Kvarkki ja Tvarkki
Valkoisessa käytävässä oli jokin olento sanoinkuvaamattoman vaaleissa vaatteissa. Hän katosi näkyvistäni. Minä jäin epäröivänä seisomaan käytävän päässä olevaan huoneeseen. Se täyttyi sinisistä ja oransseista hälytysvaloista. Kuulin sireenienkin ääniä. Sitten seurasi totaalinen hiljaisuus.
Eteeni piirtyi mitä puhtain tamminen ovi tavattoman taitavasti lakattuine palisanterikehyksineen.
Hetken epäröityäni avasin oven. Toimisto ja kalusteetkin olivat täysin valkoisia. Kirkkaasta valosta huolimatta koko huoneessa ei ollut yhtään ikkunaa eikä mitään valaisimia. Ihmetykseni katkaisi valkoisesta ovesta astunut mieshenkilö.
Hänellä oli taivaansininen puku ja merensininen solmio. Hänen arvokkaasti vanhentuneita keski-ikäisen miehen kasvojaan ympäröi tyylikäs musta tukka. Ruskeat silmät olivat yhtä aikaa ystävälliset ja läpitunkevat. Hän istuutui toimistopöydän taakse.
-No niin, Ruskeeaho, voitte aivan hyvin istuutua tuolle tuolille. Kiitoksia.
Hän luki kansion sisältöä kiinnostuneena ja välillä hymähdellen.
-Olettekin jo tavanneet vahtimestarimme Erkin. Hän on ollut täällä jo pienen ikuisuuden. Paljon pidempään kuin minä ja Tvarkki.
Silmäkulmieni kurtisteluun hän vastasi:
-Aivan, pitäisihän tässä kunnolla esittäytyä. Minä olen Kvarkki ja kollegani on Tvarkki. Me olemme täällä pyörittämässä tätä universumia.
Tämähän alkaa kuulostaa vanhalta teeveen tieteissarjalta Safiiri ja Teräs, mietin itsekseni.
-Joo, kyllähän se 1970-80 -luvun brittiläinen käsikirjoittaja oli oikeilla jäljillä. Hän ja tuottaja hahmottivat noin promillen tuhannesosan työstämme tässä universumissa.
Seurasi hetken hiljaisuus. En oikein tiennyt, mitä ajatella. Enkä ollut oikein varma siitäkään, että missä minä olin. Kvarkki näytti odottavan reaktiotani.
Viimein aloin ihmettelemään tätä paikkaa ja määränpäätäni.
-Niin, monet ovat ihmeissään tässä ulottuvuudessa sekä kummastelevat tätä paikkaa noin yleensäkin. Täältä palataan niin kovin harvoin elävään elämään eikä tämä toimistokaan vastaa kenenkään tänne tulevan odotuksia. Tiivistetysti, minun tehtäväni on viedä teidät omaan loosiinne. Se on tosin kaikkein perimmäisin sellainen ja siten matka sinne kestää suhteellisen kauan. Matkalla saatatte törmätä joihinkin vanhoihin tuttuihinne, mutta se on kyllä aivan teistä itsestänne kiinni. Täällä ihmisille on todellakin annettu oma valinta.
-No, ei sitten odotella tässä tämän enempää, vaan lähdetään saman tien, minä sanoin.
-Aivan, tämän muistion mukaan te teette toisinaan hyvinkin äkkipikaisia päätöksiä.
Nousimme ylös ja Kvarkki kulki muutaman askeleen edelläni.
Tavattoman tumma usva peitti taivaan näkyvistä. Jalkojen alla oli kostea nurmikko ja maaperän kovuus sai sen tuntumaan jotenkin keinotekoiselta. Kun kävelimme alemmas joen rantaa kohti, huomasin rinteeseen tehtyjä tasakattoisia taloja. Niitten himmeässä valossa näin pelottavan tuttuja hahmoja.
Ylimmässä kerroksessa näkyi pieni, harmaatukkainen tyyppi. En olisi muuten tuntenut häntä, mutta noista viiksistä ei voinut erehtyä. Se oli tietenkin Adolf Hitler.
Hän toisti edelleen sodan aikaisia puheitaan. Ne kuulostivat kumminkin tavattoman käheällä äänellä puhutuilta ja käsi vapisi vielä pahemmin kuin siinä muutaman vuoden takaisessa elokuvassa, joka kuvasi hänen viimeisiä vaiheitaan.
Sali ylimmässä kerroksessa oli saman kokoinen kuin natsipuolueen suuruuden päivinä. Mutta siellä oli ehkä vain sata ihmistä. He olivat kaikki äärettömän harmaantuneita ja apaattisia. Edes se, jonka muistin Göbbelsiksi, ei näyttänyt lainkaan innostuneelta. Päinvastoin, hänen kasvonsa ja silmänsä ilmaisivat tavatonta tympääntymistä koko aiheeseen.
Kaikki natsirekvisiittakin näytti tavattoman kauhtuneelta ja viirien messinki oli hyvin kuluneen näköinen.
-Miten he ovat tuon näköisiä, Kvarkki? Minä kysyin.
-He ovat kuulleet tuota siitä lähtien, kun Schicklgruberin loosi perustettiin. Ette tietenkään ole vielä huomannut, mutta tällä tasolla ei ole yötä eikä päivää. He eivät siis pääse nukkumaan ja Multiversumin neuvosto on päättänyt, ettei aineettomuudessa tarvita taukoja ruualle eikä kahville.
Alempana oli selkeästi Stalinin loosi. Hän seurasi paraatia Punaisen Torin näköisessä salissa. Minua kummastutti, ettei paraatissa näkynyt mitään aseita. Oli jopa tykkien ja ohjusten jalustatkin, muttei panoksia tai kärkiä missään. Sotilaat kantoivat tavallaan ilmaa olevia kiväärejä.
Huomasin Kvarkin lukevan tekstiviestiä ja hän huokaisi perusteellisesti. Katsottuaan viestiä uudelleen epäuskoisesti vielä hetken Kvarkki kääntyi puoleeni ja sanoi:
-Niin, Multiversumin neuvosto on kieltänyt kaikki aseet täällä niitten turvallisuusriskien takia. Rahakin on neuvoston päätöksellä lakkautettu iät ajat sitten tarpeettomana. Ette arvaakaan, kuinka paljon apaattisempia ne muut despootit ovat tuon talon alakerrassa.
Pidettyään pienen tauon Kvarkki jatkoi:
-Oi näitä aikoja. Planeetta Kepler-452b:llä on menossa sellainen hässäkkä, että teidän sivilisaationne Adolf, Josif ja uudempana tämä Vladimir eivät ole yhdessäkään mitään siihen verrattuna. Tvarkilla tulee olemaan melko tekeminen sen - tämä nimi oli käsittämätön - :n kanssa.
Ylittäessämme siltaa huomasin joen rannalla pienen kuivakan miehen. Hän oli keräämässä risuja ja yritti juoda joen vettä. Mutta sen verran, mitä osasin veden näöstä päätellä, se oli melkoisen öljyisen näköistä. Kuulosti aivan siltä kuin päähäni olisi tullut Kvarkin äänellä sana 'Rockefeller' vastauksena ihmettelyyni, että kuka tuo tyyppi oli.
Joen keskikohta oli virtauksen perusteella niin syvä, ettei sinne olisi uskaltautunut olympiakultamitalistikaan. Naureskelin itsekseni, että olisiko tämä sitten se Styx.
-Niin, sitä tiedustelivat kreikkalaiset vähän aikaa sitten. Mielenkiintoista se heidän mytologiansa… Tietääköhän tuon virran nimeä Erkkikään, Kvarkki ihmetteli.
Saapuessamme sillan toiseen päähän huomasin virran rannalla tukevan, Rockefellerin tavoin rievuissa kulkevan miehen. Jotain tutun oloista hänessä oli, mutten saanut mitenkään päähäni, että kukahan tuo oli. Joku tunnettu kumminkin…
-Hän on William Randolph Hearst. Siinä missä sukualaiset ovat unohtaneet Rockefellerin, niin Hearst joutuu elämään samasta syystä noista märistä kellastuneista sanomalehdistä kokoamissaan hökkeleissä. Mutta koska risut ovat hauraita, asumukset hajoavat koko ajan alkutekijöihinsä.
Katsoin toisella rannalla olevan talon ikkunaan. Sielläkin oli valtavassa hallissa muutamia totaalisesti apaattisia ihmisiä, jotka tuntuivat odottavan epätoivoisesti poispääsyä.
Tunnistin pääpuhujan Myra Joyceksi, satunnaisesti teeveestä näkemäkseni vanhaksi televankelistaksi. Hänen loputtomien kasvojenkohottelujensa tuloksena kasvot näyttivät Batmanin Jokerilta.
Niin Joycen kuin kannattajienkin vaatteet olivat liian kuluneita edes nukkavieruiksi. Heillä ei ollut tietenkään enää rahaa hankkia uusia.
Alakerrasta näytti koko ajan juoksevan nuoria poikia torille joko pidellen vyötäröään tai käsi ojossa. Siellä oli kuitenkin vain alle sata naista. He näyttivät totaalisen nuutuneilta ja alkoivat juosta kiiluva ilme silmissään kohti näitä kummallisesti elehtineitä poikia. He juoksivat kauhuissaan pois paikalta. Niin olisin minäkin, jos minua olisivat seuranneet vanhan teevee-kauhusarjan näköiset zombienaiset.
Pienen hetken päästä he kuitenkin tulivat uudelleen ja sama draama toistui. Kun käänsin pääni kysyvästi Kvarkin puoleen, hän totesi:
-Nuo neitsyet ovat olleet täällä jo suurinpiirtein puolisentoista tuhatta vuotta, odottaen aina vaan sitä aitoa marttyyriä.
Mietin, että ilmeisesti tuollakin oli alakerta täynnä muita uskonfanaatikkoja apaattisina, ja Kvarkki nyökkäsi.
Kvarkki luki tekstiviestiä ja totesi ikään kuin itsekseen ’Hyvä ikuisuus, kunpa Tvarkki ehtisi hoitaa asian. Kun käsittämättömän nimisellä planeetalla käsittämättömän nimisellä galaksilla käsittämättömän niminen henkilö piti turbulenssiaan, niin täällä puhkesi Euroopassa keskiaika.’
Kvarkki totesi minulle:
-Niin, tuota galaksia te ette ole vielä Hubblellakaan löytäneet.
-Teillä pukuihmisillä on melkoinen kiire tässä universumissa!
-Itse asiassa meidän näkömme on illuusio. Monet Maan ihmiset ovat kuvitelleet meistä kaikenlaista, kun meidän työmme on niin näkymätöntä. Vaikkapa maitopartaa ja sarvia sekä sorkkia, vaikka yht´äkkiä mainittuna esimerkiksi Gliese 667 Cc:llä me näytämme sellaisilta kuin ne olennot siellä ja sitä rataa. Planeettojen vahtimestarit ovat kaikki paikallisia ja heitä ei ole tavannut meidän lisäksemme Erkkikään.
Paksu tumma sumu hävisi, kun kävelimme pengertietä ylöspäin. Huomasin vuoren olevan paljon, paljon korkeampi kuin useampi Mount Everest yhteensä.
Aurinko paistoi tavattoman kirkkaana ja vaaleat pilvet koristivat vuoren huippua. Näin tien varren olevan täynnä hyväkuntoisia huviloita puutarhoineen. Sen verran, mitä kehtasin katsoa ikkunoista sisään, osa luki sanomalehtiä ja osa käytti tietokoneita. Myös kännykät olivat muutamilla ahkerassa käytössä.
Täällä näytti olevan niitä, jotka olivat eläessään onnistuneet hyvin. Vastaantulijoissa oli hyvin paljon näöltä tuntemiani kuuluisia ihmisiä, mutta kumminkaan en voinut olla ihmettelemättä vuoren tavatonta kokoa ja sen sisältämää ihmismäärää. Pikkuhiljaa ihmiset alkoivat olla sellaisia, joita en osannut tunnistaa. Olikohan suurin osa täällä sitten tavallisia ihmisiä…
-Kyllä, tässä Paratiisissa on pääosa sellaisia ihmisiä, jotka yrittivät parhaansa mukaan selvitä planeetallanne jokapäiväisestä elämästä. He, jotka tekivät siitä parempaa, ovat myös tällä Monte Magnificolla, näin sanoakseni.
Mahtaa sitten olla Monte Magnificon laskettelurinteet aika korkealla, tuhahdin mielessäni.
-Kyllä, mutta todella ohut ilma nopeuttaa liikettä, Kvarkki totesi.
Minä ihmettelin, että mitähän iloa on laskea olympiapujottelurata muutamassa sekunnissa. Kvarkki katsoi ilmeistä multiversumin karttaa eikä kiinnittänyt minuun mitään huomiota.
Huomasin tutun näköisen pihan, joka oli pikkasen hapettuneista pellinpalasista tehdyn aidan ympäröimä. Kun astelin hiekkatietä aidan sisäpuolelle, näin todella tutut ruostuneet teräsputket ja niissä oli ruostunut teräsaita pellien alla. Ihmettelin, koska eihän tätä paikkaa enää ollut olemassa…
Hiekkatie päättyi aivan verkkoaidan reunaan, kuten aiemminkin. Siellä oli kaikenlaista romua ikivanhoista neuvostoliittolaisista, japanilaisista, italialaisista ja halvoista pienistä brittiautoista lähtien. Myös ruostunut Sisun hytti oli aivan aikaisemmalla paikallaan.
Laitoin vaistonvaraisesti savukkeen suuhuni ja aloin kaivaa tikkuja taskustani. Tajusin hetken päästä, ettei kumpiakaan ollut olemassa. Ilmeisesti multiversumin neuvosto oli päättänyt tämänkin asian. Vilkuilin ympärilleni, muttei Kvarkkia näkynyt missään.
Kun käännyin oikealle, niin siellä oli se odottamani esine. Se oli musta maamoottori, jonka siivakin oli paikallaan odottamassa remmiä puimuria varten. Se oli tietenkin ruostumassa käyttämättömänä taivasalla.
Ihmettelin, että mahduin edelleenkin varsinaisen koneen ja tankin väliin. Painoin messinkistä nappia ja aloin puuskuttelemaan kuin lapsuuden aikoina…
Näin Petrin juoksevan minua kohti. Hän oli aivan saman näköinen kuin aikoinaan…
Puuskuttelimme höyryveturimaisia ääniä, ratavarren kasvatteina kuvittelimme molemmat päätyvämme aikuisina veturinkuljettajiksi. Petri tiesi jopa, miten joitakin nippeleistä valmistetaan ammattikoulussa.
-On siitä aikaa…. Hän totesi minulle.
-Niin, ja teroitimme tahkolla viikatettakin… Sanottuani tämän mietin, että kuinka silloin sellaista uskallettiin antaa pienten poikienkin tehtäväksi. Toisaalta, kummankin äidit olivat paikalla.
Uskaltauduin kysymään Petriltä:
-No, mitenkäs sulla nykyään menee?
-Mikäs siinä, kyllä täällä aika kuluu. Se kaivokin, jossa oli betonilaatta ja päällä pitkä putki sadesuojatulla kartiolla, on yhä täällä…
Muistin senkin, sehän oli meidän leikeissämme se ’majakka’ järven rannalla. Minä kuvittelin sen ihmisiä ja Petri sen tekniikkaa… Näin erilaisetkin ihmiset saattoivat olla ystäviä aivan kouluun ensimmäistä kertaa menemisen kynnyksellä.
Pihaan oli tulossa omistajan valkoinen pakettiauto. Nyt muistin, että aikoinaan ’veturimme’ viereen oli juuri tuotu vanha kuorma-auton hytti.
Se oli peittänyt omistajalta tyystin näkyvyyden tulosuunnasta. Minä olin jäänyt hetkeksi leikkimään veturilla, mutta Petri oli jo mennyt edeltä tielle…
Petri katsoi synkkänä suoraan silmiini. Sitten hän haihtui pois ja samoin koko vanha romupiha…
Olin taas tiellä aikuisiän koossani. Katsoin ihmeissäni Kvarkin silmiin.
-Niin. Petri on aina pahoitellut sitä, että olette miettinyt ’miksi hän, enkä minä?’ Hänen mielestään sille ei voinut mitään…
Pitkä hoikka afrokaveri käveli meitä vastaan. Hän morjesti minua aivan kuin Varkkia ei olisi ollut olemassakaan. Minä tervehdin hämilläni takaisin.
Hänen ilmeensä muuttui hymystä vakavaksi. Hän kysyi minulta:
-Mitä Janetille kuuluu?
Kurtistin kulmiani ja ihmettelin, kenestä hän puhui.
-Janet Satho?
Mietin vieläkin pitkään. Yritin jotenkin saada jotakin vastausta aikaiseksi.
-Mitä hän sanoi Williamsista?
Kun hetken aikaa huokailin ja etsin muistikuvia päästäni, mieleeni tuli pieni afroperäinen, muodokas nainen eräältä Lontoon matkaltani. Näin hänet eräässä baarissa ja puhuimme aivan aluksi Lontoon parhaista ruokapaikoista. Tosin tiesin jo silloin, että jos syö englantilaisen aamiaisen, se täyttää lähes koko päiväksi.
Vaikka hän oli puhunut iloisesti ja kertonut työstään yliopistomaailmassa, Janetin silmissä oli jotain tavatonta surua.
Päädyimme hotellihuoneeseen. Kun katsoin hänen muhkeaa vartaloaan, jota peitti olkapäiltä alaspäin valkoinen lakana, Janet raotti silmiään.
Hänen silmistään tuli suuret kyyneleet. Janet sanoi surullisella, epävarmalla äänellä:
-Kuinka mahdotonta onkaan mennä eteenpäin elämässään?
Pienen tauon jälkeen hän jatkoi:
-Vaikka tämä haen tällä tavoin satunnaista lohtua, niin en millään voi täysin unohtaa Jamesia. Vaikka siitä on jo vuosia…
Sitten Janet huokaisi todella pitkän huokauksen. Katsoessaan minua silmiin hän sanoi:
-Niin. En voi kuvitella kenenkään muun kuin Jamesin lapsia, ainakaan vielä. Se riipii välillä ja välillä tuntuu, että onneksi hänen ei tarvinnut kärsiä pitkään.
Käänsin pääni kattoa kohti hetkeksi. Sitten kumminkin katsoi häntä uudelleen silmiin ja sanoin:
-Tiedän tunteen, vaikka mies olenkin...
Sen jälkeen huomasin Janetin pöydälle jättämät sormukset. Silloin näkökykyni oli vielä niin hyvä, että erotin niistä tekstin Janet ja James.
-Pitikö Janet Satho oman nimensä? Sain jotenkin kysyttyä.
-Kyllä.
Mietin, mitä sanoisin. Lopulta totesin:
-No, te olette aina hänen mielessään. Vaikka hän silloin tällöin pitää pikasuhteita.
-Niin. Mutta ei kai hän aio kiirehtiä tähän ulottuvuuteen tulemista?
-Ei ainakaan minun käsittääkseni.
-Hienoa, kiitoksia Teille, Ruskeeaho!
Hänen käveltyään ohitseni vilkaisin ihmeissäni Kvarkkiin. Tämä totesi:
-James Williams halusi vain varmistaa. Ette tietenkään tiedä, mutta Janetista tuntui, että te todella kuuntelitte tätä, päinvastoin kuin useimmat muut.
Katsoin hieman alaspäin ja suljin liikuttuneena silmäni.
Kvarkki katsoi jälleen tekstiviestiä. Hän vilkaisi vuoroin minua ja kännykkää. Sitten hän kirjoitti jotakin uudelleen ja vastaus tuli välittömästi. Nosteltuaan hetken kulmiaan hän totesi minulle:
-Luoteisuniversumissa on sattunut todella vakava onnettomuus. Me emme vielä tiedä sen vaikutuksia tähän universumiin. Hekään eivät siis ehdi aina kaikkialle, vaikka se onkin pikkasen isompi universumi, enemmän henkilökuntaa ja sijainti on hieman lähempänä Multiversumin keskustaa. Kuinka paljon lähempänä, sitä ei tiedä Erkkikään.
Minusta tuntui kuin olisin ajautunut keskelle rivitalon yksiötä. Katsoessani kirjahyllyyn huomasin, että siellä olivat kaikki ne näinä vuosina hukkaamani kirjat ja lehdet.
Ensimmäisenä huomasin Howard Springin Kunnia on kannustin -teoksen. Välittömästi lukion jälkeen se tuntui jollain lailla ajavan eteenpäin. F. Scott Fitzgeraldin Kultahattu, 1920-luvun nousukkaan menestyksiä ja menetyksiä. Se Carter Brown -sarjan kirja Jäähyväiset, Michelle. Olimme aikoinaan samaa mieltä, että sen pornahtavan dekkaritarinan alla oli kuitenkin ainutlaatuinen juonikuvio. Käänsin pääni vaivautuneena kirjahyllyn alareunaan.
Siinä ole se Keskisuomalaisen nuorisoliitteen numero, jonka kilpailuun olin lähettänyt muutamia runoja ja saanut kolmannen palkinnon, sata markkaa. Sen alla näkyi sen sci-fi -lehden kantta, johon olin saanut sen alan ensimmäisen tarinani julkaistua. Minulle tuli liikutuksen kyynel silmään.
Nostin päätäni ja katsahdin huoneen keskellä olevaan kristallikruunuun, joka oli aivan samanlainen kuin aikoinaan siinä olohuoneessa. Tapetitkin olivat aivan samanlaisia, aivan niin kuin lattian persialaismattokin. Silmäni vaelsivat takaisin kirjahyllyn alapöydälle. Siinähän oli vanha vihkikuva, joka oli kumminkin uuden näköinen. Siinä olimme minä ja…
-Laura! Sain sanotuksi. Siinä hän oli edessäni, vaalea tukka samalla lailla laineella otsalla kuin ennenkin. Se sama vaaleansininen poolopaita ja farkut, joita hän useimmiten käytti. Siniset silmät samalla tavalla läpitunkevina kuin aiemminkin….
-Sinähän arkailit pitkään katsoa minua silmiin! Hän sanoi se sama huvittunut hymy kasvoillaan kuin ennenkin.
-Mutta minä sanoin sinulle sen tansseissa käymisen jälkeen hiovani sinusta sen ainoan pojan kompleksin pois. Silmien ilme oli terävämpi ja hän otti käteni omiinsa.
-Joo… Onnistuit siinä tosin hyvin, sain vastattua.
Hänellä oli ne mustat shortsit ja liivit, joissa oli elastiset olkaimet. Lauran hengitys oli todella tasaista. Hän nosti päätään ja hymyili ovelasti.
-Akateeminen ja eroottinen….
-Niin… Sitähän sinä sanoit hyvin usein, etkä ollut lainkaan väärässä!
Laura tuntui yhtä pehmeältä kuin aina ennenkin. Yksiön vanha lehtikullalla verhoiltu sänky oli se sama kuin minkä olimme aikoinaan ostaneet huutokaupasta. Se kävi silloin yli varojemme.
Onnentuokio tuntui jatkuvan ikuisuuden, mikä sopi tähän ulottuvuuteen. Laura oli vieläkin uskomattomampi kuin aikoinaan.
-Olikos tämä sitä elämää suurempaa? Kysyin Lauralta iäisyyden kuluttua. Me olimme molemmat paljon väsyneempiä kuin koskaan aiemmin.
-Voi, täällä ei pelata käsitteillä elämä ja kuolema. Ne ovat aiemman ulottuvuuden asioita. Me olemme päässeet siitä eteenpäin. Mutta mietit jotakin. Tiedän tuon ilmeen…
-Mitenkähän tämän sanoisi. Olen aina huomannut, että olet terävä havainnoija.
-Niin? Hän silitti minua hellästi.
-Nyt ajattelen tätä koko tähän asti tekemääni matkaa.
-Älä vaan rupea miettimään liikaa. Hän katsoi minuun vetoavimmalla katseellaan.
Mietin, että kannattiko aloittaa. Sanoin kuitenkin:
-Tämä kaikki. Erkki, Kvarkki, Tvarkki, Multiversumi.
-Mietit siis, että mitä kaikki tämä merkitsee. Hän silitti minua edelleen hellästi.
-Oikeastaan mietin, että kuka hallitsee Multiversumia. Sen neuvostoa.
-En tiedä. Yleinen käsitys täällä on kuitenkin, ettei Multiversumin neuvostolla ole johtajaa. Se vain tekee yhteisiä päätöksiä eikä kukaan tunne sen toimintaa tarkemmin.
Ajatukseni vaelsivat ja aloin silittää Lauran hiuksia katsoen häntä samalla intiimisti silmiin. Se sama rakastunut ilme kuin aina ennenkin. Tosin meillä oli ollut omat hankaluutemme, niin kuin kaikilla muillakin.
Televisiossa oli se sama vanha diskobiisi, jonka soidessa me tapasimme. Donna Summerin esitys hävisi muutaman sekunnin jälkeen.
-Älä vain mieti sitä… Laura katsoi minua anelevasti silmiin.
Kuitenkin mieleeni tulvahti se tietty iltapäivä. Hän oli menossa työpaikkaansa naapuripaikkakunnalle.
-Hei, mieti nyt tätä hetkeä… Mä en turhaan anonut Tvarkilta sinun ja Janetin tapaamista...
Laura ajoi kesärenkailla loppuvuodesta. Hän oli kylläkin tunnettu varovaisena kuljettajana.
-Ihan tosi, mieti jotakin muuta… Hän puristi minua vartalosta.
Kummatkin kaiteet olivat vääntyneet iskuista.
-Lopeta jo! Laura sanoi äärimmäisen vetoavana.
Peura oli loukannut takajalkansa ja pudonnut jokeen. Lauran auto oli törmännyt sillan molempiin kaiteisiin eikä hän ollut päässyt sieltä ulos. Turvavyökin oli juuttunut kiinni.
Laura katsoi minua sinisillä silmillään äärettömän surun vallassa. Katsoin hänen lantiolleen laskostuneesta lakanasta ylöspäin sekä muistelin haaveilemistamme lapsista. Siitä toiveesta, että he meidän haaveidemme ansiosta ja niistä huolimatta pärjäisivät aikanaan omillaan.
Laura haihtui silmieni edessä ja samalla koko yksiö katosi näkyvistäni. Olin kadulla täysissä vaatteissa.
-Hänen piti sanoa, ettei teidän pitäisi syyttää itseänne siitä, mille ette mahtanut mitään… sanoi Kvarkki vieressäni.
Katu muuttui tutun näköiseksi hiekkatieksi. Kävelin pihaan vievää tietä, jonka varressa oli nyt kasvamassa koivupuita. Pellot olivat nurmikolla.
Puutarha oli ennen näkemättömän hyvässä mallissa. Ei se aiemminkaan ollut mitenkään heitteille jätetty, mutta kiireet leivän hankkimisessa vaikuttivat väistämättä sen kuntoon.
Katsoin vanhan keltaisen puutalon päätyä. Siellä oli se aiempi radioantenni. Omenapuut olivat paljon paremmassa mallissa kuin ne olivat olleet koskaan ennen.
Äiti oli keräilemässä omenia, hitusen nuorempana kuin muistin. Hänellä oli myöskin sellainen hymyn kare, jota en muistanut aiemmin olleen.
Hän nousi tikapuita pitkin vaivattomasti keräämään ylempien oksien omenoita. Siitä suvussa kulkeneesta tuki- ja liikuntaelinsairaudesta ei ollut tietoakaan.
Kun hän käveli minua kohti, sain sanottua:
-Sinä olet siis saanut aikaa tehdä tästä paikasta aiempaa paremman näköisen.
Päärakennus oli nykyään varastona, mutta täällä sen säilyminen ei enää hämmentänyt minua niin paljon kuin moni muu asia hetkeä aiemmin.
Ennen kuin ehdin sanoa mitään, hän sanoi tutulla, lievästi matalan oloisella naisen äänellään:
-Niin olen. Eikä sinun enää tarvitse huolehtia siitä, mitä sanoit minulle. Tiedän nykyään, millaisissa paineissa olit silloin, kun muutin tänne. Ei tässä enää tartte kyynelien virrata…
Ennen äidin siirtymistä tähän ulottuvuuteen meillä oli ollut viimeistä kertaa nähdessämme kamala riita, jolloin hän oli jäänyt eteiseen kyyneleet silmissä.
-Ja et siis enää kärsi siitä sukurasitteesta, joka sai sinut lyllertämään.
-En todellakaan. Ne hermostumisetkin… hän käänsi päätään alaspäin.
Keltamustaraitainen kissa tuli kiehnäämään jalkaani vasten. Äiti teki aikoinaan parhaansa saadakseen sen pennun kissaksi johonkin naapuritaloon, turhaan. Vilkaisin ympärilleni, varmaankin se liikkui nykyään jossain täälläpäin.
-Mutta sulla on aina vaan kiire.
-En tiedä. En ole ollut täällä vielä kovin kauaa aikaa… Nyt on ainakin aikaa nähdä äitiä paljon useammin kuin silloin tuolla puolella.
-Ei sun todellakaan enää tartte selitellä. Se on ihan turhaa. Täällä todellakin kaikki selviää ja olo helpottaa, ei tule edes niitä turhanaikaisia naapurikiistoja.
Niin, niitähän oli. Kaikenlaisia rantojen oikopolkuja ja rajapyykkien etsimistä pajukkojen keskeltä. Sellaisten, joiden läpi ei tahtonut millään päästä.
Käännyin liikuttuneena kävelemään takaisin kylätien suuntaan. Vieläkin halusin pitää jotakin itselläni. Katsoin kyllä äidin suuntaan ja heilautin kättä takaisin.
Hiekkatie jatkui samalla tavalla oikealle päin lievästi kaartuen kuin ennenkin. Mutta minä päätin kävellä vasempaan suuntaan, kohti sitä loosiani.
Kvarkki oli minua vastassa. Hänen silmissään saattoi olla hitunen sympatiaa, mutta sitä ei voinut vannoa.
Vuoren alarinteellä näkyi loputtomiin ulottuva mutkitteleva, käärmemäinen pilvi. Vilkaisin Kvarkkia, mutta tämä oli täysin ilmeetön.
Kun pitkän kävelymatkan jälkeen saavuimme vuoren juurelle, huomasin silmän kantamattomiin jatkuvia talojonoja. Osa oli todella moderneja, osa näytti olevan vuosisatoja vanhoja.
Pienen vanhan talon ikkunan aukaisi pieni tyyppi punaisessa 1700-luvun takissa. Hän oli kalpea, kaitakasvoinen. Jotenkin mieleeni tuli ajatus, että itävaltalainen. Hän hymyili ja katseli nuottipinoaan.
Talon sisustuksesta näki, että sen omistaja oli vähintäänkin hieman turhamainen. Olohuone näytti jotenkin tutulta, ikään kuin isolta konserttisalilta.
Tajusin, että tuohan oli Prahassa. Sovun merkkinä olin käynyt siellä katsomassa konserttia. Myöhemmin Laura oli katsonut sen elokuvan säveltäjästä.
Nyt minä tajusin, että tuohan se säveltäjä oli. Mozart, itse Wolfgang Amadeus. Muuten hän oli melkein maalausten näköinen, mutta ruskeat silmät olivat pistävät.
Naurahdin itsekseni, varmaan sitten itse Ludwig vankin oli täällä lähellä.
-Itse asiassa hän on vain muutaman talon päässä. Hän säveltää edelleenkin todella mielellään.
Hmmm, mitähän tuo tarkoitti, mietin itsekseni. Wolfgangin talosta alkoi kuulua ennen kokemattoman hienoa musiikkia.
-Niin, kun häntä eivät nykyään paina maalliset huolet, hän on säveltänyt tuota Eine Kleine Tagsmusikia varsin kauan. Näitten onnistuneitten ja ihmisiä ilahduttaneitten muusikoiden ei enää tarvitse huolehtia edes naapureistaan. Multiversumin neuvosto on järjestänyt asiat niin, että ikkunat ovat ultraäänenpitävät. Miten, sitä ei tiedä Erkkikään.
Oikealla puolella oli sitten moderni, valkoinen talo. Sen terassilla lojui aurinkotuolilla kaitanaamainen, laiha brittihahmo. Hän kohotti rillejään ja vilkaisi minua tuimahkosti.
-Ei tässä enää tarvitse tässä todellisuudessa mitään kirjoitella, sen kun olla vaan. Kukaan ei ihmettele puheita Jeesuksesta, ei tarvitse huudella apua. Siellä jossain kirjoitin ihan tarpeeksi ihmiskunnan hyväksi.
Jaahah, toihan kuulostaa hitusen siltä maanpäälliseltä John Lennonilta, mietin. En kuitenkaan voinut olla kysymättä:
-Mutta kai sulta jäi silti jotain säveltämättä?
-Sähän olet kuin joku – köh köh – Rolling Stonen toimittaja. Se kuulosti kuin tupakkayskältä, vaikkei täällä ollutkaan tupakkaa. -No voi - köh köh - vanha fani, kun täällä kirosanatkin on poistettu sopimattomina. Ei mua liikuta edes sen vasurin temput toisaalla. Sitten kun se ja Yoko tulee tänne, on aika sovitella.
Hieman pöyristyneenä ihmettelin, että eikö John Lennonia sitten enää painaneet edes ne kimurantit ihmissuhteet.
-No kuule, täällä ne ihmissuhteet on sellaisessa mallissa, ettei sitä tajua Erkkikään.
Hän hymyili sillä hyvin tunnetulla, ovelalla Lennonin hymyllä.
Synkkien pilvien alapuolella oli valtatie ja olimme kävelemässä kohti alikulkua. Minun oli pakko katsoa ylöspäin.
Valtatie oli täpötäynnä ajoneuvoja. Niitä oli kirjaimellisesti silmän kantamattomiin. Mutta kumma kyllä, minkäänlaisia autojen tai moottoripyörien käyntiääniä ei kuulunut. Tööttäämistä sen sijaan kuului korviahuumaavassa määrin.
Minun oli pakko seisahtua katsomaan moista menoa. Näin autojen olevan läpeensä ruostuneita. Huomasin pitkän, laihan ja harmaan miehen maalaavan epätoivoisesti mustaa Fordiaan valkoiseksi, mutta maali vain tippui tässä rankimmassa koskaan näkemässäni kaatosateessa aina pois. Joka ikinen ajoneuvo näytti olevan paksussa ruosteessa.
-Onko sulla - köh köh köh - missään uutta maalipurkkia? Tai edes jakoavaimia - köh köh köh -???
Lihava, pälyilevä kaveri pudisteli epätoivoisesti päätään. Hänen pyöreät silmälasinsa täyttyivät vedellä tämän tästä. Miehen Pappa -Tunturi oli todellakin läpeensä ruostunut. Mies tuntui tyystin menettäneen toivonsa päästä tästä ikuisesta liikenneruuhkasta.
-Albert, onko sulla ylipäätään kieltä suussa? Pitkä, harmaatukkainen mies tiuskaisi.
Yht’äkkiä tajusin: tuo rillipäähän oli Albert Goldman, ihan kuin erään kirjan takakannen kuvassa. Mies, joka oli tehnyt isot rahat häväistyselämänkerroilla Lenny Brucesta, Elviksestä ja Lennonista. Ne kaikki haisivat reilusti ennen puoliväliä rahalle.
-Kysy joltain muulta, - köh köh köh - ääliö! Luuletko, että Pat Spooner merkitsee tässä ikuisessa ukkosessa jotakin, häh?
Pat Spooner? Oh hoh, en tiennytkään tuon aikoinaan valkoiselle valtavirralle sopivampia versioita mustien amerikkalaisten rokkarien levyistä tehneen tyypin olevan jo tässä ulottuvuudessa. Hän oli kyllä ollut pätevä valkoisen yleisön balladeissa, mutta ainakin isäni oli aikoinaan tilannut mieluummin niitä alkuperäisiä mustien rokkilevyjä Yhdysvalloista. Ilman isääni en olisi edes tiennyt koko tyypistä.
Katsoin kysyvästi Kvarkkiin. Tämä vastasi suoraan ihmettelyyni ukkosesta:
-Niin. Täällä on kyllä ukkonen, mutta salamointi on lakkautettu liian arvaamattomana. Myöskin vanhempien ajoneuvojen edestä on poistettu hevoset ja bensiinin käyttö lopetettu. Joten täällä on ikuinen liikenneruuhka.
-Ja tämän tien varrella lienee sitten kaikki ihmisiä pettäneet taiteilijat ja vastaavat?
-Luonnollisesti.
Kun kävelimme alikulun kautta tien toiselle puolelle, huomasin minun ja Kvarkin vaatteiden olevan kaikesta huolimatta rutikuivia. Siellä oli samankaltainen talojen rivi kuin toisellakin puolella.
Katsoin vielä kerran taakseni varmistaakseni, että pilven reuna todellakin oli loppunut valtatien reunaan. Olisin voinut kuvitella Bon Scottin viisastelevan moisesta Helvetin valtatiestä, myhäilin itsekseni päästessäni miettimään omankin kuulijasukupolveni esiintyjää.
-Niin varsin moni muukin, totesi Kvarkki.
Hän luki jälleen tekstiviestiä ja minä katselin näitä taloja.
Tämä talo oli kuin roomalaisen huvilan ja vanhan egyptiläisen jokivarren yhdistelmä. Pullean näköinen mieshenkilö, jonka jakaus oli viivasuorassa, naputteli äänetöntä kirjoituskonettaan. Hänellä oli valloittava hymy. Sukupolveni edustajana en häntä aivan heti tunnistanut. Vasta kuultuani lyhyen toteamuksen ohuella puheäänellä tajusin, että siinä olikin tunnetuin suomalaiskirjailija, itse Mika Waltari.
Hän näytti kokoavan erilaisia pinkkoja yhteen. Kansilehdellä oleva nimi oli minulle aivan outo, varmaankin joku historiallinen romaani. Tämä kirjailijahan kävi kirjoittamisen lopettamisen jälkeen lepuuttamassa hermojaan, mutta nyt hän vaikutti olevan rento ja onnellinen.
Täällä lienee ollut ikuisuus aikaa tehdä mitä vaan kirjallisuusprojektia, mietin itsekseni. Yhden kapoisen pinkan päällä näytti lukevan ’Jääkukat tanssivat, komisario Palmu’.
Naurahdin itsekseni, että täällä sillä varmaankin olisi - köh köh köh -:moinen menekki.
-Aivan, täällä käydään hakemassa kirjoja, tauluja ja muuta vastaavaa. Koska rahaa ja turhia ennakkoasenteita ei ole, niin tässä ulottuvuudessa taidetapahtumiin on loputon ryysis.
Naapuritalossa näyttikin olevan todellinen vilske.
Se oli pyöreä, valkoinen ja jotenkin kirkkomainen. Tummat poikkirivat koristivat rappausta. Ihmisillä oli todella monenlaisia vaatteita.
En malttanut lähteä itse taloon, mietin sen loosini olevan jo varmaankin lähempänä. Katsoin ilmoitustauluun, jossa kerrottiin tarkemmin talon omistajasta ja illan ohjelmasta.
Talon omisti William Shakespeare. Hän olikin todella juuri sen näköinen kuin olin maalauksissa nähnyt. Mutta tuo näytelmä oli kuitenkin jotenkin oudon kuuloinen. Ymmärsin silti jotenkin muinaista englantia.
-Hienoa nähdä teitä täällä, Ruskeeaho. Laura oli toivonutkin teidän tulevan tänne. Tämä Timon Ateenalainen on ollut loputon menestys, kun täällä oli aikaa viimeistellä se esityskuntoon.
Mietin, mitä sanoa tälle näytelmäkirjailijalle. Lopulta sain todetuksi:
-Tuota…. Jos pääsen loosistani joskus tapaamaan Lauraa, niin, mr. Shakespeare, katsotaan sitten!
-Hyvä, arvon herra! Jälleennäkemisiin!
Katsoin Kvarkkia kysyäkseni, että voiko loosista koskaan käydä vierailulla muualla.
-Hmmm…. Hyvä kysymys. Sitä ei tiedä Erkkikään!
Olimme saapuneet noiden onnistuneiden kulttuuripersoonien talojen taakse. Siellä odotti valkea, pitkä ja leveä talo. Siellä paloivat lediäkin tasaisemmat valot.
Kvarkki katsoi minuun helpottuneena. Hän totesi:
-No niin, tuolla on teidän loosinne. Se on tarkoitettu ateisteille. Itse asiassa se on aika tylsä loosi. Ihmiset siellä eivät ole niin onnellisia kuin Monte Magnificolla, mutta toisaalta eivät ole mahdottoman kyllästyneitäkään. Pääosin siellä luetaan ja odotetaan ikuisuuden päättymistä.
Jaaha, se on sitten tätä, mietin. Juuri sillä hetkellä Kvarkki vastasi puheluun.
-Jaahah, Tvarkki. Asia on siis niin vakava…
Tvarkilla oli viettelevin koskaan kuulemani naisellinen ääni. Se aiheutti tavattoman eroottisen purkauksen. Kvarkki sulki puhelimen ja totesi minulle:
-Joo, tuollainen vaikutus se on Tvarkilla. Sitten asiaan: luoteisuniversumin kuolemantapaus vaikuttaa sillä lailla, että meidän on pakko lähettää teidät takaisin tasollenne. Multiversumin on pysyttävä tasapainossa. Näin ollen emme kerro niitä asioita, joita tässä tilanteessa yleensä tehdään. Ette tule tietämään Viiltäjä-Jackin henkilöllisyyttä ettekä sitä, että oliko se 1966 Englannin MM-finaalimaali maali vai ei. Ettekä sitäkään, että pitääkö kananmuna rikkoa kapeasta vai leveästä päästä.
Kvarkki hävisi ja kuulin yksitoikkoista piippaavaa ääntä. Huomasin jälleen edessäni puhtainta tammea olevan oven ja sen palisanterikehykset. Astuin siitä sisään.
Erkki otti minut kädet ojossa vastaan. Hän näytti minulle tietä ja seurasi perässäni. Erkki totesi:
-No niin, me Multiversuminn neuvostossa teemme oleellisen tärkeää työtä kokonaisuuden koossa pitämiseksi. On kuitenkin ehdottoman tärkeää, että voimme pitää toimintatapamme salassa alaisiltammekin. Näin ollen palatessanne omaan ulottuvuuteenne ette muista kuin minun tapaamiseni ja sen, että teidän on palattava omaan todellisuuteenne.
* * *
Kun heräsin teholla, muistin leijailleeni ruumiini yläpuolella ja seuranneeni salin tapahtumia. Kummallisinta oli kumminkin se tavaton fyysinen ja henkinen helpotuksen tunne, joka minulla oli. Minunhan olisi pitänyt tuntea aivan päinvastoin.
Lääkäri vaaleansinisessä paidassaan otti sängyn päädystä muistion. Hän katsoi hetken vakavasti ja sanoi hoitajalle:
-No niin… Tämä on siis tapaus Erkki Ruskeeaho.
