. "Sinun täytyy vain lausua sanat, jotka vapauttavat minut tästä onkalosta. Sen jälkeen minä ja sinä valtaamme tämän maan ja saat vanhempasi rinnallesi. Oikeat vanhempasi." Zoen mieleen nousi kuva Jackista, Teresasta ja Deanista. Hänen adoptioperheestään. Zoe ei halunnut ajatella heitä. Hänenhän täytyi ajatella nyt itseään. Vain itseään. Se tuntui hyvältä. "Sano fragëzh üguanda ja kosketa päätäni", Fangier kehotti. Olento astui lähemmäs Zoeta. Hetken epäröityään hän laski kätensä Fangierin hupulle. "Seis!" kuului karjahdus, joka sai Zoen säpsähtämään kylmää hohkavasta olennosta kauemmas. Huppupäinen Mark seisoi keskellä onkaloa miekka kädessä. "Ah, täällähän on jopa tungosta! Minulla ei ole käynyt vieraita vuosiin ja nyt tänne on tupsahtanut minuuttien sisällä kaksi sielua!" "Sinuna en puhuisi tuohon sävyyn, Fangier", Mark ärähti ja saappaat kopisten tuli aivan likelle Fangieria miekka koholla. "Voi että olen odottanut, että saan nähdä tuhosi!" Miehen kalpeista kasvoista erottui kaistale ja suu, joka oli vääntynyt tyytyväiseen virneeseen. Zoe tuijotti heitä. Hänen vihansa muita kohtaan ja oma itsekeskeisyytensä alkoi hiljakseen valua pois hänen mielestään. Olo oli oudon voimaton. "Zoe, Fangier käytti sinuun juuri vahvaa loitsua", Mark sanoi. "Eikä!" Zoe ärähti. "Hän vain kertoi asioiden toisen laidan!" "Jos todella uskot hänen palturinsa, olet heikko! Hän käytti sanojaan, ne ovat hänen voimansa. Niitä ei pidä kuunnella!" "Miksi minun pitäisi sinua uskoa! Sinä vain ilmestyit aiemminkin jostain puskasta ja puhuit tyhmiä", Zoe huusi ja astui miehestä poispäin. Hänestä tuntui, kuin hän ei saisi enää happea. "Luulin Ophelien selittäneen sinulle tapahtuneen. Luulimme kertoneemme kaiken tarpeellisen!" Mark sanoi. "En voi tehdä enää mitään. On oma päätöksesi, tahdotko tuhota kaiken, vai luottaa sanaamme." Mark astui Fangierin luota ja piilotti miekkansa kaapuunsa. Zoe tuijotti häntä. Hän ei enää tiennyt mitä tehdä. Mutta kun Fangier oli lakannut puhumasta, hänen päänsä oli alkanut selkiytyä. Häpeän puna kohosi hänen poskilleen, kun hän vilkaisi Fangieria, joka seisoi ylväänä keskellä tilaa. Zoe vilkaisi Markiin vielä kerran apua pyytäen, mutta mies vain katsoi maata. Zoe epäröi hetken ja hyökkäsi sitten. Hän ponnisti yhdellä hurjalla loikalla Fangierin kimppuun. Tämän huppu valahti, paljastaen lihattoman kallon, jota päällysti ohut ja tiukka iho. Zoe tuijotti tyhjiin silmiin ja hänen kättään pitkin kulki kivun aalto. Kiljuen hän rojahti maahan. "Jos tapat minut, tapat äitisikin! Hänen yrittäessään sulkea minua tänne, hän hajosi ja hänen sielunsa sulkeutui ikiajoiksi minun sisääni", Fangier sanoi kylmästi. "Tuo ei ole totta!" Zoe huusi muistaen Markin sanat Fangierin kyvystä. "Etkö usko muka? Haluat siis ottaa riskin?" Fangier tuhahti. Zoe kohottautui polvilleen ja mulkoili demonia. Hän ei halunnut ottaa riskiä, mutta hän ei halunnut taas joutua Fangierin sanojen valtaan. Hän vilkaisi Markia, joka katsoi tiiviisti takaisin. Zoe tajusi vasta nyt, että Mark oli riisunut huppunsa ja vitivalkoisia kasvoja kehystivät ruskeat hiukset, jotka oli laitettu poninhännälle. Silmät olivat keltaiset. "Auta minua, en tiedä yhtään mitä tehdä", Zoe aneli, mutta Mark pudisteli päätään. Zoe tunsi toivottomuuden kasvavan sisällään. Mitä tehdä? "Jos et osaa valita, voin tehdä sen puolestasi", Fangier kärähti, nappasi Zoen maasta ja alkoi ulista. Karmea ääni oli pahempaa kuin mikään. Se poltti häntä luuytimiä myöten ja sai sätkimään tahdottomasti. Ulinan välissä Fangier nauroi voitonriemuisesti. Zoe huusi kivun vallatessa jokaisen ruumiin osan. Hän halusi kuolla. Hakata päätään seinään niin, että kallo murtuisi. Jossain piinaavan kivun keskellä pieni järjen ääni kuiski sanoja, mutta hetki hetkeltä ne hiljenivät hulluuden kasvaessa. Zoe kuitenkin tajusi, että nyt hänen olisi toimittava. Oli vain niin kamalan vaikeaa tehdä mitään piinaavan kivun hallitessa kehoa. Zoe sai ojennettua kättään kohti Fangieria, mutta demoni vain ulisi kovempaa. Nyt riitti! Zoe ajatteli ja iski kätensä Fangierin kasvoille. Kasvot alkoivat savuta hänen kosketuksensa alla. Kipu lakkasi, mutta huuto ei vaimennut; se oli vain siirtynyt tytöstä demoniin. "Agara varnisha!" Zoe huusi tajuamatta mitä sanat oikeastaan tarkoittivat. Fangier rääkäisi vielä kerran, ennen kuin se hiljakseen mureni tuhkakasaksi. Zoe vapisi kauttaaltaan. Hän vilkaisi vielä kerran käsiään, jotka savusivat ja verestivät, ennen kuin mustuus nielaisi kaiken. Valoa. Kukkien imelää tuoksua. Ne Zoe huomasi ensimmäisenä. Sen jälkeen hän havaitsi liikettä yläpuolellaan ja outoja ääniä. Sanoja ehkä. "Hän herää!" kuului iloinen hihkaisu. Zoe hieraisi kivistävää päätään ja kohottautui istumaan. Garniah, Ophelie, Hiisi ja Mark seisoivat rinkinä hänen yläpuolellaan. Kaikki näyttivät huojentuneilta. "Mitä... tapahtui?" Zoe kysyi heikosti. Olo oli voimaton. "Pyörryit. Fangier nappasi mennessään sinulta hirveästi voimaa", Mark selitti. "Olemme kamalan ylpeitä sinusta." "En edes tiedä teinkö oikein. Fangier... hänen sanansa saivat oloni niin itserakkaaksi ja vihaiseksi... se oli kamalaa." "Olen pahoillani, Zoe. Luulin kertoneeni kaiken tarpeellisen", Ophelie sanoi surullisesti. Hän painoi päänsä. "Se oli oma vikani. Te kerroitte, miten Fangier sai olentoja valtaansa, enkä noteerannut sitä", Zoe sanoi. Hän silmäili ympärilleen ja havaitsi heidän olevan Ophelien talon pihassa. "Mark sai sinut pois sieltä. Luola sortui kun demoni kukistui. Kiikutimme sinut äkkiä tänne", Garniah sanoi. Hän oli yltä päältä siteissä. Hiisi näytti aivan yhtä jurolta kuin ennenkin. "Mark", Zoe tajusi yhtäkkiä kysyä, "kuka - tai mikä - sinä oikein olet? Minä luulin sinun olevan uhka." Mark naurahti. "Uskon sen. Näytän aika pelottavalta. Olen itiah, unisieppari. Olet koko elämäsi ajan ollut väsynyt? Se johtuu siitä, että ruumiisi on halunnut koko ajan takaisin kotiin. Kun nukahdit, sain viimein napattua mielesi tänne ja ruumiillistuit siinä matkalla." "Eli oikeasti olen sohvallani ja tämä kaikki tapahtuu vain pääni sisällä?" "Ei, ei, ei. Koko olemuksesi on täällä. Ei se, missä ruumiisi on, kerro missä oikeasti olet. Olet täällä, et Maassa", Mark selitti. "Jos olisit kuollut Fangierin käsissä, olisi ruumiisi kuollut myös." Zoeta huimasi. Hän painoi pään käsiinsä ja yritti rauhoittua. "Pääsenkö ikinä kotiin? Olen pahoillani, mutta kaipaan Jackin, Teresan ja Deanin luo", Zoe kysyi varovasti. Hän ei halunnut antaa sitä vaikutelmaa, kuin hän ei arvostaisi syntyperäänsä. "Ymmärrämme kyllä. Se ei ole mikään ongelma. Toki toivoimme, että jäisit tänne, mutta kotisi on jossain muualla. Ainoa toiveemme on vain, ettet unohda meitä", Ophelie sanoi. Zoe nousi maasta ja halasi Ophelieta tiukasti. Hän halasi Garniahia hellästi ja Hiisiä pakolla. Markia hän kätteli varovasti. "Olet urhea, Zoe. Anteeksi, kun sanoin, ettet ole vahva", Mark sanoi ja Zoe nyökkäsi "Anteeksi, kun juoksin sinua pakoon", Zoe naurahti ja Mark hymyili. "En unohda teitä. Olette aivan yhtä korvaamattomia, kuin ihmiset maassa." Kaikki nyökkäsivät ja Hiisi nyyhkytti hiljaa itsekseen. Se piiloutui Garniahin siteisen siiven alle. Zoen silmiin kohosi kyyneleitä. Vaikka hän ei ollut tavannut heidät kuin vasta eilen, hän ei silti olisi tahtonut luopua heistä oli se miten kummallista tahansa. "Entä jos haluan takaisin?" Zoe kysyi äkkiä. "Et pääse ainakaan kahdeksaan vuoteen. Tiedätkö paljon energiaa unisieppaaminen toisesta maailmasta vie? Jouduin melkein koomaan!" Mark sanoi ja Zoe nyökkäsi. "Palaan vielä jonakin päivänä. Katsotaan nyt. Ehkä kahdeksan vuoden, tai sitten ehkä kahdenkymmenen vuoden päästä. Ken tietää." Sitten Mark alkoi hymistä. Zoe sulki silmänsä ja hänen mahassaan myllersi. Tuntui kuin hän olisi irronnut maasta ja leijunut tyhjyyteen. Hän matkasi ajan, avaruuden ja tajunnan läpi, hyvästeli itsekseen uudet ystävänsä ja tunsi palaavansa takaisin tyhjiöstä todellisuuteen. Kun hän avasi silmänsä, hän istui sohvalla omassa kodissaan Jackin huutaessa hänen korvaansa. Zoe halasi hämmästynyttä pikkuveljeään ja hymyili. Hän oli kotona.
