Indis ja Toreg

Tämä tarina, kuten monet muutkin tänne julkaisemani fantasiatarinat, sijoittuu Nourricen maailmaan, pian Lohikäärmekuninkaan jälkeen





Indis ja Toreg

Eräänä kauniina keväisenä aamuna päätti Indis lähteä vaeltelemaan vuorille. Hän oli nuori nainen, kotoisin Dalvadasin kylästä. Dalvadas sijaitsi aivan Ylänkövuorten kupeessa, vuorten etelään työntyvän osan takana, kapealla tasamaalla joka jäi vuoriston ja meren väliin, missä kylä oli hyvin eristettynä muusta Nourricesta.
Indis oli tunnettu kauneudestaan. Hänen hiuksensa säihkyivät punaisina keväisen auringon valossa, ja hänen siniset silmänsä tuikkivat. Monet kylän nuoret miehet olivat toiveikkaana tulleet pyytämään hänen kättään, mutta vielä ei nuori neito ollut ketään heistä kelpuuttanut.
Vuorilla Indis kulki taitavasti, hän osasi varoa petollisia rotkoja ja kivenkoloja. Ylängöllä lumi peitti vielä maata, mutta se suli jo kovaa vauhtia, täyttäen pienet purot kirkkaalla vedellä, joka helisten solisi alas vuorten rinteitä. Laulellen Indis kumartui puron äärelle ja huuhtoi kasvonsa raikkaalla vedellä.
Silloin lähistöltä kuului ääniä. Matalaa puhetta. Ja askelia. Raskaita askelia, joiden mukana vuoret tuntuivat tärisevän. Jättiläisiä, Indis tajusi, juuri kun metsän kätköistä ilmaantui esiin seitsemän suunnatonta hahmoa.
Jättiläiset huomasivat nuoren naisen.
”Katsokaas tuota! Nuori neitonen, kaukana kotoa!”
”No onpa nätti. Miten se on tänne eksynyt?”
”Napataan se mukaamme! Mielellään tuollaista katselisi kotonakin. Ja ehkä se osaa tehdä hyvää jänispataa, kuka tietää?”
”Se on velho, kuka ties suurtakin sukua. Kyllä tuollaisella varmaan jo oma ukkokin löytyy – joka kenties maksaisi suuretkin lunnaat saadakseen naisensa takaisin!”
”Ei me sitä takaisin anneta, itsellämme me tämän pidämme!”
Indis oli jo varautumassa puolustamaan itseään epätoivoisesti – ei hän, vaikka ihan taitava taikoja olikin, yksin saattaisi pärjätä seitsemälle jättiläiselle, tuskin yhdellekään – kun yksi jättiläisistä astui muiden eteen ja kääntyi heitä kohti, sanoen: ”Ei! Mitä te oikein haastatte, viattoman nuoren neidonko ottaisitte noin vain itsellenne? Näinkö äkkiä yhden neidon kauneus teidät sokaisee? Jos häneltä itseltään kysytään, en usko että hän mielellään matkaanne lähtisi. Jos te yritätte koskea häneen, puolustan minä häntä ja hakkaan teidät tohjoksi! Sillä ei näin kaunista ilmestystä ole tarkoitettu teidän saastaisiin koloihinne päivällisen keittäjäksi!”
Vaikka viimeisenä puhunut jättiläinen ei ollut mitenkään suurin joukostaan (toki valtavan suuri yhtä kaikki), näytti sen uhkaus tehoavan. Hetken sen toverit huutelivat sille närkästyneinä, mutta jatkoivat sitten jupisten matkaansa.
Ystävällinen jättiläinen kääntyi Indisin puoleen, katsoen alas häneen yli kymmenen metriä korkeammalta.
”Pahoittelut tuosta”, jättiläinen sanoi. ”Toverini saattavat joskus olla hieman… tylyjä.”
”Kiitos sinulle, se oli ystävällisesti tehty”, Indis sanoi. ”Jos minulta itseltäni kysytään, en todellakaan olisi kovin mielelläni lähtenyt heidän matkaansa. Minua varmaan odotetaan jo kotona. Etkö aio lähteä heidän peräänsä?”
”Äh, eivät ne minua tarvitse. Pärjäävät ne vähän aikaa ilmankin.” Jättiläinen katseli Indisiä tarkasti, ja näytti punastuvan vähäsen. ”Saanko kysyä, mikä on neidon nimi?”
”Indishän minä, entä itse?” Indis vastasi hymyillen.
”Toreg.”
”Vai niin. Hauska tavata, Toreg. En olekaan koskaan ennen kunnolla puhunut jättiläisen kanssa. Itse asiassa olen lähinnä pelännyt heitä, niin minua on opetettu, mutta et sinä nyt niin hirveän pelottava kuitenkaan ole. Iso ja vahva, mutta oikein kiltti ja mukava.”
Toreg murahti epävarmana.
”Tuota… voi olla, että toverini ovat yhä lähistöllä, ja jos ne kohtaavat sinut yksin, eivät ne välttämättä muista tai välitä varoitustani. He ovat joskus vähän… hitaita, ajatuksiltaan siis. Minun mielestä sinun kannattaisi… tarkoitan…” Toreg oli hetken hiljaa, yrittäen löytää oikeita sanoja. ”Mitä jos minä saattaisin sinut turvallisesti kotiin, niin ei seuraisi ikäviä välikohtauksia? Asut varmaan Dalvadasin kylässä, jos oikein arvaan? Täälläpäin ei tietääkseni juuri muualla ole velhoja.”
Tähän Indis suostui, ja niin he lähtivät kaksin taivaltamaan alas vuorten rinteitä. Tunnin kuluttua he pääsivät Indisin kotikylään vievälle polulle, josta eteenpäin Indis vakuutteli pärjäävänsä omin päin.
”Kyllä minä nämä seudut tunnen. Ja sitä paitsi, en usko että kyläläiset tykkäisivät, jos näkisivät sinut. He nimittäin pelkäävät jättiläisiä – ihan turhaan, jos sinusta on kyse – mutta ajattele vaikka mitä ystäväsi olisivat minulle tehneet.”
”Ymmärrän. Ehkä niin on paras.”
”Hyvästi sitten, Toreg jättiläinen – oli ilo tavata! Ja kiitos turvallisesta kotimatkasta!”
”Hyvästi Indis, ihmisnaisista kaunein”, Toreg sanoi takellellen. Haikeana hän katseli Indisin perään, kun tämä vilkutti hänelle hyvästit ja lähti sitten taivaltamaan viimeistä pätkää kohti kotiansa. Lopulta Toreg ravisteli itsensä takaisin ajatuksistaan, kääntyi, ja rymisteli takaisin kohti metsien peittämiä vuorten rinteitä.

Kotona Indis päätti jättää kertomatta seikkailustaan. Hän ei nimittäin ollut aivan varma, mitä muut kyläläiset sanoisivat siitä – he saattaisivat huolestua pahemman kerran Indisiä uhanneista jättiläisistä, eivätkä luultavasti luottaisi Toregiinkaan.
Koko päivän Indis oli poissaoleva, mitä hänen isänsä suuresti ihmetteli, vaikkei alkanutkaan kyselemään tarkemmin. Tapaaminen jättiläisen kanssa askarrutti Indisiä vielä myöhään illallakin. Ja tuolloin hän sattui kuulemaan, miten muutamat kylän miehet kertoivat olleensa samoilemassa, ja nähneensä lähelle kylää tulleen jättiläisjoukon.
”Niitä oli seitsemän”, miehet kertoivat. ”Näyttivät leiriytyneen yöksi Lehtonotkon lähistölle. Jos eivät ole huomiseen mennessä häipyneet, on meidän syytä ajaa ne tiehensä – ties mitä niillä lienee mielessään, tuskin mitään hyvää ainakaan!”
Tämä kiinnosti Indisiä kovasti. Tuskinpa jättiläiset mitään heidän suhteensa aikoivat – hän ei voinut uskoa Toregin suostuvan mihinkään moiseen – mutta minkä takia ne sitten olivat jääneet lähistölle?
Yöllä Indis päätti livahtaa salaa ulos kylästä. Hän odotti, että hänen isänsä oli nukahtanut, ja hiippaili sitten ulos talosta, jossa he kahdestaan asuivat. Kylä oli tyhjä. Kuutamon valossa Indis käveli Dalvadasista Lehtonotkoon, missä hän kuuli jättiläisten kuorsauksen kaukaa. Siellä makasi kuusi jättiläistä nukkumassa kalliokielekkeen alla.
”Indis? Oletko se sinä?”
Indis säikähti pahanpäiväisesti seitsemännen jättiläisen ilmaantuessa esiin tiheän metsän pimeydestä. Hän kuitenkin rauhoittui tunnistaessaan Toregin.
”Toreg, kyllä sinä säikäytit minut. Minä tässä.”
”Mitä sinä täällä teet?” Toreg kysyi astuessaan metsiköstä Indisin eteen. ”Miten sinä löysit meidät?”
”Halusin tavata sinut. Kylällä kerrottiin, että seitsemän jättiläisen joukon oltiin nähty leiriytyvän tänne. Tietysti minä arvasin, että sinä olet mukana.”
Yksi nukkuvista jättiläisistä tuhisi levottomana. Toreg vilkaisi toveriaan ja kuiskasi: ”Mennään vähän syrjemmäs, niin ei herätetä noita.”
He kävelivät jonkin matkaa, kunnes saapuivat pienen järven rantaan.
”No niin, täällä voimme varmaan puhua rauhassa”, Toreg sanoi. ”Onneksi tulit juuri minun vahtivuoroni aikaan. En tiedä mitä nuo muut olisivat tehneet, jos olisivat löytäneet sinut täältä.” Hetken he olivat hiljaa, katsellen toisiaan, Toreg yli kymmenen metriä Indisin pään yläpuolelta. ”Miksi sinä halusit tavata minut?” Toreg kysyi viimein epävarmana.
”Sinä pelastit minut”, Indis vastasi. ”Se oli hyvin ystävällisesti tehty. Lisäksi minua kiinnosti, minkä takia te olitte jääneet näin lähelle. Jotkut kyläläiset pelkäävät että teillä on pahat mielessä – että aiotte hyökätä kyläämme tai jotain – mutta eihän se niin ole, eihän?”
Toreg punastui.
”Ei tietenkään”, hän sanoi. ”En minä ikinä suostuisi hyökkäämään velhojen kylään, elleivät he sitten olisi tehneet meille jotain pahaa. Minä kuitenkin ehdotin, että jäisimme tänne, koska…” Hetken hiljaisuus, jonka jälkeen jättiläinen mutisi jotain mistä Indis ei saanut selvää.
”Anteeksi, en kuullut mitä sanoit.”
Toreg loi vaivaantuneena katseensa maahan.
”No, oikeastaan minä vähän toivoinkin että tapaisin vielä sinut. Vaikka en kyllä oikeasti uskonut, että sinä löytäisit meitä.”
Kiehtova aavistus alkoi hiipiä Indisin sydämeen. Ja äkkiä hän tajusi, mitä tämä kaikki tarkoitti. Hänen sydämensä lyönnit kiihtyivät. Toreg katsoi häntä epävarmana, mutta lämpö, joka jättiläisen katseesta näkyi, oli aidompaa kuin mikään minkä Indis oli eläissään nähnyt.
”Toreg, sinä olet jättiläinen, ja minä ihminen”, Indis aloitti. ”Voiko tästä ikinä tulla mitään?”
”Tiedän, se oli typerästi ajateltu”, Toreg murahti ja kääntyi lähteäkseen. ”Anteeksi.”
”Se oli kysymys, ei toteamus”, Indis kiirehti sanomaan. ”En minä tiedä vastausta, etkä varmasti sinäkään. Ehkä se on mahdollista.”
Indis tunsi maan tärähtävän allaan, kun jättiläinen taas käännähti hämmästyneenä.
”Sillä eikö asia olekin niin, Toreg, että sinä olet rakastunut minuun?”
Toreg ei katsonut Indisiä silmiin, mutta nyökkäsi hiljaa.
”Jos sinä tahdot, niin minä voin kyllä lähteä pois, ja sinä voit unohtaa minut”, jättiläinen mutisi. ”Koska kuten sanoit, minä olen jättiläinen ja sinä ihminen. Ei meitä ole tarkoitettu toisillemme. Mutta minä en ikinä tule unohtamaan sinun kauneuttasi.”
”Höpsö”, Indis naurahti. ”En tietenkään halua sinun lähtevän. Tule, istutaan tuohon järven rantaan. Ota minut kainaloosi.”
Siinä he istuivat pitkään, Lehtojärven rannalla, katsellen miten kuu laski vuorten taa.
”Luuletko sinä että se on mahdollista?” Toreg kysyi. ”Minä tiedän, että monet jättiläiset ovat tehneet pahaa teille velhoille, ja te vihaatte meitä, kuten monet meistäkin vihaamme teitä.”
”Ja kaikki se ihan turhaan”, Indis sanoi. ”Miksemme voisi elää sovussa? Mikä meitä oikeasti estää? Katso nyt meitäkin, ihan hyvinhän me tulemme toimeen.”
”Me olemme kuitenkin hyvin erilaisia. Tarkoitan, sinä olet aika pieni minun rinnallani.”
”Onko sillä väliä? Ulkoa olemme erilaisia, mutta eikö se ole tärkeintä, mitä tunnemme sisällämme? Ainakin minun sydämeni sanoo, että tämä on oikein. Mitä sinun sydämesi sanoo?” Toreg ei sanonut mitään, mutta nyökkäsi epämääräisesti. ”Minusta meidän pitää kuunnella sydämemme ääntä. Annetaan asioiden tapahtua, ja katsotaan mihin se johtaa.”

Siinä he istuivat aamuun asti, kunnes havahtuivat etäiseen ryminään. Toregin toverit alkoivat heräillä.
”Minun pitäisi varmaan palata kotiin”, Indis sanoi. ”Mutta lupaa, Toreg, ettet lähde pois. Minä haluan nähdä sinut uudestaan.”
”Minä lupaan”, Toreg vastasi.
”Nähdään taas täällä ensi yönä”, Indis sanoi. ”Teidän muuten kannattaa siirtyä päiväksi jonnekin muualle. Kuulin kyläläisten puhuvan, että jos he löytävät teidät vielä huomenna täältä, ajaisivat he teidät pois. En ole ihan varma, pystyisivätkö he siihen, mutta ainakaan en toivo minkäänlaista taistelua.”
Niin Indis lähti takaisin kotiin, missä kukaan ei ollut kiinnittänyt huomiota hänen öiseen retkeensä.

Seuraavana yönä he tapasivat taas Lehtojärven rannalla.
”Ei kai meidän kylämme väestä koitunut haittaa?” Indis kysyi. ”Kuulin, että he lähtivät suurin joukoin tännepäin aiemmin tänään.”
”Ei varsinaisesti”, Toreg vastasi. ”Kun me huomasimme heidät, olisi Harg halunnut hyökätä heidän kimppuunsa, mutta minä estin sen. Me vetäydyimme syrjemmäs, ja minä kehotin tovereitani lähtemään täältä. He taisivat lähteä takaisin vuorille, aikoivat kai jatkaa länteen päin, Wurthank-järven rannalle käsittääkseni.”
”Ja jättivät sinut yksin? Eikö sinun tule ikävä heitä?”
”Äh, sinä olet paljon tärkeämpi. Ja kyllä minä heidät löydän, jos tarvitsen heitä johonkin. Tule, Indis, seurataan jokea merelle. Siis jos se vain sinulle sopii.”
”Merelle asti? Toki, jos kerran haluat, mutta se on pitkä kävelymatka yhdelle yölle.”
”Minä voin kantaa sinut, niin matka sujuu nopeammin. Sopiiko se?”
Nauraen Indis nyökkäsi, ja jättiläisen kumartuessa hän kiipesi tämän hartioille. Maailma näytti heti paljon pienemmältä näin ylhäältä, puiden huippujen tasalta katsottuna. Toreg lähti liikkeelle, ja matka taittui nopeasti.
”Oletpa sinä nopea. Ja vahva”, Indis sanoi. ”Sinun rinnallasi – tai hartioillasi – minä tunnen oloni turvalliseksi, Toreg. Maailmassa on paljon vaaroja – hirviöitä, pahoja velhoja, jossain kaukana vuorten takana kuulemma liikkuu poikkeuksellisen suuri ja ilkeä lohikäärme… mutta nythän minulla on ikioma suojelijani.”
Toreg murahti jotain epämääräistä.
Lopulta he saapuivat meren kivikkoiselle rannalle, missä Toreg laski Indisin maahan. Hiljaisuuden vallitessa he katselivat meren tyhjyyttä, kuunnellen aaltojen kohinaa.
”Minä vain jotenkin pidän merestä”, Toreg sanoi. ”Velhoihin tai hirviöihin verrattuna olen aina niin iso. Järvi, jonka rannalla tapasimme, tuntuu sekin niin pieneltä. Jopa korkealla vuorilla tunnen itseni suureksi, varsinkin kun siellä tapaa paljon hirviöitä, jotka ovat ihmisiäkin pienempiä… mutta meri saa aina minutkin tuntemaan itseni niin pieneksi. Se vain… tuntuu jatkuvan loputtomiin.”
Indis nyökkäsi. Kyllä hän ymmärsi, mitä Toreg tarkoitti.

Jatkossa he tapasivat melkein joka yö. Indis tiesi kyllä hyvin, etteivät he voisi jatkaa tähän malliin loputtomiin. Hän ei voinut valvoa kaikkia öitä. Jo nyt hänen isänsä ihmetteli kovasti, miksi hän nukkui myöhään ja oli väsynyt kaikki päivät. Ennen pitkää hänen oli joko kerrottava Toregista ja toivottava että tämä hyväksyttäisiin kylässä – mikä tuntui erittäin epätodennäköiseltä – tai karattava jättiläisen kanssa. Sitäkään Indis ei toivonut, koska hän piti kotikylästään, eikä halunnut jättää sitä.
Indisin ei kuitenkaan tarvinnut itse tehdä valintaa. Eräänä iltana Hilmar, hänen isänsä, nimittäin näki hänen livahtavan tiehensä, ja lähti salaa seuraamaan tytärtään. Isä oli jo jonkin aikaa epäillyt Indisin salaavan jotain tärkeää, ja päätti nyt ottaa siitä selvää.
Niinpä Indisin ja Toregin tavatessa, yllätti isä heidät.
”Indis? Mitä tämä tarkoittaa? Mitä sinä teet tuon… tuon jättiläisen kanssa?”
Pahan kerran säikähtänyt Indis ei voinut muutakaan kuin kertoa totuuden. Tästä isä suuttui toden teolla.
”Rakastaisit jättiläistä? Ei tule kuuloonkaan! Luonnotonta, epätervettä, sairasta! Mitähän äitisikin sanoisi, jos olisi kuulemassa! Jättiläiset ovat meidän vihollisiamme, ja oletko muuten sattumoisin huomannut, että ne ovat kooltaan ainakin kymmenkertaisia? Tämä jää tähän, te kaksi ette enää ikinä tapaa toisianne! Ja sinä, jättiläinen, häivyt täältä nyt, etkä enää ikinä tule takaisin, ymmärsitkö? Muuten lähetän pyynnön kuninkaalle, että hän lähettää miehiään tänne ajamaan sinut ja kaikki kaltaisesi kauas Jäävuorten taakse!”
Toreg yritti sanoa jotain, mutta ei saanut sanaa suustaan Hilmarin painostavan katseen alla. Silloin viha valtasi jättiläisen. Olkoon vain Indisin isä, mutta mikä oikeus hänellä oli sanoa, kenen kanssa Indis saattoi olla? Vihaisesti karjaisten Toreg polkaisi maata, ja Hilmar kaatui selälleen, vetäen tyttärensä maahan mukanaan. Toreg oli jo melkein iskeä kauhistuneen miehen kuoliaaksi, kun tajusi äkkiä, mitä oli tekemässä. Kauhistuneena hän kääntyi ja säntäsi tiehensä. Jättiläisen suuri hahmo näkyi kauas, mutta pian se oli poissa. Indis itki raivoissaan, yrittäen irtautua isänsä otteesta.
”Katso nyt, se otus on vaarallinen!” isä huusi. ”Se melkein tappoi minut, meidät molemmat!”
”Minkä hän luonnolleen voi? Hän halusi puolustaa minua, sinä itse olisit ollut syypää kuolemaasi! Melkein toivon, että olisit kuollut!”
”Vai niin, nuori neiti! Tuon takia et poistu kotoasi kolmeen päivään! Toivottavasti ymmärrät, että se on omaksi parhaaksesi. Mutta ehkä sukumme kunnian vielä voi pelastaa, jos tämä mieletön jättiläistouhu nyt tuli loppuunsa.”
Niinpä Indis ei voinut kuin seurata isäänsä kotiin, missä hänet lukittiin kotiarestiin. Murtuneena hän itki Toregin perään, mutta isältä ei herunut armoa tai ymmärrystä.

Kului viikkoja. Indis eli tiukan valvonnan alaisena, eikä hänen isänsä päästänyt häntä hetkeksikään silmistään. Sana jättiläisen ja nuoren tytön suhteesta oli levinnyt kylässä, ja Indis sai osakseen paljon paheksuntaa ja epämiellyttäviä katseita. Harvat pojatkaan tahtoivat enää katsella hänen peräänsä.
Sitten Indisiä tapaamaan saapui hänen hyvä ystävänsä Lydia. Hän oli yksi ainoista, jotka eivät katsoneet Indisiä nykyään niin kuin tämä sairastaisi jotain tappavaa, helposti tarttuvaa tautia.
”Kuuleeko isäsi meitä täällä?” Lydia kysyi suljettuaan Indisin huoneen oven.
”Ei, jos puhumme hiljaa.”
”Hyvä. Minulla on sinulle viesti.” Lydia kumartui lähemmäs Indisiä ja kuiskasi: ”Kun minä näin miten surullinen sinä olit, tajusin, että sinä todella rakastit sitä jättiläistä. Eikä totta?” Indis nyökkäsi. ”Niinpä päätin lähteä etsimään sitä. Se kesti viisi päivää, mutta lopulta minä löysin sen vuorilta. Se sanoi, että jos vielä tahdot tavata sen, niin tule seuraavan täyden kuun aikaan Aliaivin huipulle.”

Pitkästä aikaa Indis tunsi pienen toivon pilkahduksen sydämessään. Kun kuu kasvoi täydeksi, suostui Lydia auttamaan häntä. He värjäsivät päivän aikana Lydian hiukset punaisiksi, ja tämä piiloutui Indisin huoneeseen. Illalla Indis meni aikaisin nukkumaan, mutta livahti salaa ikkunasta ulos, jolloin Lydia kömpi hänen sänkyynsä. Nopean vilkaisun perusteella häntä olisi hyvin saattanut luulla Indisiksi.
”Lydia… kiitos tavattoman paljon. Sinä olet hyvä ystävä”, Indis sanoi lähtiessään.
”Mene!” Lydia kuiskasi. ”Ja toivottavasti löydät Toregin. Onnea matkaan!”
Niin Indis livahti taas kerran kylästä, ja suuntasi kohti Aliaivia. Se oli matala vuorenhuippu Ylänkövuorten eteläosissa, missä vuoristo ei enää ollut niin korkea, muutaman tunnin kävelymatkan päässä Dalvadasista.
Ja siellä hän näki taas pitkästä aikaa Toregin.
Aliaivilla he viettivät ihanan loppukeväisen yön yhdessä. Ilma oli tyyntä, joten ylhäällä vuorellakaan ei tullut kylmä. Mutta liian aikaisin alkoi itäinen taivaanranta kimallella meren yllä sen merkiksi, että aurinko lähestyi horisonttia. He sopivat tapaavansa uudestaan viikon päästä, minkä jälkeen Toreg kantoi Indisin puolimatkaan, ja Indis ehti kuin ehtikin takaisin kotiin ennen kuin hänen isänsä heräsi.

Kun oli kulunut viikko, livahti Indis jälleen salaa ulos. Mutta kun hän viimein taas tapasi Toregin, oli jättiläisen ilme murheellinen.
”Indis”, hän sanoi, ”pelkäänpä pahoin, että tämä tapaamisemme jää viimeiseksemme.”
”Mitä sinä tarkoitat?” Indis kysyi epäuskoisena.
”Kun viimeksi erosimme, näin heti sinun lähdettyäsi erään toisen. Nuoren miehen teidän kylästänne. Hän sanoi seuranneensa sinua ja nähneensä kaiken. Sanoi kertovansa isällesi, koska tämä varmasti maksaisi hänelle tiedosta kasan kultakolikoita. Hän sanoi, että pyytää avukseen kuninkaan miehiä, jotka seuraisivat sinua ja ajaisivat minut tieheni. Ja tuoltahan he tulevat, näetkö?”
Indis henkäisi katsoessaan taakseen. Alempaa kuului marssivien askelten ääniä, ja kymmeniä soihtuja sytytettiin, kun kuninkaan armeijan miehet suuntasivat kohti jättiläistä.
”Voi Toreg, mitä me teemme?” Indis huudahti kauhuissaan. ”Olen niin pahoillani!”
”Ei se sinun syytäsi ole. Mutta… ennen kuin he ehtivät tänne, haluan antaa sinulle jotain. Muiston itsestäni. Katso, löysin sen joitain viikkoja sitten, luolasta vuorten toiselta puolelta, makuupaikakseni kaivamastani kuopasta.” Toreg otti esiin kiven, jota oli piilotellut selkänsä takana. Eikä se ollut mikä tahansa kivi. Se oli pienen kookospähkinän kokoinen rubiini, täysin puhdas, joka tuntui hohkaavan omaa, verenpunaista valoaan. Kaunein ja suurin jalokivi, jonka Indis oli ikinä nähnyt. Jättiläisen silmät hohtivat lämpimän punertavina kiven loisteessa. ”Vein sen eräälle tuntemalleni velholle hiottavaksi, ja hän teki upeaa työtä. Tahdon että sinä saat sen. Ei se tietenkään kauneudessa vedä sinulle vertoja, mutta tämän lähemmäs ei jalokivi pääse.”
Kyyneleet kihosivat Indisin silmiin hänen ottaessaan rubiinin vastaan. Juoksevat askeleet kuuluivat yhä lähempää, ja nyt kuului myös miesten huutoja.
”Kiitos, Toreg, tämä on upea… mutta älä mene, ei tämä kivi ole mitään ilman sinua.”
”Älä sano noin”, Toreg mutisi. ”Minun on lähdettävä. En tahdo tappaa noita kaikkia, enkä varmasti pystyisikään. Ehkä velhoja ja jättiläisiä ei sittenkään ole tarkoitettu toisilleen. Hyvästi, Indis, rakkaani, kaunein maailman neidoista!”
Toreg kääntyi ja lähti, juuri kun ensimmäiset salamat alkoivat lennellä häntä kohti. Indis huusi kauhuissaan kun kuninkaan miehet säntäsivät miekat kädessään hänen ohitseen ja lähtivät jättiläisen perään.
”Tehkää sille selväksi, että takaisin ei ole tulemista!” kuului inhottavan tuttu ääni. ”Tai tappakaa, jos se ei kerran muuten usko!”
Indis näki isänsä saapuvan, kannoillaan Valbert, nuori mies, joka oli usein katsellut huokaillen Indisin perään, ja kerran tullut pyytämään tämän kättä. Eittämättä komea, mutta aivan liian koppava ja tärkeilevä; ja nyt myös alhainen petturi.
Itkien Indis säntäsi pakoon, suunnaten takaisin Dalvadasia kohti. Hänen isänsä vilkaisi kylmästi tyttärensä suuntaan, mutta jatkoi sitten jättiläisen jahtaamista.
Päästyään kotiin Indis kätki rubiinin huolellisesti vaatekaappinsa kätköihin, ja heittäytyi sitten sydän murtuneena sängylleen. Siinä hän itki koko yön, kunnes hänen isänsä aamulla tuli Valbertin kanssa kotiin.
”Indis!” Hilmar sanoi vihaisena. ”Sinä sitten menit vielä tapaamaan sitä jättiläistä, vaikka minä nimenomaan kielsin sinua. Etkö sinä tyttö yhtään ajattele sukusi kunniaa? Kylällä huhutaan jo, että meidän sukumme on lopullisesti harahtanut, kun sinut on taas nähty jättiläisen kanssa. Ja jos sama meno jatkuu, tietää siitä pian koko valtakunta! Onneksi Valbert huomasi teidät ja kertoi minulle, niin saimme nyt ajettua sen otuksen tiehensä lopullisesti. Enää se ei tänne palaa, ei jos se välittää pätkän vertaa omasta hengestään!”
Raivostuneena Indis nousi ylös. Kasvot yhtä punaisina kuin hiuksensa hän huusi: ”Sinä olet kauhistuttavin isä mitä kuvitella saattaa! Ja sinä”, hän kääntyi Valbertin puoleen. ”Sinä halusit tuhota koko minun elämäni muutaman kultakolikon tähden, vai? Olet katsellut minua koko ikäsi, ja kun et saanutkaan minua, päätit ettei saa kukaan muukaan! Paha periköön teidät kummatkin!” Vimmoissaan hän sylki Valbertia päin naamaa.
”Nyt riittää!” isä huusi. ”Se otus melkein tappoi minut, ja kävi kuulemma Valbertinkin kimppuun! Se on vaarallinen, kuten kaikki jättiläiset! Valbert teki kunniallisesti, ja sinä pysyt huoneessasi kunnes olet rauhoittunut, ja valmis pyytämään anteeksi meiltä kummaltakin!”
Niin he jättivät vihaansa yhä itkevän Indisin sängylleen makaamaan.

Kului viikkoja, kevät vaihtui kesäksi, eikä suru Indisin sydämessä hellittänyt. Rubiini, jota hän huoneessaan piilotteli, oli laiha lohtu, vaikka olihan se upea, hänen täytyi myöntää. Pitkät ajat hän tuijotteli jalokiveä, Toregia muistellen. Kenellekään muulle hän ei sitä näyttänyt. Se tuntui oikealta. Toreg oli antanut sen hänelle, joten miksi kukaan muu saisi sitä nähdä, kun kukaan muu koko kylässä ei ollut jättiläistä hyväksynyt? Ainoastaan Lydia oli auttanut Indisiä, joten hänelle hän päätti kiven eräänä iltana näyttää, kun tämä oli ensin vannonut olevansa puhumatta siitä kenellekään.
”Se on upea”, Lydia sanoi haltioissaan. ”Jättiläiseltä saatu rubiini. Varmaan isoin koko maailmassa. Ja ajatella, että hän antoi sen sinulle. Hän todella rakasti sinua, Indis!”
Mutta kun oli kulunut yli kuukausi Toregin lähdöstä, sattui Hilmar löytämään kätketyn jalokiven tyttärensä huoneesta. Hän oli tietenkin ällikällä lyöty, ja tahtoi heti tietää, mistä moinen kalleus oli peräisin. Ja kun totuus paljastui, ei hän tiennyt yhtään mitä sanoa.
”Sen täytyy olla suurin rubiini koko maailmassa”, Hilmar änkytti. ”Varmaan yhtä arvokas kuin kaikki kuninkaan hovin aarteet yhteensä. Minun kattoni alla! Ja jättiläisen antama, ajatellapa sitä!” Isä oli hyvän tovin hiljaa, katsellen ihmeissään rubiinia, ennen kuin jatkoi: ”Kuule Indis… minusta tuntuu, että olen saattanut olla hieman turhan tyly sinua kohtaan… Jos se jättiläinen oli valmis antamaan tällaisen lahjan sinulle, täytyi sen todella välittää sinusta. Tarkoitan… kuinkakohan moni varas ei olisi valmis yrittämään murtautua kuninkaan tarkoin vartioituun aarrekammioon saadakseen tämän käsiinsä? Ehkä se ei olisi välttämättä niin pahasta, vaikka te sitten vielä tapaisittekin toisenne…”
”Vai niin!” Indis huudahti. ”Näinkö halvalla sinun suosiosi on ostettavissa? Ensin olet valmis tappamaan Toregin, jos hän ei suostu lähtemään, ja nyt, kun hän on poissa, voit hyväksyä hänet yhden jalokiven takia, vai?”
”Kuulepas nyt”, isä sanoi tiukkaan sävyyn. ”Sinun sietää olla kiitollinen, jos edes suostun harkitsemaan asiaa. Moni isä ei sitä tekisi. Ja jos meidän suvullamme on tällainen aarre hallussamme, ei kukaan uskalla kyseenalaistaa kunniaamme.”
Vaivoin Indis nieli kiukkunsa. Hampaitaan yhteen puristaen hän sanoi: ”Kiitos isä. Saanko minä siis vielä tavata Toregin?”
”Kaipa minun sitten täytyy sallia se. On se kyllä hivenen luonnotonta, mutta onhan tämä kuninkaallinen lahja… välitä jättiläiselle kiitokseni siitä.”
”Toreg antoi sen minulle, ei sinulle tai kenellekään muulle”, Indis huomautti.
”Toki, toki. Mutta mitä haittaa siitä on, vaikka muutkin tietäisivät rubiinistamme? Sitä tosin täytyy vartioida tarkasti. Ehkäpä kuninkaan miehet suostuisivat auttamaan siinä…”

Niin alkoi sana Indisin rubiinista levitä. Ensin saapuivat Dalvadasin väki, ja kylää vartioimaan jääneet kuninkaan miehet kiveä ihailemaan. Pikku hiljaa sana alkoi levitä kauemmas, ja myös naapurikylistä saapui väkeä sen kauneutta ihmettelemään. Pitkäksi aikaa Hilmar ei kuitenkaan suostunut sitä kenellekään näyttämään.
Indis itse sen sijaan lähti heti Toregia etsimään. Kylän soturit kertoivat hänen paenneet pohjoista kohti, ja niinpä Indis lähti vaeltamaan kohti Ylänkövuorten keskiosia. Nopeasti hän kuitenkin tajusi miten vaikea tehtävä hänellä oli. Toreg oli saattanut lähteä Ylänkövuorilta minne vain.
Vaelleltuaan viikon vuorilla, tapasi Indis Ylänkösuon reunalla hirviöitä, jotka kertoivat nähneensä jättiläisiä Ylänkönummella. Indis lähti heti nummea päin, ja onnistuikin löytämään jättiläiset. Heitä oli kolme, mutta Toreg ei ollut heidän joukossaan. Yksi jättiläisistä, Gal nimeltään, kuitenkin tunnisti Indisin, sillä se oli ollut Toregin kanssa silloin, kun he olivat tavanneet ensimmäistä kertaa.
”Erikoinen suhde teillä”, Gal sanoi. ”Mutta kyllä Toreg rakasti sinua, sen minä kyllä tiedän. Joutui pakenemaan henkensä edestä, ja on nyt kaukana täältä. Lähti Jäävuorille päin, sanoi menevänsä niiden taakse. Suree sinua yhä, raukka. Mutta jos te kerran nyt taas voitte olla yhdessä, niin minäpä lähetän sille sanan, että se voi palata taas teidän luoksenne.”
”Kiitos”, Indis sanoi huojentuneena. ”Minä sitten odotan häntä.”

Niin Indis palasi taas kotiin, sydän täynnä toiveikasta odotusta. Kolme viikkoa hän sai odottaa, mutta lopulta Toreg saapui. Kyyneleet tulvivat molempien silmistä, sillä kumpikin oli luullut, etteivät he enää saisi nähdä toisiaan. Toreg nosti Indisin vahvoille käsivarsilleen, ja Indis nauroi silkasta jälleennäkemisen ilosta.
Kyläläiset olivat edelleen erittäin epäluuloisia jättiläistä kohtaan, samoin kuninkaan miehet, mutta ainakaan heti Toregia ei ajettu pois. Olihan kaikkien myönnettävä, että jättiläisen antama lahja oli ruhtinaallinen.
”Kuulehan jättiläinen… Toreg”, Hilmar sanoi vältellen. ”Minä kiitän sinua lahjasta, jonka olet tyttärelleni antanut. Ja olen pahoillani… saatoin tuomita sinut liian nopeasti. Ehkäpä te jättiläiset ette sittenkään ole kokonaan pahoja… Minun puolestani saat olla tyttäreni kanssa, kunhan et tule liian usein vierailemaan luokseni.”
Toreg nauroi niin että maa tutisi.
”Ja kaikki tuo vain yhden kiven tähden? Te velhot sitten olette kummaa sakkia!”
Iloisin mielin Toreg käveli ympäriinsä kylässä, varoen tallaamasta kenenkään taloa lyttyyn, tyystin välittämättä niistä epäluuloisista katseista, joita häneen luotiin. Lydia tervehti häntä hymyssä suin, ja Toreg nosti hänetkin harteilleen, mistä tämä näki kauas kylää ympäröivän metsän taakse.
Mutta äkkiä Lydian kirkaisu havahdutti kaikki. Tarkoilla silmillään tyttö näki jättiläisen harteilta kaukana taivaanrannassa lähestyvän lohikäärmeen.

Fendel oli viettänyt viimeiset vuosikymmenet, jouduttuaan lähtemään Vuorelta, tuhoten ja ryöstäen velhojen kyliä ympäri Nourricea, keräten niistä kultaa ja muita löytämiään aarteita. Niitä se oli vienyt Tulivuorelle sekä Gundarin vuorille tekemäänsä kätköpaikkaan. Ja nyt sen korviin oli kantautunut sana Nourricen aarteista suurimmasta, valtavasta rubiinista, jota jotkut olivat nimittäneet Nourricen Tähdeksi. Ahneena lohikäärmeenä Fendeliin oli heti syttynyt himo saada tuo jalokivi haltuunsa, ja niinpä se oli välittömästi suunnannut Ylänkövuorten taakse, kohti Dalvadasia.

Kuninkaan soturit tunnistivat Fendelin heti, kun se oli tarpeeksi lähellä erottuakseen kunnolla. Ne tunsivat tämän vihollisen maineen, ja arvasivat heti millä asialla se oli liikkeellä.
”Meitä on liian vähän”, sanoi sotureiden komentaja, vanha Rodgar, joka oli nuorena miehenä ollut mukana puolustamassa Tchakternia lohikäärmeeltä, ja nähnyt kaupungin tuhon. ”Emme ikinä pysty kukistamaan sitä. Jättäkää rubiini sille ja paetkaa, tai se tappaa meidät kaikki!”
”Ei, rubiinia en jätä!” huusi Hilmar vihaisena. ”Se on arvokkain esine koko maailmassa, ja se on tullut meille! Me puolustamme sitä hengellämme, vai mitä, Indis?”
Indis ei sanonut mitään.
”Kuunnelkaa nyt, tuo lohikäärme tuhosi koko Tchakternin, vaikka sitä puolustivat kaikki kuninkaan vahvuudet!” Rodgar huusi. ”Sanotaan että sen tuli polttaa kaiken elämän tieltään, ja sen karjaisu tuo pedon pelon jokaiseen sydämeen. Se piti Vuorta hallussaan puoli vuotta, mitä mahdollisuuksia luulet meillä olevan? Jos emme lähde heti, kuolemme kaikki – ehkä kuolemme kaikki joka tapauksessa, mutta aina voimme toivoa, ettei se välitä meistä jos lähdemme nyt. Se on nimittäin tullut vain yhtä asiaa varten; ja jos joku yrittää estää sitä saamasta rubiinia käsiinsä, hukka hänet perii!”
Toreg rykäisi.
”Se on jo liian lähellä. Se on kohta tällä. Ette millään ehdi pakoon. Ellei sitten…” Jättiläinen veti syvään henkeä. ”Minä suojelen teitä. Haastan Fendelin taisteluun. Niin te saatte aikaa paeta.”
”Toreg, ei!” Indis huusi. ”Se tappaa sinut!”
”Se on mahdollista”, Toreg sanoi. ”Mutta Rodgar on oikeassa. Teitä on liian vähän. Te ette mahda sille mitään. Minä olen ainoa, joka pystyy taistelemaan sitä vastaan. En minä varmasti voi sitä voittaa, mutta ainakin voin viivyttää sitä sen verran, että te pääsette pakoon. No, juoskaa!”
Osaamatta tehdä muutakaan lähtivät kyläläiset hämmentyneinä ja kauhistuneina pakoon kylästä, jota lohikäärme lähestyi. Indis ei kuitenkaan hievahtanutkaan. Hänen isänsä säntäsi hakemaan rubiinin.
”Sitä et vie kylästä!” Toreg käski äänellä, joka sai Hilmarin jähmettymään paikalleen. ”Se tappaisi teidät kaikki! Joko jätät rubiinin, tai sitten jäät sen kanssa, jos todella uskot että minä pystyn voittamaan!”
”Toreg…” Hilmar änkytti. ”Miksi sinä vaarannat henkesi meidän puolestamme? Vaikka me ajoimme sinut pois, ja olimme valmiit tappamaan, jos et olisi lähtenyt?”
”Indisin takia. Ja ehkä te tämän jälkeen voitte hyväksyä minut, jos selviän hengissä… Ehkäpä velhot ja jättiläiset voisivat muuallakin oppia elämään sovussa…”
Hilmar katsoi jättiläistä suurin silmin, puristaen yhä rubiinia sylissään.
”Kiitos”, hän henkäisi.
Toreg kääntyi Indisin puoleen.
”Indis, mene nyt, en tahdo sinun kuolevan!”
”Toreg, sinun ei ole pakko tehdä tätä.”
”Kyllä on. Muuten te ette ikinä opi luottamaan minuun. Ja teen tämän mielelläni, jos se auttaa sinut turvaan. Mene!”
”Onnea matkaan, Toreg! Minä rakastan sinua!”
”Niin minäkin sinua, Indis! Mene!”
Indis kääntyi ja juoksi itku kurkussa pakoon, lohikäärmeen ärjynnän täyttäessä metsän ukkosmyrskyn tavoin.
”Aiotko sinä todella jäädä?” Toreg kysyi Hilmarilta, joka yhä piteli rubiinia käsissään.
”Rubiinia en jätä”, Hilmar henkäisi. ”Jos menetämme sen, menetämme samalla sukumme kunnian lopullisesti. Ja kaipa sinäkin voit tarvita apua taisteluun.”
Toreg nyökkäsi epäuskoisena. Siinä he seisoivat rinnatusten, Toreg yli kymmenen metriä pitempänä, odottaen. Viimein Fendel kaarsi heidän ylleen. Lohikäärmeen varjo peitti koko kylän. Toreg veti syvään henkeä, valmistautuen epätoivoiseen taisteluunsa. Kohtaaminen lohikäärmeen kanssa – mahdollinen kuolema – pelotti häntä, mutta silti hän pakottautui pysymään hievahtamatta paikallaan, katsomaan kuolemaa värähtämättä silmiin. Indisin puolesta hän olisi valmis kuolemaan. Ja olihan lohikäärmeen tulokin tavallaan hänen syytään; hänhän rubiinin oli Indisille antanut, ja samalla tietämättään tuominnut koko kylän. Kylän, josta hänet oli ajettu säälimättä pois, uhattu tappaa jos hän vielä joskus palaisi. Kylän, jota hän nyt puolustaisi hengellään.
Hilmar sen sijaan pudotti rubiinin ja säntäsi kauhuissaan tiehensä, nähdessään miten valtava tulta syöksevä lohikäärme todellisuudessa oli. Toreg vilkaisi syrjäsilmällä hänen peräänsä, mutta huusi sitten: ”Mene pois, Fendel! Sillä minä suojelen tätä kylää, täällä et tee tuhojasi!”
”Jo on aikoihin eletty!” Fendel nauroi. ”Jättiläinen suojelee velhojen pikku kylää! Mutta minulta sitä ei suojele kukaan, sillä minä olen Fendel, lohikäärmeiden ruhtinas! Tuo rubiini tulee minulle, ja tämä kylä palaa!”

Näin kävi Toreg taisteluun Fendeliä vastaan. Metsän takaa pakenevat kyläläiset näkivät, miten Toregin puiden latvojen tasalla häilyvä hahmo iski lohikäärmettä suunnattomilla nyrkeillään, miten Fendel kaarteli sen yläpuolella, ja iski tulta mahtavasta kidastaan. Metsä kaikui ja maa tärisi noiden kahden mitellessä voimiaan. Lopulta jättiläisen hahmo kuitenkin katosi näkyvistä ja Fendelin voitonriemuinen huuto täytti taivaan. Lohikäärmekin laskeutui metsän taakse ja oli hetken pois näkyvistä, kunnes kohosi taas ilmaan, puiden yläpuolelle, kantaen kynsissään verenpunaisena hohtavaa kiveä. Lohikäärme kaarsi vielä paenneita kyläläisiä kohti, jotka heittäytyivät kauhuissaan maahan. Kun he uskalsivat avata silmänsä, oli Fendel kuitenkin poissa, se oli noussut korkealle taivaalle ja lensi nyt kohti lännessä kohoavia vuoria.
Savu nousi metsän takaa, kun kyläläiset lähtivät epävarmoina, mutta elävinä, takaisin päin.
Indis saapui ensimmäisenä takaisin kylään, ja näki heti maassa makaavan, verta vuotavan Toregin. Jättiläisen ympärillä savuavista raunioituneista taloista Indis ei välittänyt, kuten ei myöskään isänsä hiiltyneestä ruumiista, jonka hän ohitti juostessaan haavoittunutta jättiläistä kohti.
”Toreg!” hän huusi. ”Toreg, oletko kunnossa?”
”Indis…” Toreg kähisi heikolla äänellä. ”Sinä selvisit.”
”Mutta entä sinä? Toreg, sano, että olet kunnossa!”
”Enpä usko. Mutta sinä selvisit. Se on tärkeintä.”
Saapuessaan jättiläisen vierelle, Indis tajusi miten pahat tämän vammat olivat. Fendel oli raadellut Toregin vatsan auki, ja verta valui valtoimenaan maahan, missä se peitti jo melkein koko kylän. Lisäksi lähes koko jättiläisen vartalo oli palovammojen peittämä.
”Hyvästi, Indis. Tämä on nyt loppu. Isäsi taisteli urheasti minun rinnallani, kerro se kyläsi väelle.”
”Vähät hänestä”, Indis itki. ”Voi Toreg, sinä pelastit meidät kaikki. Eikö mitään ole tehtävissä?”
Kylään alkoi saapua enemmänkin väkeä. Hiljaisuuden vallitessa he katsoivat kylänsä tuhoja, mutta Toregiin suunnatut katseet olivat täynnä kiitollisuutta ja myötätuntoa.
”Ei. Mutta tämä oli sen arvoista. Minä elin hyvän elämän, Indis, ja mikään ei voi antaa minulle suurempaa onnea kuin se, että sain vielä tavata sinut. Ja se, että tiedän sinun olevan turvassa. Hyvästi, rakkaani.”
Nämä jäivät Toregin viimeisiksi sanoiksi. Pitkään itki Indis jättiläisen elottoman ruumiin vierellä. Lydia tuli hänen rinnalleen, tarttui häntä kädestä, sanomatta sanaakaan.

Lopulta, kun muille Ylänkövuorten jättiläisille oli kerrottu Toregin kuolemasta, ja heiltä oli kysytty lupa, hautasivat kyläläiset Toregin Hilmarin viereen kylän läheiselle kummulle. Taikuuttakin käyttäen oli melkein koko päivän työ kaivaa riittävän suuri kuoppa, joka kävi jättiläisen haudaksi. Gal, sekä muutamia muita jättiläisiä saapui mukaan hautajaisiin, ja kyläläiset ottivat heidät vastaan sanomatta yhtäkään halveksivaa sanaa. Sillä suuri oli heidän tuntemansa kiitollisuudenvelka jättiläistä kohtaan, joka oli pelastanut heidät kaikki varmalta kuolemalta.
Hautajaisten jälkeen kylä jälleenrakennettiin, ja pian elämä jatkui entisellä mallillaan. Mutta Dalvadasiin olivat jättiläiset siitä lähtien aina tervetulleita, ja Toregia muistaen jotkut aina silloin tällöin kävivätkin kylän väkeä tervehtimässä.

Mitä taas tuli Fendeliin, jatkuivat sen tihutyöt vielä kauan. Kuusikymmentä vuotta se jatkoi hirmutöitään, kunnes se viimein kohtasi arvoisensa haastajan. Nuori sankari, nimeltään Dureniz, oli menettänyt kotinsa ja perheensä Fendelin hyökkäyksessä. Dureniz lähti yhdessä ystävänsä Curunixin kanssa kostamaan lohikäärmeelle, ja Gundarin vuorilta he löysivät tämän pesän. Taistelussa Durenizia vastaan kohtasi lohikäärme Fendel lopulta loppunsa, vaikka taistelu maksoi Durenizinkin hengen. Curunix sen sijaan jänisti taistelun koittaessa, ja pakeni paikalta, kahmittuaan ensin mukaansa niin paljon aarteita Fendelin kätköstä kuin jaksoi mukanaan kantaa. Näin tuli hän vieneeksi mukanaan myös rubiinin, Fendelin aarteista suurimman, Nourricen Tähden. Ja sitä piti Curunix hallussaan koko loppuelämänsä, jonka hän eli lohikäärmeen aarteen turvin rikkaana linnanherrana. Vanhoilla päivillään Curunix alkoi kuitenkin hävetä alhaista tekoaan. Niinpä hän kirjoitti tunnustuksen testamenttiinsa, missä hän myönsi pettäneensä ystävänsä ja jättäneensä tämän lohikäärmeen armoille, vieden aarteen mukanaan. Ja Nourricen Tähden hän lahjoitti kuninkaalle, jonka hovia se on Curunixin kuoleman jälkeen koristanut.