Tämä tarina sijoittuu samaan fantasiamaailmaani kuin aiemmin tänne lataamani Wilius Merenkävijä. Nourrice on siis velhojen saari, joka sijaitsee jossain päin Atlanttia. Nykyään se on kätketty eikä sen olemassaolosta tiedä juuri kukaan, mutta tämä tarina sijoittuu muinaiseen maailmaan, jolloin saari vielä oli aivan avoin paikka.
Taustatarinana, tämän alkaessa Nourricelle on joitain satoja vuosia sitten perustettu velhojen kuningaskunta, ja sen jälkeen käyty sota velhojen ja hirviöiden (pieniä, ilkeitä ja velhojen hyljeksimiä otuksia) välillä, jonka velhot voittivat. Se on kuitenkin toinen tarina.
Tässäpä olisi siis tarina pimeyden ensimmäisestä noususta, eli viattomuuden kuolemasta.
*************************************************
Vuosien kuluessa Nourricen kuningaskunta vahvisti otettaan velhojen saaresta, jota kuninkaiden jälkeläiset hallitsivat itseoikeutetusti. Sodan jälkeen erämaihin vetäytyneet hirviöt olivat yhä vähemmän tekemisissä velhojen kanssa, ja niiden asuttamia alueita valvottiin tarkoin. Tontut, joilla ei koskaan ole ollut keskuudessaan varsinaisia hallitsijoita, elivät hekin pitkälti kuninkaan alaisina, vaikkei kuningaskunta nimellisesti ollutkaan kuin ihmisten hallitseva elin.
Tchakternin valtaistuimella istuvaa kuningasta palvelemaan perustettiin tuolloin druidien veljeskunta, joka koostui oppineista miehistä ja naisista, jotka olivat vannoneet tälle uskollisuuttaan. Tämän veljeskunnan tarkoitus oli tutkia ja opettaa taikuutta sekä varmistaa kuninkaan vallan pysyminen. Druidit tekivät paljon yhteistyötä Vuoren hoitajan kanssa, eikä ollut tavatonta, että tämä itsekin oli veljeskunnan jäsen. Näin tietämys taikuuden saloista karttui satojen vuosien ajan, mutta mitään druidit eivät opettaneet niille, jotka eivät olleet vannoneet kuninkaalle uskollisuuttaan. Tällä tavoin Nourricen kansa kukoisti, ja kuninkaan joukot olivat hyvin voimallisia, hyödyntäen druidien opetuksia uusista ja tehokkaista taioista, eivätkä kuninkaan viholliset, ryövärit ja maantierosvot, pystyneet horjuttamaan valtakunnan järjestystä. Ainoan todellisen uhan toivat lohikäärmeet; mutta jopa ne kunnioittivat Nourricen kuningasta, etenkin sen jälkeen kun tämän armeija pakotti Halkristin, lohikäärmeistä suurimman, pakenemaan Aushokista, minne se oli hyökännyt.
Muutaman sadan vuoden ajan kuningaskunta pysyi vakaana, kehittyen ja kukoistaen. Mutta aikanaan druideihin liittyi muuan nuori mies, nimeltään Ktulun. Hän oli pitkä varreltaan ja komea kasvoiltaan, hänen silmänsä olivat vihreät ja hiuksensa korpinmustat. Hän oli syntynyt kuninkaan hovissa, hänen vanhempansa kuuluivat valtakunnan vaikutusvaltaisiin lordeihin. Ktulun oli myös kuningas Goladianin pojan, kruununprinssin ja isänsä tulevan perijän, Metorin, hyvä ystävä.
Druidien keskuudessa Ktulun saavutti nopeasti mainetta. Hän oli älykäs ja lahjakas, voimallinen sekä taikuudessa että ruumiiltaan. Mutta hyvin itsenäinen hän myös oli, eikä hän, kuninkaalle vannomasta valastaan huolimatta, pitänyt tämän ylivallasta.
Druidien opetuksia hyödyntäen Ktulun teki lukuisia omia tutkimuksia Vuorella. Ja niin kävi, että lopulta hän löysi täysin uudenlaista taikuutta, jota maailmassa ei ennen oltu nähty. Tämä taikuus nousi esiin ihmismielen synkimmistä syövereistä, ja se osoittautui monessa suhteessa kaikkea muuta taikuutta voimallisemmaksi. Näin oli pimeä taikuus ensimmäistä kertaa keksitty.
Aluksi Ktulun suhtautui uuteen löytöönsä varovasti, sillä hän ymmärsi, miten vaarallisten voimien kanssa oli tekemisissä. Pitkään hän piti tutkimuksensa salassa, muille druideille hän ei sanonut sanaakaan. Ensimmäinen, jolle hän uuden löytönsä paljasti, oli hänen läheisin ystävänsä, kruununprinssi Metor.
”Tämäpä erikoinen löytö”, Metor sanoi vaikuttuneena – mutta myös peloissaan – Ktulunin esiteltyä löytönsä hänelle. ”Miten sinä, Ktulun, olet tällaiseen taikuuteen löytänyt tiesi? Tämä ei nimittäin vaikuta sellaiselta, mihin druidien opetukset sinut olisi johtanut.”
”Ei, sitä tämä ei ole”, Ktulun myönsi. ”Tämä on jotain, minkä olen löytänyt täysin omin avuin. Tämä taikuus – pimeä taikuus, kuten minä sitä olen alkanut kutsua – nousee jostain hyvin syvältä ihmismielen perukoilta – sieltä, minne druidit eivät ole ikinä uskaltaneet sukeltaa – tai ehkä he eivät ole edes tiedostaneet noiden sopukoiden koko olemassaoloa.”
”Ehkä heillä on ollut tähän syynsä”, Metor ehdotti.
”Epäilenpä. Joka tapauksessa minusta tuntuu, että druidit ovat jumiutuneet paikoilleen. He pelkäävät muutosta. Pelkäävät, että jos jotain uutta ja mullistavaa ilmaantuu, ajaisi se automaattisesti kuningaskunnan kaaoksen partaalle. Jotkut harvat ehkä – Marnen, kenties – saattaisivat rohjeta katsoa mielensä uumeniin, mutta muut kieltäisivät kaiken tämän yrittäessään ylläpitää vanhaa järjestystä. Olethan sinäkin huomannut sen? Kyllä taikuutta opetetaan niille, jotka ovat uskollisuutensa vannoneet, kyllä taikuutta yhä tutkitaan, mutta koko ajan pitäydytään tunnetussa, samassa vanhassa taikuudessa, etsitään uusia keinoja hyödyntää sitä. Kukaan ei ole ikinä vihjannutkaan minulle, että vielä voisi löytyä jotain täysin uutta, kukaan ei ole esittänyt, että vanhojen tapojen rinnalle tulisi etsiä mitään vaihtoehtoisia keinoja. Minä olen sitä mieltä, että voidaksemme ymmärtää taikuutta – tai itseämme – on meidän pureuduttava sen syvimpiin ja synkimpiin kolkkiin, joiden olemassaoloa emme tähän asti ole tiedostaneetkaan – mutta jotka, nyt kun olen ne löytänyt, ovat erittäin todellisia, joiden olemassaoloa en enää pysty mitenkään kiistämään. Sillä eivätkö taikuus ja ihmismieli ole sellaisia asioita, jotka monimuotoisuudessaan ansaitsevat yrityksen tulla ymmärretyiksi?”
Metor pysyi hyvän tovin vaiti, yrittäen ymmärtää ystävänsä puheita. Itse hän ei ollut ikinä paneutunut niin syvälle taikuuden olemukseen, että pystyisi täysin ymmärtämään Ktulunin ja druidien tekemiä tutkimuksia, vaikka häntä jonkin verran oltiinkin druidien toimesta asiaan perehdytetty.
”Entä mihin sinä olet ajatellut käyttää tätä… pimeää taikuutta?” Metor kysyi viimein.
”En vielä tiedä”, Ktulun myönsi. ”Ainakin uskoisin, että sen avulla voi saada suuren edun taistelussa… lisäksi vaikuttaisi, että sitä voi käyttää parantamiseen… Mutta tutkimukset ovat vielä kesken.” Hetken hiljaisuuden jälkeen Ktulun jatkoi: ”Se on kuitenkin selvää, että kyse on erittäin voimakkaasta taikuudesta… jopa vaarallisesta. Jos löytöni päätyy vääriin käsiin, voidaan sitä varmasti käyttää pahoihin tarkoituksiin. Vihollisten käsissä pimeä taikuus saattaisi tuoda ennennäkemätöntä sekasortoa valtakuntaan.”
”Kuulostaa vaaralliselta”, Metor sanoi huolestuneena. ”Jotenkin meidän on siis varmistettava, ettei löytösi päädy vihollisten haltuun… Isä varmasti voisi –”
”Ei! Pyydän, älä sano sanaakaan tästä isällesi. Äläkä myöskään muille druideille, tai itse asiassa kenellekään.”
”Ktulun, jos tämä löytämäsi taikuus todella on niin voimakasta kuin sanot… Jos pidätät tiedon tällaisesta löydöstä kuninkaaltasi, saattaa isä pitää sitä maanpetoksena.”
”Jos isäsi ymmärtää löytöni merkityksen, ei hän anna minun jatkaa tutkimuksiani. Druidit tulevat heti pistämään lopun työlleni. Kuningaskunnan ote Nourricesta on vankka, he tulevat näkemään kaikki uudet voimat uhkana järjestystä kohtaan. Sinä tiedät sen yhtä hyvin kuin minäkin, he eivät tule ymmärtämään löytöäni, vaan he pelkäisivät vain, mitä kaikkea pahaa sen avulla voitaisiin saada aikaan. Kuten sanoin, druidit eivät uskaltaisi tutkia mielensä pimeimpiä sopukoita, eivät vaikka he lopultakin pääsisivät kohtaamaan itsensä, oppisivat tuntemaan syvimmät ajatuksensa – he pelkäisivät löytävänsä jotain, mikä saisi heidät kyseenalaistamaan kaiken minkä päälle he ovat oppinsa rakentaneet. Minä pyydän tätä sinulta – en kruununprinssiltä ja tulevalta kuninkaalta – vaan vanhalta ystävältäni. Älä kerro löydöstäni vielä kenellekään. Minä luotin sinuun, ja esittelin löytöni sinulle enkä kenellekään druidille, koska olet paras ystävä, joka minulla on ollut. Metor, minä pyydän – älä paljasta löytöäni.”
”Minun puolestani saisit kyllä jatkaa tutkimuksiasi omissa oloissasi, mutta sinä tiedät millainen isä osaa olla – sinä tiedät, miten helposti hän kuvittelee muiden juonittelevan itseään vastaan.”
”Otan kyllä vastuun tutkimuksistani, ja aikanani kerron kyllä kuninkaalle ja druideille kaiken. Mutta anna minun edetä tutkimuksissani edes siihen vaiheeseen, että pystyn sanomaan, mihin löytöäni oikeasti voidaan käyttää. Ehkäpä hekin sitten ovat valmiimpia hyväksymään sen, kun minulla on heille muutakin esiteltävää kuin pelkkä potentiaalinen rauhan horjuttaja. Metor, pyydän sinua. Koko ikämme olemme tunteneet toisemme, lapsesta pitäen olemme leikkineet yhdessä isäsi hovissa, ja olenko minä ikinä pettänyt luottamustasi?”
Pitkään Metor oli hiljaa, mutta lopulta hän suostui ystävänsä pyyntöön.
”Kiitos”, Ktulun sanoi. ”Olen varma, että sinusta aikanasi tulee isääsi viisaampi kuningas – sinua suostun mielelläni palvelemaan, kaikkine uusine tietoineni, joita minulle pimeän taikuuden avulla karttuu.”
Näin pääsi Ktulun jatkamaan tutkimuksiaan. Kävi kuitenkin niin, että eräänä yönä druidien johtaja, veljeskunnan vanhin, nimeltään Tamaneus, tuli hänen luokseen ja löysi hänet tutkimustensa äärestä – joista hän ei vielä ollut Metorin lisäksi kertonut kenellekään.
Kuten Ktulun oli aavistellut, ei Tamaneus hyväksynyt hänen tutkimuksiaan, eikä sitä, että hän oli pitänyt löytönsä salassa. Heti puhkesi druidien välille kiivaita riitoja siitä, mitä tämän uuden taikuuden haaran kanssa tulisi tehdä. Kuten Ktulun oli ounastellutkin, eivät valtaosa veljeskunnan jäsenistä hyväksyneet hänen löytöään. Ktulun yritti vakuutella heitä siitä, että pimeää taikuutta saatettaisiin käyttää myös hyvään, mutta Tamaneus kielsi häntä yksiselitteisesti jatkamasta tutkimuksiaan, eikä näistä uusista löydöistä saanut levittää mitään tietoa, sillä väärissä käsissä pimeä taikuus saattaisi olla suuri uhka kuningaskunnalle.
Löytönsä eväämisestä katkeroituneena Ktulun erosi druideista, jolloin hänet nimettiin kuninkaan viholliseksi, ja karkotettiin Tchakternin kaupungista. Metor yritti puhua hänen puolestaan, mutta kuningas ja druidit olivat armottomia. Goladian asetti kuoleman uhan Ktulunin ylle, jos tämä palaisi. Näinpä Ktulun pakeni pohjoiseen, erämaahan, missä kuninkaan ote ei ollut yhtä vahva kuin etelässä.
Druidien joukossa oli kuitenkin ollut muutamia, jotka eivät olleet suoraan tyrmänneet Ktulunin löytöä. Jotkut heistä erosivat itsekin veljeskunnasta vastalauseena Ktulunin häätämisestä, jotkut taas jäivät, mutta toimittivat salaa Ktulunille tietoja veljeskunnan sisältä.
Kaikista eniten Ktulunin lähtemistä suri hänen vanha ystävänsä, kruununprinssi Metor. Tämä oli kaikin keinoin yrittänyt kääntää isänsä päätä, mutta turhaan. Goladian ei nähnyt Ktulunissa muuta kuin petturin, joka oli uhmannut häntä ja selvästi juonitellut häntä vastaan pimeällä keksinnöllään. Metorin onnistui kuitenkin ylipuhua isänsä olemaan lähettämättä joukkojaan ainakaan vielä Ktulunin perään, vaikka Goladian koko ajan pelkäsikin pimeää velhoa.
Karkotettu Ktulun oli täynnä vihaa druideja ja kuningasta kohtaan. Näin oli hänen sydämensä jo kietoutunut hänen itse kehittämäänsä pimeyden verkostoon.
Uudeksi asuinpaikakseen Ktulun otti korkean vuorenhuipun Takavuorilla. Tuo huippu erosi tyystin muusta vuoristosta, sillä se oli väriltään vitivalkoinen, erottuen selkeästi tummien huippujen joukosta. Pohjoisen asukkaat kutsuivat sitä Valkeakynneksi.
Valkeakynnen huipulle Ktulun rakensi itselleen temppelin, missä hän jatkoi tutkimuksiaan pimeän taikuuden luonteesta. Ja nopeasti levisi pohjoisen asukkaiden, niin ihmisten kuin hirviöidenkin, keskuudessa huhu Valkeakynnen pahasta velhosta.
Ktulunin luona asui myös hänen kapinallisia druiditovereitaan, niitä, jotka olivat hänen mukanaan eronneet veljeskunnasta. He olivat hänen kanssaan samaa mieltä siitä, että kuninkaan uskollisessa palveluksessa druidit olivat jämähtäneet aloilleen, olivat oppineet pelkäämään muutosta ja kehitystä, ja siinä samalla omaa sisintään. Niinpä he auttoivat Ktulunia tämän tutkimuksissa, ja Ktulun opetti heille jonkin verran pimeää taikuutta, päästi heidät kurkistamaan oman mielensä synkimpiin sopukoihin. Ja kun pimeiden velhojen tiedot ja taidot karttuivat, alkoivat he kokeilla niitä erilaisten kirousten, manausten ja taikajuomien muodossa. Koska näiden vaikutukset eivät olleet vielä mitenkään selvillä, saivat lähiseudun ihmiset ja hirviöt usein toimia koekaniineina. Näin pelko Valkeakynnen noitaa kohtaan levisi yhä laajemmalle.
Kantautuipa sana pimeästä velhosta myös kuninkaan korviin Tchakterniin. Tämä pelkäsi Ktulunia suuresti, sillä druidit olivat varoittaneet häntä pimeän taikuuden mahdista. Edes Metorin sanat eivät pystyneet sammuttamaan hänen pelkoaan, vaan sydämessään kuningas oli varma siitä, että Ktulun juonitteli tauotta häntä vastaan. Niinpä hän lähetti vakoojiaan tarkkailemaan Valkeakynttä, raportoimaan hänelle kaikesta näkemästään. Ja velhoarmeijaansa hän piti koko ajan valmiudessa, sen varalta, että Ktulun päättäisi hyökätä häntä vastaan, tai hän saisi avoimia todisteita tämän juonittelusta, jolloin hän olisi valmiina iskemään.
Ktulun havaitsi nämä vakoojat nopeasti. Ne närkästyttivät häntä, koska ei hän vielä ollut mitään varsinaisia suunnitelmia tehnyt kuningasta vastaan. Lähinnä hän olisi tahtonut jatkaa tutkimuksiaan kaikessa rauhassa. Mutta nyt hän joutui pelkäämään myöskin kuninkaan hyökkäystä – ja silloin hän teki päätöksensä.
”Jos kuningas ei luota minuun”, hän tuumi, ”ei minulla ole mitään syytä luottaa häneenkään. Jos sota on se mitä hän tahtoo, sen hän myös saa.”
Nopeasti Ktulun värväsi itselleen suuren joukon apureita. Suurin osa harvaan asutun pohjoisenkin asukkaista oli toki kuninkaalle uskollisia, mutta aina löytyi niitä, joiden sydämeen sai sytytettyä kapinan liekin. Vain harvoille ja valituille Ktulun kuitenkaan opetti pimeää taikuutta, suurin osa sai toimia ainoastaan hänen henkilökohtaisena sotajoukkonaan. Pian alkoi Valkeakynnelle kerääntyä pahantahtoista väkeä, rosvoja ja pettureita, lähes kaikki kuninkaan viholliset olivat pian kerääntyneet sinne. Myös hirviöiden joukosta löytyi niitä, jotka yhä muistelivat katkerina keskuudessaan kiertäviä tarinoita vuosisatojen takaisesta sodasta, missä niiden esi-isät oli ajettu erämaihin, joiden sieluihin Ktulun sai sytytettyä kostonhalun; ja vuorilla asustelevia jättiläisiäkin saapui hänen luokseen.
Vaikka Ktulun oli varovainen joukkojensa kanssa, eikä koskaan antanut suuren joukon näyttäytyä kerralla, huomasivat kuninkaan lähettiläät silti pakostakin sentään jotain. Ja niin kiiri kuninkaan korviin sana, että Valkeakynnen velho oli varustamassa joukkojaan, kuten hän oli pelännyt (ja mihin hän itse oli suurin osin syypää).
Pelko valtasi heti vanhan Goladianin mielen, eivätkä hänen poikansa pyynnöt kääntäneet hänen päätään. Muutaman kuukauden kuluttua kuninkaan armeija lähti, druidien johdolla, marssimaan kohti pohjoista. Goladianin kenraalit olivat saaneet selkeän käskyn; Ktulun oli joko vangittava tai surmattava, hinnalla millä hyvänsä.
Mutta vakoojiltaan Ktulun oli saanut tästä tiedon hyvissä ajoin. Hänellä oli yhä liittolaisia druidien joukossa. Nämä petturit olivat varastaneet kuninkaan hovista kultaa, jonka he toimittivat Ktulunille, joka lähti salaa Nourricelta, Goladianin valmistellessa armeijoitaan. Kuninkaan kullan avulla hän palkkasi itselleen ulkomailta hurjan, taikomattoman armeijan. Nämä teutonisoturit olivat säälimättömiä taistelijoita, ja olipa heillä muutama maagikko ja jopa jokunen velhokin joukossaan.
Ja niin, kun kuninkaan joukot ehättivät Valkeakynnelle, oli Ktulun jo palannut sinne, ja pohjoisten erämaiden halki hän oli saanut uuden armeijansakin huomaamatta mukanaan. Kun hänellä oli lisäksi turvanaan aiemmat soturinsa ja hirviönsä, kävi Valkeakynnen puolustus liian vahvaksi jopa kuninkaan mahtavalle sotajoukolle. Takavuorten taistelussa Ktulun surmasi henkilökohtaisesti pimeällä taikuudella druidien johtajan, vanhan Tamaneuksen. Ja niin joutuivat kuninkaan joukot pakenemaan takaisin etelään, pahan kerran heikentyneinä. Vaikka teutonisoturit eivät juuri taikoneet, osasivat he hirviöiden tavoin taistella taikovia vastustajia vastaan hämmentävän hyvin (Ktulun oli opettanut heille monia druidien käyttämistä taistelutaioista, joita he osasivat varoa).
Suuri oli kuninkaan viha, kun hänen soturinsa palasivat, kertoen Ktulunin olevan yhä vapaana, ja kuninkaan jopa menettäneen otteensa isosta osasta pohjoisista maista. Goladian hautoi heti kostoa, mutta Metor onnistui ylipuhumaan hänet odottamaan ainakin vähän aikaa – jos ei muuten, niin edes koska kuninkaan armeija oli heikentynyt pahasti, eikä uuteen hyökkäykseen olisi heti voimavaroja. Pyrkien estämään suuremman verenvuodatuksen, lähti Metor Ktulunin vanhana ystävänä käymään Valkeakynnellä, toivoen voivansa sopia rauhan kuningaskunnan ja pimeän velhon välille. Sitä paitsi Goladian oli jo tulossa vanhaksi, ja Metor tiesi perivänsä hänen valtakuntansa pian, eikä hän halunnut joutua aloittamaan hallituskauttaan sodassa.
Niin Metor saapui Takavuorille, missä hän pitkästä aikaa tapasi vanhan ystävänsä. Kohdatessaan Valkeakynnen hirvittävät vartijat, Ktulunin jättiläiset, joutui hän kuitenkin myöntämään itselleen, että jopa hän pelkäsi Valkeakynnen noitaa.
Lopulta hän kuitenkin tapasi Ktulunin.
”Ktulun, vanha ystäväni”, kruununprinssi sanoi. ”Viime tapaamisestamme on kulunut aivan liian pitkä aika!”
”Niin, niin, niin kai sitten”, pimeä velho vastasi poissaolevana. Hänen olemuksensa herätti Metorissa yhä enemmän kauhua, eikä tämä enää ollut tuntea vanhaa ystäväänsä lainkaan.
”Katsopa sinua, mitä kaikkea sinusta onkaan tullut”, Metor sanoi varuillaan. ”Suuri mies sinä ainakin olet, vanha ystäväni. Koko valtakunnassa ei juuri muusta puhutakaan, kuin sinusta. Olen iloinen, että selvisit hengissä isäni hyökkäyksestä; pelkäsin pahinta, mutta näköjään olemme kaikki aliarvioineet sinut.”
”Mene asiaan”, Ktulun sanoa töksäytti. ”Miksi sinä olet tullut, Metor? Yritätkö ylipuhua minut palaamaan isäsi palvelukseen, vai? Sen voit unohtaa.”
”Miksi? Miksi ei? Olet osoittanut, että uusilla voimillasi on mahtia moneen. Varmasti isä suostuisi ottamaan sinut takaisin, nyt kun tietää, miten vaarallinen olet vihollisena. Ei ainakaan tulisi turhaa verenvuodatusta. Druideille ei vielä ole valittu uutta johtajaa Tamaneuksen tilalle, sinä voisit varmasti saada sen paikan, jos palaisit.”
”Ei!” Ktulun ärähti. ”Etkö ymmärrä? Minä olen luonut jotain omaa, jotain uutta – jotain, mikä on paljon enemmänkin kuin vain työkalu kuninkaan vallan pönkittämiseen! En aio antaa keksintöäni kuninkaan talutushihnaan, sitä en salli! Pimeä taikuus on minun luomukseni, minä määrään sen käytöstä, ei sinun isäsi, etkä sinäkään!”
”Hyvä on”, Metor huokaisi. ”Mutta pyydän sinulta kuitenkin tätä; lupaa minulle, että et lähde hakemaan sotaa. Minä en kuninkaana taatusti aio hyökätä sinua vastaan, minun puolestani saat tehdä mitä halajat, saat vaikka hallita kaikkia Takavuoria mielesi mukaan; en voi luvata että isäni ajattelee samoin, mutta yritän saada hänetkin hautaamaan sotakirveensä. Pyydän kuitenkin, että vastapalvelukseksi suopeudestani, sinä pidät tämän mielessäsi; Nourrice on minun isäni valtakunta, ja joskus se tulee olemaan minun. Älä lähde taistelemaan meitä vastaan. Ei anneta enempää verta vuotaa sinun löytösi tähden, vaan katsotaan, josko se todella voisi tuoda jotain hyvää tähän maailmaan.”
”Sinä puhut kuninkaan osoittamasta suopeudesta”, Ktulun tuhahti. ”Etkö ymmärrä? Minä en osoita alamaisuutta isällesi, enkä tule osoittamaan sinullekaan. Minä en kumarra kuningasta! Tämä on minun valtakuntani, Valkeakynsi ei enää kuulu millään muotoa Nourricen kuningaskunnalle. Sinä et voi osoittaa minulle armoa, etkä vaatia minulta palveluksia.” Metor katsahti häntä tuskaisena. ”Jos pidät tämän mielessäsi, minä kuitenkin lupaan sinulle”, Ktulun jatkoi, ”että en hae riitaa välillemme. Jos valta ei ole tyystin sumentanut kuninkaallisten järkeä, pystymme varmaankin elämään sovussa.”
”Kiitos sanoistasi”, Metor sanoi. ”Isällä saattaa olla jonkin verran ongelmia hyväksyä tätä, mutta yritän puhua hänelle järkeä. Ai niin, vielä yksi asia; isäni hovista on varastettu suuri määrä kultaa. Isä on varma siitä, että sinä olet sen takana; toivon, että asia ei ole näin, mutta jos se on, minä en kanna sinulle kaunaa. Siinä tapauksessa toivoisin kuitenkin, ettei tämä tule toistumaan.”
Ktulun katsoi ystäväänsä läpitunkevasti.
”Isäsi lähetti joukkonsa tappamaan minut. Vaikka olen saanut kerättyä turvakseni velhoja, hirviöitä ja jättiläisiä, eivät he yksin olisi pärjänneet kuninkaan armeijalle. Käytin kullan selvitäkseni hengissä, palkatakseni taikomattomia sotureita suojakseni – kullan, jonka isäsi on kerännyt riistämällä veroa kaikilta vähäosaisilta, jotka saavat vastineeksi sortoa ja pelkoa.”
”En syytä sinua siitä”, Metor sanoi, ”mutta jatkossa en kuitenkaan voi sallia sinun varastaa mitään kuninkaallisesta hovista – hovista jota sinä itse joskus kutsuit kodiksesi. En vaikka kuinka olisimme vanhoja ystäviä. Saat silti sanani, että isäni ei saa tätä tietää. Eroamme siis ystävinä; ja siitä olen iloinen. Toivottavasti tapaamme vielä, vanha ystäväni… pimeä velho.”
”Varmasti tapaamme, ehkä pikemmin kuin arvaatkaan”, Ktulun sanoi hymyillen salaperäisesti.
Metor onnistui kuin onnistuikin rauhoittamaan isänsä mieltä siinä määrin, ettei tämä enää lähtenyt avoimeen sotaan Valkeakynttä vastaan. Koko ajan tämä silti oli varuillaan, Valkeakynsi oli taukoamattoman tarkkailun kohteena, ja hänen armeijansa oli ryhmittyneenä pohjoisessa, toimintavalmiina sen varalta, että Ktulun osoittaisi merkkejä sotaisuudesta.
Goladiania alkoi kuitenkin jo ikä painaa, ja hänen terveytensä heikkeni kovaa vauhtia (Valkeakynnen aiheuttama pelko ja stressi luultavasti edesauttoivat tätä suuresti). Lopulta, neljä vuotta Metorin ja Ktulunin tapaamisen jälkeen, vanha kuningas sitten kuoli, saavutettuaan yhdeksänkymmenen vuoden iän. Iso osa pohjoisen armeijasta kutsuttiin takaisin etelään, missä lähes kaikki tärkeät kenraalit osallistuivat Goladianin hautajaisiin.
Sitten olikin Metorin kruunajaisten aika. Tchakternissa juhlittiin, kun uusi kuningas oli astumassa valtaan. Perinteisesti kruunajaiset oli aina järjestetty Vuoren edessä. Suurten juhlallisuuksien saattelemana Metor polvistui Hermeniksen, Vuoren hoitajan eteen, kun tämä valmistautui julistamaan Nourricen uuden kuninkaan, rinnallaan Metorin kolme poikaa ja kaksi tytärtä. Paikalla olivat kaikki Tchakternin kuninkaallisen hovin väki, druidit, muiden kaupunkien vasallit, ja kaikki valtakunnan mahtivelhot. Metor oli toiveikkaana lähettänyt kutsun Ktulunillekin, mutta tätä ei näkynyt.
Sitten, juuri kun Hermenis oli kruunaamassa Metoria, valtasi juhlaväen suunnaton pakokauhu. Korkeuksista kantautui julmaa ärjyntää, ja pohjoisessa näkyi taivaanrannassa kovaa vauhtia lähestyvä lohikäärme. Eikä aikaakaan, kun juhla-aukiota ympäröivät rakennukset roihusivat ilmiliekeissä.
Lohikäärme oli suunnaton jättiläinen, sen suomut loistivat kirkkaan oransseina, kun se päästi hornan liekit valloilleen. Halkrist, muinaisten, nyt jo unohdettujen aikojen petojen herra, oli saapunut. Kerran aiemminkin se oli hyökännyt velhojen kimppuun, Aushokiin, mutta silloin druidit olivat yhteisvoimin ajaneet sen pois; mutta tuolloin lohikäärme oli ollut nuori, ja nyt se oli siitä kasvanut yhä suuremmaksi ja voimakkaammaksi. Druidit kävivät taas taisteluun lohikäärmettä vastaan, mutta enää niistä ei ollut sille vastusta.
Halkristin perässä tuli yksitoista hirveää jättiläistä, sekä Valkeakynnen hirviöistä, velhoista ja taikomattomista palkkasotureista koostuva pimeyden armeija. Metor oli uskonut Ktulunin lupauksen rauhasta, eikä hyökkäykseen näin oltu varauduttu. Epätoivoisesti Tchakternin joukot yrittivät puolustaa uutta kuningasta, mutta turhaan. Lopulta Ktulun itse saapui paikalle, kantaen mukanaan miekkaa, jonka oli kironnut lukuisilla pimeillä lumouksilla. Hän marssi pakenevan juhlaväen virran läpi halki lohikäärmeen tulissa palavien rakennusten, hiilenmusta tukka tuulessa hulmuten, eikä kukaan rohjennut asettua hänen tielleen. Vuoren juurella hän tapasi taas vanhan ystävänsä, vasta kruunatun kuninkaan, joka heittäytyi epätoivoisena polvilleen pimeän velhon eteen.
”Ktulun, vanha ystäväni”, Metor aneli, ”mitä tämä on? Lopeta tämä tuho, vedä joukkosi pois, niin annan sinulle mitä ikinä halajat, ja lukuisia henkiä säästyy! Mitä sinä täältä tahdot?”
”Jotain, mitä sinulla ei ole annettavanasi”, Ktulun vastasi. ”Mutta katso! Viimeksi tavatessamme toivoit saada nähdä minut vielä, ja tässä minä olen; sinun kutsuvieraasi ja viimeinen muistosi!”
”Näinkö sinä korvaat suopeuteni? Mitä ikinä isäni sinulle teki, ei ole minun syyni – minä tahdon vain rauhaa välillemme! Pyydän, Ktulun, lopeta tämä hullunmylly! Etkö itse sanonut, että pimeässä taikuudessa on voimaa tehdä hyvää, kunhan vain saisit siihen mahdollisuuden?”
”Suopeutesi pitää minut jatkuvan valvonnan alaisena, kunnes keksit miten oma kansasi voisi hyötyä keksinnöstäni? Minä luon itse omat mahdollisuuteni, Metor, et sinä!” Näin sanoen pimeä velho kohotti miekkansa.
”Minä tiedän, etten voi voittaa sinua”, Metor sanoi. ”Tapa minut sitten, jos et keksi muuta keinoa kostaa isälleni – mutta säästä näiden ihmisten henki! Se on viimeinen pyyntöni. Joskus minä tunsin sinut, ja välitin sinusta, ja jos sinussa on enää jäljellä mitään tuosta miehestä, jota kutsuin ystäväksi, sinä toteutat pyyntöni.”
Metor sulki silmänsä ja veti syvään henkeä. Ktulun ei epäröinyt. Isku putosi, ja kuningas oli kuollut.
Tchakternin joukot lyötiin täydellisesti, ja voittonsa partaalla, Vuoren juurella, Ktulun julistautui Metorin seuraajaksi, Nourricen uudeksi kuninkaaksi. Hänen joukkonsa etsivät ja surmasivat armotta Goladianin perilliset, tuhoten näin sukuhaaran joka voisi oikeutetusti vaatia kuninkuutta itselleen.
Hirveä oli tuho ja hävitys Halkristin ja Ktulunin armeijan jäljiltä. Kaupunki oli suurilta osin raunioina, ja lukuiset viattomat olivat menettäneet henkensä. Vaan tästä ei Ktulun enää välittänyt, sillä pimeyden voimiin paneutuessaan hän oli lakannut tuntemasta sääliä, joka oli hänen mielessään enää surkea heikkous.
Kaupunkilaisten orjatyövoimalla Tchaktern kuitenkin jälleenrakennettiin nopeasti, ja nyt Ktulun asettui asumaan kuninkaan linnaan. Druidien veljeskunnan hän lakkautti, ja jokainen, joka vain mainitsikin heidät, sai siitä hyvästä pelätä vankilaan joutumista. Niin oli pimeys noussut valtaan ensimmäisen kerran.
Mutta kaikesta huolimatta Ktulun ei ollut tappanut kaikkia kuninkaan jälkeläisiä. Kaikki Metorin kolme poikaa olivat kuolleet, mutta toinen tämän tyttäristä, Neana, oli onnistunut pakenemaan hävitystä. Neana tiesi, ettei hän ollut turvassa Nourricella, joten hän pakeni maasta, lähti niin kauas Ktulunista kuin vain pääsi. Niin saapui Metorin tytär lopulta Nousevan auringon maahan, Japaniin, missä hän eli pakolaisena, joutuen tauotta pelkäämään Ktulunin saavan hänestä vihiä.
Uusi kuningas tahtoikin todella varmistua siitä, että kaikki Metorin perilliset varmasti olivat kuolleet. Hän ei ikinä ollut saanut varmistusta Neanan kuolemasta, mikä huolestutti häntä, joten hän arvasi, että tämä oli saattanut päästä pakoon. Niinpä hän julisti Neanan ja kaikki muut Goladianin mahdolliset jälkeläiset kuningaskunnan vihollisiksi, lähetti joukkojaan tätä etsimään, ja lupasi suuren palkkion tämän päästä. Mutta kun Neanasta ei kuulunut mitään moneen vuoteen, laantui Ktulunin pelko hieman, ja hän arveli, että tämä olisi sittenkin kuollut – luultavasti palanut Halkristin tulissa, jolloin ruumista olisikin ollut mahdotonta tunnistaa.
Vuodet kuluivat. Japanissa Neana eli edelleen onnettomana. Vähän hän kuuli velhojen saaren tapahtumista, vaikka vähänpä siellä mitään kuulemisen arvoista enää tapahtuikaan. Ktulun hallitsi julmalla kädellä, ja kaikki häntä vastaan kapinoivat joutuivat tyrmään tai surman suuhun. Nopeasti oli Ktulunista tullut itsestään pahempi tyranni kuin Goladianista koskaan, jonka ylivaltaa vastaan hän aikoinaan itse oli kapinoinut.
Koko loppuelämänsä aikana ei Neana uskaltanut paljastaa todellista syntyperäänsä kenellekään, paitsi omalle pojalleen, jonka hän synnytti muutaman pakolaisvuoden jälkeen. Ja näin Metorin sukulinja sinnitteli yhä hengissä, piileskellen, odottaen kunnes tulisi aika oikeiden kuninkaiden astua esiin.
Ktulun ei kuitenkaan osoittanut juurikaan vanhenemisen merkkejä. Sata vuotta oli kulunut hänen vallankaappauksestaan, Japanissa oli Neana kuollut jo aikoja sitten, ja tämän poikakin oli jo tulossa elämänsä iltaan. Huhut levisivät jo Nourricelta ulkomaailmaan, että pimeä kuningas olisi kuolematon. Pimeän hallituskautensa aikana tämä oli kohdannut monta haastajaa, useat voimalliset velhot olivat haastaneet tämän kaksintaisteluun tekemiensä rikosten tähden, mutta kukaan ei ollut pystynyt voittamaan Pimeyden Herraa. Vuosien saatossa Ktulunin ylpeys ja itsevarmuus olivat paisuneet yhä suuremmiksi. Ja kuninkaana hän saattoi rauhassa jatkaa tutkimuksiaan pimeän taikuuden parissa. Usein hän jätti linnansa Tchakternissa, matkatakseen vanhaan temppeliinsä Valkeakynnelle, joka edelleen oli hänelle itselleen merkityksekäs paikka, hänen voimiensa pesä. Jättiläiset vartioivat yhä vuorta, eivätkä sallineet kenenkään kulkea sinne luvatta.
Ktulunin ylivalta oli kasvanut suuremmaksi kuin yhdenkään kuninkaan häntä ennen. Velhot, hirviöt ja jättiläiset olivat suoraan hänen alamaisiaan, ja myös tontut olivat pakon edessä joutuneet vannomaan hänelle uskollisuuttaan. Rokitkin elivät Ktulunin joukkojen valvonnan alaisina, ja jopa lohikäärmeet olivat herraansa Halkristia seuraten liitossa kuninkaan kanssa. Näin ainoa laji, jota Ktulun ei saanut alistettua valtansa alle, olivat yksisarviset. Pitkään Ktulun yritti keksiä keinoja niidenkin alistamiseen, mutta yksisarviset kielsivät pimeyden ehdottomasti, eikä Ktulun onnistunut lahjomaan, kiristämään eikä uhkailemaan niitä. Lopulta, tästä turhautuneena, hän luopui yrityksistään, ja alkoi sen sijaan metsästää niitä huvin vuoksi – julma harrastus, joka nopeasti levisi pimeiden velhojen keskuudessa.
Näihin aikoihin, kun Ktulunin tiedot lähestyivät huippuaan, tuli hän tehneeksi kaikista kokeistaan suurimman. Valkeakynneltä hän ratsasti pimeys mielessään Wurthankjärven rannalle, missä hän tuli synnyttäneeksi kaikista pimeän taikuuden haaroista synkimmän: nekromanian. Järven syviin vesiin hän loi tuolloin painajaismaisen olennon, joka nopeasti kasvoi valtavaksi hirviöksi, hänen luomuksistaan suurimmaksi.
Menestyksensä keskellä Ktulunin mieltä vaivasi kuitenkin yhä silloin tällöin se, ettei Neanaa koskaan ollut löydetty. Mutta koska tätä oli etsitty jo yli sata vuotta tuloksetta, saattoi Ktulun helposti vakuutella itselleen tämän kuolleen aikoja sitten, eikä hän enää juurikaan välittänyt synkistä unista, joita hän aina joskus näki, joissa Metorin jälkeläiset palasivat häntä haastamaan.
Mutta Japanissa Metorin sukulinja eli yhä. Neanan poika Jumana ei ollut koskaan käynyt Nourricella, eikä hänellä näin ollut velhon voimia, samoin kävi Evessalle, tämän tyttärelle. Mutta kun hänelle syntyi poikalapsi, ennusti muuan miekkonen että tästä lapsesta tulisi aikanaan mahtava velho, niin voimallinen, että tämä kukistaisi Ktulunin ja palauttaisi vallan Nourricen todellisille hallitsijoille. Niinpä Evessa päätti poikansa täyttäessä kahdeksantoista lähettää tämä matkalle kohti Nourricea; tämän syntyessä lausutun ennustuksen johdosta hän tahtoi antaa tälle mahdollisuuden nousta vallananastajaa vastaan – usein oli poika nimittäin puhunut sukunsa toivottomalta tuntuvan tehtävän toteuttamisesta. Niinpä nuorukainen, Arrgand nimeltään, lähti yksin matkaan veneellä, jonka Evessa oli hankkinut lähikylien parhaalta laivanrakentajalta, mukanaan äidiltään saadut, tarkat ohjeet velhojen saaren sijainnista, jotka olivat periytyneet heidän suvussaan Neanan ajoilta.
Kävi kuitenkin niin, että kun Arrgand oli purjehtinut muutaman viikon, nousi Kiinan edustalla ilmoille myrsky, jonka veroista hän ei ennen ollut kokenut. Arrgand oli taitava purjehtija, hän osasi lukea sijaintinsa tähdistä tarkemmin kuin useimmat, eikä kova tuuli häntä pelottanut; mutta hän oli silti nuori ja kokematon, ja häntä ajoi halu päästä Nourricelle niin pian kuin mahdollista. Niinpä hän tuli aliarvioineeksi myrskyn voiman, ja jatkoi matkaansa, vaikka hänen olisi kannattanut jäädä odottamaan sen laantumista; miestä korkeammat aallot upottivat hänen veneensä, ja vain täpärästi onnistui Arrgand itse pelastautumaan.
Riutuneena Arrgand suuntasi takaisin kotia kohti. Ystävälliseltä kalastajalta hänen onnistui saada kyyti meren yli takaisin kotimaahansa. Kokonaan hän ei silti ollut menettänyt toivoaan; aikaa oli yhä, jos hänen äitinsä pystyisi hankkimaan hänelle uuden veneen, saattaisi hän yhä ehtiä Vuorelle ennen yhdeksättätoista syntymäpäiväänsä.
Kotona Arrgandia kuitenkin odotti entistä pahempi järkytys; hänen poissa ollessaan olivat rosvot hyökänneet hänen kotikyläänsä, ja hyökkäyksen yhteydessä Evessa oli saanut surmansa.
Äitinsä menetystä surren toivonsa nyt kokonaan menettänyt Arrgand lähti kylästä, jossa he asuivat. Vuosia hän vaelsi erämaissa ja seilasi merellä, kunnes hän viimein asettui pieneen kalastajakylään Japanin eteläosissa, jossa hän toimi kylän maagikkona, kykenemättä vieläkään päästämään irti murskautuneista unelmistaan sukunsa kunnian palauttamisesta ja velhoksi tulemisesta – hänestä olisi tullut mahtava velho, siitä hän oli varma; pelkäksi maagikoksi hän olikin poikkeuksellisen lahjakas. Kenties hänestä olisi tullut tarpeeksi voimakas toteuttamaan kohtalo, jota hän niin oli odottanut, syöksemään pimeä kuningas valtaistuimeltaan. Mutta nyt kaikki tuo oli menetetty.
Vähän lohtua Arrgandille toi nainen nimeltään Kirawa, jonka hän uudessa kotikylässään tapasi. Kävi kuitenkin niin ikävästi, että Kirawa kuoli muutaman vuoden kuluttua, synnyttäessään Arrgandin tytärtä. Lapsi kuitenkin selvisi, ja niin Arrgand kasvatti hänet. Vahvaluonteinen oli tuo tyttö, jonka Arrgand nimesi Aoleiniksi, ja monessa hän muistutti isäänsä – molempien vaaleat hiukset loistivat kultaa kirkkaampina auringon valossa – ja vaikka Arrgandin omat unelmat Nourricen takaisinvalloittamisesta olivat murskaantuneet, eli hänessä yhä toivo, että jonain päivänä joku kuninkaiden jälkeläinen palaisi ottamaan sen, mikä heille kuului.
Kylän maagikkona Arrgand lumosi taikakaluja ja lannoitteita tuottamaan parempaa satoa, sekä auttoi joskus metsästyksessä. Hän rakasti merta yli kaiken, joten hän viipyikin usein pitkään kalastusmatkoillaan. Mutta kenellekään hän ei tyttärensä lisäksi paljastunut todellista henkilöllisyyttään. Hänellä oli yksi hyvä ystävä; Gilhard, hieman häntä itseään vanhempi mies, joka oli maagikko itsekin – joskin huomattavasti Arrgandia heikompi. Näin kului monia vuosia, ja Arrgandin menneet unelmat hautautuivat yhä syvemmälle hänen mielensä unohdettuihin sopukoihin.
”Hyvän saaliin olet jälleen kerran saanut”, Gilhard sanoi ystävälleen, kun tämä eräänä päivänä palasi kalastusmatkaltaan. ”Toimiko lumottu verkkosi yli odotusten?”
”Voihan tuo olla”, Arrgand sanoi, katsellen haikeana merelle. ”Ainakin meillä riittää ruokaa täksi viikoksi.”
”Aina niin vaatimaton”, Gilhard totesi.
”Miten niin?”
”Kyllä minä tiedän, vaikka pelkkä harrastelijamaagikon pahanen olenkin.”
”Mitä sinä tarkoitat, Gilhard?”
Gilhard oli pitkään hiljaa, ennen kuin vastasi: ”Sinä olet suuri maagikko, Arrgand – paljon suurempi, kuin sitä päällisin puolin voisi luulla. Itse en ole kummoinenkaan taikoja, mutta sen verran kyllä tiedän näistä asioista, että tunnistan sellaisen kun näen. Sinusta olisi voinut tulla mahtavakin velho, jos olisit saanut siihen tilaisuuden.” Arrgand ei sanonut mitään, joten Gilhard jatkoi: ”Olet puhunut kovin vähän menneisyydestäsi. Selvästikin sinua vaivaa jokin, se tuntemus on kasvanut minussa siitä asti kun tapasimme.”
Silloin Arrgand viimein päätti avautua ystävälleen.
”Gilhard, sinä olet ollut minulle hyvä ystävä. Vaikka et velho olekaan, olet varmaankin joskus kuullut puhuttavan saaresta, joka sijaitsee kaukana, maailman läntisellä laidalla – velhojen saaresta, Nourricesta. Minä olen syntynyt täällä Nousevan auringon maassa, elänyt täällä koko ikäni; mutta sukuni on kotoisin muualta – Nourricelta.”
”Todellako?” Gilhard ihmetteli. ”Kerrotaan, että paha kuningas hallitsee yhä velhojen saarta. Kun viimeksi kuulin uutisia sieltä päin – siitä on kyllä jo vuosia, sinä et ollut varmaan vielä tullutkaan tänne silloin – puhuttiin että hänestä on tullut kuolematon, ja hänen valtansa kestäisi ikuisesti.”
”Liian kauan se joka tapauksessa on kestänyt”, Arrgand sanoi. ”Mutta ehkä kaikkea toivoa ei vielä ole menetetty – sillä, Gilhard, todellisen kuninkaan jälkeläiset elävät yhä.”
Ja niin Arrgand paljasti Gilhardille totuuden syntyperästään.
”Noinko, tuopa vasta yllätys!” Gilhard huudahti. ”Tiesin, että sinussa on jotain suurta, mutta että oikein kuninkaiden perillinen!”
”Jos pimeä kuningas vain saisi vihiä minusta, jahtaisi hän minua maailman ääriin”, Arrgand sanoi. ”Ja miten minä täältä enää kauemmas pakenisin?”
Haikeana hän suuntasi katseensa horisonttiin, ja lauloi äidiltään oppimaansa säveltä:
Kauas
voi matkustaa,
mutta aina
velho kotiin palaa
Missään
rantaa ei näy,
vaan silti
tie Nourriceen käy
Koskaan
taikuus unhoitu ei,
tuo saari
ikiaikainen
Jälleen
se aika koittakoon
toden kuninkaan
ja pimeys väistyköön
”Tuota et ole koskaan laulanut minun kuulleni”, Gilhard sanoi.
”En kenenkään”, Arrgand totesi.
”Mutta jos asiat noin ovat”, Gilhard sanoi, ”on valta palautettava oikealle kuninkaalle. Sinä, Arrgand, olet suuri maagikko – ja voisit olla velhokin, luultavasti suurin koko maailmassa. Minä en ole koskaan käynyt velhojen saarella, enkä tiedä miten taikuus toimii. Olen kyllä kuullut huhuttavan Vuoresta ja siitä, miten velhoksi ei voi tulla liian vanhana; mutta ainahan sitä voi yrittää. Ehkä Vuori on armollinen. Sinä olet tehnyt taikoja joista minä en voisi unelmoidakaan, viime vuonna taltutit melkein kokonaisen rajuilman – etkä silti ole käynyt Nourricella velhojen voimia saamassa! Jos velhoksi tuleminen on mahdollista vanhempana, niin sinä olet se joka siinä voi onnistua! Ja jos pimeä kuningas uskoo teidän kuolleen, ei hän osaa odottaa hyökkäystä. Sinä voit kerätä yhteen kaikki oikeamieliset velhot ja maagikot ja palauttaa asiat tolalleen. Ainakin minun tietääkseni lähes kaikki Nourricen ulkopuoliset velhot inhoavat ja pelkäävät pimeää kuningasta. Yksinään, vailla johtajaa, he eivät ikimaailmassa uskalla asettua tätä vastaan, mutta minä olen varma, että he seuraisivat sinua.”
”Uskotko todella, että minusta olisi siihen?” Arrgand kysyi.
”Taatusti. Kenestä sitten, jos ei sinusta? Jos sinä et haasta häntä, hallitsee hän ties kuinka kauan, ellei jopa ikuisesti!”
”Ja uskotko todella, että Vuori voi tehdä minusta velhon, vaikka olen jo vuosia liian vanha?”
”Kyllä. Sinä olet maagikkonakin voimakkaampi kuin moni velho jonka olen tavannut. Onhan pimeä kuningas ainakin osoittanut sen, että uudenlaista taikuutta on mahdollista keksiä, jos ei muuta. Ja eikö tyttäresikin pian jo ala lähestyä vaadittua ikää?”
Pitkän aikaa Arrgand oli hiljaa, punniten ystävänsä ehdotusta. Epäonnistuneen matkansa johdosta häntä pelotti suuresti ajatus lähteä Nourricelle, ja vielä enemmän häntä pelotti mahdollinen kohtaaminen Ktulunin kanssa – mutta tuota pelkoa voimakkaampi oli hänen halunsa palauttaa sukunsa kunnia; ja kruunua, joka hänelle oikeutetusti olisi kuulunut, oli hän himoinnut koko elämänsä ajan. Lopulta hän päätti, että aika oli kypsä – hän oli se, jolle kohtalo oli tämän tehtävän varannut.
Niin Arrgand ryhtyi tuumasta toimeen. Seuraavan vuoden aikana hän matkusteli laajalti, tapasi velhoja eri maista. Paljastettuaan heille henkilöllisyytensä kumarsivat kaikki Nourricen todellista kuningasta, velhojen valtiasta, ja liittyivät hänen riveihinsä – siitäkin huolimatta että velhojen kuningas ei itse edes ollut vielä velho; tosin niin voimakas maagikko hän oli, että monet eivät millään uskoneet, ettei hän ollut koskaan käynyt Vuorella. Gilhardin sanat olivat täyttäneet tehtävänsä ja vakuuttaneet Arrgandin täysin; kunhan hän pääsisi Vuorelle, saisi hän voimansa, kaikesta huolimatta; olihan hän maagikoista mahtavin, jonka olisi kuulunut olla velho jo vuosia sitten. Ja näin alkoi kautta koko tunnetun maailman nousta salainen ulkomaailman velhojen ryhmittymä, joka seurasi uskollisena johtajaansa, kaukaisesta idästä noussutta ajat sitten tuhotun kuningassuvun viimeistä perillistä.
Aolein oli alusta alkaen mukana isänsä hankkeessa, mutta Arrgand ei paljastanut tyttärensä olemassaoloa muille kuin kaikista luotetuimmille apureilleen. Jos nimittäin hanke epäonnistuisikin, tahtoi hän antaa Aoleinille mahdollisuuden selvitä hengissä; ja jos Ktulun saisi tietää hänestä, jahtaisi tämä häntä maailman ääriin ja kauemmas.
Lopulta Arrgandin sotajoukko alkoi olla valmis. Hän päätti ajoittaa hyökkäyksensä pian Aoleinin kahdeksannentoista syntymäpäivän perään. Näinpä he lähtivät päivän lähestyessä kahdestaan etukäteen Nourricelle, jättäen Länsi-Eurooppaan ryhmittyneen sotajoukkonsa Gilhardin ja Arrgandin velhokenraalien komentoon.
Niin saapui Arrgand viimeinkin Nourricelle, minne hän yli kaksikymmentä vuotta sitten jo oli ollut matkalla. Ja yhä oli pimeä kuningas, joka ei juurikaan välittänyt ulkomaailman tapahtumista, autuaan tietämätön vaarasta, joka nyt matkasi kohti Tchakternia. Valtakunnan pääkaupungissa Arrgand ja Aolein näkivät Vuoren, joka heidän uniaan oli jo pitkään hallinnut; mutta siellä he näkivät myös linnan, jossa kuningas asui; ja pelko kosketti Arrgandin sydäntä. Oli mahdollista, että hänestä ei sittenkään olisi siihen; monet olivat ennenkin haastaneet Ktulunin, ja kaikki olivat saaneet surmansa, niin hän oli kuullut kerrottavan; mutta nyt oli liian myöhäistä kääntyä takaisin.
Vuorella Arrgand paljasti henkilöllisyytensä Eriukselle, Vuoren hoitajalle, joka ei hänen onnekseen ollut kuninkaan ystävä, vaikka joutuikin tottelemaan tämän käskyjä.
”Liian kauan on Nourrice ollut pimeyden kouran otteessa”, Erius sanoi. ”Itse Vuori kärsii, ja tämä on syy sille, että toteutan pyyntösi. Sillä rikomme velhojen vanhinta lakia, kun nostamme voimasi; kuten alussa säädettiin, on velhoksi tultava kahdeksantoista vanhana tai ei ollenkaan. Mutta sinä olet kuninkaiden – oikeiden kuninkaiden – jälkeläinen, joten en katso rikkovani kuninkaalle vannomaani valaa nostaessani voimasi. Mutta minä kuitenkin varoitan sinua; vahva on se taika, jonka kautta Vuori voimansa antaa. Ja tuo voima on tarkoitettu nostettavaksi esiin kahdeksantoistavuotiaana, edes minä en voi sitä muuttaa. Saat voimasi, mutta sinun on oltava varovainen niiden kanssa; en tiedä, miten väärä ikäsi tulee niihin vaikuttamaan, mutta toivokaamme parasta.”
”Kuulen varotuiksesi”, Arrgand vastasi, ”ja kiitän sinua. Ja saanko myös sanasi, että hän, joka vielä toistaiseksi kutsuu itseään kuninkaaksi, ei saa kuulla sanaakaan siitä, mitä täällä tänään tapahtuu?”
”Sen saat.”
”Hyvä. Pannaan sitten toimeksi.”
Ja näin tuli Arrgandista lopultakin velho, vanhempana kuin kenestäkään muusta. Voima virtasi häneen, ja sillä hetkellä Arrgand unohti kaikki epäilyksensä siitä, oliko hänen mahdollista suoriutua tehtävästä, joka hänelle jo syntyessään oli annettu. Itsevarmuutta uhkuen hän käänsi katseensa tyttäreensä, joka seisoi hänen vierellään, velhona itsekin.
”Tätä päivää on odotettu, Aolein. Pian sotajoukkomme ovat täällä. Ja silloin teemme sen, mitä kohtalo on suvultamme jo satoja vuosia odottanut; tapamme petollisen kuninkaan ja otamme sen mikä meille kuuluu, paikkamme velhojen saaren valtiaina. Kun sinä olet rinnallani, tulee voitostamme loistelias, ensimmäinen aamunkoitto pitkän pimeyden jälkeen, jonka koitosta laulut kertovat vielä tuhat vuotta!”
Vuorelta Arrgand ja Aolein lähtivät etelään, Malekoon, minne heidän joukkojensa oli määrä saapua. Siellä, Nourricen eteläkärjen kaupungissa, he odottivat valkoisia laivoja.
Mutta Arrgand oli ollut varomaton. Innoissaan hän oli ennen lähtöään puhunut suunnitelmistaan liian avoimesti, ja niin tieto oli kantautunut petollisiin korviin. Näin asiasta saivat lopulta vihiä myös Ktulunin lähettiläät, jotka kiiruhtivat heti takaisin Nourricelle varoittamaan kuningastaan. Ja suuresti Ktulun pelästyikin, sillä hän oli ollut varma, että Metorin perilliset olivat kaikki kuolleet, eikä hän ylpeydessään ollut osannut odottaa enää minkäänlaista hyökkäystä. Hän lähti heti Vuorelle, mutta liian myöhään; Arrgand oli jo voimansa saanut ja odotti parhaillaan Malekossa laivojensa saapumista. Raivostunut Ktulun surmasi empimättä Eriuksen, jolloin tieto Arrgandin tyttärestä kuoli hänen mukanaan.
Ktulun sai kuitenkin varoituksen kreivin aikaan. Ja niin, kun Malekossa nähtiin valkoisen laivaston saapuminen, saapuivat pohjoisesta samaan aikaan kuninkaan joukot. Arrgandin sotajoukkojen laskiessa maihin, oli heillä vastassaan juuri ajoissa saapunut Ktulunin pimeyden armeija, uskollisten pimeiden velhojen johtamana. Hirviöitä mukana oli vain vähän, koska ne asuivat kaukana pohjoisessa eivätkä olleet ehtineet saapua. Jättiläisiä oli kuitenkin useita, ja Halkristille oli lähetetty sana Ktulunin henkilökohtaiseksi viestinviejäkseen ottamallaan rokilla; tämä oli vienyt viestin nopeammin kuin mihin yksikään hevonen olisi kyennyt, ja lohikäärme oli saapunut Tulivuorelta myrskytuulta nopeammin.
Niin kohtasivat Arrgandin ja Ktulunin armeijat toisensa suuressa taistelussa, jossa vuodatettiin verta enemmän kuin kumpikaan osapuoli olisi toivonut. Vahvat olivat Arrgandin rivistöt, ja lisäksi monet malekolaiset liittyivät hänen joukkoihinsa, kun kuulivat oikean kuninkaan palanneen; ja jos Ktulun ei olisi saanut varoitusta ajoissa, olisivat hänen päivänsä varmasti jo olleet luetut. Mutta hänen pimeyden verkkonsa oli taitavasti punottu, monet kiroukset tekivät työtään latistaen Arrgandin joukkojen taistelutahtoa; ja Halkrist sai yksin aikaan suunnatonta hävitystä kuninkaan vihollisten keskuudessa. Näin alkoi Pimeyden Herra lopulta päästä voitolle. Mutta vielä ei Arrgand ollut luopunut unelmastaan; hän hakkasi maahan kuninkaan henkivartijat ja kaksi jättiläistä, livahti Halkristin jalkojen välistä, ja kohtasi lopulta korkean mäen päällä Ktulunin silmästä silmään.
Niin he kävivät hurjan kaksinkamppailun Nourricen herruudesta; mutta niin kävi, että juuri ratkaisevalla hetkellä Arrgandin myöhään saadut voimat pettivät hänet. Arrgand oli jo varma voitostaan, kun hän ei yhtäkkiä kyennyt luomaan salamaa, jonka oli määrä iskeä lopullinen isku ja riistää vihollisen henki. Alakynteen jäänyt, vanha ja väsynyt Ktulun käytti tilaisuuden hyväkseen, ja surmasi taas kerran vastustajansa. Hän oli todella pelästynyt tätä uutta uhkaa, ja taistelussaan Arrgandia vastaan hän oli jo ehtinyt luulla häviävänsä; mutta nyt, kun Metorin kuin tyhjästä noussut perillinen oli kuollut, tiesi hän selvinneensä säikähdyksellä. Pimeällä manauksella hän nostatti kuolleet pystyyn, ja näiden tuoma kauhu sai hänen viimeisetkin vastustajansa polvistumaan hänen edessään tai pakenemaan henkensä edestä. Uudemman kerran Ktulun julisti Nourricen ikuisiksi ajoiksi itselleen.
Vaan surkuteltavan tietämätön oli Ktulun taas asioiden todellisesta laidasta. Taas kerran hän onnistui vakuuttamaan itsensä siitä, ettei hänellä ollut mitään pelättävää; olihan hänen haastajansa kuollut, oman ylpeytensä ja voimansa pettämänä, lyyhistynyt päättömänä maahan hänen jalkojensa juureen. Mutta Arrgandin tytär, Aolein, oli selviytynyt, eikä Ktulunilla ollut aavistustakaan tämän olemassaolosta.
Käyttäen hyväksi isänsä luomia yhteyksiä, perusti Aolein salaliiton Ktulunia vastaan, joka sai jäseniä syvältä Ktulunin hovin sisältä – kuningasta nimittäin edelleen vihattiin suuresti, vaikkei tätä avoimesti uskallettukaan vastustaa. Aolein oli oppinut isänsä virheistä, ja pysyi varovaisena; eikä tieto hänestä kantautunut Ktulunin korviin. Kaikilta niiltä, jotka tahtoivat liittyä kuninkaan vastaiseen liittoumaan, vaati Aolein ehdotonta uskollisuutta; henkilöllisyytensä hän paljasti vain niille, jotka olivat tätä hänelle osoittaneet; ja ne, jotka saivat tämän selville liian aikaisin, eivätkä pystyneet vakuuttamaan häntä uskollisuudestaan, surmasi hän armotta; hänellä ei ollut varaa siihen, että tieto salaliitosta paljastuisi Ktulunille liian aikaisin. Arrgandin toive eli yhä, mutta enää yhden ainoan kortin varassa.
Kuninkaan vastainen salaliitto levisi yhä laajemmalle, mutta voitostaan varmistunut Ktulun pysyi sille sokeana. Arrgandin haasteesta hänen olisi pitänyt ymmärtää, ettei hän ollut voittamaton, kuten monet olivat jo alkaneet ajatella; mutta sen sijaan hän oli vakuuttanut itsensä siitä, että kukistamalla haastajansa, oli hän varmistanut lopullisen voittonsa. Ja näin häneltä jäi huomaamatta tämä yhä lähemmäs hiipivä uhka.
Kun Arrgandin kuolemasta oli kulunut viisi vuotta, oli aika kypsä. Aoleinin liittolaiset käynnistivät mellakan Burdesissa, minne iso osa kuninkaan joukoista lähetettiin tilannetta selvittämään. Ja kun kuninkaan linna oli tavallista turvattomampi, kokoontuivat salaliittolaiset Tchakternissa. Aoleinin liittolaiset kuninkaan hovin sisällä olivat jättäneet linnan portin auki, ja niin Aolein joukkoineen marssi sisään, yllättäen täydellisesti Ktulunin, joka ei ollut osannut odottaa uutta hyökkäystä. Hänen armeijansa ei ollut koossa, ja niin hän joutui yksin taistelemaan Aoleinia vastaan, vain muutaman uskollisen apurin kanssa – ja tässä näkivät useat hänen joukoissaan tilaisuutensa päästä eroon tyranniasta, ja monet kääntyivät kuningasta vastaan. Aolein paiskasi Ktulunin maahan valtaistuimeltaan, ja Ktulunin anoessa armoa, iski hän tätä miekallaan.
Vaan silloin ryntäsi sisään Moran, jonka isoisä Marnen oli ollut uskollisin Ktulunin vanhoista druiditovereista, ensimmäinen, joka hänen puolelleen oli liittynyt, ensimmäinen, jolle hän pimeää taikuutta oli opettanut. Moran kaatoi Aoleinin maahan ja raahasi kuninkaansa mukanaan ulos. Kuolettavat haavat hän sai itse paetessaan, mutta silti hänen onnistui vielä auttaa Ktulun hevosen selkään, mistä tämä loi häneen murheellisen katseen.
”Jään sinulle ikuisesti henkeni velkaa, ystäväni”, Ktulun sai sanotuksi. ”Olkoon pimeys aina kanssasi, Moran!”
”Mene!” Moran ähkäisi. ”Mielelläni uhraan itseni Pimeyden Herran vuoksi, kunhan et anna pimeyden vallan katketa!”
Ja niin Ktulun pakeni hevosensa selässä pohjoiseen, Moranin lyyhistyessä hengettömänä kuninkaan linnan porteille.
Aoleinin miekasta saadut haavat olisivat voineet tappaa kenet hyvänsä, mutta pimeän taikuuden mestarina Ktulun onnistui parantamaan ne. (Kuten hän oli aikoinaan ounastellut, oli pimeässä taikuudessa huomattavaa parantavaa potentiaalia.) Toipuminen kuitenkin vei aikansa, joten Ktulun linnoitti jälleen Valkeakynnen niin hyvin kuin pystyi, ja lukittautui temppelin sisään. Sieltä hän lähetti käskyn, että jokaisen hänelle uskollisen elämänmuodon oli välittömästi kokoonnuttava valkean vuoren huipulle.
Valkeakynnelle saapuivat kaikki hänen kouluttamansa pimeät velhot, mutta vain harvat heikommista sotilaista, joita hän ei ollut katsonut kyllin arvokkaiksi pimeän taikuuden sisäpiiriin. Sinne saapuivat lähes kaikki jättiläiset, mutta hirviöitä tuli vain vähän. Halkrist ei tullut, eikä tullut yksikään lohikäärme, ne jättivät Ktulunin oman onnensa nojaan.
Tchakternissa Aolein tunnustettiin heti Nourricen todelliseksi kuningattareksi. Suuri oli riemu pimeyden vallan päätyttyä, mutta koska Ktulun oli yhä hengissä, ei voittoa vielä uskallettu juhlia. Hänen pimeyden verkostonsa olivat yhä levittäytyneet laajalti ympäri saarta.
Niinpä uusi kuningatar päätti kitkeä kerralla pois Nourricea vaivaavan sairauden. Hänen aikaisempiin sotajoukkoihinsa liittyi lisää väkeä, jotka tahtoivat päästä eroon pitkään hallinneesta pimeydestä. Näistä joukoista parhaat taistelijat Aolein koulutti henkilökohtaisesti, ja tämä eliittijoukko, jonka tehtävä oli taistella uskollisesti pimeyttä vastaan, nimettiin Aurinkosotureiksi. Kaikki puettiin hohtaviin, valkeisiin varustuksiin, joiden katsottiin olevan tarpeeksi ylväitä ja arvokkaita palvelemaan Aurinkosoturien johtajaa, kuningatar Aoleinia, Valon Valtiatarta, joka oli noussut kuin tyhjästä taistelemaan Pimeyden Herraa vastaan.
Aurinkosoturit kaivoivat esiin kaikki lymyilevät pimeät velhot, jotka eivät olleet ehtineet Valkeakynnelle turvaan, ja jokainen teloitettiin armotta. Mutta Aolein halusi varmistaa, ettei pimeä taikuus enää koskaan pääsisi nousemaan uudelleen, ja näin varsinaisten pimeiden velhojen tappaminen ei riittänyt; myös ne, jotka olivat olleet tekemisissä pimeän taikuuden kanssa vain vähäisestikin, tuomittiin armotta, vaikka he eivät olisi kuin pakon edessä avustaneet pimeitä velhoja heidän hankkeissaan tai tutkimuksissaan; eikä epäiltyjen syyllisyydestä läheskään aina varmistuttu loppuun asti, ja näin myös lukuiset viattomat saivat surmansa. Nämä velhojen historian laajimmat teloitukset tultiin myöhempinä aikoina tuntemaan pimeiden velhojen massamurhina, ja sitä harvat hengissä selvinneet pimeät velhot muistelivat katkerina, mikä puolestaan ajoi heidän vihaansa yhä pitemmälle.
Vaikka lähes koko Nourrice oli kuningattaren palattua kääntynyt Ktulunia vastaan, sai tämä raakojen teloitusten takia helposti luokseen paljon lisää väkeä. Kaikki ne, jotka tiesivät olevansa Aoleinin kohteina, pakenivat henkeään peläten Valkeakynnelle turvaa hakemaan, missä he vaihtoehtojen puutteessa joutuivat liittymään Ktulunin kaartiin. Sillä lähes kahdensadan pimeän kuninkaan hallitseman vuoden aikana oli pimeää taikuutta ehtinyt kokeilla suuri määrä velhoja. Näin Ktulun sai lopulta puolelleen monia mahtivelhoja, jotka olivat pimeyden vallan aikana päättäneet kuninkaan painostuksen tai ihmismielen yleisen mielenkiinnon takia kokeilla pimeää taikuutta, vaikkeivät missään välissä olleet harkinneetkaan siihen uppoutumista, sekä lukuisia vähäisempiä velhoja ja maagikkoja, jotka olivat ainoastaan toteuttaneet Ktulunin pimeään taikuuteen liittyviä käskyjä; vaikka hän kaikesta huolimatta oli ollut Nourricen kuningas. Kaikki nämä olivat joutuneet Valon Valtiattaren tappolistalle, heti Ktulunin itsensä alapuolelle. Myös jättiläisiä ja hirviöitä saapui lisää, kun niiden kansat joutuivat kokonaisuudessaan Aurinkosoturien vainoamiksi. Kostonhimossaan Aolein sai lukemattoman määrän uusia vihollisia, jotka alun perin olivat riemuiten ottaneet toden kuningattaren vastaan tämän syöstyä pimeän kuninkaan vallasta.
Kun kaikki Takavuorten ulkopuolelle jääneet pimeät velhot (tai vähäisimmissäkään määrin pimeyden kanssa liitossa olleet) alkoivat olla jääneet Aurinkosoturien kynsiin, alkoi Aoleinin silmä tähytä kohti Valkeakynttä. Pian kuningattaren armeija kerättiin yhteen, ja niin, alle vuosi Ktulunin tappion jälkeen, marssivat Valon Valtiattaren sotajoukot, Aurinkosoturien johtamina, kohti valkeaa vuorta. Ktulun yritti epätoivoissaan neuvotella rauhaa heidän välilleen, mutta Aolein surmasi kaikki tämän lähettiläät, niin syvä oli hänen kostonhimonsa.
”Oikeus tapahtukoon”, hän sanoi. ”Ktulun surmasi minun isäni, silmä silmästä. Enää koskaan ei pimeä taikuus pääse horjuttamaan Nourricen rauhaa!”
Epätoivoisina Ktulunin pimeät velhot joutuivat valmistautumaan taistelemaan henkensä puolesta, Ktulunin yrittäessä rohkaista joukkojaan.
”Ylivoimainen vihollinen lähestyy meitä”, hän sanoi, puhuen valtaistuimeltaan kaikille temppelinsä eteen kerääntyneille, itselleen uskollisille olennoille. ”Tiedustelijoidemme mukaan Aurinkosoturit ovat jo saapuneet Takavuorille, ja ovat täällä huomenna, luultavasti heti auringonnousun aikaan. Eikä tuolla sotajoukolla ole kuin yksi ainoa tarkoitus; tappaa meidät kaikki, viimeiseen naiseen ja lapseen asti. Eivätkä he luovuta ennen kuin viimeinenkin henki on Valkeakynneltä riistetty. Sillä kuningatar, joka kutsuu itseään Valon Valtiattareksi, on mennyt sekaisin vallasta, kuten esi-isänsä jo kauan häntä ennen – eikä hän tule antamaan armoa, jokainen vastasyntynyt lapsi, jonka isä on joskus istunut samassa pöydässä minun kanssani, on hänen silmissään tuomittu kuolemaan. Ja kun taistelu koittaa, tulemme me olemaan alivoimaisia; mutta vaikka mahdollisuutemme selvitä vaikuttaisivat pieniltä, muistakaa kuitenkin tämä; jokainen velho, oli hän sydämeltään omaksunut pimeän taikuuden tai ei, jokainen maagikko ja taikomaton, jokainen hirviö ja jättiläinen, joka täällä henkensä puolesta taistelee, on minun silmissäni tasa-arvoinen. Vaikka ette olisi täällä minun takiani, vaikka itse taistelisitte vain oman henkenne puolesta, olette kuitenkin käyneet urheasti ylivoimaista vihollista vastaan minun, Pimeyden Herran, joukoissani, ja se on teko, jota minä en ikinä tule unohtamaan. Kaikille teistä en ole pimeää taikuutta jakanut, mutta tulevan taistelun jälkeen, jos selviämme hengissä, opastan kädestä pitäen jokaista, joka sitä minulta pyytää, niin syvälle pimeyden saloihin, kuin vain kyseinen henkilö itse halajaa. Ja ne, jotka eivät etsi pimeyttä, saavat hekin siunaukseni; mutta vihollisen silmissä he ovat yhtä tuomittuja. Pimeyden puolesta! Valo ei ole vielä voittanut, niin kauan kuin me pidämme yhtä! Taisteluun, pimeyden, minun, ja itsenne puolesta! Huomenna Aurinkosoturit vuotavat verta, joka peittää ja tahraa heidän ah niin kiiltävät sotisopansa!”
Seuraavana aamuna Aoleinin sotajoukko saapuikin, ja hyökkäys alkoi heti auringon noustessa. Urheasti pimeyden joukot kävivät taisteluun, ja suurella vimmalla he puolustivat Ktulunin valtakunnan viimeistä linnaketta. Mutta vielä suurempi oli raivo, jolla Aurinkosoturit joukkojaan johtivat. Kirkkaina hohtivat heidän varustuksensa auringon valkeassa valossa, sokaisten pahan kerran monia pimeyteen tottuneita velhoja ja hirviöitä. Pelko sydämessään Ktulun seurasi tilannetta temppelinsä syövereistä. Vaikka hänen joukkonsa olivat voimalliset, jäivät he nopeasti alakynteen. Suuri oli nimittäin nourricelaisten viha pimeää tyrannia kohtaan, ja vaikka monet olivatkin sitä mieltä, että kuningattaren otteet olivat turhan kovia, tottelivat he tämän käskyjä mukisematta – olihan Ktulunin syökseminen vallasta hänen ansiotaan.
Kun Aurinkosoturien voitto alkoi käydä selväksi, lähtivät jättiläiset ja jäljelle jääneet hirviöt pakoon. Ne eivät olleet osallisia pimeän taikuuden leviämisessä, ne olivat vain toteuttaneet pimeiden velhojen käskyjä. Vaikka Aolein vihasikin niitä, päästi hän ne menemään – Ktulunin tappaminen oli hänen tavoitteistaan kaikkien muiden yläpuolella.
Viimein Ktulunin puolustajat sortuivat, ja hänen temppelinsä muurit revittiin alas. Lähes kaikki pimeät velhot olivat kuolleet, ja vaikka lukuiset Aurinkosoturit olivat menettäneet henkensä, oli Valon Valtiattarella yhä paljon joukkoja jäljellä.
Mutta kun Aolein marssi sisään temppeliin, oli Ktulun poissa. Raivoissaan Aolein otti viimeisiä eloon jääneitä pimeitä velhoja vangikseen, ja kidutti heiltä tiedon Ktulunista. He kertoivat Valkeakynnen herran päässeen livahtamaan pakoon viimeisten jättiläisten joukossa, itää kohti. Epätoivoisina armoa anelevat pimeät velhot joutuivat katsomaan, miten heidän ensimmäinen ja viimeinen temppelinsä revittiin maan tasalle – tämän jälkeen Aurinkosoturit teloittivat heidät valtiattarensa käskyjen mukaisesti.
Sitten alkoi hurja ajojahti. Aolein otti parhaat Aurinkosoturinsa mukaansa ja ratsasti Ktulunin perään, muiden jäädessä viimeistelemään Valkeakynnen temppelin hävitystä. Takavuorten laidoilta he löysivät jättiläiset, jotka kertoivat Ktulunin paenneen Hyisen Metsän pohjoislaitaa pitkin kohti Wurthankia. Aolein yritti tappaa jättiläisetkin, mutta näiden paetessa hän päästi ne pakoon, ja jatkoi Ktulunin jahtaamista.
Hyisen Metsän hirviöiltä hän sai tarkempia ohjeita, ja lopulta Ktulun löytyi Wurthankista lounaaseen, järven rannalta.
Ktulunilla oli kuitenkin vielä yksi ässä hihassaan. Wurthankjärven syvyyksissä lymyili yhä hänen pitkien kuninkaana viettämiensä vuosien aikana luomansa hirviö, jonka olemassaolosta järven ympärillä asuva väki oli peloissaan kuiskaillut, mutta kukaan ei osannut varmuudella sanoa, mistä tuo otus todellisuudessa oli peräisin (joskin monet huhut kertoivat tässä suhteessa totuuden). Vaikka hirviö oli luotu hänen pimeällä taikuudellaan, oli se silti täysin itsenäinen, hänestä riippumaton olio; joskin se totteli uskollisesti kaikkia luojansa käskyjä. Niinpä Ktulun nyt kutsui sitä esiin, viimeisenä toivonaan.
Aolein kuitenkin saapui ennen hirviötä. Kauhuissaan Ktulun sai huomata olevansa piiritetty; hän seisoi yksin kivisellä niemenkärjellä, vastassaan Aolein ja sata Aurinkosoturia. Näin kohtasivat Pimeyden Herra ja Valon Valtiatar taas toisensa, ja syvä oli viha jota kumpikin toista kohtaan tunsi.
”Kostoni aika on koittanut”, Aolein sanoi. ”Nyt saat sinä, Ktulun, maksaa kaikesta tekemästäsi. Tämä on minun isäni, ja kaikkien muiden pimeän taikuuden takia kuolleiden puolesta! Älköön sielusi ikinä löytäkö rauhaa hornan liekeistä!”
”Sinä itse olet tämän verilöylyn takana!” Ktulun syytti. ”Myönnän kyllä aiheuttaneeni paljon kuolemaa – mutta viimeisen vuoden aikana olet sinä murhannut enemmän kuin minä koko elämäni yli kahdensadan vuoden aikana. Sinä väität että pimeä taikuus on kaiken tuhon ja kuoleman takana. Olet väärässä! Itse olet pimeyttä pahempi!”
”Se on hinta, joka rauhasta on maksettava”, Aolein sanoi. ”Sillä rauhaa ei voi tulla, niin kauan kuin yksikin pimeä velho on hengissä. Sen olet sinä opettanut.”
Ktulun katsoi kauhuissaan, miten Aolein veti esiin miekkansa, ja osoitti häntä sillä; ja hän ymmärsi, ettei hänellä olisi toivoakaan pärjätä taistelussa.
”Armoa!” Ktulun huudahti, heittäen oman miekkansa maahan Aoleinin eteen. ”Sinä et ole pimeä kuningatar – ole armollinen! Minä yritin jo tarjota rauhaa, ja tarjoan sitä edelleen!”
”On aika päättää tämä”, Aolein sanoi. ”Enää ei pimeä taikuus pääse päivänvaloa peittämään!”
”Sinä et tiedä… Ei pimeä taikuus ole kokonaan pahasta… Et tiedä, mitä kaikkea hyvää sillä voisi saada aikaan!”
”Valheita!” Aolein kiljaisi. ”Mitä muutakaan sinun suustasi voisi odottaa kuulevansa?”
Ja Aolein sinkaisi miekkansa kärjestä salaman Ktulunia kohti. Vaan silloin saapui Ktulunin kutsuma hirviö, se pyyhkäisi pyrstöllään kumoon monia Aurinkosotureita, ja Ktulun loikkasi sen selkään.
”Ei!” huusi Aolein, hypäten perään. Hirviö ui vinhaan pakosalle, Ktulun ja Aolein selässään, ja pian he olivat kaukana järven selänteellä, minne rannalle jääneet Aurinkosoturit siinsivät etäisinä.
”Vai niin, nyt on kuningatar yksin!” Ktulun huudahti. ”Enää sinulla ei olekaan armeijaa apunasi!”
”En tarvitse apua”, Aolein ärisi. Hän kohotti miekkansa, ja iski.
Silloin hirviö sukelsi Ktulunin käskystä. Aolein kiljaisi joutuessaan veden varaan. Hirviö kääntyi, ja hyökkäsi häntä kohti.
Mutta niin suuri oli Aoleinin viha, että hirviöstä ei ollut hänelle vastusta. Hän sinkosi mahtavia taikoja sitä kohti, ja vesi sen ympärillä kiehui. Raivokkaan huudon saattelemana Aolein pisti miekkansa hirviön vatsaan.
”Ei!” huudahti Ktulun. ”Se on saavutuksistani suurin, sitä et minulta vie!”
Niin Ktulun ui Aoleinin kimppuun, antaen hirviölle mahdollisuuden livahtaa tämän otteesta, ja Ktulun käski hirviönsä syvyyksiin suojaan. Mutta silloin Aolein iski miekkansa kahvaa myöten sisään Ktulunin rinnasta. Vesi heidän ympärillään värjäytyi punaiseksi pimeän velhon verestä.
”Tähän päättyy pimeän taikuuden olemassaolo”, Aolein murisi. ”Ole iäti kirottu, Ktulun! Pyyhkiytyköön muisto koko olemassaolostasi tuhkana tuuleen!”
Niin sai vanha pimeä velho surmansa, ja pimeän taikuuden valta oli lopulta kukistettu. Ktulunin luoma hirviö kuitenkin pääsi pakoon, ja saamistaan vammoista huolimatta se selviytyi hengissä; Wurthankjärven syvyyksissä se on elellyt siitä lähtien, vuosisatojen ja tuhansien ajan, Ktulunin saavutuksista ehkä suurimpana.
Verisen sodan jälkeen palasi rauha Nourricelle. Rautaisella kädellä Aolein jatkoi mahdollisten pimeiden velhojen vainoamista, mutta enää heitä ei ollut monia hengissä. Näinpä Nourricella luultiin, että pimeät velhot oli kukistettu iäksi – mutta niin ei kuitenkaan ollut. Muutama Ktulunilta pimeää taikuutta oppinut oli selvinnyt joukkomurhista hengissä, ja piileskellen he onnistuivat välttämään Valon Valtiattaren ja Aurinkosoturien kouran. Katkerina he muistelivat Nourricen ehkä kaikkien aikojen verisintä sotaa, joka ei ollut, ainakaan kokonaan, heidän itse aiheuttamansa. Mutta vahva oli Nourricella yhä viha pimeyttä kohtaan, ja niin he pysyttelivät piilossa. Pitkään aikaan heistä ei kuultu, ja lopulta pimeä taikuus oli jo melkein unohdettu. Mutta salassa he kehittivät sitä yhä pitemmälle, punoen synkkiä juoniaan – ja vielä koittaisi pimeiden velhojen paluun aika; sillä lukuisia pimeitä velhoja nousisi vielä Nourricen rauhaa horjuttamaan.
