KUVAUS:
Varas värvätään vakoojaksi ja lähetetään meriä hallitsevan saarivaltion ulkomaalaisilta evättyyn sydämeen selvittämään merkittävän kauppatavaran salaisuutta.
Kviin yrttiviini
LUKU I - Matka ja sen tarkoitus
Varastamani kameli korahteli viimeisiään ja sen selässä oli vaikea pysyä. Tämä ei kuitenkaan enää haitannut sillä maallinen päämääräni, josta jatkaisin matkaani meritse, näkyi jo: Vesein kaupunki, epäonninen ja monesti sorrettu, mutta alati ylpeä. Olin joutunut kiertämään Viherlahden Suurta kauppatietä pitkin, koska määränpääni satamissa ei niseläisiä laivoja enää siedetty.
Martakan väreissä marssivien sotilaiden rivit talloivat Vesein pölyisiä katuja ja kaupunkilaiset piilottelivat taloissaan, mutta satamassa orastava sodan uhka ei näkynyt. Satama-alue oli oma pieni kaupunkinsa, jota kviiläisten palkkaamat Vesein ulkopuolelta tulleet sotilaat vartioivat.
Sopivan laivan löytäminen ei kestänyt pitkään. Tapasin aikaisemmilta kauppamatkoilta tutun laivanpäämiehen hänen kämyisessä toimistossaan sataman reunalla. Pyytäessäni kyytiä Kviille hän älykkäänä miehenä ymmärsi matkani todellisen tarkoituksen.
"Voisin kutsua sinua ystäväkseni, Tiir", hän sanoi sylkien minusta käyttämänsä nimen ja imi syvään vesipiipustaan. Höyrypilvet pulppusivat puheen mukana hänen suustaan. "Vaikka oletkin niseläinen kunniaton koira vailla yhtään rehellistä sanaa. Tiedän mitä aiot Iinkivellä yksin ja ilman kauppatavaraa. Tulet jäämään kiinni kuten edellisetkin ja sitten sinut teloitetaan jossain pimeässä tyrmässä. Sen jälkeen ei kestä pitkää ennen kuin kviiläiset saavat selville kenen kyydissä matkasit ja pian en ole henkeni kaupalla enää tervetullut näille läntisille vesille."
Hän imi syvään taas piipustaan ja jatkoi: "Mutta olen kyllästynyt kviiläisten päsmäröintiin. Tämän reissun jälkeen ryhdyn vanhuspäivieni viettoon tai ainakin siirryn Rilinkannaksen yli itäisille vesille. Olkoon aiheuttamasi hetkellinen kiusa kostoni Kviille."
Pian olimme vesillä kohti etelää, jossa Kviin viininpunaiset saaret suojasivat matalaa ja kapeaa Rauniomerta loputtomalta Etelän valtamereltä.
Olin lähtenyt Nisettun armeliaan sotaherran vankasta ja hyvin perustellusta kehotuksesta kohti Iinkiveä ottamaan selvää kviiläisten yrttiviinin alkuperästä. Nämä viinit olivat Kviin kaupalla tehdyn vallan perimmäinen tae. Lumoavien makujensa lisäksi yrttiviinit pieninä annoksina virkistivät mieltä sen tylsistyttämisen sijaan ja suurina määrinä korjasivat ja ylläpitivät kehoa parantaen sairauksia ja jopa pidentäen elämää. Juoman kysyntä päihitti terveen järjen: rikkaat sekä mahtavat tanssivat kviiläisten kauppiaiden pillin mukaan kunhan vain yrttiviini virtasi heidänkin pikareihinsa. Lounaasta tulleiden valloittajalaisten tiede ja luonnollinen säilyvyys olivat pitäneet yrttiviinin heille tarpeettomana, mutta nyt kahden vuosisadan tuhoisten sotien ja paikallisiin yhtymisen jälkeen lounaslaisvaltiaatkin olivat sortuneet kviiläisjuoman orjiksi, sotaherramme mukaan lukien.
Minulle oli kerrottu, että alustavian vakoiluyritysten perusteella juomaa tehtiin ainoastaan laajalla puutarha-alueella, joka kierti Iinsaaren terävää mutta matalaa yksinäistä vuorta Piikkivaaraa. Tämä aarniometsämäinen puutarha oli vankoin vartioitu ja osa Kviin hallitsijan Ikivärien ruhtinaan rönsyilevää palatsikokonaisuutta. Olisi ollut hulluutta antaa liikaa painoarvoa huhupuheille tässä puutarhassa tapahtuvista villeistä juhlista ja niissä tehtävistä julmuuksista, kerrotaanhan samanlaisia perättömyyksiä kaikista vähänkin suljetuimmista paikoista. Silti kviiläisten salamyhkäisyys ja erityislaatuinen harmahtava olemus ymmärrettävästi herättivät epäluuloisuutta, varsinkin kun itse ruhtinas ei näyttäytynyt ulkolaisille sallituissa tilaisuuksissa.
Istuin laivan kannella pieneen tykkiin nojaten. Jadenvihreä meri oli vielä ennen myrskykautta tyyni hohtaen peilin lailla porottavassa Auringossa. Alitimme juuri Auringonrataa ja veseiläinen miehistö oli kerääntynyt ylistämään pääjumalaansa rukouksin ja uhraamalla tälle pyydystämänsä lokin. Itselleni polttavasta katseesta tuskin olisi apua tehtävässäni. Saattaisin kuitenkin pian löytää itseni Tuomitsijan edestä, joten lausuin oman lyhyen rukoukseni taivaaseen lopettaen pyhittävät ajatukset ennen niiden muuttumista säälittäviksi armonpyynnöiksi.
Tuuli kääntyi ja meidän ei tarvinnut enää luovia matalikoita kiertäen, vaan matkasimme avoimin purjein suoraan kohti etelää ja Kviin saaria. Määränpään lähestyminen näkyi havaittujen laivojen kasvussa. Kiertäen kaukaa ohitimme nopeita Ostuurarin yksikantisia aluksia, joiden käytännöllisyys kaupankäyntiin oli syystäkin kyseenalaista. Tervehdimme merta vaivalloisesti kyntäviä ylilastattuja laivoja, jotka olivat tulleet kaukaa mantereen takaa pohjoisesta. Lopulta kviiläisalusten paljous alkoi: pienistä toisistaan turvaa hakevista aluksista koostuvia kauppasaattueita, ylväitä monikantisia kauppalaivoja ja hitaasti tuulen armoilla lipuvia linnamaisia sotalaivoja, joiden tarkoitus oli osoittaa kviiläisten ylivertaisuutta sekä pelon avulla pitää ryövärit kaukana Kviin omimilta kauppareiteiltä.
LUKU II - Ilta kaupungilla
Etenimme suotuisien tuulien avulla seuraavat kolme viikkoa kohdaten vain lieviä sadekuuroja, joten juomavetemmekin oli raikasta. Lopulta Kviin pääsaaret näkyivät taivaanrannassa. Oikealla oli saarista suuriin Kviimaa, joka oli ollut vieraille pääsemätön Suoruusuvaltiaan yritettyä vallankaappausta valloittajalaisten tukemana vuosisata aikaisemmin. Vuoden ympäri punaisena leiskuvat metsät ympäröivät sen lukuisia vaatimattomia palatseja ja linnakaupunkeja, joiden vahvat muurit suojasivat asukkaitaan niin ulkomaalaisilta kuin muilta kviiläisiltäkin. Kviiläiset eivät kuitenkaan enää sotineet keskenään, sillä merikaupan kautta maahan virranneet rikkaudet pitivät vapaaherrat tyytyväisinä ja uskollisina Ikivärien ruhtinaalle.
Vasemmalla kapean laivoja täynnä olevan salmen toisella puolella oli Iinsaari, jonka kaupungin Iinkiven laaja satama-alue oli noina päivinä ainoa paikka, johon ulkomaalaiset olivat Kviissä tervetulleita. Sinne virtasi Kviin kauppavaltakunnan lonkeroiden läntisten merien jokaisesta kolkasta uuttama rikkaus. Ulkomaalaisten suuret laivat saapuivat sinne ruuma täynnä viljaa ja rikkauksia, kuten martkalaista silkkiä, Vjaasenin purppurameripihkaa ja Kseradin epäsovinnollista jalometallitaidetta, lähtien mukanaan yrttiviiniruukkujen lisäksi vain muutama tynnyrillinen mausteita, tuoksupihkaa ja kuivattuja rohtoteenlehtiä.
Tarkkailijan julistettua maata olevan näkyvissä miehistö hurrasi kuin merihädästä pelastuneena, vaikka matkamme oli ollut kaukana rankasta. Päämiehemme keräsi epämääräisen miehistönsä puhuttelua varten.
"Kuulkaas pojat", hän sanoi merituulien kuluttamille korstoilleen. "Pysymme maissa seuraavan viikon, ja asiakkaani on palkannut omat miehensä lastin purkua varten. Saatte siis rauhassa nauttia paikallisten vieraanvaraisuudesta niin pitkälle kuin kolikkonne riittävät." Miehistö örähti hyväksyvästi. "Muistakaa pitää nesteytys ja muut nautinnot hallituissa rajoissa, sillä tarvitsen teitä paluumatkallakin. Jos vain pystyvät, nämä kaksinaamaiset kviiläiset lastaavat teidät jonkun lähes uppoamassa olevan rötiskön ruumaan. Huomaatte olevanne matkalla Auringon hylkäämään etelään, kun kankkusen lisäksi heräätte pakkaseen."
Jykevän aallonmurtajan suojaama satama oli täynnä lähteviä ja saapuvia laivoja tungokseksi asti, joten päämies päätti laskea ankkurin ja odottaa. Katselin kaupunkia ja hengittäessäni syvään suolainen meri-ilma sekoittuu rannikolta leijuvaan tiheään ruusumaiseen tuoksuun. Laskevan Auringon kajo maalasi taivaan leiskuvana jatkeena saaria peittäville punaisille metsille. Oransseilla tiilillä katotetut korkeat rakennukset nousivat mäkeä pitkin satamasta kruununaan lukemattomien pilarien palatsi, jonka jykevät marmoriseinät kiilsivät loppuvan päivän lieskoissa punertavan kullan lailla.
Aurinko viipyili enää vain hieman taivaanrannassa kun vihdoin pääsimme satamaan. Laiturityöläisten kanssa paljon huutaen päämies ohjasi laivan taitavasti kiinnitettäväksi kivilaituriin. Maksoin kyytini päämiehelle varovaisesti viilaamillani kuparitäytteisillä hopeakolikoilla ja sanoin tälle kädenpuristuksen jälkeen hyvästit. Kiipesin alas laivasta ja lähdin kohti vilkkaaseen yöelämään valmistautuvaa kaupunkia. Vilkaisin taakseni, mutta helpotukseni näin vain lukuisten laivojen mastojen karun metsän.
Rannassa ruusujen tuoksu oli painostava sekoittuen lähes tukahduttavasti satamakorttelin löyhkään, kuin ylitsepursuava hajuste mädäntymään alkaneella keholla. Olin käynyt Iinkivessä muutaman kerran, mutta harvoin illat olivat noin kiireisiä. Satamatorista säteilevät kapeat kadut sylkivät ja imivät väkeä kaksisuuntaisten koskien lailla. Tavanomaisesti omissa oloissaan aikaa viettävät kviiläiset, jotka kokemani mukaan mielellään jättivät iltojen rellestämiset ulkolaisille, olivat tulvineet kaduille. Ilmassa raikui alakuloinen laulu ja valittavien huilujen soitto. Oli juhlan, jonka luonteesta en tiennyt, aika. Ulkomaiset asukkaat ja vieraat olivat pakkautuneet syrjään katosten alle ja kulmien juottoloihin villin tanssin ja kulkueiden edeltä. Itsekin päätin kiivetä jyrkät portaat kapean rakennuksen toiseen kerrokseen, jossa muistin hyvää viiniä tarjoilleen majatalon sijainneen vielä vuotta aikaisemmin. Minun oli sama odottaa pimeää, sillä satama-alueelta salaa poistuminen itse kaupunkiin ei onnistuisi ulkolaisilta päivänvalon vielä viipyillessä taivaanrannassa.
Majatalon pieni sali oli tupaten täynnä vieraita ja vailla yhtään kviiläistä harmaata kasvoa. Jopa kiireisesti juomaa vierailleen kaatava isäntä oli tuttu käyrä ja laiha vanhus, jonka olin kuullut ajautuneen näille vesille kaukaa pohjoisen vuorten takaisilta aarnioaroilta. Penkit olivat melkein kaikki jo käytössä, joten istuin nurkkapöytään. Sen ympärillä istui hiljainen väsynyt seurue, joka sopusuhtaisten hipiöidensä ja kirkkaiden vihreiden silmiensä perusteella oli Martakan suunnalta. Miehet olivat vielä panssareissaan ja heidän vaatteensa olivat rähjäisyydestään huolimatta selvästi kalliita. Pöydän alla oli vähän jalkatilaa matkalaisten suurien kantamusten keskellä.
"Tervehdys ja suotuisaa iltaa, ystävät", sanoin Martakan kielellä, ja siirsin viinipikarin nukahtaneelta vierustoveriltani eteeni. Pöydän päässä istuva mies, jonka purppurainen pitkätakki näytti tarpeeksi repaleiselta tippuakseen hänen yltään, katsoi minua pitkään. Hän oli ainoa ryhmästä, jonka naamakarvoitusta oli ajeltu ja siistitty viimeisen kuukauden aikana. Muiden vielä hereillä olevien katseet olivat laiskan odottavasti häntä kohti.
"Suotuisaa iltaa. Uteliaisuuttani kysyn, kuka olet?" mies sanoi, teeskennellen väsynyttä välinpitämättömyyttä. Hän puhui kieltään hitaasti tavattoman vanhakantaisella murteella, vaikka itse ei järin vanha ollut.
"Kiriam. Olen viherlahtelainen merimies", sanoin. Pitkä toivoton kirkaisu alhaalta kadulta nousi hetkellisesti ulkoa kuuluvan musiikin ylle. Vastapäinen mies jatkoi tuijottamistani.
"Nimeni on Iratekiir ja nämä jalot herrat ovat hanketovereitani. Kuten jo huomasit, tulemme Martakasta", hän sanoi ja kaatoi suuresta ruukusta viiniä mukiinsa. Tokkurainen, vanha ja villipartainen mies Iratekiirin vieressä avasi silmänsä hetkeksi ja nyökkäsi istuimensa pohjalta minulle, mutta muut eivät olleet minua huomaavinaankaan. Juotuaan viininsä Iratekiir jatkoi: "Ota vain viiniä, mutta kerro ensin oikea nimesi."
"Valehtelisin vain uudestaan kunnes uskoisit", sanoin ja Iratekiir hymähti.
"Epäilen", hän sanoi ja hiljeni taas. Ympärillämme kaupungissa jykevien rumpujen hidas töminä liittyi musiikin ja laulun sekameteliin.
"Mitä nämä kviiläiset näin rajusti juhlivat?" kysyin. Maistoin viiniäni, joka oli laimentamisesta huolimatta rotevaa ja kehittynyttä happamuuden rajoille. Sen täytyi olla parasta mitä sataman juottoloista sai. Koska tiesin kuinka saita kiskuri majatalon isäntä oli, olin varma että nämä martakalaiset olivat saaneet maksaa viinistään hävyttömän paljon. Vastustin kiusausta kaataa sitä heti lisää. Rikkaiden juhlissa jalostettu viinimakuni olisi saattanut paljastua.
"En tiedä sitä tarkkaan, mutta minulle kerrottiin että kyseessä on yksitoista päivää kestävä juhla, jota vietetään aina yhdentoista vuoden välein. He laulavat ruhtinaastaan ja hänen monipäisestä perheestä. Jos arvaten täytyisi, sanoisin että kyseessä on hallitsijan merkkipäivä." Torkkuva vierustoverini oli alkanut kuorsata ja nyt nojasi minuun, joten irrotin hänen löysällä vyöllään roikkuvan kukkaron ja siirsin sen taskuuni.
Jatkoimme osin mielenkiintoista yksipuolista keskustelua, joka viipyili turhankin paljon eri kielien ominaisuuksissa. Mies puhui pääasiassa hänen epäuskottavista matkoistaan idän maissa, joista tuskin olin kuullutkaan. Hän kertoi tavanneensa julman Köptekin heimon hallitsijan linnassaan, taikurierakoita maailman rajan vuorilla sekä kirottuja henkiä aavekaupungissa keskellä eteläistä mannerta. Vaikka hän olikin luonnollinen tarinankertoja, hänen hölynpölynsä lopulta kyllästytti minua. Onnekseni riittoisa viini kelpasi hyvin meille molemmille. Lopulta juoma teki tehtävänsä ja Iratekiirin puhe alkoi sammaltaa. Hänen äänensä hiljeni muuttuen haudan vakavaksi kun hän kertoi Kehäjärvikaupungista ja sen kansasta johon oli törmännyt vasta äskettäin.
"Sellainen perintö ei ole tervettä", hän sanoi melkein muristen. Hänen lasinvihreät silmänsä levisivät ja vilkuilivat ympäri salia. "Samalla salakavalaa ja ilmiselvää. Kviiläisissäkin sitä on: hyppysellinen jumalten takaista taivasta. Tiedät varmaan mitä tarkoitan?"
Kun en pystynyt tätä myöntämään, martakalainen rupesi juroksi. Hän intti mieluummin tekemisistäni sen sijaan että olisi antanut minulle juomarauhan. Tässä vaiheessa viini oli vieraanvaraisuuden lailla lopussa ja ulkona oli pimeää, joten kiitin seurasta ja häivyin majatalosta.
Juhlien hälinä oli yön edetessä voimistunut rajusti. Soihtukulkueet virtasivat tulisten jokien lailla ympäri katuja ja toreja. Maata viistäviin kaapuihin ja silmien yli ylettyviin ja lukemattomilla roikkuvilla langoilla koristeltuihin punaisiin myssyihin sonnustautuneet papit johtivat kulkueita. Heidän suunsa olivat visusti kiinni toisin kuin ulvovilla seuraajillaan ja tanssin sijaan he näyttivät liukuvan ilman jalkojen liikettä.
Mantereen hallitsijoiden täytyi kadehtia kviiläisten ruhtinaan kansassaan herättämää villiä uskollisuutta.
Ohimenevä joukkio suuntasi syvemmälle kaupunkiin näin mahdollisesti takaisin vartioitujen porttien läpi minne ulkomaalaisilla ei ollut asiaa. Soihtujen ja kynttilälyhtyjen heikossa valossa tanssijoiden kasvonpiirteet vääristyivät tunnistamattomiksi, joten työnnyn letkan joukkoon. Hytkyvien kehojen ja raajojen virta repi minut mukaansa. Kompastuin tanssiviin jalkoihin ja horjahdin, mutta ympärilläni olevat laulavat kviiläiset pitivät minut tolpillani joten säästyin tallotuksi tulemiselta. Pyörivien ihmisten kasvot välähtelivät edessäni. Liikuimme lähes juoksunopeutta, enkä ymmärtänyt liikkeen mahdotonta rytmiä. Jouduinkin taistelemaan pystyssä pysyäkseni samalla kun ympärilläni kviiläiset kiertelivät toistensa ympärillä sulavasti tanssien. Sirot kädet tarttuivat olkavarteeni ja voimakkaasti riuhtaisten pyöräyttivät minut ympäri. Menetin suunnantajuni ja oli täysin joukkion vietävänä.
Tähdetön taivas ja korkeat rakennukset ympärillämme muodostivat pimeän kuilun, jonka sisään tunsin tippuvani. Jalkani alkoivat pettää väsymyksestä ja tuskin sain henkeä, kun tunnistin ylhäällä riippuvan metallihirviön kasvot sen kiillosta liekkien valossa. Ne koristivat yhtä satama-alueen sivuporteista. Sitä jonka olin tiennyt aina pysyvän suljettuna. Viime vieraillullani se oli ollut muurattuna umpeen, mutta nyt tanssimme irvistävän vaskiolennon alta lainkaan hidastamatta. Rumpujen ja liikkeiden tahti tuntui vain kiihtyvän, mutta olin itse sietokykyni rajoilla. Hivuttauduin joukkion reunalle varoen kaatumasta tuhansien jalkojen tallattavaksi. Reunalla vastassani oli täysi pimeys ja riuhtaisten itseni irti syöksyin siihen.
LUKU III - Paikallisiin tutustuminen
Himmeä valo ympärilläni avasi tajuntani ja päänsärky vavahdutti minut muistamaan tilanteeni. Makasin matalassa mudassa viemärikourun pohjalla. Olin edellisenä yönä tippunut alas sillalta avoviemärin pohjalle ja onnekseni en ollut tukehtunut tajuttomana ihmissaastaiseen liejuun. Taivas oli vasta saamassa hämärää aamun väriä ja ympäröivä kaupunki oli ainakin vielä kuolleen hiljainen. Katsoin ympärilläni olevia rakennuksia, jotka nousivat korkeiden ja jykevien perustusten päällä saaren pehmeästä maasta, enkä tunnistanut niitä. Ruhtinaan palatsikin näkyi tavallista sivummalta. Edellisyön painajainen oli siis todella kuljettanut minut sisään itse kaupunkiin.
Nousin ylös liejusta, joka vaatteitani ja päätäni peittäen toimisi hyvin valeasusta. Repäisin valkoisen paitani toisen hihan irti, halkaisin sen saumoista ja käärin sen naamani ympärille kuin siteeksi vakavaa suomutautia sairastavalla. Hyvin istuvat ja lähes uudet saappaani olivat ehkä kerjäläiselle sopimattomat, mutta en raaskinut heittää niitä vielä pois.
Lähdin hiipimään avoviemärin pohjaa ylös mäkeä. Suunnitelmani palatsiin tunkeutumisestani oli kehno, mutta toivoin jatkuvien juhlien avaaman mahdollisuuksia muurin toiselle puolelle livahtamiseen. Jos ei muuta, niin voisin aina kiivetä talojen katoille ja muurin yli aamuhämärässä. Kviiläinen arkkitehtuuri oli jykevän linnoitusmaista, mutta täynnä käden- ja jalansijoiksi kelpaavia koristekuvioita. Nisettun sotaherran vuoritorniin kiivenneellä ei pitäisi olla vaikeuksia muutaman miehen mitan korkuisissa seinissä.
Illan huumaavan ruusuinen ja kaiken läpäisevä tuoksu oli hävinnyt peittämästä tavanomaista ihmisasutuksen löyhkää, joka pelkässään oli tuttuudensa takia helpommin siedettävissä.
Astuin viemärin pohjalta pienelle tasanteelle, joka oli korkeiden perustusten välissä piilossa. Nurkassa makasi unissaan tuhiseva irtolainen paksun rähjäisen viitan alla ja hänen jalkopäissään kyti surkea hiillos. Otin kuolleesta nuotiosta tuhkaa ja levitin sitä kasvoilleni, hiuksiini ja käsiini antaakseni niille ohimenevän tarkastelun kestävän kviiläisen harmaan värin. Otin saappaani jalasta ja astuin makaavan kodittoman vierelle. Herätin hänet kevyesti ravistamalla.
"Aaah! Kuka olet?" hän sanoi Kviin kielellä ja nousi istumaan. Äänestään hän oli selvästi nainen, vaikka sitä olisi ollut vaikea arvata hänen ryppyisistä ja lian peittämistä kasvoistaan. Näytin hänelle saappaitani ja nyin hänen suurta viittaansa. En halunnut puhua paljastaakseni kammottavan aksentin joka minulla varmasti olisi.
"Mykkäkö olet? Ja haluat tämän viitan kenkiäsi vastaan?" hän sanoi ja minä nyökkäsin. "Miten mukavaa että yrittänyt vain varastaa sitä. Annas kun katson kenkiäsi."
Kviin kielen osaamiseni oli hataraa, mutta naisen lempeä ja hidas puhe oli onneksi asiayhteydestä ymmärrettävissä. Ojensin hänelle saappaat ja hän alkoi tarkastelemaan niitä. Hänen silmiinsä syttyi tietävä kiilto ja vanha eukko kokeili saumojen pitävyyttä ja nahkan koostumusta.
"Nämä eivät mitään halpoja kenkiä. Mistä varastit ne? Kehheh... Ei sen väliä. Jos en saa niitä myytyä, voin paistaa nahkan ja syödä ne", akka sanoi ja käkätti. "Ota vain tämä viitta. Minulla on muita piilossa."
Otin viitan ja heitin sen päälleen. Kääntyessäni eukko avasi vielä suunsa.
"Älä jää kiinni, poika. Sotilaat vihaavat vakoojia", hän sanoi ja hihitti. Hymyilin ja heitin martakalaiselta ottamani kukkaron naiselle. Sisällä oli vain muutama ulkomainen kolikko, joita tuskin voisin puhumatta käyttää jäämättä heti kiinni. Nainen nappasi ketterästi kolikkopussin, hypisteli sitä ja irvisti minulle hampaattoman mairean hymyn. Jatkoin matkaani syvemmälle hämärään kaupunkiin.
Ylempänä avoviemäriä löysin varjoisan painauman, jonka lähellä toisiaan olevat rosoiset seinät olivat juuri omiaan kiipeämistä varten. Olisin viimeistään silloin joutunut luopumaan saappaistani, sillä kiipeäminen ne jalassa ei olisi onnistunut. Työntäen itseäni vastakkaisista seinistä nousin ketterästi katutasolle, jonka jälkeen hivuttauduin kulman ympäri kaiverruksin koristellulle seinälle. Sen kiipeäminen oli helppoa, vaikka jouduinkin varovaisesti kokeilemaan otteensijojen kestävyyden.
LUKU IV - Iinkiven nähtävyydet
Tulin viistolle ohuilla tiilillä peitetylle katolle. Auringon säteet alkoivat vihdoinkin pilkistää suuren vuoren takaa.
Lähdin hiipimään kohti ruhtinaan palatsin muureja. Toisin kuin lämpimämmissä ja kuivemmissa maissa, kattoja ei oltu tarkoitettu yleiseen käyttöön, joten uskoin selviäväni ilman huomiota. Kipusin ylös ja alas lähelle toisiaan rakennettujen talojen kattoja ja kiertelin löytääkseni hyviä ylityspaikkoja kapeille kujille kaukana alapuolellani. Kaupungin elämä heräsi sarastavaan aamuun hitaasti ja vaimeasti kuin liikaa viinistä nauttinut juoppo. Huomasin kevyesti panssaroituneiden sotilaiden taluttavan selvästi ulkolaisten merimiesten sidottua joukkoa. Arvatenkin nämä onnettomat olivat ajautuneet sisään kaupunkiin edellisillan melskeessä. Heitä ei kuitenkaan viety takaisin kohti satamaa vaan syvemmälle kaupunkiin. Päätin seurata heitä, mikä osoittautui hankalaksi katujen levetessä. Varoin aiheuttamasta liikaa ääntä, joten jouduin hidastamaan ja välttämään pitkiä hyppyjä. Lopulta joukkio katosi näkyvistäni lähellä palatsia.
Saavuin lähelle palatsin muuria, missä huomasin leveän kadun muurin ja ulkopuolisten rakennusten välissä. Joutuisin siis laskeutumaan kokonaan alas kiivetäkseni sisälle palatsilinnoitukseen. Koska minulla oli aikaa, etenin hitaasti kattoja pitkin lähelle ulkomuuria. Ajatuksenani oli poistua kaupungista ja löytää sisäänpääsyn palatsialueelle muualta. Sain kuitenkin todeta kaupungista poistumisen olevan yhtä lailla hankalaa; kaupungin ulkomuuri oli valtava, hyvin vartioitu ja sen ainoa portti oli visusti kiinni.
Palasin takaisin tarkastellen sopivaa kohtaa seuraavan yön ylitystä varten. Palatsialueen muuri oli pääasiassa päällystetty sileällä marmorilla, mutta yhdessä syrjäisessä mutkassa maasta työntyvän kallion kohdalla oli vielä ikivanhaa tiheään koristeltua muuria. Vanha muuri oli joskus ollut kirkkain värin maalattu ja sen murenevat koristukset näyttivät kiivettäviltä. Lisäksi tämä muurinpätkä sijaitsi syrjässä toreista ja muista ruuhkaisista paikoista.
Kyseessä täytyi olla ansa varkaille ja tunkeutujille, niin ihanteelliselta se tarkoituksiini näytti. Jäinkin kattorakenteissa olevaan suojaisaan koloon viittaani kääriytyneenä tarkkailemaan muurin vartiointia.
Päivän alkaessa taantua en ollut nähnyt mitään ansaan viittaavaa. Vartijoita oli kävellyt laiskasti muuria pitkin epämääräiseen tahtiin. Heidän tuliaseidensa luntutkin olivat lähes aina sytyttämättä eikä heillä näyttänyt olevan muutakaan tulta mukanaan.
Takaani katolta kuului rapinaa. Se saattoi olla laskeutunut iso lintu, mutta uskoin kuulevani sellaisen siiven iskut. Sitten kuului tömähdys ja kattotiilien kalinaa. Sävähdin valveille kevyestä turtumuksesta ja kurkistin ylös kolostani. Nuori hintelä mies sotapuvussa oli tulossa ketterästi minua kohti kauempana takanaan joukko vaivalloisesti eteneviä sotilaita. Oliko joku nähnyt minut kolossani vai oliko ihanteellinen tarkkailupaikkani itse asiassa se ansa? En jäänyt sitä enempää mietiskelemään, vaan käännyin ympäri hätääntyneesti etsien pakoreittiä, joka ei johtaisi minua heti kadulle. Alhaalla oli tarpeeksi liikettä huomaamaan katolta tippuneen kerjäläisen.
Laskeuduin seinän viertä kulkevalle kapealle tasanteelle, juoksin sitä pitkin seinän reunalle ja hyppäsin kadun yli kurottaen kohti vastapuoleista kattoa. Sain otteen, joka ei tuntunut riittävän, joten laskeuduin alas leveälle seinästä ulos töröttävälle ikkunalaudalle. Vilkaisin taakseni huomaten katolla juuri näkemäni nuoren sotilaan. Hänkin huomasi minut ja huusi tovereilleen. Tiputtauduin alas ja rysähdin ohuen puukatoksen läpi keskelle avointa piippuhuonetta ja sen istuintyynykasoja. Unikkomehun vakiokäyttäjiltä näyttävät asiakkaat tuijottivat kivusta irvistävää itseäni kuin ruumiillistunutta ihmettä, mutta teräväkatseinen omistaja oli heti kimpussani luudan kanssa. Potkaisin miestä mahaan saadakseni hänet kimpustani ja nousin ylös. Piippuhuone oli aidattu vain kevyillä puukehikoilla ja harsomaisella kankaalla, joten rynnäten tein uuden oven, josta poistuin.
Ihmisjoukkoa oli kerääntynyt seuraamaan alkanutta melskettä. Ehkä kuvottava valeasuni tepsi, sillä sivullisista kukaan ei yrittänyt taltuttaa minua. Valitsin suunnan ja lähdin juoksemaan. Viittani otti tuuleen ja pelmahtaen lähti irti heikoista kiinnityksistään. Jälkikäteen tarkasteltuna paniikinomainen karkumatkani olisi voinut olla paremmin mietitty. Kaupunki oli pikaista katoilta tapahtunutta tarkastelua lukuun ottamatta minulle tuntematon. Vaikka pääsisin satama-alueen portille, pakomatkani päättyisi viimeistään siellä. Ympärilläni olevat kviiläiset tuntuivat kaikki vihollisilta, joten en harkinnut piiloutumista vaan juoksin päämäärättömästi kuin koirien ajattama peura aidatussa jahtimetsässä.
Juoksuaskelien ääni seurasi perässäni. En ymmärtänyt niitä muutamaa käskevää huutoa, joita takaa-ajajani päästivät. Ketkä pysyivät tahdissani, pysyttelivät tavallani hiljaa keskittyen hengittämiseen ja juoksuun.
Raastava pakomatka ei ollut kestänyt pitkäänkään kun edessäni näkyi neljä sotilasta. He olivat seisoskelleet rauhassa pienen aukion nurkassa, mutta huomattuaan minut ja takaa-ajajani he valpastuivat. Yksi huuto takaani sai heidän keihäänsä tanaan minua kohti ja he juoksivat estämään pakoni tukkimalla kadun edessäni.
Ainoa tie oli ylös. Kaarsin hieman ja juoksin talon seinää kohti. Pari askelta seinää pitkin ja tartuin toisen kerroksen juuressa olevasta tasanteesta. Repiessäni väsynyttä kehoani ylös metalliin kääritty koura hipaisi paljasta jalkaani, mutta en katsonut alas. Lähes seinää pitkin loikkien jatkoin ylöspäin kiipeämistä. Kun tartuin katon reunaan, hahmo ilmestyi yläpuolelleni: aikaisemmin näkemäni nuorukainen seisoi katon reunalla. Hän oli seurannut minua kattoja pitkin liikkuen ketterämmin kuin olisin ihmisen uskonut pystyvän. Hänen ylväillä teräväpiirteisillä kasvoillaan oli hillityn tyytyväinen virne samalla kun hän painoi kengällään naamaani kunnes otteeni irtosi ja tipuin.
LUKU V - Kviiläistä vieraanvaraisuutta
Iinkiven tyrmät olivat syvällä maan sisässä. Muistin vain hämärästi iskeytyneeni alapuolellani olleeseen sotilaaseen ja kuinka sotilaat olivat raahanneet minut syvälle linnoitusten uumeniin.
Aurinko suodattui kallion rakosista laajaan vankisaliin, jonka seinät vaihtelivat paljaasta kivestä, tiileen ja epämääräisiin kiviröykkiöihin. Lattia oli kuivaa irtomaata ja maatessani minussa heräsi outo kiitollisuus siitä että nukkumapaikkani oli edellistä viemärinpohjaa miellyttävämpi. Kiitollisuuteni laajeni, kun huomasin jäsenteni liikkuvan tavallisesti jomotuksesta huolimatta. Selkääni teki kammottavasti kipeää noustessani istumaan, mutta purin hammasta ja sivutin kivun.
En ollut yksi. Tovereinani oli kaksi tusinaa muuta Kviin ulkopuolelta tullutta. Osa heistä istui kehissä keskustellen, osa makasi kattoa tuijottaen hämärissä nurkissa. Keskellä salia ryhmä vankkarakenteisia sotureita nahkat täynnä koukeroisia tatuointeja painivat vuorotellen keskenään.
Nousin ylös ja housujeni pudotessa huomasin jonkun takavarikoineen vyöni. Korjasin ongelman ottamalla kasvojeni ympärillä olevan hihan rippeet ja sitomalla niillä housuni.
Tunnistin yhden noppapelissä mukana olevan merimiehen laivalta, jolla olin saapunut, joten menin hänen ryhmänsä luokse.
"Emme taida olla Etelämerellä", sanoin istuutuessani pehmeään maahan.
"Ei, mutta taidamme olla pahemmassa lirissä kuin orjina laivalla", merimies sanoi möreällä äänellään. Miehet heittelivät kuluneita luunoppia käsittämättömien sääntöjen mukaan, eikä panoksena tuntunut olevan mitään. Kaikkien osallistujien keskittyminen oli herpaantumattoman terävää. Kyseessä olisi voinut luulla olleen rituaalin omaista ryhmäennustamista, jos osallistujat eivät olisi hurranneet voittojaan niin äänekkäästi.
Pelin tauottua hetkeksi kysyin: "Mikä paikka tämä on?"
"Säiliö ulkolaisille jotka napattiin kaupungin sisältä. Meidät kaikki on tuotu tänne edellisyön jälkeen", kalliin näköisiin kviiläisiin vaatteisiin pukeutunut lihava mies sanoi. Hän puhui veseitä paksulla aksentilla. "Olemme ruhtinaan palatsin alla."
"Näytät hipiääsi lukuun ottamatta paikalliselta. Tiedätkö mitä he aikovat meille tehdä?" kysyin.
"En, en tiedä. Olin pikkupoika kun näitä juhlia viimeksi vietettiin", lihava mies sanoi. Hän katsoi alaspäin ja puhui surkutellen sormeillen maata: "Että pitikin juuri eilen vierailla hänen luonaan..." Hän katsoi nolostuneena minua ja jatkoi: "Näin ei ole käynyt ennen. Olen useasti vieraillut hämärän suojissa itse kaupungin sisällä, eivätkä vartijat ole välittäneet. Mutta tänä aamuna he julkesivat, maksamistani 'palkkioista' huolimatta, raahata minut tänne loukkoon teidän kaltaistenne joukkoon." Muut nostivat päänsä ja tuijottivat häntä tiukasti.
"Ei millään pahalla, herrasmiehiähän me kaikki", hän jatkoi lepyttävään sävyyn. "Mutta olen sentään veroa maksava varakas paikallinen." Letkautuksesta tuohtuneet mumisivat hyväksyvästi tai ainakin välinpitämättömästi ja palasivat noppapeliinsä.
Toisin kuin muut tämä varakas mies ei minun laillani ollut liiemmin kiinnostunut noppapelistä, joten ajauduin keskustelemaan hänen kanssaan aikaa tappaakseni. Hän rakasti itsestään puhumista; hän oli kauppias nimeltä Njoili, syntynyt Iinkivessä ja kertoi omistavansa kovan työn tuloksena kolmen pienen aluksen kauppalaivaston. Hänen vanhempansa olivat tulleet Kviihin syrjäisestä pohjoisen maailman kolkasta, mutta Njoili oli, aina sen aamuiseen nöyryytykseen asti, pitänyt itseään ylpeästi kviiläisenä. Hän kertoi kuinka oli aina hartaasti palvonut Itätaivaan jumalia ja kuinka hän oli suunnitellut pitkään riiaamansa kviiläisen ylhäisnaisen kosimista. Hänen kertomuksensa alkoi ajautua turhankin henkilökohtaisiin yksityiskohtiin kun sellin jykevä vaskiovi paiskautui auki.
Kuusi raskaaseen panssariin ja koko pään peittäviin kypäriin sonnustautunutta sotilasta marssi saliin pitkät kapeat miekat tiukasti kourissaan. Vangit väistyivät heidän edeltään ja sotilaat harppoivat puolikaareen oven ympärille. Ovesta lipui punakaapuinen pappi, jolla oli silmät peittävä ja nyöreillä koristeltu myssy päässään.
Pappi puhui laulavalla kimeällä äänellä kviiksi ja pitkien taukojen jälkeen kaksi sotilasta tulkkasivat lauseet ensin Vesein kielellä ja sitten kömpelöllä lounaslaisella kauppakielellä.
"Lakiemme kurjat rikkojat. Saastaiset vieraat. Pahansuovat hiiviskelijät. Päivistämme pyhimpänä päätitte katumatta rikkeenne tehdä. Mutta älköötte vaipuko epätoivoon, kurjia ja vailla katumusta vaik' olette. Hyvitätte kaiken osallistumalla tämän illan palvelukseen! Iloitkaatte siis, sillä Itätaivaan herrat tulevat ruumiisiinne." Tämän sanottuaan pappi lähti sellistä, mutta sotilaat jäivät.
"Liikettä, nuljaskat", sotilaiden johtaja karjui meille ja osoitti ovea. Sotilaat väistivät oven edestä ja kaksi heistä ajattivat meitä miekat tanassa. Yksi vankeina olleista tatuoiduista sotureista päätti yrittää pakoa ja hyökkäsi vartijasotilaan kimppuun vain saadakseen toisen miekasta niskaansa. Sotilaan pitäessä verisellä miekallaan muut vangit kauempana hyökätyksi tullut puhkoi iskusta kaatunen vangin omalla miekallaan veriseksi tohjoksi.
Meidät ajatettiin pitkiä kiemurtelevia tunneleita pitkin ilman enempiä välikohtauksia. Tulimme suuresta portista ulos punalehtiseen metsään. Paljas Piikkivaara nousi metsän takaa. Olimme palatsialueen laajassa puutarhassa. Ikivanhojen vaaleakaarnaisten puiden juuret kyntivät muuten tasaista kukkien peittämää metsän pohjaa. Ilma oli raikasta ja viileää kuin korkealla vuorilla. Moniääniset linnut täyttivät metsän laulullaan. Takanamme portin edessä ja muurin päällä oli suuri joukko sotilaita.
Ase paukahti ja lintujen pölähtäessä ilmaan yksi vankisotureista kaatui maahan. Kviiläissotilaiden komentaja laski tuliaseensa ja ojensi sen avustajalleen. Me vangit pysyimme jähmettyneinä aloillamme.
"Että olette tyhmiä, te ulkolaiset ketut", komentaja sanoi. "Juoskaa!" Hän heilutti käsiään meitä hätistellen ja otti uuden tuliaseen avustajaltaan.
En katsonut taakseni vaan juoksin. Takaani kuului paukahdus ja velton ruumiin tömähdys metsänpohjaa vasten. Tuskainen valittava huuto vaimeni vasta kun olin syvällä verenpunaisessa metsässä. Hämmentävän yltäkylläinen rusko pyyhälsi ohitseni ja muut vangit alkoivat hävitä eri suuntiin metsän uumeniin. Huomasin Njoilin suuresta koostaan huolimatta tulevan vasta nyt selkä edellä vastaani. Tullessani hänen rinnalleen hän puuskutti naama punaisena, mutta kiihdytti pysyäkseen tahdissani, jota hidastin vain hieman.
Lopulta Njoilin tuhina muuttui surkeaksi vinkunaksi, joten tartuin hänen olkapäästään ja pysähdyimme. Repäisin henkeään haukkovan kauppiaan piiloon suurten juurten väliin ja kurkistin taaksemme. Siellä ei näkynyt mitään muuta kuin metsä ja sen puutarhamaisen tasainen pohja.
Tasattuaan hengityksensä Njoili kääntyi minuun päin. Hänen silmänsä levisivät ja hän alkoi suoltamaan puhetta.
"Sinä! Sinun täytyy auttaa minua pakenemaan! On tapahtunut kauhea väärinkäsitys: ei minun pitäisi olla täällä. Pystyn varmasti selittämään sen kunhan pääsen satamaan. Tunnen satamavahdin. Hän kyllä auttaa minua..." Hän hiljeni ja veti syvään henkeä. Hän jäi tuijottamaan maata järkytyksen vallassa.
"Tiedätkö mitä varten meitä ajatetaan näin?" kysyin. "Ei missään pelkkiä juoppoja teloiteta."
"Ei tämä ole teloitus... Voi vaeltava Mii, luulin tarinoita ilkeiksi valheiksi. Nämä ovat Ruhtinaan jahdit, joissa hän 'täydentää ikivärinsä'. Minkä luulin tarkoittavan juhlaillallista vapaaherroille. En uskonut että he metsästäisivät nappaamiaan ulkomaalaisia! Miksi he sellaista edes tekisivät? Ruhtinas on armelias ja hyvä hallitsija."
"Oletko tavannut ruhtinaan? Ehkä hän voisi auttaa sinua ja sinä sitten minua", sanoin.
"Ei, ei... Kukaan ulkolainen ei tapaa ruhtinasta. Oikeastaan en tiedä ketään joka olisi tavannut hänet edes kviiläisistä itsestään", Njoili sanoi puistellen päätään.
"Miten sitten tiedät hänen olevan hyvä hallitsija? Mistä tiedät että hän on edes olemassa?" kysyin vilkuillen vielä metsään.
"Vihjailetko jotain? Ei sen väliä. Annan tietämättömyytesi ulkomaalaisena anteeksi. Ruhtinas on Itätaivaan maallinen esipuhuja, joka yhdistää meidät --sinut mukaan lukien-- taivaalliseen yhtenäisyyteen."
"Hän on siis pappi? Mantereella niitä on satoja joka jumalalle."
"Hän on paljon enemmän kuin pelkkä kuolevainen pappi!" Njoili huudahti ja minun täytyi suhista hiljentääkseni hänet.
"Olkoot niin. Mutta siltä varalta että nämä tosiaan ovat hänen metsästysjuhlansa ja me olemme mukana vain saaliin osassa, meidän tulisi harkita miten paeta tästä kuoleman puutarhasta."
"Parasta olisi mennä takaisin ja selittää asia turvalliselta etäisyydeltä", Njoili sanoi. Hän näytti päättäväiseltä ja nyökytteli omalle ehdotukselleen.
"Juurihan me sieltä pakenimme--" Vedin henkeä ja vieno tuoksu kellui nenääni. Aluksi se tuntui muiston perusteella kuvitellulta, mutta pian se pyyhälsi ylitseni aaltona ja kyllästi ilman näkymättömän usvan lailla. Haju oli ruusukedon, mutta täyteläisempi ja pökerryttävän imelä.
"Hän on täällä", Njoili sanoi.
"Ruhtinasko?" kysyin ja Njoili nyökkäsi. Hän vaikutti täysin vakuuttuneelta, joten en inttänyt vastaan.
Tuumiessani tilannettani saarelle tulemiseni syy ryöpsähti mieleeni.
"Minä ainakin aion häipyä täältä heti, mutta ensin etsin matkamuistoksi marjoja, joista yrttiviininne tehdään. Luulisin niiden kasvavan täällä jossain", sanoin.
"Ja miten sinä tuosta voit olla varma?" Njoili kysyi äänessään omahyväisyyttä.
"Enpä ole varma laisinkaan. Mutta marjoja luulisi löytyvän kauempanakin palatsista, missä ei heti joudu lahdatuksi", sanoin. Nousin ylös ja katsoin kipeitä paljaita jalkojani. Olin jossain vaiheessa astunut jonkin terävän päälle ja nyt vasen jalkani vuosi verta. Repäisin paitani jäljellä olevan hihan irti ja sidoin sillä jalkani.
"Sinun on parasta tulla mukaani. Voit yrittää selittää tilanteemme, jos joku saa meidät kiinni ja ei heti seivästä meitä. Ja sinullahan on laivoja, joten voit auttaa minut pois tältä saarelta", sanoin ja autoin Njoilin ylös. Lähdin kävelemään itään poispäin kaupungista.
"Laivani ovat tuolla toisessa suunnassa", Njoili sanoi.
"Niin ovat sotilaatkin. Saatan saada sinut muurin yli toisella puolella saarta, mutta en sotilaiden tai metsästäjien ohi", sanoin. En tiennyt ollenkaan miten saisin kiivettyä hänen puolestaan muuria ylös, mutta hän ei kyseenalaistanut avun tarjoamistani, joten kävelimme kohti itää. Lähellä kaupunkia puutarhan muurit olivat eittämättä vartioituja, joten pysyimme visusti metsässä.
Villi mutta samalla järjestyksellinen puutarha oli rauhallinen paratiisi takaa-ajosta huolimatta, ja tunsin viivytteleväni puiden varjojen leudontamassa illan Auringon paisteessa. Totuttuani alati pistävämpään tuoksuun sekään ei enää haitannut minua ja aloin kaivata nokosia pehmeällä sammaleella. Huomasin toverinikin askeleen verkastuvan.
"Ehkä olisi parasta pysähtyä ja levätä ihan vähäisen", hän sanoi.
"Niin... Ei. Emme ole edes vuoren ohi ja Aurinko on vielä taivaanrannassa. Jahdilla on liiaksi valoista aikaa löytää meidät jos nyt pysähdymme", sanoin.
"Olet oikeassa. Mutta en ole koskaan ollut näin väsynyt", Njoili sanoi. Olisin pitänyt sitä hänen helpon elämänsä seurauksena, jos en itse olisi tuntenut samaa.
Jatkoimme matkaamme kunnes pitkät varjot muuttuivat pimeydeksi. Vartion pitämisestä ei ollut puhettakaan ja nukahdin lähes välittömästi laskeuduttuani pehmeälle sammaleelle.
LUKU VI - Ruoka- ja juomakulttuuri
Kuulin ukkosen jyrinää, mikä havahdutti minut autuaasta unesta. Avasin silmäni ja katsoin taivaalle. Näin vain kylmänä kimaltavia tähtiä oksien raoista. Ruusukedon haju oli pökerryttävä ja tuntui tarpeeksi tiheältä kosketettavaksi.
Jyrinä kuului jatkuvana ja koko ajan lähempänä, eikä siis ollut taivaiden vaan kavioiden ääntä. Nousin polvilleni ja ravistelin Njoilia hereille. Hän avasi silmänsä, mutta oli hervoton ja vailla tajua. Rajusta hätäisestä höykytyksestä huolimatta hän ei havahtunut. Nousin ylös. Ei ollut hyötyä yrittää kantaa suurikoista miestä minnekään, joten juoksin läheisen korkean puun luokse ja aloin kiipeämään. Njoili nukkui kuopassa toisen puun juurella, joten ehkä häntä ei huomattaisi.
Olin nopeasti niin korkealla kuin oksien kestävyyden perusteella uskalsin kiivetä. Painauduin puuta vasten. Aamu oli alkanut värittää taivasta idässä, mutta metsässä oli vielä pimeää. Njoili alkoi tokkuraisesti virota ja nousi istumaan. En huutanut hänelle, eikä hän näyttänyt huomaavan poissaoloani. Kavioiden töminä oli aivan kohdallamme. Ruusumainen haju terävöityi iskeytyen minuun kuin olisin tippunut laivasta aallokkoon. Se kirveli silmiäni ja maistui hengityksessäni.
Näin pimeydessä hevoset ja niiden ratsastajat, joita oli kuusi. Ensimmäisenä ratsasti jätti ratsullaan, jonka säkä oli muiden hevosten päiden yläpuolella. Tuulen lailla he pyyhälsivät ohitseni.
Njoili nousi seisomaan ja juoksi esiin. Hän huusi Kviin kielellä ratsumiehille. Kavioiden ääni hävisi hetkeksi ja palasi laukan sijaan hitaana käyntinä. Yksi ratsastajista ravasi Njoilin ohi ja pysähtyi hänen taakseen. Kukaan heistä ei puhunut, vaikka Njoili heille pälätti alati hermostuneemmin.
Suuren hevosen ratsastaja ilmestyi näkyviini metsän varjoista. Hän oli lähes kahden miehen pituinen, mutta raajoiltaan hintelä kuin hämähäkki. Hänen korkea hevosensakkaan ei ollut lihaksikas sotaratsu, vaan isäntänsä lailla sairaalloisen sorja.
"Ruhtinas!" Njoili huudahti Kviin kielellä ja heittäytyi maahan. Ruhtinas oli vaatteiden sijaan kääritty päästä varpaisiin siteisiin, jotka tihkuivat purppuraista nestettä kuin maalin kyllästäminä. Hänen toisessa täysin veltossa kädessään oli hänen itsensä pituinen jousi.
Ruhtinas nousi ratsultaan ja muut hänen joukkiostaan tekivät samoin. Hän ojensi jousensa yhdelle heistä, joka nöyristelevyytensä takia oli selvästi alhainen palvelija. Ruhtinas käveli kaksi askelta kohti Njoilia varovasti kuin tasapainoillen. Vain hänen pitkät sormensa ja suunsa näkyivät sideharsojen alta.
Ratsumiehet pysyivät kaukana ruhtinaasta ja eivät katsoneet häntä kohti. Yhtä lukuun ottamatta. Tämä oli sama nuorukainen, joka oli jahdannut minua kaupungissa. Hän pysyi tuttavallisen lähellä äänetöntä hallitsijaansa. Njoili makasi kontallaan liikkumatta naama maata vasten kuin jumalan kuvan edessä.
Ikivärien ruhtinaan laihat huulet liikkuivat hitaasti ilman ääntä, mutta nuorukainen kuunteli. Pienellä käden liikkeellä hän viestitti Njoilin takana olevalle ratsusotilaalle, joka käskystä asteli Njoilin viereen. Sotilas painoi raskaalla panssarisaappaallaan kauppiaan lyttyyn maata vasten, eikä Njoili rimpuillut vastaan. Tämä sotilas tuijotti sivullensa pimeään metsään samalla kun ruhtinas ja nuorukainen harppoivat hitaasti Njoilin luokse.
Ruhtinas ojensi vasemman kätensä liikkumattoman kauppiaan ylle. Kviin hallitsijan kämmentä vasten taitettu keskisormi avautui kuin perhosen imukärsä ja se kurotti lähes maahan asti. Hän laski sormenpäänsä Njoilin niskalle.
Selkänikamat rusahtivat äänekkäästi kun sormenpää painui Njoilin niskaan. Kauppias parkaisi ja alkoi rimpuilemaan, mutta sotilaan saapas ja ruhtinaan sormi pitivät hänet aloillaan. Kuin etsien oikeaa kohtaa ruhtinaan sormi liikkui varovasti uhrin niskassa poksauttaen nikamat paikoiltaan. Tämä ei kuitenkaan hiljentänyt Njoilia, vaan hänen kärsimyksensä muuttuivat äänekkäämmiksi. Njoilin kädet hapuilivat sokeasti hänen päänsä taakse.
Löydettyään oikean kohdan ruhtinas pysähtyi hetkeksi. Se alkoi värisemään äänettömästi, joko suuresta nautinnosta tai kokemastaan kärsimyksestä. Lopulta Njoili lopetti liikkumasta ja ruhtinas nosti sormensa ulos.
Se ojensi toisen kätensä vieressään seisovalle nuorukaiselle. Nuorukainen huudahti kauempana olevalle palvelijalle, joka tuli juosten saviruukun kanssa ja pakeni heti takaisin pimeyteen. Nuorukainen otti kiinni siteistä ruhtinaan käden ympärillä ja varovaisesti irrotti pätkän nesteen kyllästämistä harsoista. Hän vei irrotetun siteen ruukun ylle ja väänsi sitä puristaen nesteen ruukkuun, minkä jälkeen hän heitti harson maahan. Nuorukainen kaivoi taskustaan uuden siteen ja kääri sen vanhan tilalle herransa käden ympärille.
Mitä varten neste oli, sitä minun ei tarvinnut enää arvailla.
Ratsumiehet poistuvat nopeasti, mutta en heihin enää kiinnittänyt huomiota. Halasin puunrunkoa ja odotin aamun valkeutta puolivalveilla väsyneenä mutta unetta. Ikuisuuden jälkeen Aurinko nousi taivaalle ja toisen ikuisuuden jälkeen uskaltauduin alas kun Aurinko oli laskemassa enkä ollut kuullut enää kavioiden ääntä.
Njoilin ruumis oli kuivunut, mutta maallista verta siitä ei oltu vuodatettu. Syyllisyyden tunteesta huolimatta otin Njoilin sormesta hopealla nastoitetun sinettisormuksen. En uskonut Njoilin sielun olevan enää kykenevä kostamaan, jos se sitä sattui haluamaan. Otin kauppiaan takin päälleni ja menin hylätyn siteen pätkän luokse. Taistelin kuvotusta vastaan, kunnes nopealla liikkeellä poimin vielä märän harson ja tungin sen uuden takkini taskuun.
Tämän jälkeen juoksin syömättä puutarhan hedelmiä ja juomatta sen vesiä. Nukuin tarpeen tullessa silti lepäämättä. Joka hetki takaa-ajajat olivat aivan kannoillani rauhallisessa ja äänettömässä metsässä. Olin niin väsynyt että olisin kernaasti kuollut, mutta pelkkä kuolema ei ollut mitä pelkäsin.
Saavuin kuitenkin itäiselle muurille. Harvakseltaan olevien vartiolinnojen välttäminen oli helppoa ja muuri oli tarpeeksi huonokuntoinen ja matala että kykenin sen kunnostani huolimatta ylittämään. Heti muurin toisella puolella tunsin vapautuneeni kahleista. Join puroista ja lepäsin pitkästä aikaa.
Seuraavan viikon etenin rantaviivaa pitkin takaisin Iinkiveen. Kviiläisten juhlat olivat rauhoittuneet ja satama-alue oli taas ulkolaisten hallussa. Syyllisyyden kalvamana etsin Njoilin suvun kauppakamarin. Yön pimeydessä murtauduin sisään ja jätin sinettisormuksen pöydälle. Otin rahalippaasta muutaman kolikon ja pakeni takaisin pimeyteen. Näillä kolikoilla ostin paikkani ensimmäisessä satamasta lähtevästä laivasta.
Epäonnekseni laivan päämies oli päättänyt alkaa tehdä elantonsa merirosvouksella. Jostain syystä hän ei myöskään luottanut minuun, joten vietin satamakäynnit soutupenkkiin teljettynä. Kuumeen vallatessa kehoni laivalla ollut puoskari päätti että haavoittunut jalkani olisi kuolemakseni. Minut revittiin väkipakolla pöydälle ja jalkani leikattiin polven alta irti. Päämies anasti minulle hyvän puujalan, joka jäi ainoaksi palkkiokseni jatkuvasta soutamisesta. Kesti kuukausi jalkani tyngän paranemisesta ennen kuin onnistuin pakenemaan, kun perämies aloitti kapinan saaliinjaosta lähellä rannikkoa.
Seuraavat kaksi kuukautta matkasin Suurta kauppareittiä varastellen ja kerjäten elannokseni, kunnes pääsin takaisin Nisettuun. Monen yrityksen ja porttivahtien antaman kivuliaan pieksännän jälkeen onnistuin pääsemään armollisen sotaherramme puheille, joka lievän kidutuksen jälkeen uskoi kertomukseni todeksi. Hän otti pitkään kantamani harson minulta ja vapautti minut langettamastaan verivalasta osoittaen näin järisyttävää jalomielisyyttä paljon sen yli mitä kuolevaisilta voisi odottaa. Lopulta hän jopa päästi minut linnansa tyrmistä mukanani hänen lupaamansa palkkio: henkeni ja ikuinen karkotus hänen mailtaan.
Yrttiviini virtaa vieläkin myös sotaherramme saleissa ja Ikivärien ruhtinaan koura tiukentaa otettaan.
Loppu
