Tässä neljä ensimmäistä lukua tuoreimmasta tarinastani. Päätin kokeilla kirjoittaa ensimmäisessä persoonassa. Olen julkaissut tämän tarinan neljä ensimmäistä lukua myös yhdelle toiselle sivulle nimellä Jarno Teikari. Vaihtaisin täälläkin nimeni, mutta se ei taida olla mahdollista. Eli jos törmäätte tähän tarinaan jossain muualla eri nimellä, niin se olen minä.
Luku 1 (Steve)
Katselin syrjäsilmällä kuinka juopot, narkkarit ja diilerit tekivät touhujaan kerrostalolähiön pienillä kujilla. Juopot nukkuivat ja istuivat pahvilaatikkojen luona, kupit vieressään. Vaikka minulla olisi ollut rahaa en olisi sitä heille antanut. Rahat eivät menisi ruokaan tai mihinkään järkevään, vaan viinapulloon. Narkkarit metsästivät diilereitä fiksien toivossa. Heidän elämällään ei ollut enää muuta tarkoitusta. En tuntenut oloani kotoisaksi tai turvalliseksi täällä. Nämä kadut olivat enemmän siskoni heiniä. Minä olin vältellyt näitä kujia melkein koko elämäni ajan. Siitä lähtien, kun näin mitä nämä kadut ja jengiläiset tekivät siskolleni.
Kun Lauren täytti kahdeksantoista ja minä olin kaksitoista, Lauren alkoi ryyppäämään. Siitä pikakelaus pari vuotta eteenpäin ja Lauren alkoi käyttämään huumeita. Aluksi viatonta pilvenpolttelua, mutta kun se ei enää riittänyt kuvioihin tulivat kovat aineet. Hänestä oli tullut tämän syrjäisen lähiön uusin uhri. Nyt kahdeksan vuotta myöhemmin olin matkalla hänen luokse. Hän näytti joka vuosi entistä huonommalta. Huomasin muutoksen selvästi, sillä en nähnyt häntä kovin usein. Yleensä jos Lauren soitti minulle, hän oli vierotusoireissa. Minä olin kusipää ja annoin hänen kitua toivoen, että hän ei kuolisi niihin oireisiin.
Noin tunti sitten hän soitti minulle ja hän oli kuullostanut hätääntyneeltä. Hän oli pyytänyt minua tulemaan hänen asunnolleen. Normaalisti minä kieltäytyisin, mutta tällä kertaa hän kuullosti siltä, että hänellä oli oikeasti jokin hätä eikä vain vierotusoireita. Siksi kävelin nyt täällä, paikassa mitä olin vältellyt puolet elämästäni. Vaikka kerrostalot olivat ränsistyneitä, en voinut kuin ihailla graffitteja joita oli joka ikisen talon seinillä. Niitä oli pieniä ja isoja. Rumia ja hienoja. Paljon eri värejä. Vam teksti toistui useasti. Kaduilla oli täysin erilainen tunnelma kuin kotikulmillani missä kadut olivat putipuhtaita. Täällä ilmakin tuntui jännittyneeltä ja sai ihmisen varuilleen.
Ja täällä oli syytä ollakkin varuillaan. Täällä päin ei pidetty turisteista. Heidät joko ryöstettiin tai tapettiin ja ryöstettiin. Siksi minä kävelin huppupäässä ja yritin näyttää siltä, että nämä kadut olivat minulle tutut. Yritin näyttää siltä, että kaikki tämä alkoholi ja huume toiminta olisi normaalia. En halunnut saada puukosta. Olin vasta kaksikymmentä vuotta vanha ja en halunnut vielä kuolla.
Kävelin pikkukujien ohitse nopeasti, mutta en liian nopeasti. Se olisi näyttänyt liian epäilyttävältä. Pari kertaa joku huusi jotain jostain kujan hämäristä nurkista, mutta minä olin kuin en olisi kuullutkaan. Jatkoin vain matkaani kohti Laurenin kotia.
Noin viiden minuutin päästä saavuin kolmekerroksisen talon eteen ja huokaisin helpotuksesta kun astuin rappukäytävään. Huokaus vaihtui kiroamiseen ensimmäisellä askeleella, sillä astuin jonkin lasisen päälle. Se jokin murskaantui kenkäni alle ja kun katsoin maahan näin jalkani alla likaisen huumeruiskun. Onneksi minulla oli paksut pohjat kengissä. Mietin hetken, että mitähän tauteja tuostakin olisi saanut. Sitten katsoin seinällä olevaa nimi listaa ja asuntojen numeroita. Lähdin kiipeämään portaita ylös kolmanteen kerrokseen. Matkalla näin monta rikkinäistä ovea. Lukot näyttivät rikotuilta ja joissain ovissa oli nyrkin kokoisia reikiä. Yhdessä oli ihmisen mentävä aukko. Joistain asunnoista kuului hiljaista television ääntä ja jotkut asunnot olivat kuoleman hiljaisia.
Kun pääsin kolmanteen kerrokseen siskoni oven taakse minun oli pakko pysähtyä hetkeksi. Harkitsin jo kääntyväni ympäri, mutta päätin ryhdistäytyä. Siskollani oli joku hätä ja puhelun perusteella se ei ollut tavallista rahan tai aineiden puutosta. Nostin kättäni koputtaakseni, mutta en ehtinyt, kun ovi aukesi hitaasti naristen. Pidätin hengitystä. Oven toisella puolella seisoi noin viisikymppinen mies nahkatakissa. Katsoin hänen olan yli asuntoon ja se oli melkein pilkkopimeä, vaikka ulkona paistoi vielä aurinko. Asunnon perällä missä oli olohuone, oli hentoa valoa. Muuten asunto oli pimeä. ''Oletko sinä Steve?'' Kysyi vanha mies tupakan ja viskin polttamalla äänellä.
Minä nyökkäsin ja mies kääntyi ympäri. Hän lähti kävelemään syvemmälle asuntoon. ''Onko Lauren kotona?'' Kysyin ennen kuin astuin kynnyksen yli. Sitten näin miehen nahkatakin selässä kuvan. Siinä oli valkoinen ikuisuus merkki. Tietenkin siellä oli jotain jengiläisiä. Ensimmäinen ajatus oli, että juokse. Ja juokse lujaa. Mutta en saanut itseäni lähtemään. Mies ei kääntynyt katsomaan minua vaan nosti käden olkapään yläpuolelle ja koukisti sormea sen merkiksi, että minun pitäisi seurata häntä.
Vedin syvään henkeen ja astuin pimeään asuntoon. Kävelimme käytävää pitkin minkä oikealla puolella muistin olevan keittiön. Sen kohdalla nenäni täyttyi hajusta mistä tuli mieleen kuolleen eläimen raato. Päättelin, että keittiötä ei oltu siivottu ainakaan kuukauteen hajun perusteella. Se oli luultavasti yhtä siisti kuin kaatopaikka. Seurasin vanhaa miestä keittiön ohi olohuoneeseen. Näin huoneen oikeassa nurkassa lipaston päällä pienen pöytälampun mistä tuli asunnon ainoa valo. Huomasin, että jokainen asunnon ikkuna oli peitelty foliolla. Yhdessä kohdassa oli reikä foliossa ja siitä loisti yksinäinen auringon säde huoneen vasemman nurkan eteen. Kuulin samasta nurkasta itkua. ''Lauren?'' Kysyin ja olin menossa nurkkaa kohti. Näin pientä liikettä sohvan ja seinän välissä.
''Sinuna en menisi hänen lähelle nyt.'' Sanoi mies huoneen oikealla puolella. Mies istui pöytälampun vieressä olevassa nojatuolissa. Näin hänen toisessa kädessä viskilasin ja toisessa pistoolin. Hänen lisäksi sohvalla istui kaksi miestä. En nähnyt heidän käsissään aseita, mutta olin varma, että heillä oli sellaiset piilossa.
''Mitä te olette tehneet hänelle?'' Kysyin ääni väristen. En halunnut myöntää sitä, mutta olin kauhuissani. Miksi Laurenin asunnossa oli jengiläisiä? Mitä he oikein tahtoivat? ''Tule tänne Lauren.'' Sanoin huoneen vasempaan nurkkaan. Näin auringon valosuikaleen takana kuinka Lauren yritti tulla pois nurkasta, mutta hän huudahti jostain syystä tuskasta ja palasi nurkkaan. Ehdin nähdä hänen kasvot kun ne olivat tulleet auringon valoon ja hänellä oli silmä mustana ja verta suupielissä. ''Onko hänellä vierotusoireita?'' Kysyin ennen kuin kukaan ehti vastata edelliseen kysymykseeni.
''Niinkin voi kai sanoa.'' Vastasi mies nojatuolissa. ''Teet meille palveluksen ja hän saa sitä mitä hän tarvitsee.''
Katsoin taakseni ja vanhempi mies oli tukkinut käytävän minkä päädyssä oli ulko ovi. ''Minulla ei taida olla vaihtoehtoa.'' Sanoin hermostuneena. Pääni alkoi tuntumaan puutuneelta. Ajatukset eivät kulkeneet kunnolla ja sydämmeni alkoi hakkaamaan. Olinko joutumassa paniikkiin? ''Miksi minä?'' Sain kysyttyä.
''Sano sitä vaikka huonoksi tuuriksi.'' Mies nojatuolissa sanoi ilmeettömästi. Hänen katseensa oli kylmä ja välinpitämätön. Murhaajan katse. ''Törmäsimme siskoosi muutama päivä sitten ja loput on historiaa. Ja niinkuin maamme historiasta, tästäkään sinun ei tarvitse tietää kaikkea.''
''Mitä minun täytyy tehdä?'' Kysyin samalla kun vaihtelin painoa jalalta toiselle. Minun teki mieli lähtä juoksemaan karkuun, mutta en voinut. Miksi en lähtenyt karkuun silloin kun minulla oli ollut mahdollisuus siihen?
''Vie nämä yöklubiin nimeltä Gorge.'' Mies sanoi ja otti lipaston laatikosta pussin ja heitti sen huoneen keskellä olevalle pöydälle. Katsoin pussia ja näin sen sisällä ison kasan pillereitä. Arvelin, että ne olivat huumeita vaikka ne näyttivätkin enemmän pilailupuodin tekoveritableteilta.
''Miksi te ette itse vie noita sinne?'' Kysyin. Pussissa oli selvästi ainakin kolme kiloa huumeita ja minulla ei ollut edes reppua minne voisin ne piilottaa. Gorge oli kaupungin toisella puolella. En saisi mitenkään vietyä niitä sinne ilman, että joku ilmoittaisi poliiseille.
''Sano meitä vaikka laiskoiksi.'' Mies vastasi lyhyesti. ''Sinulla on kaksikymmentäneljä tuntia aikaa. Ja aika alkaa nyt.''
Otin huumepussin pöydältä. ''Minä teen sen.'' Sanoin hiljaa Laurenille, joka oli vieläkin huoneen nurkassa. ''Tämä on kohta ohi.'' Sitten käännyin ympäri ja huomasin, että vanha mies oli siirtynyt käytävän edestä sivuun. Kävelin käytävän läpi ulko ovelle pidättäen hengitystä keittiön kohdalla. Kun pääsin asunnosta ulos juoksin rappuset alas. Kun olin katutasolla pysähdyin nojaamaan seinään. En voinut kuin kirota hiljaa ja yrittää taistella paniikkia vastaan. Jos joku näillä kaduilla näkisi minut huumepussi kädessä, minut joko ryöstettäisiin tai tapettaisiin ja ryöstettäisiin. Harkitsin huumepussin heittämistä lähimpään roskakoriin. Mutta mitä kävisi Laurenille jos sen tekisin? Pystyisinkö elämään itseni kanssa jos hänet tapettaisiin sen takia, koska minua alkoi pelottamaan? Ei. En voisi tehdä sitä siskolleni. Vaikka emme olleetkaan läheisiä, hän oli silti siskoni.
Hetki sen jälkeen, kun olin saanut itseni rauhoitettua, päätin hakea repun kotoani. Se oli paljon lähempänä kuin Gorge. Ja Gorge oli yhdessä kolmesta kaupungin osasta mitä olin vältellyt. Olin kuullut juttuja siitä klubista. Siellä kuoli ihmisiä joka päivä yliannostuksiin. Ambulanssit eivät suostuneet edes ajamaan sinne. Se oli vähän samanlainen paikka kuin tämäkin kaupungin osa. Paikka missä diilerit hallitsivat asukkaita. Eli nistejä.
Lopulta uskalsin astua ulos rappukäytävästä ja siinä samassa, kun kenkäni osuivat asfalttiin jokin tömähti kylkeeni ja kaatusin. En nähnyt mihin törmäsin ja säikähdin kun tajusin huumepussin pudonneen käsistäni. Ensimmäisenä nappasin sen maasta käteen ja sitten nousin ylös ja piilotin pussin selkäni taakse. Olin ajatuksissani hypännyt suoraan nuoren punatukkaisen punkkarin eteen. ''Mikäs kiire sulla on?'' Punkkari kysyi huvittunut ilme kasvoillaan.
Katsoin punkkaria hetken ajan hiljaa. Hän oli suurinpiirtein minun ikäinen nuori mies, joka näytti olevan väärässä paikassa. Ainakin osittain. Nisti tai juoppo hän ei ollut, sillä hän näytti terveeltä. Ja jos hän olisi ollut diileri, hän olisi jo ryöstänyt minut alta aikayksikön. Hän risti kätensä rinnan eteen ja seisoi rennosti. ''Ei mikään.'' Vastasin yrittäen pitää ääneni vakaana, mutta huomasin itsekkin, että epäonnistuin siinä.
''Et taida olla näiltä kulmilta kotoisin.'' Punkkari totesi. Minä en vastannut mitään. Kävelin hänen ohi ja jatkoin matkaa kohti turvallisempia kulmia katsomatta taakseni. Pidin katseen nauliutuneena maahan ja toivoin, että en törmäisi enää kehenkään muuhun matkallani. Olin täysin varma, että jos joku kunnollinen kaupungin asukas näkisi minut hän ilmoittaisi poliiseille. Kävelin katuja pitkin nopeaa vauhtia kunnes huomasin, että kerrostalojen seinissä ei ollut enää graffitteja. Pian olisin kotona.
Kymmenen minuutin päästä astuin rappukäytävään missä ovet olivat ehjiä ja asunnoista ei kuulunut ääniä. Tässä talossa seinät olivat paksumpia kuin siinä ränsistyneessä talossa, missä siskoni asui. Ja täällä ei tarvinnut pelätä astuvansa huumeruiskujen päälle. Rentouduin huimasti, kun avasin oman asuntoni oven toisessa kerroksessa ja astuin kynnyksen yli yksiööni. Ovi paukahti takanani kiinni. Päätin käydä suihkussa ja syödä jotain. Siitä oli jo aikaa, kun olin syönyt aamupalan. Ruokaa ei tehnyt mieli, mutta se helpottaisi luultavasti tätä heikotusta. Heitin huumepussin sängylle ja riisuiduin. Hyppäsin kylmään suihkuun ja annoin veden pestä järkytystä pois.
Pian olin uusissa puhtaissa vaatteissa. Yksi syy vaatteiden vaihtoon oli se, että jos joku näki minut ja soitti poliisille, niin minua ei tunnistaisi niin helposti. Ja olin varma, että joku oli nähnyt. Olin kävellyt kaksikymmentä minuuttia julkisilla paikoilla huumeet näkyvillä. Ei mikään maailman fiksuin teko.
Menin keittiöön ja tein leipää. Kuivaa leipää. Tai sitten en saanut sitä kurkusta alas, koska olin vielä järkyttynyt. Olin kaivanut suihkun jälkeen repun kaapista ja se istui huumepussin vieressä sängyllä. Jouduin ottamaan jokaisen leipä palan kyytipojaksi kulauksen vettä. En saanut sitä kurkusta alas ilman. Leivän syömisessä kesti. Samalla kun söin luin bussiaikatauluja. Kymmenen minuutin päästä lähtisi bussi tämän talon nurkalta. Ehtisin siihen juuri sopivasti. Minulla oli bussikortti, missä oli toivon mukaan vielä rahaa.
Ja kuin tilauksesta oveeni koputettiin, kun olin saanut leivän syötyä. Minä jäykistyin kauhusta. Istuin keittiön pöydän äärellä liikahtamatta. Ehkä jos minä en liikkuisi ja olisin ihan hiljaa, se joku ovella oleva lähtisi pois. Olin paikoillani ja kuuntelin ääniä. En kuullut mitään ja aloin jo ajatella, että tekniikka toimi, mutta sitten oveeni koputettiin uudestaan. ''Täällä on poliisi!'' Kuului huuto oven toiselta puolelta. Silloin havahduin ja tajusin, kuinka pahassa pulassa olin. Minulla oli hallussa kolme kiloa huumeita. Mutta ehkä poliisit eivät olleet varmoja siitä. Ehkä pystyisin puhumaan heidät pois täältä. Nousin ylös. Menin ovelle, mutta en avannut sitä. Taas oveen koputettiin. ''Tiedämme, että olet siellä! Avaa ovi!''
Laitoin käteni oven kahvalla ja aukaisin sen rakosilleen. ''Mitä asiaa?'' Kysyin hermostuneena. Oven toisella puolella oli kaksi poliisia. Toinen näytti hyväkuntoiselta ja toisella näytti olevan kaljamaha.
''Saimme ilmoituksen epäilyttävästä nuoresta miehestä, joka kantoi huumepussia täällä päin.'' Sanoi etummainen poliisi.
''Ei minulla ole huumeita.'' Sanoin nopeasti. ''Olen vältellyt niitä koko elämäni.'' Lisäsin vaikka se ei luultavasti auttanut asiaa ollenkaan.
Silloin poliisi katsoi pitkänä miehenä olkani yli sängylle minkä päällä oli huumepussi. Silmäni pyöristyivät. Kuinka tyhmä ihminen voi olla? Miksi en laitanut huumeita vaikka reppuun? Tajusin, että poliisikin tajusi mikä se oli, joten yritin paiskata oven kiinni. Suunnittelin karkaamista ikkunasta paloportaille, mutta poliisi sai jalan oven väliin. Sitten hän työnsi sen auki siten, että kolautin silmäkulmani oven kulmaan. Lensin iskun voimasta selälleni. Poliisit tunkeutuivat asuntooni ja vatsakas poliisi meni huumeiden vierelle. ''Mitä huumeita nämä ovat?'' Hän kysyi ihmeissään työkaveriltaan, joka oli laittamassa minulle käsirautoja.
''En tiedä. Varmaan jotain uutta bilehuumetta.'' Vastasi poliisi joka alkoi nyt raahaamaan minua ulos asunnosta poliisiautolle.
Luku 2 (Gun)
Katselin pusikon läpi, kun nuorukaista talutettiin poliisiaseman sisään. Ajattelin vain, että ei tässä näin pitänyt käydä. Minun olisi pitänyt ryhtyä toimiin heti kun sain siihen tilaisuuden. Nyt koko kaupunki oli vaarassa. Jos huumeet päätyisivät poliiseille ja he tutkisivat ja saisivat tietää mitä ne olivat, syttyisi sota. Sitä me emme halunneet. Minun olisi pitänyt viedä huumeet siinä samassa, kun olin kävellyt nuorukaista päin. Sen sijaan olin antanut hänen jatkaa matkaa. Mikä typerä virhe!
Nuorukainen oli luultavasti nyt istumassa kuulustelu huoneessa käsiraudoissa. Hän oli vaikuttanut todella pelokkaalta meidän törmätessä. Häntä luultavasti kiristettiin. Se oli Vamin tapaista. He pistivät muut likaamaan kätensä heidän itsensä sijaan. Minun pitäisi tehdä asialle jotain, ennen kuin koko kaupunki sekoaisi. Ja se mitä minä päätin tehdä ei ollut kaunista katseltavaa. Ei tämä ensimmäinen kerta ollut kun jouduin tekemään jotain mistä en pitänyt. Mutta en ole ennen tehnyt sitä näin suuressa kaavassa. Nuorukainen saisi luultavasti elinikäiset traumat tulevasta, mutta minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin ruveta toimiin.
Päätin odottaa vielä hetken. Antaa poliisien jutella hetki nuorukaisen kanssa. En tiennyt miksi kutsuin häntä nuorukaiseksi. Hän oli luultavasti noin kaksi vuotta minua nuorempi. Mutta en keksinyt parempaakaan kutsumaniemä tähän hätään. En ehtinyt kysyä hänen nimeään silloin siellä kadulla. Joten hän oli nyt nuorukainen.
Poliisit luultavasti kertoisivat hänelle hieman Vamista. He johtivat koko kaupungin hämärätoimia. He saapuivat kaupunkiin noin puolivuotta sitten. Kukaan ei oikein tiennyt miten he päätyivät ravintoketjun huipulle niin nopeasti. Mutta suurin osa ihmisistä ei tiennyt keitä he olivat. He olivat aluksi kasvattaneet joukkojaan hitaasti mutta varmasti. Viime aikoina he olivat kiristäneet tahtiaan. Oli elintärkeää, että poliisit tai ketkään muutkaan eivät saaneet selville mitä huumeet olivat, mitä nuorukainen oli kantanut kaduilla mukanaan. Minun oli pakko myöntää, että vaikka nuorukainen ei ollut pahan näköinen, hän ei ollut kovin fiksu. Olisi nyt edes pyytänyt muovipussin mukaansa. Mutta ei. Hän päätti kantaa kolmea kiloa huumeita kaduilla näkyvästi.
Minun luultavasti pitäisi kutsua apuvoimia, mutta nyt ei ollut siihen aikaa. Pian huumeet menisivät poliisiautoon ja ne kuljetettaisiin jonnekkin missä tutkijat tutkivat huumeita, mistä ei tiedetty mitä ne olivat. Ja nuo huumeet olivat sellaisia mitä poliisit eivät olleet ennen nähneet. Minusta tuntui pahalta poliisien ja heidän perheittensä puolesta. Mutta muistutin itseäni siitä, että he olivat nähneet liikaa. He tiesivät jo liikaa ja tarkoitukseni oli suojella kokonaista kaupunkia täystuholta. Muutama kuolema oli parempi kuin kokonaisen kaupungin tuhoutuminen. Ja se tuho ei loppuisi pelkästään tähän kaupunkiin vaan uutíset leviäisivät ja pian koko maailma olisi kaaoksen vallassa.
Pidin tuon asian mielessäni, kun lähdin kävelemään pimeän ja märän parkkipaikan läpi poliisiaseman oville päin. Minulla oli molemmissa käsissä pistoolit joita pidin selkäni takana. Poliisi aseman oven kohdalla oli metallin paljastin, mikä piippasi. Ja se tarkoitti sitä, että minun pitäisi olla nopea. Ensimmäisenä ammuin ovia vastapäätä olevan tiskin toisella puolella olevan naisen, joka oli ottamassa puhelinta käteensä. Hän oli luultavasti soittamassa ja ilmoittamassa muille poliiseille, että joku tuli asemalle ase kädessään. Katsoin nopeasti aulaa ja näin sen oikealla puolella käytävän. Suoraan edessä oli tiski ja ulko ovien vieressä oli pari kasvia. Huoneen reunoilla oli sohvia missä odottavat ihmiset odottivat. Minun onnekseni asemalla ei ollut tällä hetkellä siviilejä, nuorukaista lukuun ottamatta. Vasemmalla puolella olevasta käytävästä alkoi kuulua juoksuaskelten ääniä. Juoksin ja hyppäsin edessäni olevan tiskin toiselle puolelle piiloon. Kuului märkä läsähdys, kun astuin verilammikon päälle.
Kuuntelin kun arvioni mukaan kolme poliisia juoksi aulaan. Olin kyykyssä ja muistutin itseäni miksi tein näin, kun näin naisen ruumiin vieressäni. Yritin olla ajattelematta naisen perhettä ja ystäviä. Nainen kuoli traagisesti. Sitten nousin ylös tiskin takaa ja ammuin yhtä poliisia päähän ja kahta muuta rintaan. Ensimmäinen poliisi kuoli ja kaksi muuta kaatusivat maahan. Heillä oli luotiliivit, joten he eivät kuolleet. Hyppäsin tiskin toiselle puolelle ja meinasin liukastua ensimmäisen poliisin vereen. Sain kuitenkin pidettyä tasapainoni ja kävelin kahden muun poliisin väliin. Sitten ammuin heitäkin päähän.
Olin jo varma, että loputkin aseman poliiseista oli kuullut laukauksien äänet. Nuorukainen oli luultavasti kuulustelu huoneessa, ja siellä oli luultavasti myös ainakin yksi poliisi, joka oli ollut kuulustelemassa häntä. Menin aulan vasemmassa laidassa olevaan käytävään. Hiivin hiljaa käytävää pitkin ja luin samalla ovien tekstejä. Kolmas ovi vasemmalla oli kuulusteluhuone. Pysähdyin sen viereen ja kuuntelin. Kuulin puhetta, mutta en saanut siitä selvää. Menin oven oikealle puolelle, jotta poliisit jotka sieltä ulos tulisivat eivät näkisi minua ja heristin kuuloani. ''Oletko valmis?'' Kysyi poliisi toiselta poliisilta, joka vastasi myöntävästi.
Sitten ovi aukesi ja huoneesta tuli kaksi poliisia käytävälle. Kun ovi heidän perässä alkoi sulkeuta ammuin molemmat. Toinen poliiseista oli urheilullinen ja toinen vatsakas. Ehdin juuri laittaa jalkani kuulusteluhuoneen oven väliin, ennen kuin se meni lukkoon. Sitten kaivoin vatsakkaan poliisin taskusta pienen avaimen ja menin huoneeseen. Minua oli vastassa pelokas nuorukainen, joka oli vitivalkoinen. ''Jos tahdot elää, seuraa minua.'' Sanoin hänelle ja, sen jälkeen aukaisin hänen käsiraudat. Vilkaisin itseäni kuulusteluhuoneen seinällä olevasta peilistä. Naamallani oli roiske verta. Sitten nappasin huumepussin pöydältä ja menin kuulusteluhuoneen ovelle. Kun käännyin ympäri nuorukainen istui vieläkin tuolissaan liikahtamatta.
''Ku- Kuka sinä olet?'' Nuorukainen kysyi silmät ja suu kauhusta pyöreinä.
''Voit kutsua minua Guniksi. Niin kaikki muutkin tekevät.'' Sanoin ja yritin näyttää mahdollisimman rennolta. Nuorukainen oli siitä huolimatta kauhuissaan. Hän näytti siltä, että hän voisi oksentaa hetkenä minä hyvänsä. ''Jos laukauksien äänistä järkytyit suosittelen pitämään silmät kiinni kävellessäsi aulan läpi.'' Sanoin. Yritin peittää sen, mutta olin hieman huvittunut. Siitä oli kauan, kun minä olin viimeksi ollut noin järkyttynyt mistään.
''Tapoitko sinä heidät?'' Nuorukainen kysyi noustessaan ylös. ''Ja miksi sinä tulit hakemaan minut?''
Voi kuinka suloista. ''En minä varsinaisesti sinua tullut hakemaan, mutta olen onnellinen jos voin auttaa.'' Sanoin ja heristin huumepussia kädessäni. Nuorukainen tajusi mitä tulin oikeasti sieltä hakemaan ja hän meni hieman punaiseksi. ''No niin. Ala jo tulla.'' Sanoin ja astuin veriselle käytävälle, ja taas kerran yritin olla miettimättä juuri tappamieni ihmisten läheisiä. Asemalla oli ollut yllättävän vähän poliiseja. Mikä oli hyvä asia. Vähemmän syyllisyyden tunnetta minulle. Asemalla oli ollut tiskin takana ollut virkailija ja viisi muuta poliisia. Arvelin, että loput poliisit olivat partioimassa kaduilla. Heille ei luultavasti ensimmäisenä tulisi mieleen, että joku hyökkäisi heidän asemalle.
Kun saavuin aulaan kuulin takanani oksentamisen ääntä. Pyöräytin silmiäni. Välillä minä unohdin kuinka herkkiä normaalit ihmiset olivat. Minä olin luopunut normaalista jo monta vuotta sitten. En kylläkään omasta tahdosta. Tapahtumien ketju vain pakotti minut muuttumaan. Käännyin ympäri ja menin nuorukaisen luokse. Tarrasin häntä hauiksen kohdasta kiinni ja talutin aulan poikki ovelle. Silloin poliisiaseman metallinpaljastin piippasi kuuluvasti. Hyvällä tuurilla nuorukainen havahtui siihen. ''Mi- Minne me menemme?'' Hän kysyi pyyhkien suupieliään.
''Pois täältä.'' Vastasin. Puoliksi raahasin järkyttynyttä nuorukaista kostean parkkipaikan läpi. Sitten työnsin hänet kahden pusikon välistä parkkipaikalta pyörätielle. Vieressä oli autotie. Moottoripyöräni oli kävelykadulla odottamassa. Se oli samaa punaista sävyä kuin hiuksenikin. Olin ottanut toisen kypäränkin mukaan, siltä varalta, että nuorukainen lähtisi mukaani. Hän lähtikin, vaikka ei täysin omasta tahdostaan. Minä raahasin hänet pois poliisiasemalta. ''Tuossa ole hyvä.'' Ojensin valkoisen kypärän nuorukaiselle, mikä oli hetki sitten roikkunut moottoripyöräni oikeassa sarvessa. Itselleni otin punaisen kypärän vasemmasta sarvesta ja laitoin sen päähäni.
''Minne me ollaan menossa?'' Nuorukainen kysyi laittaessaan kypärää päähän. Hän oli vieläkin järkyttyneen oloinen ja jäi seisomaan viereeni vaikka hänellä oli jo kypärä päässä.
''Mikä sinun nimi on?' Kysyin ja heitin pistoolit viereiseen puskaan. Ehkä nuorukainen rentoutuisi jos minulla ei olisi aseita näkyvillä. Tiesin mikä riski oli tässä tilanteessa heittää aseet menemään, mutta ehkä se helpottaisi nuorukaisen oloa.
''Steve.'' Hän vastasi.
''Okei. Steve. Minä vien sinut turvaan.'' Sanoin niin rauhoittavasti kuin pystyin, ja Steve nyökkäsi pienesti.
''Sinä et aio tappaa minua?'' Hän kysyi ennen kuin istuutui taakseni moottoripyörän selkään.
''Jos tahtoisin tappaa sinut, olisin jo tehnyt sen.'' Sanoin. ''Mutta minä varoitan. Sinun elämäsi tulee kokemaan suuren muutoksen. Tiedän, että et ole vielä valmis siihen, mutta sille ei voi nyt mitään. Koita kestää.'' Sitten käynnistin moottoripyörän ja kaasutin pois päin poliisiasemalta. Ajoin yli rajoituksien ja pujottelin autojen välistä. Steve tarrasi olkapäistäni kiinni, jotta hän ei putoaisi. Hymyilin itsekseni. Tästä oli tullut paljon mielenkintoisempi päivä kuin aamulla odotin.
Tiesin, että Vam suunnitteli uutta huumeiden kuljetusta, joten kävelin heidän kaduillaan. Ensimmäistä kertaa kävelin suoraan huumeiden kuljettajaa päin. Yleensä jouduin metsästämään heitä ympäri kyliä. Ja ensimmäistä kertaa jouduin hakemaan huumeet poliisiasemalta. Ja sain matkaani mukavan oloisen kaverin. Pelkurin, mutta hänellä oli vielä toivoa kasvattaa pallit.
En ajanut suoraan Deniin sillä minulla oli epämukava tunne siitä, että meitä seurattiin. Ja aavistukseni osuivat yleensä oikeaan. Kun olimme ajaneet noin kymmenen minuuttia sivupeiliini osui auton valot. Kun kaarroin hieman sivuun näin perässämme mustan jeepin, missä oli tummennetut ikkunat. Ja aavistukseni osui oikeaan. Tunsin kuinka Steve katsoi taakseen takanani ja sitten hän huusi jotain mitä en kuullut. Mutta veikkasin, sen liittyvän siihen, että mustan jeepin repsikan puoleinen ikkuna aukesi ja sieltä tuli ulos ase. Sitten kuului aseen pauketta mikä hukkui melkein kokonaan moottorien ääniin.
Siinä vaiheessa tiesin minne ajaa. Väistelin luoteja ajamalla tien laidasta laitaan. Kiihdytin vauhtia ja tunsin kuinka Steven kädet puristivat entistä lujempaa olkapäitäni. Kaartelin hitaammin kulkevien autojen väleistä pitkälle korkealle sillalle. Ajoin niin lujaa kuin uskalsin. Ja minä olin itsevarma ajotaidoistani, joten uskalsin ajaa aika hemmetin lujaa. Jeeppi pysyi kuitenkin kymmenen metrin etäisyydellä meistä. Kunnes ajoin sillan päätyttyä vasemmalle pienemmälle hiekkatielle millä ei ollut valoja. Pääsin ajamaan pienemmälle tielle hidastamatta vauhtiani kauheasti. Jeeppi sen sijaan joutui melkein pysähtymään jotta ei ajanut vastaantulevaa autoa päin. Siitä hyvästä me saimme hiukan etumatkaa.
Minua kadutti, että olin heittänyt aseet pusikkoon, mutta minulla oli toiseksi kätevin esine taskussa. Ajoin hiekkatietä pitkin minkä vasemmalla puolella virtasi joki. Tie oli suora ainakin kaksi kilometriä, kunnes se kaartui hieman oikealle. Silloin hidastin vauhtia ja pysähdyin mutkan taakse. Parkkeerasin moottoripyörän nurmikolle aivan metsän rajaan. Tiesin, että olisin voinut jättää moottoripyörän valot päälle, mutta nuorukainen uskoisi näkemänsä ehkä paremmin jos oli pimeä. Tai sitten ei. En tiennyt. Päätin kuitenkin sammuttaa valot.
''Miksi me pysähdyimme?'' Steve kysyi kauhusta kankeana, kun otin kypärän pois päästäni. Hän seurasi esimerkkiä.
''Kohta näet.'' Sanoin hänelle ja vilautin viekkaan hymyn. ''Jos pikku aivosi pystyvät käsittelemään sen minkä kohta näet.''
''Mitä tuo tarkoittaa?'' Nuorukainen kysyi hämmentyneenä.
''Kuten jo sanoin, kohta näet.''
Parin minuutin päästä näkyi valot mutkan takana ja ne lähenivät hitaasti meitä. Kuului auton moottorin ääntä. Otin repustani taskulampun valmiiksi esille. Ulkona oli säkkipimeää. Nuorukainen ei luultavasti nähnyt mitään. Paitsi pienen kaistaleen hiekkatietä, kun jeepin valot tulivat mutkan takaa. ''Miksi me tässä seisomme?'' Steve kysyi ääni väristen.
''Kärsivällisyyttä.'' Sanoin odottaen auton pysähtymistä. Kun auto ajoi mutkan takaa se pysähtyi kahden metrin päähän meistä.
''Oletko hullu?'' Steve kysyi. ''Heillä on aseet!''
''Rauhoitu. Minä tiedän mitä teen.'' Silloin jeepistä tuli ulos kolme miestä. Minua lähimmällä oli ase kädessä. Hän nousi repsikan puolelta. Kaksi muuta miestä olivat auton toisella puolella. Näytti siltä, että heillä ei ollut aseita. Heidän kaltaiset eivät yleensä tarvinneet niitä. Osoitin lähimmäistä miestä taskulampullani ja naksautin sen päälle. Miehen valaisi sinertävä valo ja mies alkoi kiemurtelemaan maassa. Jos tarkemmin katsoi, saattoi nähdä kuinka miehen naama alkoi kuplimaan ja savuamaan. Kuulin kuinka Steve äännähti takanani pelosta ja ihmetyksestä. Kaksi muuta miestä hyppäsivät ketterästi jeepin yli eteeni.
Mies jota äsken osoitin valolla ei enää huutanut. Käänsin valon kahteen jäljellä olevaan mieheen, mutta he olivat kaukana toisistaan ja pystyin valaisemaan vain toisen heistä. Annoin vasemman puoleisen miehen kitua maassa samalla, kun olin valmiina toisen miehen hyökkäykseen. Minulla oli onneksi hyvät refleksit ja sain hypättyä sivuun, kun oikealla puolella oleva mies yritti lyödä minua. Onnistuin kamppaamaan hänet ja hän lensi mahalleen Steven eteen. Steve hyppäsi kauemmas miehestä. Mies jota osoitin valolla ei enää huutanut, joten valaisin miehen, joka oli nuorukaisen edessä.
Vilkaisin Steveä ja hän oli entistäkin kalpeampi. Ajattelin, että hänestä tulisi läpikuultava jos hän vielä säikähtäisi jotain. ''Mitä täällä tapahtuu?'' Hän kysyi.
''Ole hyvä vaan.'' Sanoin huvittuneena. Viimeinen mies huusi vielä viimeisen tuskan huudon ja sitten hiljeni. ''Oletko valmis?'' Kysyin.
''Miten niin valmis?'' Steve kysyi.
Ojensin hänelle taskulampun. ''Mene katsomaan heidän suita.''
''Mi-Miksi?'' Steve kysyi ihmeissään. Hänen käsi tärisi, kun hän otti taskulampun itselleen.
''Katso nyt vain. Ymmärrät sitten.''
Nuorukainen meni edessään olevan palaneen ruumiin vierelle ja kyykistyi. Sitten hän nosti miehen ylähuulta ja huudahti. Hän astui pari askelta taaksepäin ja melkein kompastui jalkoihinsa. ''Mitä helvettiä?'' Hän huusi. ''O-Onko noi aidot?''
''Kyllä.'' Vastasin suoraan. ''Käy katsomassa onko jeepin takakontissa bensakanisteria'' Sanoin nuorukaiselle, joka oli taas ihmeissään. Nostin ensimmäisen kuolleen miehen ruumiin olalleni. ''Meidän täytyy polttaa nämä ruumiit.'' Sanoin kuin se olisi ollut itsestäänselvyys ja lähdin kantamaan ruumista joen rantaan.
''Selvä.'' Steve sanoi ja meni jeepin taakse. Minä kannoin kaksi jäljellä olevaa ruumista ensimmäisen päälle. Jos joku lenkkeilijä tulisi nyt paikalle hän luultavasti saisi paskahalvauksen. Olin ylpeä nuorukaisesta. Hän oli oksentanut vain kerran. Hän oli vielä kauhuissaan, mutta kyllä hänestä vielä rohkean saa.
Nuorukainen tuli paikalle punainen bensakanisteri kädessään. Otin sen omaan käteen ja aloin kaatamaan bensaa ruumiiden ylle. Bensan haju levisi meidän ympärille. Olin aina pitänyt siitä hajusta. Mutta en ihan niin paljon, että olisin alkanut imppaamaan bensahuuruja. Kun kanisteri oli puolillaan annoin sen takaisin Stevelle. Sitten otin taskustani tulitikkurasian ja sytytin yhden tikun. Katsoin sitä hetken. Sitten tiputin sen ruumiskasaan ja siinä oli meille pieni kokko. Haiseva, mutta silti.
Seisoimme palavien ruumiiden vieressä hiljaa. Minua kiinnosti tietää, mitä nuorukaisen päässä liikkui. Minä muistan kun itse sain kuulla yliluonnollisista olennoista, minulta meni kauan aikaa ennen kuin uskoin asian. En viitsinyt kysyä Steveltä mitä hän ajatteli. Päätin antaa hänen prosessoida kuulemiaan ja näkemiään asioita hetken.
Kun ruumiit olivat palaneet lähdin kävelemään takaisin moottoripyörälle päin. ''Sinä et kusettanut.'' Steve sanoi heikosti. ''Tässä maailmassa ei ole enää mitään järkeä.''
''Minä en valehtele.'' Sanoin hymyillen. Yleensä ihmisillä meni kauemmin uskoa näkemänsä. Nuorukainen uskoi sen melkein samantien. ''Tule nyt.'' Huikkasin taakseni, ja aloin kuulla laahustavia askelia, kun Steve lähti perääni. Kun meillä molemmilla oli kypärät päässä, lähdimme ajamaan takaisin ihmistenilmoille. Kohti Deniä.
Luku 3 (Steve)
Istuin Gunin takana moottoripyörän selässä järkyttyneenä. Kaikki vaistoni huusivat, että lähde karkuun ja nopeasti. Edessäni istuva nuori mies oli murhaaja. Hän oli vain vähän aikaa sitten tappanut asemallisen poliiseja. Minua kuvotti, kun jouduin pitämään hänestä kiinni, jotta en pudonnut kuolemaan. Gun ei ajanut enää niin kovaa kuin meidän lähdettyä poliisiasemalta. Hän oli sanonut, että maailmani muuttuisi. Hän oli ollut oikeassa. Minulla ei ollut aavistustakaan keiden kanssa jouduin tekemisiin, kun menin siskoni luokse. Sain töitä vampyyreiltä.
Gunin taskulampussa oli uv-valo. Ja vampyyrit eivät kestäneet uv-valoa. Olin katsellut kuinka heidän kasvot olivat alkaneet kuplimaan, sulamaan ja lopulta palaneet. Sellaista kuvaa ei saisi mielestään pois kovin nopeasti. Olivatko vampyyrit Gunin, minun vai huumeiden perässä? Veikkasin viimeistä vaihtoehtoa. Ja miksi Gun halusi huumeet itselleen? En kai vain joutunut jonkinlaisen huumesodan keskelle?
Minua oksetti vielä silloinkin, kun Gun ajoi meidät Den nimisen kuppilan parkkipaikalle. Kuppila oli keskikokoinen. Ehkä hieman ränsistyneen näköinen, mutta ei lähellekkään niin pahan näköinen kuin kerrostalo missä Lauren asui. Huomasin parkkipaikalla pari jenkki autoa ja yhden moottoripyörän. Oliko tämäkin jonkun jengin majapaikka? Toivoin, että ei ollut. Huokaisin, kun hyppäsin moottoripyörän selästä tasaiselle maalle. Otin kypärän pois päästä ja annoin sen Gunille. Hän jätti kypärän roikkumaan moottoripyörän sarvelle.
''Noniin nuorukainen. Kun menemme Deniin sisään, älä puhu kenellekkään. Ihmiset tuolla eivät pidä tuntemattomista.'' Gun sanoi minulle, ja se helpottikin oloani huimasti. Halusin vain lähteä kotiin, mutta jotenkin minusta tuntui, että se ei olisi kovin fiksua. Poliisit ja Vam luultavasti etsivät minua. Vaikka inhosinkin Gunia, hän oli paras turvani tällä hetkellä. Hänellä ei ollut vaikeuksia tappaa uhkaavia vihollisia. En pitänyt siitä, mutta päätin yrittää kestää asian.
Gun lähti kävelemään edeltä kuppilaan. Minä seurasin perässä hieman paniikissa vieläkin. Jos Gun oli kylmä, vaarallinen murhaaja, minkälaisia muut ihmiset Denissä olivat? Kun astuimme sisään menin istumaan lähimpään pöytään, ennen kuin edes vilkaisin koko kuppilan sisustusta. Gun ei tullut istumaan kanssani, mistä olin hyvilläni. Hän käveli pöytien välistä suoraan tiskille, ja jäi juttelemaan pitkän, voimakkaan ja vahvan näköisen naisen kanssa. Gun heitti huumepussin tiskille.
Katselin nyt ympärilleni ja näin kuppilan oikealla laidalla seinällä täytetyn poron pään. Siitä sai sellaisen kuvan, että täällä kävi metsästäjiä. En tiennyt oliko se hyvä vai huono juttu. Hyvä juttu se olisi sen kannalta, että ihmiset täällä osasivat käyttää aseita, jos vampyyrit hyökkäisivät tänne. Huono siinä mielessä, että he osasivat käyttää aseita. Minä olisin oiva maalitaulu heille jos suututtaisin heidät. Kun katsoin tiskille päin näin sen pitkän naisen mulkaisevan minua pahasti. Katse oli kohdistettu minuun vain hetken, mutta se oli voimakas katse. Se oli suora ''haista vittu ja painu vittuun'' katse. Gun otti huumepussin tiskiltä ja käveli tiskin vasemman laidan ohitse käytävälle, minkä päädyssä oli luultavasti takahuone.
Aloin ajattelemaan Laurenia. Oliko hän vielä hengissä? Vam tiesi, että epäonnistuin huumeiden viemisessä. Eivät he olisi muuten lähteneet meidän perään aikaisemmin. Aloin vaipua epätoivoon. Mitä minä voisin tehdä? En mitenkään voisi tappaa neljää tai viittä vampyyriä. Sitten minä kauhistuin. Muistin kuinka Lauren oli ollut sohvan ja seinän välissä nurkassa. Kun hän oli yrittänyt tulla pois sieltä hän oli huutanut tuskasta. Näin auringon valon osuessa hänen kasvoihin mustan silmän ja verta hänen suupielissä. Oliko Lauren muutettu vampyyriksi? Se selittäisi miksi hän huusi tuskasta osuessaan auringon valoon.
Ajatuksen juoksuni keskeytyi, kun Gun hyppäsi tuoliin vastapäätä minua. ''Kuis hurisee?'' Hän kysyi iloisena. Minä en vastannut mitään. Eikö häntä yhtään häirinnyt se, että hän oli joukkomurhaaja? ''Näytät hiukan huonovointiselta.'' Hän sanoi. ''Julia tuo sinulle kohta pientä purtavaa.''
''Okei.'' Sanoin. En halunnut keskustella Gunin kanssa. Mutta en uskaltanut sanoa sitä hänelle. Hän mitä luultavammmin naulaisi minut pöytään kiinni.
''Kenen avulla he sinua kiristivät?'' Hän kysyi, muka huolissaan. Ajattelin, että hänellä ei ollut huolen häivääkään mistään asiasta. Ei psykopaateilla ollut huolia. En tiennyt halusinko edes kertoa Gunille mitään. Sain hänestä sellaisen mielikuvan, että häntä ei oikeasti kiinnostanut pätkääkään.
''Miksi nuo huumeet ovat niin tärkeitä, että tapoit ne poliisit?'' Kysyin. Pelko alkoi jo hieman hellittää.
''Niissä on vampyyrin verta.'' Gun vastasi istuen rennosti tuolissaan.
''Niissä on mitä?'' Minun oli pakko kysyä. En uskonut kuulleeni oikein.
''Vampyyrien verta. Siksi ne eivät saa joutua poliisien kynsiin. Sinä melkein tuhosit maassa olevan rauhan, kun typeränä kannoit niitä näkyvillä.'' Gun sanoi, mutta ei kuullostanut vihaiselta. Hän vaikutti ennemminkin huvittuneelta hymyillessään.
''Minulla ei ollut reppua.'' Puolustin itseäni hieman kimeällä äänellä. Se tästä vielä puuttuisi, että Gun alkaisi pilailemaan kustannuksellani. Hetken mietittyäni päätin kuitenkin avautua hänelle. ''Heillä on siskoni.'' Sanoin ja tarkastelin Gunin reaktiota.
''Selvä.'' Hän sanoi yhä hymyillen.
''Luulen, että hänet on muutettu vampyyriksi.'' Lisäsin ja Gun varmisti asian nyökkäämällä. ''Onko siihen parannusta?'' Kysyin, vaikka arvasinkin jo vastauksen.
''Ei ole.'' Gun sanoi. ''Jos ihmisen elimistöön menee vampyyrin verta, kuolema ja muutos on varma. Ja siitä ei ole enää paluuta.'' Hän sanoi. ''Puhuivatko poliisit sinulle mitään Vamista?''
''Kyllä.'' Vastasin ja aloin muistelemaan lyhyttä keskustelua poliisiasemalla. ''Poliisit kertoivat, että Vam johtaa kaupungin hämäräbisneksiä. Ja että heistä ei tiedetä paljon mitään. Minä olen ensimmäinen jonka poliisit ovat saaneet kiinni itse teossa. He kuitenkin arvelivat, että en ole heidän ensimmäinen uhri.'' Sanoja valui suustani. ''He ovat myös erittäin vaarallisia. Poliisit lupasivat viedä minut turvaan ja he lupasivat myös pelastaa siskoni.'' Kerroin ja nyt sisälläni leimahti vihan liekit. ''Kiitos sinun he eivät voi auttaa minua! Tai siskoani!'' Huusin ja löin nyrkillä pöytään.
''Olen pahoillani, mutta siskoasi ei voi enää auttaa. Hänestä on tullut vampyyri ja sellaisena hänet täytyy myös tappaa.'' Gun keskeytti minut. En ollut taaskaan uskoa korviani. Sen ymmärsin, että hän tappoi ne vampyyrit jotka olivat perässämme, mutta siskoni ei ole tehnyt mitään väärää. Hän on vain tehnyt vääriä valintoja.
''Miksi hänet pitäisi tappaa?'' Kysyin. Aloin tuntemaan entistä voimakkaampaa vihaa Gunia kohtaan. Hän oli sairas murhaaja. Olin ollut oikeassa. Häntä ei kiinnostanut mitä siskolleni tapahtuisi. ''Hän ei ole tehnyt mitään pahaa.''
''Nyt on kyllä pakko korjata.'' Gun sanoi ja hänen hymynsä hyytyi. ''Hän on vampyyri. Jo se pelkästään on rikos. Hänen vaistonsa käskevät häntä nyt tappamaan ja imemään ihmisistä verta. Hän ei ole enää siskosi. Hän saattaa näyttää häneltä, mutta sisältä hänestä on tullut hirviö.''
''Mikäs sinä sitten olet?'' Kysyin. Vihani sen kuin vain kasvoi sisälläni ja aloin menettää malttini. Pelko alkoi siirtyä syrjään ja viha otti sen paikan. ''Sinä tapoit vain vähän aikaa sitten useamman ihmisen!'' Sillä sekunnilla säikähdin pahasti, kun nainen, jonka kanssa Gun oli jutellut paiskasi perunakorin nenäni eteen.
''Sinuna pitäisin hieman pienempää ääntä.'' Hän sanoi. ''Täällä on muitakin kuin vain sinä ja Gun.'' Nielaisin palan kurkustani ja annoin sydämmeni lyöntien rauhoittua hetken ajan. Olisin pyytänyt anteeksi pelkästä pelosta jos en olisi ollut niin vihainen.
''Ei se mitään Julia. Antaa hänen vähän purkaa tunteitaan.'' Gun sanoi. ''Kaikki täällä ovat kuulleet pahempaakin.'' Hän lisäsi naurahtaen.
Ihmettelin kuinka hän pystyi vitsailemaan. Minua ei naurattanut yhtään. Mulkaisin Julian perään, kun hän lähti kävelemään takaisin tiskin luokse. ''Tarvitsen raitista ilmaa.'' Sanoin ja nousin pöydän ääreltä koskematta perunakoriin. Näin lähtiessäni sivusilmällä kuinka Gun ojensi kätensä ja veti korin oman nenänsä alle. Sen pidemmälle hän ei nähnytkään. Kun olin ulko oven edessä kuppilaan saapui kolmen ihmisen joukko. Jokaisella miehistä oli noin pääni paksuinen hauis. Heidän lihakset näkyivät selvästi tiukkojen paitojen alla. Väistyin suosiolla sivuun, kun he kävelivät pöytien välissä.
Vedin syvään henkeä kun Denin ulko ovi naksahti takanani kiinni. Mietin mitä minä voisin tehdä. Oliko keinoa pelastaa siskoni? Minun olisi pitänyt viedä huumeet Gorgeen, mutta jäin kiinni poliiseille, ja nyt huumeet olivat Gunin varastossa. Minulle annettiin kaksikymmentäneljä tuntia aikaa. Siitä oli kulunut arvioni mukaan noin kolme tuntia. Mitä jos saisin vietyä huumeet vielä perille? Päästäisivätkö Vamin kätyrit Laurenin vapaaksi? Huone minne Gun huumeet vei oli kuppilan toisella puolella. Minun pitäisi luultavasti rikkoa ikkuna jos ajattelin päästä sisälle.
Päätin rauhoittua vielä hetken. Vihaisena ihminen teki helposti tyhmiä päätöksiä. Menin kuppilan kuistilla olevalle pitkälle tuolille istumaan ja yritin saada kaikesta tästä järkeä. Huumeet eivät oikeasti olleet huumeita. Ne oli täytetty vampyyrien verillä. Sen verran ymmärsin, mutta en ymmärtänyt miksi ne piti viedä Gorgeen. Meinasiko Vam muuttaa tavallasia juhlivia ihmisiä vampyyreiksi? Nyt kun asiaa ajattelin se oli ainoa asia mikä kävi järkeen. Ehkä Vam halusi kasvattaa joukkojaan. Mutta miksi? Olisinko yhtään Vamia tai Gunia parempi jos veisin vampyyrinveri pillerit Gorgeen? Sitten ajattelin taas Laurenia. En ajatellut sitä kahta kertaa vaan nousin tuolilta ylös. Tein päätökseni. Kävelin ulko ovelle ja valmistauduin henkisesti. Tämä voisi päättyä niin, että minun täytetty pää roikkuisi Denin seinällä. Raotin ulko ovea ja huusin. ''Vam hyökkää!!! Tulkaa apuun!''
En jäänyt odottelemaan ihmisiä jotka luultavasti ottivat aseet esille ja juoksivat pihalle valmiina teurastamaan lauman vampyyrejä. Minä juoksin kuppilan oikean nurkan taakse ja kyyristyin ikkunoiden kohdalla. Menin niin nopeasti kuin pystyin. Näin maassa nyrkin kokoisen kiven ja nappasin sen mukaani. Kun menin viimeisen nurkan taakse, näin kaksi ikkunaa seinällä. Toinen ikkuna oli pienempi ja paksumpi ja oletin sen toisella puolella olevan vessa. Toinen ikkuna oli normaalin kokoinen ja sen läpi näkisi jos huoneessa olisi valo. Heitin kiven ikkunaan ja toivoin ihmisten olevan ulkona kuppilan toisella puolella, jotta he eivät kuulisi lasin rikkoutumista.
Nostin maasta pienen puupalikan jolla hakkasin jäljelle jääneet lasin palat irti ikkunalaudoista. Sitten kiipesin huoneeseen. Huoneen toisella laidalla oli sänky. Nukkuiko Gun täällä? No ensi yönä hän saisi paleltua. Kävelin melkein sokkona huoneen toiselle laidalle ja haparoin käsilläni valokatkaisijaa. Kun sain valot päälle näin, että huone oli siisti. En ollut odottanut sitä. Kun tajusin Gunin asuneen siellä, oletin huoneen olevan kaaoksen vallassa. Rikkinäisen ikkunan vasemmalla puolella oli huoneen nurkassa noin metrin korkuinen kassakaappi. Tietenkin siihen tarvitsisi numerokoodin. Kirosin huonoa tuuriani. Se siitä huumeiden varastamisesta.
Silloin huoneen ovi aukesi yllättäen ja näin oviaukon kohdalla Gunin pistooli valmiudessa. Hänen takana Julia piti pesäpallomailaa valmiina lyömään. ''Sinulla on ehkä sittenkin toivoa.'' Gun sanoi ja laski aseen kohti lattiaa. Minä olin odottanut luotia päähän.
''Miksi annat hänen päästä kuin koira veräjästä?'' Julia kysyi selvästi vihaisena, mutta laski hänkin aseensa alas.
''Minä pidän hänestä.'' Gun sanoi.
''Niinpä tietysti.'' Julia tuhahti kääntyessään ympäri. Oletin Gunin laskevan leikkiä. Miksi psykopaatti murhaaja pitäisi kenestäkään kunnollisesta? Minä en ainakaan halunnut ystävystyä hänen kanssaan.
''Vam ei taida olla lähelläkään?'' Gun sanoi kysyvästi. ''Ihailen luovuuttasi. Sait meille muille melkein paskahalvauksen.''
''Minä tahdon vain pelastaa siskoni. Minua ei kiinnosta vaikka saisitte sydänkohtauksen.'' En edes tajunnut sitä heti, mutta olin taas täynnä vihaa. Ei ollut minun tapaistani menettää malttia. Yleensä olin huoneen rauhallisin tyyppi.
''Tule.'' Gun käski. ''Syö jotain. Olet todella äkäinen ja se on rasittavaa.''
En sanonut tuohon mitään ja sammutin Gunin huoneen valot mennessäni käytävään. Tunsin kuinka hänen huoneesta virtasi kylmää ilmaa sisälle kuppilaan. Menin istumaan samaan pöytään missä istuin aikaisemminkin. Tällä kertaa Gun toi eteeni perunakorin ja valkosipuli dippiä. Minun oli kyllä pakko myöntää, että aloin olla nälissäni ja perunat haisivat taivaalliselta. Aloin syömään niitä yksitellen.
''Hei Gun. Mistäs tuon poikasen olet löytänyt?'' Kysyi yksi kolmesta jättiläisestä, jotka olivat tulleet minua vastaan aikaisemmin. Jättiläiset olivat lähdössä pois Denistä. Luultavasti murhaamaan viattomia kaduntallaajia.
''Tuolta poliisiasemalta.'' Gun sanoi istuen taas rennosti tuolissaan minua vastapäätä. Hän oli juuri sanomassa jotain muuta, kun hänen huoneesta kuului kauhea räsähdys. Ihan kuin joku olisi ajanut autolla seinän läpi sisään. Sitten kuului kiljaisu ja jos oikein kuulin se oli Julia. Sillä samalla sekunnilla Gun ja jättiläiset juoksivat käytävään ja sieltä Gunin huoneeseen. Minä seurasin perässä. Ensimmäiseksi huomasin, että Gunin huoneen perällä oli reikä seinässä ikkunan kohdalla.
Gun ja jättiläiset kirosivat kovaan ääneen, ja kun pääsin huoneeseen näin kauempana autotiellä mustan jeepin ja jokin iso ja painava laahasi auton perässä. Tiesin, että se oli metallinen koska se kipinöi ja huomasin, että Gunin kassakaappi puuttui huoneen nurkasta. Gun ja jättiläiset juoksivat seinän reijästä pihalle. Minä jäin sisälle ja näin lapun siinä, missä oli aikaisemmin ollut kassakaappi. Kyykistyin ottamaan lapun ja luin sen. ''Jättäkää bisneksemme rauhaan tai ystävänne kuolee.'' Viesti oli lyhyt ja ytimekäs.
Menin seinän reijän luokse ja poistuin ulkoilmaan muiden seuraan. ''Ehtikö kukaan teistä nähdä rekisterikilpeä?'' Yksi jättiläisistä kysyi.
''Ei Vamin autoissa ole kilpiä!'' Gun huudahti ja potkaisi maata. Menin hänen luokseen ja ojensin lapun hänelle.
''Tälläinen oli sisällä.'' Sanoin ja tunsin myötätuntoa Gunia kohtaan. Mutta sitten aloin taas ajatella järjen kanssa. Gun oli murhaaja. Ei hän luultavasti edes välittänyt Juliasta. Luettuaan viestin Gun ryttäsi paperin ja heitti sen vihaisena menemään.
Luku 4 (Gun)
''Jättäkää bisneksemme rauhaan tai ystävänne kuolee.'' Luin tekstin nopeasti. Sitten puristin paperin palan nyrkkiin ja heitin sen lähimpään puskaan. En enää nähnyt mustaa jeeppiä tai metallista kipinöivää kassakaappiani, joka oli roikkunut jeepin perässä. Vedin kylmää ulkoilmaa syvään henkeen. Annoin sen täyttää keuhkoni. Kun olin täynnä ilmaa päästin ne ulos huutaen samaan aikaan. Kuulin kuinka joku takanani potkaisi kuppilan seinää. Luultavasti Harry. Hän oli heikkohermo.
Kävelin kiroten huoneeni seinässä olevasta reijästä takaisin sisään. Kolme isoa ystävääni tulivat perässäni, hekin kiroten. Steve jäi seisoskelemaan yksin pihalle. Harry, Jeremy ja Tim olivat meidän niin sanotun jengin lihakset. Emme me oikeasti mikään jengi oltu. Ennemminkin vain parhaita ystäviä jotka olivat kuin perhe. Ja nyt Vam kidnappasi yhden meidän siskoista. Tämä ei jäisi tähän. Minähän vielä pelastaisin Julian. Emme aina katsoneet asioita silmästä silmään, mutta pidimme aina toistemme puolia. Jos minun täytyi joskus puhua jostain, niin Julia oli aina korvana. Harvoin minun kylläkään täytyi jutella asioista, mutta ne harvat hetket olivat lähentäneet minua ja Juliaa todella paljon.
Mutta toisaalta en voinut syyttää ketään muuta kuin itseäni siitä, että Julia vietiin. Tämä oli ollut odotettavissa. Olimme jo muutaman kuukauden estäneet nuoria viemästä veri pillereitä eri yöklubeihin. Emme me jokaista pystyneet estämään, mutta yksikin oli parempi kuin ei yhtään. Emme olleet vielä varmoja miksi Vam ei itse vienyt pillereitä paikasta toiseen. Ehkä he tykkäsivät pilata nuorien elämiä. Ehkä he eivät halunneet riskeerata sitä, että he jäisivät kiinni ja paljastuisivat. Minusta tuntui, että he odottivat jotain. En vain tiennyt, että mitä.
Kävelin huoneeni seinällä roikkuvan taulun luokse. Taulussa oli maalattu kuva vihreästä kukkulasta ja keltalehtisestä puusta. Pidin luonnosta ja paikoista jotka olivat kaukana ihmisistä. Suurin osa ihmisistä oli kamalia. Välillä haaveilin asuvani jossain syrjäisellä maatilalla ja että minun ei tarvitsisi käsitellä näitä vampyyrien bisneksiä. Hetken katsottuani taulua, nostin sen pois seinältä ja sen takaa paljastui seinään upotettu kassakaappi. Vain minä ja Julia tiesimme numerokoodin, millä kaapin sai auki. Näppäilin numeron sähköiseen lukkoon ja se aukesi. Kuulin Steven askelten äänet takanani, kun avasin kaapin oven ja näin siellä kuusi kolmen kilon pussia vampyyrin veri pillereitä turvassa. ''Anna minulle yksi pussi.'' Steve vaati.
Käännyin ympäri ja näin surkean näköisen nuorukaisen edessäni. ''En anna.'' Sanoin ja suljin kassakaapin. ''Vaikka veisitkin huumeet perille siskosi on jo kuollut. Ja en voi antaa sinun viedä huumeita perille, koska muuten viattomista tulee tappajia.''
''Ja sinäkö muka välität mitä ihmisille tapahtuu?'' Nuorukainen kysyi. Hän oli vieläkin kiukkuinen. Ehkä hän ei ehtinyt syödä tarpeeksi.
''Sanotaanko nyt vaikka näin, että minä välitän tästä kaupungista ja maailman rauhasta.'' Sanoin puoliksi huvittuneena. ''Mielummin muutama sivullinen uhri, kuin maailman kattava sota.''
''Jos et suostu antamaan minulle pussia, mennään edes käymään siskoni luona.'' Nuorukainen pyysi. ''Sinä et tiedä missä Julia on. Laurenin kotona olevat Vamin jäsenet saattavat tietää.''
Minun oli kyllä pakko myöntää, että tuossa oli perää. Ehkä ei pitäisi arvioida ihmisiä heidän typeristä valinnoista vaan niistä hyvistä ja paremmista ideoista. ''Oletko varma, että haluat minut siskosi lähelle?'' Kysyin ja lähdin kävelemään kuppilan puolelle. ''Jos hän yrittää käydä jonkun kimppuun, minä en epäröi tappaa.''
Nuorukainen tuhahti takanani. ''Ei hän yritä käydä kenenkään kimppuun.''
''No se nähdään sitten.'' Totesin ja menin tiskin työntekijöiden puolelle. Steve meni istumaan pöydän ääreen minne hän oli jättänyt puoliksi syödyn perunakorin. Hän alkoi mussuttamaan loppuja perunoita kuin viimeistä päivää. Otin Black Mint pullon hyllyltä ja kaadoin neljään shottilasiin pienet paukut.
''Kuka tätä kuppilaa nyt pitää pystyssä?'' Jeremy kysyi. Hänellä oli vaalea siilitukka ja siniset silmät. Hän oli jokaisen äidin unelma vävy.
''Kukaan meistä ei osaa tarjoilla.'' Sanoi Tim. Hänen suustaan tuli aina totuus. Vaikka se olisi kuinka tyhmä tai kivulias. Hän näytti miespuoliselta sihteeriltä silmälasineen.
''Kai meidän täytyy vain sulkea Den siksi aikaa, kunnes saamme Julian takaisin.'' Harry sanoi. Hän oli yllättävän rauhallinen tilanteeseen nähden. Hän oli yleensä se joka oli ensimmäisenä heiluttelemassa nyrkkejään. Hän oli välillä hidas ja oletin, että hän ei ollut vielä prosessoinut tapahtumia.
''Joo meidän täytyy sulkea Den.'' Sanoin. ''Mutta juodaan nyt vaan nämä paukut. Me saamme Julian vielä takaisin. Ensimmäisenä mennään tuon nuorukaisen siskon luokse.''
''Onko hänet muutettu?'' Harry kysyi. ''Pitääkin päästä vähän päästelemään höyryjä ulos.''
''Me emme tapa häntä.'' Sanoin, ja syntyi pitkä hiljaisuus. Katsoin kavereitani ja he katsoivat minua kuin olisivat juuri kuulleet sairastavansa tappavaa sairautta. Sitten tajusin mitä menin sanomaan. Steven sisko oli vampyyri. Ja vampyyrit täytyi tappaa. Miksi nuorukaisen sisko olisi yhtään erilaisempi. En ehtinyt keksiä syytä, miksi ajattelin hänestä eritavalla.
''Et kai vain ole mennyt rakastumaan tuohon poikaseen?'' Tim kysyi huvittuneena. ''Ei ole sinun tapaistasi puolustella vampyyriä. Sinä tappaisit sellaisen vaikka se olisi sinun oma sisar.''
Päätin antaa äskeisen kommentin mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Minun oli vaikea myöntää sitä itselleni, mutta halusin tutustua ja ystävystyä nuorukaisen kanssa. Hänen siskon tappaminen voisi olla aikamoinen este. Steve muistutti etäisesti minua itseäni, ennen kuin asiat menivät vituilleen. Minäkin uskoin ennen, että jokaisessa ihmisessä ja olennossa oli jotain hyvää syvällä sisällä. Oli se sitten vampyyri, ihmissusi, velho tai noita. ''Älä hulluja puhu. Te kaikki tiedätte, että ainoa jota minä rakastan on minä itse.'' Sanoin hymyillen vinosti. Siihen ystäväni naurahtivat ja me kaikki joimme shottimme.
''Se on kyllä totta.'' Tim totesi ja taputti minua olkapäähän. ''Milloin me menemme sinne?''
''Odotetaan aamua.'' Sanoin. ''Silloin vampyyrit ovat heikoimmillaan.''
''Onko meidän pakko odottaa niin kauan?'' Harry kysyi. ''Tiedätte, että vihaan odottelua.''
''Kyllä.'' Vastasin. ''Valmistautukaa ja olkaa valmiita, kun aurinko nousee. Minä menen pitämään nuorukaiselle seuraa.'' Poistuin ystävieni luonta ja kävelin kohti Steveä. Tunsin ystävieni katseet takaraivossani. He olivat luultavasti minuakin enemmän ihmeissään siitä, että sanoin, että nuorukaisen siskoa ei tapeta. Minä pidin tunteeni yleensä syvällä piilossa, ja ainoa joka niistä oli ikinä kuullut oli Julia.
Kun saavuin nuorukaisen pöytään huomasin, että hän oli syönyt koko perunakorin tyhjäksi. Hän mulkaisi minua vihaisesti, mutta ei niin vihaisesti kuin noin kymmenen minuuttia sitten. ''Me menemme siskosi asunnolle heti kun aurinko nousee.'' Sanoin hänelle.
''Miksi ei heti?'' Steve kysyi äkäisesti, mutta näin hänen katseesta, että hän oli asiasta hyvillään.
''Aamulla meillä on aurinko puolellamme.'' Sanoin.
''Eikös sulla ole se uv-lamppu?'' Steve kysyi. ''Mihin sinä aurinkoa tarvitset?''
''Se temppu ei voi toimia joka kerta. En halua ottaa turhia riskejä.'' Vastasin. ''Olet varmasti uuvuksissa. Voit mennä nukkumaan sänkyyni.''
''Kieltämättä pienet unet voisivat tehdä terää.'' Nuorukainen sanoi ja haukotteli. Sitten hän lähti kävelemään kohti huonettani.
''Jos sinulla on kylmä siellä, voin tulla lämmittämään.'' Huikkasin hänen perään vitsaillen.
''Hyi helvetti.'' Nuorukainen sanoi halveksuvammin kuin olin odottanut, ja se kirpaisi. Olin odottanut hänen korkeintaan näyttävän keskisormea, tai sanovan jotain vitsikästä takaisin. Sen sijaan hän sanoi suoraan, että pelkkä ajatuskin oli ällöttävä. Olisihan se pitänyt arvata. Sen harvan kerran, kun halusin tutustua johonkuhun, hän oli homofoobikko. Yleensä en välittänyt vaikka joku tulisi ja yrittäisi tappaa minut sen takia, että pidin miehistä. Mutta yleensä en halunnut edes tutustua keneenkään. Menin takaisin ystävieni luokse hieman pettyneenä valmistautumaan seuraavaan aamuun.
Noin kello seitsemän aamulla änkeydyimme Harryn mustaan Impalaan. Ei ehkä mikään parhain auto jos piti pitää matalaa profiilia, mutta toinen vaihtoehto oli leveä turkoosi jenkkiauto. Harry oli kuskina ja Tim repsikan paikalla. Jeremy, minä ja Steve istuimme takapenkillä. Jeremy vei suurimman osan tilasta ja takapenkillä oli ahdasta. Steve kertoi Harrylle osoitteen ja me lähenimme taloa missä asui nuorukaisen sisko. Tiesin jo kysymättäkin, että Lauren oli eksynyt elämän oikeilta raiteilta. Tässä kaupungin osassa asui vain juoppoja, nistejä ja diilereitä.
''Oletko henkisesti valmis tähän?'' Kysyin nuorukaiselta. Oli varmasti rankkaa, kun oma sisko oli muutettu tappajaksi.
''Olen.'' Hän vastasi lyhyesti. Enää hän ei kiukutellut niin paljon. Katsoin hänen siniharmaita silmiä. Ne olivat puoliksi pelokkaan näköiset ja puoliksi päättäväiset.
''Oletko valmistautunut siihen, että hän saattaa yrittää tappaa sinut?'' Tim kysyi etupenkiltä. ''Ja todennäköisyys siihen on yli viisikymmentä prosenttia.''
Steve tuhahti. ''Ei hän minua halua tappaa. Olen hänen veli.''
''Sinun kohdallasi hän ehkä pystyy taistella vaistojaan vastaan, mutta ei meidän muiden kohdalla.'' Jeremy sanoi kuskin paikalta.
''Ja jos hän meidän kimppuun käy, meillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin lopettaa hänen kärsimyksensä.'' Tim totesi Steven tunteita säästelemättä.
''Hän ei ole uhka!'' Steve sanoi korottaen hieman ääntään. ''Hän ei ole paha ihminen. Hän on vain tehnyt vääriä valintoja.''
Loppu matka kului hiljaisuudessa. Näin Vam tekstin maalattuna kerrostalojen seiniin useaan kertaan. Steve oli kertonut, että hänen siskon asunnossa oli ollut neljä jengiläistä. Meitä oli viisi. Tosin yksi meistä oli vielä pelokas ja ei osannut tapella, joten voisi yhtä hyvin sanoa, että meitäkin oli neljä. Harry ajoi auton talon seinän viereen. Hän parkkeerasi aina miten sattui. Hän ei paljon säännöistä välittänyt. Toisaalta me olimmekin sellaisessa paikassa, missä suurin osa ihmisistä ei edes tiennyt mitä sääntö tai laki tarkoitti.
Poistuimme kaikki autosta. Katsoin kolmanteen kerrokseen missä Steve oli kertonut hänen siskon asuneen. Suoraan meidän yläpuolella näkyi folioituja ikkunoita. Arvelin Laurenin asunnon olevan siinä kohdassa. Steve meni rappukäytävään ensimmäisenä. ''Varokaa huumeruiskuja!'' Hän sanoi meille muille ihan kuin olisimme ensimmäistä kertaa tälläisessä paikassa.
Tim naurahti. ''Me kyllä tiedämme. Emme ole tyhmiä.'' Hän sanoi takaisin ja astui hänkin rappukäytävään. Minä pidin ovea auki, kunnes kaikki olivat sisällä rappukäytävässä. Astuessani käytävään muiden perässä vilkaisin rappukäytävän nimilistaa. Yllätys yllätys suurin osa nimien kirjaimista oli sekoitettu ja niillä oltiin kirjailtu hävyttömyyksiä tauluun.
''Steve odota!'' Sanoin kun saavuimme ensimmäiseen kerrokseen. ''Antaa näitten lihaskimppujen mennä ensin.'' Ennemminkin käskin kuin pyysin. En halunnut, että nuorukainen astuisi suoraan surman suuhun. Jos Vamin jäsenet olivat vieläkin asunnolla Steve kuolisi samantien. Ja vaikka he eivät olisi enää siellä, nuorukaisen sisko saattaisi popsia hänet välipalaksi alta aika yksikön. Ihan sama kuinka vakuuttunut hän oli siitä, että Lauren oli kunnollinen ja harmiton, minä en itse ollut yhtä toiveikas.
''Okei.'' Steve sanoi ja painautui seinää vasten, jotta Harry, Tim ja Jeremy mahtuivat kapealla käytävällä hänen ohi. Harry taputti nuorukaista päälakeen mennessään hänen ohi. Steve näytti hiukan vaivaantuneelta ja vaikutti taistelevan rohkeuden ja pelon välillä. Kävelin hänen viereen.
''Onko kaikki kunnossa?'' Kysyin.
''Älä vaan yritä väittää, että sinua muka oikeasti kiinnostaisi.'' Steve vastasi äkäisesti. En voinut kuin naurahtaa. Hän se sitten oli pitkävihainen. Mitä minun pitäisi tehdä, jotta saisin hänet puolelleni? Matkustaa ajassa taaksepäin ja olla tappamatta poliiseja? Muistutin itseäni siitä, että tämä oli vielä uutta hänelle. Ehkä hän joku päivä ymmärtäisi, miksi tapoin ne poliisit.
Kun tulimme kolmanteen kerrokseen Harry meni Laurenin asunnon ovelle. Se oli auki. Haistoin tänne asti pilaantuneen lihan hajun. ''Huhuu!'' Harry huhuili oven raosta. Hetkeen ei kuulunut mitään, ja Steve oli kärsimätön. Hän änkesi Harryn ohi asuntoon. Yritin ottaa häntä kädestä kiinni ja estää häntä tekemästä elämänsä tyhmintä, mutta kieltämättä rohkeaa temppua. Kuka tiesi, ehkä Vampyyrit olivat vaanimassa jonkun huoneen nurkassa.
''Lauren?'' Nuorukainen huusi kävellessään hitaasti käytävää pitkin syvemmälle asuntoon.
''Steve?'' Kuului heikko ääni asunnon perältä.
''Lauren! Oletko yksin?'' Nuorukainen kysyi.
''Kyllä.'' Lauren vastasi, ja Steve hölkkäsi syvemmälle asuntoon.
''Ei ei ei! Älä tule tänne!'' Lauren huusi, mutta Steve ei kuunnellut. Aavistin pahaa ja juoksin hänen perään. Puolessa välissä käytävää pilaantuneen lihan haju voimistui ja minun teki mieli kuolla, jotta ei tarvitsisi enää ikinä haistaa mitään yhtä kamalaa. Kun saavuin olohuoneeseen näin huoneen vasemman nurkan edessä auringon säteen. Valon takana oli pientä liikettä. Katsoin yhtä ikkunoista ja näin, että yhdessä kohdassa oli reikä foliossa, mistä se auringon säde tuli nurkan eteen.
''Mikä hätänä?'' Steve kysyi samalla, kun menin ikkunan luokse ja suljin foliossa olevan reijän. Nurkasta kuului pelokkaan nuoren naisen itkua, ja kun katsoin sinne näin Laurenin kyyryssä. Hänen suupielissään oli verta. Hän oli ravinnut itseään. Ehkä hän ei kävisi meidän kimppuun.
''Teidän täytyy lähteä!'' Uusi vampyyri huusi paniikissa. Harry, Jeremy ja Tim saapuivat myös olohuoneeseen. Harry oli menossa suoraan Laurenin luokse puristaen kätensä nyrkkiin, mutta minä laitoin käden hänen eteen ja hän pysähtyi.
''Miksi?'' Steve kysyi. Silloin Lauren nousi nurkasta ylös ja näin, että hänen paidan alla oli jotain.
''Teidän täytyy lähteä!'' Lauren huusi ja alkoi itkemään. Steve astui lähemmäs Laurenia ja sitten alkoi kuulua piippaamista. Kaikki katselivat ympärilleen etsien piippauksen alkuperää.
''Mistä tuo kuuluu?'' Jeremy kysyi katsellessaan asunnon kattoa. Ehkä hän luuli sitä palovaroittimeksi.
''Lähtekää! Nyt!'' Lauren kiljui hysteerisesti, ja silloin tajusin mitä hänen paidan alla oli.
''Kaikki ulos! Nyt!'' Huusin ja vaistomaisesti tarrasin Stevestä kiinni. Työnsin hänet ikkunan viereen ja hyppäsin ikkunasta pihalle vetäen hänet mukanani. Samaan aikaan, kun tunsin putoavani kuulin ja näin kuinka Laurenin asunto räjähti. Ikkunasta mistä me juuri hyppäsimme, lensi lasinsiruja ja lieskoja. Pudotus tuntui kestävän ikuisuuden ja sain käännettyä itseni siten, että minä putosin edeltä ja Steve putosi päälleni. Sitten kuulin rysäyksen. Tunsin kipua selässäni ja päässäni pimeni.
