Käyttäjätunnus:

Salasana:

Liity! Apua

PDF Tulosta Sähköposti
Novellit Fantasia Puusepän poika
QR-Code dieser Seite

Puusepän poika

Puusepän poika

1 LUKU

Tie laskeutui kapeana, mutta hyväkuntoisena jyrkästi alas kohti alkavan syksyn kirjomaa metsikköä.
Ennen kuin puiden latvat peittivät näkyvyyden tieltä, ehti mies nähdä alhaalla laaksossa rakennusten kattoja. Hän oli siis lähestymässä jotakin kylää.

Alempana metsikössä lasku oikeni, ja tie jatkoi kulkuaan mutkitellen ja polveillen kumpareisessa maastossa, silti viettäen jatkuvasti alaspäin. Tien laitaan ilmestyi kirkasvetinen puro, jota seuraillen tie eteni. Kylään olisi vielä matkaa, tietä kulkenut mies katseli puron rantaa etsiskellen leiripaikaksi sopivaa kohtaa.

Mustakarvainen koira kisaili miehen ympärillä, juosten välillä pienenmatkaa eteenpäin. Pyörähti sitten nopeasti ja laukkasi ponnahdellen miehen luo.
Mies kumartui hieman ja taputti pentua päälaelle. Päälaelle, josta kuin luonnonoikkuna mustan karvan keskeltä pilkisti kaksi punaruskeaa pystykorvaa.

Neljä kuukautta aiemmin mies oli onkinut tuon samaisen pennun vuolaana virtaavasta jääkylmästä joesta, tärisevänä ja vikisevänä myttynä.
Hän oli käyttänyt yhden päivän matkastaan kiivetessään kivikkoista polkua ylös vastavirtaan löytääkseen koiranpennulle omistajan.
Ylävirralta oli löytynyt pieni kylänrähjä, mutta kukaan kyläläisistä ei tunnustautunut koiran omistajaksi. Katsoivat sen punaisia korvia ja sanoivat sen olevan paholaisen lähettiläs. Heidän mielestään mies tekisi viisaasti, jos heittäisi pennun takaisin virtaan.
Sitä hän ei tehnyt.

Olihan koirasta seuraa yksinäiselle matkamiehelle, ja mies oli antanut sille nimen Chew.
Nimeten matkakumppaninsa Chew Twi An:in mukaan.
Chew Twi An oli vanha luostarikoulu, joka useimpien mielestä oli jo kadonnut taistelulajien opinahjojen kastista.
Luostari sijaitsi kaukana vuorten sylissä, eikä siellä enää toimivaa koulua ollutkaan. Yksi kaikkien aikojen mestareista oli vetäytynyt sinne mietiskelemään elämän peruskysymyksiä, eikä kukaan enää uskonut tuon riutuneen, lähes satavuotiaan vanhuksen pystyvän opettamaan ketään.

Eikä tuo nuori mieskään, joka tunnusti nimekseen Tomahiro, ollut tehnyt pitkää ja vaivalloista matkaa luostariin suinkaan oppiakseen salattuja taistelutaitoja. Ei, vaan hänen henkinen nälkänsä vaati ymmärrystä, jonka kenties tuo elämää kokenut vanhus pystyisi jakamaan.

Alkuun vanhus oli ollut hyvin varautunut, mutta todettuaan nuoren vieraansa vilpittömyyden ja suunnattoman tiedonjanon, oli hän ottanut Tomahiron oppilaakseen.

2 LUKU

Tie erkani purosta hetkeksi, jättäen väliinsä pienen kumpareen, jonka maasto näytti riittävän tasaiselta kumpareella kasvavien puiden alla. Polttopuiksi sopivia oksia näytti olevan riittävästi, joten mies oli löytänyt sopivan leiripaikan. Tie olisi tosin lähellä, mutta tuskin siinä ketään yöllä kulkisi. Mies riisui olkapäällään kantamansa laukun ja ripusti sen sopivaan puunoksaan.

Kerättyään riittävästi polttopuuta nuotiotaan varten, hän valitsi kasasta yhden jokseenkin suoran oksan, jolla piirsi maahan noin kolmisen metriä halkaisijaltaan olevan ympyrän.
Asettuen seisomaan ympyränsä keskelle, hän piteli oksaa kädessään kuin samuraimiekkaa. Kaksin käsin.
Hän aloitti jokailtaisen harjoittelun. Hitaasti hän piirteli iskujen kaaret ilmaan, asetellen samalla jalkansa millimetrin tarkkuudella liikkeiden vaatimiin askeliin. Vartalo taipui kuviteltujen iskujen väistöihin niin, että liike jatkuessaan antoi voimaa omaan vastaiskuun.
Harjoituksen jatkuttua puolisen tuntia, mies riisui pitkän paksun viittansa, samoin selässään olevat jousen ja nuolikoteloineen nuolineen, sekä miekkansa, jonka kahva oli pilkistänyt reilusti olkapään yli.

Tarttuen uudelleen keppiinsä, hän jatkoi hidasta tanssiaan.
Aurinko oli jo painunut vuoren taa, ja hämärä tiheni nopeasti. Hiki helmeili miehen kasvoilla, käsivarsilla ja reisillä. Yksinäisen miehen yksinäinen taistelu jatkui pimenevässä illassa yhä kiihtyvällä tempolla. Liikkeet nopeutuivat ja niitä olisi ollut mahdoton seurata kirkkaassa päivänvalossakaan, saati sitten lähes täydellisessä pimeydessä.
Miekkana pidellyn kepin sivallukset saivat ilman parkumaan tuskaansa, askeleet tömisyttivät kuivaa maata, nostattaen ilmoille pölypilven, jota tosin ei pimeässä voinut nähdä. Kertaakaan ei jalka silti eksynyt maahan piirretyn ympyrän ulkopuolelle.

Harjoitus päättyi taas hidastettuun puolituntiseen, jonka rasittavuus ei ollut juurikaan vähäisempi kiivasta jaksoa.
Kirkkaat säkenet välähtivät pimeässä tulusten iskiessä tulta, ja pian liekit purivat kuivaa puuta. Mies riisui pitkävartiset nahkakenkänsä, joiden varret ulottuivat lähes polvitaipeeseen ja olivat aina nyöritettynä tiukasti säärtä myöten.
Hän kahlasi puroon pitäen yllään vielä pellavaisen tunikamallisen paitansa, joka peitti vartalon aina puolireiteen asti.
Puron kylmässä vedessä mies peseytyi ja pesi tunikansa.

Nuotio valaisi rantaa, ja mies kuunteli. Samalta suunnalta, mistä oli itse saapunut, kuului nyt ääniä. Verkkaista hevosten kavioiden kopsahtelua, satuloiden narahtelua ja hiljaista puhetta. Mies ponnahti ylös purosta ja astui viittansa ja aseidensa luo. Kuunneltuaan vielä hetken, hän kiersi tunikastaan ylimääräisen veden ja asetteli sen nuotion lähelle oksan päälle sopivaan paikkaan kuivumaan. Pukeutui sitten viittaansa ja laskeutui istumaan tulensa ääreen.
Vaikka hän näyttikin istuvan katselemassa nuotiotaan, ei hän suinkaan tuijottanut tuleen, vaan piti silmänsä suljettuina kuunnellen teiltä kantautuvia ääniä.
Äänettömästi pimeydestä ilmestyi musta koira ja istui isäntänsä viereen kuin varjo. Korvat pystyssä se kuunteli ääniä ja sen punaruskeat korvat näyttivät nuotion valossa hehkuvan himmeän punaisina.

Vaikka nuotion valopiiri ei yltänyt tielle saakka, niin ratsastajien saavuttua kohdalle, riitti valo siihen, että paljastetut miekanterät välkehtivät pimeydessä. Mies päätyi laskuissaan ratsastajia olevan kahdeksan..
- Rauhallista iltaa teille tiellä kulkijat, Tomahiro toivotti.
- Sitä samaa sinulle matkalainen, kuului tieltä, ja ratsastajat pysäyttivät verkkaisen etenemisensä.
- Miksi et jatkanut kylään? Vain pienen matkan päässä olisi majatalo, josta saisit yösijan ja aterian sopuhintaan, kuului pimeydestä kysymys.
- Olen vieras seudulla, enkä tunne paikkoja. Näin kylän vuorelta, mutta uskoin sen olevan kauempana, Tomahiro vastasi katsellen samalla pimeälle tielle, jossa edelleen miekat välähtelivät.
- Keitä olette te, jotka pimeässä matkaatte pitäen aseita esillä? Tomahiro tiedusteli kulkijoilta.
- Me olemme vain matkaajia, jotka pimeys yllätti. Pyrimme kyllä ehtimään kylään ennen sitä, mutta muutama viivytys vuorilla sai meidät myöhästymään. Pimeys tekee varovaiseksi, siksi aseet. Seutu ei ole aivan turvallinen kulkea, ääni pimeästä puhui.
- Rauhallista iltaa sinulle matkalainen, ääni toivotti, ja tielle pysähtynyt kulkue jatkoi matkaansa.


Tomahiro otti oksaan ripustamansa laukun, josta kaivoi kankaaseen käärityn leivän ja kuivalihakimpaleen, sekä pienen veitsen. Hän leikkasi lihakimpaleesta pari reilua palasta ja mursi leivästä kappaleen itselleen, sekä punakorvaiselle koiralleen.
Aterian jälkeen hän istui nojaten puunrunkoon niin kauan, että nuotio hiipui himmeäksi hiillokseksi.
Ajatus matkasi kauas vuorille Chew Twi An:in ja vuosiin, jotka hän oli viettänyt luostarikoulussa.
Chew Twi An oli vanha ja arvostettu taistelulajien opinahjo, mutta lopettanut toimintansa, jääden autioksi syistä, jotka koskaan eivät selvinneet Tomahirolle.
- Jos sinä etsit viisauden tietä, minä voin opastaa sinua oikeaan suuntaan, oli vanhus sanonut.
- Jos etsit taitoa taisteluun, olet tehnyt turhan matkan ja sinun on syytä etsiä oppisi muualta.

Joka aamu ja joka ilta he olivat istuneet kahden. Hiljaisella äänellä vanha mies oli jakanut elämänoppia nuoremmalle.
- Viisauden tie alkaa sinun sydämestäsi ja kuinka pitkä se on, riippuu sinusta itsestäsi. Minä opastan sinut tielle, jos jäät tänne niin kauaksi aikaa, kuin minulla on vielä jäljellä.
Kun minun lyhtyni sammuu, vie minut vuorelle. Siellä on valmiina puut, kun tuhka on jäähtynyt, sirota se tuuleen, vanha mies oli katsonut lempeästi tummilla silmillään.

Keskipäivällä, kun vanhus vetäytyi lepäämään ja mietiskelemään omaan rauhaansa, Tomahiro oli kierrellyt tyhjää luostarikoulua.
Harjoitussalit tulivat tutuiksi, ja hän löysi kirjakääröjä, joissa kuvattiin taistelulajien oppeja, tekniikoita ja opetusmenetelmiä.
Koska aikaa oli pitkästymiseen saakka, hän lueskeli mielenkiinnolla teoksia, sekä alkoi harjoitella.
Aluksi vain erilaisia tasapainotekniikoita, mutta myöhemmin mukaan liittyivät askel- ja mielenhallinta harjoitukset.
Tokihan hänen opettajansa täytyi olla selvillä tuosta itseopiskelusta, mutta ei hän siitä näyttänyt välittävän. Päivittäiset keskustelut jatkuivat, eikä niissä taisteluopeista puhuttu. Paitsi kerran, kun vanhus oli iltakeskustelujen päätteeksi todennut.
– Minun aikani on pian. Kun lähdet, ota kammiostani miekka ja jousi. Tulet ehkä niitä tarvitsemaan matkallasi. Olen havainnut sinun löytäneen myös toisen tien. Se tie ei tule olemaan yhtään helpompi, kuin viisauden tie, jolle sinua olen opastanut. Minä olen sen tien kulkenut.

Tomahiro loi katseensa hiipuvaan hiillokseen ja vietti vielä pienen hartaan hetken muistellen hiillosta, joka hiljalleen oli hiipunut korkealla vuorella. Päivää ennen kuin hän oli lähtenyt luostarikoulusta.
Sitten hän kietoutui viittaansa ja laskeutui maahan nukkumaan. Musta koira asettui hänen selkäänsä vasten, haukotteli ja sulki silmänsä.

3 LUKU

Aamu vaaleni koleana. Mies ja koira heräsivät, venyttelivät huolellisesti. Mies otti keppinsä ja asettui illalla piirtämäänsä ympyrään. Hitaasti keinuen alkoi harjoitus, joka kiihtyi pian lihasten lämmettyä. Hän riisui viittansa ja jatkoi sitten alastomana kiivasta kamppailuaan mielikuvitusvastustajansa kanssa. Pian hiki virtasi, ja maasta kohoava pöly asettui verhoamaan alastoman miehen vartaloa.
Aivan, kuten illallakin harjoitus päättyi hitaaseen jäähdyttelyjaksoon, jonka jälkeen mies peseytyi kylmävetisessä virrassa.

Äkkiä, vyötäisiään myöten virrassa seisova mies jäykistyi paikalleen ja painui sitten hitaasti kaulaansa myöten veteen, alkaen hapuilla kädellään kivistä puronpohjaa.
Puron toisella puolen, noin kolmenkymmenen metrin päässä koikkelehti ruskeaturkkinen jänis.

Mies löysi pohjasta hakemansa sopivan kokoisen kiven. Hän nousi hitaasti ja käsi teki salamannopean sivalluksen, saattaen kiven matkaan. Kivi jysähti jyrsijän päähän, murskaten eläimen kallon.
Tomahiro asteli ripeästi noutamaan aamiaiseksi pyydystämänsä jäniksen ja noukki samalla heittämänsä kiven maasta, koska se näytti jotenkin mielenkiintoiselta.
Helmenharmaa, läpikuultava ja sileäksi hioutunut kivi oli lähes pyöreä, noin ankanmunan kokoinen ja muodoltaankin munamainen.
Jäniksen kypsyessä vartaassa, mies hypisteli yhä kiveä, kunnes pisti sen viittansa taskuun katsoessaan paistin olevan valmis nautittavaksi.

Päivä oli ehtinyt jo liki puoleen, kun Tomahiro ehti yöllisten matkaajien mainitsemaan majataloon. Miehet viipyivät yhä paikalla ja tervehtivät ystävällisesti saapujaa.

He kertoivat olevansa kauppiaita ja kulkevansa säännöllisesti vuorten yli kuljettaen kauppatavaraa kaivosalueelle Aikitoon.
Yölliseen varovaisuuteensa he kertoivat syyksi sen, että olivat joutuneet karttelemaan vuorilla majailevia rosvoja.
Vuorten yli Aikitoon johtavia reittejä oli viisi, ja vuorilla majaileva rosvojoukko yritti valvoa niistä jokaista. Se olikin viimeaikoina onnistunut yllättävän tehokkaasti.
Kauppiaat olivat paluumatkalla Aikitosta, ja rosvot tiesivät paluumatkalla olevilla kauppiailla olevan rahaa, joten juuri paluumatkalaisia he pyrkivät ryöstämään.

Tälläkin reissulla rosvot olivat ajaneet kauppamiesten ryhmää takaa, mutta nämä olivat onnistuneet eksyttämään ryövärijoukon ja sitten piileskelleet vuorilla useamman päivän.
Useimmiten rosvoja pakenevat kauppiaat palaavat Aikitoon, ja kokeilevat jotakin toista reittiä, joten rosvojen on palattava valvomaan kaupungista lähteviä teitä, ettei saalis livahtaisi toista polkua.
Tällä kertaa kauppiaat olivat onnistuneet piileskelemään vuorilla, ja näin eksyttämään jäljillään olleet ryöstäjät.
Vaara oli nyt ohi, sillä kylässä joka sijaitsi hieman kauempana majatalosta oli pieni sotilasosasto. Sen tehtävänä oli tuon aiemmin mainitun rosvojoukon tuhoaminen.
Sotilaille oli jo saatettu viesti rosvojen oleilusta kauppareitillä ja pian kavioiden kumu jyrisi tiellä, nelikymmenpäisen osaston laukatessa ratsuillaan vuorille.


4 LUKU

Kauppamiehet olivat päättäneet jäädä vielä toiseksi yöksi majataloon, sillä matka ja varsinkin rosvojen välttely vuorilla oli ollut uuvuttavaa. Nyt olisi tilaisuus levätä rauhassa, ja hieman kai mieliä poltteli uteliaisuus sotilaiden menestyksestä.
Olisihan toki hienoa saada kuulla rosvojoukon kukistumisesta.

Myös Tomahiro päätti viivähtää paikalla yli yön. Olisihan mukavaa pitkästä aikaa nukkua oikeassa vuoteessa. Jos hänellä olisi ollut ratsu, olisi hän voinut liittyä kauppamiesten matkaan. Ratsu olisi ratkaissut toisenkin pulman.
Ratsumiehenä hän olisi voinut liittyä sotilasosastoon. Jalkamiestä tuskin kaivattaisiin, ja jokaisella sotilaalla tuli olla oma hevonen.
Viitan taskussa olevassa kukkarossaan hänellä oli neljä kuparirahaa, eikä niillä hevosta ostettaisi. Yhden niistä hän toki voisi käyttää ateriaan ja yösijaan.

Majatalo oli kaksikerroksinen olkikattoinen rakennus, jonka yläkerroksessa olivat vierashuoneet.
Alakerrassa oli suuri ruokasali ja keittiö, sekä isäntäväen asuintilat.

Tomahiro istui kauppiaiden seurassa matalan ruokapöydän ääressä. Chew oli myös saanut eteensä ruoka-annoksen ja vesikulhon varjoisaan paikkaan ulkoseinän viereen.
Keskustelu soljui iloisen vapautuneesti, sillä matkan vaarallisin vaihe oli jo ohitettu, joten tunnelma oli helpottuneen hilpeä.

Ulkoa kantautui koiran haukahdus, ja se keskeytti hetkeksi iloisen keskustelun sorinan. Samalla miehet kuulivat lähestyvien hevosten kavioiden äänen.
Olivatko sotilaat palaamassa näin pian. Sen täytyi merkitä sitä, että rosvot oli tavoitettu.

Kaksi ovea lähinnä olevaa kauppiasta ponnahti jaloilleen ja säntäsi ulos ehtiäkseen ensimmäisenä kuulemaan uutiset.
Tulijoita oli kuitenkin liian vähän, vain kahdeksan miestä. Lisäksi nämä olivat karskin ja paatuneen näköistä joukkoa.
Kärjessä ratsastanut auringon tummaksi paahtama mies pysäytti hevosensa lähes oviaukkoon ja hyppäsi ratsailta.
Rosvot olivat saapuneet majataloon.
Mies tarttui lähintä kauppiasta rinnuksista paljastaen samalla terävän näköisen käyrän tikarinsa.

- Vai luulitte pääsevänne livahtamaan Kya Zunin kynsistä maksamatta tieveroa, ärähti rosvo.
Epätoivoinen kohahdus kuului pöydässä istuvien kauppiaiden suista.
Tomahiroa lähinnä istuva kauppias kuiskasi. - Kya Zun on vuoristorosvojen päällikkö. Arvaamattoman äkkipikainen raakalainen, jota kannattaa olla ärsyttämättä.”

Kya Zun retuutti pitelemäänsä kauppiasta sisään ruokasaliin. Toiset rosvot jäivät odottamaan ulkopuolelle.
Toinen ulos ehtinyt kauppamies livahti sisäpuolelle, ilmeisesti tuntien vaaran olevan pienempi muiden lähellä.
Saliin laskeutui hiljaisuus, jonka rikkoi Kya Zunin ärjäisy. - RAHAT!…. Rahat pöytään, tai kaverilta irtoaa pää.

Kuolemanhiljaisuus laskeutui uudelleen saliin, ja Kya Zun muutti otettaan toteuttaakseen uhkauksensa.
- Päästä irti se mies, Tomahiron ääni oli hiljainen ja matala, mutta se kantautui äänettömyydessä selkeänä rosvon korvaan.
Kya Zun ei ollut uskoa kuulemaansa ja kiepahti katsomaan, kuka oli niin julkea, että tohti määräillä häntä.

Matalan ruokapöydän takana kaislamatolla istui okran väriseen tunikaan pukeutunut nuori, hoikka, lähes laiha mies, ja osoitti häntä kädessään pitämillä syömäpuikoilla.

-Odota sinä vaan vuoroasi, se koittaa aivan pian. Nyt lähtee tältä kaverilta pää ja sitten sinulta, Kya Zun naurahti kolkosti ja kohotti veitsen pitelemänsä miehen kurkulle.

Syömäpuikot Tomahiron kädessä näyttivät vain katoavan, ja omituinen hieman räsähtävä ääni kuului lävitse yhä vallitsevan hiljaisuuden. Ääni muistutti pitkälti härkävankkurien ajajan ruoskan sivallusta.
Kya Zunin käsi menetti otteensa käyräteräiseen veitseen, joka putosi kolahtaen lattialle. Mies alkoi täristä paikallaan, kunnes painui hitaasti polvilleen ja kaatui kylkiasentoon, yhä vavisten, kuin horkassa.
Kya Zunin vasemman korvan yläpuolella sojotti noin parin tuuman verran näkyvissä kahden syömäpuikon päät.


5 LUKU


Syyskesäinen päivä oli poikkeuksellisen lämmin ja siksi majatalon pitäjä oli avannut seinien yläosien sermit.
Ulkosalla tilannetta seuraava rosvojoukko näki johtajansa lyyhistyvän, ja pari lähintä miestä hyppäsi hevostensa selästä ja syöksyi kiljahtaen sisään.

Samaan aikaan Tomahiro sieppasi viittansa ja aseensa, sekä säntäsi ruokasalin takaseinän yli ulos.
Sisään rynnänneet rosvot pysähtyivät hetkeksi johtajansa kohdalla, mutta todettuaan tämän kuolleeksi jatkoivat kiljuen mitä verisimpiä uhkauksia paikalta paenneen miehen perään.

Tomu tuprusi Tomahiron paljaiden jalkapohjien alta, hänen juostessaan ruohottomaksi polkeutuneen kentän pintaa.
Vilkaistuaan olkapäänsä yli, hän näki perässään kaksi miekkojaan heiluttavaa vuoristorosvoa.
Taistelua ei mitä ilmeisemmin voinut enää välttää, eikä hänen tarkoituksensa ollutkaan sitä tehdä, hän halusi vain valita paikan.
Ahtaissa sisätiloissa yllätykseen oli liian suuri vaara, ja sivullisten joutuminen uhriksi oli liian ilmeistä, joten tämä avoin kenttä sopisi paremmin tarkoitukseen.

Tomahiro puki viittansa ja kiinnitti aseensa. Veti nuoliviinistä vasaman, jolla piirsi kenttään noin kolmimetrisen ympyrän. Taistelukoulun harjoituskehän.
Asettui sitten ympyrän takareunaan odottamaan vastustajiaan.

Ensimmäisenä juokseva takaa-ajaja huomasi tilanteen ja viittasi takanaan tulijaa pysähtymään. Enää ei saalis pakenisi.
- Odota Kaito Nu. Minä otan tämän, karskin näköinen konna ärisi. Tämä tappoi veljeni Kya Zunin ja saa nyt maksaa teostaan omalla hengellään.

Tomahiro veti miekkansa esiin, Kiiltävään terään oli syövytetty taidokkaasti tanssiva kobra.
Epäuskoinen välähdys käväisi konnan silmissä ja hän näytti jopa hieman kavahtavan näkemäänsä.

- Tanssiva kuolema, mies kähisi lähes kuiskaten. - Kuka sinä olet?
– Minä olen Tomahiro ja tulen Chew Twi Anista.”

– Valehtelet! konna kiljaisi. - Chew Twi An on tarua. Sitä ei ole olemassa. Minä olen Kya Zei ja minä tulen Masachi Ko.sta. Chew Twi Ania ei ole olemassa, eikä kohta sinuakaan.

Tomahiro osoitti maahan piirtämäänsä ympyrää.
– Astu kehään. Se, jonka jalka ensin astuu ulkopuolelle on hävinnyt ja luovuttaa, luki hän sääntöä muististaan.
Kya Zei nauroi kolkosti. - Se jonka pää putoaa ensimmäisenä ringin ulkopuolelle on hävinnyt.
Hän astui rinkiin, kohotti miekan kasvojensa eteen ja kumarsi vastustajalleen.
Kehän vastakkaisella puolella Tomahiro teki samoin.

Tomahiro piteli kahden käden otteella miekkaansa niin, että terä osoitti suoraan ylös. Hitain tanssivin askelin hän liukui kehässä, ja miekka huojui hidastetusti suoriksi ojennettujen käsivarsien varassa tanssivin verkkaisin liikkein.
Myös Kya Zei piteli molemmin käsin pitkäkahvaista samuraimiekkaansa. Miekan terä oli vasemman olkapään yllä, ja viuhuva viikatemainen sivallus sinkosi terän vaakasuoraan kaulankatkaisulyöntiin.

Jotenkin Tomahiron hidas liike oli ajautunut juuri oikeaan kohtaan ja vastustajan sivallus tavoitti kaulan sijaan kobrakuvioisen miekan lappeen lähes pehmeästi, ja ”Tanssiva Kuolema” saattoi kiukkuisen iskun vaarattomasti liikeratansa toiseen päähän, rikkomatta oikeastaan hitaasti tanssivan terän rytmiä.
Kya Zei vei miekkansa suoraan paluuliikkeessä uuteen iskuun, mutta nyt oli Tomahiron ase edellisen liikkeen johdosta siirtynyt juuri oikeaan asentoon ja liike toisti edellisen, vain peilikuvanaan.

Taistelu jatkui, ja vaikka Kya Zei kokeili oppimiaan lyöntitekniikoita, ja vaikka hän voi selkeästi nähdä, missä Tomahiron miekka liikkui, niin tuskastuttavasti se hitaudestaan huolimatta aina osui iskujen eteen.
Yrittipä hän lyöntiä mistä suunnasta tahansa, niin aina tuo hitaasti tanssiva kobrakuvio kääntyi jostakin sieppaamaan terän mukaansa.
Raivo kohosi konnan kasvoille. Pelleileekö tuo kuikelo hänen kanssaan, vai onko sillä vain niin satumainen tuuri…, jos tuurista on kyse, niin saisi se jo loppua.

Tomahiron kasvoilla oli levollinen, lähes unelias ilme, vain silmät tarkkailivat valppaana vastustajan silmiä.
Taas kerran lähti vastustajan raivoisa isku. Tällä kertaa alhaalta sivusta kohti kainaloa. Iskun tarkoituksena päästä huojuvan terän alle ja viiltämään rintakehä käden irrottavalla alaiskulla.

Vielä ehti kobrakuvio terän eteen ja alapuolelle, josta se ohjasi iskun oikealle ylös.
Sitten iski kobra. Viheltävä sirahdus seurasi iskua, Jonka nopeutta silmä ei pystynyt havaitsemaan.
Kya Zein raivoisa ilme vaihtui hämmästyneeseen, tai pikemminkin oivaltavaan. Silmistä katosi kiukkuinen tuli. Vuoristoilman ja auringon ruskeaksi paahtamaan kaulaan ilmestyi kapea verenpunainen juova.
Oikealla ylhäällä kohotettuna ollut miekka syöksyi iskuun, joka upotti partaveitsenterävän terän kärki edellä pölyiseen tantereeseen.
Kaulan kapea punainen viiru tulvahti leveäksi kaulaa kiertäväksi vanteeksi, joka alkoi valua alas rinnalle.
Kya Zein jalat alkoivat täristä ja mies kaatui maahan, irti isketyn pään pyörähtäessä tomuisessa maassa ringin ulkopuolelle..



6 LUKU


Lyhyt surahtava ääni kuului Tomahiron korviin samalla hetkellä, kuin vasemmassa jalassa tuntui voimakas isku. Iskun, joka tuntui lähinnä puuduttavan jalan, aiheutti nuoli, jonka pyrstöön oli sidottu mustat sulat.
Tomahiro kohotti katseensa rosvoon, joka oli Kya Zein käskystä jäänyt odottamaan. nyt mies asetti jo toista nuolta jousensa jänteelle. Rosvot näyttivät käyttävän kaksoiskaarista lyhyttä mongolijousta, jolla oli helpompi ampua myös ratsailta. Jousen lyhyydestä huolimatta, se oli kaksoiskaarensa ansiosta tappavan tehokas ase.

Tomahiron jousi oli perinteinen samuraiase, jota kuljetettiin selässä olevassa kotelossa jänne irrotettuna, jolloin se kulki pienemmässä tilassa, eikä jännittämätön kaari menettänyt kimmoisuuttaan.
Jousella aseistautunut rosvo oli nyt hyvässä asemassa, sillä Tomahiro ei ehtisi virittää omaa asettaan, eikä pystyisi uhkaamaan kauempana olevaa vastustajaansa miekallakaan.
Todennäköinen syy siihen, ettei ensimmäinen nuoli ollut osunut paremmin selvisi Tomahirolle, hänen havaitessaan rakennuksen varjosta esiin nilkuttavan mustan koiranpennun, joka yltä päältä pölyisenä paljasti hampaansa ja punaisena hehkuvat korvat luimussa valmistautui uuteen hyökkäykseen. Urhea pikku paholainen.
Tomahiro tunsi pienen painon viittansa taskussa ja muisti kiven. Käsi sukelsi taskuun, ja sormet kietoutuivat tuon ankanmunan kokoisen kivenmurkulan ympärille.
Kivi sinkoutui aukion yli ja iskeytyi joustaan ojentavan rosvon kasvoihin. Ilkeästi mäiskähtäen se osui suoraan vasempaan silmään.
Konna ehti tuntea räjähtävän kivun, ja silmissä välähti auringon kokoinen kirkas salama. Sitten päälle vyöryvä pimeys nieli maailman hänen ympäriltään.

Jalkaansa haavoittunut Tomahiro veti oman jousensa esiin ja kiinnitti jänteen samaan aikaan, kun majatalon edustalla ratsujensa selässä tilannetta seuranneet rosvot lähtivät rynnistämään kohti.
Jousi oli valmis, ja käsi kohosi sieppaamaan olkapään takaa nuolikotelosta kaksi ruskearaitaisin pöllönsulin viimeisteltyä nuolta.

Toinen nuolista näytti lipeävän otteesta ja jäi kieppumaan ilmaan Tomahiron pään yläpuolelle. Toinen sentään osasi tiensä jänteelle, ja käsi lähetti vasaman matkaan. Ilmaan livennyt nuoli ehti pudota vain olkapään korkeudelle, kun käsi jo poimi sen ja lähetti ensimmäisen perään.

Ilmassa kiisi samaan aikaan kaksi nuolta ja lähes samaan aikaan ne tavoittivat kaksi etummaista ratsastajaa, jotka suistuivat ratsujensa selästä. kummankin kurkussa sojotti ruskearaitaisella pyrstöllä varustettu nuoli.

Jäljelle jääneet kolme vuoristorosvoa käänsivät ratsunsa ja karauttivat täyttä laukkaa pakoon, kohti vuorille johtavaa tietä.

Tomahiro nilkutti nuoli jalassaan katsomaan koiranpentuaan, joka oli ilmeisesti pelastanut hänen henkensä käymällä jousimiehen kimppuun, sotkien tämän tähtäyksen.
Chew oli surkean näköinen pitäessään toista takajalkaansa ylhäällä. Se oli yltä päältä pölyinen ja sen hampaat olivat veressä.
Tomahiro tutki pentua ja päätteli, että se oli vain saanut lujan potkun, mutta ilmeisesti luita ei sentään ollut rikkoutunut. Chew olisi päivässä, tai parissa taas kunnossa.
Pentu kainalossaan hän kumartui katsomaan roistoa, jonka kasvoista puolet oli pölynsekaisen veren peitossa ja vasemmassa käsivarressa näkyivät verisinä syvät koiranpureman jäljet.
Tomahiro ontui majatalon suuntaa, kohti vastaan ryntääviä ja hurraavia kauppamiehiä. Jalassa sojottava nuoli antoi viiltävää kipua säkenöivän sävähdyksen jokaisella askeleella



7 LUKU

Miesjoukko kantoi olkapäillään alkeellisten paarien tapaista lavettia, jonka päällä Tomahiro makasi selällään.
Jalassa sojottava nuoli oli tunkeutunut syvälle ja osunut ilmeisesti reisiluuhun. Nuoli istui tiukassa, eikä Tomahiro antanut lupaa sen poisvetämiseen. Pienikin yritys moiseen, aiheutti räjähtävän kipuaallon, joka kirvoitti miehen huulilta kireän ähkäisyn.
Kylässä, joka oli vajaan kilometrin päässä tienvarsimajatalosta, oli joku lääkintään paremmin perehtynyt henkilö, joten oli parasta antaa hänen tutka nuolen aiheuttama vamma. Asiantuntematon, väkivaltainen nuolen irti kiskominen voisi vain vahingoittaa jalkaa entistä enemmän. Rosvojen käyttämissä nuolissa vaikutti olevan kärki, joka oli kiilamaisen kolmion muotoinen niin, että kärjen sakarat estivät mahdollisimman tehokkaasti nuolen poistamisen. Ne repisivät lihaa ja kudoksia, katkoen verisuonia. Nuolet oli suunniteltu mahdollisimman tuhoaviksi.

Musta koiranpentu loikki onnahdellen kulkueen jäljessä, ja puiden oksien välistä siivilöityvissä auringonsäteissä sen korvien puna välkkyi hehkuvan hiilloksen tavoin.

-------

Vanhan miehen hopeanharmaa parta oli palmikoitu leuankärjestä roikkuvaksi letiksi. Samoin yhtä hopeinen paksu letti sitoi miehen hiukset roikkumaan selän päällä aina vyötärölle asti.

Varovasti hän kokeili nuolen vartta, heilutellen sitä hitaasti puolelle ja toiselle. Tomahiro kiljaisi kivusta. Vanha mies käveli hitaasti huoneen laidalla olevan lipaston luo ja poimi sen laatikosta muutaman erikokoisen rasian, jotka ilmeisesti olivat hopeasta valmistettuja.
Hän kaatoi pöydällä olevasta kannusta vettä ruskeaksi lasitettuun savikulhoon ja lisäsi sekaan muutaman hyppysellisen valkoista jauhetta. Sekoitettuaan juomaa hetken, hän ojensi astian Tomahiron huulille.
- Juo tämä. Se poistaa kivun, vanha mies puhui lähes kuiskaavalla äänellä.
Juoma maistui omituiselle, hieman metalliselle ja jotenkin samalla mantelimaiselle. Se kuitenkin lämmitti voimakkaasti suuta ja sama lämpö, lähes kuumotus levisi vatsasta kaikkialle kehoon.
Tomahiron silmät värähtivät ja luomet painuivat lähes kiinni. Kapeasta raosta luomien välissä voi nähdä silmämunien kääntyneen ympäri tajunnan sammuessa.

Vanha mies tarttui uudelleen nuolen varteen ja tunnustellen liikutti sitä. Vaikutti siltä, ettei nuolen varsi ollut katkennut, joten nuorella miehellä oli pienet mahdollisuudet toipua osumasta.
Vanhus poistui hetkeksi huoneesta ja kun hän palasi, oli hänellä kädessään pitkä puinen rasia.
Hänen seurassaan huoneeseen astui myös nuori tyttö, iältään ehkä viidentoista, tai kuudentoista.

Tyttö värähti ja irvisti nähdessään vuoteella makaavan Tomahiron jalassa yhä sojottavan nuolen.

- Uhf ! …Isoisä, tuo nuoli on iljettävän näköinen. Etkö voi jo poistaa sitä?
- Katsos Ayyn. Sinun on syytä oppia tämä, jos aiot seurata isoisäsi polkua.” Vanha mies sanoi kuiskaavalla äänellään pojantyttärelleen.
”- Nämä nuolet ovat poikkeuksellisen pirullisia ja ne on tehty vahingoittamaan mahdollisimman pahasti. Onneksi näyttää siltä, ettei tämän varsi ole katkennut.
Tällaista nuolta ei pysty vetämään pois haavasta, Ainoa mahdollisuus on painaa se jalan lävitse.
Nuoli on kuitenkin osunut reisiluuhun, jos vartta nyt kääntää niin, että nuolen saa ohittamaan luun, niin on suuri vaara varren katkeamiseen. Kärki jää jalan sisään ja aiheuttaa pahan myrkytyksen, johon melkoisen varmasti menehtyy.
Ayyn katsoi huolestuneena vanhaa miestä. -Isoisä….Voitko sinä auttaa häntä. Hän oli niin rohkea. Taisteli yksinään Kya Zunin rosvoja vastaan ja tappoi niistä viisi. Olisi niin sääli, jos hän kuolisi.

- Me teemme parhaamme. Jollei se riitä, niin se on korkeamman voiman tahto. Me teemme parhaamme, sinä ja minä, vanha mies kuiskasi ja avasi mukanaan tuomansa pitkän puisen rasian.
Rasiassa oli pitkiä eripaksuisia hopeaputkia. Puhtaan kiiltäviä, ja valkoiseen silkkiliinaan kiedottuja.
Mies otti putken käteensä ja sovitti sitä nuolen varteen. Otti vielä toisenkin putken ja sovitti sitäkin.
Laittoi sen sitten kuitenkin kädestään pöydälle.
Poimi sitten rasiasta vielä kapeateräisen pikku veitsen, jolla irrotteli nuolen pyrstöön sidotut mustaksi värjätyt hanhensulat.
Hän pyysi tyttöä hakemaan keitettyä vettä ja kun tämä toi kiehuvan veden, mies neuvoi sekoittamaan siihen rasiasta valkoista jauhetta.

Liuoksella vanhus voiteli nuolenvarren, pujotti sitten hopeisen putken varteen. Varovaisesti asetellen, hän ujutti putkea syvemmälle haavaan, kunnes se tavoitti nuolen kärjen ja pysähtyi siihen.

Nyt vanha mies kietoi kämmenensä putken pään ympäri niin, että se samalla lukitsi nuolenvarren otteeseen. Varovasti ja hitaasti vetäen, hän sai nuolen nousemaan muutaman sentin. Hän kallisti putkea sivuun ja tunnustellen mahdollisesti eteen vielä osuvaa luuta, alkoi painaa putkea nuolen kera syvemmälle. Suoritus vaati voimaa, ja hiki kihosi miehen otsalle, mutta käsi ja ote pysyivät vakaana. Tyttö seurasi tapahtumaa tarkkaavaisena. Kasvojen ilme oli jopa levollisen rauhallinen, ainoastaan kaulan kiristyneet jänteet kertoivat jännityksestä. Nuoli upposi syvemmälle ja alkoi pullistaa ihoa reiden takaosassa. Mustan veren purskahtaessa vuoteelle, nuolen terävä kärki puhkaisi ihon.

Vanha mies veti nuolen hopeisesta putkesta, joka jäi sojottamaan vielä reiden lävitse. Sitten hän sulki putken pään sormellaan ja valutti sen täyteen tytön sekoittamaa liuosta. Hän veti putken haavasta takaisin päin niin, että putkessa oleva liuos valui samalla haavaan.
Suurin osa lääkkeestä poistui haavasta tulvivan veren myötä, eikä mies edes näyttänyt pitävän kiirettä haavan sitomisessa. Pikemminkin antoi haavaan vuotaneen ja ilmeisesti jo myrkyttyneen veren valua esteettömästi ulos.
Muutaman minuutin kuluttua hän kuitenkin kastoi sormensa yhä tippuvaan vereen ja haistoi sitä.
Oli ilmeisesti jokseenkin tyytyväinen veren tuoksuun, koska otti sidetarpeet ja sitoi vamman.

- Selviäkö hän? Ayyn kysyi isoisältään.
– Sitä on mahdoton sanoa vielä pitkään aikaan. Nuoli on nyt poissa ja jos hän ei saa myrkytystä, niin hän selviää, isoisä vastasi.

8 LUKU

- Katsoppa tätä nuolta, sanoi harmaatukkainen mies pojantyttärelleen.
- Huomaatko tuon pienen reiän kärkisidoksen takana. Se on tehty polttamalla, käyttäen ohutta hehkuvaksi kuumennettua neulaa. Reikä ja kuumuus yhdessä heikentävät varren juuri tuosta kohdasta, jolloin se useimmiten katkeaa nuolen osuessa luuhun hiemankin vinossa. Samoin käy, jos nuolta koettaa vetää ulos.
Uhrin sisään jäänyt nuolenkärki aiheuttaa myrkytyksen ja varsin tuskallisen kuoleman, vaikka osuma ei muuten olisikaan kovin vaarallinen.
Isoisä istui pienen ruokokattoisen rakennuksen kuistilla, matalan rahin päällä ja piteli kädessään Tomahiron jalasta poistamaansa nuolta.

Pojantytär Ayyn silitti mustan koiranpennun päätä ja nyökkäsi rakennukseen sisään kysyen.

- Kyllä kai hän nyt selviää, kun sait nuolenkin pois?
- Hän nukkuu nyt huomiseen. Jollei kuume nouse, niin hän on viikossa jalkeilla, jos kuume nousee, niin myrkytys on ehtinyt alkaa. Voimme vain toivoa parasta, mies huokasi huolestuneen näköisenä.

Aurinko ei vielä paistanut laaksoon, kun Tomahiro heräsi. Jalkaa särki mielettömästi, ja suuta kuivasi. Hänellä oli jano, mutta suu ja nielu tuntuivat olevan niin kuivia, ettei ääntä saanut aikaiseksi.
Hän yritti nousta vuoteesta etsiäkseen vettä, jota oli ilmeisesti pöydällä olevassa kannussa. Pienikin liikahdus aiheutti hirvittävän kivun, joka tuntui suorastaan räjähtävän jalan särkykohdasta päähän aiheuttaen silmien pimenemisen ja huimaavan kohinan korvissa.

Ilmeisesti yritys oli kuitenkin aiheuttanut jotain ääntä, sillä kevyt liukuovi avautui seinustalla ja hämärässä huoneeseen astui pieni hahmo.
- Vettä…., sai Tomahiro kähistyä.
Hahmo siirtyi pöydän luo ja kuului kaatavan kannusta vettä. Tomahiro sulki silmänsä hetkeksi, mutta avasi ne tuntiessaan huulillaan viileän vesiastian. Hahmo nosti hieman hänen päätään toisella kädellään ja valutti varovasti vettä kuivien huulien väliin.

- Kiitos,Tomahiro sai kähistyä, juotuaan hieman viileää vettä. - Kuka.. kuka sinä olet? hän vielä kuiskasi.
- Minä olen Ayyn. Isoisäni poisti jalastasi nuolen….. Kuinka sinä nyt voit? hahmo vastasi ja jatkoi kysymyksellä.

- En kovinkaan hyvin, Tomahiro totesi. - Jalkaa särkee aivan mielettömästi.

- Minä herätän isoisän, Ayyn kuiskasi.
– Anna hänen nukkua. Kyllä minä kestän tämän. Annatko vielä hieman lisää vettä? Tomahiro esteli ja sai lisää juotavaa janoonsa.

Jonkin verran myöhemmin vanha mies asetteli kosteaa sidetaitosta Tomahiron otsalle ja alkoi sekoittaa jälleen valkoista jauhetta vesiastiaan.
- Vieraallamme on kuumetta, hän puhui hiljaisella, surumielisellä äänellä. Ojensi sitten tytölle vesikulhon, johon oli sekoittanut lääkkeensä.
- Ayyn, Anna hänelle tämä. Se ei poista kuumetta, mutta auttaa särkyyn.

Lämpö levisi taas Tomahiron vatsasta kehoon ja jalan riipivä särky katosi lähes kokonaan.
Lämmin raukeus sai hänet voimattoman tuntuiseksi, mutta tällä kerralla vanhus ei annostellut ainetta niin paljon, että se olisi vienyt Tomahiron uneen.

Ayyn avustaessa isoisä poisti siteen jalasta ja tutki haavaa huolestuneena. Jalka oli pahasti turvonnut ja haavan reunat olivat muuttuneet tummanpunaiseksi. Enää haavasta ei valunut kirkasta verta, vaan kellertävää kudosnestettä, joka paikoin oli samean harmaata.

- Nyt tämä ei näytä hyvältä, isoisä sanoi pojantyttärelleen. - Lääke ei auttanut ja jalassa on alkava myrkytys. Kunpa minulla olisi ollut Kajuun pensaan juurta.
- Mutta…onhan meillä kajuunpensas, tyttö muistutti.
- On, onhan toki, mutta se ei ole vielä valmis. Kajuunjuuri pitää kerätä syksyllä, kun pensas on pudottanut lehtensä. Silloin vasta sen juuriin muodostuu lääke, jolla myrkytyksen voi parantaa. Menee vielä viikkoja, ennen kuin syksy on niin pitkällä, vanhus totesi surumielisellä kuiskaavalla äänellään.

9 LUKU


Miehet, jotka olivat vieneet Tomahiron kylälle saamaan vammaansa hoitoa, palailivat majatalolle. Sillä välin olivat paikalle jääneet ottaneet kiinni rosvoilta jääneet hevoset, riisuneet ne satuloistaan, sekä valjaistaan ja sijoittaneet ratsut majatalon hevosaitaukseen.
Hevosten kohtalosta ei juurikaan keskustelua käyty. Kaikki olivat yksimielisiä siitä, että nuorukainen, joka oli kamppaillut rosvoja vastaan, saisi tehdä niillä mitä haluaisi.
Rosvojen ruumiit siirrettiin majatalon takana virtaavan puron varteen, ulkopuolisten katseiden ulottumattomiin.

Kauppiaat viettivät vielä yön majatalossa, mutta koska sotilaat yhä viipyivät vuorilla, he päättivät jatkaa matkaansa.
He olisivat halunneet vielä jättää rahaa kamppailussaan haavoittuneen hoitokuluihin, mutta isäntä vakuutti kyläläisille olevan kunnia-asia hoitaa Kya Zunin voittanut mies parhaalla mahdollisella tavalla.

Kauppiaat nousivat ratsujensa selkään ja siirtyivät tielle, joka jatkui majatalolta eteenpäin kulkematta hieman syrjään jäävän kylän kautta.

-------------

Kaito Nu tunsi helvetillisen kivun repivän päätään. Hän makasi pitkään liikkumatta ja yritti koota ajatuksiaan. Hämärästi hän muisti päällikkönsä kuoleman ja tämän veljen kamppailun jotakin viittaan pukeutunutta nuorukaista vastaan. Hän muisti päällikkönsä nuorimman veljen Kya Zein kuolleen kamppailussa, päänsä menettäneenä.
Hän muisti, kuinka oli upottamaisillaan nuolensa tuon viittamiehen rintaan, kun jostakin oli syöksynyt musta koira upottaen hampaansa hänen käsivarteensa.
Hän yritti muistella, mitä sitten oli tapahtunut, mutta mieleen ei noussut enää uusia kuvia.
Ainut, mitä sen jälkeen oli, oli tämä hirvittävä tuska päässä.

Kaito Nu avasi silmänsä. Hän makasi selällään maassa ja yläpuolelle huojuivat hämärinä hahmoina puiden oksat.
Hän yritti kohottaa kättään hieraistakseen silmiään, mutta käsi oli aivan liian painava noustakseen.
Kaito Nu makasi hiljaa paikallaan ja kuunteli ympäristön ääniä. Jossakin lähellä hörähteli hevosia. Kauempaa kuului ihmisten puhetta, kuitenkin niin kaukaa ja hiljaisesti, ettei sanoja voinut erottaa. Tuuli suhisi puiden latvuksissa ja kärpäset pörähtelivät. Jostakin, aivan läheltä kuului virtaavan veden solinaa.
Kaito Nu tunsi olevansa hyvin janoinen. Hänen oli pakko saada vettä. Rosvo pinnisti voimiaan ja onnistui kierähtämään kyljelleen. Siinähän puro oli, vain parin metrin päässä. Hän ponnisti uudelleen ja onnistui kierähtämään vatsalleen. Kipu päässä räjähti säkenöivinä salamina ja silmissä pimeni hetkeksi. Kaito Nu antoi päänsä vaipua maata vasten ja huojui tajuttomuuden partaalla huohottaen ponnistuksen aiheuttamasta kivusta ja rasituksesta.

Levättyään pienen aikaa hän nosti päätään ja katseli ympärilleen. Näkö alkoi kirkastua ja hän havaitsi olevansa jonkin rakennuksen takana. Vieressä makasivat hänen rosvotoveriensa ruumiit ja kärpäset pörräsivät mustaksi hyytyneellä verellä, pyrkien innokkaasti myös hänen omille kasvoilleen.
Nyt voimat olivat palautuneet sen verran, että hän pystyi kohottamaan kättään ja kokeilemaan kasvojaan. Vasen puoli kasvoista tuntui omituisen turralta, vaikka koskettelu lähettikin kiukkuisia kipusäkeniä pään sisään. Kaito Nu totesi, ettei nähnyt vasemmalla silmällään. Kasvot tuntuivat olevan kuivuneen veren peitossa ja silmän kohdalla tuntui vain tulinen polte. aivan, kuin silmään olisi painettu punahehkuinen rauta.

Kaito Nu pyörähti jälleen kohti puroa. Hänen olisi päästävä vedenääreen ja juomaan. Ehkä sitten voimat alkaisivat palata ja….ehkä hän vielä onnistuisi livahtamaan pakoon.

Kukaan ei tuntunut olevan kiinnostunut katselemaan kuolleitten rosvojen ruumiita, ja pikkuhiljaa Kaito Nu onnistui hivuttautumaan puron ääreen, sekä pyörähtämään kylmän virtaan.
Hän upotti kasvonsa veteen ja joi. Välittämättä suuhun tunkevasta veren mausta hän joi kylmää vettä ja se piristikin ihmeellisesti, vaikka voimat olivat niin lopussa, ettei hän kyennyt nousemaan konttausasentoa ylemmäs.
Hän konttasi syvemmälle puroon ja antoi virran viedä itseään kauemmas majatalosta.

Kylmä purovesi turrutti olemusta ja lievensi kivuntunnetta. Lähes tajunnan rajamailla huojuva Kaito Nu onnistui pitämään päänsä pinnalla virran kuljettaessa häntä hitaasti mukanaan. Päivä hämärtyi pimeneväksi illaksi ja purossa ajautuva mies huomasi kattojen mustia silhuetteja. Puro oli tuonut hänet kylään. Onneksi alkoi olla jo pimeää, sillä muutoin hänet olisi huomattu tuota pikaa.
Ihmisten ääniä kantautui rosvon korviin, jossakin haukkui koira. Kylässä kuului kylän ääniä, ikkunoista kajasti himmeitä valoja, ja ruoan tuoksuja leijaili kaikkialla ilmassa.
Kaito Nu tunsi itsensä hyvin nälkäiseksi, mutta myös niin avuttoman voimattomaksi, ettei uskaltanut lähteä tekemään yritystäkään löytääkseen syötävää itselleen.

Pimeässä pää kolahti kipeästi johonkin. Mies tunnusteli kädellään, mihin oli törmännyt.
Samassa hän alkoi tuntea orastavaa riemua, ehkä tässä oli pelastumisen mahdollisuus. Hän oli törmännyt veneen perään. Tasapohjainen kevyt jokiruuhi.
Kaito Nu hinasi itseään ruuhen reunaa myöten rantaan ja onnistui irrottamaan köyden, jolla ruuhi oli sidottu lyhyen laiturintapaisen sivulla olevaan paaluun. Hän kömpi veneeseen ja tyrkkäsi kädellään laiturista ruuhen virran vietäväksi.
Kalalle haisevan veneen tasaisella pohjalla tuntui olevan paksu suojakangas, jolla oli suojattu muutama heittoverkko. Vilusta hytisten rosvo kietoutui kankaaseen ja vaipui makuulle verkkojen päälle.
Seuraava aistimus Kaito Nu: lla oli lämpö. Hän havahtui siihen, että hänellä oli lämmin.
Aurinko paistoi jo melkoisen korkealta ja vene oli ajautunut kallioiseen rantaan. Puro oli vaihtunut kapeaan järveen, jonka toisessa päässä, kohtalaisen kaukana Kaito Nu:n olinpaikasta näkyi kylän rakennuksia.


10 LUKU

Ayyn katsoi ikkunasta ylös vuorille, huipuille oli jo satanut ensilumi ja ne loistivat hohtavan kauniina sinistä taivasta vasten.
- Ylhäällä vuorilla syksy on ehtinyt jo pidemmälle, hän sanoi, kuin ajatuksissaan. - Siellä kasvaa myös kajuunpensaita, jotka ovat jo pudottaneet lehtensä. Minä voisin lähteä etsimään ja tuoda sieltä juuria, joista saisit lääkettä hänelle.
- Aivan niin….minä ajattelin aivan samaa, isoisä kuiskasi pojantyttärelleen. - Mutta en voi lähettää sinua vuorille. Se olisi aivan liian vaarallista, vaikka siellä ei olisi noita rosvojakaan. Ja siellä jossakin ne piileskelevät. Parempi on, että minä lähden. Tuskin rosvot ovat kiinnostuneita yhdestä yksinäisestä vanhasta miehestä.
Ayyn tiesi isoisän olevan oikeassa, eikä ryhtynyt väittelemään asiasta.

Isoisä antoi ohjeita potilaansa hoidosta samalla, kun pakkasi leiriytymisvälineensä ja eväät muutaman päivän oleskeluun vuorilla. Ikäisekseen hän oli hyväkuntoinen, eikä muutama päivä vuorilla ollut hänelle mikään haaste, mutta nuo rosvot mietityttivät….no, ne tuskin olisivat kiinnostuneita vanhasta miehestä ja hänen asioistaan.
- Minulla menee varmaan kolme- neljä päivää, jos hyvin käy, mutta voi mennä viikkokin.
Anna hänelle lääke joka aamu ja ilta ohjeen mukaan. Jos kuume nousee korkeaksi, jäähdytä häntä kylmillä kääreillä. Ja koeta saada hänet syömään.

Isoisä katsoi Ayynia silmiin ja hymyili hieman.
- Hän on vahva, hän jaksaa kyllä sinnitellä, kunnes palaan. Sitten hoidamme hänet kuntoon, olemme sen hänelle velkaa, sen sanottuaan isoisä nousi vanhan ratsunsa selkään ja ratsasti vuorille johtavan tien suuntaan.
Ayyn seisoi pitkään kuistilla katsellen tielle, jolle isoisä oli kadonnut. Hän tunsi olonsa hyvin tyhjäksi ja yksinäiseksi.

Tomahiro havahtui siihen, että Ayyn astui huoneeseen kantaen tarjotinta.
Aamulla saadun lääkkeen ansiosta särky jalassa oli hiipunut ikäväksi jomotukseksi, siitä huolimatta hän tunsi olonsa hyvin voimattomaksi ja uupuneeksi.
- Tässä on sinulle ruokaa, Ayyn toivotti iloisesti: - Toivottavasti maistuu, olen itse sen tehnyt.
Annos sisälsi kalaa, riisiä, joitakin juureksia ja vihanneksia pehmeäksi keitettynä, lisäksi tummaa soijakastiketta.
Tomahiro maisteli ruokaa ja pakotti itsensä syömään, vaikka ruokahalu oli täysin kadoksissa.

Ayyn katseli miestä ja kysyi. - Mikä sinun nimesi on? Minä olen Ayyn ja asun täällä isoisäni kanssa. Hänen nimensä on Taziyki Kasumi. Hän on kylän lääkäri.

Tomahiro laski puikot kädestään edessään olevaan kulhoon hämmästyneenä.
- Etkö sinä tiedä….enkö ole sanonut nimeäni. Voi anteeksi, minä olen ollut epäkohtelias. Minun nimeni on Tomahiro…minun pitää pyytää.

- Syö nyt, tyttö keskeytti Tomahiron lauseen. - Sinä olet ollut hyvin sairas ja olet vieläkin. Sinun täytyy syödä, jotta saat voimia toipua.
Tomahiro otti puikot käteensä ja pakotti itsensä syömään ruokaa, jonka tuoksua hänen nenänsä ei haistanut ja jonka makua suunsa ei maistanut.

Syödessään Tomahiro katseli tyttöä, joka istui hänen vastapäätään ja selvästi innokkaana odotti palautetta ruoka-annoksen maistuvuudesta.
- Asut siis isoisäsi luona. Missä sinun perheesi sitten on? hän kysyi tytöltä nostellessaan kulhosta ruokaa suuhunsa.
- Ei minulla ole muuta perhettä, Ayyn vastasi hiljaisella äänellä. - Äitini on kuollut, kun olin aivan pieni ja vuoristorosvot surmasivat isäni noin neljä vuotta sitten. Siksi minä olenkin niin iloinen, että sinä taistelit niitä vastaan ja tapoit viisi rosvoa.

- En tosin kovin hyvällä menestyksellä, Tomahiro totesi. – Katso nyt minua. Tässä minä nyt makaan, enkä pääse edes jaloilleni.
-Voi Tomahiro, sinä olet oikea sankari. Olet oikea samurai. Ennen sinua kukaan ei ole pystynyt nitistämään yhtäkään rosvoista ja nyt sinä teit kerralla selvää viidestä, Ayyn oli aivan innoissaan ylistäessään Tomahiron tekoa.

Tomahiro ojensi ruokakulhoa tytölle.
- Kiitos se oli oikein hyvää, mutta en nyt jaksa syödä enempää. Väsyttää aivan valtavasti, voisin nyt nukkua, kun jalkaankaan ei koske enää.

Ayyn otti kulhon vastaan ja huokasi hiljaa. Suurin osa annoksesta oli vielä kulhossa.
– Tomahiro! Jollet sinä syö, et saa voimia toipua. Isoisä lähti vuorille keräämään lääkeyrttejä ja viipyy ainakin muutaman päivän. Nyt minä hoidan sinua, joten sinun on syytä totella.
Nyt syöt annoksesi, ei se niin iso ole, tyttö melkein kivahti ja kääntyi nopeasti poispäin, ettei Tomahiro ehtisi nähdä kyyneltä hänen silmänurkassaan.


11 LUKU

Vuoret olivat tuttuja Taziyki Kasumille, ikänsä hän oli liikkunut näillä seuduilla ja tunsi jokaisen polun ja osaisi liikkua näillä rinteillä vaikka pilkkopimeässä.
Hän tiesi kyllä mistä kannattaisi lähteä etsimään kajuunpensaita. Kajuun säilytti lehtensä vihreinä aina pudottamiseen asti, sen salaisuus oli kuitenkin juurissa. Kajuunin keltaisiin juuriin muodostui omituisia rakkuloita, pieniä epämuotoisia nystyröitä, joilla oli kyky varastoida lääkeainetta, jolla pahinkin tulehdus hoituisi.
Vuorelle noustuaan Taziyki Kasumi vietti ensimmäisen yönsä nuorena löytämässään luolassa.
Hän mahtui luolaan hyvin hevosensa kanssa. Luola oli yksi hänen suosikkipaikoistaan vuorilla vaeltaessa. Aamuaurinko paistoi sisään luolan aukosta ja herätti yöpyjän varhain ihailemaan aamuun heräävää vuoriseutua.

Tällä kertaa Tazuyki ei kuitenkaan ihaillut aamua, vaan pakkasi varusteensa ja jatkoi matkaansa.
Illalla hän ehtisi seudulle, jolla kasvavat pensaat olisivat ehkä jo pudottaneet lehtensä. Hän seurasi kapeaa polkua, joka oli jo kohonnut huomattavasti Aikitoon vievän tien yläpuolelle. Polku kiemurteli pitkin ylöspäin johtavaa laaksomaista uraa puiden välissä. Villieläinten, ilmeisesti vuorikauriiden tallaama polku oli suhteellisen helppo kulkea varmajalkaiselle pienikokoiselle vuoristohevoselle.
Taziyki oli ratsastanut varmaankin jo parisen tuntia, aamu oli vielä jokseenkin varhainen, kun hän tunsi savun hajun nenässään. Edessäpäin polku johti pienen harjanteen yli, ja hän tiesi sen takana olevan suuremman laakson, jonka keskelle pieni vuoripuro muodosti kirkasvetisen matalan kalliopohjaisen lammen.
Taziyki sitoi hevosensa kiinni polunvarren puuhun ja hiipi kurkistamaan harjanteen päältä savun lähdettä.

Tarkkailtuaan tilannetta tovin, hän totesi lammen rannalle leiriytyneen joukon muodostuvan kylästä lähteneistä sotilaista.

Taziyki laskeutui rinteeltä sotilaitten leiriin aiheuttaen pientä ihmetystä. Tokihan sotilaat tunsivat kylän lääkärin, mutta olivat hämmästyneitä miehen yllättävästä ilmestymisestä ja siitä, ettei Taziyki tullut tien suunnasta, vaan laskeutui tiettömältä vuoren rinteeltä.

Sotilaat olivat olleet taistelussa ja nyt sopivasti paikalle osuneelle lääkärille olikin tarvista.
Edellisenä päivänä tiedustelijat olivat havainneet kolme ratsumiestä, jotka näyttivät pyrkivän melkoisella kiireellä jonnekin.
Tiedustelijat onnistuivat jäljittämään tieltä kapeisiin soliin poikenneen joukkion ja sotilaat seurasivat porukkaa, joka liittyi suurempaan, kahdentoista miehen joukkoon.

Rosvojoukon pysähtyessä jonkinlaiseen neuvonpitoon louhikkoiseen painanteeseen, olivat sotilaat jättäneet ratsunsa, ja hiipien saartaneet rosvot ja tehneet sitten yllätyshyökkäyksen.
Yllätys oli ollut jokseenkin täydellinen, mutta maasto oli kuitenkin suosinut rosvoja. Nopeasti nämä olivat toipuneet yllätyksestä ja hypänneet ratsaille. Kapeana kiilana nämä olivat hyökänneet suuntaan, jota ennakkoon olisi voinut pitää toivottomana ja siksi siellä sotilaiden vastus oli pienimmillään. Edessä heillä näytti olevan lähes pystysuora kalliorinne, mutta aivan niin ei ollutkaan. Kalliossa oli kapea rotkomainen halkeama, johon ratsukko juuri ja juuri mahtui. Jonossa rosvot laukkasivat tuon halkeaman lävitse alaspäin viettävää polkua.
Kun sotilaat olivat hakeneet ratsunsa ja ratsastivat tuon halkeaman lävitse, olivat rosvot jo kadonneet jälkeä jättämättä.

Taistelussa oli kaksi sotilaista saanut surmansa ja neljä muuta haavoittunut. Toisaalta oli siis hyvä sattuma, että Taziyki oli osunut paikalle.

Taziyki tarkisti haavoittuneiden vammat ja alkoi sitten ommella ja sitoa haavoja. Samalla hän kertoi oman matkansa syistä ja kylän tapahtumista, joista sotilailla ei ollut aavistustakaan.

Sotilasosastoa johtava kapteeni kuunteli kiinnostuneena kylän tapahtumia. Rosvojoukon kaksi johtohenkilöä oli siis kuollut, joten joukkio olisi nyt ilman johtajaa, ainakin toistaiseksi. Nyt olisi otollisin aika iskeä rosvojen kimppuun ja tuhota lopullisesti koko joukko.
Hän lähettäisi haavoittuneet ja kaatuneet muutaman miehen saattamina takaisin kylään ja jatkaisi loppuosaston kanssa jahtia.

Kapteeni tarjosi Taziykille kahta sotilasta turvamiehiksi, mutta tämä kieltäytyi.
- Voi olla, että tulet tarvitsemaan miehiäsi kipeämmin, kuin minä, Taziyki totesi. - Tuskinpa rosvoja kiinnostaa yksinäinen vanha mies, tai hänen vanha hevosensa.


12 LUKU


Nälkä kouri Kaito Nu:n sisäkaluja, siitä huolimatta hän vilkuili levottomasti kauempana siintävän kylän suuntaan.
Ruuhen katoaminen huomattaisiin varmaan varsin pian, eikä kenelläkään olisi epäselvää, mistä suunnasta sitä pitäisi lähteä etsiskelemään.
Rosvo tunsi, ettei hänestä olisi vapautensa puolustajaksi edes pikkulasta vastaan.

Hänen pelkäämänsä uhka oli kuitenkin lähes olematon, sillä hän oli tullut löytäneeksi Taziyuki Kasumin ruuhen, eikä sitä kukaan tulisi kaipaamaan vielä aikoihin.

Veneen keulatuhdossa oli pyöreä reikä ja pohjalla reikään sopiva pyöreä puumasto.
Heittoverkkoja peittänyt suojakangas osoittautui kolmionmuotoiseksi keulapurjeeksi, jota Kaito Nu kyllä osaisi käyttää, sillä hän oli varttunut samaisen järven rannalla.
Purjehtiminen oli yleinen tapa liikkua kapealla, mutta pitkällä rotkojärvellä. Jyrkkien vuorenrinteiden välissä tuulet puhalsivat poikkeuksetta järven pituussuuntaan ja tänä aamuna ne näyttivät olevan suosiollisia Kaito Nu.lle.

Tuuli kuljetti pientä purtta rannan tuntumassa yhä kauemmas kylästä. Rosvo istui veneen pohjalla, sen peräpäässä ja ohjaili melalla kulkusuuntaa.
Kaito Nu tiesi seuraavan kylän olevan vasta parinkymmenen kilometrin päässä edessäpäin, eikä hänellä ollut aikomusta jatkaa sinne asti.
Noin puolimatkassa seuraavaan kylään oli järvi kapeimmillaan ja siinä järven ylitti riippusilta, siinä oli yksi vuorien yli Aikitoon johtavista reiteistä.
Siinä olisi myös paikka, missä Kaito Nu nousisi maihin.

Aivan sillan alapuolella oli sileä kallioinen tasanne, lähes vesirajan tuntumassa. Nälän ja vammojensa heikentämä rosvo pakotti itsensä kokoamaan sen verran voimia, että jaksoi rannan edustalla nakata heittoverkon veteen, sillä hänen oli pakko saada vatsaansa jotakin. Nälkä alkoi todellakin heikentää miestä, sillä hän oli maannut lähes vuorokauden tajuttomana majatalon takana ja toinen vuorokausi oli kulunut matkatessa tänne. Tosin Kaito Nu:n pää oli vielä sen verran sekaisin, ettei hänellä ollut käsitystä, eikä mielikuvaa ajan kulusta. Nälkä hänellä kyllä oli.

Heittoverkkoon tarttuikin ensiyrityksellä toista tusinaa pieniä kuparinruskeita kiiltäväkylkisiä kaloja.
Kaito Nu murahti tyytyväisenä. Nyt hänellä olisi ruokaa. Heikosta olosta huolimatta oli rosvolla pian tuli valmiina ja tikun päässä kypsymässä vastapyydettyjä kaloja.
Olo kohenikin huomattavasti, kun hän sai vatsaansa rasvaa tirisevää paistettua kalaa, vaikka nälkä ei vielä niillä täysin kadonnutkaan.
Rosvo nosti verkon ja purjeen rantakalliolle. Ruuhta hän ei jaksanut vetää maihin mielestään tarpeeksi ja arvasi tuulen piankin sen sieppaavan mukaansa. Sillä ei nyt suurempaa väliä olisikaan, sillä tästä hänen pitäisi jatkaa ylös vuorille. Jo pelkkä ajatus tuntui nyt täysin toivottomalta, nyt hän halusi vain levätä ja nukkua.
Ruuhi saisi mennä, kalastaa hän voisi suoraan rannalta ja niin hänen täytyisikin tehdä saadakseen lisää syötävää ja sitä kautta voimia.
Kaito Nu kietoutui aurinkoisella rannalla lähes hiekan väriseen purjeeseen ja nukahti.
Hän ei enää havainnut, kuinka pieni aallokko, jonka tuuli oli nostattanut, hivutti verkalleen ruuhen irti kalliorannasta ja se alkoi ajautua rannan tuntumassa kauemmas.



!3 LUKU

Seuraavan yön Taziyki vietti sotilaiden leirissä, mutta jatkoi matkaansa varhain aamulla. Pian hän alkaisi olla seudulla, jolta kajuunpensaan voisi löytää.
Täällä ylhäällä yö oli ollut kylmä ja maa oli paikoin valkoisen kuuran peittämää. Näiltä seuduilta löytyvät lääkekasvipensaat olisivat jo pudottaneet pitkät kapeat ja polttiaiskarvoin suojatut lehtensä, joten niiden juurinystyihin olisi jo kertynyt Taziyki Kasumin tavoittelema lääke.

Puuraja oli jäämässä taakse ja vain suojaisimmissa painanteissa ja laakson tapaisissa oli vielä puita, joskin ne kävivät koko ajan vähäisimmiksi ja kitukasvuisimmiksi.
Kirkasvetinen puro puikkelehti kallioiden välissä ja vanha mies seurasi sitä vastavirtaan. Ajoittain laskeutuen ratsastamaan matalaan, kylmään virtaan välttääkseen hankalimmat paikat, joissa hevosen olisi ollutkin mahdoton kulkea louhikkojen, tai jyrkkien rinteiden vuoksi.

Edessäpäin näkyvän kapean rotkon näytti täyttävän ylhäältä, pilvien peittämiltä huipuilta vyöryneiden kerrostalojen kokoisten lohkareiden röykkiö.
Puro puikkelehti louhikon lävitse ja Taziyki tiesi, että puroa pitkin ratsastamalla louhikon lävitse pystyi kulkemaan ja sinne hän oli pyrkimässäkin. Puro oli aikojen saatossa raivannut tiensä valtavien järkäleiden lomaan ja samalla myös reitin laaksoon, jossa hänen muistinsa mukaan kasvoi kajuunpensaita. Ainakin oli joskus vuosikymmeniä sitten kasvanut.

Mies ratsuineen painui tummien lohkareiden sekaan. Kapea ja ahdas reitti ei sallinut satulassa istumista koko ajan, vaan ratsastajankin oli kasteltava jalkansa kylmässä purovedessä.
Valtavat kalliopaadet täyttivät usein pitkäksi aikaa yläpuolelta ne vähäiset aukot, josta valoa heijastui alas. Näin päiväsaikaan reitti ei kuitenkaan joutunut täydelliseen pimeyteen, vaikka ajoittain hämärä oli todella syvä.
Reitti oli hidaskulkuinen, ja niinpä iltapäivä oli jo pitkällä, kun Taziyki ratsasti louhikosta päivänvaloon.
Edessä kumpuili ruohikkoinen laaksonpohja, pieniä metsiköitä, joissa lehtipuut olivat karistaneet ruskaisen vaippansa. Laaksoa jatkui kilometreittäin ja se näytti levenevän vain hieman kauempana edessäpäin. Jyrkät kallioseinämät kohosivat korkeuksiin ja ulottuivat paikoin pilvenhattaroiden yläpuolelle.
Siellä täällä rinteiden alla kohosi maaperästä suuria kalliolohkareita, joita vuosituhansien aikana oli rinteiltä irtoillut.

Vanha mies kannusti ratsuaan eteenpäin. Jos hän löytäisi hakemansa sieltä, mistä oletti sen löytyvän, niin hän ehtisi vielä päivänvalon aikana takaisin louhikon toiselle puolelle.
Vaikka sää näytti nyt hyvältä ja poutaiselta, tiesi Taziyki sen voivan muuttua pienessä hetkessä täällä vuorilla.
Sateen sattuessa puro tulvisi eikä laaksosta voisi poistua, sillä mitään muuta reittiä tänne ei ollut.

Pienen ajan ratsastettuaan, hän pysäytti hevosensa mäntyä kasvavan metsikön laitaan. Maasta sojotti tiiviinä viuhkoina kajuunin lehdettömiä varsia.
Pientä kuokkaa käyttäen vanha mies veteli maata kasvin tyveltä ja sai esiin ensimmäiset ryhmyiset ja hieman oranssiin vivahtavat keltaiset juuret.

Taziyki Kasumi ynähti tyytyväisenä. Lääkettä oli löytynyt ja hän olisi takaisin kotona jo kahden vuorokauden kuluttua.
Varovasti hän alkoi sormin irrotella multavasta maasta kiemurtelevia juuririhmoja, kun yllättäen hänen selkänsä takaa kuului ääni:
- Mitä se vaari täällä kaivelee?

Taziyki pyörähti salamannopeasti ympäri. Hänen takanaan, noin kahdenkymmenen metrin päässä oli neljä osittain turkiksiin pukeutunutta auringonpaahtamaa miestä. Jokaisella kädessään ampumavalmiina lyhytkaarinen mongolijousi ja kasvoilla ilkeän näköinen virnistys.


14 LUKU


Tuuli oli lakannut ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta lämpimästi. Purjekankaaseen kietoutunut Kaito Nu havahtui kuumuuteen.
Voimat olivat palautuneet kummasti unen aikana, vaikka nälkä hänellä yhä oli. Pää tuntui edelleenkin omituiselta ja sitä pakotti melkoisesti. Nyt, kun voimat olivat jossakin määrin palautuneet, hänellä oli mahdollisuus tarkastella omaa tilannettaan paremmin.

Kaito Nu havaitsi omituisen pääkivun lisäksi, ettei nähnyt vasemmalla silmällään. Varovasti hän tunnusteli silmänseutua sormillaan. Kuivunut verinen pöly peitti edelleen kasvojen vasenta puolta.
Rosvo laskeutui kontalleen vesirajaan ja alkoi huuhdella kasvojaan. Verensekainen vesi valui pitkin käsivartta, ja Kaito Nu alkoi tuntea sormissaan jotain kivenkovaa, jonka pyöreys saattoi kyllä muistuttaa silmää, mutta sen pelkkä kevyt kosketus sai tuskaisen kipinäryöpyn välähtämään jossakin pään sisällä.
Jotakin lopullista silmälle oli tapahtunut, mutta mies ei voinut muistaa, mitä se oli.

Toivoa antavaa oli voimien osittainenkin palautuminen. Kaito Nu otti heittoverkon taas käyttöön ja alkoi kalastaa rannalta käsin, sillä vesille hän ei enää aikonut, eikä se olisi ollut mahdollistakaan, sillä ruuhi oli ajautunut liian kauas rannasta.

Rannaltakin käsin heitettynä verkko antoi kalaa ja pienen hetken kuluttua saalista olikin kertynyt riittävästi.
Kohta taas liekki ritisi nuotiossa ja tikkujen varsissa kypsyi kuparinruskeita kaloja. Syötyään tarpeeksi, Kaito Nu pakkasi loput paistamistaan kaloista ja heittoverkon purjekankaaseen, josta sitoi selkäänsä nyytin.
Vaatimattomin eväin ja varustein hän lähti kipuamaan jyrkkää rinnettä ylhäällä olevalle tielle. Matka, jolle hän lähti, tulisi kestämään pitkään ja vaatimaan jokaisen voimanrippeen, jonka hän vain saisi itsestään puristettua.
Hän toivoi, että ehtisi vuorille, ennen kuin sinne tulisi talvi. Siihen ei välttämättä enää kauan menisikään.
Ilta ehti jo pimetä, kun hän saapui riippusillan päähän. Täysin uupuneena tyytyi astumaan muutaman metrin tieurasta sivuun ja kietoutui viettämään yötä purjekankaan antamaan suojaan.

Aamun sarastaessa rosvo havahtui ja söi nopeasti muutaman edellispäivänä paistamistaan kaloista. Pakkasi vähäiset tavaransa selkäänsä ja astui tielle.
Edessäpäin tie nousi mutkitellen ylös vuorille, eikä tiellä näkynyt muita matkaajia. Kuljettuaan jonkin aikaa, hän huomasi tien laidassa kasvavassa pensaikossa kuivia rankoja. väännettyään yhden niistä irti, taitteli hän siitä itselleen tukisauvan, jonka avulla matka vuoristoisella tiellä ehkä helpottuisi edes hiukan, ja vaikka se ei aseesta kävisikään, niin se jonkinlaisena kättä pidempänä antoi hiukan turvallisemman olon.

Kaito Nu jatkoi päättäväisesti ylös vuorille johtavaa tietä. Hänen olisi ehdittävä vuoristorosvojen piilopaikkaan ennen talventuloa, Se olisi ainoa vaihtoehto selvitä hengissä.
Matka olisi pitkä ja tuskainen, mutta muuta vaihtoehtoa ei olisi.
Ruokaa hänellä ei ollut riittävästi, mutta vuorilla virtaavien purojen muodostamissa lammissa olisi kyllä kalaa, ja heittoverkolla sitä myös saisi, niin kauan kuin lammet pysyisivät jäättöminä.

Mies kosketti varovasti sormillaan vasemman silmän paikalla mollottavaa kiveä. Kipu vihlaisi entiseen tapaansa pään sisällä.
Kaito Nu irvisti päättäväisesti ja kohotti katseensa kohti vuorten huippuja, joita verhosi jo valkoinen lumi. Talvi oli tulossa vuorille.



15 LUKU

Ayyn katseli levottomana kuistilta kohti vuoria johtavalle tielle. Isoisä oli viipynyt liian pitkään.
Aikaa hänen lähdöstään oli kulunut jo yli kaksi viikkoa ja isoisä oli luvannut viipyä korkeintaan viikon. Lumiraja vuorilla oli laskeutunut yhä alemmas, ja yöt laaksossakin alkoivat käydä kylmiksi.
Ayyn huokasi levottomana ja kumartui rapsuttamaan mustaturkkisen koiranpennun korvantausta.
Koiranpentu painautui hetkeksi hänen jalkaansa vasten, kääntyi sitten ja livahti raollaan olleesta ovesta sisään rakennukseen.
Punakorvainen pentu nosti etutassunsa Tomahiron vuoteelle ja nuuhki varovasti tämän hengitystä. Korvat painuivat hieman alaviistoon ja äänettömästi koira laskeutui lattialle vuoteen viereen kuono etukäpälien päällä ja jäi tuijottamaan vuoteella makaavaa miestä.

Tomahiron kunto alkoi hiipua huolestuttavasti. Kuume oli korkea ja kalpeilla poskipäillä hehkuivat punaiset läikät.
Hänen hengityksensä oli muuttunut tiheärytmiseksi ja lyhyen pinnalliseksi. Ayynin oli vaikea saada häntä hereille ottamaan lääkettä, tai juomaan ohutta liemiruokaa, jota oli valmistanut.

Ayyn oli huolissaan isoisästään ja siitä, että Tomahiron vointi huononi nyt niin nopeasti, tämä saattaisi kuolla millä hetkellä hyvänsä.
Jo useana aamuna Ayyn oli kävellyt kylän laidalla majailevien sotilaiden leiriin. Hän tiesi sotilaiden kiertävän jatkuvasti vuorilla etsien rosvoja ja samalla myös kadonnutta vanhusta.

Vain yhden kerran sotilaat olivat törmänneet Taziyki Kasumiin, eikä tällä silloin ollut mitään hätää. Talvi vuorille saapuisi kuitenkin pian, eikä sotilailla olisi sen jälkeen mahdollisuuksia jatkaa partiointiaan siellä.
Ayyn kääntyi mennäkseen koiranpennun perässä sisään, kun hän vilkaisi samalla puutarhan suuntaan. Kajuunpensaan viuhkamaiset varret sojottivat aamuauringossa kimaltaen yöllisen kasteen jäljiltä. Yön aikana pensas oli pudottanut lähes kaikki lehtensä. Vain muutama pitkä kapea tummanvihreä lehdensuikale roikkui tuulettomassa säässä kevyesti kiinnittyneenä lehtiruotonsa varassa.

Ayyn tunsi yllättävää riemua. Nyt hän voisi kaivaa pensaan juuret ja tehdä lääkkeen. Ehtisikö se vielä auttaa, se saattoi olla jo kyseenalaista, mutta nyt hän voi ainakin tehdä jotain, pelkän odottamisen sijaan.
Odotuksen pitkinä päivinä hän oli lukenut isoisän kirjekääröistä kaiken kajuunpensaan käytöstä, joten hänen ei enää tarvinnut etsiä tietoa, kuinka lääke valmistetaan.

Kädessään nippu pitkiä keltaisia, hieman oranssiin vivahtavan värisiä juuririhmoja, joissa näkyi epämääräisen muotoisia kyhmyjä ja nystyröitä, hän laskeutui puron rannassa olevalle laiturille. Kaikki multa piti ehdottomasti saada huuhdottua juurista ja sen jälkeen niissä olevat nystyrät voi irrottaa kuorittaviksi.

Ayyn laski matalan savikulhon Tomahiron vuoteen viereen ja ravisti miestä varsin voimakkaasti olkapäästä. Kun se ei auttanut, hän taputteli potilastaan poskille, mutta Tomahiro pysyi yhä unessa, joka oli jo pikemminkin tajuttomuutta.
Kyynel vierähti hennon tytön poskelle. Olihan hänellä ollut jo jonkin aikaa vaikeuksia saada miestä hereille, mutta nyt, kun hän oli saanut lääkkeen, jolla ehkä vielä voisi auttaa, mies ei suostunut heräämään.
Koska mikään muu ei auttanut, Ayyn nousi itse vuoteelle, nosti Tomahiroa hartioista ja laskeutui itse polvilleen työntäen polvensa miehen hartioiden alle. Näin hivuttaen polviaan yhä kauemmas selän alle, sai miehen pään kohotettua omaa rintaansa vasten.

Ayyn kurotti ottamaan lattialta lääkekulhon. Hän oli sekoittanut juurinystyistä murskatun massan haaleaan veteen, jonka mukana aikoi juottaa sen Tomahirolle.

Tomahiro yskähteli vaimeasti liemen jouduttua hengitysteihinkin, mutta pikkuhiljaa Ayyn onnistui valuttamaan suurimman osan kulhossa olleesta aineesta miehen suuhun.
Annostelun määrästä tytöllä ei ollut selkeää käsitystä, siitä ei kirjakääröissä ollut kuvausta, mutta kajuun ei ollut myrkyllinen, joten kai sitä voisi antaa ainakin riittävästi.
Ayyn istahti lattialle mustaturkkisen koiranpennun viereen ja silitteli sen punaruskeita korvia hiljaa.
Ulkoa kantautui hevosten hirnahtelua. Ne olivat Tomahiron hevosia, jotka kylän miehet olivat tuoneet majatalolta samalla, kun toivat sinne jääneet aseet ja jalkineet.

Hevosia ja tavaroita tuoneet miehet olivat puhuneet omituisesta asiasta. Yksi Tomahiron surmaamien rosvojen ruumiista oli omituisesti kadonnut.
Asiaa oli ihmetelty suuresti, sillä kukaan ei ollut tunnistanut rosvoista yhtäkään, miksi yksi ruumiista oli viety pois? Oliko yksi rosvoista ollut kuitenkin jonkun kyläläisen sukulainen ja ruumis oli viety, ettei sitä osattaisi yhdistää keneenkään kylällä?


16 LUKU

Taziyki Kasumin hengen saattoi pelastaa se, että hän oli keräämässä lääkeyrttejä, sillä turkiksiin pukeutuneen jousimiehet olivat pelättyjä vuoristorosvoja ja heidän joukollaan oli juuri nyt tarvetta saada lääkintäapua.
Nopeakaan vetäytyminen sotilaiden kanssa käydystä yhteenotosta, ei ollut onnistunut ilman tappioita.
Vanha kylälääkäri raahattiin rosvojen toimesta näiden leiriin, joka oli samaisen metsikön toisella puolen.
Valtava kalliolaatta oli joskus aikoinaan romahtanut ylhäältä pystysuoran kalliorinteen laelta.
Ainakin viisikymmentä metriä korkea ja huomattavasti pidempi laatta oli jäänyt nojalleen kallioseinämää vasten, muodostaen pitkän päistään avoimen luolan, jonka sisään rosvot olivat rakentaneet hirsiset asumuksensa.
Ylhäällä laatan reunan muodostamalla hyllylläkin kasvoi pensaita ja puita, joiden sekaan oli rakennettu ruokokattoinen maja.
Viistolla kalliopinnalla lepäsivät vankat köysitikkaat, joita käyttäen vartijat liikkuivat ylös majaan ja takaisin. Ylhäältä oli mainio näkyvyys yli laakson ja sieltä käsin voi tarkkailla huomaamattomasti mahdollisesti laaksoon osuvia tunkeilijoita.
Taziykin mielestä olisi hyvin epätodennäköistä, että joku sattumoisin paikalle löytäisi. Tuntui jo uskomattomalta se, että rosvot olivat laakson löytäneet.

Neljän jousimiehen lisäksi leirissä majaili neljä, vielä vakavammin haavoittunutta rosvoa. Eriasteisia vammoja oli niillä neljälläkin rosvolla, jotka Taziykin olivat yllättäneet kaivelemasta kajuun pensaan juuria.
Kylälääkäri komennettiin tutkimaan vakavammin vammautuneita. Taziyki tutki vammat, jota olivat aiheuttaneet sotilaiden miekat ja piikkinuijat.
Rosvojen kannalta tilanne ei näyttänyt hyvältä. Ainakin osa noista vakavammin loukkaantuneista ei tulisi selviämään.

Lääkärinä Taziyki Kasumi oli oppinut kuljettamaan mukanaan pientä lääkeannoslaukkuaan ja haavojenhoitovälineitä.
Hän käski rosvoja keittämään vettä ja alkoi antaa ensiapua vakavammin loukkaantuneelle nelikolle.

Hoidettuaan pahimmat vammat ja saatuaan haavat sidottua, hän joutui vielä tarkastamaan neljän lievemmin siipeensä saaneen tilanteet.
Ruhjeita ja pintapuolisia haavoja, jotka hoituivat puhdistuksella ja muutamilla ompeleilla, lukuun ottamatta konnat olivat jokseenkin kunnossa.

Rosvot pohtivat, kuinka heidän tulisi menetellä vankinsa kanssa. Oikeastaan kukaan heistä ei ollut halukas suoraa päätä pistämään lääkäriä hengiltä, sillä tämän apua kenties tultaisiin vielä tarvitsemaan.

Ryöstöpuuhat olivat viimeaikoina kokeneet melkoisia takaiskuja. Rosvojoukon johto oli saanut surmansa majatalon luona käydyssä taistelussa ja myöhemmin sotilaat olivat vielä onnistuneet tavoittamaan rosvot. Sekin tilanne oli aiheuttanut lisää sekasortoa joukkion sisällä.

Talvi oli tulossa ja kauppiaiden karavaanit kulkivat Aikitoon vieden ruokatarvikkeita talven varalle. Rosvojen päällikön Kya Zun tarkoitus oli ollut verottaan näitä karavaaneja turvatakseen joukolleen talven ajaksi ruokahuolto.
Tilanne oli nyt muuttunut melkoisesti. Kya Zun tiedustelija Kaito Nu oli hankkinut tietoja kauppiaiden reiteistä ja kuormastojen sisällöstä.
Päällikkö Zun oli ollut hyvin ovela. Hän päästi aina suurimman osan karavaaneista lävitse ja Kaito Nun tiedustelujen perusteella valitsi joukosta ryöstämisen arvoisia lasteja.
Näin hän oli onnistunut säilyttämään käsityksen ryöstetyksi joutumisen sattumanvaraisuudesta.

Enää näitä tietoja ei ollut käytettävissä, eikä talvivarastoissa vielä ollut muruakaan, joten rosvojen oli pitänyt jakaa joukkonsa.
Ryöstökuntoiset miehet lähtivät haravoimaan vuoristoreittejä, toivoen tavoittavansa lihavia saaliita.
Aiemmin taisteluissa vammautuneet jäivät leiriin, sillä heistä ei hyötyä olisi ryöstöretkellä. Talvi tulisi muutamassa viikossa, eikä sen jälkeen laaksosta enää pääsisi pois, eikä sinne pääsisi kukaan.
Jos muonavarastoja ei onnistuttaisi täydentämään talven varalle, olisi rosvojen pakko laskeutua alas vuorilta ja siinä piilisi omat vaaransa.

17 LUKU

Ayyn astui huoneeseen, jossa hänen potilaansa lepäsi. Hän tajusi heti, että jotakin oli muuttunut. Lyhyt puuskuttava ja osin katkonaiseksi käynyt hengityksen ääni oli nyt poissa.
Aamun kalpeassa valossa Ayyn huomasi lattialla Tomahiron vuoteen vieressä makaavan koiran tuijottavan häntä kuonon levätessä etukäpälien päällä ja punaruskeitten korvien sojottaessa pystyssä. Koiran tuijotus oli kiinteä ja silmää räpäyttämättä sen katse seurasi huoneeseen astuvaa tyttöä.
Tyttö käänsi oman katseensa vuoteella makaavaan Tomahiroon. Tämän poskilla eilen vielä hehkuneet punaiset läikät olivat kadonneet ja kasvot olivat kalpeat, mutta levolliset.
Ayyn astui lähemmäs vuodetta, ja lattialla maannut koira nousi jaloilleen. Se laski päätään korvien kääntyessä taaksepäin viistoon. Punakorvainen koira ynähti hiljaa ja heilautti häntäänsä.

Ayyn sydän oli hypätä kurkkuun, kun katsoi vuoteella liikkumatta lepäävää miestä. Tomahiron silmät olivat avautuneet ja tämä käänsi päätään kohti tyttöä.
- Huomenta Ayyn, Tomahiro toivotti. Miehen äänestä oli kadonnut aiemmin kuulunut voimattomuuden sävy.
- Huomenta Tomahiro, tyttö vastasi. – Jaksaisitko syödä jotain? hän vielä kysyi.
- Kylläpä vain. Itse asiassa minulla onkin melkoinen nälkä, totesi Tomahiro vuoteeltaan ja kohottautui istumaan.
- Älä nyt rehki. Olet ollut hyvin sairas, ja nyt sinun pitää toipua ja kerätä voimia, ennen kuin nouset vuoteesta, Ayyn huomautti.
- Uh! ähkäisi Tomahiro.- Muistan kyllä, mutta muistikuvat ovat jotenkin epämääräisiä. Minä sain nuolen jalkaani ja siitä taisin sairastua jonkinlaiseen myrkytykseen.
- Niin sairastuit ja todella vakavasti. Minä luulin jo, ettet enää selviäisi. Onneksi sain lääkettä viimehetkellä ja se ehti vielä auttaa, Ayyn sanoi vaimeälla äänellä. - Nyt minä käyn hakemassa sinulle syötävää, ja sinun on myös aika ottaa lääkkeesi.

Lääke tehosi myrkytykseen todella hyvin ja iltapäivällä Tomahiro jo istuskeli rakennuksen kuistilla nauttien auringon lämmöstä. Katse harhaili vuorien lumipeitteisillä huipuilla.
Ayyn oli kertonut hänelle isoisänsä lähdöstä vuorille ja matkan tarkoituksesta. Jotakin oli vanhalle miehelle sattunut, koska hän ei ollut vieläkään palannut takaisin.

Nuolen aiheuttama haava jalassa oli paranemassa, mutta yhä jalkaa vaivasi kipu ja siitä aiheutuva heikkous. Tomahiro pystyi kyllä varovaisesti kävelemään pieniä matkoja, mutta hieman pitempiaikainen, tai raskaampi rasitus vei hetkessä jalasta voimat.
Sisukkaasti hän kuitenkin totutti jalkaansa ja pyrki voimiensa rajoissa liikkumaan talossa ja lähiympäristössä. Hänen pitäisi päästä nopeasti kuntoon, sillä vielä hän saattaisi ennen talven tuloa ehtiä vuorille etsimään Taziyki Kasumia.
Vanha mies oli lähtenyt vuorille voidakseen pelastaa Tomahiron ja nyt hänen olisi lähdettävä selvittämään miksi Ayynin isoisä ei ollut palannut.

Neljäntenä aamuna siitä, kun Tomahiro oli alkanut toipua, hän satuloi aitauksesta hevosen ja lastasi toisen selkään varusteita vuorille matkaamista varten.
Paksu jakinvillainen huopakäärö tulisi olemaan tarpeen kylminä öinä vuorilla leiriytyessä. Samoin turkiksista valmistetut asusteet, joita Ayyn kantoi isoisänsä varastosta.
Ruokatarvikkeita Tomahiro varasi reilusti viikon tarpeisiin ja lisää hän voisi onnistua metsästämään jousellaan. Vuorilla liikkui pienriistaa, ja vuorikauriita, joten hän arveli hyvinkin voivansa viipyä pari- kolme viikkoa näkemättä juurikaan nälkää. Enempään tuskin olisikaan aikaa ennen talven tuloa.

Koiranpennun hän halusi jättää Ayynin hoitoon ja seuraksi, sillä siitä saattaisi olla vain ylimääräistä huolta vaikeakulkuisessa maastossa.
Ratsastettuaan jo hyvän aikaa kohti vuoria, hän kääntyi satulassaan luodakseen katseen taakse jääneeseen kylään, hän hämmästyksekseen totesi ratsun jäljessä juosta jolkuttavan Chewin. Mustaturkkinen koiranpentu oli livahtanut kuitenkin hänen peräänsä.
Tomahiro hymähti hiljaa itsekseen.
- No, tule sitten mukaan. En enää lähde takaisin sinua viemään. Eiköhän me pärjäillä yhdessä tämäkin reissu.


18 LUKU

Kaito Nu oli menettänyt tarkan ajantajun jo maatessaan tajuttomana majatalon pihalla, mutta nyt hän ei enää ollut täysin selvillä niistäkään päivistä, mitkä hän oli viettänyt tällä pakomatkalla.
Pikkuhiljaa hänen vointinsa koheni, ja päivämatkat pitenivät sen myötä. Noustuaan yhä ylemmäs vuorille, alkoivat syksyn merkit esiintyä selkeämpinä ja hänen reitilleen sattui osumaan kajuunpensaita, joiden lääkinnällisen merkityksen hän kyllä hyvin tiesi.

Kaito Nu kaivoi pensaan juuria ja puhdistettuaan ne huolellisesti vuoripurossa, hän kuori nystyt sormin ja pureskeli lääkeaineita sisältävät juurenosat.
Nopeatehoinen lääkeaine sai pian päässä jyskyttävän säryn katoamaan. Jäljelle jäi vain silmänseutua vaivaava painontunne.
Täytenä arvoituksena pysyi yhä silmän kohtalo. Hän ei muistanut mitään, mikä selventäisi silmälle tapahtunutta vammaa ja sitä, miksi silmän paikalla vaikutti olevan kova eloton esine, joka todella tuntui kiviseltä pallolta.

Voimien palautuessa, ja kivun helpottaessa rosvon matkantekoon ei enää liittynyt isompia ongelmia. Hänen mukanaan kuljettama purjekangas antoi yöpyessä suojaa, ja tähän aikaan vuodesta vielä oli polttopuita helposti löydettävissä.
Kaito Nu onnitteli itseään siitä, että oli ymmärtänyt ottaa mukaansa veneessä lojuneen heittoverkon. Hän todellakin onnistui saamaan itselleen jopa helposti tarvittavan määrän syötävää verkon avulla. Ilman sitä, hän ei toden näköisesti pitkälle päässytkään.

Oliko kymmenes, viidestoista, vai jopa kahdeskymmenes päivä siitä, kun hän oli lähtenyt vaeltamaan riippusillalta, siitä ei käsitystä ollut. Kaito Nun matka oli kuitenkin edennyt määrätietoisesti ja hän oli vihdoin lähes perillä.
Hän laskeutui kylmävetiseen puroon, joka kiemurteli esiin valtavien kalliopaasien lomasta.
Hiemankin kauempaa katsottuna laakso, jonka jättimäiset lohkareet täyttivät, näytti mahdottomalta kulkea. mutta puro soljui esiin louhikkoon jääneestä kapeasta raosta, joka näkyi vain aivan läheltä.
Seuraamalla puroa, hän pääsisi kulkemaan kalliopaasien seassa ja alla aina määränpäähänsä asti.
Laakso, jonka vuoristorosvot olivat aivan sattumoisin löytäneet ja sinne he myös piilopaikkansa olivat perustaneet.
Laakso olikin oivallinen kätköpaikka, sillä sinne ei kukaan osaisi edes vahingossa. Kaito Nu ei tiennyt, kuinka paikka yleensä oli löytynyt, se oli ollut käytössä jo silloin, kun hän oli rosvoihin liittynyt.

Ilta oli ehtinyt jo pitkälle, kun rosvo viimein lähestyi piilopaikkaa. Savun haju tuntui voimakkaana ja leirissä palavan nuotion loimu erottui lepattavana välkkeenä kalliorinteessä, vaikka tuli itse ei näkynytkään.
Kaito Nu pysähtyi pienen matkan päähän ja huhuili kolme lyhyttä pöllönhuutosarjaa ja jäi odottamaan vastausta. Liekkien loisteessa näkyi varjojen liikettä ja ääni tiedusteli.
- Kuka siellä?
Kaito Nu vastasi kertomalla nimensä ja asteli sitten leiriin.

Leirissä oli seitsemän miestä, joista yhtä Kaito Nu ei tunnistanut. Iäkäs mies oli selvästikin vanki, koska oli sidottu ranteistaan selkänsä takana olevaan riukuun niin, että kädet sojottivat suorina sivuille.
- Kuka tuo on? Ja miksi te pidätte häntä hengissä? Kaito Nu tiedustei rosvotovereiltaan.
Toiset kertoivat vankinsa olevan lääkäri, jolle oli yhä tarvetta leirissä, vaikka kaksi miehistä oli menehtynyt taistelussa saamiinsa vammoihin.

Kaito Nu mietti hetken, muttei keksinyt syytä vastaväitteisiin joten hän tyytyi tiedustelemaan.
- Missä sitten kaikki muut ovat?

Hän sai kuulla toisten olevan partioimassa kauppareittejä hankkiakseen talvivarastojen täydennystä.
Leirissä olivat vain sotilaiden kanssa käydyssä yhteenotossa vammoja saaneet ja tietysti tuo vanhus, joka oli ilmestynyt yllättäen laaksoon keräämään lääkeyrttejä. Mies oli kuulemma jo vuosikymmeniä sitten löytänyt tien laaksoon ja tiesi täällä kasvavista lääkekasveista.

19 LUKU

Ensimmäisen päivän iltana Tomahiro oli tavoittanut vuorilla partioivan sotilasosaston ja saanut tietoonsa viimeiset havainnot Taziyki Kasumista.
Toisen vuorilla vietetyn päivän kääntyessä yli puolen oli hän katsellut vanhoja nuotionpohjia vuorilaaksossa. Täällä oli sijainnut sotilaiden leiri ja täältä Ayynin isoisä oli jatkanut matkaansa.
Suunta oli Tomahirolla jokseenkin selvillä, sillä sotilasosastoa johtava kapteeni oli osannut antaa siitä melko selkeän näkemyksensä.

Tomahiro jatkoi neuvottuun suuntaan ja kulkeutui hänelle vieraalla seudulla yhä syvemmälle vuorten syliin. Kapeita pitkiä rotkolaaksoja ja väliin kumpuilevia harvametsäisiä seutuja, joita oli helppo kulkea. Varsin nopeasti hän oli tilanteessa, ettei oikein tiennyt mihin matkaansa jatkaisi.
Oikeastaan huomaamattaan hän oli antanut ratsunsa kulkea omia reittejään ja koska hevosella näytti olevan suunta, jota noudattaa, ei Tomahiro osannut muutakaan reittiä valita.
Hevonen jatkoi verkkaisesti, mutta samalla määrätietoisen oloisesti etenemistään ratsastajan hakiessa katseellaan jotain merkkiä etsimästään isoisästä.

Aurinko oli painunut jo hyvän aikaa sitten vuorenhuippujen taa ja hämärä laskeutui nopeasti seudun ylle.
Tomahiro alkoi katsella sopivaa yöpymispaikkaa, kun hän huomasi olevansa kapeassa laaksossa, jonka pohjalla kiemurteli puron tapainen.
Hevonen jatkoi pysähtymättä kohti puroa, joka näytti virtaavan valtavan kalliosortuman alta.
Tomahiro oletti ratsunsa olevan janoinen ja pyrkivän siksi purolle juomaan. Hevonen kuitenkin jatkoi matkaansa kahlaten vedessä ja pyörähtikin valtavan kalliolohkareen ympäri ja suuntasi sen takana olevaan kapeaan ja pimeään onkaloon.

Nyt Tomahiro ymmärsi, että hevonen tunsi reitin ja oli siksi suunnannut kohti laaksoa ja kalliosortumaa.
Koiranpentu oli kahlannut puron rantavedessä lohkareen kupeelle asti, mutta veden syvetessä jäänyt seisomaan paikalleen haukahtaen kimeällä pennun äänellään.

Tomahiro pyöräytti ratsunsa ympäri ja palasi pennun luo ja kumartui satulassaan, otti sitten napakan otteen pennun niskanahkasta ja nosti sen syliinsä.
Hän käänsi ratsunsa takaisin kohti pimeää onkaloa ja antoi sen jatkaa matkaa omaan tahtiinsa. Toinen kuormahevoseksi valjastettu eläin seurasi epäröimättä perässä.
Tomahiro päätteli reitin olevan hevosille entuudestaan tuttu. Louhikon lävitse täytyi kulkea reitti, ja olihan mahdollista, että ikänsä vuorilla liikkunut Taziyki Kasumi tunsi sen.

Pimeys alkoi olla lähes täydellinen, mutta ratsu jatkoi varmanoloisesti kulkuaan kahlaten pitkin puroa.
Aikaa tuntui vierähtävän melkoisesti, mutta vihdoin Tomahiro näki yläpuolellaan tähtiä. Hän oli arvioinut tilanteen oikein, hevoset tunsivat louhikon lävitse kulkevan reitin.
Koska ratsut olivat olleet vuorirosvojen omaisuutta, niin oli myös todennäköistä, että ne olivat menossa kotiinsa, eli rosvojen piilopaikkaan.
Tomahiro antoi ratsunsa kulkea edelleen valitsemaansa suuntaan. Jonkin ajan kuluttua hän havaitsi saapuneensa metsikön reunaan ja ratsu johdatti kulkua määrätietoisesti syvemmälle puiden lomaan.
Tomahiro tunsi yllättäen ilmassa savun hajun ja pysäytti hevosen etenemisen pohtiakseen tilannetta.
Savu tuli joko Taziyki Kasumin tekemästä tulesta, tai vielä todennäköisemmin rosvojen nuotiolta.

Tomahiro sitoi hevoset kiinni ja lähti jatkamaan hevosten kulkemaan suuntaan pyrkien etenemään mahdollisimman äänettömästi.
Kuljettuaan puolisen tuntia, hän havaitsi metsikön päättyvän ja noin puolen kilometrin päässä edessäpäin kohosi vuoren rinne korkeuksiin tummana silhuettina tähtitaivasta vasten.
Yö oli kuuton, joten alhaalla laaksossa oli jokseenkin täydellinen pimeys, kuitenkin vuorenrinteen alaosaan heijastui lepattava nuotion valo. Tuli itsessään oli näkymättömissä, ilmeisesti jossakin suuressa luolassa, mutta tulen kajo välkehti kallion pinnassa.

Tomahiro lähti kiertämään laajassa kaaressa lähemmäs vuorenrinnettä, pysyäkseen riittävän kaukana nuotiopaikalta.
Tarkoituksena hänellä oli kiertää asemaan, josta voisi tarkkailla nuotion piirissä olevaa, tai olevia joutumatta itse havaituksi.
Hän liikkui hitaasti ja äänettömästi ja yhtä äänettömästi seurasi häntä musta koiranpentu.

Päästyään tavoittelemaansa tarkkailuasemaan, hän totesi heti tavoittaneensa rosvojen piilopaikan.
Nuotion ääressä näytti liikkuvan useampia henkilöitä ja hän päätteli näiden olevan etsittyjä rosvoja.
Tomahiro alkoi siirtyä yhä lähemmäs voidakseen todeta nuotiolla olevien määrän ja nähdäkseen, oliko Taziyki mahdollisesti myös paikalla.

Nuotion loimussa hän näki luolan olevan itse asiassa valtavan paaden ja vuorenrinteen väliin jäänyt onkalo, jossa näytti olevan joitakin rakennuksia.

Nuotion piirissä liikkui väkeä, joista jokunen pistäytyi ajoittain sisään rakennukseen, joten Tomahirolta meni jonkin aikaa, kunnes hän uskoi saaneensa selville paikalla olijoiden määrän. Hän päätteli paikalla olevan korkeintaan kuusi rosvoa.
Jälleen pari miestä siirtyi sisään yhteen rakennuksista ja palasi pian takaisin raahaten välissään miestä, jonka Tomahiro hyvin tunnisti.
Kylmät väreet kiipesivät pitkin selkää, kun Tomahiro katseli rosvojen retuuttaessa Ayynin isoisää erään nuotion ääressä kyyhöttävän miehen luo.

Tomahiron käsi kohosi tunnustelemaan olkapään takana sojottavan miekan kahvaa.


20 LUKU


Pimeän ja maassa jököttävän suuren kivenlohkareen suojasta Tomahiro seurasi tilanteen kehittymistä. Chew painautui kiinni hänen kylkeensä ja tuntui myös tarkkailevan rosvojen puuhia.

Tomahiro vilkaisi viereensä tullutta koiraa. Pimeässä koira oli lähes huomaamaton, mutta valkoisena hohtavat hampaat erottuivat, samoin matala murina. Punakorvainen koira vaistosi vaaraa.

Nyt selvisi myös syy Taziykin omituiseen retuuttamiseen. Miehen kädet oli sidottu selän takana olleeseen seipääseen, niin, että käsivarret sojottivat sivulle. Pirullinen tapa sitoa, sillä vaikka liikkuminen olisi periaatteessa mahdollista, niin tasapainon pitäminen olisi lähes mahdotonta ja näin ollen myös pakeneminen.
Vanhan miehen kädet vapautettiin ja hänet määrättiin hoitamaan nuotion ääressä istuskelevaa miestä.
Tomahiro näki, kuinka Taziyki poisti rosvon olkapään seudulta siteen ja alkoi puhdistaa vammoja. Rosvo oli ilmeisesti saanut tuntea sotilaiden piikkinuijan iskun, sillä paljastunut olkapää ja käsivarsi näyttivät olevan yhtä silppua.
Haavan hoito ja puhdistus sai rosvolauman hiljaisena tarkkailemaan lääkärin puuhia. Vihdoin, kun hoito oli suoritettu, Taziykin kädet sidottiin uudelleen keppiin ja hänet raahattiin kauempana, pimeässä vaivoin erottuvaan mökkiin.

Tomahiro vetäytyi äänettömästi paikalta ja palasi metsään jättämiensä hevosten luo. Toisaalta hän oli tyytyväinen löydettyään Taziyki Kasumin elossa, mutta rosvolauman vankina pidetty vanhus olisi vielä saatava turvaan.
Toistaiseksi ainakaan miehellä ei olisi hätää, sillä rosvot näyttivät olevan lääkäriavun tarpeessa ja pitäisivät vanhan miehen kyllä mahdollisuuksien mukaan kunnossa.

Hän talutti hevosensa takaisin metsikön reunaan, jossa tähtien heikko valo riitti ja mahdollisti liikkumisen. Puron reunamaa seuraten, Tomahiro jatkoi matkaansa täysin vieraassa ympäristössä .
Hän halusi riittävän kauas rosvojen leiristä voidakseen pysytellä täysin varmasti havaitsemattomissa. Kuljettuaan puron vartta kolme-neljä kilometriä, hän palasi metsikköön ja etsi pimeässä mahdollisimman soveltuvan leiripaikan loppuyöksi.

Nuotiota hän ei tehnyt, vaikka se olisikin melkoisen turvallista ollut. Jakoi hieman kylmiä eväitään koiransa kanssa , kietoutui sitten paksuun jakinvillaiseen huopaansa ja asettui nukkumaan.

Yöllä oli ollut pakkasta ja aamu valkeni kylmänä ja kuuraisena. Tomahiro alkoi pohtia suunnitelmaa Taziykin vapauttamiseksi.
Päivän aikana homma olisi ehkä mahdoton suorittaa, mutta ehkä yöllä rosvojen nukkuessa, hän voisi onnistua hiipimään leiriin ja koska hän tiesi, missä majassa Taziykia pidettiin, voisi olla mahdollista hiipiä vapauttamaan vanha mies ja livahtaa yön aikana puroa pitkin pakoon.

Puron rannasta Tomahiro nouti kuivaa hiekkaa, Kaivoi varusteistaan ohutta silkkikangasta, josta leikkeli paloja, joille kasasi hiekkaa. Hän sitoi kangaspaloista kireitä hiekkanyyttejä ja katkaisi muutamasta nuolesta kärjen, jonka paikalle sitten sitoi hiekkaa sisältävän kovan silkkipallon.

Illan hämärtyessä, Tomahiro siirtyi taas lähemmäs rosvoleiriä. Pimeän laskeuduttua laaksoon, hän hakeutui edellisillan tarkkailupaikalleen.
Yöstä tulisi taas kylmä ja Tomahiro oli tyytyväinen turkisvarusteisiin, jotka Ayyn oli hänelle antanut.
Hän tarkkaili leiriä ja koetti hahmottaa itselleen, mihin mikäkin rosvoista aina kulki. Taziyki haettiin mökistä ja hänelle annettiin ruokaa. Vammojen hoitoa ja siteiden vaihtoa oli ohjelmassa tänäkin iltana.
Vanha mies vietiin jälleen mökkiin ja Tomahiro seurasi tarkoin, näyttäisikö mökkiin asettuvan kukaan rosvoista.
Illan mittaan alkoivat nuotiolla istuvat vuoristorosvot muuttua uniseksi ja juttelu, sekä naurunhörähdykset vaimenivat. Rosvot alkoivat vetäytyä rakennuksiin nukkumaan.

Kaksi vartiomiestä näytti kuitenkin jäävän istuskelemaan tulipaikan ääreen.
Tomahiro tarkkaili vartiomiehiä ja manasi itsekseen. Hänen olisi pitänyt jäädä edellisenä iltana tarkkailemaan tilannetta pidempään. Nyt hänellä ei ollut käsitystä, vaihtuisivatko vartijat jossakin vaiheessa yötä, vai olisivatko nämä kaksi vahdissa yön yli.

Puolenyön hetki oli jo reilusti ylitetty ja Tomahiron oli tehtävä päätös. Jos hän yrittäisi tänä yönä viedä suunnitelmansa päätökseen, olisi nyt aika toimia, jotta aikaa laaksosta poistumiseen jäisi riittävästi.
Hän poimi nuolikotelosta kaksi valmistelemaansa nuolta ja asetti toisen niistä jousen jänteelle.
Käsi nakkasi toisen nuolen kieppumaan ilmaan ja toinen lähti jänteeltä kohti maaliaan. Ilmassa kieppuva laskeutui juuri sopivasti lähteäkseen ensimmäisen perään vain sekunnin murto-osaa jäljessä. Pöllönsulkaiset nuolet kiisivät pimeyden halki äänettömästi
Lähes samanaikaisesti nuolet tavoittivat maalinsa, jysähtäen nuotiolla istuvien vartiomiesten päähän. Kaksi matalaa muksahdusta kantautui juuri ja juuri Tomahiron korviin ja konnat keikahtivat istuinkiviltään tajuttomina.

Nopeasti Tomahiro juoksi Taziykin majapaikkana olevan mökin portaille ja saman tien sisään. Hän oli kompastua pienen mökin lattialla karhuntaljalla nukkuvaan mieheen.
Taziyki ärähti kuuluvasti, mutta Tomahiro sai kuiskaamalla tämän nimeä, vanhan mienen vaikenemaan.
Nopeasti tunnustellen, hän löysi käsien siteet, jotka leikkasi poikki.
- Nyt nopeasti ja hiljaa, Tomahiro kuiskasi opastaen Taziykia ovesta.
Astuessaan ulos, hän kuuli jonkun äänen ja kohotti katseensa. Mökin seinustan varjoista irtosi tumma hahmo, jonka kasvoista erottui vain nuotion himmeässä loimussa omituinen vaalea, pimeässä jopa hehkuvalta vaikuttava läikkä, joka näytti olevan vasemman silmän paikalla.
Lyhyt suhahtava ääni ehti juuri ja juuri kantautua Tomahiron korviin kunnes päähän iskeytyvä puinen sauva sulki kaikki äänet Tomahiron tajunnasta.

Kaito Nu kohotti keppiään murskatakseen maassa lojuvan Tomahiron kallon. Raastava kipu iskeytyi hänen niskaansa ja pimeydestä singahtanut koira, joka oli iskenyt hampaansa miehen niskaan, sai Kaito Nun tasapainon horjahtamaan.
Kaito Nu kaatui maahan ja samassa koira jo tavoitteli hänen kurkkuaan. Hätääntynyt rosvo kadotti keppinsä ja huitoi käsillään koiraa , joka tuntui olevan pelkkää murinaa ja teräviä hampaita.


21 LUKU


Tomahiro havahtui ympärillä kuuluvaan kovaääniseen väittelyyn. Antamatta merkkiäkään heräämisestään, hän tunnusteli olotilaansa.
Hän makasi selällään maassa ja kädet tuntuivat olevan köytetty samaan tapaan, kuin Ayynin isoisällä aiemmin. Hartioiden alla poikittain oleva puuseiväs painoi ilkeästi ja pian hänen oli pakko hieman liikahtaa saadakseen helpotusta ahdistavaan oloonsa.

Tomahiro avasi silmänsä, vaistotessaan jonkun kumartuvan yläpuolelleen. Häntä vastaan tuijotti nuotion loimussa lähes mustakasvoiselta vaikuttava mies, jonka kasvoissa vasemman silmän paikalla kuumotti vaalea, lähes valoa hohtavalta vaikuttava sileäpintainen kivi.
Tomahiro kyllä tunnisti miehen kasvot ja myös kiven tämän silmän paikalla. Tämä oli sama mies, joka oli ampunut nuolen hänen jalkaansa, sama mies, jota hän oli heittänyt taskuunsa jääneellä kivenmurkulalla.
Kuolleeksi luultu rosvo oli siis sittenkin selvinnyt ja päässyt takaisin leiriinsä.

- Minähän tunnen tämän miehen! huudahti Kaito Nu. - Tämä on sama, joka surmasi Kya Zun ja Kya Zein.
Majatalon pihan tapahtumat nousivat Kaito Nun mieleen ja hän oivalsi tässä olevan miehen, joka voisi kertoa miksi hänen silmänsä oli vaihtunut kiveksi.

- Tiedätkö sinä mitään tästä? hän tiuskaisi Tomahirolle.
Tomahiro tuijotti ilmeen värähtämättä rosvoa kasvoihin, eikä sanonut mitään.
Rosvo raivostui siitä, ettei saanut vastausta ja kävi poimimassa hieman kauempana maassa lojuvan Tomahirolta riisutun samuraimiekan ja lähestyi uudelleen maassa makaavaa vankiaan.

- Nyt sinulla on tilaisuutesi puhua, rosvo ärisi. - Jos tiedät tästä jotain ja kerrot sen, niin lupaan iskeä pääsi irti omalla miekallasi. Aivan yhtä kivuttomasti, kuin sinä iskit pään Kya Zenilta.
Tai vaihtoehtoisesti käristämme sinua nuotiolla aamuun asti. Voin vakuuttaa, ettei jälkimmäinen vaihtoehto ole näistä kahdesta miellyttävin.

Kaito Nu veti Tomahiron miekan suojuksestaan ja jäi hämmästyneenä katsomaan sen kirkkaaseen lappeeseen syövytettyä kuviota.
– Tanssiva kuolema, hän kuiskasi puoliääneen. - Mistä olet saanut tämän?, rosvo kysyi Tomahirolta ja jotain oli muuttunut Kaito Nun äänessä. Se oli nyt pehmeämpi, melkein ystävällinen.

- Olen saanut sen opettajaltani Chew Twi Anissa, Tomahiro vastasi.
– Kun minä olin vasta poikanen, kerrottiin tarinoita suuresta Chew Twi Anin luostarikoulusta. Kaikkein taitavimmat taistelijat saivat oppinsa siellä, Kaito Nu Muisteli. - Kuka oli opettajasi?

- Opettajani nimi oli Tamoran, Tomahiro vastasi.
- Sinä valehtelet! huudahti rosvo ja käänsi hetkeksi kasvonsa poispäin.
- Sinä valehtelet. Tamoran oli legendä jo silloin, kun ensikerran kuulin Chew Twi Anista. Hänen täytyisi olla ikivanha, jos häntä yleensä on ollut olemassakaan. Ainakin hän on ollut kuolleena jo ennen syntymääsi. Valehtelet! Olet varastanut miekan jostakin, Kaito Nu raivosi ja vaikutti todella hermostuneelta.
Ehkä siihen oli syytäkin, sillä Tamoran oli ollut todellinen legenda samuraitten keskuudessa. Väitettiin jopa, että hän oli voittanut taistelussa taitavatkin miekkamiehet jopa silmät sidottuna.
Ei ollut epäilystäkään, etteikö Kaito Nun käsissään pitelemä ase ollut juuri Tamoranin tarunhohtoinen ” Tanssiva kuolema:”

Kaito Nu tunsi kylmien väreiden vilistävän selkäänsä pitkin. Hän muisteli lapsena kuulemaansa tarinaa samuraista nimeltä Tamoran, tämän taistelutaidoista ja miekasta, sekä Tamorania seuraavasta mustasta koirasta, jonka korvat hehkuivat pimeässä punaisten hiilien lailla.


21 LUKU

Kaito Nu istui aamun sarastaessa yhä paikallaan ja piteli kädessään Tomahirolta ottamaansa miekkaa. Hän ihaili miekan taidokasta koristelua ja viimeisteltyä työn laatua. Samoin kuin tarunhohtoisen aseen täydellistä painotusta.

Miekka oli pelkistetyn kaunis ja erinomaisen teränsä ansiosta myös täydellisin kaksintaisteluase, jota Kaito Nu koskaan ennen tätä oli pidellyt kädessään. Nyt tuo tarunhohtoisen Tamoranin miekka olisi hänen.

- Sinä haluat miekan itsellesi? kysyi maahan sidottu Tomahiro rosvolta. - Sinä haluat, mutta minä en anna sitä sinulle.
Rosvo naurahti kolkosti. - Hah! Enpä taida tarvita sinun lupaasi. Mikä saa sinut luulemaan, että edes kysyisin sinulta?

- Sinä tunnet Tamoran tarun, Tomahiro totesi. – Tanssivan kuoleman voi saada vain voittamalla se taistelussa, tai mestarin itsensä luovuttamana. Sen anastaja kuolee itse kobran puremaan.

- Kuinkas sinä sen sitten sait? Varastit sen, eikä käärme ole sinua purrut, rosvo tuumi ivallisesti.
– Ei. Tamoran itse luovutti sen minulle, Tomahiro sanoi.
- Sehän on mahdotonta. Sinä et ole voinut tavata mestari Tamorania. Et ole voinut! Kaito Nu kiljaisi.

- Mutta hyvä on. Minä voitan sen sinulta taistelussa, hän jatkoi.

–Valmistaudu, keskipäivällä me taistelemme Tamoranin miekasta, Kaito Nu uhosi.

- Hyvä niin, Tomahiro sanoi ja jatkoi vielä. – Jos voitat, miekka on sinun, mutta jos minä voitan, niin miehesi antavat minun ja Taziyki Kasumin lähteä vapaasti.

- Sinä et voita! Kaito Nu ähkäisi. -Jos niin käy, voitte lähteä kenenkään estelemättä. Minä lupaan sen.


Keskipäivällä Rosvot kokoontuivat luolan edustalle odottaen tulevaa koitosta. Luolassa nuotiopaikan vierellä maannut Tomahiro nostettiin pystyyn ja talutettiin taistelupaikalle.
Ennen kuin selän taakse riukuun sidotut kädet vapautettiin, sitoi Kaitu Nu Tomahiron silmille mustan liinan.
– Minä voin nähdä vain yhdellä silmällä, joten tasoittaakseni tilanteen, sinulta peitetään silmät. Älä ole huolissasi, myös mestari Tamoran taisteli silmät sidottuna.

Tomahiron käteen annettiin tupessaan oleva miekka, jonka hän tunnisti pitkän kahvan muodoista ja käteen istuvuudesta omakseen.
Hän tunnusteli jaloillaan maata ja löysikin seipään, johon hänen kätensä olivat olleet sidottuina.
Hän kumartui, otti seipään käteensä ja piirsi silmät sidottuinakin lähes täydellisen, noin kolmimetrisen ympyrän maahan. Heitti kepin kädestään ja astui sisään ympyräänsä.
Aivan, kuin olisi nähnyt, hän asteli aivan ympyrän reunaan, kuitenkaan astumatta viivalle. Kääntyi kohti ympyrän keskustaa ja veti miekan tupestaan.”

- Minä olen valmis, jos sinä voitat, miekkani on sinun, Tomahiro sanoi. – Se, jonka jalka ensin astuu ympyrästä, on hävinnyt.

– Ei, vaan se, jonka pää putoaa ympyrästä on hävinnyt, Kaito Nu totesi naurahtaen kolkosti.
Tietämättään hän tuli lähes sanatarkasti toistaneensa Kya Zein viimeiset sanat.
- Minä olen valmis ja jos voitat, mitä et kyllä tee, olet vapaa lähtemään vanhan miehen kanssa, kukaan ei tule estämään.

Kaito Nu astui ympyrään, pysähtyi ja kohotti miekan kasvojensa eteen ja kumarsi vastustajalleen.
Ympyrän vastakkaisella puolella Tomahiro teki samoin. Kaito Nu rypisti kulmiaan, mutta oli varma, ettei hänen vastustajansa voinut nähdä mitään. Kaksintaisteluun kuuluva kohteliaisuusele vain sattui osumaan oikeaan kohtaan ajallisesti.

Rosvo astui keskemmälle ympyrää ja kosketti miekkansa terällä vastustajansa kohotettuun miekkaan.
Tomahiro hämmästyi todetessaan itsensä rauhalliseksi. Mikäli kävisi, kuten varsin todennäköistä oli niin, että taistelu olisi hänen viimeisensä, niin ainakin hän kuolisi taistellen ja rohkeana.
Nyt hänelle valkeni myös mestarin kirjoituksissa kerrottujen taisteluharjoitusten merkitys.
Lukemattomat olivat ne aamut ja illat, jolloin hän oli kamppaillut kehässään näkymätöntä vastustajaa vastaan. Tarkoin säädetyin liikkein ja askelin, hioen jokaisen miekan liikkeen täydelliseksi.
Nyt hänellä oli näkymätön vastustaja ja ehkä nuo iltojen ja aamujen hetkinä käydyt mielikuvituskamppailut antaisivat pienen mahdollisuuden selvitä.


22 LUKU

Hitain tanssivin askelin liikkui Tomahiro ympyrän sisällä. Miekka käsissä huojui lumotun käärmeen liikkein edessä ja auringon valo välähteli kiiltävän terän lappeella.
- Sinä halusit tietää silmästäsi, Tomahiro totesi rauhallisella äänellä. – Silmäsi paikalla on nyt sileä kivipallo, jonka siihen heitin majatalon pihassa.”

Kaito Nu tunsi kiukun kiehahtavan jossain sisällään ja huitaisi miekallaan kohti Tomahiron kaulaa. Hän oli päättänyt ensin pitkittää kamppailua ja nautiskella vastustajansa kustannuksella, mutta nyt kiukku sai ylivallan.
Turhahan tätä oli pitkittää, hän leikkaisi pään tuolta ylimieliseltä kivenheittäjältä ja samalla kostaisi silmänsä ja joukkonsa johtajien puolesta.
Partaveitsen terävä terä leikkasi sirahtaen ilmaa ja jotenkin käsittämättömällä tavalla tuo hitaasti keinuva miekanterä oli jäänyt iskun eteen.
Terät kirskahtivat toisiaan vasten ja kuin liimautuneina toisiinsa ne kiertyivät iskun voimasta vastakkaiselle puolelle, jossa ne irtautuivat ja Tomahiron ase jatkoi keskeytymätöntä hidasta tanssiaan.
Tomahiro liikkui tarkoin opeteltujen askelkuvioiden ansiosta piirretyn ringin sisällä astumatta kertaakaan edes viivan päälle. Näennäisestä hitaudestaan huolimatta miekan terä tuntui aina tavoittavan vastustajan iskun ja vievän sitä kohteensa ohitse. Joskus vain millien päässä ihosta, mutta kertakaan hipaisematta sitä.

Omituisen näköinen kamppailu, jossa toinen taistelija viljeli viuhuvia iskujaan ja toinen sieppasi ne otteeseen miekkansa terään, jatkui ehkä puolisen tuntia.
Äkkiä Tomahiron hiipivä tanssi vaihtui nopea rytmiseksi jalkatyöksi, jonka askelia ei silmä enää ehtinyt seuraamaan. Samoin miekan liike muuttui niin nopeaksi, ettei katse enää erottanut terän liikkeitä, vaan ilmassa välkkyi auringonvalon heijastumina sarjoittain kirkkaita salamoita.
Kaito Nu hämmästyi vastustajansa uutta taisteluotetta ja astui askeleen taaksepäin.
Kamppailua seuraavat vuoristorosvot päästivät suustaan epäuskoisen huudahduksen Kaito Nun astuessa tahtomattaan ympyrän viivan päälle ja jopa lähes yli. Jokainen tiesi, että kehästä poistuminen olisi samalla häviö kamppailussa.
Sen jälkeen Kaito Nu olisi toveriensa silmissä hävinnyt, vaikka katkaisisikin vielä kaulan vastustajaltaan.
Rosvo astui askeleen eteenpäin ja sijoitti iskunsa Tomahiron miekan synnyttämään välkkeeseen.
Isku ei tavoittanut vastustajan miekkaa, eikä mitään muutakaan, leikkasipa vain ilmaa aiheuttamatta muuta, kuin miekan heilahduksen uuteen iskuasemaan.

Kirkkaat välähdykset jäivät hetken ajaksi leijumaan KaitoNun silmän verkkokalvolle vihertävinä palloina. Kaito Nu kiljaisi hämmästyksen ja pelästyksen sekaisella äänellä, sillä näkökentässä leijuvien väripallosten vihertävään utuun alkoi muodostua kuvaa.
Suomukuvioinen musta kobra näytti ilmestyvän tyhjyydestä ja se näytti tanssivan hidasta huojuvaa tanssiaan.
Tämä oli taikuutta. Kauhu kouraisi rosvon vatsanpohjaa ja hän astui jälleen taaksepäin. epäuskoinen huokaus kuului katselijoiden taholta. Jalka oli ylittänyt ympyrän kehän jo selkeästi.

Kaito Nu sulki silmänsä sekunnin murto-osan ajaksi, mutta näky ei kadonnut.

Tomahiron askeleet kuljettivat hänet vastustajansa tuntumaan ja uudelleen Kaito Nu otti askeleen taaksepäin. Huokaus kuului katselevan joukon suusta, Kaito Nu oli ulkona kehästä.
Rosvo yritti vielä uudelleen astua rinkiin, mutta Tomahiron miekka oli vastassa. Kaksi hieman kaarevaa terää tapasivat toisensa ja liukuivat lomittain niin, että ne lukkiutuivat hetkeksi.
Tomahiron nopea pyörähdys ja kierto saivat Kaito Nun otteen irtoamaan ja miekka lensi kaaressa omistajansa pään yli.
Täysin tietoisena siitä, että oli hävinnyt kamppailun, hän yritti vielä kiertyä tavoittamaan ilmassa kieppuvaa asettaan, mutta kompastui keppiin, jolla Tomahiro oli piirtänyt maahan taisteluringin.

Pitkin pituuttaan maahan rojahtanut rosvo ojensi vielä kätensä kohti miekkansa kahvaa ja oli yltämäisilläänkin siihen, kun hänen rintansa päälle loikkasi musta koira, jonka korvat hehkuivat auringon säteissä punaisten kekäleitten tapaan.
Koiran hampaat iskeytyivät Kaito Nun kurkulle. Samassa kuului Tomahiron ääni: - Chew! Ei!

Kaito Nu makasi liikkumatta koiran alla. Kappale lapsena kuultua tarua muistui mieleen. Tarunhohtoisella Tomoranilla oli ollut musta koira, jolla oli hiilenä hehkuvat korvat ja sen nimi oli ollut Chew.
Tomoran oli suuri taistelija ja oli perustanut taistelulajien opetuspaikaksi luostarikoulun, jolle antoi nimen koiransa mukaan.
Kaito Nu käänsi ainoan silmänsä katsomaan miestä, joka oli sokkonakin voittanut hänet. Kuka tuo mies oli? Ei kai hän mitenkään voisi olla….? Ei se oli mahdotonta, ei hän voi olla….Tamoran?


23 LUKU

Tomahiro laski partaveistäkin terävämmän miekan terän Kaito Nun kaulalle. Rosvo aavisti, mitä oli tulossa, mutta ei edes ainoan silmänsä katseella näyttänyt toivovan armoa. Kasvojen ilme rentoutui ja rauhoittui. Hän oli hävinnyt taistellun ja oli valmis kohtaamaan väistämättömän.

- Sinun pääsi on nyt pudonnut ympyrästä, Tomahiro totesi. Hän oli riisunut siteen silmiltään ja katsoi ympärillä olevaa rosvojoukkoa.
- Me lähdemme nyt. ei kai kenelläkään ole mitään sitä vastaan?

Rosvot vilkuilivat vaitonaisina toisiinsa, kukaan ei esittänyt vastalausettaan ja maassa yhä makaava Kaito Nu nyökkäsi vaisusti.
- Tuokaa vanhalle miehelle hänen tavaransa ja ratsunsa, hän sanoi vaimealla äänellä.

Iltaa kohden tuuli tuntui yltyvän ja taivaalle ilmestyi tummia pilviä.
Taziyki, joka tunsi vuoret kuin omat taskunsa, johdatti rosvojen laaksosta poistuvaa kulkuetta pieniä polkuja käyttäen jyrkillä rinteillä, jotka hiemankin kauempaa katsoen näyttivät mahdottomilta kulkea.
Mikäli rosvot päättäisivät lähteä ajamaan takaa Tomahiroa ja vanhaa miestä, niin he tuskin löytäisivät noita polkuja, eivätkä ainakaan voisi päästä väijymään etupuolelle.
Täytyihän rosvojenkin ymmärtää, että tieto heidän piilopaikastaan päätyisi sotilaiden korviin muutamassa päivässä.
Takaa-ajajia ei kuitenkaan näkynyt ja illan jo alkaessa hämärtyä Taziyki opasti pienen ryhmän suojaiseen luolaan.

Syötyään nuotiolla valmistetun yksinkertaisen aterian, Tomahiro ruokki Chewin ja alkoi irrotella nuoliin kiinnittämiään hiekkanyyttejä.
-Tainnutusnuoli, Tomahiro vastasi vanhan miehen kysyvään katseeseen: - Tällainen vie päähän ammuttuna miehen äänettömästi unten maille. Tavallinen nuoli tuskin koskaan osuu niin, ettei osuman saanut päästä jonkinlaista parahdusta, vaikka heittäisi henkensä samalla hetkellä.

Luolan ulkopuolella tuuli tuntui lisäävän voimaansa, mutta luolassa oli suojaisaa ja miehet kietoutuivat lämpimiin jakinvillaisiin huopiinsa.
- Tuuli on muuttanut suuntaansa ja se tietää lunta vuorille, Taziyki totesi. - Voi olla, että täällä pääsee liikkumaan vielä muutaman päivän, tuskin viikkoa kauempaa. Rosvot ovat majailleet talvet piilopaikassaan, mutta nyt heidän on lähdettävä kahdestakin syystä. He eivät ole onnistuneet saamaan ruokatarvikkeita riittävästi ja toisaalta heidän piilopaikkansa on paljastunut.

Tomahiro mietti hetken hiljaa ja totesi. – Ihmettelin hieman rosvojen lukumäärää. Oletin heitä olevan enemmän.
- Leirissä oli vain jossakin kahakassa siipeensä saaneet, Taziyki valaisi tilannetta. ”- Kahdeksan rosvoa, joista kaksi menehtyi haavoihinsa, sitten tuli yksi, tämä kivisilmäinen. Yhteensä siis seitsemän. Rosvojoukon pääosa oli etsimässä ryöstettäviä kauppiaita. Näin ennen talventuloa kauppiaat kuljettavat valtavia määriä elintarvikkeita Aikitoon ja rosvot odottivat hankkivansa talvimuonat ryöstämällä Aikitoon menevän ruokatarvikekaravaanin.

- Rosvot tuskin ottavat sitä riskiä, että jäävät laaksoon talveksi, Tomahiro tuumi. - Mikäli ehdimme vuorilta ennen talventuloa, niin ehkä sotilaiden onnistuu napata joukkio kiinni.
Rosvoilla on nyt muutama päivä aikaa odotella pääjoukkoa takaisin. Meillä menee kolmisen päivää saada viesti sotilaille, ja heillä ainakin saman verran ehtiä vuorille oikeaan paikkaan.

- Uskoisin leirissä olevien lähtevän melkoisen pian, Taziyki sanoi. - Käsittääkseni ruokatarvikkeet olivat niin vähissä, ettei niillä talven yli selviäisi ja kun lunta alkaa tulla, niin sitä tulee muutamassa päivässä niin, että se tukkii kaikki solat, eikä vuorilla pääse liikkumaan. Sanoisin, että rosvoilla on korkeintaan pari päivää aikaa viivytellä ja sitten on lähdettävä. Tulipa ruokaa, tai ei.

-Niin se varmaankin on, totesi Tomahiro ja kääriytyi huopansa sisään.

Yöllä oli satanut lunta, mutta aamuun mennessä lumisade muuttui vesisateeksi.
Tomahiro havahtui hiljaiseen ääneen. Kajastavan aamun valo tunkeutui luolaan ja nuotio paloi iloisesti. Ilmassa leijui paistetun lihan tuoksu.
Taziyki oli herännyt ja valmisteli varhaista aamiaista, johon kuului riisikakkujen ja teen ohella pannulla käristettyjä kuivalihasuikaleita.
Syödessään Tomahiro havahtui huomaamaan, kuinka nälkäinen hän todellisuudessa olikin.


24 LUKU

Vielä seuraavankin yön he joutuivat viettämään vuorille. Tällä kertaa yöpyminen tapahtui samassa luolassa, jossa Taziyki Kasumi oli viettänyt ensimmäisen yön matkallaan vuorille etsimään kajuunpensasta.
Tomahiro kertoi vanhalle miehelle, ettei hän oikeastaan ollut samurai, tai edes saanut opetusta taitoihinsa. Oikeastaan hän oli puuseppä, kuten hänen kymmenen veljeään, sekä hänen isänsä.
Hänen perheensä asui Aikitossa ja isä ja veljet työskentelivät kaivoksilla puuseppinä.
Tomahiro oli veljeksistä nuorin ja häntä kiinnostivat aivan muut asiat, kuin kaivospölkkyjen ja erilaisten vinssirakennelmien veistely.

Hän oli lähtenyt etsimään tiedon polkua kaukaisesta Chew Twi An:in luostarikoulusta, jossa jonkin tiedon mukaan asui viisas erakkomunkki.
Munkki oli hyväksynyt Tomahiron tavoitteet ja sallinut pojan jäädä luostarikouluun.

Päivittäin käytiin pitkiä keskusteluja ja joku Tomahiron yksinkertainenkin kysymys saattoi saada tunteja kestävän vastauksen.
Aikaa oli kuitenkin päivittäni jäänyt ja oppilas oli kierrellessään luostarin tiloja havainnut paikan olleen joskus myös samaa nimeä kantanut kuuluisa taistelulajien opinahjo.
Kuitenkin Tomahiron opettaja oli kertonut että Tiedon tie on myös mielen ja sydämen tie ja se kulkee kehonhallinnan ja itsehillinnän kautta. Siksi oli tärkeää saavuttaa oman kehonsa hallinta ja sen kautta voi löytää tien myös mielensä hallintaan.
Taistelulajeja opettaja ei kuitenkaan opettanut, mutta antoi oppilaalleen ajan ja tilaisuuden etsiä itse oman polkunsa pää.
Innokkaalle etsijälle kaikki tarpeellinen oli löydettävissä.

---------------

Ilta alkoi hämärtyä ja Ayyn sytytti valon lyhtyyn, jonka aikoi sijoittaa ulos kuistille, niin kuin hän oli tehnyt jokainen ilta isoisän lähdön jälkeen.
Hän tunsi olonsa yksinäiseksi ja toivoi, että Tomahiro olisi sittenkin jättänyt koiranpennun hänen seurakseen.
Avatessaan kuistille johtavan oven, hän vilkaisi tielle päin. Ehkä sieltä kuului jokin ääni, tai ehkä hän halusi nähdä tiellä tuttuja tulijoita.
Tänä iltana hän ei enää pettynyt.
Hämärtyvässä illassa vilisti kapeaa tietä taloa kohti matala tumma hahmo. Ayynin sydän pompahti:
- Sehän on Chew! hän huudahti ja kumartui ottamaan vastaan laukkaavan koiranpennun.
Kauempana tiellä näkyi kahden ratsastajan ja kolmen hevosen hahmot.
Ayyn huiskutti iloisena kädellään ja jostakin syystä kyyneleet pyrkivät kohoamaan silmiin. Hän pyyhkäisi ranteellaan silmiään. Isoisä ja Tomahiro olivat palanneet. Tomahiro oli löytänyt isoisän ja ilmeisen kunnossa, koska tämä näytti ratsastavan aivan normaalisti.

Halattuaan isoisäänsä pitkään, Ayyn hyppäsi myös Tomahiron kaulaan ja rutisti tiukasti ja pitkään myös tätä.
Tomahiro oli hieman vaivaantuneen oloinen näin odottamattoman lämpimästä vastaanotosta. Ayyn olisi mielellään auttanut miehiä riisumaan hevosensa valjaista, mutta isoisä kehotti tyttöä laittamaan pikaisesti jotakin syötävää, sillä Tomahiron oli vielä lähdettävä viemään tietoa rosvojen piilopaikasta sotilaiden leiriin.
Aikaa oli nyt todella vähän, sillä talvi saattaisi tulla vuorillemillä hetkellä hyvänsä ja sotilaat voisivat vielä ehtiä ennen sitä tavoittamaan rosvojoukon.

Myöhemmin illalla Tomahiro palasi Taziykin ja Ayyn luo. Yön hän viettäisi tässä tutuksi tulleessa talossa, mutta aamulla hyvissä ajoin ennen auringon nousua hän liittyisi sotilasosastoon, joka lähtisi vuorille tavoittamaan rosvojoukkoa.


25 LUKU


Vesisade, joka vuorilla oli alkanut jo Taziykin ja Tomahiron paluumatkan aikana oli jatkunut ylhäällä tauotta. Kylmä rännän sekainen sade piiskasi sotilaita näiden saavuttaessa vihdoin kapean laakson, josta salainen reitti purouomaa pitkin kalliosortuman alla johti rosvojen piilopaikkaan.
Puro oli nyt kuitenkin mahdoton kulkea, sillä vuorille sataneet vesimassat saivat sen ryöppyämään tulvivana koskena, eikä siitä pystyisi millään keinolla hengissä selviämään edes yli, puhumattakaan pitkästä matkasta pitkin virtaa.
Mikäli rosvot olivat jääneet laaksoonsa, he pysyisivät nyt siellä kevääseen saakka. Laaksoon ei pääsisi, mutta ei sieltä pääsisi poiskaan, eikä lumisateitten alettua vuorilla ei enää liikkumaan.

Osasto pystytti leirinsä paikalle ja jäisi katsomaan tilanteen kehittymistä. Olihan mahdollista, että rosvojoukon pääosa, joka oli lähtenyt etsimään ryöstettäviä elintarvikekaravaaneja saapuisi paikalle. Tai kuka ties vesisateen mahdollisesti päättyessä voisi nopeasti pakastuva ilma saada purovedenkin laskeutumaan ja sallisi vielä laaksoon pääsyn.

Sade ei kuitenkaan laantunut, vaikka ilma kylmenikin nopeasti pakkaselle. Vesisade vaihtui lumeksi ja osastoa johtava kapteeni määräsi leirin purettavaksi jo kahden päivän jälkeen ja komensi joukkonsa paluumatkalle.
Myrsky iski vuorille yllättäen ja lumikinokset alkoivat kasvaa huolestuttavasti. Lumentulon jatkuessa samanlaisena heillä ei enää olisi mahdollisuuksia palata kylään, sillä kapeat solat täyttyisivät lumesta, eikä ratsut enää pystyisi etenemään pohjattomissa kinoksissa. kapteeni päättikin ohjata osastonsa kohti Aikitoa johtavalle tielle. Aikiton suuntaan tie laskisi nopeasti alavimmille seuduille, jossa lunta olisi vähemmän. Vaikka matka lähes kaksinkertaistuisi, niin reitti olisi suojaisempi, eikä lumeen juuttumisen vaara olisi läheskään samaa luokkaa, kuin suoraan takaisin pyrkiessä.
Keväällä olisi kuitenkin palattava tarkastamaan rosvojen piilopaikka ja Aikitosta käsin voisi toiminta onnistua jo viikkoa, tai kahta nopeammin suojaisamman reitin ansiosta. He jäisivät talveksi Aikitoon.

Tomahiro oli pestautunut sotilasosastoon ja tehnyt lyhyimmän mahdollisen, eli neljän vuoden sopimuksen. Hän oli oikeastaan tilanteeseen tyytyväinen, sillä nyt hänellä oli mahdollisuus tavata perhettään talven aikana ja sotilaan palkka oli huomattavasti parempi puusepän vastaavaa.

Kevään koittaessa osasto siirtyi vuorille ja eteni sitä mukaa, kuin tilanne salli yhä lähemmäs kohdettaan. Näin onnistuttiin varmistamaan, etteivät mahdollisesti laaksoonsa jääneet rosvot onnistuneet livahtamaan pakoon.
Vihdoin puron kevättulvien laannuttua osasto onnistui tunkeutumaan rosvojen piilopaikkaan, todetakseen vain paikan tulleen hylätyksi jo edellisenä syksynä. kaikki rakennelmat oli tuikattu tuleen ennen rosvojen poistumista ja nyt jäljellä olivat vain mustat hiiltyneet rangat hevosaitauksista ja rakennusten paikalla hiilikasoista pilkistivät tulisijojen jäänteet.

26 LUKU

Tie, tai oikeastaan vain kivinen polku nousi jyrkkänä ja sen viertä virtaava pieni puro ryöpytti vettään lähes vaahtona.
Suurikokoinen musta koira, joka oli kulkenut ratsastajan edellä pysähtyi ja kohotti kuonoaan. Sen mustat, punakärkiset korvat sojottivat pystyssä, sen kääntyessä katsomaan hevosen selässä istuvaa isäntäänsä. Koira oli saanut vainun, sen nenään kulkeutui hajuviesti jostakin, jonka se muisti pentuajoiltaan.

Tomahiro pysäytti ratsunsa ja katseli edessäpäin näkyvää punaruskeaksi rapattua muuria. Jotain oli muuttunut sen reilun neljän vuoden aikana, jonka hän oli ollut poissa täältä. Osa muurin aukkoa sulkevan portin lankuista oli uusittu. Täällä oli siis joku. Paikka ei ollutkaan autio, vaikka tänne ei ollut jäänyt ketään hänen lähdettyään.

Ratsu pysähtyi seuraavan kerran suljetun portin eteen. Laskeutumatta satulasta, Tomahiro kumartui tarttuen paksuun rautaiseen renkaaseen, joka toimi kolkuttimena jykevässä puuportissa.
Muutaman kumahtavan lyönnin jälkeen hän jäi odottamaan.

Vihdoin portin takaa kuului raskaan salvan avaamisesta johtuva ääni ja painava portti avautui hitaasti.
Paksuun vihreänharmaaseen munkinkaapuun pukeutunut mies seisoi portin takana kädessään pieni puutarhakuokka. Syvä huppu peitti munkin pään, niin että kasvot jäivät pimentoon.

- Rauha matkassasi muukalainen, toivotti portin avannut mies.
- Rauha myös sinun päivääsi, vastasi Tomahiro.

- Eksynytkö olet, vaiko lie majapaikkaa vailla? tiedusteli munkki.

- En kumpaakaan. Tunnen tien hyvin, sillä en ensimmäistä kertaa ole Chew Twi An.issa, Tomahiro totesi, - Tulin palauttamaan jotakin, joka kuuluu tänne.

Munkki painoi päänsä alas ja väistyi portin edestä.
Tomahiro ratsasti sisään ja nousi hevosensa selästä. Hän riisui yltään aseet, jotka täältä aikoinaan mukaansa otti ja astui entisen opettajansa huoneeseen. Ripustettuaan jousen ja miekan seinälle omille paikoilleen, hän jäi pitkäksi aikaa seisomaan ovelle ja kasteli pientä huonetta. Mikään täällä ei ollut muuttunut. Aivan, kuin huoneessa ei olisi kukaan edes käynyt hänen lähtönsä jälkeen.

- Miekan tie, ei ollut minun tieni, Tomahiro sanoi hiljaa ja kumarsi kohti pientä kotialttaria, jonka ääressä hänen opettajansa tapasi istua.

Kun hän vihdoin poistui rakennuksesta ja astui aurinkoiselle pihalle, munkki seisoi yhä samalla paikalla pää alas painettuna kädessään tuo pieni puutarhakuokka. Tomahiro nousi satulaansa ja vilkaisi ympärilleen. Aivan oikein, muurin vieressä oli hyvin hoidetun näköinen pieni kasvimaa.

Tomahiro toivotti hyvää päivänjatkoa ja vilkaisi vielä kerran ympärilleen. Chew oli jossakin, ehkä se ei ollut tullutkaan muurin sisäpuolelle hän ajatteli ja ratsasti portista ulos.
Muurin ulkopuolella hän pysähtyi uudelleen, koiraa ei näkynyt täälläkään.
- No, mihinhän se nyt livahti? hän tuumi. - Kaipa se sieltä tulee, kun huomaa jääneensä jälkeen.

Tomahiro ohjasi ratsunsa kohti jyrkästi laskevaa polkua, eikä havainnut muurille ilmestyvää varjoa.
Huppupäisen miehen kädessä oli nyt kuokan tilalla Tamoranin jousi ja jänteelle oli asetettu pöllönsulkainen nuoli.
Mies alkoi virittää jousta ja valon päästessä hupun varjoon, erottuivat sieltä tummat kasvot, joiden vasemman silmän paikalla näytti hehkuvan himmeästi lähes kuultavan valkoinen kivi. Hän paljasti hampaansa voitonriemuiseen virnistykseen, matkaa kohteeseen oli vain parinkymmenen askeleen verran. Hän ei voisi ampua ohi.
Juuri ennen kuin nuoli irtosi viritetyltä jänteeltä valossa välähtäneet kasvot peitti tumma varjo.
Nopeasti kiitävässä mustassa varjossa Kaito Nu ehti erottaa vain kaksi auringonvalossa hehkuvaa punaista korvaa ja hohtavan valkoiset hampaat, jotka iskeytyivät hupun alareunasta sisään.

Tomahiro ehti parinkymmenen metrin päähän portista, kun kuuli Chewin käpälien töminän ja koira kirmaisi portista isäntänsä perään.

-No, siinähän sinä olet, hän naurahti. - Luulin jo, että jäät tänne luostarikoiraksi.”

Sitten nuoren miehen ajatukset karkasivat jo kauas vuorten toiselle puolen. Pieneen kylään, jossa asusteli vanha kylälääkäri pojantyttärensä kanssa.
Ehkäpä, ehkäpä sieltä löytyisi töitä myös puusepälle.




---------- Loppu --------

Arvostelut

Käyttäjien arvostelu: 1 käyttäjä(ä)

Arvosana 
 
3.0  (1)
Arvostele
Arvosana
Kommentit
    Syötä turvakoodi.
 
 
Puusepän poika 2020-12-08 00:54:47 Oriodion
Arvosana 
 
3.0
Oriodion Arvostellut: Oriodion    December 08, 2020
Top 10 Arvostelijat  -   Kaikki arvostelut

Ihan kiva tällainen selvästi japanilaistyyliseen maailmaan sijoittuva samuraitarina. Juoni oli ihan toimiva, mutta aika peruskamaa, ei mitään hirveän yllätyksellistä tai erityistä.

Näissä pitemmissä tarinoissasi sanoisin että varmaan eniten voisi parantaa tekemällä hahmoista persoonallisempia ja mielenkiintoisempia. Nämä oli sillä lailla ihan ok, että kaikki täyttivät paikkansa tarinassa, mutta eivät mitenkään erityisesti painuneet mieleen.

Yksityiskohta, joka ainakin itselläni jäi tästä tarinasta eniten mieleen, oli Kaito Nun kivisilmä. En usko että kiven heittäminen silmään oikeasti menisi ihan noin, mutta mielenkiintoinen tapaus kuitenkin. :D

Oliko tämä arvostelu hyödyllinen? 
10
Report this review
 
Powered by JReviews
 
KIRJOITA   ARVOSTELE    JULKAIS