”Tadaddipadduu!” Erasti lauleskeli, väliin vihellellen. Hän heilautteli jalkojaan eteen päin rennolla tavalla.
”Ei tuo ole laulua, vaan kidutusta, epävireistä mölinää. Harakatkin laulavat paremmin” Nitimado valitti. Calla läpsäisi häntä takaraivoon.
”Käyttäydy kunnolla”
Calla katsoi Erastia mielestäni jotenkin tärkeän näköisesti. Nitimado vain virnisteli pahankurisesti.
”Ewan...ajattelin, mitä mieltä olet asiasta...” Jarvion aloitti, mutta lopetti heti.
”Niin mitä olit sanomassa?”
Hän käänsi nolona kasvonsa pois päin. Hän puristi kättäni todella lujaa.
”Jarvion, mikä sinun on?”
”Minä tuota haluaisin kysyä sinulta erästä asiaa...”
”Mitä?”
”Sitä, että...”
”Katsokaa! Tuolla on Pafeunjärvi. Sen ylitys, niin olemme lähellä Pafeunmetsän siimestä” Dometo huusi kovaan ääneen.
”Ylitämme vain joen ja siinä se, ei siinä mitään ilmoitettavaa ole Dometo hyvä. Aina sinun pitää olla äänessä vaikkei sinulla olisikaan tärkeää sanottavaa” Nitimado nitisi.
”Ei niin, mutta halusin vain huutaa jotain turhaa. Olisin kyllä voinut huutaa jotain tärkeää, vaikka että Nitimado on urpo” Dometo tiuskaisi.
Heitin laukun ja miekan maahan, juoksin järven rannalle. Järvi oli pieni ja sen ympärillä kasvoi paljon vesikasveja jotka muistuttivat kaisloja. Vesi oli niin kirkasta, että saatoin nähdä pohjalle saakka. Katsoessani veteen näin, että siellä liikkui jotain tai joitakuita. Ne näyttivät kaloilta, mutta olivat ihmisen kokoisia.
”Tämä on kauhean pieni järvi”
”Onhan se aika pieni, olisimme voineet kiertääkin sen. Jotta säästäisimme aikaa päätimme, että ylitämme sen tekemällä lautan”
Dometo oli saanut kerättyä muutaman vaivaisen oksan syliinsä. Loin varovaisen silmäyksen Jarvioniin, joka haisteli usvaista ilmaa. Hän kysyi vakavalla äänensävyllä:
”Tulisitko pois veden läheltä?”
Dometo katsoi Jarvionia epäilevästi, kun tämä tuli lähemmäksi minua.
Muistin mitä oli viimeksi tapahtunut, kun en ollut kuunnellut Jarvonia, joten päätin mennä hänen luokseen. Sormemme olivat juuri hipaisemassa toisiansa, kun yllättäen tunsin kuinka jokin kietoutui jalkani ympärille, se puristi nilkkaani ilkeästi. Näin pitkän, sinertävän vesikasvin pitelevän nilkastani kiinni. Se yritti vetää minut mukanaan veden alle, koko kuuden hengen ryhmä yritti tulla auttamaan, mutta vedestä nousi kymmenittäin uusia vesikasveja. Ne kaatoivat toiset kumoon ja pidättelivät heitä, jolloin he eivät kyenneet liikkua. Jarvion yritti ottaa takustansa pelikorttia, mutta turhaan. Vesikasvi pidätteli häntä niin lujaa, se muuttui koko ajan kellertävämmäksi ja lopulta se alkoi polttaa. Poltto tuntui tuhannelta nokkosen pistoksilta. Vesikasvit polttivat kaikkia ryhmäläisiä, sillä he parkaisivat kovaan ääneen. Huusin ja revin kynsillä maata kaikin voimin. Kuulin kuinka loiskahdin veteen. Poltto lakkasi, mutta vajosin kohti pohjaa.
Pidättelin hengitystäni niin pitään kunnes keuhkoistani loppui happi. Luulin kuolevani siihen paikkaa. Tajusin kuitenkin, että pystyin hengittämään. Katselin ympärilleni ihmeissäni. Pohjalla kasvoi paljon vesikasveja, ne suorastaan peittivät järven pohjan. Näin paljon ihmisiä muistuttavia henkilöitä, jotka katselivat minua kiiluvilla silmillään. Miltein heillä kaikilla oli räpyläjalat ja kidukset. Niiden kasvot olivat littaantuneet, eikä heillä ollut nenää juuri ollenkaan. Silmät niillä oli vaaleansiniset tai -vihreät, jotka kimmelsivät vedessä kuin kissan silmät pimeässä. Päällään heillä oli merilevästä punotut vaatteet. Simpukoista tehdyt nilkkakorut koristivat heidän jalkojaan, kuten helmistä tehdyt kaulakorut heidän kaulojaan. Minua alkoi pelottaa, kun henkilöt lipuivat lähemmäksi minua.
Aloin potkia kohti pintaan. Koskiessani veden pintaa tuntui kuin sen päälle olisi tullut kupu. Hakkasin veden pintaa kaikin voimin, se oli turhaa. Veden kova pinta oli yhtä särkymätön kuin timantin pinta. Näin kuinka Jarvion ja Dometo huusivat kilpaa. He eivät näyttäneet huomaavan minua, vaikka kuinka heiluttelin heille. Huusin niin lujaa kuin jaksoin. Huutaminenkin oli turhaa, he eivät kuulleet.
Joku otti minua jalasta kiinni. Näin muoren miehen, jolla oli tummat, limaiset hiukset.
”Mitäs sinä täällä huudat?” mies kihisi. Sen suussa oli monta riviä teräviä hampaita kuten hailla.
”Minä haluan takaisin pinnalle”
”Ken tänne tulee, ei täältä lähde pois”
Mies alkoi vetää minua kohti pohjaa.
”Päästä irti!” kiljuin ja potkin niin lujaa kuin jaksoin. Sain potkaistuksi miehen kasvoja, jolloin hän päästi irti. Muut vedessä elävät oliot tuijottivat minua kummissaan kiiluvilla silmillään. Potkin itseni takaisin ylös. Oliot tulivat jälleen kerran lähemmäksi minua, hitaasti lipuen.
”Olen täällä! Senkin kuurot! Olen täällä, täällä!” huusin.
Jarvion irroitti viittansa, riisui punaisen paitansa ja heitti kenkänsä pois. Dometo kosketti Jarvionin olkapäätä ja sanoi hänelle jotain. Hän näytti hyvin vakavalta. Jarvion nyökkäsi, hän hyppäsi veteen.
”Jarvion, olen täällä!”
Jarvion uiskenteli luokseni, hän ei ollut kauhean kaukana minusta. Olin helpottunut, minua ei enää pelottanut. Minua enemminkin punastutti, kun näin Jarvionin vartalon. Katsoin alas, kaikki olennot olivat hävinneet Jarvionin hypätessä veteen.
”Mennään ennen kuin ne palaavat”
”Miten pääsemme takaisin pintaan? Tuntuu kuin veden päälle olisi syntynyt jonkinlainen kupu”
”Tämän avulla”
Jarvion otti taskustaan tarotkortin. Katsoin sitä hieman epäilevästi ja kysyin:
”Tarotkortti..?”
”Niin, eikä mikä tahansa tarotkortti, vaan Voima. Se repäisee tuon ”kuvun” auki, jotta pääsemme pois”
Huokaisin helpotuksesta, mutta järkytyin kun huomasin Jarvionin jalat ja kaulan.
”Sinulla on räpylät ja kidukset!”
”Ei hätää, tämä on pelkkä loitsu, jonka tein tarotkorttini avulla”
”Olet sinä kyllä varsinainen maagikko, mutta miten minä pystyn puhumaan ja hengittämään täällä veden alla”
”En nyt sentäs maagikko, mutta kyllä minä joitain loitsuja osaan. Luulenpa että tämän järven on ottanut haltuunsa eräs henkilö, joka haluaa tavata sinut. En vain anna hänen nyt tavata sinua, sillä hän on hieman vaikea luonteelta”
Jarvion hykerteli ja tarjosi kättänsä. Olin juuri antamassa omaani, kun tunsin kuinka vesikasvi ympäröi nilkkani jälleen, se vetäisi minua. Jarvion yritti ottaa minua vielä kädestä kiinni, mutta ei saanut otetta. Vesikasvi vei minut mukanaan, en nähnyt enää Jarvionia. Näin vain heikkoa punertavaa valoa Jarvionin suunnasta.
Vesikasvi veti minua ainakin kaksi kilometriä itään päin, tai siltä se tuntui. Lopulta se päästi irti. Muistoksi vesikasvi jätti minulle muutaman palohaavan nilkkaan.
Näin suuren, mustasta korallista veistetyn linnan näköisen rakennelman. Siinä oli paljon ikkunuoita, ja jokaisesta niistä hohti vihertävää valoa.
”Tule tänne” kuului kaikuva ääni linnasta.
Potkin itseni liikkeelle. Ajattelin, että oli parempi totella, sillä en halunnut yhtään enempää ongelmia. Katselin taakseni, jotta näkisin edes Jarvionin varjon.
Menin linnaan sisälle jonkinlaisesta, ovea esittävävästä aukosta. Linnan sisällä oli monia eri värisiä valoja. Uin suoraa eteen päin, lopulta eteeni tuli portit.
”Haloo?” huhuilin hiljaa.
Portin kaksi raskaan näköistä ovea avautuivat hiljaa. Portin takana oli avara sali. Salissa oli valtaistuin, jolla istui vihertävä, alaston mies. Hänellä oli pitkä musta parta sekä pitkät mustat hiukset. Sylissään hän keinutti pallokalaa muistuttavaa, keltaista lemmikkiä, jolla kasvoi puun tapaisia kohokkeita selästä.
”Kuka olet?”
”Voi sinua, olen Hygru, veden herra ja sinun tuleva miehesi”
Järkytyin. Mieheni! Ei ikinä, ei häntä! Toivon, että Jarvion olisi tupsahtanut esiin ja vienyt minut mukanaan turvaan.
”Olet tainnut erehtyä henkilöstä hyvä herra”
”En olisi niinkään varma. Näin sinut, kun katselit tuolta pinnalta valtakuntaani ja olin varma että olet juuri sopivanlainen vaimo minulle” Hygru heilautti sormeaan, kutsuen minua lähemmäksi itseään. Kilttinä menin hänen luokseen. En halunnut suututtaa häntä millään muotoa, sillä hän ei näyttänyt kauheen mukavalta henkilöltä.
”Voi...kyllä sinä olet sopiva vaimokseni, tosin vaatteesi eivät ole asianmukaiset”
Hygru pyöritti kättään jolloin ympärilleni tuli pienimuotoinen myrsky. Se pyöri jylisten ympärilläni. Myrskynsilmässä päälleni muodostui uudet vaatteet vanhojeni tilalle. Pienet simpukat peittivät rintojani ja levistä tehdyt alusvaatteet peittivät haarani. Asustani tuli mieleen lastensaduissa mainitut merenneidot, ilman kalan pyrstöä tietenkin.
”No niin nyt näytät sopivalta” Hygru myhäili mielissään.
Katselin Hygrua peloissani, jonka vihertävä iho oli liman peittoama. Hänen silmänsä olivat vaaleat kuin vasta satanut lumi. Vaikka Hygru oli pelottavan ja jokseenkin vastenmielisen näköinen, niin ei hän näyttänyt kauheankaan vaaralliselta.
”Minun täytyy mennä pelastamaan Encerphici Hallokilta, joten en voi anteeksi vain jäädä” sanoin peloissani.
”Hallok ei koske vesialueisiin, joten olet turvassa luonani. Tulepas tänne, voit istua viereeni”
Minua etoi Hygrun käytös, sillä se sai minut muistamaan Jagmershein. Yritin vain kaikin voimin ajatella Jarvionia ja hänen suloisia silmiänsä, jotka olivat mielestäni viattomat.
”Mutta en halua nähdä kuinka kansani kärsii Hallokin vuoksi”
”Täällä veden alla...sinä et tule näkemään sitä” Hygru naurahti pelottavasti.
”Jarvion tulee pelastamaan minut täältä...sinulla on muutenkin aika huono vartiosto, tänne on helppo hyökätä”
”Jarvion, hahaa, hänhän on oikea paholainen! Vartijoinani ei toimi alamaiseni, vaan kasvini, etkä sinä ole lähdössä minnekkään”
Loin tuiman silmäyksen Hygruun, miten hän kehtasi sanoa niin Jarvionista.
”Olen pahoillani tuottaa pettymys, mutta hän lähtee mukaani” kuului ääni portilta, se oli Jarvion.
Jarvion näytti hieman väsyneeltä. Hänen vartalonsa oli täynnä polttojälkiä ja mustelmia.
”Kas kas kas, itse paholaisen poika?” Hygru virnisti ,”Olin miltein unohtanut sinut, muistutat isääsi niin paljon”
Jarvion tuli vierelleni ja otti minua hellästi kiinni olkapäästä. En kehdannut oikein katsoa häntä, sillä hän oli ilman paitaa.
”Älä sekoita isääni tähän, minä en muistuta häntä millään muotoa”
Olin ihmettynyt. Miten Jarvionin isä tähän mitenkään liittyi?
”Yhtä kiivas luontoinen, aina miettimässä omaa etuaan. Ihme, että tulit edes pelastamaan hänet. Olisit voinut jättää hänet tänne, minulle”
Jarvion näytti vihaiselta, hyvin vihaiselta.
”Sinä tässä enemmän isääni muistutat Hygru! Enkä jättäisi häntä sinun hoiviisi ikinä!”
Hygrun ilme latistui. Hän nousi uhkaavasti seisomaan valtaistuimeltaan.
”Kuinka julkenet sanoa nimeni ääneen?!”
Vesikasvi kietoutui Jarvionin kaulan ympärille. Hän näytti tukehtuvan. Hänen kiduksien väliin oli työntynyt kolme vesikasvia. Näin kuinka ne polttivat Jarvionia, jonka kidukset alkoivat surkastua vähitellen, muuttaen hänen kaulansa tummanviolettiseksi miltein mustaksi.
”Jarvion! Lopeta tuo Hygru” vesikasvi kietoutui suuni eteen, jotta en pystyisi sanomaan mitään. Näin kuinka Jarvion sätkin kuin kala kuivalla maalla. Minua alkoi itkettää.
Huusin mielessäni:
”Jarvion älä kuole, älä herran tähden kuole!”
Sydäntäni vihloi, aivan kuin minua olisi puukotettu. Revin kasvia kaikin voimin, jotta pääsisin irti, se ei kuitenkaan auttanut. Jarvion loi minuun rauhallisen katseen. Näin kuinka hänen sormenpäänsä alkoivat punertaa. Hän hapuili kädellään vyötaskua. Tyynesti hän otti esiin tarotkortin. Se näytti aivan normaalilta, mutta kortin osuessa kasviin, kasvi katkesi. Hygru katsahti vihaisesti Jarvioniin, joka haukkoi happea.
”Pieni lemmikkini. Tuolle pahalle miehelle pitäisi opettaa hieman tapoja...”
Hugru heitti käsistään lemmikkinsä. Jarvion yritti saada happea, hän piti kurkustaan kiinni.
”No niin... Frister hyvää ruokahalua. Nauti hänen verestään, saakoon edes opetuksen huonoista tavoistaan” Frister avasi suunsa. Sen suusta tuli yksi vaivainen kupla. Se lipui hitaasti Jarvionia kohti. Kuplan osuessa Jarvioniin, hän vaipui pohjaan kuin kuollut. Hän ei liikkunut, aivan kuin hän ei olisi edes hengittänyt. Vesikasvi oli helittänyt otettaan. Sain sen revittyä irti suuni edestä.
”Jarvion!” huusin.
Vesikasvi kietoutui tällä kertaa vyötäröni ja suuni eteen.
”Sinä pikku prinsessani, saat tulla tänne viereeni istumaan. Voimme yhdessä katsoa kun Frister syö pikku paholaisesi”
Näin Jarvionin avaavan hieman silmiään. Frister avasi suunsa, sen leuat venyivät ainakin metrin. Jarvion liikkui vähän. Huusin mielessäni Jarvionia, käskin häntä jatkamaan, käskin häntä pysymään luonani. Jarvion sai liikautettuaan kättään, jossa kortti oli. Jarvion heitti kortin Fristerin suuhun. Siinä samassa alkoivat Fristerin leuat venyä koko ajan suuremmiksi ja suuremmiksi. Frister näytti kituvan. Hygru seurasi tapahtumaa vierestä vihainen ilme kasvoillaan. Frister näytti siltä, että joku olisi yrittänyt venyttää sen leukoja kahti. Yhtäkkiä Fristerin leuat ratkesivat. Fristerin ruumin palat vaipuivat alas pohjaan. Veri värjäsi veden punaisella. Pelikortti vaipui hiljalleen takasin Jarvionin kädelle.
”Senkin saatanan kuolevainen, tapoit lemmikkini!”
Hygru lähetti Jarvionin kimppuun kymmenittäin vesikasveja. Jarvion sai kuitenkin sanotuksi:
”Hygru, tiedän ettet suvaitse nimesi kuulemista kolmesti, joten lähde pois!”
Vesikasvi päästi minusta irti. Jarvion ui luokseni.
Hygrun silmien ympärykset olivat muuttuneet mustiksi, ja hän örisi ihmeellisesti. Tunsin kuinka vesi alkoi kuplia allamme, muuttuen koko ajan likaisemmaksi. Jarvion tarrasi minusta kiinni.
”Pidä minusta kiinni”
Varovasti kiepautin kädet hänen vartalonsa ympärille, hän oli kostea ja lämpöinen. Tuntui kuin allamme olevat vesikuplat olisivat yrittäneet työntää meitä ylemmäs. Nousimme hitaasti kohti pintaa. Puristin Jarvionia kaikin voimin vyötäröltä. Olin niin huojentunut, kun sain koskettaa häntä. Minulla oli jälleen turvallinen olo. Lennähdimme kauhealla voimalla pintaan. Kauheassa kaaressa putosimme rannalle. Makasin puoliksi Jarvionin päällä, hänen vartalonsa oli kostea, mutta lämmin.
”Kiitos, kun pelastit minut taas” punastuin mitä pahimmin. Toinen kerta, kun Jarvion joutui pelastamaan minut.
”Ei mitään, olet liian arvokas menetettäväksi”
Jarvionin silmät tapittivat omiani. Nenämme hipaisivat toisiansa hieman. Hänen maskistaan tippui vettä hiljalleen. Lämmin tuuli kuivatteli meitä auringon säteiden kanssa. Jarvionin iho kiilsi kuin aamukaste ruohikolla. Hänen kiduksensa olivat kadonneet ja samoin hänen evänsäkin. Jäjellä oli vain normaali Jarvion.
”Kai sinulla on jonkinlaisia varavaatteita..?”
”On minulla hame..”
”Hyvä. En halua säikäyttää sinua, mutta sinulla ei ole tällä hetkellä vaatteita päällä...”
Katsoin vartaloani, minä todellakin olin alasti! Nousin nopeasti istumaan ja hapuilin jotain jolla olisin voinut peittää itseni. Jarvion otti minua hellästi käsistä kiinni. Hän ei sanonut mitään, hän vain hipaisi peukalolla leukaani. Hän kietoi kätensä ympärilleni. Vartalomme koskettivat toisiansa, meidän kosteat vartalomme. Kiepautin käteni hänen niskansa taakse, pyöritin sormiani hänen niskakarvoissaan. Hän veti minut uudestaan makaamaan, tällä kertaa olin kokonaan hänen päällänsä. Makasin vain hänen päällänsä, kumpikaan ei sanonut mitään. Hän silitti hiuksiani hellästi ja hyräili hiljaa. Hengitin raskaasti, katselin järven aavaa pintaa, joka oli aivan tyyni. Suljin silmäni. Jarvion silitti pehmeällä kädellään selkääni, minulle tuli hassu tunne, kun hänen kätensä hipaisi alaselkääni. Painoin itseäni lähemmäksi Jarvionia. En ollut ikinä tuntenut samanlaista tunnetta toisessa maailmassa, tämä oli jotenkin henkilökohtaista, jotain tärkeää. Nostin itseäni hieman ylemmäksi. Olimme kasvotusten. Hänen lämmin hengityksensä tuntui kevätyön kiihkolta kasvojani vasten. Huulemme olivat jo hipaisemassa toisiaan, kun kuulimme Dometon kauhistuneen huudahduksen:
”Mitä ihmettä te teette?!”
Hätkähdimme molemmat. Jarvion nousi istumaan, nostaen minut samalla, ja katsahti oikealle. Dometo seisoi kädet puuskassa teputtaen jalkaansa kärsimättömästi. Hänen ilmeensä oli vertaansa vailla; kuin lapsi jolta olisi otettu pois uusi lelu.
”Dometo, me tuota noin...Katso sain pelastettua hänet!”
Dometo tuli luoksemme ja auttaen minut jaloilleni. Hän asetti ylleni harmaan villaviittansa.
”Ja mitään muuta et saakkaan retku, minä en luota sinuun. Olethan kunnossa sisko hyvä?”
”Kyllä, mitä parhaimmassa” vinkkasin Jarvionille silmää. Jarvionkin nousi seisomaan.
”Tulkaa, mennään leirille lämmittelemään, siellä saatte molemmat vaatteet. Ja päätimme yhdessä, että kierrämme Pafeunjärven, ihan turvallisuuden vuoksi”
”Mutta Hygru on nyt poissa, ei meillä ole mitään huolta enää”
”Hän voi palata, en luota tuohon järveen sen enempään kuin sinuunkaan. Minä sanon, että kierämme sen”
”Ihan miten vain”
Jarvion meni nostmaan vaattensa maasta. Hän heitti paidan ja viitan päällensä, mutta kengät hän kantoi käsissään. Lähdimme yhdessä kulkemaan kohti Pafeunmetsää. Kukaan ei oikeastaan sanonut mitään. Jarvion vilkuili minua välillä hieman häpeissään ja hipelöi sormiansa. Dometo murahteli muutamia kertoa matkan varrella.
”Sisko kulta, olet kunnossa!” Calla huusi ja halasi minua.
”Niin olenkin, kiitos Jarvionin”
Katsoin Jarvionia salavihkaisesti, kun Erasti meni onnittelemaan häntä hienosta työstä. Dometo suorastaan murisi Jarvionille kuin vesikauhuinen koiranpentu.
”Missä telttani on, haluaisin pukea vaatteet?”
”Tuolla, nuotiota vastapäätä”
Kirmasin telttaan tukka putkella. Heitin viitan maahan. Calla oli tuonut telttaan omia vaatteitansa. Paremman puutteessa jouduin pukemaan, pitkän, vihreän, samettisen mekon. Mekon helmassa oli hopeinkirjottu köynnösjono. Kaula-aukko oli V-mallinen ja sen reunassa oli vaaleata pitsiä. En voinut käyttää Callan antamia kenkiä, sillä ne olivat aivan liian suuret minulle.
Harjasin hiuksiani hevosenjouhi harjalla, josta irtosi inhottavasti vaaleita karvoja. Jouduin nyppimään niitä irti hiuksistani. Kun oli saanut itseni siistittyä, menin nuotion äärelle. Kirsykoff rouskutti pähkinöitä Dometon ja Erastin harjoitellessa miekkailua.
”Tuossa on sinulle pähkinä” Kirsykoff tarjosi minulle pienen, punertavan pähkinän.
”Kiitoksia”
Rouskutin pähkinää kuin pieni maaorava.
”Oliko se mielestänne hyvää?”
”Ei sinun tarvitse teititellä minua”
”Mutta olette prinsessa, joten täytyyhän minun teititellä”
”Ei tarvitse, sano minua vain Ewaniksi” Sanoin lempeästi ja silitin Kirsykoffin metsänvihreitä hiuksia. Hetken istuimme sanomatta mitään, kuuntelimme metsän huminaa. Kuulin Dometon karjaisevan, kun huolimaton Erasti osui häneen miekallansa.
”Perhanan perhana!”
”Voi anteeksi Dometo!”
”Ei tässä mitään, se oli vain vahinko”
Olin kääntänyt katseeni Erastiin ja Dometoon, jotka jatkoivat harjoittelua.
”Voinko liittyä seuraanne?”
Käänsi päätäni ja näin Callan, jolla oli päällään beigen värinen, silkkinen mekko, jonka helma hyväili maassa lepääviä havunneulasia.
”Kaikin mokomin”
Calla istuutui viereeni.
”Onpa kaunis ilta, eikö niin”
Minusta tuntui, että Calla yritti väkisin vääntään jonkinlaisen keskustelun alulle.
”No onhan se, aika valoisa. Johtuu luultavasti tuosta kuusta”
”Niin. Muuten Kirsykoff isäsi kertoi, että olet kiinnostunut erilaisista eläimistä”
Kirsykoff näytti havahtuneen, sillä hän oli säpsähtänyt kuin harakka auton tööttäyksestä.
”Halusin vain kertoa, että tuon suuren koivun juurella on orava emo ja sen poikanen. Ajattelin jos haluaisit mennä katsomaan”
”Haluan!”
Kirsykoffin ilme näytti kirkastuneen. Calla nousi maasta ja ojensi kätensä Kirsykoffille.
”Tuletko sinä mukaan?” Calla kysyi ystävällisesti.
”Ei kiitos, minun pitäisi löytää Jarvion, hänellä oli jotain asiaa minulle”
Calla nyökkäsi vastaukseksi.
Nousin maasta ja juoksin Jarvionin teltalle, en nähnyt häntä missään.
”Onko kukaan teistä nähnyt Jarvionia?”
”Enpä ole tainnut, kuinka niin?” Nitimado tiuskaisi.
”Hänellä oli asiaa minulle, eikä sinun tarvitse vastata noin töykeällä äänensävyllä”
”Minäkö töykeä, itse sinä tässä töykeä olet. Olet prinsessa mutta käyttäydyt kuin roskakansa, ja roskakansaan voidaan lukea muumoassa kaksinaamainen hujoppi kaverisi” Nitimado naurahti.
”Hän on Jarvion, eikä hän oli kaksinaamainen!”
Dometo ja Erasti olivat tulleet luoksemme, koska he olivat kuulleet minun ja Nitimadon riitelyn. Minusta tuntui pahalta, kun Nitimado oli ilveillyt Jarvionista, vieläpä minun kuullen.
”Olet säälittävä Nitimado! En edes ymmärrä, mitä Calla näkee sinussa. Olet törkeä ja itsekeskeinen kakara”
”Minä en ymmärrä taaskaan mitä perheesi näkee sinussa, aina vain sinua pitäisi olla auttamassa, nyyh nyyh. Et ole muuta kuin riesa, en yhtään ihmettele, miksi kaikki haluavat sinut pois täältä. Kaikki oli paremmin kun sinua ei ollut täällä. Olisit vain jäänyt omaan maailmaasi. Olisi parempi jos olisit kuollut oikeasti” Nitimadon kasvoilla oli psykoottinen virne. Hänen silmänsä loistivat kirkkaan oransseina.
”Kehtaatkin sanoa siskolleni noin! Hän on ainoa joka pystyy pelastamaan meidät Hallokilta, etkö tajua!” Dometo karjaisi. Hän yritti käydä Nitimadon kimppuun, mutta Erasti esti.
”Dometo, ei hän ole sitä ansainnut”
Minua kirpaisi Nitimadon sanat, eikä Dometon puolustavat sanat eivät tuntuneet auttavan. Kuulin kuinka Dometo huusi Nitimadolle, en saanut selvää mitä, sillä olin niin järkyttynyt. Otin jalat alleni ja juoksin metsään, en keksinyt muutakaan. Juoksin minkä jalostani pääsin, katsomatta eteeni. Tunsin havunneulasten ja männynkäpyjen viiltävän jalkapohjiani. Olinko minä todellakin niin kauhea ihminen ettei kukaan halunnut minun olevan olemassa, ei edes oma perheeni. Jalkani hakkasivat maata, sydämeni hakkasi rinnassani kuin viimeistä päivää. Joka askelma tuntui kuin tanssisin nuoralla. Käsittämättömän horjuvaa ja epätasapainoista. Välillä tuntui kuin nilkkani olisivat muljahdelleet sijoiltaan.
Olin juossut jo niin pitkän matkan, että olin palannut järvelle. Huusin täyttä huutoa niin lujaa kuin jaksoin. Lösähin maahan polvilteni, itkin, voi kuinka minä itkinkään. Kyyneleeni ropisivat tuskallisesti maahan, yksi toisensa perään.
”Voi sinua kulta pieni”
Nostin päätäni, näin Mythoanin. Hän oli ottanut lasinsa pois ja pyyhki niitä hihan kulmaan. Silmäni punersivat ja nenäni vuosi. Hyppäsin maasta, halasin Mythoania itkien.
”Mitä on tapahtunut?”
”Ni-nitimado sanoi ettei hän ymmärrä mitä perheeni näkee minussa, ja että olisi ollut parempi, jos en olisi edes palannut tänne”
Puristin Mythoanin vartaloa. Kyyneleeni levisivät märiksi länteiksi hänen kaavullensa.
”Älä kuuntele häntä. Sinua tarvitaan täällä enemmän kuin ketään muuta. Perheesi tarvitsee sinua, ystäväsi tarvitsevat, minä tarvitsen. Nitimado on pelkkä kiero käärme. Hän on aivan väärässä ja uskon, kun puhut Erastin kanssa Nitimadosta, niin saat kuulla muutamia uskomattomia tarinoita”
Mythoan oli kietonut kätensä ympärilleni ja puristi minua itseään vasten. Katsoin hänen jäätäviä silmiänsä, jotka olivat kuin kaksi jääpalaa. Hänen hegityksensä oli vastaisuudessaan lämmin. Hän pyyhkäisi kädellään kyyneleitäni pois. Heti pyyhkäisyn jälkeen hän liu'utti kätensä niskani taakse. Kasvomme lähenivät. Nenämme koskettivat varovasti toisiansa. Huulemme painautuivat yhteen. Hänen pehmeät huulensa hyväilivät omiani. Hänen suuret, mutta pehmeät kädet liukuivat selkääni pitkin kiusallisesti. Mythoan lopetti suudelman ja pyyhkäisi vielä kerran poskeani, hän hymyili minulle nätisti.
”Voi kunpa olisit omani, mutta sinut on tarkoitettu toiselle...” Mythoan huokaisi pettyneenä, jonka jälkeen hän pöllähti savuna ilmaan.
”Vihdoinkin löysin sinut!”
Näin Jarvionin. Hänen kasvoillaan oli rauhoittunut ilme.
”Mikä sinun on, oletko kunnossa, kuulin sinun nimittäin huutavan?”
Katsoin Jarvionin silmiä jotka leiskuivat kuin vapaan feenikslinnun siivet. Hän näytti niin hellältä, niin rakastettavalta.
”Nitimado, hän pahoitti mieleni...” silmistäni vierähti jälleen muutama kyynel, kun mietin Nitimadon sanoja, sekä osittain Mythoanin kauniita sanat. Jarvion otti minua vyötäröstä kiinni ja heitti olallensa.
”Mitä samperia Jarvion?”
”Ajattelin, etten enää halua jättää sinua ilman vahtia, niin kannan sinua nyt mukanani”
Jarvion piteli polvitaipeistani kiinni. Näin hänen selkänsä. Minusta tuntui kuin olisin ollut kamalankin korkealla, vaikka olin suunnilleen metrin korkeudessa.
”Jarvion, laske maahan!” hihkaisin, kun Jarvion heilutteli minua.
”A-a-aaaa... enhän laske, senkin karkulainen. Olen sinun vartijasi nyt, ja jos Nitimado uskaltaakin vielä loukata tunteitasi, niin hän saa keskustella asiasta pelikorttejeni kanssa”
Mieleni oli tullut jo paremmaksi. Tuntui niin turvalliselta kulkea Jarvionin olalla metsän synkässä syleilyssä ja illan hämärässä hyväilyssä. Kuu alkoi jälleen näkyä, oltuaan jonkin aikaa pilvipeitteen takana. Sen hopeinen hohto loi yllätävän kauniin siluetin matkamme varrelle.
Muistelin sitä kuinka Mythoan suuteli minua. Se oli tuntunut oikealta, mutta myös väärältä. Olin ihastunut Mythoaniin, mutta kuitenkin rakastunut Jarvioniin ja hänen huolehtivaisuuteensa. Hän oli kerta kaikkiaan ihana ja hellä.
”Jarvion...sinun piti kysyä minulta jotain?”
Jarvion laski minut alas. Seisoimme metsäaukiolla, johon kuun valo loi mystistä taikaa.
”Niin siis... uskotko jos on isä, jolla on kauhea luonne, ja hän saa pojan kauhean vaimon kanssa, niin tuleeko heidän pojastaan yhtä kauhea kuin heistäkin?”
”Uskon, että heidän poikansa tekee oikean ratkaisun ja lähtee paremmille teille. Ei ole kirjoitettu maailmankirjoihin, että jos vanhemmat ovat pahoja niin heidän lapsensakin ovat”
Jarvionin silmissä näytti hohtavan toivon kipinä.
”Miksi kysyit?”
”Koska minä olen se poika...”
”Mutta sinä olet hyvä...todella hyvä” huokaisin ihastuneena.
Varovasti kosketin hänen kasvojansa, silitin hänen poskeaan. Hitaasti nostin hänen maskiaan pois kasvoilta. Hän otti hellästi ranteistani kiinni.
”En halua, että näet kasvojani...”
”Minä en välitä...”
Nostin maskin pois. Hänen vasenpuoli kasvoistaan oli pahasti halvaantunut. Hänen silmänsä alaluomi roikku ja toinen puoli hänen huulestaan ei liikahtanutkaan.
”Voi sinua” huokaisin ihastuksissani.
”Näytän kauhealta”
”Ethän, olet ihana”
Vaikka hänen suunsa oli osittain halvaantunut, hänen puheestaan sai hyvin selvää. Koskettelin hänen kasvojaan varovasti sormenpäilläni. Kuun loistaessa taivaalla, hän kietoi vahvat käsivartensa ympärilleni.
”Olet niin kultainen Jarvion”
”Sinä olet aina kultaisempi”
Hän nuuhki varovasti kaulaani kuin suloinen koira. Hän liu'utti värisevät huulensa lähelle omiani. Lempi leiskui, kun Jarvion suuteli minua. Tuuli pyöri ympärillämme, se toi mukanaan rakkauden huumaa. Me suutelimme tuhottoman pitkään, uupumatta, me suorastaan vahvistuimme.
”Olet niin ihana” kuiskasin huokkailen Jarvionin korvaan.
”Sinä oletkin ihanenpi kuin tähdet taivaalla, kuin aurinko kesällä, olet itse ihanuus”
Juuri kun olimme suutelemassa uudestaan kuulimme kauheata meteliä, se kuulosti lapsen kirkumiselta, mutta saman aikaisesti siltä, että joku raapisi autoa rautatikulla.
Jarvion tönäisi minua hieman sivumpaan. Hän piti kättään suuni edessä jotten sanoisi mitään. Ääni voimistui, jopa niin kovaksi että korviani alkoi vihloa. Jarvion veti minut kuusen oksiston alle piiloon. Näin kaksi jalan tapaista tikkua, ne näyttivät heinäsirkan jaloilta. Katsoin Jarvioniin. Hänen kasvoilleen oli noussut vakava ilme.
En nähnyt hahmosta muuta kuin ne pahaiset jalat, haistoin kyllä imelän raadon, tai mädäntyneen kalan. Yritin hengittää suuni kautta jottei haju tunkeutuisi nenääni. Se ei vain onnistunut, Jarvionin peitellessä kädellään suutani.
Hahmo kirkaisi korkean äännähdyksen, jonka jälkeen alkoi taas kuulua kauheata meteliä. Näin jalkojen nousevan maasta, hetken kuului myöskin vaikeata hengitystä ja luiden naksuttelua. Sen jälkeen kaikki hiljeni. Emme kuulleet mitään, emme edes tuulen kahinaa puiden latvustoissa.
”Mikä se oli...?” uskalsin lopulta kysyä, kun Jarvion oli siirtänyt katensä suuni edestä.
Jarvion näytti hieman yllättyneeltä.
”Vaikka kertoisinkin, niin luultavasti et uskoisi... se oli Briza”
Nousimme kuusen oksiston alta. Kuu oli mennyt pilvien harson taakse piiloon ja ympäristökin näytti yllättävän karulta. Kaikki näytti muuttuneen harmaaksi ja synkäksi. Kauniit lehtipuut olivat menettäneet kauniit, pehmeät piirteensä, ne näyttivät kulmikkailta ja elottomilta.
”Jarvion...mikä se Briza on, tai siis kun en tiedä, olen vähän tyhmä”
”Ethän ole...Briza...hmmm...hän tai se on eräänlainen taruolento. Uskotaan, että se kamppailee Lizardnolian kanssa pahuuden herruudesta. Tarun mukaan Briza oli ollut komea ja viisas nuori mies, mutta hyvin itsekäs. Lopulta kansa suuttui hänen itsekyydestään ja tappoivat hänet. Heillä oli brutaali tapa leikata hänen kielensä irti, viiltää hänen kurkkunsa auki, repiä silmät irti ja viiltää keho täyteen syviä haavoja. Uskotaan, että mies olisi selvinnyt ötököiden ja muiden pienen kokoisten ”ystävien” avulla. Jolloin hän muuttui karmivan näköiseksi. Hän on noin kaksi metriä pitkä, kuten minäkin ja hän on ihmisen ja ötökän sekoitus. Briza syö usein kadonneita lapsia tai muita kadonneita matkalaisia”
Jarvion asetteli naamiota takas paikoillensa, kun kävelimme pientä polkua pitkin kohti leiriä. En vastannut mitään Jarvionin Briza-tietoiskulle, sillä en oikein keksinyt siihen mitään sanottavaa. Hetken me kuljimme metsäpolkua eteen päin. Lopulta keksin kysyä:
”Jarvion hyvä...miltä hän sitten näyttää, vai onko kukaan häntä nähnytkään?”
”Kuten on sanottu sen uskotaan olevan myytti ja taru, eikä sitä olla nähty. Voin sanoa, jos vaikka kuinka jauhaisit, että olet nähnyt Brizan, niin se on turhaa, se on vain myytti. Monet selvinnäijät ovat kuvailleet Brizan sen näköiseksi, mitä minä sinulle äsken kerroin”
Katsoin Jarvionia, jonka hiukset sojottivat minne sattuu. Hänen ryhtinsä oli suora, jolloin tunsin itseni entistäkin lyhyemmäksi.
”Muuten... oletko kuullut ikinä Nitimadosta mitään outoa..? Ja missä olit, kun yritin löytää sinut?”
Kysyin pitkän hiljaisuuden jälkeen.
”Enpä oikein. Ainoa joka mietityttää oli se, että kun ennustin hänelle, hänen tulevaisuutensa oli hirtetty. Eli jotain liittyen petokseen, mutta saattaa olla, että korttini oli sekaisin yhden puuttuessa. Minä olin tutkimassa ympäristöä, sillä halusin löytää täältä harvinaisen kasvilajin”
”Minkä kasvilajin, onko se jotenkin erikoinen ja voitko kertoa mutta mitä ennustit muille..? anteeksi uteliaisuuteni”
Loin viattoman ilmeen Jarvioniin, joka hymähti minulle.
”Se on zèrgi-kukka, jonka mukaan toisella saarella asuvat zergiläiset ovat saaneet nimensä. Kukka on heidän vaakunan tunnuksena. Eikä kukassa muuten ole mitään erityistä, mutta kun sen jättää ilman vettä pimeään, se alkaa hohtaa punaisena. En saisi kertoa toisten tulevaisuutta, se olisi törkeää”
”Onko Encerphici siis saari? Jos vaikka kertoisit vain vähän, vaikka se pääkortti, joka oli minulla...rakastavaiset” mietteliäänä katsahdin Jarvioniin, joka katsoi minuun viisaan oloisena. Minusta tuntui tyhmältä, että en tiennyt valtakuntani olevan saari.
”Kyllä Encerphici on saari, suurin. Maailmamme koostuu kolmesta saaresta Encerphicistä, Zèrgistä ja Àleamista, Encerphici on niistä suurinja vaurain. Hyvä on, kerron sinulle pääkortit. Hmmm... kuten jo sanoinkin Nitimadolla oli hirtetty, Callalla aurinko, Erastilla kuu, Kirsykoffilla voima”
”Àleam?”
”Se on Jumalten saari, kukaan ei tiedä millainen se on, sillä sinne lähteneet eivät ole ikinä palanneet”
”Se on siis hieman salaperäinen saari?”
”Kyllä, hyvin salaperäinen ja kartottamaton”
”Mielenkiintoista...Sinulta muuten jäi kertomatta Dometon pääkortti, mikä se oli?”
Jarvion pysähtyi, hän katsoi minua syvälle silmiin varsin kylmästi sanoen:
”Hänen korttinsa oli kuolema”
Keuhkoni tunsivat kauhean vihlaisun, kuten myös sydämeni. Veljeni, minun veljeni! Ei se voinut olla niin!
”Sano ettei se ole niin...” halasin Jarvionia.
”Olen pahoillani, mutta se on totuus...ihmeellistä oli, että hänelle tuli myös maagikko, joka on vastakkainen suhteessa kuolemaan...se siis tarkoittaa, että hän kuolee, mutta elää senkin jälkeen. Mutta kuten sanoin, korttini olivat sekaisin. Tulevaisuus voi vielä muuttua”
Hän pyyhkäisi poskeltani kyyneleet ja antoi suukon otsalleni.
”Minun korttini oli oikeassa” itkin hiljaa hänen rintakehäänsä vasten. Puristin pienillä käsilläni hänen punaista paitaansa.
”Niin oli, niin se todellakin oli. Oikeastaan, kun löysit rakastavaiset korttini, sinä ennustit minulle. Sillä löytämäsi kortti, kertoo tulevaisuuteni ja tuodessasi kortin minulle tulit osakseni kohtaloani”
Jarvionin silmät olivat hieman kostuneet ja ne punersivat. Hän hyväili selkääni hieromalla sitä. Yhdessä me itkimme hiljaa. Kaksi rakastavaista, kiinni toisissaan, jakamassa yhdessä kohtalonsa.
”Älä ikinä jätä minua enää yksin, en kestä olla yksin...”
”En tekisi sitä mistään hinnasta, olet kultaakin arvokkaampi, oma pikku prinsessani...”
Jarvion nosti minut syliinsä. Hieroimme neniämme yhteen, kuin eskimot. Emme sanoneet enää mitään, vaan lähdimme käsikkäin kulkemaan kohti leiriä.
Saatoimme jo kuulla Dometon ja Nitimadon kiivaan keskustelun, joka kiiri korviimme kuin hyttysen surina kesällä.
”Mitä pirua sinä luulet tekeväsi, kun minun siskoani uskallat solvata. Sinä senkin retku! Heti kun tämä matka on ohi, niin sinua odottaa hirttopuu” Dometo huusi päin Nitimadon kalvakoita kasvoja.
Erasti lohdutteli Callaa, joka näytti surunsa vuoksi puolikuolleelta. Kirsykoff istui maassa leikkien käpylampailla, sulkien kaiken ympärillään tapahtuvan.
”Siskosi tässä enemmän on retku kuin minä, voiden myöntää ettei hänestä ole mihinkään. Yhtä turha kuin pikkukivet. Eikä hän ole mikään kauniskaan”
Jarvion laski minut maahan, hyvin kiivaan oloisena hän yhtyi keskusteluun.
”Oletko ikinä ajatellut että pikkukivet saavat kivivyöryt aikaiseksi, eli ne eivät ole turhia! Luuletko tosiaan, että sinusta olisi johonkin! Olet ylimielinen rehvastelija ja täysin turha koko maailmalle, senkin kapinen piski! Ewan on kauneinta koko maailmassa niin ulkoisesti kuin sisäisestikin”
Jarvion seisoi Dometon rinnalla, jonka vuoksi Dometon näytti todella lyhyeltä.
”Luit ajatukseni Jarvion” Dometo myönsi.
”Ei minua enää haittaa, se mitä hän sanoi, se on ollutta ja mennyttä”
Seisoin Jarvionin vierellä, puristin hänen kättään.
”Hyvä niin, sillä sitten voimme olla ystäviä vai mitä pikku rumilus?”
Nitimadon silmien väri oli muuttunut, ne olivat nyt punaiset, niissä oli psykoottista kiiltoa. Hänen ihonsa oli muuttunut harmaan näköiseksi ja hänen kätensä tärisivät.
”En tule ikinä olemaan ystäväsi”
Nitimado tuli lähemmäksi minua, mutta Jarvion otti hänestä kiinni.
”Kosketkin häneen niin väännän kätesi ympäri”
”En minä mitään sellaista ajatellut. Haluamme vain kävelylle, olemme niin nälkäisiä”
”Et lähde minnekkään siskoni kanssa! Pikku retku”
”Ei hän vaan minä...ME!”
Kaikki me katsoimme Nitimadoa, kun tämä meni hieman kyyryyn. Hänen selästään kuului rusahtelua, aivan kuin joku olisi katkaissut lahon puun paljain käsin. Callan silmistä vuosi kyyneliä, hän oli noussut seisomaan hätääntyneenä.
”Nitimado rakas, mikä sinun on?”
Erasti otti Callaa kädestä kiinni, joka yritti mennä lähemmäksi Nitimadoa.
”Älä mene. Emme tiedä mikä häntä vaivaa”
”Varmaan sinä voitkin estää häntä tulemasta luoksemme...sinua varmastikin kiinnostaa, että hän on puoliksi hevonen...hyi...vaikka onkin kasvot kauniit niin mikään muu ei olekaan...Hallok pitäisi kyllä hänestä, aivan varmasti pitäisi...” Nitimado ilveili.
Callan ilme oli mitä järkyttyinen. Hän lösähti toivottomana polvillensa ja purskahti lohduttomaan itkuun. Katsoin Jarvionia, jonka ilme oli järkyttävän vihaisen näköinen. Dometon ilme oli vielä vihaisempi.
”Mitä helvettiä tämä on? Mitä sinä höpötät Hallokista?” Dometo kysyi ihmeissään, kun Nitimado peitteli käsillään kasvojaan.
”No niin Nitimado vanha retku, lopeta tuo lapsellinen leikkiminen! Olet nyt haukkunut molempia siskojani! Vedän sinua niin turpaan ettei ruma äitisikään tunnista sinua!”
Dometo repi Nitimadon kädet tämän kasvoilta.
”Mitä pirua?!” Dometo peruutti hieman.
Nitimadolle oli pullahtanut esiin neljä lisäsilmää, jotka pyörivät epäinhimmillisesti päässä. Erasti ja Calla katselivat Nitimadoa kauhuissaan. Erasti kietoi Callan käsiensä suojaan. Yhtäkkiä Nitimado heittäytyi nelinkontin maahan. Hänen käsistään muuttuivat sorkat, sekä pitkä gerbiilin häntä työntyi ulos hänen alaselästään. Erasti hapuili miekkaansa, joka oli muutaman metrin päässä nuotiosta.
”Me tahdomme syödä” Nitimado voivotteli, hänen äänensä kaikui kuin tyhjässä kauppahallissa. Jarvion otti esiin korttinsa.
”Et voi tappaa häntä!” Calla parkaisi. Calla otti Jarvionia kädestä kiinni. Jarvion riuhtaisi sen irti.
”En minä ajatellutkaan niin tehdä!”
Nitimadon suusta tuli vihertäviä liekkejä. Ne osuivat meitä kohti. Jarvion oli siirtynyt lähemmäksi Nitimadoa, joka kieppui maassa sian muodossa voivotellen, pärskien aina silloin tällöin liekkejä suustaan.
”Aion vain nukuttaa hänet”
Minua pelotti kamalasti, sydämeni sykki. Tuntui kuin se olisi yrittänyt päästä ulos rinnastani. En olisi halunnut, Jarvionin menevän Nitimadon lähelle, sillä liekit olivat kuumempia kuin tuli.
”Jarvion älä, se voi olla vaarallista” sanoin hätääntyneenä.
”Ei ole, tämä on helppoa” Jarvion oli mennyt kauemmaksi muista, hänen sormensa punersivat kuin joulukranssi. Yhtäkkiä punerrus lakkasi.
”Mitä helvettiä?” Jarvion huudahti järkyttyneenä.
Siinä samassa Nitimado hyppäsi Jarvionin päälle ja yritti polttaa Jarvionin kasvot. Erasti otti nuotion vierestä miekan ja löi sen Nitimadon selkään. Nitimado vingahti tuskissaan, hänen silästään vuosi tummanviolettista verta. Jarvion potkaisi hänet pois päältänsä. Jarvionin maski oli hieman palanut, sillä sen pintaan oli jäänyt selvät polttojäljet.
”Kiitoksia Erasti, olen kai henkeni velkaa?”
”Ole hyvä vain”
”Hänet on pakko tappaa” Dometo sanoi. Hän oli tullut seisomaan vierelleni.
”Ei!” Calla huusi.
Nitimado yritti taas hyökätä. Sen suusta tulevat liekit olivat niin kuumia ettei hänen lähelleen voinut mennä. Maassa olleet kuivat heinät olivat jo alkaneet palaa.
”Jos emme toimi, me kuolemme kaikki! Perkele soikoon!” Dometo huusi ja väisteli notkeasti vihreitä liekkejä.
Calla vain istui maassa hiljaa, kauhusta kangistuneena. Nitimado oli juuri polttamassa meidät, kun kuului kauhea viuhahdus. Nuoli lävisti Nitimadon pään, verta roiskahti vähän. Hän muuttui normaaliin muotoonsa, mutta veri pysyi yhä tummanviolettisena.
”Isä, oletko kunnossa!?”
”Kirsykoff? Älä minusta ole huolissasi rakas poikani!”
Kirsykoff juoksi Erastin luo ja halasi häntä. Kaikki tuntui hiljentyneen. Erasti halasi poikaansa kuin ei olisi ikinä saanut halata häntä. Calla katsoi Nitimadon ruumista, hän ei sanonut mitään. Hän vain pönötti paikoillaan ja vieritti kyyneleitä silmistänsä. Juoksin Callan luoksen. Halasin häntä niin lujaa kuin jaksoin.
”Olen niin pahoillani rakas siskoni”
”Tiedän...mutta hän on kuollut...” Calla supisi hiljaa.
Dometo taputti Jarvionia selkään kunniakkaasti ja nyökkäsi.
”En kuitenkaan luota sinuun, retku...” tällä kertaa Dometo kuulosti enemmän leikkisältä kuin halveksuvalta.
”Sisko rakas...hän oli pahainen hirviö muodonmuuttaja eli òlegam, tajuatko òlegam? Ei niillä ole tunteita tai mitään”
”Uskallatkin vielä lisää häntä haukkua, jopa vielä kun hän on kuollut! Olisimme voineet pelastaa hänet. Kyllä muodonmuuttajista voidaan tehdä normaaleja, jos et muista!” Calla löi Dometoa rintaan. Vihaisen surullisena hän juoksi telttaansa.
”Hienoa Dometo... hoidit hommat taas kotiin”
Katsoin Dometoa vihaisena. Dometo näytti olevan pahoillaan, sillä hän oli kääntänyt katseensa kohti maata. Nuotion liekit leimusivat luoden ilmapiiristä jäykän ja jokseenkin tunkkaisen. Jarvion koski olkapäätäni.
”Mene sinä puhumaan hänelle, niin me hautaamme Nitimadon”
Nyökkäsin. Lähdin kohti Callan telttaan, kuulin vielä kuinka Jarvion ja Dometo väittelivät hautauspaikasta. Erasti halasi yhä poikaansa, joka tärisi pelosta.
”Olethan kunnossa?”
Calla makasi heinien ja sammalien päällä itkien kovaan ääneen. Istuin hänen viereensä. Koskin häntä hellästi selkään.
”Hän on kuollut, tämä on minun vikani!”
”Voi sinua, ei tämä ole vikasi. Miten se muka oli sinun vikasi, et voinut tehdä asialle mitään?”
Minulle tuli terapauttinen olo, kun yritin rauhoitella Callaa.
”Onhan, sillä kun katselin Erastia enemmän ja unohdin Nitimadon, niin Jumalat suuttuivat!”
”Calla, Jumalat ovat esikuvia, me itse valitsemme tiemme. Muutenkin.. minusta tuntuu, että Nitimadolla oli ongelmia itsensä kanssa jo aiemmin”
Calla nousi istumaan, nyyhkien vähän. Hänen vaaleat hiuksensa olivat aivan sotkuiset.
”Ewan, miten minä en ikinä löydä ketään, joka olisi oikea...olen aina yksin...joka löytämäni miehet lähtevät heti, kun näkevät haarani tai sitten he ovat mielenvikaisia”
Taputin Callan selkää hellästi.
”Minusta tuntuu, että kyllä sinä oikean löydät, ja tällä hetkellä tuntuu että oikea on lähempänä kuin luuletkaan. Muutenkin Mythoan kertoi, että Nitimado on jotenkin erikoinen tai erilainen”
”Niin kai. Mitä hän sanoi?”
”Hän sanoi, että minun olisi parasta kysyä Erastilta asiasta.
Calla katsoi minuun toivottoman näköisenä.
”Erasti...” hän tiputti muutaman kyyneleen vielä ja meni takaisin makaamaan.
Nousin lähteäkseni. Calla nousi vielä istumaan ja kysyi:
”Kutsuisitko Erasti luokseni?”
”Totta kai, ilman muuta. Voimia rakas siskoni, paistakoon aurinko tästedes aina takanasi, jottei se sokaise sinua polullasi ja muista... ei ole aurinkoa ilman kuuta”
Lähdin teltasta. Jarvion ja Dometo olivat sitoneet Nitimadon ruumiin kuusen oksiin. Jarvion tuli luokseni söpösti hymyillen.
”Missä Erasti mahtaa olla?”
”Tuolla hieman syrjemmällä. Oletko muuten kunnossa, ja entä Calla?”
”Ei minulla mitään hätää ole. Calla on tosin surusta murtunut, minun käy häntä sääliksi”
”Onneksi puhuit hänelle, se varmasti helpotti hänen oloaan. Me kaikki varmasti toivomme ettei Calla joutuisi olemaan surullinen ja tietenkin olemme pahoillamme Nitimadon puolesta”
Jarvion silitti otsaani. Nuotion liekit saivat hänen hiuksensa näyttämään punertavilta.
”Oletkin niin suloinen...” huokaisin hiljaa. Jarvion suuteli minua kiihkeästi. Hänen maskinsa esti suutelemista hieman, mutta se ei haitannut. Saatoin tuntea Dometon järkyttyneen katseen takanamme.
Jarvion sipaisi vielä kerran poskeani ja palasi työn touhuun. Kuten epäilinkin, Dometon ilme oli suht' järkyttyneen näköinen.
Erasti istui maassa Kirsykoffin kanssa, he leikkivät laiduinleikkejä käpylampailla.
”Erasti, Calla tahtoisi jutella kanssasi”
”Minun vai..? Yllättävää”
Pyöräytin päätäni hieman. Erastin viikset olivat tuuheammat kuin Mythoanin, ja ne tekivät hänestä vanhemman näköisen.
”Hyvä on. Mene sinä poika vaikka nukkumaan. Näe mukavia unia, äläkä mieti illan tapahtumia”
Erasti halasi vielä Kirsykoffia, jonka leijonan häntä väpätti. Kirsykoff katsoi suurilla opossumin silmillänsä minua hetken ja hiipparoi kevyin askelin teltallensa. Erasti lähti taaskin Callan teltalle. Seisoin hieman tylsistyneenä, katselin varpaitani, jotka pilkistivät mekon alta.
Kävelin kohti omaa telttaani, minua väsytti todella paljon, sillä päivän aikana oli tapahtunut niin paljon kaikkea. Riisuin mekon teltassani, heitin päälleni Callan tuoman yöpuvun, se oli puolipitkä ja se oli valkoinen. Siinä oli pitsi reunukset. Venyttelin raajojani ja heittäydyin makaamaan sammalille.
”Anteeksi, jos häiritsen, vielä näin myöhään”
Jarvion oli tullut telttaani. Hän joutui kävelemään selkä kyyryssä teltan mataluuden vuoksi. Hän istui vierelleni.
”Tulin toivottamaan hyvää yötä ja haluan sinun tietävän, että rakastan sinua, oma kultani”
”Minä rakastan sinua enemmän”
Jarvion riisui maski, hän asetti sen ”sänkyni” viereen. Hän suuteli minua. Yksi pieni kynttilä loihti romanttista valoa telttaani. Hän tuli makaamaan hieman päälleni. Kuinka sydämeni sykkikään, kun hän suuteli kaulaani samalla hieroen hellästi selkääni. Hän nosti hieman yöpukuni röyhelöistä helmaa ja alkoi hieroa reittäni kiusallisesti suurilla, pehmeillä käsillänsä.
Ulkona riehui kova tuuli, kuulin myös Callan itkevän.
”Olet niin ihana ja kaunis” Jarvion sanoi haltioissaan.
”Sinä oletkin sata kertaa ihanempi kuin minä. Olet maailman komein ja ihanin mies, jonka olen tavannut”
Otin hänen leuastaan varovasti kiinni. Painoimme huulemme vastakkain. Suudelma oli todella pitkäkestoinen. Päämme kallistuivat aina välillä puolelta toiselle. Kielemmekin hipaisivat varovasti toisinsa. Hänen huulensa värisivät hieman, mutta siitä huolimatta suudelma oli taivaallinen. Suudelman jälkeen Jarvion nousi päältäni hymyillen salamyhkäisesti.
”Hyvää yötä pikku prinsessani”
Jarvion vinkkasi silmäänsä. Hän nosti mustan naamarinsa ylös maasta. Hän katsoi vielä kerran taakseen, ennen kuin lähti teltastani.
Katselin hetken teltan kattoa. Se oli hienoa puuvillaa kaukaa idästä. Niin puhdasta ja pehmeää, aivan kuin Jarvion. Suljin silmäni hitaasti.
Heräsin auringon sarastaessani inhottavasti silmiini. Puin päälleni saman mekon, jota olin käyttänyt edellisiltana.
Jouduin olemaan ilman kenkiä, joka tuntui hieman epämiellyttävältä. Astuin ulos teltasta ja venyttelin hieman. Aamukaste sai ruohon kiiltämään timantin lailla auringon valoa vasten.
”Huomenta Ewan!”
Näin Erastin.
”Huomenta Erasti...puhuitko eilen Callan kanssa?”
Erasti hieroin niskaansa ja venytteli.
”Kyllä, kyllä minä puhuin. Ehkä nelisen tuntia, jonka jälkeen hän nukahti”
”Hyvä...Kai hän rauhottui? Anteeksi uteliaisuuteni, mutta voisitko kerto, mikä siinä Nitimadossa oli niin epäilyttävää?”
Istuimme Erastin kanssa kaatuneen rpuun rungon päälle.
”Kyllä vain, surullinen hän kyllä oli muttei hysteerinen. Siis... Olin jo pitkään ihmetellyt Nitimadon outoa käyttäytymistä. Monet olivat sanoneet hänen puhuvan itsekseen monikossa. Eniten minua kummastutti Nitimadon tapa käydä hautausmaalla keskiyöllä. Kerran kun asiasta häneltä kysyin, niin hän kimpaantui mitä pahimmin. Hän väitti, että hänen on tapana käydä hautausmaalla katsomassa isänsä hautaa. En tietenkään uskonut. Muutaman päivän kuluttua tapahtuneesta vaimoni hauta oltiin tuhottu ja ruumis puoliksi syöty. En ikinä pitänyt Nitimadosta, kuulessani, että hän lähtee matkalle mukaan, osasin odottaa ongelmia. Ja muutenkin kukaan ei edes tiedä mistä Nitimado oli saanut valtavan omaisuutensa, sillä kukaan ei tunne hänen vanhempiaan tai muita läheisiään. Ja nyt kun sain kuulla, että hän oli òlegam”
Katsahdin Erastiin. Hänen äänensä oli muuttunut surkeaksi. Hänen silmänaluset punersivat hieman.
”Kirsykoffin äiti on siis kuollut, sinun vaimosi..? Olen todella pahoillani”
”Niin...ei Kirsykoff saanut ikinä edes tavata häntä. Hän kuoli synnyttäessään Kirsykoffia”
Erastin silmistä vierähti muutama kyynel. Halasin häntä. Jotenkin minustakin alkoi tuntua pahalta. Kirsykoff ei saisi ikinä tavata äitiään ja minulla oli jo kaksi äitiä. Kunpa olisin voinut antaa toisen Kirsykoffin äidiksi.
”Mutta ihan hyvin on poika onneksi selvinnyt ilman äitiäkin”
”Todella hyvin, olen itsekin ylpeä hänestä. Mahtava isä hänellä ainakin on. Mutta miten Kirsykoff on osittain ihminen ja osittain leijona”
”Mahtava, niin kai. Hänen äitinsä oli osittain metsänväkeläinen eli hän oli eläimen ja ihmisen sekoitus, jotken se piirre periytyi Kirsykoffille”
”Aivan, nyt ymmärrän. Ja olet sinä mahtava, sinun täytyy vain luottaa itseesi. Toivon että jonain päivänä Kirsykoff saa itselleen mahtavan isän lisäksi mahtavan äitipuolen”
Taputin Erastia polvelle, tämä hymähti iloisesti minulle.
”Neidit, neidit, mitäs täällä vetistellään?”
Dometo oli tullut paikalle. Hänellä oli jalassaan vain yöhousut. Hänellä oli hyvän näköinen vartalo, urheilullinen. Aika paljon hänellä oli rintakarvoja, mutta ne olivat suoria, eikä sellaisia epäsiistejä kiharoita.
”Pue paita päälle, ennen kuin joltain puhkeaa silmä!” Erasti huudahti iloisesti ja peitteli silmiään nauraen.
”Miksi ihmeessä, olen luonnonlapsi, voisin riisuutua vaikka kokonaan!”
”Hyi Dometo, lopeta!”
Heitin häntä pikku kävyllä.
”Neidit ovat aika ilkeitä upeata vartaloani kohtaan”
Dometo naurahti ja liittyi seuraamme. Hetken olimme hiljaa, kuulimme vain oravien hyppelemistä puusta toisille, sekä havupuiden huminaa.
”Jos olisit eläin niin mikä olisit?” Dometo kysyi. Hän katseli taivaalla seilaavia pilvilampaita.
”Olisin Dometo tietenkin” Erasti nauroi ja pörrötti Dometon hiuskuontaloa.
”Ei kun ihan totta, itse olisin susi. Toivon, että kuolessani herään sutena, se olisi toiveiden täyttymys” Dometo nauroi. Hänen nenänsä oli miltein olematon sivulta päin katsottuna. Hänen terävät hampaansa suorastaan loisivat hänen hymyillessä leveästi.
”Minä olisin haukka, saisi liidellä ja kaarelle joka puolella”
”Voisit olla sellainen òlegam, silloin voisit olla susi ja ihminen aina kuin haluat”
”Ei, ei òlegam, vaan illeagam. Òlegamit ovat hirviö muodonmuuttajia ja he eivät pysty hallitsemaan muuttumistaan, he muuttuvat vain kun eivät ole saaneet ihmislihaa. Kun taas illeagamit ovat normaaleja muodonmuuttajia ja ne voivat muuttua aina kun haluavat”
Dometo oli kohentanut ryhtiään kertoessaan òlegamin ja illeagamin eroavaisuuksista.
”Tarkoittaako se siis sitä, että Nitimado oli syönyt ihmisiä?” kysyin.
”Kyllä, luultavasti hautausmaalta ruumiita, sillä hänet oltiin usein nähty vaeltamassa siellä” Erasti sanoi, hänen katseensa oli kohdistunut maahan. Hän oli luultavasti viitanut hautausmaalla vaimonsa kadoneeseen ruumiiseen.
”Tiesin, että hän oli retku. Tiesin sen jo silloin, kun Calla ensimmäisen kerran esitteli hänet minulle. En halua olla loukkaava, mutta Callan miesystävät ovat usein olleet varakkaita, mutta hyvin retkumaisia. Miksei hän voisi ottaa kunnon miestä, vaikka tälläistä Erastin tyyistä?”
Dometo läpsäisi Erastia selkään, joka hymyili pienesti. Yllättäen Dometo loi minuun tuiman katseen.
”Sinä! Et kertonut mikä eläin olisi” Dometo osoitti minua sormellaan. Erasti hykerteli hiljaa.
”Minä olisin...olisin joku hauska eläin...olisin...hmmm...minä olisin mulkosilmä sammakko, söisin ötököitä ja mulkoilisin kaikkia suurilla silmilläni. Ei ainakaan jäisi mikään asia näkemättä” sanoin. Ilmeeni oli pysynyt totisena.
Olimme hetken hiljaa. Sitten kaikki purskahtivat kovaan nauruun.
”Mitä hauskaa siinä oli?” hihitin.
”Emme me vain tiedä!” Erasti ja Dometo nauroivat.
Olin niin onnellinen. Ilman syytä me nauroimme kuin viimeistä päivää. Minusta tuntui, etten ollut enää ollenkaan masentunut. Kai masennuksestakin on mahdollista päästä irti. Olin onnellisempi kuin koskaan aiemmin.
”Hyvää huomenta herrat ja tietenkin neiti Ewan”
”Jarvion!”
Ponkaisin kostealta puulta ylös. Loikkasin Jarvionin kaulaan, jotta saisin halata häntä heti aamusta. Hän halasin minua ja pyöräytti hieman. Se oli niin ihanaa. Päiväni oli alkanut täydellisesti.
”Huomenta Jarvion, kai nukuit hyvin?”
”Kyllä nukuin, kiitos kysymästä Erasti”
Jarvion nosti minut syliinsä makaaman, minulle tuli ihanan turvallinen olo. Katselin Jarvionia, hänelle oli kasvanut hieman partaa leuan alle.
”Ole varovainen Ewan ettet putoa! Kohta tuo retku tiputtaa sinut ja sinulle tulee suuri mustelma” Dometo kiljaisi hysteerisesti. Hän kuulosti japanilaiselta koulutytöltä.
”En minä häntä tiputa, ja jos hän tippuisikin, niin hoitaisin häntä, voisin levittää taas hänen päälleen voiteita”
Jarvion hymyili ja vinkkasi silmäänsä. Punastuin, olin kuin tomaatti.
”No huh, huh, Jarvion, kuljetathan voiteita mukanasi, sillä peräpukamani kutisee, voisit rasvata sitä, kun tykkäät rasvailla?”
”Valitettavasti en kuljeta mukanani voiteita”
”Hyvä, sillä en olisikaan antanut sinun koskea kankkuuni”
Tämän jälkeen kaikki me neljä nauroimme kovaan ääneen, koko metsä luultavasti kuuli sen.
”Isä... mitä te täällä meluatte?” Kirsykoff haukotteli. Hänen jyrsiänhampaat vilahtivat hieman. Hän venytteli selkäänsä. Pikkuinen häntä oli suorassa linjassa, siitä kuului vieno niksahdus. Kirsykoffin hiukset olivat aivan pystyssä.
”Anteeksi Kirsykoff, ei ollut tarkoitus herättää”
”Niinpä, mitä herrasväki täällä meluaa?”
Calla seisoi Kirskoffin rinnalla kädet puuskassa. Vaikka hän yritti kuulostaa vihaiselta, hän kuulosti murtuneelta ja surulliselta.
”Anteeksi Calla...” Erasti sanoi söpösti.
Hän katseli Callaa viattoman näköisesti kulmiensa alta. Jarvion katsoi minuun salamyhkäisesti ja myhäili hiljaa. Calla näytti kuin hän ei olisi nukkunut koko yönä.
”Jatkammeko matkaa vai aikooko herrasväki istua siinä koko päivän?” Calla sanoi tuimasti. Hän näytti kuin olisi ollut purskahtamassa itkuun.
”Ensin täytyy purkaa leiri”
”No ala sitten purkaa!”
Calla meni takaisin telttaansa kimpaantuneena, kuulin hänen niistävän nenäänsä.
”Hän ei ole niitä aamuihmisiä...” Dometo sanoi hauskalla äänensävyllä ”Alamme sitten purkaa leiriä, edessä on vielä pitkä matka ihanat hulleroni”
Erasti oli jämähtänyt tuijottamaan Callan telttaa. Puoli väsynyt Kirsykoff meni sanomaan hänelle jotain, Erasti näytti yllättyneeltä.
Auringon säteet syleilivät puiden oksia ja niiden päällä nukkuvia vesipisaroita. Ilmassa tuoksui raikas aamukaste, sekä puun kostunut runko. Linnutkin olivat heränneet, niiden kauniit soinnut kiirivät korviini.
”Voit laskea minut alas Jarvion!” hihkaisin.
”Niin todellakin voisit...” Dometo lisäsi tylsistyneellä äänensävyllä.
Hän repäisi teltan tukijalan irti, jolloin koko helahoiti kaatui hänen päällensä. Kuusen oksilta putosi kauhea määrä vettä, ne ropisivat teltan päälle kuin helmet marmorille.
”Perhana...” kuului teltan alta.
Minä ja Jarvion vain naurahdimme.
”En minä sinua laske, senkin pieni kujeilija”
Hieroimme neniä vastakkain. Hänen nenänsä oli kylmä. Annoin pusun hänen nenänsä päälle. Jarvionin hymy tuntui liian lämpimältä. Se teki päivästäni liian ihanan. Tuntui kuin en olisi ikinä kokenut mitään ihanempaa kuin Jarvionin hymyn kesä aamuna. Tunsin kuinka minua alkoi itkettää. En ollut koskaan hymyillyt niin paljoa tai tuntenut niin paljon rakkautta.
”Mikä sinun on?”
Jarvion laski minut maahan. Tarrauduin heti häneen kiinni. Minua värisytti. Sydämeni sykki vinhaa vauhtia aivan kuin se oli juossut jotain kiinni. Kuulin Dometon tappelevan teltan kanssa.
”Jarvion, entäs kun kaikki on ohi..? Mitä jos minun täytyy lähteä, takaisin, pois. Pois perheeni luolta...pois sinun luolta? Pelkään, että joudun palaamaan sinne, missä minulla ei ole ketään jota rakastaa”
”Shyy... ei saa miettiä tuollaisia... vain aika näyttää mitä tapahtuu. Minä pidän sinusta kiinni, en ikinä, ikinä päästä sinusta irti, vaikka mikä tulisi! Luulin aina, että olisin erakko vailla elämäntarkoitusta, nyt olen löytänyt sen, sinut”
Annoin Jarvionille vienon hymyn. Halasimme toisiamme. Minun oli niin hyvä olla, vaikka minua viilsi syvältä eron ajatteleminen.
”Mikä on?”
Näin Dometon, jonka pään päällä oleva teltta näytti enemmän viitalta kuin teltalta. Hän muistutti nunnaa, jolla oli parta. Kädessään hänellä nukkui teltan tukijalka. Hänen nenänsä pomppi kuin jäniksellä. Ihmeen söpöltä hän näytti sillä hetkellä.
”Pelkään vain tulevaa...ei muuta, pelkään että joudun jättämään teidät, teidät. Sinut, Jarvionin, Callan, Erastin, Kirsykoffin, isän, äidin, Mythoanin, kaikki!”
Puristin lujaa Jarvionin kättä. Katsoin Jarvioniin jonka silmistä loisti rakkauden ja hellyyden liekki.
”Noh noh, ei tuollaisia kannata vielä miettiä. Et sinä minnekkään lähde, kun kerta vasta pääsit tänne”
Säikähdin, kun Dometo halasi minua. Se oli jotenkin uuden tuntuista. Veljeni halasi minua lujaa. Hän tuoksui mäntysuovalta sekä koivun mahlalta. Ihanan raikkaan tuoksuinen. Jarvion katsoi meitä hyväksyvän näköisesti. Hän nyökkäsikin, jonka jälkeen hän meni omaan telttaansa viitta ihanasti hulmuten.
Dometo suuteli minua poskelle.
”Sisko rakas, tiedät että haluan vain sinun parasta, jokaisessa tilanteessa. Joten haluan, että teet oikeat ratkaisut kaikkien asioiden suhteen, toivon myös, että löydät sisua sydämestäsi, sillä tiedän, että sinulla on sitä paljon”
Dometo taputti vielä hellästi käsivarttani. Hänen pikimustat silmänsä olivat kuin kaksi hiilenpalaa.
”Menes nyt pikkusisko, ja varo, nämä teltat ovat petollisia”
Dometo heilutti minulle teltan tukijalkaa, mietteliäs ilme kasvoillaan. Naurahdin. Jalkani olivat märät kenkien puutteen ja maan kosteuden vuoksi. Pitkin askelin juoksin teltalleni. Henkäisi vielä syvään, jonka jälkeen aloin pakata.
