Oma versioni soturikissoista! Hot

Esinäytös:

Askeleet tömisivät metsässä, kun kaksi kissaa ryntäsivät pusikosta ja juoksivat täyttä vauhtia eteen päin. Vaaleanharmaa kissa, jolla oli mustia laikkuja, juoksi etummaisena. Tämän silmät pälyilivät kauhuissaan ympärilleen ja suu avautui hiljaiseen kauhunhuutoon. Nuorempi ruskea kissa yritti kaikin voimin pysyä tuon perässä, mutta vanhempi ja vahvempi kolli juoksi auttamatta kovempaa. Nuori naaras kuuli takaansa raskaita askeleita ja leukojen louskuntaa, kun jättimäinen koira kaarsi puitten siimeksestä kissojen perään. Ruskea kissa ulvaisi kauhuissaan kollia odottamaan, mutta näki vain kuinka tämä vain vilkaisi taakseen ja kiristi vauhtiaan. Naaras yritti juosta kovempaa, mutta kaatui maahan. Koiran läähätys lähestyi ja sen tassut tömähtelivät maata vasten. Laikullinen kolli pysähtyi katsomaan taakseen ja tämän silmät pyöristyivät kauhusta. “Kielotassu!” tämä ulvaisi huomatessaan naaraan kadonneen jonnekkin taakse. Kolli ulvoi vielä naaraan nimeä hetken, kunnes ampaisi täyteen juoksuun. Oli varoitettava klaania. Naaraan olisi pärjättävä yksin, kunnes kolli palaisi häntä etsimään. Jos palaisi.
Nuori naaras yritti nousta pystyyn, kun huomasi koiran juoksevan kohti. Koira hyppäsi naarasta kohti valtavalla voimalla ja painoi tämän voiton riemuisena maata vasten. Koiran suupielistä valui kuolaa ja sen silmissä hehkui tappamisen halu. Koira kiristi huuliaan ja paljati suuret valkoiset hampaan. Se kumartui ruskean naaraan kaulan yläpuolelle ja iski hampaansa tähän kiinni. Kissa ulvoi kauhuissaan, kun koira alkoi retuutta tätä ja viskasi korkealle ilmaan. Naaras paiskautui verisenä, tajuttomana karvamyttynä pölyiseen maahan ja jäi paikoilleen makaamaan. Koira haisteli vielä maassa lojuvaa myttyä ja sitten höristi korviaan. Kaksijalka kutsui sitä. Koira lähti vastahakoisena hölköttämään kohti ääntä. Se palaisi vielä, eikä silloin enää välittäisi kaksijalosta. Nyt toinen sen saaliista oli päässyt pakoon. Veri kuohui sen korvissa. Taistelu elämästä ei olisi vielä ohi! Ei alkuunkaan... Tämä oli vasta alkua.Laikullinen kolli juoksi metsän halki ja hyppäsi puunrungon yli yhdellä loikalla. Kukkulan harjalla tämä pysähtyi varmistamaan, ettei häntä seurattu. Kolli huokaisi helpotuksesta, kun koira ei rymistellyt metsikön läpi. Oli aivan hiljaista, vain lehdet rahisivat tuulessa. Kolli tasasi hengityksensä ja lopulta viiletti mäen alas. Piikkiherneet raapivat tämän kuonoa, kun kolli juoksi leiriin. Monien kissojen katseen kääntyivät tähän ja pian kaikkialla aukiolla oli kissoja. Kolli läähätti ja nielaisi. “Meidän reviirillemme on tunkeutunut koira... Eikä se ole mikään pieni piski lähimmäisten kaksijalkojen puutarhasta!” tämä huohotti ja pyörtyi uupumuksesta siihen paikkaan. Kauhistuneet kissat ulvahtelivat aukiolla.
“Hakekaa Keltamarja!”

















Luku 1.
Myrskyklaani

Raidallinen soturi haisteli ilmaa.
“Haistan Tuuliklaanin...” tämä murahti.
“Toden totta, Punajuova. Pitäisikö raportoida Savutähdelle?” kollin seurassa oleva kissa naukui ja nuolaisi hermostuneena lapaansa.
“Hmmh...” murahti Punajuova.
“Mennään heti. Mustesydän, katso, ettei meitä seurata.” tämä naukui kireästi ja hypähti pehmeästi juoksuun. Musta kolli seurasi häntä pälyillen taakseen jatkuvasti.
Syvemmällä metsässä parivaljakko uskaltautui juoksuun. Kissat viilettivät kohti Myrskyklaanin leirin sisäänkäyntiä. Kissat vaihtoivat kieliä, kun Punajuova astui piikkiherne-tunnelista leiriin.
“Mustesydän saapuu!” Sulkatassu huudahti innoissaan välittämättä Punajuovasta. Punajuova asteli ylväänä suoraan Savutähden luokse. Savunharmaa kolli istui auringossa ja tuijotti suoraan Punajuovan kirkkaisiin silmiin.
“Punajuova. Uskollinen soturini, mikä on saanut sinut hermostumaan tuolla tavalla?” Savutähti kysyi tavalliseen rauhalliseen sävyynsä. Punajuova hätkähti hieman, kun päällikkö oli huomannut noin helposti hänen kätketyn hermostuksensa.
“Haistoin Tuuliklaanin kissoja meidän reviirillämme, kun olimme partiokierroksella rajalla.”
kolli maukui ja kohtasi päällikön katseen. Se oli ilmeetön, kunnes Savutähti yllättäen sähähti;
“Jos haistat ne vielä rajallamme, teemme niistä variksen ruokaa! Vai mitä, Punajuova?” kolli sähisi ja siristi silmiään. Punajuovan entinen oppilas-toveri, jonka kanssa hän oli aikanaan harjoitellut, oli nyt päälliköksi tultuaan erittäin äkkipikainen, mikä säikäytti Punajuovan.
“Ky-kyllä Savutähti!” tämä naukui ja livisti päällikönsä katseen tieltä.
Mustesydän nousi nähtyään Punajuovan.
“Mitä Savutähti sanoi?” musta kolli murahti. Punajuova vilkaisi Mustesydäntä.
“Hän käski pysyä valppaana Tuuliklaanin suhteen...” Punajuova sanoi välttelevästi. Mustesydän katsoi Punajuovaa ja näytti siltä, ettei ollut täysin tyytyväinen tuon vastaukseen, mutta sanoi vain:
“Vien Sulkatassun harjoittelemaan.” Sitten musta kolli kääntyi pois ja ravasi oppilaidenpesälle.
Mustesydän tuli oppilaidenpesälle ja kertoi Sulkatassulle koulutuksesta. Sulkatassu nuolaisi mestarinsa lapaa.
“Hienoa! Mitä me harjoittelemme?” kolli kysyi.
“Jos nyt vaikka opettaisin sinut taistelemaan kunnolla, kuin soturi.” Mustesydän naukaisi. Sulkatassu ei voinut hillitä innokkuuttaan. Se oli hänen ensimmäinen taistelu-harjoituksensa.
Sulkatassu juoksi mestarinsa perässä hiekkakuopalle. Tämä huomasi mestarinsa vilkuilen ympärilleen levottomasti.
“Mitä nyt, Mustesydän?” kolli kysyi. Soturi käänsi katseensa oppilaaseensa.
“Minun pitää olla tarkkana Tuuliklaanin varalta.” Mustesydän murahti. Sulkatassun silmät laajenivat.
“Onko Tuuliklaani ollut meidän reviirillämme? Miksi emme jo valmistaudu taisteluun?! Ne karvapallot saisivat jo oppia pysymään peviirillään!” tämä sähähti.
“Sulkatassu. Etkö voisi nyt keskittyä harjoitteluun? Jos Tuuliklaani olisi uhka, niin osaisit edes puolustautua.” musta soturi kehräsi huvittuneena. Sulkatassu nyökkäsi ja istui hiekalle.
“No, hyökkää kimppuuni.” Mustesydän patisti ja valmistautui oppilaan iskuun. Sulkatassu keinutti lantiotaan puolelta toiselle ja valmistautui hyppyyn. Kun Sulkatassu hyökkäsi, Mustesydän läimäytti oppilaansa kevyesti maahan.
“Ole nopeampi. Älä anna viholliselle miettimis aikaa.” soturi naukui. Sulkatassu syljeskeli hiekkaa suustaan ja nousi ylös. Tällä kertaa oppilas hyökkäsi Mustesydämmen jalkaan ja kaatoi mestarinsa. Mustesydän odotti oppilaansa toista iskua ja jäi maahan. Sulkatassu nousi mestarinsa päälle ja oli tarttumaisillaan tämä kaulaan, mutta Mustesydän ehti potkaista oppilaansa kauemmas.
“Tuo oli jo parempi!” Mustesydän kehräsi.
“Kiitoksia.” Sulkatassu sanoi, mutta ennen kuin Mustesydän ehti tehdä mitään, tämä hyökkäsi taas mestarinsa kimppuun. He pyörivät hetken karvojen sekasotkuna, kunnes Mustesydän alisti oppilaansa.
“Hienoa, Sulkatassu! Sinä se osaat yllättää! Mutta meidän pitää vielä käydä metsästämässä klaanille.” tämä naukui ja päästi oppilaansa otteestaan.
“ Mihin meidän kannattaisi lähteä?” musta soturi naukui.
“Hmmm... Aurinkokiville?” Sulkatassu arvasi.
“Oikein hyvä, se sopii mainiosti.” Mustesydän kehräsi ja lähti juoksuun. Sulkatassu hyppäsi soturin perään ja haisteli ilmaa. Sitten nuori kolli haistoi jäniksen.
“Odota! Haistan jäniksen!” tämä sihisi mestarilleen. Mustesydän kääntyi ja katsoi kuinka hänen oppilaansa kyyristyi vaanimisasentoon. Pian Sulkatassu oli jo jänis jahdissa. Kolli juoksi aluskasvillisuuden välissä ja oli juuri ponnistamassa, kun joku hyppäsi jäniksen niskaan ja tappoi sen yhdellä puraisulla.
“Olit liian hidas, Sulkatassu!” nuori naaras kehräsi.
“Mitä sinä täällä teet?” Sulkatassu kysyi ystävältään. Tummatassu kehräsi ja nosti jäniksen leukoihinsa.
“Metsästän klaanivanhimmille! Arpileuka on jo kuolemaisillaan nälkään!” kilpikonnakuvioinen naaras hymähti.
“Entä itse?” tämä kysyi.
“Olen Mustesydämmen kanssa metsästämässä!” Sulkatassu sanoi ylpeästi. Tummatassu nyökkäsi ja näki mustan soturin tulevan pensaan takaa.
“Hei, Tummatassu. Sinä siis sieppasit tuon jäniksen?” soturi vilkaisi naarasta ja sitten oppilastaan, joka oli lähtenyt jänis jahtiin.
“Niin, mutta vain juuri ennen kuin Sulkatassu olisi saanut sen!” Tummatassu sanoi, sillä ei halunnut antaa ystävästään sellaista kuvaa, että tämä ei osaisi pyytää jäniksiä. Sulkatassu räpäytti kiitollisena silmiään ystävälleen ja sanoi mestarilleen;
“Hän voi viedä sen klaanivanhimmille, niin mennään me Aurinkokiville.” Mustesydän nyökkäsi ja kääntyi kohti jokea. Tummatassu heilautti häntäänsä ja katosi hänkin pusikkoon. Sulkatassu taas seurasi mestariaan Aurinkokiviä kohti.
Yhtäkkiä Mustesydän pysähtyi.
“Mitä haistat?” hän kysyi. Sulkatassu raotti suutaan haistaakseen paremmin.
“Mä-mäyrän... Mutta sen tuoksu on vanha... Sitten myös... ...koiran!” Sulkatassun karvat nousivat pystyyn.
“Ei, sekin on vanha haju, kaksijalkojen polulta. Mitä muuta?” Mustesydän maukui. Sulkatassu oli hetken ymmällään.
“En muuta, kuin Jokiklaanin rajatuoksun. Mitä ajat takaa?” Sulkatassu kysyi. Musta soturi vilkaisi oppilaaseensa.
“Sulkatassu... Se on variksenruoan haju!” kolli maukui. Sulkatassu haistoi ilmaa vielä uudemman kerran. Toden totta! Miten heidän reviirillään saattoi olla variksenruokaa? Kuin vastaukseksi Mustesydän maukui:
“Se on joko kissan ruoan jämät, tai sitten täällä on ollut pöllö tai kettu. Tai ehkä se haistamasi mäyrä.” Soturi astui lähemmäs hajua ja kohta näki läjän mädäntyvää riistaa.
“Jos Jokiklaani on tämän takana,” tämä maukui, “se saa maksaa!” Sulkatassu vilkaisi mestariaan. Kolli ravasi soturin ohi ja haistoi sitä.
“Ei tuoksu Jokiklaanille.” Myös Mustesydän haistoi ja nyökkäsi.
“Olet oikeassa. Haudataan se ja jatketaan matkaa.” Musta soturi otti variksenruoan hampaisiinsa ja alkoi kaapia maata. Kun kuoppa oli tarpeeksi syvä, tämä heitti mädäntyvät ruoan tähteet sinne. Kun ne oli peitetty, hän maukui:
“No niin. Nyt mennään metsästämään Aurinkokiville, niin kuin lupasinkin.” Sulkatassu nyökkäsi innoissaan ja hyppi mestarinsa edelle. Kolli juoksi Aurinkokiviä kohti ja katsoi alas joelle.
“Vedessä on tosi iso kala!” tämä maukui mestarilleen. Mustesydän hyppi lähemmäs ja katsoi kauas joelle. Kollin silmät suurenivat ällistyksestä ja yllättävästä raivosta.
“Ja tuo “kala” saa pian tuntea nahoissaan, ettei tänne ole asiaa!” Mustesydän murisi. Pian Sulkatassukin näki sen kunnolla. Se ei ollut kala, vaan Jokiklaanin kissa! Oppilas ja soturi juoksivat rinta rinnan kohti kissaa. Tanner tömisi, kun kissat säntäsivät kohti säikähtänyttä tunkeilijaa. Tämä naukaisi ja hyppäsi takaisin veteen. Jokiklaanin kissa kauhoi vastarannalle kuin viimeistä päivää. Mustesydän jarrutti juuri ennen joentörmää, mutta Sulkatassu lensi suoraan kissan perään. Oppilaan sisällä kiehui. Kuinka se uskalsi?! Revin sen kappaleiksi ja teen siitä variksen ruokaa! tämä ajatteli ennen kuin paiskautui voimakkaana kuohuvaan veteen. Sulkatassun ympärillä oli vain kuohuja ja välillä hämäriä kuvia kissoista. Joku tarttui hänen niskaansa. Luojan kiitos, Mustesydän! oppilas ajatteli ja nielaisi suullisen kuohuvaa jokivettä. Tämä tunsi, kuinka häntä vedettiin rannalle. Sulkatassu raotti silmiään ja näki mustan soturin sijaan harmaa läikällisen naaraan, jolla oli pahan näköinen lovi korvassa.
“Jokiklaanin kissa...” Sulkatassu kuiskasi. “...mitä sinä tahdot?” Ennen kuin naaras ehti edes avata suutaan, Mustesydän ulvoi vastarannalta;
“Mitä tahdot Sulkatassusta?! Tuo oppilaani heti takaisin, niin en tee sinusta varikseruokaa!” Naaras näytti loukkaantuneelta.
“Jos tuohon sävyyn puhut, niin pidän pelastamani rotan!” tämä sähähti ja katsoi kiivastunutta Mustesydäntä. Lopulta hän maukui:
“Jos tahdot hänet heti, tule ottamaan!” Sulkatassu kuunteli kinastelua ja ulvaisi mestarilleen:
“Ei! Älä tule, sinä hukut!” Oppilaan mustahännänpää nytkähti hieman hermostuksesta.
“Tulen hakemaan.” Mustesydän murahti ja hyppäsi veteen. Tämä käytti hyväkseen kiviä ja kaikki sujui mallikkaasti, kunnes... Sulkatassu näki mustan soturin liukastelevan ja tämän pää peittyi kuohuihin.
“MUSTESYDÄN!” Sulkatassu ulvoi aaltoihin.
“Luulee itsestään liikoja...” Jokiklaanin naaras tuhahti ja katsoi virrassa räpistelevää kissaa. Sitten naaras sinkoutui nuolen lailla veteen. Mustesydämen luo päästyään, tämä tarttui kollin niskasta ja alkoi raahata tätä rantaan.
“Minua sinä et tule pelastamaan!”musta soturi murisi ja raapaisi naaraan kylkeä. Naaras älähti, muttei päästänyt irti. Mustesydän vetäisi itsensä irti ja ponnisti naaraan niskaan.
“Vaikka taitaisit uimisen, tämä joki on tulema hautasi!” Mustesydän ulvoi suu täynnä vettä.
“Ei, Mustesydän, ei!” Sulkatassu ulvoi.

Tummatassu laski jäniksen klaanivanhimpien eteen.
“Tässä olisi jänistä!” tämä sanoi ylpeänä. Arpileuka nyrpisti nenäänsä.
“Tuohan on luurangon laiha!” vanha kolli nurisi. Oppilas hätkähti ja tämän karvat nousivat pystyyn.
“Kelpaako vai ei?! Voin viedä poiskin!” Tummatassu sähähti raivostuneena. Ei se ole laiha! tämä ajatteli, vaan melkein metsän pulskin jänis ikinä! Naaras näki vanhuksen vetäytyvän hieman taaemmas.
“Kyllä se kelpaa...” kolli mutisi. Tummatassu nyökkäsi ja astui kauemmas.
“Pidä hyvänäsi vain.” naaras maukui, mutta sähähti perään:
“Mutta jos vielä kerrankin arvostelet tuomisiani, jäät seuraavalla kerralla ilman!” Arpileuka tuhahti ja alkoi nuolla lapaansa. Tummatassu katseli tätä hetken ja lopulta kääntyi takaisin aukiolle. Aurinko oli melkein sokaista nuoren naaran, kun tämä tuli klaanivanhempien pesän varjoista. Jo ennen kuin hän näki päällikköään, Tummatassu kuuli hänen äänensä.
“Valkoturkki, ei se onnistu niin. Kyllä sinä itsekkin sen tajuat.” Savutähti maukui varapäällikölleen.
“Savutähti kiltti, et sinä voi antaa niitten ketunläjien kuljeskella täällä kun niiden mieli huvittaa! Ne vievät riistamme!” valkoinen naaras maukui, mutta hiljeni, kun Savutähti nosti häntänsä vaikenemisen merkiksi.
“Ei sinulla ole mitään pelättävää. Seuraavassa kokoontumisessa me käskemme Raitatähteä pitämään kissansa omalla puolellaan!” tämä naukui ja kääntyi pesäänsä. Valkoinen naaras jäi avuttomana istumaan aukiolle. Tummatassu katsoi Valkoturkkia ja tassutteli tämän luokse.
“Mitä nyt, Valkoturkki?” naaras maukui ja katsoi Valkoturkin arpista kuonoa. Varapäällikkö katsoi nuoren naaraan silmiin.
“Ei mitään. Savutähti kertoo aikanaan.” tämä naukui pistävästi ja näytti miettivän, kuinka paljon oppilas tiesi, vai tiesikö ollenkaan.
“Mitä te puhuitte Raitatähdestä?” Tummatassu naukui niin viattomasti kuin pystyi.
“Hus, nyt! Menepä pyytämään Varjoraidalta jotain tekemistä, ja jätä nämä asiat minulle.” Valkoturkki naukaisi ja ravasi häntä pystyssä aukion toiseen päähän.

Samaan aikaan Sulkatassu seisoi joenpenkalla kauhuissaan.
“Mustesydän, Mustesydän!” kolli ulvoi ja tuijotti joen tyrskyihin. Vaaleanharmaa pää nousi pintaan, mutta musta käpälä veti sen taas veden alle. Joen kuohuissa näkyi verta, mutta se katosi virtauksen mukana. Sulkatassu odotti , milloin jompi kumpi kissoista ilmestyisi pintaan. Lopulta kaksi kissaa nousivan pintaan yhtenä rääkyvänä sekamelskana. Jokiklaanin naaras oli saanut oikeaan lapaansa haavan, joka ei ollut tyrehtynyt, sillä se olisi vedessä mahdotonta. Mustesydän oli saanut enemmän haavoja ja näytti väsyneeltä. Musta soturi tarrasi laikukkaan naaraan kaulasta ja melkein veti molemmat taas pinnan alle. Juuri silloin kuului huuto, joka sai Sulkatassun niskakarvat nousemaan pystyyn;
“Silohäntä!” jäntevä kolli rääkyi niskakarvat vihasta pörröllään. Sulkatassua kohti juoksi kissa joukkio. Se oli Jokiklaanin partio; Ruosteturkki; Jokiklaanin varapäällikkö, Hiirikynsi ja tämän oppilas Pisaratassu. Kummempaa miettimättä Ruosteturkki hyppäsi veteen ja retuutti riitapukarit rantaan.
“Silohäntä, mitä tämä merkitsee?!” kolli murisi soturille. Silohäntä suoristi ryhtinsä ja loi halveksivan katseen Mustesydämeen.
“Arvon Ruosteturkki, tämä suuri “soturi” hyökkäsi kimppuuni, kun olin onkimassa häntä joesta.” Sulkatassu näki kuinka Mustesydän kihisi raivosta.
“Hiiren aivo! Itse käskit minun tulla hakemaan oppilaani takaisin! Ja sitä ennen sinähän olit meidän reviirillämme!” kolli sähihi. Ruosteturkki hiljensi tämän nostamalla häntäänsä ja katsoi suoraan mustan soturin silmiin.
“En kestä säälittävää vikinääsi... Hiirikynsi, vie tuo ketunläjä omalle reviirilleen. Ja sinä, Pisaratassu, saat huolehtia tuosta rääpäleestä. Tule, Silohäntä, näytetään haavaasi Valkomarjalle.” Kolli kääntyi ja lähti Silohännän kanssa kohti Jokiklaanin leiriä. Pisaratassu ja Hiirikynsi tarrasivat Myrskyklaanin kissoista ja tällä kertaa Mustesydän ei pannut hanttiin. Sulkatassu astui Jokiklaanin oppilaan vierellä veteen. Vesi oli epämielyttävää ja märkää, mutta naaraan otteessa hän tiesi olevansa turvassa. Pisaratassu alkoi yhtäkkiä ja nopeasti uimaan. Sulkatassu raahautui mukana. Pian joen tyrskyt oli jo ohitettu ja Sulkatassu saattoi turvallisesti laskea tassunsa joen törmalle.
“Kiitos...” kolli sopersi ja tassutteli kauemmas rannasta.
“Ja anteeksi...” tämä lisäsi. Pisaratassu nyökkäsi ja ui takaisin vastarannalle.
“Älkääkä sitten jatkossa menkö veteen, kun ette näytä pärjäävän ilman meikäläisten apua!” naaras maukui vastarannalta kiusoittelevasti ja katosi pusikkoon Hiirikynnen perässä. Mustesydän katsoi kylmästi naaraitten perään.
“Miksi kaikki tunkeilevat reviirillemme?! Eivätkö he kunnioita soturilakia enää lainkaan?” tämä sähähti ja kääntyi kohti metsää. Sulkatassu ei voinut olla miettimättä, mikä Jokiiklaanin karvapalloissa heitä niin huolestutti. Tai Tuuliklaanissa.
Aamuauringon säteet herättivät Tummatassun. Naaraan mielessä käväisi, ettei Sulkatassu ollut oppilaidenpesässä. Tämän sisällä kylmäsi huoli ystävästään, joka saattaisi hankkiutua milloin tahansa hankaluuksiin. Tummatassu loikkasi auringon valaisemalle aukiolle. Tämä huomasi Kaarnatassun tuoresaaliskasan vierellä peseytyässä ja juoksi tuon luokse.
“Kaarnatassu! Oletko nähnyt Sulkatassua?” Tummatassu naukui.
“Hmmh?” kolli nosti päätään ja katsoi Tummatassua silmiin. Lopulta tuo naukaisi huvittuneena:
“Jaa, onkos se Jokiklaanin vesirotta karannut?” Tummatassu katsoi Kaarnatassua kysyvästi.
“Niin, MIKÄ?” naaras maukui. Kaarnatassu naurahti;
“Mrrau, etkö sinä ole kuullut?” Tummatassun ei tarvinnut vastata, sillä Kaarnatassu jatkoi:
“Se typerys syöksyi eilen jokeen. Minun tietääkseni hän on vielä Vadelmalehden luona.” Tummatassu nyökkäsi ja kääntyi kannoillaan. Kun naaras oli jo puoli matkassa, tämä katsoi taakseen ja maukaisi:
“Varokin toiste nimittämästä ystävääni ''Jokiklaanin vesirotaksi''!” Sitten Tummatassu loikki parantajanpesälle vievään piikkihernetunneliin.
Sulkatassu makasi Mustesydämeen selin. He eivät olleet puhuneet joelta lähdön jälkeen. Nytkin Mustesydän nukkui, eikä häntä kannattaisi herättää. Vadelmalehti puuhasi jotain pesässään. Sulkatassu kuuli parantajan huikkaavan jollekkin. Kun kolli nosti päätään, tuo näki Tummatassun kävelevän häntä kohti.
“Hei, Sulkatassu...” naaras sanoi hiljaa, kuin pahoitellen tuloaan.
“Tummatassu! Kiitos, kun tulit. Täällä on kovin tylsää.” Sulkatassu maukaisi. Silloin Myrskyklaanin tuore parantaja oppilas ilmestyi Vadelmalehden pesästä.
“Hyss! Älkää vain herättäkö Mustesydäntä! Hän oli todella kärttyisä illalla.” Tiukumarja sihahti. Tummatassu nyökkäsi ja viitoi hännällään Sulkatassua tulemaan mukaansa. Oppilaat pujahtivat piikkihernetunnelin läpi aukiolle, jolla Kaarnatassu yhä istui.
“Mitäs Sulkatassu? Oliko vesi kylmää?” tuo maukui ilkikurisesti. Sulkatassu vilkaisi Kaarnatassua murhaavasti ja tuo tajusi viimein olla hiljaa, vaikkakin jätti kasvoilleen omahyväisen ilmeen. Sulkatassun teki mieli löylyttää tuo 'pieni hiirenaivo', mutta Tummatassu väläytti hänelle varoittavan katseen. Ja Sulkatassu tiesi, että se tarkoitti suunnilleen näin: “Myöhemmin, meidän täytyy puhua nyt.”, joten hän vain jatkoi ystävänsä kintereillä.
Kun Sulkatassu ja Tummatassu olivat päässeet leirin ulkopuolelle, Tummatassu pysähtyi.
“Mitä sinä oikein ajattelit? Olit kuulemma hukkua eilen!” naaras maukaisi vihaisesti. Sulkatassu nuolaisi lapaansa hämmentyneenä.
“Minä vain puolustin klaaniani... Kun se kissa oli kerran tulossa rajan yli.” maukui Sulkatassu. Tummatassu oli hetken hiljaa ja sulki silmänsä. Sitten hän maukui;
“Olisit kuollut, jos Mustesydän ei olisi pelastanut sinua.” Sulkatassu maukui hänelle:
“Ei hän sitä tehnyt... Vaan eräs Jokiklaanin kissa...”
“Mitä jos hän ei olisi sitä tehnyt?! Olisit kuollut! Te molemmat olisitte! Sinä sekä Mustesydän!” sihahti Tummatassu.
“Älä ole typerä! Sinun ei tarvitse tapattaa itseäsi, jos kissa ei ole vielä edes tullut puolellemme!” hän jatkoi. Sulkatassu nyökkäsi hämillään ja nousi.
“En tee enää tyhmyyksiä.” tuo maukaisi.
“Lupaatko?” Tummatassu kysyi.
“Lupaan.” kolli sanoi ja lähti kohti Aurinkokiviä.
“Tule, viedään Tiukumarjalle ja Vadelmalehdelle tuoresaalista.” tämä huikkasi ja lähti juoksuun. Tummatassun mielestä se oli hyvä idea. Tuskin parantajat panisivat pahakseen.


















Luku 2.
Tappolauma

Suuri, ruskea, raidallinen koira kiipesi vaivalloisesti matalan puutarha aidan yli. Sen mielessä oli vain yksi asia;
“Pitää mennä laumaan, pitää mennä lauman luo, pitää löytää lisää laumalaisia...” Tuo samainen koira oli jahdannut Kielotassua ja Laikkumyrskyä. Sen suonissa kiehui tappajan veri. Lopulta koira pääsi sivukujalle, jossa sitä odotti sen johtaja.
“Silpoja, sinä saapua viihdoin.” tuo murahti vaivalloisesti.
“Arvon Verikirsu, minä jätti minun omistaja.” Silpoja haukahti vaimeasti. Sen johtaja, Verikirsu, nyökkäsi hitaasti ja kääntyi kohti pimeässä kyyristelevää koirajoukkoa.
“Me olla melkeen valmiita! Me aloittaa kohta toiminta! Eikö niin?” tuo ulvaisi.
“Sinä, Taisto, hankkia kotikoirat meille?” Verikirsu jatkoi. Taisto astui varjoista johtajansa eteen.
“Minä hankkia ne.” tuo murahti totisesti ja lähti kujalta.
Taisto oli jo kaukana kujasta. Se kierteli kotikoirien taloja.
“Tule ulos! Minä tietää, että sinä olla siellä!” se ulvahti yhden kohdalla. Ruskea narttu astui esiin kulman takaa.
“A-arvon Taisto, minulla olla ystävä mukana, hän tahtoa liittyä lauma...” pelokas ääni sanoo. Nartun takaa astuu harmaa uros, joka esittäytyy Bonoksi.
“Minä tulla vaan suojelemaan Kirsikka. Hän tarvita minua.” tuo murahtaa.
“Selvä. Tullakko te molemmat pomo eteen? Kyllä, ei?” Taisto haukahtaa.
“Kirsikka Tulla. Ja minä tulla myös.” Bono sanoo ja koirat lähtevät pihasta.
Koirien palatessa kujalle, Taisto on jo kerännyt neljä kotikoiraa.
“Verikirsu! Minä, Taisto, ilmoittaa! Minä olla valmis!” tuo huutaa.
“Selvä, tulla sisään kuja.” Verikirsu murahtaa. Taistolla on mukanaan Kirsikan ja Bonon lisäksi koirat nimeltä Manni ja Rex.
“Ne olla vahvoja uroksia.” Taisto haukahti.
“Luota minuun, minä saada ne kuriin.” tuo jatkoi. Taiston pitkä turkki heilui tuulessa ja se sai valkoisen uroksen näyttämään aavemaiselta.
Kuolopentu nousi istumaan huomatessaan, että joku lähestyi heitä. Siis häntä, ja muita pentuja, Pehmopentua ja Haavapentua.
“Sinä olla jo taitava, Kuolopentu.” matala ääni murahti. Kuolopentu nyökkäsi hitaasti.
“Mi-mikä antaa minulle tämä kunnia, arvon Verivana?” Kuolopentu kysyi varovasti.
“Sinä lähteä suorittamaan tehtävä.” Verivana murahti. Kuolopentu huomasi, kuinka muut pennut huokuivat uteliaisuutta, ihailua ja kunnioitusta.
“Mikä olla minun tehtävä?” tuo kysyi. Verivanan silmät kiiluivat pimeydestä ja hän sanoi:
“Sinä saada vaarallinen tehtävä... Sinä olla valittu siihen, sinä tarpeeksi pieni ja nopea.” Verivana oli hetken hiljaa. Sitten tuo jatkoi:
“Pomon määräys, sinä mennä sieppaamaan kissanpentuja meille.” Kuolopennun päässä alkoi jyskyttää. Aikooko Verikirsu tapattaa minut?! Yksikään pentu ei selviä siitä! tuo ajatteli, mutta sanoi vain:
“Minä olla valmis... Milloin lähdetään?” Verivana virnisti.
“Nyt.”
Verivana patisti Kuolopentua eteenpäin. Kuolopennun emo, Kirkashammas, oli ollut kauhuissaan pentunsa tehtävästä. Mutta Verikirsun päätöksiä ei saa uhmata. Se tietäisi kuolemaa. Verivana hoputti Kuolopennun pitämään vauhtia yllä. Pian he olivat jo pellon luona. Silloin Kuolopentu pysähtyi.
“Missä sinä odottaa minua?” tuo kysyi.
“Tässä. Sinä tuoda jokaisesta laumasta pentuja.” Verivana tokaisi.
“Ne olla klaaneja, Verivana.” Kuolopentu haukahti ja hiipi heinikkoon.
“No olla vaikka mitä, mutta sinä tuoda pennut minulle!” Verivana ärähti. Kuolopentu ei vaivautunut vastaamaan vaan juoksi suoraan pellon poikki. Tuuliklaanin rajalle asti. Mutta sitten nuori koira hidasti ja astui varoen rajan yli. Ikään kuin se olisi laukaissut kissojen hyökkäyksen. Kuolopentu haisteli ilmaa varovasti. Lähellä oli kissa. Yksi metsästäjä varmaan. Kuolopentu painautui maahan ja tassutteli hiljaa pensaikossa. Kissa oli häntä pienempi ja loukkaantuneen näköinen. Kissalla oli valkoinen vatsa ja valkoiset tassut, muuten se oli ruskea. Kissan turkki oli täynnä kuivunutta verta. Se oli Kielotassu.
“Liikkumatta!” Kuolopentu ulvaisi. Kielotassu päästi pelokkaan vinkaisun huomatessaan koiran.
“Älä tapa minua! Älä tapa minua...” tuo vaikeroi.
“Ole hiljaa! Minä tulla teidän leiri. Yksin. Sinä viedä minut sinne. Muuten minä tappaa.” Kuolopentu murisi. Kielotassu nyökkäsi. Hän oli ymmärtänyt koiran puhetta, vaikkeivat kissa ja koira kovin usein kommunikoikkaan keskenään. Kuolopentu seurasi vaivalloisesti kulkevaa kissaa. Tässähän menee koko päivä! tuo ajatteli.
“Vautia! Minä olla kiireinen.” uros murahti. Kielotassu nyökkäsi. Kissa yritti laskelmoida mahdollisuuksia selvitä hengissä. Jos hän yrittäisi paeta, hän kuolisi. Kielotassu ei päässyt kovinkaan kovaa, oltuaan pari päivää syömättä ja loukkaantuneena, ja vieläpä metsän osassa, johon kukaan kissoista ei uskaltanut tulla, koiran takia. Ja nyt kävi ilmi, että niitä oli useampia. Tämä oli eri värinen kuin ensimmäinen, ja lisäksi paljon pienempi.
Kuolopentu katsoi kissan hidasta kulkua.
“Sinä huijata minua. Missä leiri?” tuo murisi kissankorvaan. Naaras nielaisi ja osoitti hännällään piikkihernetunneliin.
“Hyvä on... Mutta sinä mennä ensin. Varmuuden vuoksi.” Kuolopentu sanoi ja töni kissaa tunneliin. Kielotassu odotti hetken ja astui hitaasti tunneliin. Ollessaan puoli välissä, hän lähti yllättäen juoksuun ulvoen:
“KOIRA! Piikkihernetunnelissa on koira! Varokaa!” Kuolopentu säpsähti ja hyppäsi aukiolle kissan perässä. Muualta alkoi virrata kissoja aukiolle. Kukaan ei ollut taistelu valmiudessa. Silloin Laikkumyrsky työntyi parantajan pesästä.
“KIELOTASSU!?” hän huusi. Kuolopentu joutui hetkeksi pysähtymään ja miettimään, mitä tekisi. Missä pennut olisivat? Miten hän pakenisi. Sitten hän päätti. Verivana saisi tyytyä yhteen kissaan. Hän syöksyi kissojen läpi ärjyen, suoraan Kielotassun niskaan.
“Petturi!” hän ulvaisi ja tarrasi kissaa niskasta.
“Sinulla olla mahdollisuus, mutta ei enään!” uros murisi ja lähti juoksemaan piikkihernetunnelia kohti.
“Kielotassu! Äkkiä, perään!” Tuhkasade, Tuuliklaanin varapäällikkö huusi. Kissat ampaisivat Kuolopennun perään. Mokomatkin! Eivät ne saa minua kiinni! Kuolopentu ajatteli ja kiristi vauhtiaan. Silloi hän tunsi, kuinka joku tömähti hänen niskaansa. Se oli vaaleankeltainen naaras, jonka turkki hohti kullan lailla. Luultavasti ryhmän johtaja. Vai miten ne kissat sanoivatkaan, päällikkö. Kuolopennun oli vaikea juosta, mutta pian hän sai näkyviinsä Pellolla kyyristelevän hahmon. Hän viskasi Kielotassun kaaressa Verivanan eteen.
“Ota! Sinä viedä se pomon luo!” Kuolopentu ulvoi. Verivanatuijotti kissaa ja murahti sen korvaan:
“Älä liiku.” Sitten uros hyppäsi kaaressa kohti Kuolopentua, kohti Kultatähteä, joka roikkui tuon selässä.
“Kultatähti! Irrota!” Kielotassu ulvoi. Kultatähti kuuli sen hieman liian myöhään ja Verivana osui häneen ilmassa. Kultatähti lensi taakse päin osuman voimasta.
“Ahaa, te katit tehdä jo tuttavuus meidän pentu. Kuolopentu.” Verivana sanoi kylmästi ja astui lähemmäs. Kissajoukko peruutti hieman sähisten.
“Viekää viesti kissajoukkojen johtaja. Me ei enää asuta omistajatalojen luona. Me muuttaa tänne. Metsä olla hyvä paikka. Minä olla Verivana. Te nähdä minut vielä. Minun johtaja olla Verikirsu. Painakaa nimi teidän mieleen.” Verivana käänsi katseensa Kultatähteen.
“Sinä olla tämän lauman johtaja? Kuollakko sinä mieluummin nyt, vai kun lauma kuolla?” Verivana haukahti.
“Minä en teidän saastaisiin hampaisiinne kuole!” Kultatähti ärisi ja nousi pystyyn.
“Minä kuolen vasta teidän jälkeenne!” hän jatkoi. Verivana irvisti vähättelevästi.
“Tule, Kuolopentu, me mennä lauman luo. Me ottaa typerä penikka mukaan.
“Kielotassu! Minä en jätä sinua taas!” Laikkumyrsky ulvoi ja hyppäsi Verivanan yli.
“Varo mitä sinä tehdä, pilkku-kissa!” Verivana ärisi.
“Kuolopentu, hommaa se pois meidän saaliin luota. Me ei tarvita sitä.” tuo jatkoi. Kuolopentu nyökkäsi varoen ja hyppäsi kohti Laikkumyrskyä. Laikkumyrsky tajusi väistää, ja hyppäsi takaisin muiden luo.
“Mitä te teette minun oppilaalleni?” hän ulvoi kauhuissaan.
“Me viedä sinun ''oppilas'' meidän lauma. Se olla meidän nyt.” Kuolopentu murahti ja nappasi Kielotassun hampaisiinsa. “Ei kannata seurata, meillä olla monta koiraa. Monta.” Verivana ärähti. Sitten koirat lähtivät juoksemaan pois. Muiden kissojen täytyi pidellä Laikkumyrskyä, ettei tämä lähtisi perään.
“Kielotassu!” kolli ulvoi oppilaansa perään.
Kuolopentu saapui kujalle ja tiputti kissan maahan. Hänen jäljessään tuli Verivana, joka kantoi kolmea pienokaista. Kaikki niistä olivat peräisin Varjoklaanista.
“Me ilmoittautua! Me ryöstää kissoja ulkopuolenlaumoista! Sisäpuolenlaumat eivät tiedä mitään, koska meillä ajatus säilyttää yllätys huomiseen!” Verivana ulvaisi.
“Hienoa...” matala murina työntyi Kielotassun korviin. Se oli varmasti niiden johtaja. Ja niinhän se olikin. Sen ääni jatkoi:
“Kristalli huolehtii pennuista. Te olla liian kokemattomia vartioita.” Verikirsu astui kujalta päivänvaloon. Kielotassu tärisi kauhusta nähdessään Verikirsun.
“Huomenna me tehdä yllätys sisäpuolenlaumoille. Me ei mennä vielä joelle asti, mutta me jäädä ensimmäisen sisäpuolenlauman rajalle. Onko teillä kysyttävää?” koirien johtaja murisi.
“Miten me mennä rajalle? Litteäkiveä vai?” pienehkö mustaruskea, pitkäkarvainen uros kysyi.
“Kyllä, Myrkky, me mennä Litteäkiveä. Se olla sopiva tie.” Verikirsu sanoi ja kääntyi Kielotassua kohti.
“Nyt te viedä vangit Kristallin luo. Hän hoitaa pennut valmiiksi huomen aamulla. Me viedä ne rajalle.” hän jatkoi. Kielotassu tunsi kauhun vyöryvän ylitseen. Hoidella? Mitä se meinasi? Tarkoittiko hän tappaa?! naaras ajatteli peloissaan.

Sulkatassu venytteli ja nousi sammalvuoteeltaan. Oppilaiden pesässä oli oikein viihtyisää, kun hän oli ollut hetken parantajanpesällä. Hän olikumminkin nähnyt outoa unta, jossa oli ollut joella. Joku oli huutanut:
“Katso kuinka iso kala!” Aivan niin kuin hän silloin Mustesydämen kanssa. Tummatassu nukkui hänen vierellään levollista unta, ja Sulkatassu päätti antaa hänen nukkua, kunnes hänen mestarinsa hänet herättäisi. Kolli asteli aamuauringon valaisemalle aukiolle. Hän näki kauempana Valkoturkin, joka kokosi aamupartiota rajalle. Sulkatassu ravasi tuon luokse, sillä hänestä olisi ihan mukavaa menä aamupartion mukaan. Sulkatassun nähdessään, Valkoturkki räpäytti hämmästyneenä silmiään.
“Mitä nyt on tekeillä Sulkatassu? Yleensä nukut niin pitkään, kun vain Mustesydän antaa!” naaras sanoi liiotellusti.
“No, minä vain heräsin, sillä en saanut enää unta. Tulisin mielelläni aamupartioon.” Sulkatassu maukui ja nuoli tassuaan hieman.
“Selvä, tottakai se sopii. Pyytäisitkö vielä Piikkihännän mukaasi? Raitatassukin on tulossa. Ja käsken Kaarnatassun teidän mukaanne.” Valkoturkki maukaisi. “Tottakai, Valkoturkki. Haen hänet heti.” Sulkatassu naukui ja suuntasi sotureiden pesälle. Päästyään sen suuaukolle, hän maukui: “Piikkihäntä? Valkoturkki käski sinut aamupartioon.” Kolli murahti hieman, mutta nousi istumaan. “Selvä, ehkä se piristää minua. Ketä muita tulee?” tuo kysyi. “Kaarnatassu, minä ja Raitatassu.” Sulkatassu sanoi. “Mutta taidan pyytää Silkkiviimankin mukaan. Vaikkei Valkoturkki sitä sanonutkaan.” tämä jatkoi. Piikkihäntä nyökkäsi. “Silkkiviima, tule tänne!” hän huikkasi pesän nurkassa peseytyvälle naaraalle. Silkkiviima nosti päätään ja katsoi kolliin kysyvästi. “Mitä nyt?” tuo kysyi. “Aamupartio.” Piikkihäntä maukaisi ja naaras tassutteli heidän luokseen. “Selvä.” tämä sanoi. Silloin Ohdakeviiksi nosti päätään. “Miksi te pidätte tuollaista meteliä?! Riista pakenee ainakin kilometrin säteeltä.” kolli nurisi. Silkkiviima näytti loukkaantuneelta ja Piikkihäntä sanoi:
“Ole sinä hiljaa, senkin hassu karvapallo. Sinunkin olisi jo aika herätä.” Ohdakeviiksi nosti harteitaan ja sulki silmänsä. Sulkatassu hiipi ulos pesästä Silkkiviima ja Piikkihäntä kintereillään. Hän ei halunnut jäädä pimeään pesään vetelehtimään. Pian he näkivätkin Kaarnatassun ja Raitatassun.
“Tuleeko tuokin?” Kaarnatassu sanoi ja mulkaisi Sulkatassua.
“Tulee.” Valkoturkki sanoi oppilaansa takaa. Kaarnatassu käännähti ympäri ja kohtasi mestarinsa tuiman katseen.
“Ja sinä, Kaarnatassu saat sitten luvan edes yrittä käyttäytyä.” Valkoturkki murahti.
“Selvä, Valkoturkki... Kyllähän minä osaan käyttäytyä! Tuo äskeinen oli vain pilaa...” Kaarnatassu maukui.
“Sinulla on melko omituinen huumorintaju.” Valkoturkki maukui kuivasti ja lähti kohti suurkiveä, jonka luona päällikön pesä sijaitsi. Sulkatassu oli haljeta vahingonilosta. Vihdoinkin joku torui Kaarnatassua tämän piikittelystä. Sulkatassu havahtui mietteistään, kun Silkkiviima huikkasi hänelle piikkihernetunnelilta: “Tulehan nyt, pöhkö karvapallo ja lakkaa haaveilemasta!” Sulkatassu juoksi hänen peräänsä hämillään.
“Mitä haistat?” Piikkihäntä kysyi oppilaaltaan Raitatassulta, kun kissat olivat saapuneet käärmekiville. Raitatassu nosti kuononsa ja veti huulensa törrölleen haistaakseen paremmin.
“Tämä on kovin outoa... Haistan koiria, vaikka kaksijalkojen polku on kaukana. Se tulee ukkospolun suunnasta... Ja... Ja myös verta... Ja tuoksu on todella tuore!” Raitatassu maukaisi kauhuissaan ja katsoi mestariinsa.
“Olet oikeassa! Minäkin haistan veren!” Piikkihäntä murisi ja kääntyi Silkkiviimaa päin.
“Koiria. Ja verta. Ne ovat luultavasti koirien ruuan jämiä. Mennään. Haudataan ne.” Silkkiviima sanoi. Sulkatassu värähti hieman, kun he lähestyivät ukkospolkua. Haju voimistui. Maassa näkyi verta ja pieniä myttyjä. Kissajoukko ei tunnistanut aluksi, mitä maassa oli, kunnes Silkkiviima henkäisi kauhuissaan:
“Kissanpentuja!”
Kissat jähmettyivät. Koirien ja veren hajujen seasta erottui selvä Varjoklaanin tuoksu.
“Koiran ovat vieneet Varjoklaanin pentuja!” Kaarnatassu henkäisi.
“Ja tuoneet ne tänne!” Raitatassu jatkoi. Yksi pieni mytty liikahti hieman.
“Se elää!” Sulkatassu maukaisi.
“Viedään ne leiriin! Nopeasti! Aurinkoturkki voi varmaan huolehtia tästä, joka jäi eloon.” Piikkihäntä sanoi.
“Jos se selviää matkasta.” Silkkiviima sanoi huolestuneesti ja nuoli pennun sotkuista turkkia pari kertaa.
“Piikkihäntä nappasi kaksi muuta myttyä maasta ja joukko kiisi metsään. Sulkatassu ei voinut olla ajattelematta, että tämä olisi varoitus. Kolli hyppi muiden perässä. Raitatassu hidasti hieman ja tuli hänen vierelleen.
“Sulkatassu... Mitä luulet, onko tämä varoitus vai pelkkää sattumaa?” tuo naukaisi.
“Varoitus.” Sulkatassu maukaisi.
Sulkatassu ei haluaisi kuulla mitä Tummatassu sanoisi tapahtuneesta. Hän ei halunnut, että Tummatassu kertoisi olevansa varma, että koirat tulisivat tännekkin viemään pentuja. Sulkatassu ei halunnut kuulla sitä. Mutta oli varmaa, että hän kuulisi sen ystävältään. Ennemin tai myöhemmin.









Luku 3.
Karmiva löytö

Tummatassu oli juuri saapumassa metsältä, kun aamupartio syöksyi hänen ohitseen leiriin. Sulkatassu pysähtyi Tummatassun viereen.
“Mitä on tapahtunut?” Tummatassu kysyi ja tipputti tuoresaaliinsa maahan. Sulkatassu sanoi:
“Kuulet siitä pian Saarnitähdeltä.” kolli nosti tuoresaaliit ja kantoi ne leiriin. Tummatassu seurasi häntä ja huomasi, kuinka aukio täyttyi kiinnostuneista kissoista. Tummatassu seurasi Silkkiviimaa ja Piikkihäntää pentutarhaan. Pentutarhassa oli hämyisää, mutta Tummatassu erotti Höyhenpilven ja Aurinkoturkin yllättyneet ilmeet.
“Aurinkoturkki, Sinun pennuistasi tehdään pian oppilaita, joten päätimme tuoda tämän sinulle.” Piikkihäntä sanoi.
“Jos vain suostut hoitamaan sitä.” hän lisäsi. Tummatassu haistoi Varjoklaanin tuoksun ja selvästi myö Aurinkoturkki haistoisen.
“Mistä te saitte tämän?” hän kysyi huolestuneena, kuin peläten, että Piikkikynsi olisi varastanut sen.
“Kuulet pian päälliköltä.” Silkkiviima sanoi ja katsoi Aurinkoturkkia.
“Se kuolee niin kuin sisaruksensa, jos et hoida sitä.” Sulkatassu maukui surullisena ovelta. Aurikoturkin silmät avautuivat ammolleen, kun hän näki kaksi veristä myttyä. Höyhenpilvi, nuorempi kuningatar murtui Aurinkoturkin vieressä ja meinasi oksentaa pesään. Höyhenpilvi nielaisi.
“Minä voin ottaa sen...” hän sanoi. Aurinkoturkki kääntyi häntä kohti.
“Höyhenpilvi... Sinulla on vielä omatkin pentusi.” kuningatar maukui.
“Minä haluan sen. Sinua tarvitaan soturina. Ja minulla on vain kaksi omaa pentua...” Höyhenpilvi maukui. Aurinkoturkilla ja Höyhenpilvellä molemmilla oli enää vain muutama oma pentu, sillä heidän pentujaan kuoli aiemmin viheryskään. Aurinkoturkki nyökkäsi lopulta.
“Ehkä se korvaa kuolleen pentusi.” hän sanoi. Höyhenpilven silmiin syttyi voimakas tahtoinen loiste.
“Sinä olet minun pentuni, Karviaispentu.” Höyhenpilvi sanoi ja nuolaisi uuden tulokkaan päätä.
“Vai, että Karviaispentu...” Piikkihäntä maukui tyytyväisenä. Sitten hän poistui Silkkiviima perässään pesästä. Tummatassu katsoi Karviaispentua. Se oli pienen ja heikon näköinen. Höyhenpilvi nosti katseensa häneen.
“Eikö hän olekin kaunis?” tuo naukaisi hiljaa ja veti omat pentunsa Karviaispennun viereen.
“On. Aivan kuin muutkin heistä.” Tummatassu maukui ja nuolaisi Höyhenpilveä korvien välistä ja poistui pesästä. Siinä samassa Savutähden ulvaisu kaikui ilmoille.
“Tulkoon kaikki oman riistansa metsästämään kykenevä Suurkivelle klaani kokoukseen!” Sen kuullessaan Tummatassu juoksi ensimmäisten joukossa Suurkivelle. Paikalle alkoi ilmestyä kissoja. Sulkatassu käveli Tummatassun luo. Tummatassu vilkaisi ystäväänsä uteliaana, mutta Sulkatassun ilme ei paljastanut mitään. Savutähti puhui uskolliselle varapäällikölleen, Valkoturkille. Pian Savutähti aloitti.
“Hyvät Myrskyklaanin jäsenet! Minulla on ikäviä uutisia. Rajaltamme ukkospolun luota löytyi kaksi kuollutta pentua, jotka ovat peräisin Varjoklaanista.” Kissojen joukosta kuului kohahduksia. Kun oli taas hiljaista, Savutähti jatkoi:
“Itse asiassa pentuja oli kolme, mutta yksi oli, ihme kyllä, hengissä. Höyhenpilvi halusi hoitaa pentua, joten se saa meilta uuden klaaninimen, sillä emme tiedä sen vanhaa nimeä. Tästä lähtien pennun nimi on Karviaispentu.” Klaanikissat olivat hiljaa. He eivät tienneet miten reagoida. Juhlistaakko uutta nimeä, vai olla hiljaa. Tummatassu katsoi hiljaisia kissoja ja päätti juhlistaa uutta pentua:
“Karviaispentu! Karviaispentu!” Pian muutkin kissat toistelivat pennun uutta nimeä. Höyhenpilvi istui pentutarhan edustalla tyytyväisyydestä hehkuen. Mutta pian Savutähden ääni kiiri taas ilman halki:
“Mutta, ei tässä vielä kaikki! Nuo kaksi pentua tuossa maassa, ovat Karviaispennun sisarukset. Heidän turkeistaan löydettiin voimakasta koiran hajua. Samoin paikalta, jossa he olivat kuolleet.” Tummatassu kavahti.
“Se on varoitus! Meidän täytyy valmistautua! Tuskin koirat huvikseen tulisivat tappamaan pentuja rajallemme!” naaras ulvoi yli kissojen äänten. Tummatassu näki Sulkatassun ilmeestä, että tämä oli arvannut ystävänsä sanovan noin. Mutta nyt Savutähti joutui hillitsemään kissa joukkoa.
“Kuulkaa! Minä nimitän nyt kolme uutta oppilasta!” Aurikoturkinpennut juoksivat lähemmäs Suurkiveä. Savutähti hyppäsi alas Suurkiveltä.
“Unikkopentu!” hän ilmoitti.
“Lupaatko yrittää ymmärtää ja oppia esi-isiemme jalot lait ja noudattaa niitä?” Savutähti kysyi juhlallisella äänellä.
“Lupaan!” Unikkopentu naukaisi värisevällä jännittyneellä äänellä.
“Tähtiklaani, kääntäkää katseenne tähän pentuun, jotta voitte hyväksyä valintani ja luovuttaa hänelle uuden nimen. Tästälähtien sinut, Unikkopentu, tunnetaan Unikkotassuna. Mestariksesi tulee äitisi, joka tuli juuri takaisin sotureiden joukkoon.” Savutähti lausui. Aurinkoturkki käveli kissojen eteen ja laski päänsä Unikkotassun päälaelle. Unikkotassu nuolaisi perinteen mukaisesti uuden mestarinsa lapaa.
“Toivon, että välität Unikkotassulle sitkeytesi ja taistelutahtosi.” Savutähti maukaisi. Aurinkoturkki nyökkäsi ja johdatti Unikkotassun muiden kissojen seuraan.
“Unikkotassu! Unikkotassu!” kissat juhlivat uutta oppilasta. Savutähti kutsui seuraavaksi paikalle Sumupennun. Tummatassu kuunteli juhlallisuuksia ylpeänä. Hänestä Sumupentu oli ihanteellinen oppilaaksi, reipas, tottelevainen ja vielä kaiken lisäksi innokas. Savutähti nimeää Sumupennun Sumutassuksi.
“Mestariksesi nimitän taitavan soturin, Silkkiviiman. Silkkiviima, toivon, että välität tälle oppilaalle taitosi ja kärsivällisyytesi.” Savutähti maukui ja katsoi Silkkiviimaa.
“Tottakai.” Silkkiviima kehräsi ja meni koskettamaan uuden oppilaansa päälakea. Klaanilaiset juhlivat häntäkin, toistelemalla Sumutassun nimeä. Tummatassu juoksee Sulkatassun kanssa ensimmäisten joukossa tapaamaan uutta oppilasta. Tummatassu katseli, kuinka Savutähti vielä kerran toisti samat sanat, tällä kertaa Minttupennulle, josta tuli Minttutassu. Minttutassu sai mestarikseen Sammalkuonon, joka oli kouluttanut kaikista oppilaistaan taitavia sotureita. Kuten Mustesydämestä ja Piikkihännästä. Kun kissat ovat juhlineet uusia oppilaita, Savutähti julisti vielä toisen asian:
“Me saamme tänään vielä kaksi uutta soturia.” Oppilaat katsovat toisiinsa kysyvästi.
“Kaarnatassu” Savutähti ilmoittaa:
“Olet palvellut klaaniasi uskollisesti ja sinut on aika nimittää soturiksi. Lupaatko palvella klaaniasi joka tilanteessa, jopa henkesi uhalla?” kysyy.
“Lupaan” Kaarnatassu maukui juhlallisesti. “Tähtiklaani kääntäköön katseensa tähän oppilaaseen, joka on ahkerasti opetellut ja noudattanut jaloja lakejanne, jotta voitte hyväksyä päätökseni ja luovuttaa hänelle uuden nimen. Tästä lähtien sinut, Kaarnatassu, tunnetaan Kaarnaturkkina.” Savutähti naukui tuoreelle soturille.
“Perinteiden mukaan, sinun on valvottava ensi yö vartiossa, etkä saa puhua ennen auringonnousua.” Kaaranaturkki nyökkäsi ja nuolaisi ensin Savutähden ja sitten mestarinsa Valkoturkin lapaa.
“Kaarnaturkki! Kaarnaturkki!” Tummatassu huusi ensimmäisten joukossa, mutta huomasi sitten Sulkatassun apean tuijotuksen. Tummatassu ei ehtinyt kysyä mitään, kun Savutähti julisti toisen soturin.
“Raitatassu.” hän julisti. “Olet palvellut klaaniasi uskollisesti ja sinut on aika nimittää soturiksi. Lupaatko palvella klaaniasi joka tilanteessa, jopa henkesi uhalla?” kolli jatkoi.
“Lupaan!” Raitatassu kajautti ilmoille vahvan ja itsevarman maukaisun. “Tähtiklaani kääntäköön katseensa tähän oppilaaseen, joka on ahkerasti opetellut ja noudattanut jaloja lakejanne, jotta voitte hyväksyä päätökseni ja luovuttaa hänelle uuden nimen. Tästä lähtien sinut, Raitatassu, tunnetaan Raitamyrskynä.” Savutähti naukaisi ja jatkoi:
“Perinteiden mukaan, sinun on valvottava ensi yö vartiossa, etkä saa puhua ennen auringonnousua. Ymmärrätkö?” Raitamyrsky nyökkäsi ja nuolaisi Savutähden lapaa.
“Raitamyrsky! Raitamyrsky!” kaikki ihailivat uuden soturin nimeä.
Pian tuli hämärää. Sulkatassu katseli, kuinka Raitamyrsky ja Kaarnaturkki asettuivat vartioon. Veri kohisi Sulkatassun korvissa. Tuo lapsellinen karvapallo sai soturi nimen! Ja luultavasti vain, koska Savutähti tarvitsee sotureita koirien varalle! kolli ajatteli. Silloin Sulkatassu näki jotain, joka todella sai hänen verensä kiehumaan. Tummatassu kävi toivottamassa heille ''hyvää yötä!'' HEILLE! Sulkatassu ei tiennyt mikä häntä vaivasi. Hän oli yht äkkiä alkanut vihata Kaarnaturkkia. Miksi? Ei hän ollut tuota aiemmin huomannutkaan. Kaarnaturkki oli häntä muutaman kuun vanhempi, joten he eivät kovinkaan usein olleet samaan aikaan koulutuksessa. Eivätkä koskaan olleet metsästäneet yhdessä. Vain partioineet ja asuneet samassa pesässä. Oppilaidenpesässä. Mutta oliko pentuaikoina tapahtunut jotain, joka sai hänet kavahtamaan soturia? Sulkatassu yritti muistella, mutta kun huomasi Tummatassun tulevan, hän meni sammalvuoteelleen ja sulki silmänsä, kuin olisi jo nukkunut pitkään.
“Älä viitsi.” Tummatassu kuiskasi tuon korvaan. Sulkatassu avasi silmänsä.
“Minä kyllä tiedän nukutko vai et.” Tummatassu maukaisi ja nuolaisi ystävänsä lapaa.
“Sanoin uusille sotureillemme vain hyvää yötä. Mutta he eivät rikkoneen hiljaisuusvalaansa” naaras kuiskasi ja meni omalle sammalalustalleen. Sulkatassu ei sanonut mitään, kunnes hän kysyi:
“Mitä minulle tapahtui, kun olin pentu?”
“Miten niin?” Tummatassu maukui silmät pimeässä kiiluen. Sulkatassu vilkaisi ympärilleen ja varmisti, että muut oppilaat nukkuisivat sikeästi.
“Kaarnaturkkiin liittyen.” hän kuiskasi.
“Jotain, joka saa minut välttelemään häntä. Tai...” kolli hiljeni hetkeksi ja lopulta jatkoi: “...tai vihaamaan häntä...” Hiljaisuus laskeutui raskaana oppilaidenpesän ylle. Tummatassu sulki silmänsä. Hän pudisti päätään.
“En usko, etttä monikaan kokemuksistasi liittyi häneen... Luulen... Luulen, että on yksi. Mutta en ollut paikan päällä... E-en osaa sanoa.” naaras kuiskasi, avasi silmänsä ja katsoi jonnekkin tyhjyyteen, ikään kuin yrittäisi muistaa jotain kaukaista. Hyvin kaukaista.
“Tai... Kyllä minä olin paikalla...” Tummatassu kuiskasi.
“Mutta älä kysy minulta. En ole oikea kertomaan sitä.” tuo jatkoi ja käpertyi kerälle. Sulki silmänsä. Sulkatassu tiesi, ettei olisi oikein udella häneltä mitään. Kun hän nyt tarkemmin ajatteli, hän ei muistanut mitään pentuajoistaan. Ei muuta kuin hetken, kun hänet nimitettiin oppilaaksi. Ja siitä ei ollut kovin kauan. Mitä hän oli tehnyt? Tai mitä hänelle oli tehty? Kukaan ei koskaan puhunut siitä. Mitä häneltä salattiin? Sulkatassu sulki silmänsä ja vaipui sekaisin ajatuksin uneen.
Sulkatassu tiesi näkevänsä unta. Hän käveli Mustesydämen kanssa joella. Sulkatassu näki vedessä kalan. Todella ison kalan. Kissan kokoisen. Tai sitten hän oli todella pieni. Unessa kala ei ollut Jokiklaanin soturi, jota hän luuli kalaksi. Se oli kala. Mustesydän oli yht äkkiä kadonnut hänen viereltään. Nyt siinä seisoi Tummatassu. Ei... Se oli Tummapentu. Ja Sulkatassu oli unessa pentu.
“Onpa iso kala!” Tummapentu huudahti.
“Niin” Sulkapentu maukui. Silloin joku ilmestyi heidän taaksensa. Se oli Mustesydän.
“Hei, te ette saa poistua leiristä ilman lupaa!” kolli moitti. Juuri, kun Mustesydän oli ottanut Tummapennun hampaisiinsa, joku astui hänen takaansa. Unikuva oli epäselvä ja jotenkin epärealistinen. Sulkapentu, tai siis tassu, ei saanut selvää tulijasta, mutta hän aavisti, että se olisi Kaarnapentu. Hän tahtoi nähdä tilanteen, jossa alkoi vihata Kaarnaturkkia. Mutta uni ei näyttänyt sitä. Se himmeni olemattomiin. Kunnes siitä oli jäljellä vain muisti kuva. Silloin Tummatassu tökki Sulkatassun hereille ja kadotti viimeisetkin unen rippeet nuoresta kollista.
“Me olimme joella.” Sulkatassu sanoi heti avattuaan silmänsä.
“Mitä?” Tummatassu maukaisi.
“Minä olen varma. Sinä, minä, Mustesydän ja Kaarnapentu. Sano, että tuo on totta.” kolli maukui. Tummatassu oli avaamaisillaan suutaan, kun Kaarnaturkki ilmestyi suuaukolle virnuilemaan.
“Mitä sinä höpötät?” hän maukaisi ja hymyili leveästi.
“Tummatassu tuli vain hakemaan sinut aurinkohuipun metsästyspartioon!” kolli maukaisi.
“A-aurinkohuipun?” Sulkatassu naukaisi hädissään. Hän oli nukkunut yli koulutuksen!
“Kaarnaturkki! Käyttäydyt kuin mikäkin hiirenaivo!” Tummatassu maukaisi kiivaasti ja hätisti nuoren soturin oppilaidenpesältä.
“Sulkatassu, ei vielä ole aurinkohuipun hetki. Ole huoleti. Koulutukset alkavat vasta kohta.” Tummatassu maukaisi. Naaras nousi.
“Mutta luulen, että sinun pitää puhua Vadelmalehdelle ennen kuin menet sinne.” tuo jatkoi.
“Miksi?” Sulkatassu kysyi.
“Hän tietää pentuajoistasi. Ja Mustesydän...” Tummatassu sanoi.
“Kyllä sinäkin tiedät!” Sulkatassu naukaisi.
“Anteeksi... En halua yleensä puhua siitä.” Tummatassu maukui ja poistui oppilaiden pesästä. Sulkatassu tuijotti ystävänsä perään. Miksi Tummatassu ei halua puhua siitä? Eikö hän halunnut puhua pahaa Kaarnaturkista? Tai minusta? kolli mietti ja nousi makuupaikaltaan. Hän päätti suunnata ensiksi Vadelmalehden pesälle.
Ensiksi Sulkatassu näki Tiukumarjan, joka järjesteli yrttejä parantajanpesässä.
“Missä Vadelmalehti on?” kolli kysyi. Tiukumarja vittasi hännällään pesän perälle ja Sulkatassu asteli syvemmälle pesään.
“Vadelmalehti?” tuo maukaisi hiljaa. Pesän takaosaan syttyi kaksi kirkasta silmää, jotka kimmelsivät pimeässä.
“Niin, Sulkatassu? Mikä saa sinut saapumaan luoksemme?” parantajan ääni kaikui pesässä, joka tuntui kasvaneen valtavaksi, pimeäksi onkaloksi.
“Teidän luoksenne?” Sulkatassu maukaisi hämillään ja jatkoi:
“Ei tämä koske Tiukumarjaa...” Parantajan silmät sukeutuivat.
“En puhunut Tiukumarjasta. Hän ei kuule meitä.” naaras maukui ja kun tuon silmät aukenivat, myös hänen ympärillään syttyi kiiluvia silmäpareja. Sulkatassu säikähti ja painautui kohti pesän suuaukkoa, mutta se oli kadonnut. Hän ei ollut Vadelmalehden pesässä. Hän ei ollut parantajan kanssa kaksin.
“Sinä tulit kaivelemaan menneisyyttä... Haluatko todella kajota siihen? Haluatko nähdä sen, minkä minä sain sinulta pois, jotta sinusta tulisi myöhemmin soturi? Ja että noudattaisit soturilakia? Haluatko todella tietää, mitä unissasi tapahtuu?” Vadelmalehti maukui. Tuon ääni kiiri luolassa, ja siihen liittyi kissojen kuoro Vadelmalehden takana.
“Haluatko, Sulkatassu? Haluatko?” ne kuiskivat. Kuiskaukset muuttuivat yhä kovemmiksi, kunnes kissat ulvoivat hänelle täyttä kurkkua.
“Eiii! Lopettakaa! Minä haluan! Todella!” Sulkatassu vaikeroi, ja ulvonta loppui kuin seinään.
“Hyvä on, Sulkatassu. Minä vain voin sen sinulle näyttää. Astu lähemmäs.” parantaja maukui. Kun Sulkatassu epäröi, parantaja ulvaisi uhkaavasti:
“Lähemmäs!” Sulkatassu astui parantajan eteen säikähtäneenä. Aina niin kiltti ja ystävällinen parantaja oli muuttunut joksikin Sulkatassun painajaisten hahmoksi, joksikin salaperäiseksi ja karmivaksi. Kun Sulkatassu oli aivan parantajan edessä, naaras maukaisi pehmeästi:
“Syö tämä. Se johdattaa sinut takaisin aikaan, josta et muistanut mitään, ennen kuin vähän aikaa sitten. Kokemuksesi joella palautti muistoja pintaan. Jokin, mitä olemme yrittäneet salata...” Parantaja ojensi Sulkatassulle käärön, jossa oli outoja yrttejä. Sulkatassu katsoi sitä pitkään, mutta nosti lopulta katseensa.
“Onko Tähtiklaani kanssani?!” hän ulvaisi luolaan.
“On” kissat luolassa maukuivat.
“Mene. Sinun on jo aika.” ne jatkoivat. Sulkatassu nosti käärös suuhunsa ja puraistuaan kerran, hän vajosi maahan ja jäi siihen.
“Matkatkoon Tähtiklaanin voima matkassasi, jotta kestät näkemäsi.” kolli kuuli parantajan äänen sanovan, ennen kuin vaipui pimeyteen. Ja mikä häntä siellä odottaisi?
Sulkatassu havahtui, kun ääni hänen lähellään huudahti:
“Onpa iso kala!” Sulkatassu avasi silmänsä ja katsoi kahta pentua.
“Niin” Sulkapentu vastasi. Minä ja Tummapentu... Sulkatassu ajatteli. Sulkatassu tiesi, tulleensa pentuaikoihinsa. Silloin Sulkatassu huomasi jonkun lähestyvän kahta pentua ja viilettävän suoraan hänen ohitseen joelle. Se oli Mustesydän, jonka perässä viiletti vieraan näköinen pentu.
“Hei! Ette saa poistua leiristä ilman lupaa!” soturi maukaisi ja nosti Tummapennun hampaisiinsa. Mitä ihmettä? Kuka tuo pentu on? Miksi en tunnista sitä? Sulkatassu mietti. Pentu näytti todella tutulta. Ja Sulkatassu hätkähti, kun Mustesydän kutsui tuota nimeltä:
“Viivapentu, johdata Sulkapentu leiriin.” Sulkatassu tuijotti, kuinka tuo
''Viivapentu'' lähestyi häntä, tai siis Sulkapentua, joka sähisi lähestyvälle kollille.
“Osaan kyllä kävellä ilman, että vedät minua niskanahasta!” Viivapentu kohautti lapojaan ja marssi Sulkapennun luo.
“Sinusta ei kyllä tehdä oppilasta vielä pitkään aikaan, kun olet noin lapsellinen! Minä sentään noudatan soturilakia!” kolli maukui vahingon iloisesti.
“Sinä kantelit!” Sulkapentu ulvoi.
“No, no, lopettakaa jo pikku pedot!” Mustesydän maukaisi ja laski Tummapennun suustaan, jotta voisi napata mieluummin Sulkapennun.
“Petturi!” Sulkapentu murisi päin Viivapennun naamaa.
“Sulkapentu...” Mustesydän maukaisi tyydyttelevästi.
“Hän teki oikein, kun kertoi.” soturi jatkoi.
“Niinpä! Minusta tulee kunnon soturi, toisin kuin eräästä!” Viivapentu maukui ja ärsytti Sulkapentua.
“Graahh! Minä sinulle kunnolliset soturit näytän!” Sulkapentu karjaisi ja pörhisti turkkinsa kaksin kertaiseksi. Viivapentu vingahti levottomasti ja perääntyi hieman. Mutta ei ehtinyt väistää Sulkapennun hyökkäystä ja molemmat pennut humahtivat joen aaltoihin.
“Viivapentu! EI!” Mäen laelta kuului huuto.
“Mustesydän, pelasta Viivapentu!” nuori kolli jatkoi. Se oli Kaarnapentu. Sulkatassu katsoi pentuajansa näkymää kauhuissaan. Kuka oli Viivapentu? kolli ajatteli. Sivu silmällä Sulkkatassu näki, kuinka Mustesydän hyppäsi kuohuviin aaltoihin. Soturi roikotti jotain suussaan. Minua... Sulkatassu ajatteli. Hänen silmänsä muuttuivat sumeiksi surusta. Hän pelastui. Mutta Viivapentua ei näkynyt.
“Ei... E-ei!” Tummapentu voihkaisi.
“Vi-viivapentu!” naaras maukaisi ja tuijotti Sulkapentua, joka yski jokivettä rantatörmällä.
“Sinä tapoit parhaanystäväni!” Kaarnapentu ulvoi ja jatkoi:
“O-oman veljesi!” Silloin Sulkatassun sydän jätti muutaman lyönnin välistä. Minun veljeni. Minun veljeni... Ja hän muisti. Viivapentu, hänen veljensä, oli hukkunut typerän kiistan takia. Sulkapentu nousi seisomaan ja katsoi hetken jokeen.
“Minä tapoin hänet! Minä... Minä olen nyt oikea soturi!” pentu huusi.
“Ei...” Mustesydän sanoi.
“Kaukana siitä. Sinun on unohdettava tuo ajatustapa. Vadelmalehti auttaa siinä.”
“Mitä?! Unohdettava, että tapoin tuon kiusankappaleen? Ei ikinä!” Sulkapentu ulvoi ja Sulkatassu kauhistui. Tuollainenko minä sisimmiltäni aina olen ollut? kolli ajatteli kauhuissaan. Maisema hänen ympärillään alkoi hiljalleen sumentua, mutta Sulkatassu kuuli Sulkapennun ulvovan:
“Ja usko pois tapan myös sinut, Kaarnapentu! Olet aina kannellut minusta!” Kaaranapentu raapaisi vastalauseeksi Sulkapennun kuonoa, ja uni kuva alkoi olla todella epäselvä.
“Se... Ei tule onnistumaan...” Kaarnapennun ääni kaikui Sulkatassun sisällä. Viimeinen ajatus unen kadotessa oli, että hän oli tappanut veljensä. Ja ollut ylpeä siitä.











Luku 4.
Viivapentu?


Tummatassu istu parantajan vierellä. Naaras tuijotti Sulkatassua ja värisi hieman.
“Hän saattaa olla sokissa herätessään.” Vadelmalehti naukui rauhallisesti. Juuri silloin Sulkatassu pomppasi pystyyn karvat joka puolella törröttäen. Tummatassu tuijotti ystävänsä epäuskoisiin ja surun täyttämiin silmiin.
“O-onko jokin hätänä?” naaras maukaisi hiljaa.
“Vai onko jokin hätänä?!” Sulkatassu ulvaisi, niin, että Tummatassun joka ikinen karva nousi pystyyn.
“Ku-kuinka saatoit salata sen minulta? Kuinka vain voit olla luonani, kuin mitään ei olisi tapahtunut?!” kolli vaikeroi. Tummatassu heilautti korviaan. Kohta naaras maukkui:
“Mi... Minä olin ystäväsi...”
“Niin, olit! Mutta ei sinun olisi tarvinnut olla kanssani enää sen jälkeen! Minä... Minä olen tappaja! Uhkasin tappaa Kaarnapennun, heti tapettua veljeni! Olin ylpeä tapettuani Viivapennun!” Sulkatassu ulisi ja laskeutui maahan ja jäi makuulle. Tummatassu nuolaisi ystäväänsä korvien välistä.
“Hei... Ä-älä nyt...” oppilas maukui kollille ja astui kauemmas.
“Minä menen jo.” naaras maukaisi ja astui pesästä ulos. Tummatassu pysähtyi pesän suuaukolle ja jäi kuuntelemaan.
“Palasithan sinä jo matkaltasi.” Vadelmalehden pehmeä ääni maukui.
“Olet nukkunut pitkään.” parantaja jatkoi.
“Miksi sinä teit niin minulle?” Sulkatassun katkera ääni kaikui pesässä. Tummatassu kurkisti sisään, mutta näki vain kymmenien silmien loistavan pimeässä.
“Mi-mitä sinä nyt aiot?” Sulkatassu maukaisi, huomattuaan olevansa Tähtiklaanin sotureiden silmäparien ympäröimänä.
“Sulkatassu... Sinun veljesi on täällä.” Vadelmalehti maukui ja siirtyi mustaraidallisen kollin edestä. Se oli Viivapentu. Tummatassu näki, kuinka Sulkatassu jännittyi. Silloin Viivapentu rupesi puhumaan.
“Älä pelkää. En tee sinulle mitään.” puhuessaan Viivapentu ei katsonut veljeensä. Kolli katsoi suoraan Tummatassun silmiin. Pian kaikki luolassa tuijottivat naarasta. Paitsi Vadelmalehti.
“Istu alas.” naaras maukui. Tummatassu totteli ja istahti kuuliaisesti maahan. Sulkatassu katsoi Tummatassun ohi pesän suuaukolle. Tummatassu vain istui, eikä uskaltanut katsoa suuntaan, jota Sulkatassu tuijotti.
“Niin, Sulkatassu.” Vadelmalehti naukui.
“Se on klaaniamme uhkaava lauma. Tappolauma. Sinun voimastasi ja taidoistasi on hyötyä taistelussa, johon joudumme pian kokoontumisen jälkeen. Mutta yksin siitä ei ole hyötyä. Niimpä veljesi on luvannut antaa sinulle hengen lisää.” parantaja maukui pehmeästi. Tummatassu näki, kuinka Sulkatassun silmät suurenivat hämmästyksestä.
“Taistelemmeko me noita vastaan?!” kolli ulvaisi. Tummatassu ei uskaltant katsoa taakseen. Hänen ei kuulunut olla täällä! Hänen ei kuulunut nähdä tätä, minkä jo näki. Sulkatassu saisi toisen hengen. Hänellä olisi kaksi henkeä! Tummatassu haukkoi henkeään.
Sulkatassu tuijotti Tummatassun takana seisovia koiria. Suuria ja rotevia, ei epäilystäkään, etteivätkö ne saisi yhdellä puraisulla hänen molempia henkiään. Hetkinen... Molempia? Hän sai toisen hengen?!
“Viivapentu... Miksi teet tämän? Miksi annat minulle henkesi? Minähän vein sen sinulta jo pentuna, joella!” Sulkatassu maukaisi ja astui Viivapennun luo ja nuolaisi tuon korvaa.
“Älä anna sitä pois toistamiseen.” kolli naukaisi. Viivatassu katsoi Sulkatassua silmiin.
“Sinä saat sen. Sinä tulet tarvitsemaan sitä.” raidallinen kolli maukui ja jatkoi:
“Minä luovutan sinulle hengen, jolla saat voimiesi lisäksi arviointikykyä, armoa ja kärsivällisyyttä. Niillä pääset vielä pitkälle.” Viivapentu laski kuononsa Sulkatassun otsalle. Sulkatassu tunsi voimakasta kipua ja kaatui maahan.
“Pi-pitääkö klaanipäällikkön kestää tuo kahdeksan kertaa...” Sulkatassu maukui hiljaa.
“Kaikki henget tuntuvat erilaisilta, Sulkatassu.” Viivapentu maukui ja oli siinä samassa poissa. Ja niin oli kaikki muukin epänormaali. Parantajan pesässä oli vain Sulkatassu, kauhistuneen näköinen Tummatassu ja Vadelmalehti.
“Menehän nyt. Sait tietää mitä halusit.” parantaja maukui. Sulkatassu nousi ja käveli Tummatassun vierelle.
“Mennään.” kolli kuiskasi kömpelösti.
Pesän ulkopuolella Tummatassu katsoi Sulkatassuun pelokkaasti.
“Mitä ne olivat? Mitä sinä näit takanani?” naaras maukui. Hänen ystävänsä kääntyi hitaasti.
“Minä en tiedä saanko kertoa. Edes sinulle.” Tummatassu käänsi katseensa surkeana pois.
“Tiedän. En olisi saanut nähdä, kun sait toisen...” naaras ei ehtinyt sanoa enempää, kun Sulkatassu läpsäisi hänen korviaan.
“Hyshh! En halua, että kukaan saa tietää siitä!” Sulkatassu maukui kiivaasti ja pälyili ympärilleen.
“Niin mistä, Sulkatassu?” Savutähti maukui koleasti hänen takaansa. Sulkatassun jokaikinen karva nousi pystyyn. Kolli näki kuinka Kaarnaturkki katseli heitä kiinnostuneena tapauksesta. Sulkatassu huomasi, kuinka Tummatassu vaivautui tilanteesta.
“Savutähti... Voimmeko puhua kahdestaan hetken?” Sulkatassu maukaisi. Savutähti näytti mietteliäältä.
“Voimme.” päällikkö maukui lopulta ja kääntyi pesälleen. Sulkatassu pujahti Savutähden perässä hämyiseen pesään.
“Mitä sanottavaa sinulla on?” harmaaraidallinen kolli maukaisi hiljaa. Sulkatassu nielaisi ja kumarsi päällikölleen.
“Näin mitä minä tein pentuna. Vadelmalehti näytti sen minulle.” Sulkatassu maukui värisevällä haavoittuvaisella äänellä. Myrskyklaanin päällikön ilme ei paljastanut mitään, mitä tuo ajatteli.
“Jatka.” kolli murahti.
“Parantajan pesä oli täynnä Tähtiklaanin kissoja... Niiden joukossa minun veljeni, Viivapentu.” Sulkatassu maukui ja katsoi päällikkönsä silmiin.
“Hän näytti minulle vihollisemme. Ja antoi... Hä-hän antoi minulle toisenkin elämän.” kolli maukaisi. Oli pitkään hiljaista.
“Antoi toisen elämän?” päällikkö maukui kysyvästi. Sulkatassu nyökkäsi ja Savutähden silmiin syttyi hetkeksi levottomuuden pilkahdus, mutta se sammui nopeasti.
“Ketkä ovat vihollisemme?” päällikkö maukui niin hiljaa, ettei Sulkatassu meinannut kuulla tuon ääntä.
“Ne ovat suuria ja vahvojen näköisiä. Vadelmalehti kutsui sitä Tappolaumaksi.” Sulkatassu sanoi.
“Lauma? Ei yksikään klaaneistamme?” Savutähti maukaisi hermostuneena.
“Ne olivat koiria, Savutähti, koiria.” Sulkatassu maukaisi hiljaa. Savutähti ponkaisi ylös.
“Sulkatassu, sinusta tulee minun oppilaani. Unohda Mustesydän. Minä opetan sinua.” kolli maukui kiivaasti.
“Mitä?!” Sulkatassu maukui ällistyneenä.
“Sinun molemmat elämäsi tulevat meille tarpeen. Ja sinusta tulee minun oppilaani. Ja pian soturi.” Savutähti maukaisi. Sulkatassu nyökkäsi varovasti ja astui ulos pesästä. Mitä tämä oli olevinaan? Hänestä Savutähden oppilas?
Sulkatassu kohtasi ulkona Tummatassun katseen.
“Minusta tulee Savutähden oppilas.” kolli maukaisi ja näki kuinka Tummatassun silmät suurenivat ällistyksestä. Naaras avasi suunsa, mutta Kaarnaturkki ehti ensin:
“Jaa, ai siksi, että hän haluaa varmistaa, että sinä pysyt kurissa?” kolli härnäsi. Sulkatassu käänsi katseensa Kaarnaturkin ivallisiin ja samalla katkeriin silmiin. Päällikön oppilaaksi pääseminen oli nimittäin suuri kunnia.
“Ei”. Sulkatassu maukaisi.
“Se liittyy klaanin tulevaisuuden turvaamiseen” kolli sähähti. Kaarnaturkki katseli Sulkatassua hetken ja loikki sitten hänen luotaan tuoresaaliskasalle. Tummatassu katsoi Kaarnaturkin perään.
“Taidan mennä hakemaan ruokaa...” naaras maukui ja jätti Sulkatassun yksin. Sulkatassullakin oli kova nälkä, mutta hän päätti ensin metsästää klaanille jotain.
Kun Sulkatassu palasi, hänellä oli mukanaan päästäinen ja kaksi lintua. Kolli etsi katseellaan Tummatassua. Sulkatassu pudotti saaliinsa tuoresaaliskasaan. Silloin hän huomasi Tummatassun ja Kaarnaturkin hieman kauempana muiden klaanilaisten seurassa vaihtamassa kieliä. Sulkatassu tuijotti Heitä pitkään tyrmistyneenä. Ovatko he olleet jo pitkäänkin noin hyviä ystäviä? Sulkatassu ajattteli kauhuissaan. Silloin Tummatassu nosti katseensa ja katsoi häneen hämmentyneen näköisenä. Silloin Sulkatassulla ei ollut enää nälkä. Kolli kääntyi kannoillaan ja juoksi ulos leiristä. Kolli kuuli, kuinka Tummatassu ulvaisi hänen nimensä. Mutta Sulkatassu ei välittänyt. Hänen päässään ulvoi vain hänen oma hämmennyksensä, joka halusi välttämättä päästä ulos. Sulkatassu pysähtyi vetämään henkeä suurelle sammaleen peittämälle kivelle. Silloin kolli näki jotain odottamatonta. Sulkatassu tuijotti kiven lähellä hiipivää valkoista koiraa, jolla oli harmaita raitoja. Kolli rääkäisi ja hyökkäsi empimättä koiran kimppuun. Hänellä ei ollut enää mitään hävittävää.
Kuolopentu ulvisi yllättyneenä. Joku oli käynyt häneen kiinni. Koira pyörähti selälleen, niin, että hänen kimppuunsa hyökännyt kissa jäi puristuksiin hänen alleen. Kuolopentu hyppäsi jaloilleen ja katsoi maahan jäänyttä kissaa. Se oli pienempi, kuin täysikasvuinen, mutta lihaksikas ja hyväkuntoinen.
“Sinä tehdä virhe, jos yrittää estää minua.” Kuolopentu haukahti.
“Ja sinä teet virheen, jos luulet voivasi viedä pentuja klaanistani.” kissa murisi uhkaavasti. Yhtäkkiä tuo hyppäsi Kuolopennun kimppuun ja raapi koiran kuonoa. Kuolopentu ulvaisi ja iski hampaansa kissan vatsaan. Uros heitti kissan kauemmas, mihen se jäi retkottamaan ja lähti itse juoksuun. Kuolopentu ei halunnut uhrata henkeään turhasta. Koira katsoi kauemmas metsään, missä Verivana häntä odotti.
“Sinä ei tuoda pentuja?!” Verivana ulvaisi.
“Mitä sinä oikein ajatteli? Verikirsu tappaa minut!” uros murisi. Kuolopentu laski päänsä alas nöyränä.
“Minulla vaikeuksia...” tämä änkytti. Verivana katsoi tuota pitkään.
“Tule mukaan. Me mennä lauman luo. Ja Verikirsu päättää mitä sinulle tapahtua.” uros haukahti lopulta. Kuolopentu värähti. Uros tajusi, että saattaisi kuolla hyvinkin pian. Mikäli hänen johtajansa niin päättäisi.
Tummatassu juoksi leiristä.
“Sulkatassu!” naaras ulvoi harmissaan. Mihin se kolli oli voinut kadota? Yht äkkiä Tummatassu kuuli voihkaisun läheisen kiven juuresta.
“Su-sulkatassu?” naaras maukui hiljaa. Tummatassu hyppäsi kiven luokse ja pysähtyi niille sijoilleen. Sulkatassu makasi vereen tahriutuneena kiven juuressa. Kollin häntä vavahteli välillä. Sulkatassun vatsassa oli ammottava haava. Menettikö hän toisen elämänsä?! Tummatassu kauhistui ja tarttui kollin niskanahkaan ja yritti raahata tuota kohti leiriä. Sulkatassu ulvaisi tuskasta ja käänsi lasittuneet silmänsä Tummatassuun.
“Ei... Ei... Sinä et voi olla tosissasi...” kolli naukui. Tummatassu tuijotti tuota hievahtamatta. Sitten naaras maukui:
“Odota... Haen Mustesydämen...”
“Ei!” Sulkatassu ulvaisi.
“Jätä minut tänne... Minä... Minä en tahdo, että sinä autat minua.” kolli kuiskasi. Tummatassu kauhistui.
“Mitä?! Minä... Minä haen Savutähden.” naaras naukaisi päättäväisesti ja säntäsi juoksuun.
Sulkatassu makasi kiven juuressa. Kolli tuijotti puitten latvoja. Tuo kuunteli lähestyviä askeleita.
“Sulkatassu!” Savutähti huusi kauempaa.
“Vastaa minulle, oletko hengissä!” päällikkö ulvoi jo matkojen päästä. Mutta Sulkatassu ei vastannut. Kolli nousi kivun saattelemana pystyyn ja käveli kiven takaa.
“Sulkatassu, mitä tapahtui?” Savutähti maukaisi, mutta kolli vain käveli heidän ohitseen kohti leiriä. Tummatassu ja Savutähti katsoivat sanattomina, kun Sulkatassu raahusti eteen päin. Tummatassun kurkusta kirposi kuitenkin kauhistunut ulvaisu, kun Sulkatassu lyyhistyi maahan, juuri ennen piikkihernetunnelia.
Sulkatassun korvissa soi. Kolli ei enää kuullut Tummatassua. Tuon päässä pyöri. Tältäkö kuoleminen tuntuu? Sulkatassu ajatteli. Kollin päässä karjui raivoisa koiralauma, joka lähestyi häntä vääjäämättä. Sulkatassun päässä muodostui kuvien sarja, yhdessä oli vanha naaras kissa, joka sähisi raivoisasti taistellessaan suurta tummaa koiraa vastaan. Toisessa sen sijaan oli hän itse Savutähden vierellä. Kuin yhteisestä merkistä, he hyppäsivät vuolaasti virtaavaan jokeen. Kolmas unikuva oli sekava. Siinä Kaarnaturkkia riepotteli se koira, jonka Sulkatassu oli nähnyt. Sulkatassu näki jonkun hyppäävän koiraa kohti, mutta sitten unikuva keskeytyi, katosi ja oli poissa. Sulkatassu pomppasi pystyyn jokainen karva törröttäen eri suuntaan.
“Hei taas, Sulkatassu.” Vadelmalehden pehmeä ääni maukui.
“Saitko viestin Tähtiklaanilta?” naaras maukui katsellen säikkyä oppilasta. Tuo ei odottanut vastausta vaan kysyi vakavana:
“Menetitkö toisen elämistäsi saman tien?” Sulkatassu tuijotti Vadelmalehteä hetken ja käänsi katseensa yllättyneen näköiseen Tiukumarjaan.
“E-en menettänyt.” kolli maukaisi. Siinä samassa Tiukumarja ulvaisi:
“Onko hänellä kaksi elämää?!” Vadelmalehti katsoi tiukasti oppilaaseensa. Lopulta parantaja nyökkäsi tuolle. Tiukumarja katsoi epävarmasti Sulkatassuun, mutta kääntyi nopeasti järjestelemään yrttejä. Sulkatassu kuuli, kuinka joku rapisteli parantajan pesän saniaistunnelissa. Samalla kolli toivoi, ettei se olisi Tummatassu. Silloin Savutähden pää työntyi tunnelista.
“Onko hän kunnossa?” päällikkö maukui hiljaa. Vadelmalehti käänsi katseensa Savutähteen. Parantaja astui lähemmäs kollia ja kumarsi nopeasti.
“On, on. Ainakin tällä hetkellä hänellä on kaikki hyvin. Mutta hän ei saa kiivastua, tai jännittyä, koska muuten lihakset pingottuvat ja haavat aukeavat.” Vadelmalehti maukui.
“Eli toisin sanoen minun pitää jättää hänet rauhaan” Savutähti tuhahti. Vadelmalehti nyökkäsi ja vilkaisi sitten Sulkatassuun.
“Äläkä päästää ketään tulemaan tänne hänen luokseen. Edes Tummatassua.” parantaja maukaisi ja kääntyi kannoillaan. Sulkatassu katseli Savutähteä hetken ja lopulta maukaisi:
“Tule vain, Savutähti. Et sinä minua häiritse.” Savutähden hännänpää värähti hermostuksesta.
“Oletko varma?” tuo maukaisi ja vilkuili parantajanpesän suuntaan, missä Vadelmalehti ja Tiukumarja puuhastelivat.
“No hyvä on.” päällikkö maukaisi ja asteli lopulta Sulkatassun vierelle.
“Miksi sinä tulit?” Sulkatassu maukaisi.
“Varmistan, että olet kunnossa.” Savutähti sanoi ja empi hieman, mutta jatkoi: “Ja minä myös tulin kertomaan, että nimitin sinut oppilaakseni, kun nukuit...” Sulkatassu sulki silmänsä ja mietti, mitä sanoisi. Hän tiesi, että hänestä tulisi Savutähden oppilas. Mutta että näin pian?
“Miten Mustesydän suhtautui asiaan?” Sulkatassu naukui.
“Hän... Hän suoraan sanoen raivostui.” Savutähti sanoi ja istui maahan Sulkatassun viereen. Oppilas huokaisi.
“Miten oikein perustelit sen, että haluat minut oppilaakseni?” kolli maukaisi. Savutähti laski päätään hieman ja lopulta tuijotti suoraan Sulkatassun silmiin.
“En mitenkään. Siitä Mustesydän raivostuikin. Kun en sanonut syytä.” päällikkö sanoi huolestuttavalla äänellä, jossa oli värähdys vihaa ja ylimielisyyttä. Sulkatassu huokaisi.
“Saanko puhua hänelle?” tuo maukaisi.
“Et. Vadelmalehti sanoi, ettei sinua saisi tavata, ennen kuin haavasi ovat umpeutuneet kunnolla.” Sulkatassun silmiin syttyi kipinä.
“Kerro hänelle!” kolli sähisi.
“Mitä?!” Savutähti maukaisi yllättyneenä.
“Kerro hänelle! Kerro miksi otit minut oppilaakseni, kerro, miksi kaikkien pitää vauhdittaa taisteluharjoituksia! Kerro totuus, Savutähti, totuus!” Sulkatassu murisi. Savutähti katsoi Sulkatassun kiiluviin silmiin.
“Pian on kokoontuminen. Ja sinä tulet mukaan.” päällikkö maukui ja kääntyi piikkihernetunnelille. Silloin Sulkatassu huomasi Vadelmalehden katseen. Parantajan silmät tuijottivat kylminä tuon pesän perältä.
“Olkoon Tähtiklaani myötäsi jatkossakin, Sulkatassu.” parantaja maukui ja katosi pesän pimeyteen. Silloin Sulkatassu havahtui todellisuuteen ja tajusi juuri, miten hän oikein oli puhutellut omalle päällikölleen. Ja tuo oli vain sanonut kutsuvansa hänet kokoontumiseen...
Sulkatassu makasi hiljaisessa yössä. Kuu oli jo melkein täysi. Silloin tuo kuuli vaimeaa rapinaa saniaistunnelista. Esiin astui pienikokoinen kolli.
“Karviaispentu!” Sulkatassu henkäisi. Karviaispentu vilkuili ympärilleen ja laskeutui makuulle Sulkatassun viereen. Pentu nuolaisi kunnioittavasti Sulkatassua korvien välistä ja nousi nopeasti istumaan.
“Sulkatassu...” Karviaispentu maukui levottomasti.
“Minä... Olen nähnyt unia...” tuo naukui hiljaa.
“Unia?” Sulkatassu maukaisi ärsyyntyneenä.
“No niitä minäkin katselisin, jollet olisi sännännyt tänne kuin puolisokea mäyrä” kolli jatkoi syyttävään sävyyn, mutta huomatessaan Karviaispennun loukkaantuneen hänen sanomistaan, nousi istumaan ja maukui pehmeästi:
“Anteeksi, Karviaispentu. Mitä unia olet nähnyt? Mikset kerro niistä Höyhenpilvelle?” Karviaispentu näytti surkealta.
“En minä voi hänelle kertoa.” tuo maukui hiljaa.
“Miksi et voisi?” Sulkatassu kysyi.
“Koska niissä unissa minä sain viestejä Varjoklaanin sisaruksiltani. He käskivät minun lähteä Emonsuulle tapaamaan ''Kohtaloa''.” Karviaispentu maukaisi surumielisesti ja jatkoi:
“Ja he käskivät minua sitä ennen kertomaan vanhemmillemme, että he ovat nyt paremmilla metsästysmailla. Ja haluan, että tulet sanomaan sen kanssani. Että saatat minut takaisin Varjoklaaniin.” Sulkatassu tuijotti kollia kauhistuneena.
“Ei, ei, et sinä voi lähteä! Sinä kuulut Myrskyklaaniin! Minä en suostu!” Sulkatassu maukui.
“Sulkatassu!” Karviaispentu aneli. Sulkatassu oli pitkään hiljaa.
“Ketkä ovat sinun vanhempasi?” tuo lopulta maukui.
“Saarnitähti ja Ruohokynsi” Karviaispentu maukaisi ylpeänä. Sulkatassun silmät rävähtivät ammolleen.
“Karviaispentu, minä en...” tuo aloitti, mutta jätti sitten lauseensa kesken. Kolli katsoi pennun surkeisiin silmiin.
“Minun on pakko suostua pyyntöösi.” Sulkatassu huokaisi hiljaa.
“Minä en ikinä saanut tuntea vanhempiani, koska he kuolivat, kun olin pieni. Tiedän, että haluat edes nähdä heidät. Mutta oikea äitisi on nyt Höyhenpilvi. Et voi jättää häntä lopullisesti lähtemällä klaanista.” oppilas maukui ja nuolaisi Karviaispennun lapaa.
“Kiitos, Sulkatassu, me lähdemme aamulla, auringonnousua varhaisemmin.” Karviaispentu naukui ja hävisi saniaistunneliin ennen kuin Sulkatassu ehti sanoa mitään. Oppilas huokaisi syvään ja nousi jaloilleen. Haava hänen kyljessään alkoi vuotamaan hieman. Sulkatassu nosti katseensa kohti taivasta. Arvon Tähtiklaani, anna minun selvitä tästä kunnialla! Älä anna Karviaispennun suunnitella mitään Myrskyklaanin jättämiseksi! kolli toivoi ja raotti suutaan hieman haistaakseen raikkaan yön tuoksut paremmin. Sulkatassu tuijotti Hopeahännän tähti rivistöä. Katseltuaan Tähtiklaanin rivien kimallusta tuo lähti hiippailemaan hiljaa pehmein askelein kohti saniaistunnelia, joka johti aukiolle. Saniaisilta tipahteli vesipisaroita hänen niskaansa ja oppilas lisäsi vauhtia, saaden haavansa vuotamaan entistä pahemmin.
Juuri ennen kuin tunneli loppui, Sulkatassu vilkuili ympärilleen. Aukio oli tyhjä ja hiljainen. Sulkatassu lähti parasta vaanimishiippailuaan kohti tuoresaaliskasan jämiä. Juuri ennen kuin Sulkatassu oli sen luona, hän kuuli Suurkiven luota hiljaista puhetta. Sulkatassu näki Mustesydämen, joka puhui Valkoturkin kanssa. Mustesydän oli selvästikin kiivastunut, mutta Valkoturkki näytti aivan yhtä tyyneltä kuin aina ennenkin. Pian Sulkatassu huomasi myös harmaan kollin, Savutähden.
“Mustesydän, rauhoitu.” Valkoturkki maukui rauhallisesti ja käänsi katseensa Savutähteen.
“Saat varmasti pian uuden oppilaan. Eikö niin, Savutähti?” naaras maukui painostavasti. Savutähti nurahti. Hän ja Mustesydän eivät olleet koskaan hyvissä väleissä, johtuen oppilasajan kinasteluista.
“Kaipa sinä sitten saat uuden oppilaan. Ota vaikka Karviaispentu.” Savutähti maukui lopulta.
“Mitä?! Ei! Minä aion kouluttaa vain ja ainoastaan Sulkatassua! Hän on oppilaani!” Mustesydän murisi jo niin kovaa, että Sulkatassu ihmetteli, kun puoliklaania ei ollut vielä tuijottamassa heitä. Silloin oppilaan oli aika puuttua puheeseen.
“Mustesydän, etkö ole opettanut, että päällikköään pitäisi kunnioittaa?” Sulkatassu maukui rauhallisesti ja katsoi entistä mestariaan kiiluvin silmin. Kolli yritti käyttäytyä kuin arvovaltainen salaperäinen soturi. Mustesydän katsoi häntä hievahtamatta.
“Sulkatassu. Mitä sinä täällä teet?” soturi maukui hiljaa.
“Te mouruatte kovempaa kuin Tuuliklaani ja Jokiklaani yhteensä” Sulkatassu sähähti ja sanojaan lievittääkseen heilautti varovaisesti korviaan.
“Koko klaani olisi voinut ihmetellä aukion laidalla, ettekä olisi huomanneet mitään.” tuo maukui ja käänsi katseensa Valkoturkkiin.
“Eikö meidän kannattaisi jatkaa aamulla...” Valkoturkki naukui nolostuneena, uskoen, että Sulkatassu oli kuullut heidän riitansa parantajanpesälle asti. Savutähti nosti leukaansa.
“Jatkamme huomenna.” päällikkö sähähti, katsomatta Sulkatassua silmiin.
“Ja sinä, Sulkatassu menet lepäämään. Haavasi vuotavat.” Savutähti maukaisi ja käveli häntä pörröllään pesäänsä. Sulkatassu näki, kuinka Mustesydän ja Valkoturkki vaihtoivat huolestuneita katseita ja pian katosivat yön pimeyteen.
Sulkatassu värisi pentutarhan takana. Oppilas oli kyyristynyt sinne odottamaan Karviaispennun saapumista. Sulkatassu kuulosteli hetken. Hän oli kuulevinaan puhetta pentutarhasta. Joku selvästi oli huomannut Karviaispennun aikeet. Voi hiirenpipanat!Sulkatassu kirosi pentua mielessään. Jos joku äkkäisi hänet täällä puskassa, hän ei tietäisi mitä siitä seuraisi. Yht äkkiä Karviaispentu syöksyi pesästä ulvonnan saattelemana.
“Karviaispentu!” Höyhenpilvi ulvoi. Sulkatassu hyppäsi pystyyn säikähtäneenä, kun Karviaispentu syöksyi pentutarhan takana olevan pusikon läpi. Sulkatassu hyppäsi tuon perään juuri viime hetkellä, ennen kuin Höyhenpilvi syöksyi aukiolle. Sulkatassu loi viimeisen silmäyksen vaikeroivaan naaraaseen ja lähti Karviaispennun perään.
“Oletko hullu?!” Sulkatassu sähähti saatuaan kollin viimein kiinni.
“Olimme vähällä jäädä kiinni!” hän jatkoi tuohtuneena ja katsoi, kuinka Karviaispentu tapitti häntä.
“Haavasi aukesivat.” pentu maukaisi ja Sulkatassu ärähti ärsyyntyneenä.
“Karviaispentu...” Sulkatassu aloitti, mutta lopetti lauseensa kesken, haistaessaan jonkin todella oudon hajun. Karviaispentukin oli haistanut sen, sillä tuo nyrpisti nenäänsä ja maukaisi:
“Mikä tämä lemu oikein on?” Sulkatassun katse pyyhki maata ja yht äkkiä hän näki jonkin retkottavan maassa.
“Koira...” Sulkatassu murahti hampaat irvessä. Koiran kyljessä oli suuri haava, josta valui yhä verta. Se koira oli hyökännyt aiemmin Sulkatassun kimppuun.
“O-onko se kuollut? Onhan?” Karviaispentu sopersi. Sulkatassu asteli lähemmäs koiraa, jonka kyljet kohoilivat vielä.
“Mitä sinulle on tapahtunut?!” kolli ulvaisi koiran korvaan ja tuijotti koiran pentua vihan vallassa.
Kuolopentu värähti ja avasi silmänsä. Haavaa uroksen kyljessä pisteli, mutta sen jalat olivat tunnottomat.
“Eiiih!” Kuolopentu ulvaisi, kun huomasi kissat.
“Ä-älä, olkaa kiltti! Minä ei haluta teille enää pahaa!” uros vaikeroi. Kissa hänen edessään näytti tutulta, ja lopulta koira tajusi miksi. Se oli se kissa, joka hänen kimppuunsa hyökkäsi.
“Kissa... Minun johtaja tappaa teidän lauma ellei te tehdä jotain! Verikirsu yrittää tappaa minä!” Kuolopentu alkoi ulista. Se näki, kuinka pienempi kissa taaempana tärisi jännityksestä.
“Mitä tuo koira...” se aloitti, mutta hiljeni toisen heilauttaessa häntäänsä.
“Jätetään se.” maukaisi vaaleanoranssi kolli, jolla oli mustat korvat, hännänpää ja tassut. Se käännähti ja lähti kävelemään pois päin. Pieni kissa asteli lähemmäs koiran kuonoa, mutta toinen ulvoi sen pian tulemaan pois. Ja Kuolopentu jäi taas yksin. Sen silmät painuivat hitaasti umpeen ja uros vajosi hiljalleen tiedottomaan tilaan.
“Miksi me jätimme sen sinne?” Karviaispentu maukaisi ihmeissään.
“Mitä me sille tekisimme?!” Sulkapentu murahti ja jatkoi määrätietoisesti eteen päin.
“Olisimme tietysti vaatineet saada tietää, missä koiralauma asustaa!” Karviaispentu maukui kuuluvasti. Sulkatassu sihahti hiljentääkseen kollin.
“Ja? Marssineet sinne ja tappaneet niiden johtajan?” oppilas naukui kireänä.
“Miksi ihmeessä menisimme tappamaan niiden johtajan? Kertoisimme Savutähdelle ja hän keksisi jotain!” Karviaispentu maukaisi. Sulkatassu loi tuohon tuiman katseen jonka Karviaispentu kohtasi silmästä silmään. Sulkatassua kieltämättä kismitti, että pennun ajatuksessa oli perää. Silti tuo vain maukaisi:
“Eikö meidän pitänyt etsiä sinun vanhempasi? Vaikka mitä väliä sillä minulle on...” Karviaispentu selvästikin hätkähti ja sulki suunsa.
Karviaispentu kokeili ukkospolun pintaa varovasti tassullaan. Sulkatassu vilkaisi tuota nopeasti.
“Juokse henkesi edestä, kun käsken” oppilas maukaisi. Karviaispentu tuhahti ja katsoi Sulkatassua.
“Osaan kyllä itsekkin!” tuo maukaisi näreissään. Sulkatassu huokaisi.
“Ole nyt kiltti ja tottele!” kolli murahti. Karviaispentu ei sanonut mitään, vaan käänsi katseensa ukkospolkuun ja heilutti häntäänsä valmiina syöksymään Varjoklaanin reviirille. Sulkatassu vilkuili ukkospolkua huolissaan. Mitä jos minä tapan Karviaispennun, jos sanon käskyn väärään aikaan? Mutta ennen kuin oppilas ehti sanoa sanaakaan, Karviaispentu syöksyi ukkospolulle.
“Ei!” Sulkatassu huusi kauhuissaan. Karviaispentu käännähti keskellä ukkospolkua katsomaan häneen.
“Hiirenaivo! Ä-älä ainakaan pysähdy!” Sulkatassu ulvoi pennulle, joka oli juuri kääntymässä jatkaakseen, kun ukkospolkua pitkin häntä lähestyi hirviö. Karviaispentu jähmettyi paikoilleen kauhusta.
“Juokse!” Sulkatassu ulvoi, mutta kun pentu ei hievahtanutkaan, hän syöksyi ukkospolulle ja juuri, kun hän oli tönäissyt Karviaispentua kauemmas, hirviön kamala mylvinä voimistui korvia huumaavan hetken ajaksi. Hirviö jarrutti kaikin voimin, mutta sillä oli ollut liikaa vauhtia. Sulkatassu näki, kun se iskeytyi Karviaispennun kylkeen. Hän ei melkein edes tuntenut iskua omassa kyljessään. Sulkatassu paiskautui maahan kauemmas ukkospolulle ja hänen päänsä iskeytyi sen karheaan pintaan. Oppilas päästi ulvaisun ja puristi silmänsä kiinni. Jos hirviö päättäisi nyt syöksyä hänen kimppuunsa, hän olisi mennyttä. Karviaispentu ulvoi jotain hänelle ukkospolun reunalta. Sulkatassu räpytteli silmiään. Hänen päässään kumisi ja hänen silmissään ailahteli.
“Sulkatassu! Juokse! Se kaappaa sinut!” Karviaispentu tuijotti häntä kauhuissaan silmät lasittuneina. Silloin Sulkatassu huomasi kaksijalan astuvan ulos hirviöstä ja kävelevän häntä kohti. Apua! Tähtiklaani auta! Sulkatassu huusi päässään. Kaksijalka tarttui häneen ja nosti ilmaan. Sulkatassu yritti pysyä tajuissaan. Hän tunsi sisällään muljahtavan, kun kaksijalka sanoi jotain kaksijalkojen äänellä. Karviaispennun ulvonta voimistui sotaisaksi rääkymiseksi kaksijalan lähestyessä häntä. Sulkatassu tunsi kaksijalan jännittyvän. Tuo laski hänet maahan ja astui askeleen taakse päin kohti hirviötään. Pian hirviö lähti liikkeelle ja katosi näkyvistä. Sulkatassun silmissä sumeni, mutta Karviaispentu piti hänet tajuissaan vetäessään Sulkatassua niskasta ukkospolun reunaan. Pari hirviötä suhahti ohi, mutta jättivät kissat rauhaan. Sulkatassu kuuli jonkun tai joidenkin lähestyvän.
“Mitä tämä tarkoittaa?” tiukka ääni kysyi, mutta ennen kuin Sulkatassu ehti vastata, hän pyörtyi.







Luku 5.
Pikavisiitti Varjoklaaniin


Tummatassu käveli leirissä huolesta tolaltaan.
“Tuskin se pöhkökarvapallo on minnekkään kauas lähtenyt, ei ainakaan pentu mukanaan” ääni hänen takanaan maukui. Se oli Kaarnaturkki. Tummatassu kääntyi katsomaan kollin vihreisiin silmiin. Niistä huokui varmuus, mutta sen alta tihkui hieman epäileväisyyttä, mutta myös vahvaa vahingoniloa.
“Kaarnaturkki, tulisitko mukaani, mentäisiin etsimään heitä” Tummatassu naukui toiveikkaana.
“Aamupartio oli etsinyt heitä, mutta kadotti hajujäljet jo alku matkassa. Ei siitä olisi mitään hyötyä.” Kaarnaturkki maukui.
“Selvä, menen sitten yksin!” Tummatassu sähähti, mutta lieventääkseen äänen sävyään heilautti hieman korviaan Kaarnaturkille.
“Olet klaanin paras jäljestäjä, yritettäisiin vielä!” naaras maukui. Kaarnaturkki näytti haluttomalta ryhtyä etsimään Sulkatassua, mikä ärsytti Tummatassua suuresti. Kolli vaikutti vaivaantuneelta, mutta maukui lopulta:
“Jos minä sitten tulen,” “mutta metsästetään sitten matkalla, joohan?” soturi jatkoi ja nousi tassuilleen. Tummatassu lähti Kaarnaturkin perään helpotuksesta huokaisten. Hän oli jo alkanut pitää piikittelevästä nuoresta soturista, mutta oli saanut Sulkatassulta sellaisen kuvan, ettei tuo oikein pitänyt ajatuksesta. Oliko hän kenties kateellinen? Tummatassu sysäsi mietteet pois päästään ja syöksyi piikkihernetunnelin läpi. Nyt hänen olisi pidettävä kaikki aistinsa avoinna Sulkatassun, Karviaispennun tai riistaeläinten varalta. Klaanin olisi syötävä hyvin, sillä Sulkatassulle oli lähetetty Tähtiklaanista varoitus, jossa varoitettiin jostain todella suuresta vaarasta, joka uhkasi metsää. Tummatassu mietti, että seuraavasta lehtikadon ajasta tulisi entistäkin hankalampi.
“Tummatassu,metsästetäänkö Aurinkokivillä? Siellä voisi olla riistaa lämmittelemässä auringon paisteessa” Kaarnaturkki maukaisi ja lipaisi huuliaan.
“Mutta Sulkatassun ja Karviaispennun hajujäljet oli haistettu aivan toisaalla!” Tummatassu huudahti ja katsoi Kaarnaturkkia silmiin.
“Ei sinun ole pakko etsiä Sulkatassua, mutta entäpä Karviaispentu?” naaras jatkoi. Kaarnaturkki nuolaisi lapaansa peittääkseen hämmennyksensä ja nousi pystyyn.
“Minä en välitä kummastakaan heistä. Sulkatassu on tappaja ja Karviaispentu varjoklaanilainen!” kolli sylkäisi sanan 'Varjoklaanilainen' kuin se olisi ollut variksenruokaa. Tummatassu tuijotti Kaarnaturkkia silmät kauhusta selällään.
“Ja minä luulin, että välitit” naaras maukui itku kurkussa.
“Ei kai se nyt niin kamalaa ole, jos en tule heidän kanssaan toimeen...?” Kaarnaturkki maukaisi sovittelevasti.
“Ei, vaan luulin, että välitit tunteistani! Mutta taisi olla turha luulo!” Tummatassu sihisi ja käännähti kannoillaan ja lähti juoksemaan piikkihernetunnelia takaisin leiriin. Naaras syöksyi oppilaiden pesään ja suoraan makuualustalleen.
“Tummatassu?” ääni hänen vierestään maukaisi.
“Ai, Raitatassu...” Tummatassu sanoi värähtelevällä äänellä.
“Mikä sinulla on?” Raitatassu kysyi ja nuolaisi Tummatassun lapaa. Kuin vastaukseksi Kaarnaturkki työnsi päänsä oppilaidenpesään.
“E-en minä tarkoittanut...” kolli maukaisi hiljaa. Raitatassu katsoi Kaarnaturkkia pitkään.
“Jätä hänet rauhaan.” oppilas murisi lopulta ja sai Kaarnaturkin hätkhtämään.
“Mitä?!” soturi sähähti takaisin ymmärtäessään tilanteen.
“Hän ei kaipaa sinua tänne nyt” Raitatassu maukaisi ja paljasti kyntensä. Tummatassu katsoi häntä hölmistyneenä. Oliko Raitatassu puolustamassa häntä, vai...? Tummatassu hätkähti, kun Kaarnaturkkikin veti kyntensä esiin.
“Lopettakaa!” naaras ulvaisi.
“Kaarnaturkki, olisi parasta, että lähtisit.” hän jatkoi ja käänsi päänsä. Kaarnaturkki seisoi suuaukolla pitkään, kunnes kääntyi pois. Tummatassu vilkaisi Raitatassua, joka käänsi myöskin päänsä pois päin.
“Kannattaisi miettiä pari kertaa ennen kuin haastat riitaa” naaras maukui lempeästi ja asettui makuulle.
“Mutta kiitos kumminkin” hän lisäsi ja alkoi nuolla tassuaan. Raitatassu nyökkäsi varoen.
“Haluatko syötävää? Voisin tuoda...” kolli maukui varovasti. Tummatassu pudisti päätään.
“En ole metsästänyt klaanivanhemmille tai kuningattarille tänään. Klaani ruokitaan ensin...” tuo maukui. Raitatassu oli hetken hiljaa.
“Jos minä metsästän puolestasi?” kolli kysyi.
“Ei se ole sama asia, enkä haluaisi enää vaivata.” Tummatassu maukui.
“Mutta jos haluat, voisit tulla kanssani etsimään Karviaispentua ja Sulkatassua” naaras jatkoi vavahtavalla äänellä.
“Tottakai tulen! Mutta älä pety liikaa, jos emme saa hajujäljestä kiinni...” Raitatassu maukui ja tassutteli pesästä aukiolle. Tummatassu hymyili mielessään Kaarnaturkin ilmeelle, kun soturi näki heidän poistuvan leiristä. Tummatassu menisi nyt Raitatassun kanssa metsälle, kun ei Kaarnaturkki kerran halunnut löytää hänen ystäväänsä.
Sulkatassu katseli levottomana Varjoklaanin sotureiden rivistöä. Hän vilkaisi Karviaispentua, joka nojasi terveeseen vasempaan lapaansa. Pentu värähti katsoessaan Sulkatassun kyljessä olevaa syvää haavaa.
“Eikö teille penikoille ole opetettu, ettei liian lähelle ukkospolkua saa mennä?” kermanvärinen naaras, jolla on tummanruskeita raitoja hännässä, kysyi. Sulkatassu tunnisti hänet kokouksissa usein käyväksi soturiksi, Pajuhännäksi. Sulkatassu yritti erottaa Ruohokynnen sotureiden joukosta, mutta hän ja Saarnitähti eivät olleet aukiolla. Sulkatassu mietti mitä Karviaispentu oli sotureille kertonut sillä aikaa, kun hänet oli raahattu tajuttomana leiriin. Ennen kuin kolli ehti sanoa mitään rauhoitellakseen vihamielistä varjoklaanilais joukkiota, tummanharmaa kolli, jolla oli valkoisia raitoja, työntyi soturi joukon läpi.
“Tähtiklaanin nimeen väistäkää!” tuo ulvaisi näreissään. Hetken ajan Sulkatassu luuli, että Varjoklaanille oli vihitty uusi päällikkö, mutta pian hän tajusi kollin olevan parantaja. Raidallinen kolli syöksyi Karviaispennun vierelle ja alkoi tutkia vahingoittunutta lapaa.
“Jääkukka!” tuo ulvaisi “Hämähäkinseittiä!” Samassa, kun parantaja oli saanut käskyn ilmoille, paikalle syöksyi kaunis, hoikka valkoinen naaras, jolla oli tummanharmaa vatsanalus. Jääkukka... Sulkatassu ajatteli, tuon täytyy olla parantajaoppilas. Jääkukka loi Sulkatassuun pikaisen silmäyksen, mutta kävi pian painelemaan hämähäkinseittiä Karviaispennun lapaan. Karviaispentu irvisti hieman, mutta rauhoittui lopulta. Varjoklaanin soturin nurisivat hieman, mutta antoivat parantajien tehdä tehtävänsä.
Kun Sulkatassun haavan vuotaminen oli saatu lakkaamaan, parantaja, Raitalehti, kiirehti pesälleen kuvankaunis Jääkukka kintereillään. Sulkatassu yskäisi hieman.
“Mi-minun olisi tavattava päällikkönne...” hän empi.
“Mikäli teillä on vaikeuksia, antaa heittää! Varjoklaanilla ei ole aikaa joutavuuksiin!” huusi kolli, jonka Sulkatassu tunnisti Räntäviikseksi. Karviaispentu sihahti ja oli avaamaisillaan suutaan, kun Sulkatassu nosti häntänsä vaikenemisen merkiksi.
“Myrskyklaani ei ole vaikeuksissa. Meillä on tärkeää asiaa. Mikäli päällikkönne ei ole tavattavissa, haluaisimme puhua Ruohokynnelle.” oppilas maukaisi.
“Miksi hänelle? Miksette minulle?” naukui yksi kissoista eturivistä. Sulkatassu katsoi vaaleaa kissaa. Tuo näytti tutulta, mutta Sulkatassu ei saaut päähänsä kuka hän oli.
“Miksi sinulle?” Sulkatassu kysyi.
“Minun nimeni on Seittimyrsky ja olen Varjoklaanin varapäällikkö.” kolli esittäytyi. Sulkatassu tunsi punastuvansa hännänpäästä korviinsa asti, mutta jatkoi vain:
“Meillä ei ole asiaa sinulle. Ta-tai siis, tämä on henkilökohtaista” hän mutisi ja vääntelehti paikoillaan. Seittimyrsky siristi silmiään.
“Saatte hetken aikaa.” tuo maukaisi ja nousi tassuilleen. Soturit antoivat tietä, kun varapäällikkö käveli kohti päällikön pesää. Seittimyrsky viittasi hännällään sivussa seisovalle naaralle, jonka karvat sojottivat erisuuntiin. Naaras lähti liikkelle ja pujahti edeltä hämyiseen päällikön pesään. Hän on varmaankin Ruohokynsi, Sulkatassu päätteli. Seittimyrsky odotti hetken, ennen kui laski Karviaispennun ja Sulkatassun sisään.
“Anna minä puhun” Sulkatassu kuiskasi ja käveli edeltä. Saarnitähti istui pesänsä nurkassa ja tuijotti tulijoita kiiluvin silmin.
“Mitä asiaa teillä on minulle ja Ruohokynnelle?” hän kysyi. Sulkatassu nielaisi ja kumarsi pikaisesti.
“Minun nimeni on Sulkatassu ja tä-tämä tässäon Karviaispentu...” hän aloitti. Saarnitähti kuunteli hiljaa paikoillaan, mutta Ruohokynsi vääntyili vaivaantuneesti.
“Myrskyklaani löysi jonkin aikaa sitten ukkospolun varrelta pentuja, joista vain yksi oli elossa. Ne haisivat voimakkaasti koirille ja Va-varjoklaanille.” Sulkatassu nielaisi ja jatkoi:
“Veimme hänet klaaniimme ja yksi kuningattaristamme hoivasi hänet kuntoon. Ja... Pe-pentu sanoi, että te olisitte hänen vanhempanne.” Sulkatassu hiljeni ja vilkaisi Karviaispentua, joka seisoi hiljaa aloillaan. Saarnitähti liikahti levottomasti.
“Missä pentu on? Tahdomme nähdä sen” päällikkö maukaisi.
“Se on tässä” Karviaispentu maukaisi Sulkatassun takaa. Ruohokynnen silmät pyöristyvät ja hetken näytti siltä, että hän voisi ulvoa ilosta, mutta pysyi aloillaan.
“Onko hän... Meidän poikamme?” Saarnitähti kysyi varovasti.
“On.” Sulkatassu maukui.
“Hän halusi kertoa, että voi hyvin ja on uskollinen uudelle klaanilleen ja hänellä on uusi huolehtivä emo, Höyhenpilvi.” kolli jatkoi. Ruohokynsi näytti pettyneeltä.
“Eikö hän voi jäädä meidän luoksemme?” naaras maukaisi hiljaa.
“Sitä voitte kysyä seuraavassa kokoontumisessa, mutta jos Savutähti ei suostu, niin ei.” Sulkatassu maukui.
“Voimmeko poistua?” kolli kysyi. Saarnitähti näytti hämmentyneeltä.
“Jätä poikamme tänne, minä pyydän...” päällikkö sanoi hiljaa. Karviaispentu oli hetken hiljaa.
“Meidän on palattava. Äiti, isä, älkää pelätkö, Höyhenpilvi kasvattaa minut hyvin.” tuo lopulta maukui.
“Saatan heidät kotiin...” Ruohokynsi maukaisi ja vilkaisi Saarnitähteen.
“On paras sopia tästä kokoontumisessa.” naaras sanoi ja nuolaisi Saarnitähden lapaa.
“Ei.” Saarnitähti maukaisi.
“Hän jää tänne, etkö jääkkin?” kolli maukui ja katsoi Karviaispentua.
“Ehkä kokontumisessa voisi sopia...” Karviaispentu aloitti, mutta Saarnitähti keskeytti hänet.
“Ruohokynsi, ilmoita, ettei myrskyklaanilaisia saa päästää pakoon.” päällikkö maukui. Karviaispentu katsoi Sulkatassua kauhuissaan. Sulkatassu tuijotti päällikön kylmiin silmiin. Nyt olisi toimittava.
“Karviaispentu, juokse!” kolli ulvaisi ja he syöksyivät pesästä. Sulkatassu tunsi valtaisaa kipua haavan auetessa, mutta jatkoi juoksua Varjoklaanin aukiolle. Soturit tuijottivat ihmeissään, kun Sulkatassu ja Karviaispentu juoksivat ulos leiristä.
“Se pentu on meidän pentumme!” Saarnitähti rääkyi.
“Napatkaa ne! Tuokaa pentuni elossa, toisen häädätte ukkospolulle!” kolli sähisi. Soturit syöksyivät rynnäkköllä pakenijoiden perään.
Sulkatassu kuuli Varjoklaanin kissojen sähinän heidän takanaan. Kolli nappasi Karviaispennun niskasta, koska pentu oli alkanut ontua. Varjoklaanin maa oli soista ja märkää. Sulkatassun oli ponnisteltava jokaisella loikalla, ettei olisi kaatunut ällöttävään liejuun. Ukkospolku oli jo näkyvissä. Sulkatassun oli yritettävä päästä sen yli turvaan Myrskyklaanin puolelle. Kollin silmissä maailma huojui ja hän hoiperteli jokaisella askeleella. Heillä oli silti vielä huomattava etumatka Varjoklaanin sotureihin. Karviaispentu vingahti ja vääntäytyi irti Sulkatassun otteesta. Sulkatassu kaatui maahan.
“Juokse typerä karvapallo! Äkkiä! Mene takaisin leiriin!” kolli sihisi, kun Karviaispentu jäi auttamaan.
“Ne eivät saa saada sinua!” Sulkatassu ulvaisi ja pentu lähti juoksuun kohti ukkospolkua. Sulkatassu vaivautui jaloilleen ja kääntyi kohti Varjoklaanilaisia. Soturit juoksivat turkit pörrössä sähisten kollin luo.
“Räntäviiksi, hae pentu!” yksi ulvoi. Räntäviiksi syöksyi kohti ukkospolkua, jonka toisella puolella Karviaispentu seisoi kauhuissaan.
“Tule pois sieltä!” Karviaispentu ulvoi, mutta Sulkatassu ei välittänyt, vaan loikkasi pitkällä loikalla Varjoklaanin soturin päälle. Soturi kääntyi sähisten vastaamaan iskuun, mutta haavoittuneenakin Myrskyklaanin oppilas oli kova vastus hintelälle soturille. Sulkatassu raapi raivostuneena soturin lapaa, mutta Räntäviiksi sai potkaistua oppilaan niskastaan takajalkojensa avulla. Sulkatassu oli vähällä pyörtyä iskeytyessään maahan, mutta onneksi suo pehmensi laskua.
“Räntäviiksi, etkö sinä yhdelle oppilaalle pärjää!” lihaksikas kolli murisi.
“Pidä huoli vain itsestäsi, Suojalka!” Räntäviiksi sähähti vihaisesti. Sulkatassu vilkaisi ukkospolulle ja huomasi, että Karviaispentu oli jäänyt kyyryyn aluskasvillisuuteen. Oppilas ärähti tuskastuneena ja lähti juoksuun kohti ukkospolkua. Siinä samassa Karviaispentukin pomppasi pystyyn.
“Vauhtia nyt!” tuo ulvoi. Sulkatassu ei jäänyt varmistamaan, että reitti olisi selvä, vaan säntäsi suoraan ukkospolulle. Käännöksen takaa ilmestyi suunnaton hirviö, joka poukkoili ukkospolulla sinne tänne, ja kissojen kauhuksi se myös poikkesi ukkospolulta! Varjoklaanin kissat jarruttivat rivakasti ja hypähtivät kauemmas ukkospolusta, kun taas Sulkatassu juoksi henkensä edestä kohti Myrskyklaanin leiriä. Auta Tähtiklaani! Anna meidän selvitä ehjinä kotiin asti! oppilas lähetti pikaisen rukouksen esi-isilleen ja säntäsi Karviaispentu kintereillään Myrskyklaanin reviirin aluskasvillisuuteen. Varjoklaaniin soturit huusivat jotain heidän peräänsä, mutta myrskyklaanilaiset eivät pysähtyneet.
Tummatassu vilkaisi Raitatassuun. Kolli haisteli maata otsa rypyssä ja mietteliäs ilme kasvooillaan.
“Tätä tietä.” oppilas maukui lopulta. Tummatassu huokaisi helpotuksesta. Koko klaanissa oli edes joku, joka saattoi jäljittää hänen ystävänsä.
“He ovat menneet ukkospolun suuntaan...” Raitatassu maukui synkästi. Tummatassu nielaisi. Hän tajusi Raitatassun viittaavan siihen, että kissat olivat joko jääneet hirviön kynsiin tai sitten suunnanneet Varjoklaaniin, Karviaispennun synnyin klaaniin... Ennen kuin Tummatassu ehti kommentoida mitenkään, joku sinkoutui hänen päälleen ja kaatoi hänet maahan. Naaras kuuli älähdyksen ja ennen kuin ehti tajuta, mitä oli tapahtunut, hän kuuli Raitatassun yllättyneen maukaisun:
“Missä ihmeessä olette oikein kuvitelleet olleenne?!” Tummatassu käännähti kohti kahta nyljetyn näköistä ontuvaa kissaa, jotka olivat yltäpäältä kuivuneen veren peitossa.
“Ei voi olla totta...” Tummatassu maukui. Hän näki, kuinka levottomasti Sulkatassu vilkuili ympärilleen.
“A-anna kun selitämme!” Karviaispentu naukaisi kiireisesti. Sulkatassu hiljensi pennun hännällään.
“Parempi, että minä kerron.” kolli maukaisi.
“Karviaispentu tuli parantajanpesälle luokseni ja pyysi, että tulisin hänen kanssaan pois leiristä, sillä ei saanut itse poistua sieltä, ainakaan yksin. Mi-minä suostuin ja kiertelimme klaanin rajoja. Kuljimme ukkospolun läheltä, ja Karviaispentu halusi mennä kokeilemaan miltä se tuntuu.” Karviaispentu avasi suunsa, ikäänkuin väittääkseen vastaan, mutta pysyi vaiti. Sulkatassu jatkoi:
“Ja hän juoksi ukkospolulle, ennen kuin ehdin varoittaa. Näin, kuinka hirviö syöksyi häntä kohti ja hyppäsin kauhun vallassa tönäisemään Karviaipentua pois alta. Mutta kuinkas ollakkaan, hirviö tönäisi meitä molempia ja paiskauduimme polulle. Kaksijalka nosti meidät polun reunaan, Varjoklaanin puolelle, ja partio löysi meidät siitä. Tuli vähän kahnauksia, mutta tässä ollaan.” Kolli lopetti ja oli aivan kuin koko metsä olisi hiljentynyt kuulemaan oppilaan selitystä.
“Mennän leiriin.” Raitatassu maukaisi lopulta. Tummatassu käännähti ympäri, mutta ennen kuin lähti kävelemään, sivalsi Sulkatassun lapaa hännällään. Hän huomasi, kuinka kolli jännittyi ja kavahti hieman kauemmas.
Punaraita katsoi oppilaiden ja Karviaispennun seuruetta, eikä ollut uskoa silmiään.
“Sinä näemmä löysit heidät... Tai siis te” kolli maukaisi ja nuolaisi lapaansa.
“Savutähti on tällä hetkellä hieman... Öh, miten sen nyt sanoisi... Hermona?” soturi kuiskasi vielä ja astui piikkihernetunnelin suuaukolta syrjään. Kun kissat tulivat aukiolle, he huomasivat ensimmäisenä ulkona istuvan murheisen Höyhenpilven. Naaras käänsi katseensa tulijoihin ja hänen ilmeensä muuttui surkeasta hämmästyneeksi ja hämmästyksestä helpotukseksi.
“Sinä olet elossa!” kuningatar maukui kovaan ääneen helpottuneella äänellä ja nuolaisi Karviaispennun kasvoja.
“minä pelkäsin niin hirveästi...” Höyhenpilvi maukui tukahtuneella äänellä.
“Älä enää ikinä lähde noin...” naaras jatkoi. Samassa Vadelmalehti ilmestyi aukiolle.
“Mitä ihmettä teille on tapahtunut?!” parantaja maukui ihmeissään.
“Tulkaa äkkiä pesälleni.” naaras viittoi hännällään. Sulkatassu ei ehtinyt astua kuin muutaman askeleen, mutta jähmettyi kuin seinään, kuullessaan päällikkönsä jäätävän äänen.
“Nuori herra Sulka on ollut hieman liian kauan poissa, mikä lienee syy moiseen?” Savutähti maukui ja hypähti suurkiveltä alas.
“Pesääni. Heti.” päällikkö maukaisi ja käännähti kohti pesäänsä. Sulkatassu nielaisi ja tassutteli päällikön perässä tuon pesään. Kolli tunsi aukiolle työntyvien kissojen katseet selässään ja kuuli henkäisyjä.
“He ovat palanneet!” jostain kuului.
“Missä he ovat olleet?” kuului Kaarnaturkin tiukka ääni muiden takaa. Nuori soturi herätti kunnioitusta kaikissa, sillä hän noudatti tunnollisesti soturilain kaikkia pykäliä, mutta myös hänen suurisuutensa ja naljailunsa herättivät tietynlaista kunnioitusta. Sulkatassu heilautti häntäänsä hermostuneesti astuessaan päällikön pesään. Savutähti katseli häntä pimeästä nurkasta.
“Usko pois, mutta en halua tietää, missä olitte. Sano vain, mistä sait nuo haavat.” päällikkö murisi.
“Minä... Minä sain ne, kun työnsin Karviaispennun pois hirviön alta, ja kun Varjoklaanin soturit hyökäsivät kimppuuni...” Sulkatassu mutisi. Savutähden silmissä kiilsi hetken ajan huvittuneisuus, mutta se sammui pian.
“Sen kyllä haluaisin tietää, miten sinä Varjoklaanin kanssa kahnauksiin jouduit.” kolli maukaisi. Sulkatassu nielaisi.
“Kaksijalka, joka oli hirviössä, joka meihin törmäsi, nosti meidät loukkaantuneina ukkospolun reunaan, Varjoklaanin puolelle ja partio löysi meidät. Ne veivät meidät leiriinsä, mutta me pakenimme. Ne... Ne saivat meidät ukkospolun lähellä kiinni, tai siis minut, kun käskin Karviaispennun paeta. Yksi haavoitti minua, ennen kuin pakenin omalle puolellemme.” oppilas kertoi. Savutähti nyökkäsi hyväksyvästi.
“En halua tietää miksi olitte ukkospolulla, mutta sinun on luvattava, että tulet huomenna taisteluharjoituksiin. Riippumatta tilastasi.” päällikö naukui painostavasti.
“Tu-tulen, tottakai.” Sulkatassu maukui ja kääntyi päällikön pesän suuaukolle.
“Vielä yksi juttu.” Savutähti maukaisi. Sulkatassu kääntyi katsomaan päällikköön.
“Ni-niin?” oppilas kysyi.
“Vieläkö sinulla on molemmat henkesi?” Savutähti maukui. Sulkatassu nyökkäsi, ja Savutähti antoi hänelle hännän heilautuksella merkin poistua.
Sulkatassu makasi parantajan aukiolla ja katseli Vadelmalehden opastusta, kun Tiukumarja paineli hämähäkin seittiä viaispennun lapaan. Karviaispentu nurisi välillä, mutta suostui käsittelyyn. Lopulta Vadelmalehti tuli Sulkatassun luo.
“Hmmm... Sinulla ei ole kovin pahan näköisiä vammoja, paitsi tuo haava lavassasi.” parantaja maukaisi.
“Ja tassusi on mennyt lievästi sijoiltaan.” Tiukumarja naukui ja katsoi oppilasta pää kallellaan.
“Haen unikon siemeniä, jotta saat tassun kivutta paikoilleen, Vadelmalehti, ja myös pari ylimääräistä, että hän nukkuu paremmin.” parantajaoppilas maukui ja katosi parantajan pesään odottamatta vastausta. Vadelmalehti hymähti oppilaansa innokkudelle. Mrrau, tuo naurahti.
“Hän on nykyään niin mahdottoman reipas!” parantaja maukui hilpeästi.
“Mitenköhän minä oikein hänen kanssaan pärjään, jos hänestä tulee vielä innokkaampi!” Vadelmalehti hymyili Sulkatassulle.
“Kyllä olet huomenna jo paljon paremmassa kunnossa!” Ehkä, Sulkatassu ajatteli, mutta en varmaan pärjää kovin hyvin taisteluharjoituksissa! kolli huokaisi, muttei sanonut ajatuksiaan ääneen.
Sulkatassu avasi silmänsä tuntiessaan jonkun tökkivän häntä kylkeen. Auringon valo pyyhkäisi hänen kasvojensa yli. Mustesydän katsoi häntä.
“Savutähti käski sinut aamupartioon. Käy pyytämässä Mustatassukin mukaan.” Sulkatassu nousi ylös ja nuolaisi tassuaan.
“Anteeksi, minä toivoisin, että olemme hyvissä väleissä, vaikken ole enää oppilaasi...” Sulkatassu maukui. Mustesydän siristi silmiään mietteliäästi.
“Oliko sinulla osaa tai arpaa asian suhteen? Enkö ollut tarpeeksi hyvä mestari?” soturi maukui katkerasti.
“Ei, ei mitään sinne päinkään! Minä...” Sulkatassu hiljeni. Hän pohti, kannattiko toisesta elämästä kertoa Mustesydämelle.
“Niin?” soturi maukaisi. Sulkatassu huokaisi. Olisi pakko kertoa, nyt kun kerran aloittikin.
“Minä sain näyn parantajan pesällä, siinä näyssä minä kohtasin veljeni. Hän antoi minulle toisen elämän.” Sulkatassu maukui. Mustesydämen leuka loksahti.
“Et ole tosissasi!” kolli huudahti. Sulkatassu nyökytti.
“Olen minä. Sen takia Savutähti halusi minut oppilaakseen. Koska minulla on kaksi elämää.” oppilas lopetti ja Mustesydän oli kuin ällikällä lyöty.
“Mutta miksi...” soturi aloitti. Sulkatassu pudisti päätään.
“En tiedä. Mutta sen tiedän, että minun on nyt mentävä aamupartion mukaan, sillä päällikömme käskyjä on toteltava.” Oppilas nousi tassuilleen ja jolkotti aukion läpi oppilaiden pesälle. Tummatassu nosti päätään tervehtiäkseen, mutta ennen kuin naaras ehti sanoa mitään, Sulkatassu maukui Mustatassulle:
“Herää, Mustatassu, meillä on aamupartio suoritettavanamme.” Musta kolli haukotteli, nousi ja ravisteli sammaleet turkistaan.
“No, hyvä on. Olen tulossa.” oppilas maukui. Tummatassu näytti pettyneeltä, kun Sulkatassu ei ollut sanonut hänelle sanaakaan. Sulkatassu katsoi naarasta hetken silmiin. Mustatassun mentyä aukiolle, Sulkatassu sanoi:
“Älä pelkää, en minä sinua vihaa, vaikka olisitkin Kaarnaturkin kumppani. Mutta se, etten vihaa sinua, ei myöskään tarkoita, että pitäisin päätöksistäsi, tai sinusta, enää erityisesti. Olen pahoillani, mutten tule koskaan tottumaan ajatukseen.” Tummatassu nousi ylös, kuin väittääkseen vastaan, mutta siinä samassa, Sulkatassu oli jo aukiolla, valmiina lähtemään aamupartioon.
“Odota!” Tummatassu huusi, mutta aamupartio katosi jo piikkihernetunneliin.



















Luku 6.
Kokoontuminen

“Mitä!?” narttu koira ulvahti tuskaisella äänellä.
“Sinä ei voi olla tosissaan!” se jatkoi.
“Minä olla pahoillani, parahin Kirkashammas, mutta minun olla pakko tappaa sinun pentu. Hän ei täytä velvollisuus!” Kirkashammas purskahti itkuun.
“Sinä olla kamala johtaja, Verikirsu! Sinä tappaa minun uskollinen pentu!” narttu ulisi ja kääntyi takaisin sivukujalle, jolla lauma majaili. Kujan pimeydessä eleli parikymmentä louskuleukaa, jotka odottivat pääsyä kissojen kimppuun. Kirkashammas oli yksi niistä. Ja niin oli ollut Kuolopentukin. Mutta Verikirsu oli tappanut oman laumansa pennun, vaikuttaakseen mahtavalta ja suurelta ja pelottavalta. Sitä Kirkashammas ei sietänyt. Narttu vannoi kostoa Verikirsulle. Hän vannoi mielessään tappavansa yhden johtajansa pennun, mikäli hän niitä saisi.
“Kirkashammas?” joku murahti varjoista. Narttu käänsi päänsä ja näki harmaan, ruskearaitaisen uroksen.
“Onko sinulla jokin hätä?” tuo kysyi.
“Anteeksi, Silppuri, minä ei olla ihan hyvällä päällä. Meidän johtaja tappaa meidän pentu...” Kirkashammas haukahti kumppanilleen.
“Mitä?! Sinä huijata minua... Ei hän olla sellainen.” Silppuri murahti. Kirkashammas inisi hiljaa surullisesti. Silppuri yhtyi ulinaan. Pian koko lauma, lukuun ottamatta muutamia Verikirsun lähimpiä tappelijoits, tuuduttivat hiljaisella laulullaan Kuolopennun viimeiseen syvään uneen, missä hän ikinä olikaan. Kirkashammas nosti kipinöivän katseensa tähtitaivasta kohti ja lausui lauman uskon sanat kuolleen pennun sielulle. Ympärillä olevat koirat vingahtelivat. Nuori narttu nosti äänensä ihmetteleevien älähdyksien yli.
“Minä, Haavapentu, ei usko, että pennut saa tässä lauma olla turvassa. Mikä olla Verikirsun syy tappaa minun hyvä ystävä?!” tuo ulvoi. Narttu katsoi vihamielisesti kaikkia ympärillä seisovia koiria. Verikirsu istui tyynenä pieni virne ryppyisillä kasvoillaan. Uroksen katse porautui Haavapennun silmiin. Ennen kuin johtaja ehti sanoa mitään, nousi koirien joukosta kolme muutakin koiraa. Nuori ruskea turkkinen narttu, valkoinen narttu, jolla oli otsassa pisaran muotoinen läikkä, sekä musta uros, jolla oli vaalean ruskeat julmat silmät.
“Kas, kas. Sinä taisi saada kokoon pieni joukko vastustajat, Haavapentu. Kirsikka, Kyynel ja Kalma, mitä syy on asettua minä vastaan?” Kirsikka vääntelehti hermostuneesti.
“Ei me nyt sinä vastaan tahtoisi...” nuori narttu aloitti, mutta lopetti lauseensa kesken Kalman mulkaistessa häntä alta kulmiensa. Kirsikan hiljennyttyä uros jatkoi:
“Me ei voi sietää, että sinä tappaa lauman pentu. Me ei sietää, jos sinä tappaisi minun pentu. Me ei sietää, jos sinä tappaisi kuka tahansa pentu.” Kun Kalma lopetti Verikirsu hymähti.
“Kalma, minun uskollinen soturi, miksi sinä minua vastaan? Miksi sinä ei jättää asia sikseen ja odota tuleva? Miksi sinä ei peräänny väkijoukko kuten kaikki muut? Kalma, sinä ei olla rohkea. Sinä olla typerä nulikka, jos asettua minä vastaan!” johtaja murisi, niin uhmakkaasti, että Kalma astui vävähtäen kauemmas taakse päin. Siinä vaiheessa lauman lihaksikas varajohtaja astui esiin.
“Nyt riittää! Te olla ihan lapsellinen! Kalma, johtaja, te keskittyy nyt tulevaan koitokseen, metsä pian meidän, sitten kaikki turvassa, sitten heikot saada mahdollisuus! Vielä ei olla aika.” Silpoja haukahti ja istahti johtajansa viereen. Verikirsu tutkaili varajohtajaansa. Sinä ei olla aivan oikeassa, hän ajatteli, sillä heikot ei selviä, vain minä ja minun kumppani, sekä toverit selviää. Muut kuolla minun hampaissa.
Sulkatassu kulki joukon hännillä ja katseli ympärilleen tarkkaavaisena. Aurinkokivet näyttivät houkuttelevilta metsästykseen, mutta nyt ei oltu metsästämässä, vaan kiertämässä rajoja. Jokiklaanin puoli näytti hiljaiselta. Sulkatassu terästytti katseensa Jokiklaanin puoleiseen pitkään rantaheinikkoon. Kolli poikkesi joukosta ja lähti hiipimään rantaa kohti. Muut kissat jatkoivat matkaa huomaatta oppilaan lähtöä, sillä hän oli pitänyt perää. Kaislikossa joen toisella puolen kahisi. Sulkatassu kuuli hiljaista puhetta. Hän erotti sanat
“Myrskyklaani”, “ongelma” ja “tänä iltana”. Kolli painautui hetkeksi matalaksi ruohikkoon, mutta nousi pian hitaasti ylös ja maukui uhmakkaalla äänellä:
“Niin mitä te suunnittelette? Entä mitä syytä teillä on piileksiä omalla reviirillänne?” Pusikosta kuului hiljainen sähähdys ja kaksi kissaa nousivat esiin. Toinen heistä oli Silohäntä, joka oli jo aiemmin koettanut käydä Myrskyklaanin puolella. Naaras yskäisi.
“Olemme tainneetkin jo tavata. Tässä ovat silti Hiirikynsi ja Pisaratassu.” Silohäntä maukaisi. Vasta silloin Sulkatassu näki Jokiklaanin oppilaan, joka oli jonkin aikaa sitten vienyt hänet joen yli. Vaikka Pisaratassulla oli valkoinen turkki, hän pystyi olemaan niin huomaamaton, ettei Sulkatassu ollut nähnyt häntä aiemmin. Myrskyklaanin oppilas istui joentörmälle.
“Satuin kuulemaan pätkiä keskustelustanne... Olisiko minun syytä kertoa Savutähdelle, että saatamme saada yöllä vieraita? Ennen kokoontumistako te tulette?” kolli maukui ja mittaili katseellaan Jokiklaanin kissoja.
“Älä!” Hiirikynsi sähähti ja veti huulensa törrölleen.
“Meillä ei ole aikaa väittelyihin! Haemme päällikkönne vain pikaiselle visiitille leiriimme, emme ole valtaus aikeissa!” soturi jatkoi.
“Jaaha, taisin kuulla vähän lisää juonistanne. Vai aiotte Savutähden raahata Jokiklaaniin...” Sulkatassu hymähti ja irvisti.
“Ei tule onnistumaan!” oppilas murisi.
“Olet hiiren aivo, Hiirikynsi!” Silohäntä sähähti ja läimäytti harmaata naarasta poskelle. Hiirikynsi älähti ja veti kyntensä esiin.
“Meillä ei näytä olevan muita vaihtoehtoja, kuin viedä oppilas!” harmaa soturi murahti. Ennen kuin Sulkatassu älysi mitä naaras tarkoitti, lähtivät soturit suurella loikalla kohti häntä. Silohäntä ja Hiirikynsi kauhoivat itsensä nopeasti joenpenkalle.
“Ei, älkää!” Pisaratassu ulvoi vasttarannalta. Soturit kääntyivät katsomaan naarasta ja Sulkatassu sai lisäaikaa. Kolli pomppasi pystyyn jä säntäsi juoksuun. On löydettävä aamupartio! hän ajatteli kauhuissaan. Pienet oksat raapivat oppilaan kasvoja. Hän kuuli, kuinka takaa-ajajat lähestyivät hetki hetkeltä. Yhtäkkiä jokin jysähti Sulkatassun niskaan. Oppilas älähti ja paiskautui maata vasten. Ilmat katosiva oppilaan keuhkoista ja hän joutui haukkomaan henkeään voimakkaasti pysyäkseen tajuissaan. Kun Sulkatassu sai vihdoin toimintakykynsä takaisin, hän alkoi raapia Silohännän vatsaa takatassuillaan.
“Lopeta, senkin typerä karvapallo!” naaras maukaisi ja tarrasi Sulkatassun kurkusta. Oppilas ulvaisi hätääntyneenä ja toivoi, että joku olisi kuullut.
“Hälytys! Jokiklaanilaisia!” Sulkatassu ulvoi. Lähistöltä kuului huutoja.
“Sulkatassu?!” Mustatassu ulvoi. Aamupartio lähestyi. Silohännän ote heltisi vähän.
“Hiirikynsi, nyt häivytään täältä!” naaras maukui ja nappasi Sulkatassua niskasta ja lähti juoksuun. Myrskyklaanin oppilas haroi vastaan ja ulvahteli aamupartiolle, joka juoksi jo melko lähellä. Oppilaan jäljessä jäi verivana, joka vuosi hänen kaulassaan olevasta syvästä haavasta.
Aamupario kaarsi aurinkokiville. Vain hetken liian myöhään. Silohäntä syöksyi yllättäen veteen ja Sulkatassu nielaisi litra kaupalla vettä. Oppilas yski ja haukkoi henkeään soturin paiskatessa hänet maalle.
“Päästä hänet!” Mustatassun mestari Punajuova maukui uhmakkaasti. Hän kaarteli rantatörmäällä selkä kyyryssä sähisten.
“Mustatassu, mene leiriin hakemaan lisäjoukkoja!” hän maukkui. Oppilas avasi suunsa vastalauseeseen, mutta säntäsi matkaan.
“Mitä haluatte Sulkatassusta?!” Punajuova huusi osoittaen sanansa jokiklaanilaisille. Silohäntä naurahti. Hiirikynsi katsoi Myrskyklaanin soturia halveksivasti.
“Mitä, jos tulisit hakemaan tämän penikan, ennen kuin hän vuotaa kuiviin?” Silohäntä ilkkui. Sulkatassu sähähti ja puraisi naarasta. Hiirikynsi hyppäsi kauemmas Silohännän ulvahtaessa.
“Punajuova!” Sulkatassu huusi, “pysy siellä!” Hiirikynsi läimäisi oppilasta. Punajuova katsoi soturia suu irvistykseen vääntyneenä.
“Ettäs kehtaat lyödä puolustuskyvytöntä oppilasta!” kolli sähisi.
“Oi ei, pikku oppilasko tämä olikin? Luulin oikeaksi soturiksi! Olisihan se pitänyt arvata, kun se oli Myrskyklaanin tavallista tasoakin surkeampi!” Silohäntä maukui ja räjähti sen perään natisevaan nauruun. Hiirikynsi maukaisi huvittuneena ja läppäsi hänen kylkeään tassullaan. Sulkatassu pomppasi pystyyn. Silohäntä astui säikähdyksestä hieman taaksepäin.
“Mitä tuli sanottua?!” kolli sähähti. Ennen kuin Silohäntä ehti vastata, oppilas alkoi kynsiä hänen kasvojaan. Hiirikynsi älähti kauhistuneesti. Sulkatassu tunsi kynsien painautuvan kylkeensä ja ulvaisi. Oppilas kiepahti Silohännän vatsan alle ja työnsi naaraan kumoon. Soturi yllättyi iskusta ja liukui jokeen korvia raastavan maukaisun säestämänä.
“Sulkatassu!” kuului huuto myrskyklaanilaisten joukosta. Se oli Varjoraita. Hänen vierellään seisoivat Piikkihäntä, Kaarnaturkki, Tummatassu ja Mustatassu. Punajuova seisoi aivan rannan tuntumassa. Hiirikynsi katsoi joukkiota hetken ja otti jalat alleen.
“Pelkuri!” kuului tukahtunut rääkäisy joesta. Silohäntä ponkaisi Jokiklaanin puolelle ja läimäytti Sulkatassua. Naaraan tuoreet haavat vuosivat ja soturi näytti alistuneelta, mutta vihaiselta. Silohäntä nappasi Myrskyklaanin oppilasta niskasta ja ennen kuin Sulkatassu ehti tajuta mitään, Silohäntä paiskasi hänet jokeen.
“Pitäkää hyvänänne!” naaras ulvoi ja säntäsi aluskasvillisuuteen. Kaarnaturkki katsoi Sulkatassun räpiköintiä.
“Antaa hukkua.” hän murisi halveksivasti.
“Ei!” Varjoraita huudahti moittivasti ja syöksähti jokeen. Naaraalla oli mahtavat uimataidot ja häntä olisi voinut luulla jokiklaanilaiseksi. Hän nappasi Sulkatassun niskasta ja veti oppilaan rantaan. Tummatassu katsoi märkää veristä ystäväänsä hiljaa. Hän oli vaatinut päästä mukaan, muttei tiennyt miten pitäisi toimia. Niimpä hän vain huokaisi ja seurasi muita leiriin.
Sulkatassu astui päällikön pesästä takaisin auringon hiipuvaan valoon. Kolli oli käynyt kertomassa jokiklaanilaisten puheista. Hän toivoi, että saisi kokoontumisessa kuulla Jokiklaanin päällikön selitykset. Sulkatassu veti henkeä ja tassutti kuivalla hiekalla tuoresaaliskasalle. Se ei ollut niin iso, kuin hän olisi toivonut, mutta riista oli vielä pulskaa ja hyvinvoivaa.
“Sulkatassu...” joku naukaisi hänen takanaan. Minttupentu siristi silmiään ja mittaili katseellaan oppilasta kuonosta hännänpäähän.
“Voisitko pyytää, että kun tulen oppilaaksi, saan sinut mestarikseni?” naaraspentu maukaisi lopulta.
“Mitä? Minäkö?” Sulkatassu oli hämillään, mutta naaraan vaaleanmintun väriset silmät näyttivät totisilta.
“Tottakai voin”, Sulkatassu sanoi ja nappasi tuoresaaliskasasta pulskan hiiren ja ravasi aukion reunalle. Hän katseli hetken, kuinka Minttupennun silmät näyttivät hymyilevän leikkisästi, kun Myrskyklaanin soturi, Sammalkuono saapui paikalle. Sammalkuono läpsäisi naarasta varovasti tassullaan ja kehräsi. Sulkatassu ajatteli, mahtoiko Sammalkuono olla Minttupennun isä, mutta unohti mietteet puraistessaan mehevää hiirtä. Sen haju ja maku saivat pään pyörälle joka kerta. Hiiren syötyään, Sulkatassu nuoli vielä hieman rähjäistä turkkiaan ja asteli Suurkiven juurelle. Sillä hetkellä Savutähti loikkasi sen huipulle.
“Tulkoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Suurkivelle klaanikokoukseen.” hän lausui kolkolla äänellä. Kun suurin osa kissoista oli kerääntynyt paikalle, päällikkö jatkoi.
“Tänä yönä on Tähtiklaani suonut meille täydenkuun, jonka ajan vietämme kokoontumisessa rauhansopimuksen alla. Haluan tällä kerralla ilmoittaa itse Suurkiven huipulta ne kissat, jotka pääsevät mukaani. Varjoraita, minusta olet oiva valinta, kuten Mustatassukin, koska olitte todistamassa rajakiistaa Jokiklaanin kanssa.” Savutähti lausui sanan Jokiklaani painokkaasti sähähtäen ja jatkoi:
“Haluan myös, että varapäällikköni Valkoturkki ja Ohdakeviiksi tulevat mukaani.” Valkoturkki istui pää pystyssä vakiopaikallaan Suurkiven juuressa ja nyökkäsi nopeasti. Ohdakeviiksi nyökäytti päätään tyytyväisen oloisena.
“Otan mukaani myös Kaarnaturkin ja Sulkamyrskyn”, päällikkö maukaisi kuuluvasti. Kissajoukossa syntyi hälinää. Sulkatassu huomasi, kuinka katseet kohdistuivat häneen.
“Mitä?” kolli maukaisi hieman ärtyneenä ja ihmeissään.Silloin hän tajusi, mitä päällikkö oli juuri sanonut. Sulkamyrskyn?! Valkomyrsky sähähti.
“Hiljaisuutta!” Varapäällikkö mulkoili paria suuliainta kissaa ja istahti. Savutähti katsoi Sulkatassua silmiin. Kollin selkäpiitä kulkivat kylmät väristykset.
“Olen ottanut vapauden nimetä erään kissan klaanistani soturiksi ilman perinteisiä nimitysmenoja, koska asia on kiireinen. Hän on ansainnut soturinimensä teoillaan ja taistelutaidoillaan. Minun oppilaani, Sulkatassu, tunnetaan nyt Sulkamyrskynä, ja tästedes hän nukkuu sotureiden pesässä.” Savutähti maukaisi. Sulkamyrskyn silmät laajenivat. Hän oli aikeissa ulvaista jotain, mutta Mustesydän ehti ensin.
“Hän on minun oppilaani!” kolli karjui.
“Opetit häntä yhden ainokaisen kerran!” soturi ulvaisi ja hyppäsi Suurkiven juurelle simät leiskuen.
“Mustesydän”, Sulkamyrsky rauhoitteli.
“Lopeta, hän on sentään päällikkö.” Mustesydän sinkosi pistävän katseen nuorelle soturille.
“Minä jatkan koulutustasi, vaikka olet soturi. Opetan sinut taistelemaan oikeasti!” hän sähähti hiljaa. Savutähti loikki pesälleen.
“Nähdään leirin suuaukolla, ennen lähtöä”, hän maukui ja katosi.
“Sulkamyrsky, Sulkamyrsky!” kissat alkoivat juhlistaa Sulkamyrskyn uutta nimeä, piittaamatta välitapahtumista. Kolli yritti hymyillä, mutta hänen katseensa osui tuon tuosta Tummatassun surullisiin silmiin. Sulkamyrsky pujotteli tiensä naaraan luo.
“Mikä on?” hän kysyi, muttei katsonut Tummatassua silmiin.
“Viimeinenkin yhteinen hetkemme on liuennut pois. Luulin, että meidät edes nimitettäisiin sotureiksi samaan aikaan”, naaras maukaisi ja koski kuonollaan hellästi Sulkamyrskyn lapaa. Kolli jähmettyi ja Tummatassu veti itsensä pois.
“Onnea, Sulkamyrsky. Minä rakastan sinua ja tulen aina rakastamaankin.” Naaras lähti oppilaiden pesälle. Sulkamyrsky vilkaisi nopeasti hänen nimityksestään ilahtuneeseen joukkioon. Hänen ei tehnyt mieli juhlia nimitysmenoja, jotka olivat niin erilaiset, ilman normaaleja rituaaleja. Tai puheita. Kolli huokaisi ja säntäsi oppilaiden pesälle. Sulkamyrsky työnsi päänsä sisälle. Juuri, kun hän oli astumaisillaan kohti Tummatassua, kireä ääni naukaisi hänen takanaan:
“Sinä et tietääkseni nuku siellä enää. Etkös menisi suoraan sotureiden pesälle?” Sulkamyrsky kääntyi sähähtäen ympäri. Kaarnaturkki. Nimi leikitteli hänen sähinässään jo ennen kuin hän oli nähnyt kollin silmät. Kaarnaturkki vilkaisi taivaalle.
“Tai ehkä sittenkin, voisit varautua lähtöön,” hän maukaisi ja tassutteli ylväänä tiehensä. Sulkamyrskyn karvat nousivat pystyyn. Että Kaarnaturkki olikin niin kamalan ärsyttävä, vaikkei ollut tavallaan edes sanonut mitään väärää. 'Hyvä on. Kosta minulle. Kosta minulle, että tapoin Viivapennun. Mutta usko pois, olet jo tehnyt pahimman. Olet erottanut minut ja Tummatassun.' Sulkamyrsky ajatteli lohduttomana. Kolli vauhditti askeleitaan juostessaan muiden kokoontumiseen lähtevien luokse. Silloin hänelle tuli mieleen Karviaispennun ja hänen reissu Varjoklaanissa. Kolli toivoi sydämensä pohjalta, ettei sitä otettaisi esiin. Mutta tottakai Saarnitähti haluaisi pentunsa.
Sulkamyrsky viiletti muiden kissojen perässä metsän halki. Se vei ajatukset viimein muualle. Savutähti pysähtyi mäelle ja tuijotti tiiviisti Nelipuulle. Lopulta päällikkö antoi luvan laskeutua Nelipuulle. Kuu loisti täytenä ja kirkaana luoden suuren kiven juureen kolkkoja varjoja. Kissojen silmät välkkyivät pimeässä. Varjoklaani ja Tuuliklaani olivat jo paikalla.
“Missä Jokiklaani viipyy? En tahdo hukata tämän täydenkuun aselevosta hetkeäkään!” kuului vaativa naukaisu. Kultatähti, Tuuliklaanin voimakas päällikkö vilkuili hermostuneesti ympärilleen. Saarnitähti nousi täyteen pituuteensa ja heilutteli pitkää häntäänsä hitaasti puolelta toiselle.
“Meillä luultavasti riittääkin puhuttavaa, mikäli klaaneillamma on samoja ongelmia. Savutähti pysyi vaiti ja tuijotti ilmeettömästi kuuta.
“Ette kai te ajatelleet aloittaa ilman meitä?” raidallinen komea kissa maukaisi ja loikkasi pehmeästi ja ääneti kivelle.
“Raitatähti. Viimein,” Kultatähti naukaisi ja vilkaisi nopeasti kuutamoa. Kultatähti katsoi muita päälliköitä odottaen. Kun kukaan ei tohtinut aloittaa, hän avasi suunsa.
“Hyvät klaanit. Epäilen, että jokaisessa klaanissa on ongelmansa. Niitä vain ei viitsitä myöntää muille,” hän maukui. Sulkamyrsky kuuli kuinka kissat kaikista klaaneista mutisivat jotain.
“Niin on meilläkin!” Tuuliklaanin päällikkö maukaisi uhmakkaasti.
“Meiltä on kuollut kaksi soturia ja kadonnut yksi pentu. Eräs oppilas on pahoin loukkaantunut ja saattaa kuolla. Myös yksi sotureistamme selvisi hengissä koirien yllätyshyökkäyksestä metsässä. Hän tietää, että tämä on suuri ongelma, ainakin Tuuliklaanille, mikäli ne päättävät asuttaa metsän,” hän jatkoi. Tuuliklaanilaiset painoivat päänsä surun merkiksi. Sanat lepäsivät muiden klaanien päällä ja kissat maistelivat niitä suussaan jonkin aikaa, kunnes alkoi kuulua hengen haukontaaa ja hätääntyneitä maukaisuja. Sulkamyrskyn katse iski Savutähden silmiin. Hän luki kollin katseesta yhden hitaan sanan. Koirat. Ennen kuin Sulkamyrsky ehti reagoida, Jokiklaanin päällikkö, Raitatähti, ulvaisi.
“Hiljentykää, olkaa hyvät! Jokiklaanin alueelta on löytynyt koirien tuoksua ja meiltä on kadonnut kolme kissaa. Kaksi oppilasta ja pentu. Myös neljä pentua kuoli. Kaikkien ympäriltä löytyi koiran löyhkää!” Raitatähti uhosi kuuta kohti. Kultatähti nielaisi ja astui esiin varjosta kuunvaloon, niin, että hänen turkkinsa alkoi loistaa kuin itse kuutamo.
“Tuuliklaaninkin reviiriltä on löydetty koirien hajua,” hän sanoi. Saarnitähti hyppäsi uhmakkaasti päälliköiden keskelle.
“Koirat ovat tappaneet kaksi pentua,” hän maukaisi rauhallisesti.
“Ainakin niin minulle on kerrottu...” hän jatkoi ja siristi silmiään Savutähden suuntaan. Kissajoukossa syntyi hälinää. Sulkamyrsky tunsi päässään jyskyttävän ja painautui kyyryyn.
“Kuulemani mukaan pennut on viety Myrskyklaaniin, kaksi kuolleina, mutta yksi yhä elossa. Pennussa oli haistettu Varjoklaanin tuoksu, olen varma, mutta miksi sitä ei tuotu takaisin?” Saarnitähti käännähti äkkinäisesti kokonaan kohti Savutähteä. Savutähti venytteli raukeasti ja istahti katsellen alas klaaneihin.
“Hyvä Saarnitähti,” hän aloitti pehmeästi. “Löysimme pennut rajalta ja luulimme kuolleiksi. Suureksi iloksi, yksi heistä oli yhä elossa. Hän sai uuden nimen, emon ja sisaruksia, joihin kiintyi nopeasti. Klaani oli ystävällinen, avoin ja vieraanvarainen pennullenne, mutta omien sanojensa mukaan hän silti halusi käydä kertomassa, mitä hänelle ja hänen sisaruksilleen oli käynyt ja, että voisi hyvin Myrskyklaanissa.” Savutähti maukui ja hymähti lopuksi:
“Meillä ei ole aikaa tähän asiaan enempää, joten selvitämme sen myöhemmin.” Saarnitähti oli jo sähähtämässä vastaan, mutta Savutähden vakava katse sai hänet hiljentymään. Sulkamyrsky kunnioitti päällikköään sillä hetkellä suuresti, sillä kuunvalossa, muiden klaanien keskellä, hän oli hyvin vakuuttava, varma ja vahvanoloinen päällikkö.
“Minullakin on uutisia. Nekin liittyvät koiriin...” Savutähti maukaisi.
“Oppilaamme Sulkatassun kimppuun hyökkäsi koira. Se ei onnistunut viemään yhtään pentua, kiitos hänen hyvien taistelutaitojensa ja terävyytensä. Sulkatassu osoitti äärimmäistä rohkeutta,” Savutähti naukui pehmeästi.
“Ennen tätä kohtaamista, Sulkatassulle ilmestyi hänen kuollut veljensä Tähtiklaanista, joka luovutti Sulkatassulle toisen elämän.” kolli jatkoi hitaasti ja rauhallisesti. Väkijoukossa syntyi ulvaisuja ja vastaväitteitä. Vahingoittuneen näköinen kissa nousi pystyyn ja ulvaisi:
“Valehtelet! Tähtiklaani ei luovuta oppilaille elämiä, vain päälliköt saavat niitä!” Sulkamyrsky tunnisti hänet Laikkumyrskyksi, vaikka oli viimeksi nähnyt hänet hyvissä ruumiinvoimissa. Savutähti ei välittänyt vihaisista vastaväitteistä tai piinaavista kysymyksistä.
“Täten olen myös nimittänyt Sulkatassun soturiksi, joten hänet tunnetaan nykyisin Sulkamyrskynä,” Savutähti sanoi.
“Hän on myös osoittanut suurta rohkeutta puolustaessaan reviiriä. Siitä mieleeni tulikin kuulemani kiista Jokiklaanin kanssa...” päällikkö jatkoi muristen. Raitatähti nousi pystyyn yllättyneen näköisenä.
“Mistä sinä olet tuollaista keksinyt?” hän kysyi liian asiallisen rauhallisella sävyllä, jollaisella hän ei normaalisti syytöksiin vastannut.
“Sulkamyrsky,” Savutähti maukaisi ja käänsi katseensa nuoreen soturiin. Sulkamyrskyn niskakarvat pörhistyivät.
“Mi-mitä?” hän maukaisi hiljaa.
“Tule kertomaan kohtaamisistasi Jokiklaanin kanssa,” päällikkö käski. Sulkamyrsky nousi vaivalloisesti jaloilleen. Jäsenet olivat jäykät. Hän tunsi itsensä typeräksi, kun Savutähti viittoi häntä kivelle.
“Tuoko muka soturi? Vasta nimitetty oppilas hän on!” Jokiklaanin soturi, jonka Sulkamyrsky tunnisti Ruosteturkiksi, huusi. Sulkamyrskyn turkki pörhistyi, mutta ennen kuin hän ehti tehdä mitään, Valkoturkki loi häneen varoittavan kanseen.
“Hyvät klaanit...” Sulkamyrsky päättikin aloittaa saapuessaan kivelle. Hänen katseensa oli yhä Jokiklaanin varapäällikön Ruosteturkin pistävissä silmissä.
“Minun kimppuuni hyökättiin, kun havaitsin kolme Jokiklaanin soturia rannalla suunnittelemassa jotain, koskien päällikköäni... Ta-tapahtuneella oli monia todistajia, ainakin loppuvaiheessa, kun Myrskyklaanin partio saapui paikalle,” Sulkamyrsky maukui mahdollisimman vahvalla äänellä. Kolli kuuli äänensä värisevän, mutta toivoi, etteivät muut kuulleet sitä.
“Riittää,” Savutähti murahti kuuluvasti.
“Pääasiana on, että Jokiklaanin kissat kävivät oppilaan, nykyisen soturin, kimppuun ja ylittivät rajan, samalla rikkoen Tähtiklaanin säädöksiä! Vaadin selitystä!” päällikkö maukui vakuuttavasti. Hänen turkkinsa muuttui hopeiseksi kelmeässä kuunvalossa ja kolli näytti tavallista lihaksikkaammalta. Tuon puhuessa jokiklaanilaiset murisivat ja ulvoivat vastaväitteitä.
“Valehtelet!” Ruosteturkki sähähti osoittaen sanansa Sulkamyrskylle. Raitatähden lihakset jännittyivät.
“Savutähti... Ettäs kehtaat syyttää klaaniani tuolla tavoin, luottaa nyt keskenkasvuisen soturin sanaan?!” Jokiklaanin päällikkö sähähti.
“Moni muu todisti tätä tilannetta, Raitatähti hyvä, eikö se mielestäsi tue sanojani? Vai kiistätkö asian kokonaan?” Savutähti vastasi Raitatähden syyttävään äänen sävyyn. Kultatähti nousi kepeästi ylös.
“Meillä on nyt hieman suurempiakin huolia. Tuskin Jokiklaani on käynyt oppilaan kimppuun ilman syytä. Kaikki tekevät virheitä ärtyessään,” naaras maukui ja tassutteli pehmeästi kahden kinastelevan päällikön väliin. Raitatähti veti hampaansa näkyviin.
“Väisty, tämä asia selvitetään nyt...” kolli naukaisi. Kultatähti ei kuitenkaan siirtynyt. Sulkamyrsky katsoi tilannetta hämmentyneenä. Soturi päätti peruuttaa hiljaa pois kiveltä, sillä hänellä tuskin olisi enää sanottavaa tähän kiistaan. Päälikköjen kiistellessä Sulkamyrsky lähti laskeutumaan hitaasti alas kiveltä ja asettui sen juurelle tutun näköisen kissan viereen. Sulkatassu vilkaisi naarasta muutaman kerran, ennen kuin tajusi, kenen viereen oli istunut.
“Pisaratassu?” Sulkamyrskyltä pääsi. Naaras kääsi hitaasti katseensa nahistelevista päälliköistä puhujaan ja selvästi nolostui, kun tajusi, kuka häntä puhutteli.
“Mi-mitä?” naaras maukaisi kireästi. Sulkamyrsky kavahti.
“Anteeksi... Tuota... Ei mitään, olen pahoillani,” kolli sopersi nopeasti ja käänsi katseensa äkkiä takaisin päällikköihin.
“Jätän asian tähän, mikäli te jokiklaanilaiset osaatte pysyä poissa myrskyklaanin rajoilta...” Savutähti kuului maukuvan.
“Hah... Toki... Kuten aina ennenkin...” Raitatähti vastasi. Molemmat kissat peruuttivat taakse päin.
“Minua jäi vaivaamaan yksi asia, mitä sanoit, Savutähti,” Varjoklaanin päällikkö, Saarnitähti sanoi rauhallisella äänellä.
“Nimittäin se, että oppilas sai toisen elämän. Miksi?” paallikkö jatkoi silmät kiiluen.
“Mistä minä sen tietäisin? Vain yksin Tähtiklaani tietää, mikä tuon kissan kohtalo on oleva,tai mitkä tehtävät häntä odottavat...” Savutähti maukui vahvalla äänellä ja Sulkamyrskystä tuntui, kuin hän olisi voisnut vajota maan alle. Monet uteliaat ja epäilevät katseet kohdistuivat häneen täynnä kysymyksiä.
“Mutta miksi juuri hän?” Sulkamyrsky kuuli Kaarnaturkin hänen takanaan murisevan kovaäänisesti.
“Tuo kissa tappoi oman klaaninsa kissan, veljensä!” Kaarnaturkin ääni yltyi väkijoukon yli. Yht äkkiä tuli aivan hiljaista.
“Mitä?” Kultatähti maukaisi hiljaisella äänellä. Kaarnaturkki oli noussut seisomaan ja vilkuili nyt ympärilleen kipinöivin silmin muiden myrskyklaanilaisten luimistaessa korviaan ja pälyillessään ihmestyneitä klaaneja.
“Kaarnaturkki. Nuo ovat oman klaanin välisiä asioita...” Savutähti murisi hiljaa ja uhkaavasti. Silloin Sulkamyrsky tajusi. Kukaan muusta klaanista ei tiennyt siitä. Tai ei ollut tiennyt. Ei ennen tätä. Kollin häntä pörhistyi kiukusta ja silmät kapenivat viiruiksi vaistomaisesti. Kaarnaturkki oli saanut kaikkien klaanikissojen epäilykset niskaansa. Aivan kuin itse Tähtiklaanin kissat olisivat leimanneet hänen otsaansa yhden, painavan sanan. Petturi.

















































Luku 7.

Tummatassu loikoili sammalpedillään rauhaisassa oppilaidenpesässä ja yritti miettiä lähiaikojen tapahtumia. Mikään ei oikein kumminkaan tuntunut pysyvän kasassa. Aluksi hän mietti Sulkamyrskyä, jonka oli vielä hetki sitten tuntenut nimellä Sulkatassu. Hänen parhaana ystävänään. Mutta nyt nuori naaras ei ollut enään niin varma. Tuntui kuin uusi Sulkamyrsky välttelisi häntä ja puhuisi tiuskien ja kivakasti. Tummatassu ei kyllä itsekkään muistanut, olisiko käyttäytynyt jotenkin eri tavalla lähiaikoina. Ajatukset liukuivat hiljalleen rääväsuiseen soturiin, Kaarnaturkkiin. Näillä kahdella Sulkatassun elämässä liikkuvalla kollilla oli kokoajan välillään jonkinlaista kärhämöintiä. Useimmiten ilman syytä. Tummatassu huokaisi ja painoi päänsä viileää maata vasten. Naaras mietti, mitä Sulkatassu ajatteli hänestä ja Kaarnaturkista. Kaarnaturkista oli tullut Tummatassulle läheinen ystävä metsästysretkillä, mutta Sulkamyrskyllehän naaras ei ollut voinut kertoa asiasta, sillä kollien huonoista väleistä johtuen Sulkamyrsky olisi varmaan jo repinyt Kaarnaturkilta korvat päästä, vaikkakaan sen suurempaa syytä ei olisi ollut. Tummatassu heräsi mietteistään, kun joku astu hänen vierelleen.
“Onko kaikki hyvin?” Raitatassu kysyi ja hymyili vienosti ennen kuin istui naaraan vierelle.
“Kiitos, kun kysyit, mutta olen ihan okei,” Tummatassu vastasi ja hymyili takaisin.
“Vaikkakin hieman mietityttää Sulkamyrskyn ja Kaarnaturkin välit...” naaras huokaisi melkein heti perään. Raitatassun ilme näytti hieman synkistyvän, kun kuuli kahden nuoren soturin nimen.
“Mitä Kaarnaturkista?” Raitatassu kysyi ja upposi hieman omiin ajatuksiinsa ja säpsähti Tummatassun huokaistessa jälleen nopeasti.
“Nojaa, me olemme ystövystyneet hieman ja minusta olisi ainakin mukavaa tistella hänen rinnallaan, mutta koska Sulkamyrsky on parasystäväni ja Kaarnaturkki hänen vihamiehensä, en tahtoisi tuottaa hänelle yhtään enempää päänvaivaa,” naaras maukui ja venytteli hieman. Raitatassu oli avaamassa suutaan, mutta juuri silloin leirin oviaukolta kuului kokoontumisesta palaavien kissojen äänet.
Sulkamyrsky tönäisi Kaarnaturkkia voimakkaasti niin, että kolli menetti tasapainonsa ja rysähti piikkihernetunnelin seinää vasten raivokkaan sähähdyksen kera. Soturi oli kuitenkin nopeasti jälleen jaloillaan. Sulkamyrsky irvisti ja paljasti hampaansa Kaarnaturkille. Kaarnaturkki jännitti takajalkansa. Koko matkan jatkunut vihanpito alkoi kärvistyä tappelun suuntaan. Sulkamyrsky katsoi tiukasti Kaarnaturkin lihasten värähtelyä ja mietti, milloin olisi hyvä hetki väistää. Yllättäen Kaarnaturkki ojensi itsensä korkeaan loikkaan. Sulkamyrsky ei ehtinyt reagoida muuten kuin sulkemalla silmänsä, ennen kuin tömähti maahan. Kollin pää kolahti ikävästi kovaan maahan, mutta hän ei tuntenut Kaarnaturkin kynsiä pehmeällä vatsallaan. Sulkamyrsky vääntäytyi pystyyn älähtäen hieman ja törmäsi suoraan Savutähden kylkeen. Päällikkö ei hätkähtänytkään. Tämän leuat olivat tiiviisti puristettuina Kaarnaturkin kaulan ympärille.
“Savutähti!” paikalle juossut Punajuova ulvaisi kauhuissaan. Päällikkö nosti katseensa ja irrotti otteensa yskivän soturin kaulasta. Harmaan kollin katse nauliutui takaisin Kaarnaturkin kauhistuksesta laajenneisiin silmiin.
“Älä. Kajoa. Minun. Oppilaaseeni...” Savutähti naukui hitaasti. Kaarnaturkki nieläisi ja kömpi hitaasti Savutähden edessä pystyyn.
“Mutta hän...” Kaarnaturkki aloitti.
“On yhä oppilaani, vaikka onkin soturi!” Savutähti ulvaisi ja Kaarnaturkki hypähti taaemmas, kumarsi ja loikki nopeasti soturienpesään.








Kesken! Lyötiin vaan vetoa kaverin kanssa että se saa enemmän tähtiä tarinaansa kuin mä... :D