Olen kävellyt elämän katuja. Matka on pitkä, pidempi on matka edessä.
Sadepisarat rämisevät peltikattoon. Käänän kylkeä, en saa unta. Mielessäni pyörivät asiat pitävät minut hereillä. En tiedä miten pitäisi olla. Suru valtaa mieleni. Käännyn sängyssä uudelleen. Katson ulos ikkunasta tätä saasteiden raiskaamaa kaupunkia. Pieni kuunvilke näkyy pilvien takana. Tunnen taas suurta turruttavaa surua. Tuuli paiskoo ikkunoita, joista sade ropisee sisälle. Makaan paikallani, aika kuluu. Oveen koputetaan. Havahdun. Nousen ylös. On niin kylmä, että heitän rähjäisen takkini päälle. Otan taskusta tulitikut ja sytytän lähes loppuun palaneen kynttilän. Harpon muutamalla askeleella ovelle. Kurkistan raosta, kuka siellä on. Virkapukuinen mies. Sydämeni lisää sykettään. Käteni koskettaa vaistomaisesti asetta. Avaan oven. Valkoinen valo sokaisee silmäni. Mies astuu sisälle talooni sanomatta ensin sanaakaan. ”Tämä on pidätys”, hän sitten sanoo. Hymynkare häivähtää huulillani. ”Ja mitäpä, jos ei ole”, heitän. Miehen naama kovettuu, näen hänen ärtymyksensä. ”Sitten tämä on murha valtion nimeen”, mies vastaa. ”Hmm, minä näen tässä pienen ongelman”, aloitan. Miehen ärtymys kasvaa ja hänen kätensä livahtaa aseelle. ”Sillä minä en aijo kuolla enkä ainakaan lähteä mukaanne”, lopetan. Kuluu sekunti. Käyn läpi päässäni kaiken mahdollisen. Mies vetää aseensa vyöltä ja osoittaa minua. En odota hetkeäkään. Otan kiinni miehen asetta pitelevästä kädestä ja taitan sen. Kuuluu iljettävä rusahdus, kun miehen käsi murtuu. Nappaan aseen, suljen silmäni ja ammun. Kerään tärkeät tavarani. Kohta lainvalvojia tulisi lisää, enkä pysty tappamaan niitä kaikkia. Saatuani kaiken tarpeellisen laukkuuni, ruokaa, luoteja, veitsen ja muutaman vaatekappaleen, hyppään ikkunasta ulos. Sade kastelee minut miltei heti. Katselen hetken ruostuneita rakennuksia ja tehtaan piippuja, joista nousee savua. Maisema on yksitoikkoisen värinen. Monet rakennukset ovat joko ruosteenruskeita tai messinkisiä. Katukivet ovat harmaita, sade on värjännyt ne tummiksi. Kuulen sireenin soivan ja lähden juoksemaan.
Juoksen läpi katujen ja katselen, kuinka kodittomat nukkuvat sateessa. Näen, kuinka orvot lapset anovat ruokaa muilta köyhiltä ihmisiltä. Kuinka huumekauppiaat myyvät kamaa. Kirottu valtio. Sen takia tästä kaupungista tuli tällainen. Köyhiä sorretaan ja rikkaat saavat vielä enemmän rahaa. Tehtaat ovat käynnissä yötä päivää. Sotakoneet kulkevat kadulla jättäen jälkeensä savua ja kaaosta. Ja lapset eivät ole koskaan nähneet vapautta. Heille tämä paska on osa jokapäiväistä elämää. Jotkut puhuvat hyvistä päivistä – heidät tapetaan ”valtion nimeen”. Se, joka kaavailee vallankumousta on joko päästään sekaisin, tai haluaa kuolla. Täällä ei aurinko paista. Savupilvet peittävät taivaan ja sade ropisee. Täällä alhaalla nähdään nälkää, ja isot jehut tunkevat suuhunsa niin paljon ruokaa, että joutuvat oksentamaan. Onko se reilua. Ei. Se pistää vihan kiertämään. Mutta enhän minä, yksi ihminen, pysty tekemään mitään. Ei kukaan kuuntele minua. Ja ymmärrettäväähän se on. He eivät halua kuolla. Pelko pitää tämän kaupungin kurissa. Mutta tiedättehän. Jokainen tyranni pelkää niitä, joita sortavat. He tietävät, että jonain päivänä sorretut nousevat kapinaan. Se saattaa kestää vielä vuosia, mutta sen toivominen pitää minut kasassa. Ja kun aika koittaa, minä haluan olla se, joka iskee luodin hänen kalloonsa. Juoksen läpi tämän sorretun kaupungin. Höyryventtiilt, kaatuneet ja poltetut talot vilahtelevat ohi. Olen hyvä juoksemaan. Olen hyvä piiloutumaan. Siksi olenkin hieman yllättynyt, että lainvalvojat löysivät minut. Ehkä se oli merkki siitä, että elin liian varomattomasti. Juoksen vielä hetken ja pysähdyin. Hengitän raskaasti. Tämän kaupungin savu ja pelko haisevat nenässäni. Kuulen, kuinka joku juoksee minua kohti kadulla. Pieni tyttö juoksee eteeni. Hän on kastunut läpimäräksi sateesta. Tyttö huohottaa. Hän katsoo minua, katsoo suoraan silmiin. Huomaan pelon ja ahdistuksen sekasorron hänen kasvoillaan. Tyttö on kai kymmenenvuotias. ”H-hei”, tyttö kuiskaa peloissaan, ”minulla on kylmä, ja nälkä”, hän sopertaa. Otan repun selästäni sanomatta sanaakaan. ”Vanhempani haettiin tänään”, tyttö kuiskaa äänellä, jota tuskin kuulen. Huomaan, kuinka sadepisaroiden sekaan vyörähtää muutama kyynel. ”Minulla ei ole kotia eikä mitään ruokaa”, tyttö jatkaa. Avaan reppuni ja otan sieltä leivän. Tytön ilme kirkastuu hieman, mutta suru ja pelko paistavat yhä läpi. Otan repustani myös paidan ja kovia kokeneen takin. Ojennan leivän ja vaatteet tytölle. Tytön kasvoille muotoutuu pieni hymy. ”Kiitos kovasti, kiitos paljon”, tyttö sopertaa laittaessani reppua takaisin selkääni. ”O-olen Sonya”, tyttö sanoo. Nyökkään hänelle ja alan kävellä. Muutaman askeleen kuluttua kuulen nyyhkytystä takaani. Käännähdän kannoillani. Pikku tyttö on itkun partaalla. Osa minua haluaisi olla välittämättä tästä pienestä mitättömästä ihmisestä. Toinen osa taas haluaisi mennä hänen luokseen. Mutta mitä hänelle sanoisin, valehtelisinko päin naamaa. ”Kaikki järjestyy, ei mitään hätää”, niinkö valehtelisin. Kamppailen itseni kanssa. Lopulta se toinen osa, se, joka haluaa auttaa tyttöä voittaa. Kävelen kohti pientä sateen kastelemaa tyttöä, joka nyyhkyttää ja katsoo minuun. Vaistomaisesti levitän käteni ja otan hänet halaukseeni. En tiedä, mitä sanoa, vai onkohan järkeä sanoa mitään. Minut valtaa outo tunne. Se tunne, joka minulla oli, kun oma poikani juoksi syliini. Mutta ajateltuani poikaani, tämä hetkellinen tunne katoaa. Jäljellä on enää vain viha. Synkkä, mitään kaihtamaton, kostonhimoinen viha.
Minulla oli hyvä paikka silloisessa Puolueessa. Olin hyvissä väleissä Presidentin, Phileas C. Oswaldin kanssa. Minä olin ilmavoimien yksi parhaista piloteista. Lensin ilmalaivaa SIL Lannistumaton. Ja olin piruvie hyvä työssäni. Olin hemmetin sotasankari, ja sota ei koskaan muutu. Minä tiedän sen. Muistan sen kirkkaasti kuin eilisen. Vuosikymmenien nuorin lentäjä. Minulle annettiin työvälineeksi koko maan paras alus, kaksi höyrymoottorilla toimivaa potkuria, kaasutäyttöinen ilmapallopurje ja kaksi jykevää päätykkiä. Lensimme kolmannen vyöhykkeen leijuvuorilla. Jumalattoman kaunis maisema. Ja nimensä mukaan, vuoret leijuvat. Pudotimme vihollisia monia kymmeniä. Kotiin palattuani sain kunniaa ja mainetta. Niin, vuosikymmenien nuorin lentäjä, mainetta, rahaa ja kunniaa ja elämä hymyili. Sitten löysin tyttöystäväni. Kihlauduimme ja saimme lapsen. Mikä voisikaan mennä pieleen? Vaalit. Presidenttiämme vastaan asettui ehdolle Arthemus Baylock. Tai kuten minä häntä kutsun, sadisti kusipää. Olimme kihlattuni kanssa varmoja, että Phileas jatkaisi loisteliasta uraansa Presidenttinä. Arthemusin johtamistavat olivat, no, brutaalit. Ei kukaan täysjärkinen häntä äänestäisi. Me osallistuimme moneen mielenosoitukseen Arthemusia vastaan. Me olimme ottaneet tietoisen riskin siitä, että olisimme hänen tappolistallaan, jos hän pääsisi käsiksi valtaan. Kun viimein koitti vaalit, kaikki meni niin pahasti pieleen kuin mahdollista. Se Baylockin paskiainen murhautti Oswaldin vaalitorilla kaikkien nähden. Syntyi paniikki ja Arthemus siirtyi puhujan paikalle ja virnuili, ”Näyttää siltä, että teillä on uusi Presidentti”. Siitä hetkestä lähtien tehtaiden piipusta on noussut savua yötä päivää ja kaduilla höyry virrannut. Meidän perheeseemme iski paniikki. Ensiksi minä menetin paikkani ilmavoimissa. Sitten kihlattuni menetti työnsä höyrytehtaalla. Poikamme potkittiin päiväkoulusta. Siitä päivästä asti olen kantanut kuusiopistoolia vyölläni. Maa ajautui sekasortoon. Mellakoita, mielenosoituksia. Kaikki tapettiin. Yhdelle mellakkapaikalle tiputettiin palopommi. Toisella mellakointipaikalla jouduttiin räjäyttämään korrosiinipommi. Mellakoita kesti muutama viikko. Sitten kaikki mellakoitsijat olivat joko kuolleet tai pelkäsivät kuollakseen. Maa oli hallitussa sekasorrossa. Kapinaa oli, mutta kukaan ei uskaltanut kapinoida. Minä perheeni kanssa koitimme elää piilossa. No, muutaman viikon kuluttua ovemme potkittiin rikki. Olin silloin keittiössä. Käskin perhettäni pakenemaan ja sanoin, että ne tulivat. Minut heitettiin maahan. Virkapukuiset järjestyksenvalvojat tutkivat talomme ja minut potkittiin puolikuolleeksi.
Perheeni... perheeni teloitettiin. Ne paskiaiset luulivat, että olin kuollut siihen. Tai sitten ne olettivat, että kuolen kohta. Makasin siinä tunteja. Sitten pakottauduin lähtemään. Oli vain ajan kysymys, milloin ne räjäyttäisivät talon tuhkaksi. Pakotin itseni sivukadulle. Viruin siinä henkihieverissäni tuntikausia ja menetin lopulta tajuni. Minut herätti eräs kiltti mies, Nemo nimeltään. Hän kuoli muutama päivä sen jälkeen korrosiinipommitukseen. Hän oli hyvä mies, sen aikaa minkä hänet tunsin. Rampautui työskennellessään tehtaalla. Sai potkut ja joutui kadulle. Ei meillä kenelläkään ole helppoa. Minä elin vain päivä kerrallaan. Odotin kuolemaa tulevan joka hetki, mutta eipä ole vielä käynyt niin. Elelin syrjäisillä sivukaduilla. Sain ruokani kilteiltä työläisperheiltä. Vaihdoin olinpaikkaani tiuhaan.
Sitten päästään hetkeen, josta tämä tarina alkoi. Olin siis piiloutuneena vanhaan peltitaloon. Satoi, kuten joka päivä.
Pieni Sonya nyyhkyttää sylissäni. Katu on tyhjä ja ympärillä talot ovat ruosteenruskeat. Sade kolisee kattoihin. Höyryventtiilit pihisevät ja tehtaiden piipuista nousee harmaata savua. Taputan tyttöä olalle ja yritän sanoa jotain, mutta sanat juuttuvat kurkkuuni. Näin on hyvä. Kasvojeni kovettunut ilme ei paljasta surua ja vihaa, jotka raivoavat sisälläni. Puristan käteni nyrkkiin. Näin ei voi jatkua. Tämä ei ole se maailma, jonka me ansaitsemme. Tyttö irrottautuu otteestani. Annan hänen irrottautua. Sonya tuo mieleeni Lyran, kihlattuni. ”Voinko tulla mukaanne”, tyttö nyyhkyttää. Mietin hetken. Tämä sotii suuresti minun sääntöä numero yksi vastaan: Älä kiinny mihinkään liikaa. Olen jo vähällä kieltäytyä, mutta poikani tuikkivat silmät hyppäävät mieleeni. ”Tule”, vastaan säröilevällä äänellä. Sitten me kävelemme ruosteenruskeiden talojen reunustamalla kadulla. Kävelemme vieretysten sanomatta sanaakaan. Sadevesi valuu viemäreihin. Kaukaa jossain välähtää salama. Tyttö pysähtyy kadunhaarassa. Häntä selvästi väsyttää. Nyökkään hänen kysyvälle ilmeelle. Tähän me jäämme yöksi. Vedän laukustani viltin ja asetan sen märälle kadulle. Syrjäisä kadun haara, joka päättyy ruosteiseen metalliseinään. Ei hääppöinen, mutta saa kelvata. Tyttö asettautuu makaamaan viltille. Peittelen hänet takillani. Kuluu minuutteja ja kuulen vaimean kuorsauksen. Huokaisen syvään ja asettaudun istumaan tytön viereen. Väsyttää. Viimeinen asia, joka jää mieleeni on raskas hengitys, sateen ropina peltiä vasten ja höyryventtiilin pihinä.
Päätäni viiltää kova räjähdys ja sireenin ääni. Vavahdan hereille ja pomppaan pystyyn. Vien käteni pistoolille. On päivä. Taivas on hieman kirkkaampi. Se on merkki siitä, että aurinko paistaa pilvikerroksen päällä. Sataa yhä. Hipsutan katsomaan, mitä kadulla tapahtuu. Muutaman korttelin päässä on räjäytetty pommi. Kuulen sotakoneen telaketjujen kilkatuksen katukivetystä vasten.
Kuulen huutoja. Sitten laukauksia. Painaudun seinää vastaan. Ohitseni juoksee viisi virkapukuista miestä. Pidätän hengitystä. Sitten kuulen kirkaisun. Tyttö on herännyt. Hemmetti, ne varmaan kuulivat sen. Kaksi lainvalvojaa kääntyy ja toinen huutaa kolmelle muulle. Ne kaksi virnuilevat ja kävelevät sivukujalle. Kolme muuta tallustavat heidän takanaan. Käyn läpi kaikki mahdolliset skenaariot. Voisin uhrata tytön ja paeta. Voisin uhrata itseni, mutta en usko, että tyttö eläisi kauaa yksin. Tai voisin taistella. Otan puukon vyöltäni. Kaksi virkamiestä ovat aivan vieressäni. Tyhjennän mieleni. Hyppään piilosta, tuikkaan puukolla toista kylkeen. Se huutaa kivusta. Toinen niistä kiroaa ja vetää miekkaa vyöltään. Minulla olisi vain vähän aikaa hoidella nämä, ennen kuin kolme muuta tulevat ampumaan minut. Sivallus. Veri virtaa. Olen juuri sivaltanut toisen virkamiehen kaulan auki. Kuulen yököttävää valitusta ja tukehtumisen ääntä, kun virkamies kaatuu maahan. Se lainvalvoja, jonka kylkeen olin tökännyt, pistää miekalla. Saan sen torjuttua. Potkaisen tätä mahaan. Mies haukkoo henkeään enkä aikaile hänen murhaamisessaan. Nopea pisto, ja mies kuolee. Taakseni ilmaantuu kolme lainvalvojaa. Heitän puukkoni yhtä päin. Se osuu jalkaan. Laukauksia. Hyppään höyryputkien taakse piiloon. Otan pistoolini vyöltäni. Luoti osui höyryputkeen. Vislaava ääni vihloo korviani, kun kuuma höyry pakenee pois putkista. Nyt on hetki. Pyörähdän suojastani pois ja ammun. Laukaus osuu päähän. Mies karjaisee ja tippuu maahan. Yksi alhaalla, kaksi jäljellä. Olen suoraan heidän tulilinjalla. Laukauksia. Saan väistettyä vaivoin, mutta tuntuu siltä kuin yksi luoti olisi riipaissut jalkaani. Keskityn täysin. Yksi, kaksi. Molemmat miehet kaatuvat maahan valittaen. Höyryputki vislaa. Ei kestäisi kauaa, kun niitä tulisi lisää. Syöksyn nappaamaan puukkoni ja kerään muutaman luodin lainvalvojilta. Käännähdän kannoillani ja luon katseeni tyttöön. Sillä samalla sekunnilla sydämeni ohitti lyönnin. Tyttö vuotaa verta. Hän ei itke, ei huuda, ei valita. Jokin sisälläni karjuu ja takoo rintaani. Syöksyn kohti tytön ruumista. Ei ei, ei, EI! Tyttö yskii verta. ”K-kiitos kaikesta, h-herra”, tyttö kuiskaa minulle pienellä äänellä. Se jokin sisälläni takoo rintaani, takoo kalloani, se syö minua sisältä. Minun kovettunut naamani sulaa ja valutan muutaman kyyneleen. ”Ei”, sanon särkyneellä äänellä. ”EI! Näin ei voi käydä, miksi, minä... Lyra... anteeksi”, huudan itselleni. Tyttö katsoo minun kyynelehtiviä kasvoja ja hento hymy hänen kasvoilla. Huudan taivaalle, ”Lyra, miksi minä olen se, joka joutuu kärsimään kuolemaa pahemman kohtalon. Miksi Lyra, miksi. Miksi minä joudun näkemään kaikkien näiden ihmisten kuoleman, mitä olen ikinä tehnyt ansaitakseni tämän?” Sade ropisee kasvoilleni. En välitä. Mitä järkeä tässä on. Mitä järkeä on tässä elämässä. Suru poistuu kasvoiltani. Tilalle astuu kosto. Silmiini syttyy liekki. Mutta sehän on juuri elämäni tarkoitus. Kosto. Kuulen tömäyksen takaani. Viittaan ja naamioon pukeutunut mies hyppää taakseni. Se on Baylockin rauhanturvaaja. Minä en välitä En välitä, kuka seisoo tielläni. Minä tapan kaikki, jotka ovat tielläni. Maskiin piiloutunut mies vetää nopeasti aseen ja miekan käteensä. Ilmeenikään ei värähdä. Silmäni ovat kostonhimoiset. Tuoreesta verestä kuuma puukko on nyrkissäni, savuava pistooli toisessa kädessä. Palkkasoturi naurahtaa ja ampuu. Tuntuu kuin aika olisi hidastunut. Hyppään pois luodin tieltä. Kierähdän maassa, kun toinen luoti pamahtaa ohitseni. Silmäni tavoittavat palkkasoturin. Ilmeeni on kylmä, kun painan liipaisinta. Puhdas osuma rintaan. Mies kaatuu maahan. Otan miehen maskin, hatun ja kaavun. Luon viimeisen murhaavan katseen palkkasoturiin. Käännän palavat silmäni tyttöön ja astelen hänen ruumiin vierelle. Kumarrun tytön puoleen. ”Lepää rauhassa, Sonya”, kuiskaan. Sonyan silmät lasittuvat. ”Hyvää... yötä... herra...” tyttö henkäisee. Katson tytön tyhjiä ja kuolleita kasvoja hetken. Nousen ylös ja heitän kaavun päälleni. Tungen aseeni ja puukkoni vyölle. Asetan maskin naamalle ja painan hatun päähän. Hyppään varjoihin.
Liikun varjoissa. Hyppelen ruosteisilta peltikatoilta peltikatoille. Minua ohjaa nyt synkkä tunne. Se osoittaa minulle tien, kertoo mitä tehdä, minne mennä ja kenet tappaa. Ja nyt minua ei voida tunnistaa. Minun pääni sisällä liikkuvat tuntemieni ihmisten kasvot, heidän äänensä puhuvat ja heidän nimet vilisevät silmissäni. Kaikki ne ihmiset, jotka olivat osa elämääni. Kaikki kuolleet. Puistelen päätäni, kun ihmisten äänet valittavat pääni sisällä. Mikä järki on elämässä. Me kaikki synnymme, elämme ja kuolemme. Jotkut meistä tekevät elämässä merkittäviä asioita, mutta mitä väliä sillä on, koska muistot haalistuvat niin kuin merkittävät teotkin. Jokainen meistä keksii oman tarkoituksen elämälle. Ja minä olen juuri löytänyt omani. Minun tarkoitukseni tässä maailmassa on kostaa kaikkien ”Valtion nimeen” kuolleiden puolesta. Tarkoitukseni on tappaa Arthemus Baylock. Minä juoksen. Minulla on määränpää. Juoksen monta tuntia, monta päivää. Etenen yön pimeydessä. Tapan tarvittaessa. Minun on matkattava Alakaupunkiin, jossa rehottaa rikollisuus sekä tappava tauti nimeltään rottarutto. Kuolonuhrien määrä on noussut taivaisiin, yli sataan tuhanteen. Siellä on kuulemma vielä ihmisiä, jotka ovat välttäneet ruton ja lainvartijoiden kädet. Alakaupungissa on paljon jengejä ja rikollisuutta, sillä kukaan virkamies ei ole tarpeeksi tyhmä lähteäkseen sinne. Siksi sen pitäisi olla hyvä paikka kerätä ihmisiä riveihin.
Kiipeän alakaupungin raja-aidan yli. Jalkani koskevat tämän rutonkalvaman kaupungin maata. Alakaupunki on yksi maan kolmesta suuresta kaupungista. Se sijaitsee nimensä mukaisesti Ylä- ja välikaupungin alapuolella. Alakaupunki on sijoitettu puoliksi maan alle, ja toinen puoli sijaitsee alangolla. Alakaupungista on suora yhteys välikaupunkiin, ja viiden tunnin junamatkan päässä sijaitsee Kolmosvyöhyke ja legendaariset Leijuvuoret. Kolmen suuren kaupungin lisäksi maassamme on seistämän eri vyöhykettä. Ykkösvyöhyke on kauppavyöhyke. Kakkosella on paljon meriä. Kalastus on siellä hyvää bisnestä. Kolmosvyöhyke saa rahansa matkailijoilta. Muista vyöhykkeistä tulevat hyväpalkkaiset maksavat hyvää rahaa riippuhissimatkoista tai ilmalaivalennoista leijuvuorilla. Nelosella valmistetaan sotakoneita, ilmalaivoja, höyryvetureita ja muita höyryvoimalla toimivia kulkuvälineitä. Viidennen vyöhykkeen rahat tulevat höyryvoimasta. Kuudennella valmistetaan aseet. Ja viimeisenä, seitsemännellä – siellä kapinoidaan niin kovasti, että ihmettelen miksei Baylock räjäytä koko vyöhykettä maan tasalle. Vedän henkeeni tehdassavua. Otan taskustani savukkeen ja tikut. Sytytän savukkeen palamaan. Huokaisen ja askellan kohti ”alamaailmaa”. Tämä kaupunki näyttää hylätyltä. Tehtaiden piipuista tupruava savu on ainoa asia, joka erottaa tämän kaupungin aavekaupungista. Kävelen kaupungin autioilla kaduilla. Sade ropisee niihin harvoihin kattoihin, joista sade ei ole jo tullut läpi. Kaduille on jätetty ruumiita mätänemään. Rutonarpiset kasvot katsovat taivasta tyhjillä silmillä. Rotat kuhisevat kaduilla. Ne etsivät syötävää. Kun rotat sattuvat löytämään ruumiin, on ääni mitä kuvottavin. Rotat kalvavat kaiken lihan ruumiista alle tunnissa. Kävelen katuja määrätietoisesti. Olin käynyt vanhempieni kanssa alakaupungissa ollessani lapsi. Silloin alakaupunki oli loistossaan. Kaivostyöt tuottivat paljon rahaa ja maisemat olivat kauniit. Nyt kaivos on sortunut ja kaikki luonto on kuollut pois. Tiedän minne mennä. Olen matkalla alakaupungintalolle. Olen varma, että siellä on ihmisiä. Katuja ympäröivistä taloista harvat ovat pystyssä. Ja ne harvat jotka ovat pystyssä, ovat sortumaisillaan. Taivas näyttää vielä tummemmalta täällä kuin Välikaupungissa. Uhkaavan tummat pilvet satavat maahan. Sadepisarat polttavat ihoani. Happosadetta. En ole yllättynyt. Alakaupunkia on pommitettu korrosiinipommeilla ja palopommeilla. Happoylijäämät ovat ajautuneet pilviin ja laskeutuvat nyt. Räpäytän silmiäni. Vesi virtaa viemäreihin. Tiesin aina, että alakaupungissa on asiat huonosti, mutta että näin huonosti. Täällä tuskin on kuultu ruuasta moneen kuukauteen. Alakaupungin rajat on suljettu visusti, ettei rutto pääse leviämään. On vain ajan kysymys, koska tämän kirotun kaupungin asukkaat kuolevat pois. Mitä hävittävää heillä olisi? Kuolevat joka tapauksessa. Mieluummin kuolevat taistellessaan maansa puolesta. Kävelen tunneilta tuntuvan ajan. Vihdoin näen edessäni suuren kivirakennuksen. Se erottuu helposti peltitaloista. Kaupungintalo on Presidentin asumus hänen vieraillessaan eri kaupungeissa. Mutta eipä Baylock täällä pahemmin vieraile. Kaupungintalon ikkunoista tulvii valoa. Astelen sitä kohden. Kävellessäni ajattelen, että jos helvetti on olemassa, tämä kaupunki on maanpäällinen helvetti. Nousen kaupungintalon rappusia ylös. Minut pysäyttää teini-ikäinen poika, joka ampuu ilmaan varoituslaukauksen. Pojalla on sätkä suussa ja hän katsoo minua lasittunein silmin. Nousen yhden portaan. Hän ampuu minusta seuraavalle rappuselle. Minä katson poikaa tutkimattomin silmin. Otan savukkeen taskustani ja kysyn, ”Ei pojalla sattuis tulta olemaan?” Poika katsoo minua tutkivasti ja kaivaa taskustaan tikut. Heittää tikut minulle. Nappaan ne ilmasta ja repäisen yhden tikun tuleen. Sytytän savukkeen ja heitän tikut takaisin pojalle. Me seisomme hiljaa. Minulla ei ole kiire. Katson poikaa. 17 vuotta, varmasti orpo, osaa käyttää asetta. Vedän savua keuhkoihini ja puhallan sen ulos. Poika tarkkailee minua. Ei hän kauaa voi vastustella kysymyksiä. Seisomme siinä vielä muutaman minuutin. Sitten hän tumppaa sätkänsä saappaaseensa. ”Löytyykö herralle nimeä”, hän virnuilee. Katsahdan häntä ja hymähdän, ”Mitä väliä nimillä on, eivät nimet kerro ihmisen arvoa, vaan hänen tekonsa.” Poika tapittaa minua ja hymynkare häivähtää hänen huulillaan. ”Olen Max, lyhenne Maxwellista”, poika toteaa. Nielaisen ja silmissäni käväisee järkytys. Maxwell on... oli poikani nimi. Poika näkee hetkellisen heikkouteni. ”No herra... Kuka sä... te oikeastaan olette”, Max kysäisee. Heitän savukkeeni vesilammikkoon ja rykäisen. ”Kuules poju”, aloitan. Max katsahtaa minua ärtyneenä. En välitä siitä. ”Ei ole mitään väliä sillä kuka sinä olet, tai sillä kuka minä olen. Vain sillä on väliä mitä tekee ja sillä mihin teot johtavat”, jatkan. Maxin ärtymys katoaa ja hän katsoo minua kiinnostuneena. ”Voit olla vaikka kuinka tunnettu, mutta jos et tee elämälläsi mitään, et ansaitse kunniaa. Kaikki me olemme syntyessämme mitättömiä, me muovaamme itse oman tarinamme, luomme itse itsemme, ja teoillamme ansaitsemme kunniaa”, lopetan. Max katsoo minua edelleen kiinnostuneena. ”Hyvä on herra. Mitä te tulitte tänne tekemään”, Max kysyy varovaisesti. Hymyilen ja sanon: ”Taistelen paremman huomisen puolesta.” Poika katsoo minua innoissaan. ”Okei, öö... mä käyn hakee muutaman frendin tuolt noi”, hän sitten huudahtaa. Naurahdan ja katson. ”Hei skidi, ei täällä sattuis olemaan ketään... aikuista”, kysyn pidätellen kylmää nauruani. Maxin silmän laajenevat. Hän osoittaa aseellaan pimeyteen. ”Käy tsekkaa hautausmaa. Eikai haittaa, jos ne on kuollu”, Max sanoo kylmästi. Kasvoni kovettuvat. Nyt puolestaan minä katson poikaa tutkivasti. Maxin kasvoja on vaikea lukea. Poika on kokenut kovia, naama täynnä arpia. Hänellä on rikkinäiset vaatteet ja huomaan, että vasemmasta kädestä puuttuu keskisormi. Oikeassa käsivarressa on luodin reikä ja palovamma. ”Okei Max. Hae sun kaverit, mutta kai täällä on pakko olla muitakin”, sanon hänelle. Max pomppaa pystyyn ja repäisee oven auki. Max huudahtaa pimeään rakennukseen jotain, mistä en saa selvää. ”Joo, osa on piiloutunut viemäreihin ja jotku kaivoksiin. Mut varo tehtait, ne kuhisee järrei. Ja sit on viel jengit. Ne liikkuu millo missäki”, Max valistaa minulle. Kuulen vaimeita tömähdyksiä takaamme. Katsahdan poikaa ihmeissäni ja kysyn, ”Järrei?” Max naurahtaa, ”Järjestyksenvalvojii, lainvalvojii, kusipäitä, paskiaisia, ihan miten vaan haluut niit kutsuu.” Käännän katseeni Maxista kaupungintaloon. Rakennuksen pimeydestä hyppii esille teinejä ja muutama nuori aikuinen. Tyttöjä ja poikia. Epäilen iäksi 14-21 vuotta. Sitten Maxin viereen loikkaa mustatukkainen tyttö. Tytöllä on mustat puolipitkät hiukset ja kirkkaan siniset silmät. Hänelläkin on arpia naamassa ja käsissä ja myös ilmavoimien logo oikeaan käsivarteen tatuoituna. Vaatteet ovat vähintään yhtä rispaantuneet kuin Maxinkin. Tyttö katsahtaa minuun ja sitten Maxiin. Kuiskaa Maxille jotain. Max katsoo tyttöä hetken, kaivaa taskustaan sätkän ja tikut ja ojentaa nämä tytölle. Tyttö käännähtää ja sytyttää. Max hymyilee vienosti. Katsahdan Maxia kysyvästi. Max ymmärtää katseeni: ”Ööö... Joo tosiaan, tässä on Violetta...”, jolloin tyttö läimäisee Maxia takaraivoon. ”Auts. Tässä on Viol tai Vi”, Max parahtaa hieroessaan takaraivoaan. Violetiksi kutsuttu tyttö heittää tikut Maxille ja katsoo tätä murhaavasti kävellessään muiden lasten joukkoon. ”Temperamenttinen tyyppi, se ei tykkää ku sitä sanotaa Violetaks”, Max kuiskaa minulle. Rakennuksesta ryntäävät vielä viimeiset lapset ulos, ja he asettuvat seisomaan kaupungintorille. Lasken päät nopeasti. Niitä on 15. Alku tämäkin on. Teinit katsovat Maxia. ”Täss ois tälläne tyyppi, joka sanoo tappelevansa Baylockin paskiaista vastaa”, Max huutaa teineille. Torilta kuuluu hyväksyvää mutinaa. Sitten kuulen jonkun kysyvän. ”Hei, jäbä. Ei pahal, mut me ollaa vaa joukko kodittomii ja väkivaltasii keskenkasvusii teinei. Mitä me voidaan tehä Baskiaiselle?” Kysyjä on Violetta. Vedän syvään henkeä puhuakseni, mutta Max ehtii ensin: ”Me ollaan jo menetetty kaikki tärkee meidän elämässä, ja me tullaan menettämään toisemme ennemmin tai myöhemmin. Ja tiedätteks te, kun ottaa ihmiseltä pois kaiken tärkeen, jää jäljelle vaarallinen vihollinen”, Max huutaa joukolle. Katson Maxia ja hän katsoo minua. Max teki minuun syvään vaikutuksen ja hän tiesi sen. Käänsin katseeni ihmisporukkaan, joka katsoi minua. Nyökkään heille vaisusti. Kuiskaan Maxille, että he voivat jäädä tänne piiloon minun käydessäni kaivoksilla ja viemäreissä. Max katsoo minua typertyneenä ja valittaa kimeällä äänellä jotain itsemurhasta ja rutosta. En välitä. Hän jatkaa minun tuijottamistani kuin tärähtänyttä. No tärähtänyt minä varmasti olen. Ei kukaan järjissään oleva marssisi päin Baylockin naamaa. Max kääntää katseensa minusta ja päästää susimaisen ulvahduksen. Torilla olleet ihmiset mutisevat jotain harmissaan ja hyppelevät takaisin rakennukseen. Max on kysymäisillään minulta jotain, mutta Violetta tulee tämän viereen ottaen häntä kädestä kiinni ja vetää pojan rakennukseen. Luon vielä viimeisin katsahduksen kaupungintaloon ja otan askeleen kohti kaivoksia.
Kuljen tummia katuja. Päähäni herää monen monta mietettä. Miten yksi ihminen, joka saa käsiinsä oikeat aseet, voi pilata satojen miljoonien ihmisten elämät. Tässä tapauksessa ase oli valta. Käteni puristuvat välillä vaistomaisesti nyrkkiin. Hengitän tämän kaupungin pilaantunutta ja tunkkaista ilmaa. Väreet kulkevat ylös selkäpiitäni. Minä ajattelen lämmöllä kaikkia niitä ihmisiä, jotka pitävät kiinni elämästään, vaikka heillä ei ole enää mitään syytä siihen. He ovat todellisia sotureita. He, joita eivät ohjaa kunnianhimo ja raha, vaan suru ja viha, ovat todellisia sotureita. Heidän tekonsa olisivat vielä joskus merkityksellisiä tälle maalle. He ovat ihmisiä, jotka voivat nostaa tälle helvetin maalle takaisin oikeutuksen. Katselen kävellessäni ylös kohti yläkaupunkia, joka on rakennettu vuorelle, jotta se näkyisi kaikkialle. Katsellessani Kaupunkia, jossa onnekkaat ihmiset syövät ja juovat – vitsailevat toisilleen ja ovat autuaan tietämättömiä kaikesta tästä – käteni puristuvat taas nyrkkiin. Huudan Yläkaupunkiin päin kaikki kiroukset, jotka tiedän. Sisälläni on puhkeamassa täysimittainen hurrikaani. Tuudittaudun tunteeseen, että kohta minä tekisin tästä lopun. Mutta vaikka kuinka uskottelen itselleni, että kyllä minä onnistun, luottamukseni rakoilee. Kiroan taas kaikki Yläkaupungin byrokraatit. Huutoni kaikuu aavekaupungin kaduilla. Askellan ja jokaisella askeleellani pommi rinnassani tikittää. Minun päässäni muotoutuu puhe, jonka esitäisin kaivoksissa piileskeleville epäonnisille. Kaivoksille ei voi olla enää pitkä matka. Näen jo maan sisälle johtavan tien. Kiihdytän askeliani. Saavun lähemmäs maanalaista kaupungin osaa. Suuret portit on kaadettu jo aikoja sitten. Varoittamatta kuulen kovan räsäyksen. Rintaani iskee viiltävä kipu ja menetän hetkeksi otteen todellisuudesta. Vellon elämän ja kuoleman rajalla, kunnes näen valon. Valo iskee minua sydämeen ja kuulen äänen, enkelin äänen, joka sanoo minulle, että minun on jatkettava. Leijun hetken universumin rajoilla, ja sitten tietoisuus palaa. Makaan katukivetyksellä ja pääni on räjähtää kivusta. Korvani soivat ja sumeat silmäni näkevät tummat pilvet. Tinnituksen läpi kuulen räkäistä naurua. ”Näitsä, suoraa syämee”, joku räkättää. Minä en välitä. Miksi makaan tässä? Miksi tunnen vielä kipua? Miksen ole kuollut? Vai olenko kuollut, ja miksi kuolema sattuu näin paljon. Suljen silmäni ja pääni tykyttää. Rintani on tulessa enkä voi liikkua. Kipu on vallannut koko ruumiini. Koitan puhua, mutta ääntä ei kuulu. Räkäinen nauru yltyy taustalla. ”Kahtotaas minkääslainee peikko täält naamarin takaa löytyy”, joku sano. Minä kamppailin kivun kanssa. Olisin voinut antaa sen lyödä minut, mutta sitten muistn sanat. Enkelin sanat. Pakko jatkaa. Pakko jatkaa. Aukaisen silmäni. Kipu tuntuu vielä, mutta sen tilalle on asettumassa viha. Nostan kättäni. Näen jo paljon selvemmin ja pystyn hahmottamaan ympäristöni. Kolme nahkatakkista miestä . Yhdellä on kädessään savuava pistooli ja veitsi. Suoraan sydämeen. Minua ammuttiin rintaan, mutta miksi en kuollut. Sitten muistan tiedottomuuteni tilan. Muistan valon, joka suli sydämeeni. Muistan leijuneeni jossain tuntemattomassa. Yritän ymmärtää kaiken, ja samaan aikaan kipu aaltoilee ruumiissani. Kuulen Lyran ja poikani äänen, ”Vielä ei ole aikasi palata luoksemme.” Nousen istumaan. Painan kasvoni käsiini. Suljen silmät ja näen Lyran hymyn. Säikähdän ja avaan silmät. ”Ei vielä”, mutisen. Yksi miehistä kavahtaa ja osoittaa minua. Kaksi muutakin huomaavat minun nousseen istumaan ja ottavat askeleen taaemmas. Katsahdan miehiä ja puristan käteni nyrkkiin. Mies jolla on ase osoittaa minua tärisevällä kädellään. Hän sopertaa jotain. ”Oliko siinä kaikki”, henkäisin kivusta värisevällä äänellä. Mies osoittaa minua aseellaan. Puhuessaan hänen kätensä vapisevat kauttaaltaan: ”Sä... Mä tapoin... Ammuin syd... Ei voi... Mikä sä oot?” Minä henkäisin kivusta. ” Ei ole mitään väliä sillä, kuka on. Vain sillä on väliä, mitä tekee... ja sillä, mihin teot johtavat”. Mies tuijottaa minua peloissaan. Laukaus, laukaus, laukauksen perään. Tunnen luotien uppoavan kehooni. Yksi vasempaan reiteen, toinen oikeaan olkapäähän ja yksi vatsaani. Yritän huutaa kivusta, mutta ääntä ei tule. Käännähdän vatsalleni ja ojennan kättäni taivasta kohti. Kipu ei lopu. Ryin verta ja huohotan. Käännyn takaisin selälleni ja asetun odottamaan kuolemaa. Kolme nahkatakkista miestä juoksevat pois. Kaikki hämärtyy taas.
Vavahdan hereille vihlovaan kipuun. ”Anteeksi, me vain poistetaan luodit ja putsataan haavat”, kuulen pelästyneen äänen. Ääni kuului nuorelle naiselle. Katsahdan naista ja sitten katson ympärilleni. Nenääni haisee yököttävä pilaantunut haju. Kuolleiden ihmisten haju. Hajun syy selittyi nopeasti. Olen jonkin sortin viemärissä. Ympärilläni on kasoittain ihmisruumiita. Ruumiini läpi tunkeutuu taas kivunväre. ”Noin, nyt on luodit pois”, nainen sano ja kuulen hänen äänestään myötätuntoa. Nousen ylös, mutta kaadun heti maahan. Vihreä saasteinen vesi lotisee. Parkaisen hiljaa kivusta. Sieraimiini tunkee kuvottava mätä haju. Yskäise. Nainen katsoo minua edelleen myötätuntoisesti. Olen viemäreissä, minulla on paljon haavoja ja vieressäni on ruumiskasoja. Mieleni synkistyy. Rottarutto. On ihme, jos se ei ole jo tarttunut minuun. Nousen taas pystyyn, mutta tällä kertaa en kaadu maahan. Otan muutaman vaivalloisen askeleen ja taistelen koko ajan kipua vastaan. Onnun läpi saastaisten viemäreiden. Ihmiset katsovat minua synkkä ilme kasvoillaan. Pääni tuntuu raskaalta. En tiedä, miten olla. Ei. En anna periksi. En palaisi perheeni luokse ennen kuin olen valmis. En suostu kuolemaan täällä.
Avasin suuni, annoin sydämen puhua. Sain ihmiset kuuntelemaan minua. Pian ympärilleni kertyi synkkäkasvoisia miehiä, naisia ja jopa muutama lapsi. Puhuin pääni puhtaaksi. Puhuin sen, mitä sydän käski. Ja kun viimein olin valmis, minulle hurrattiin. Katselin ylpeänä tätä ihmisporukkaa, joka hurrasi minulle. ”Paremmalle huomiselle”, huusin lopuksi. ”Paremmalle huomiselle” huudot kaikuivat viemäreissä. Kipu oli väistynyt, ja tilalle astui toivonkipinä. Kuljin ympäri viemäreitä ja keräsin itselleni seuraajia. Lumosin heidät tarinallani, kerroin heille tarkoitukseni ja vetosin heihin. Pian Alakaupungin viemärit kuhisivat kapinaa. Johdatin heidät takaisin maan päälle. Opetin heidät taistelemaan. Olin ylpeä heistä. Yhdistin heidät ja orvot teinilapset. Yhdistin viemäreiden asukkaat ja kaivoksiin piiloutuneet. Yhdessä me marssimme tehtaille ja pysäytimme niiden toiminnan. Paremmalle huomiselle. Kun Alakaupunki oli puolellani, me siirryimme välikaupunkiin. Me voitimme monien takakujien asukkien sydämen. Minä lumosin heidät tarinallani, ja Max valoi uskoa heidän sydämiinsä. Kapina on kuin kaasu, tarvitaan vain pieni kipinä sen sytyttämiselle. Me kuljimme ympäri kaupunkia ja valtasimme poliittisia rakennuksia. Murhasimme Valtion virkamiehiä. Paremmalle huomiselle -huudot kaikuivat kaduilla ja toreilla. Tässä vaiheessa Baylockille oli selvää, ettei saisi pysäytettyä meitä ilman suuria toimia. Me marssimme Välikaupungin toreilla ja räjäyttelimme paikkoja. Me ryöstimme rikkailta ja annoimme ne köyhille. Meistä tuli sankareita ja minä oli keulakuva. Max oli kuin oma poikani. Me värväsimme joukkoomme vielä lisää ihmisiä. He liittyivät mielellään. – Kun ottaa ihmiseltä kaiken tärkeän pois, jäljelle jää vaarallinen vihollinen. Kuuntelin ihmisten tarinoita. Minä ymmärsin heitä. Lohdutin heitä. Maahan oli syttymässä sisällissota. Baylockilla oli huippukoulutettu armeija, mutta meillä oli elämässä kaiken menettäneet ihmiset. He eivät pelänneet kuolemaa, he nauroivat kuolemalle. Ja kiinnijäädessään he kuolivat hymy kasvoillaan. Seitsemäs vyöhyke pommitettiin aavikoksi. Baylock kai luuli, että se pelottaisi meitä. Mutta miten pelotella ihmistä, joka ei pelkää mitään. Me suunnittelimme joka iskun tarkasti ja harkitusti. Emme ottaneet liian isoja riskejä. Meillä meni hyvin. Olimme jo suunnitelleet iskun Yläkaupunkiin. Me valtaisimme höyryjunan ja matkaisimme neljännelle vyöhykkeelle. Siellä me kaappaisimme ilmalaiva SIL Tulilinnun ja lentäisimme Yläkaupungin ylle. Jos pääsisimme suunnitelman tähän vaiheeseen, me pudottaisimme palopommeja Sodan Instituuttiin ja radiotorneihin. Sitten me tiputtautuisimme kaupunkiin ja yrittäisimme vallata sen. Suunnitelma olisi uhkarohkea ja luultavasti itsemurha, mutta meillä alkoi olla kiire. Baylock voisi koska tahansa saada selville päämajamme. Tai sitten hän vain räjäyttäisi Välikaupungin tuhkaksi. Me kokoonnuimme öisin keskustelemaan operaatio ”Tulilinnusta”. Pieni iskuryhmä hiipisi hyökkäyksen turvin Presidentin palatsille ja estäisi Baylockia pakenemasta. Ja sitten minä tappaisin hänet. Me suunnitelimme operaatiota huolellisesti. Kun me viimein olimme tyytyväisiä, me aloitimme operaation.
En nukkunut koko yönä yhtään. En ole nukkunut monena yönä. En kestä kuolleiden ihmisten huutoja. Vilkuilin kelloani minuutin välein. Kun viimein kellopelin viisarit muodostivat V kirjaimen, nousen pystyyn ja painan hatun päähän. Kävelen nukkuvien ihmisten ohitse. Muutama ihminen on hereillä. He katsovat minua. Minä hypin ja puikkelehdin nukkujien ohi. Kun viimein saavun suuren puisen oven eteen, luon katseen suureen saliin. Meidän päämaja sijaitsi Kaakkoistorin palatsin luona. Huokaisen syvään ja avaan oven. Kirpeän viileä ilma osuu kasvoilleni. Alkaa tihkuttaa. Sadepisarat ropisevat hattuni lieriin. Junanvaltaus tapahtuisi tunnin kuluttua. Minä tapaisisin iskuryhmän hylätyllä rautatieasemalla. Meidän tehtävänä on vallata juna. Toinen iskuryhmä kaappaa junan matkustajat ja tainnuttaa heidät. Iskuryhmä kolme hyppää junaan mukaan. Kävelen rautatietorille. Odottelen siellä hetken. Paikalle ilmestyy viisi mustapukuista ihmistä. Nyökkään heille. ”Viisi minuuttia”, sanoo naisen ääni. Hahmot nyökkäävät. Viisi minuutta tuntuu viideltä tunnilta. Kukaan ei sano sanaakaan. Sitten kuuluu höyryveturin puksutusta. Hieman sen jälkeen pimeästä sohaisee valo. Voin kuulla ryhmäni sydänten sykkeet. Juna puksuttaa mutkasta. ”Nyt”, kajahtaa miehen huuto. Minä hyppään junaraiteille. Valo sohaisee silmiäni. Kohotan käteni ja katson kohti maata. Naamioni peittää todelliset kasvoni höyryveturin kuljettajalta. Tuulenviri leyhyttää pitkähelmaista takkiani. Kohotan käteni pysähtymisen merkiksi. Kuulen voimistuvaa kirskuntaa. Juna hiljentää vauhtia ja pysähtyy eteeni. Käteni koskettaa veturin keulaa. Kuuluu sihadus, kun veturin piipusta puhahtaa höyrypilvi. Nostan metallisen naamion peittämät kasvoni ylös. Veturinkuljettaja pelästyy. Huudahdan pimeyteen, ja viisi tummaa hahmoa loikkaa varjoista. Minä hyppään veturin keulaan ja kiipeän katolle. Tiputtaudun veturin kattoluukusta sisälle. Veturissa tuoksahtaa savu ja hiki. ”Tämä juna on meidän”, sanon karhealla äänellä kuljettajalle. ”Kysyttävää?”, minä lopetan. Kuljettaja katsoo minua peloissaan ja mutisee jotain. Minä lasken käteni pistoolilleni. Tein liikkeen tarkoituksellisen näyttävästi. Veturin kuljettaja nostaa kätensä ja valittaa. Kuljettaja on lievästi ylipainoinen keski-ikäinen, kalju mies. Mies tallustelee peloissaan ovelle ja hyppää pois. ”Kiitokset yhteistyöstänne”, minä naurahdan kuljettajalle ja nostan hattuani. Soitan veturin pilliä. Se on merkki kakkosryhmälle. Veturin ovi loksahtaa auki. Tummapukuinen nainen puhuu, ”Vartijat hoideltu”. Nyökkään hänelle. Odottelemme hetken. Sitten kuulen ulvaisun junan takapäästä. Soitan pilliä vielä kerran. Lapioin hiiliä tulipesään. Painan kytkintä ja juna liikahtaa. Puksuttelemme junalla monta tuntia. Minä jätän ryhmäni vastuuseen veturista. Käyn tarkastamassa muut ryhmät. Ilmalaivan ohjaamiseen tarvitaan vähintään 15 henkeä. Meitä oli 25. SIL Tulilintu on ilmavoimien uusi helmi. Siinä on tarpeeksi tulivoimaa räjäyttää kokonainen leijusaari. Me käymme läpi suunnitelman monta kertaa. Junan yksitoikkoinen kolina tunkeutuu aivoihini. Minua ei pelota. Minua ei jännitä. Minua ohjaa kosto. Me puksutamme läpi vyöhykkeiden. Asiat eivät ole täälläkään hyvin, ränsistyneitä ja kuolleita kaupunkeja. Poltettuja metsiä. Tummia pilviä. Saastuneita järviä ja meriä. Pelokkaita ilmeitä. Sotilaita ja sotakoneita. Ilmalaivat kiertelivät kaupunkeja kuin korppikotkat. Päivän matkan jälkeen junamme pysähtyy ja hyppäämme junasta pois. Kokoonnumme pikaisesti ja sitten hajaannumme. Neljäs vyöhyke on mustien pilvien ympäröimä. Tehtaat tupruttavat mustaa savua. SIL Tulilintu loistaa koreana ilmatelakalla. Nyt alkaisi tehtävämme vaikein osuus. Kunka päästä telakalle, ja otta haltuun koko ilmavoimien mahtavin alus. Selvää oli, että emme voisi vain kävellä sisään. Keräsin ryhmäni kokoon ja kerroin heille sen pienen suunnitelman, joka pääni sisällä kehitin. Meidän täytyisi saada jostain ilmavoimien virkapuku. Toisaalta tämä naamio, joka minun kasvoillani lepäsi. Tämä naamio on Baylockin palkka-armeijan naamio. Minä voisin marssia sisälle ilman ongelmia. Oikea haaste olisi siinä, miten saisin minun kymmenpäisen ryhmäni sisään. Tulilinnun kaltaiseen ilmalaivaan tarvitaan ainakin kymmenen hengen miehistö. Suunnitelmani pähkinänkuoressa oli siis seuraava: Minä kävelen telakalle ja tongin jostain muutaman ilmavoimien asun. Ryhmästäni valitaan kaksi henkilöä, jotka toimivat harhauttajina. He pukevat ilmavoimien varusteet ja antavat väärän hälytyksen. Hälytyksen tuoman kaaoksen avuin hiivimme SIL Tulilinnulle ja nousemme lentoon.
No, helpommin sanottu kun tehty. Niin moni asia voisi mennä väärin. Parempi olla ajattelematta sitä. Toteutus olisi nyt tärkein.
Kävelen tyynenä ilmasillalla kohti telakkaa. Takkini pitkät helmat liehuvat tuulessa. Sormeilen pistooliani. Huolimatta tilanteen vaarallisuudesta olen yllättävän tyyni. Tyyni minun pitääkin olla, että tämä toimii. Ilmasiltaa vartioi joukko sotilaita. Näen silmäkulmastani tornin. Sen huipulla minua tähtäilee varmasti tarkk'ampuja. Kävelen kohti sotilasta, joka vuorostaan astelee kohti minua käsi miekan tupella. Minä nostan toisen käteni ylös merkiksi hänelle. Eleeni oli selvä, olen sinua ylempänä älä tee mitään. Kun sotilas näki maskini hän nosti kätensä tervehdykseen. Vastaan vaisusti ja kävelen portista, jonka toinen sotilas on avannut. Loppu matka telakalle on suhteellisen helppo. Kukaan ei minua epäillyt, ja miksi olisikaan. Kävelen telakan porteista sisään. Mieleeni muistuu aikaisemmat vuoteni ilmavoimissa. Kaikki harjoitus evakuoinnit. Sotaan valmistavat tehtävät ja ennakoinnit. Muistan kun ensimmäistä kertaa pääsin ilmalaivan ohjaksiin. Se sanoinkuvailematon tunne, kun ohjaa suurta taivaalla leijuvaa alusta. Tuntuu kuin olisit toisessa maailmassa. Tasainen pihinä, ja höyrykoneiden tuhina. Se omintakeinen kaasuinen tuoksu, ohuen ilmakehän hengittäminen. Öiset kylmät yöt ohjaamossa, huurteinen ikkuna. Kaipasin sitä kaikkea. Kohta lentäisin ehkä viimeisen lentoni. Kävelen ohi päähangaarin, jossa SIL Tulilintu komeilee. Pallopurjeet olivat täynnä kaasua. Valmiina lähtöön, kuten aina. Ilmavoimien jokaisella telakalla oli oltava kaksi lentovalmista alusta päivin ja öin. Se on käytäntö mikä heillä on vieläkin käytössä. Saamme kiittää onneamme siitä. Kävelen välittämättömästi kohti pukuhuoneaita. Vastaan tulevat pilotit ja mekaanikot katsovat minua kummissaan. Muutamilta irtoaa vaisu tervehdys. Saavun pukuhuoneiden oville, kun huomioni kiinnittyy johonkin. Toinen hangaari. Siellä on lähtövalmiina toinen alus. Miksi luottaa hämäykseen, kun voi luoda oikean hälytyksen. Päättäväisin askelin lähden kohti kakkoshangaaria. Pallopurjeiden sisältämä kaasu, aroseeni, on tulenarka aine. Tätä kyetään kompensoimaan lentämällä korkeissa olosuhteissa, jolloin lämpötila on matala. Toinen keino on lisätä aroseeni kaasuun krykonidioksinia. Se laskee aroseenin leimahduslämpötilaa. Telakalla kuitenkin, aroseeni olisi helppo saada syttymään. Se loisi tarpeeksi suuren harhautuksen minun joukolleni. Pääsen hangaariin ja näen edessäni toisen ilmavoimien aluksen. Minä kävelen aluksen luo ja kiipeän tikkaita pitkin ylös. Minua katsotaan epäillen, mutta kukaan ei tohdi häiritä minua. Täydellistä. Kävelen ilmalaivan ohjaamoon ja käynnistän päämoottorin. Nyt minun täytyy toimia nopeasti. Juoksen ulos ohjaamosta ja hyppään pois ilma-laivan korista. Suuntaan askeleeni päämoottorin alle. Nappaan pistoolin ja ammun tarkasti tähdätyn laukaisun päämoottoria kohti. Toinen laukaus, kolmas. Ilmavoimien työntekijät rupeavat huutelemaan toisilleen. Neljäs laukaus. Lataan aseeni. Viides. Turvamiehet huutavat minulle jotain. Kuudes laukaus ja kipinä. Napakymppi. Turvamiehet juoksevat minua kohti miekat tanassa. Pakenen nopeasti paikalta. Juoksen käytävien lävitse. Kuluu noin puoliminuuttia ja kuulen toivomani äänen. Booooom! Ilma-aluksen pallopurjeet olivat syttyneet tuleen luoden räjähdyksen. Toivon, että signaali on tarpeeksi selvä minun ryhmälleni. Kiidän kohti ykköshangaaria. Minun täytyy estää SIL Tulilinnun nousu. Olen varma, että Tulilintu ottaisi ja nousisi ilmaan. Terrori-iskun sattuessa on evakuoitava mahdollisimman moni ja saada materiaaliset tappiot vähiin. Sekin on ilmavoimien käytäntö. Saavun Tulilinnun hangaariin. Hiljaisuuden täyttää neljä laukausta, huutoja. Neljä laukausta lisää ja huutoa. Lopulta kun jokainen makaa kuolleena maassa nousen SIL Tulilinun koriin. Minun ryhmäni saapuu paikalle. Heillä on lisänään pari ilmavoimien mekaanikkoa. He tahtovat auttaa.
Nyt on oltava nopea. Heti kun lähdemme lentoon, meidät yritetään pudottaa. Henkäisen syvään ja käynnistän järeän höyrymoottorin, joka pärähtää käyntiin kuin unelma. Sitten käynnistän toisen ja kolmannen. Opastan muille, miten ilmalaivaa käytetään. Ohjeistan tykkien käyttöä, ja mitä tehdä, jos moottori sammu. Opetan kaiken oleellisen. Tepastelen ilmalaivan ohjaamoon ja väännän vipua. Korviahuumaava ääni tunkee korviin. Sireenit soivat alhaalla. Ne tietävät meistä. Ohjaan ilmalaivan nopeasti pois telakalta. SIL Tulilintu tottelee kosketustani kuin unelma. Lennän ilmalaivan helposti pois Nelosvyöhykkeen pääkaupungista. Hetken luulen, etteivät ne sittenkään huomanneet meitä, mutta pamaus ja räsäys osoittavat luuloni vääriksi. Meitä kohti oli ammuttu, mutta meihin ei osunut. Kuulen surinaa, kun tykkiä käännetään. Pamaus. Katsahdan taakseni. Tykki numero 3 oli ampunut ja osunut jahtaavaan zeppeliiniin. Zeppelin on kuin ilmalaiva mutta paljon pienempi. Se räjähti ilmaan. Radiolaitteesta kuuluu ”Jes” huudahdus. Ilmalaivalla lento takaisin Välikaupunkiin kestäisi korkeintaan muutaman tunnin. Ainoa ongelma olisi ilmavoimien muut ilmalaivat. Saimme lentää puoli tuntia rauhassa. Sitten kuulen, kuinka ohjaamon ovi narahtaa auki. Käännän katseeni tulijaan. Se on Violetta. ”Hei Vi”, moikkaan. Violetta huiskaisee tervehdykseni pois. Hän astuu sisälle. ”Isä aina lens tällästä”, Violetta henkäisee katsellessaan ihmetellen. ”Sitte se joutu sotaa”, Violetta jatkoi ja huomasin, että hänen kasvoille vierähti kyynel. ”Se oli kuulemma hyvä lentää, mut ne osu moottorii”, Violetta jatkaa kyyneleet silmissä. ”Ja se räjähti moottorin mukana”, Violetta lopetti. Hän nyyhkytti hetken, mutta sitten hänen ilmeensä kovettui. Katsoin Violettaa osaaottavasti. ”Oliko sinun isäsi sattumoisin Brisco Byron?”, kysäisin Violetalta. Violetta nyökkäsi. ”Helkkarin hyvä mies, ja taitava lentäjä”, muistelin käheällä äänellä. Violetan kasvot kirkastuivat. ”Sä tunsit mun isän?”, hän kysyäisi. Nyökkäsin vaimeasti. Me keskustelimme pitkän aikaa Violetan isästä. Keskustelumme keskeytti pikainen radioviesti. ”Meillä on seuraa!” Käsken Violetaa häipymään, nappaan ohjaimet käsiini ja katsahdan sivupeliin. Meitä jahtasi kaksi ilmalaivaa. Nostan korkeutta. Ylhäältä on helpompi osua alhaalla lentäviin kohteisiin. Annan radion välityksellä käskyn ampua. Ohjaamo tärähtelee, kun tykkejä käytetään ympäri laivaa. Katsahdan sivupeiliin. Arvioin heidän tähtäävän moottoreihin, joten käänsin laivaa muutaman asteen. Juuri tarpeeksi, että ammuttu tykinnkuori räsähtää ohi. Annan päätykeille käskyn ampua. Valtavien pamauksien säestämänä takanamme lentävistä ilmalaivoista toinen syttyy tuleen. Lisäsin vauhtia. Kuulin kilinää, kun laivan tykkejä ladataan. Näen sivupeilistä, kuinka takanamme leijuva ilmalaiva on lataamassa päätykkiä. Odottamatta hetkeäkään painan ohjaimet alas ja samalla ilmalaiva painautuu maata kohti. Tunnen paineaallon helistävän ohjaamon ikkunoita, kun laukaus lentää laivan ja pallopurjeen välistä. Radiosta kuuluu ääni, joka ilmoittaa tykkien olevan valmiina käytettäviksi. Nostan taas kurssiamme hieman ja annan käskyn ampua. Pamaus ja räsäys. Meitä jahdannut ilmalaiva syöksyy tulipallon lailla kohti maata. Katsahdan sivupeiliin ja sitten siirrän katseeni kohti horisonttia. Siellä hohtaa Presidentin palatsi. Ilmoitan radioon, että olemme piakkoin perillä. Meidän on noukittava Välikaupungista vapaaehtoisia taistelijoita. Käsken miehistöä tiputtamaan köydet. Saavumme Välikaupungin ylle. Ohjaan ilmalaivan päämajamme ylle. Noin 50 vapaaehtoista tarttuu köysiin. Käännän kurssin kohti yläkaupunkia.
Pääni sisällä raivoaa se tuttu kostonhimoinen myrsky. Hurrikaani. Pommi tikittää rinnassani. Olen valmis. Nousemme kaupungin ylle. Yläkaupungin asukkailla ei ole aavistustakaan, mikä heihin iskee. Ohjaan SIL Tulilinnun Sodan Instituutin ylle. Leijumme siinä hetken. Sitten tiputamme pommit. Kolmisenkymmentä palopommia valaisivat hetken synkkää taivasta. En jäänyt odottamaan. Ohjaan ilmalaivan kohti Presidentintoria. Kaikki laivassa olleet kapinalliset hyppäävät laskuvarjojen, ja valjaiden avulla torille. Paremmalle huomiselle! -huudot kaikuivat korviin. Ohjaamon oveen koputetaan. Sisään astuu kalju mies. ”Teidän on syytä mennä, minä voin hoitaa radiotornit”, mies sanoo. Nyökkään hänelle. Astun ulos ohjaamosta. Kävelen ilmalaivan reunalle ja otan kiinni narusta. Liu’un narua pitkin alas. Tiesin, että jokin oli mennyt pieleen. Liukuessani köyttä pitkin suuri paineaalto paiskaa minut maahan kymmenen metrin korkeudelta. Ruumistani kivisti. Katsahdin ilmalaivaa. Se oli nyt kirjaimellisesti ”Tulilintu”, sillä ilmalaiva roihuaa liekeissä. Palavaa romua lentää taivaalta sateen seassa. Niistä yksi tippui viereeni. Pallopurjeen kaasu syttyi tuleen. Aika hidastui. Katselin kuinka kapinalliset sotivat torilla. Nousen seisomaan ja nappaan hattuni. Painan sen päähäni. Ylhäällä roihuava ilmalaiva putoaa maata kohti. Otan muutaman juoksuaskeleen, vedän pistoolini vyöltä. Juoksen kohti taistelutannerta. Päässäni soi. Tuskanhuudot tunkeutuvat korviini. Näen sotilaiden ryntäävän torille. Minä rynnin kohti Presidentin palatsia. Ammun muutaman sotilaan. Katselen, kuinka kapinalliset ja sotilaat tappavat toisiaan tulimeren alla. Juoksen kuin tuuli kohti palatsia, kunnes saavun ovelle. Tapan vielä kylmästi muutaman vartijan. Syöksyn kohti ovea, joka ei aukea. Ei auennut minulle ovi, eikä liioin arkun kansi. Ei auennut minulle taivas, ei auennut minulle paikkaa perheeni luota. Taon ovea hullun lailla. Pommi rinnassa tikitti. Hakkaan ovea. Hakkaan siihen asti kunnes se luovuttaa, tai minä. Olen juuri vaipumassa maahan, kunnes pala palavaa moottoria rämähtää oveen.
Minuun sattui. Onnun ovesta. Onnun läpi palavan rojun. Baylock istuu peloissaan valtaistuimella. Hänet nähtyäni pommi rinnassani räjähti. Osoitan Baylockia pistoolilla. Painan liipaisinta. Klik. Luodit ovat loppuneet. Heitän aseen sivuun ja vedän puukon esille. Hänen rinnalla seisovat palkkasoturit ottavat omat tykkinsä esille. ”Baylock! Sinä ehkä hengität, mutta olet jo kuollut. Olet kuollut sisältä. Sinulla ei ole sielua, ja jonkun on heitettävä sinun ontto ruumis sinne, missä sielusikin on. Helvettiin”, huudan kurkku suorana. Baylock ei sano mitään. Hän pelkää kuollakseen, sen näkee silmistä. Baylockin palkkasoturit astelevat eteenpäin. En tiedä, miten saisin heidät tapettua. Enkä todellakaan aio kuolla ennen Baylockia. Palkkasoturit ovat juuri ampumassa minua. Kunnes. Taakseni ilmestyi hahmoja. Lyra ja Maxwell. Perheeni. ”Äiti, tuleeko isi kohta”, poikani kysyy. ”Isi tulee ihan kohta”, kihlattuni vastaa. Laukaus, ja toinen. Kaadun maahan. ”Anna minulle kätesi”, voihkaisen. ”Anna minulle lupaus huomisesta, lupaa minulle, etten jää yksin tähän kylmään elämään”, jatkan kuiskaten. Ojennan kättäni kohti Lyraa. ”Lupaa, etten jää yksin tähän kylmään elämään, jossa syntyneet kulkevat kuolleina etsimässä hautapaikkaansa”, lopetan väristen. Lyra ojentaa kätensä. Kun kätemme koskettavat sisälleni syttyy liekki. Kaikki kipu poistuu kuin taikaiskusta. Saan voimaa. Nousen ylös. ”Isi tulee pian kotiin”, henkäisen pojalleni. Katson vielä hetken Lyraa. Sitten käännän katseeni Baylockin palkkasotureihin. He katsovat minuun. Otan puukkoni käteen. ”Minä olen venyttänyt kuoleman rajaa, minä olen kohdannut monia demoneita, olen katsonut kohti taivaiden valtakuntaa. Olen seissyt helvetissä, olen kävellyt elämän teitä. Olen todistanut kuolemaa, olen todistanut elämää. Minä olen löytänyt tarkoitukseni”, sanon voimakkaalla äänellä. ”Enkä anna teidän seistä tielläni”, lopetan hiljaa. Otan askeleen kohti palkkasotureita. He ampuvat laukauksia. Minä en välitä. Antaa luotien sataa. Olen liian pitkällä lopettaakseni. Kävelen heitä kohti luotisateessa. Kuulen ulkoa kuuluvat karjunnat ja valitukset. Palkkasoturit peruuttavat. Kävelen heitä kohti puukko ojossa. Palkkasoturit katsovat kohti Baylockia, odottavat käskyä, mutta Baylock on halvaantunut pelosta. He peruuttavat, kunnes seinä tulee vastaan. Tapan heidät siihen. Käännyn kohti Baylockia. Astelen häntä kohti. Askeleeni kaikuvat temppelissä huutojen ja valitusen seassa. Katson Baylockia syvä inho ja viha kasvoillani. Avaan suuni huutaakseni: ”Kuka täällä komentaa? Ketä täällä totellaan? Kahta suurta jumalaa, ahneutta ja rahaa. Mutta minä olen ja elän ja hengitän yhtä suurta jumalaa, kostonhalua!” Baylock katsoo minua anova ilme kasvoillaan. ”Ole kiltti, saisit rahaa, saat kaiken mitä ikinä haluat ja enemmän. Ole vain kiltti, äläkä tapa”, Baylock änkyttää. Inho ja viha kasvoillani kasvavat. ”Sinä pelkuri”, huudan. Haukon henkeä. En keksi, mitä hänelle huutaisin. ”Oi, sinä et ymmärrä. Et mitenkään voi. Ei sinulla ole tunteita. Ainoa asia, jota haluan on perheeni.”, minä tiuskaisen. Baylockin kasvot ovat pelosta vääristyneet. Se pisti vihan kiertämään. Murhaajasadisti pelkää kuolemaa. Tottakai. ”Mi-miten sinä et ole kuollut”, Baylock änkytti. Luon Baylockiin murhaavan katseen. ”Enkelit pitivät minulle vahtia”, sanoin ja katsoin paikkaa jossa Lyra ja Maxwell seisoivat hetki sitten. ”Mahdotonta”, Baylock änkytti, mutta ei minulle vaan itselleen. ”Miten... Voi olla kuolematon”, Baylock kysy pelokkaasti minulta. Minä karjaisin vihasta. ”Sinä kuvotat minua, Presidentti”, huudan ja venytin viimeistä sanaa niin paljon kuin pystyin. ”Minut piti tämän maan päällä vain viha ja kostonhimo sinua kohtaan”, jatkoin vihaisesti. Baylock katsoi tyhjillä silmillään jonnekin. ”En halua kuolla”, hän piipittää. ”Ja minä en jaksa elää enää”, sanon ja isken puukon Baylockin sydämeen. Veri virtaa kuumana. Käteni vapisee. Ulkona kuuluvat huudot vaimenevat. Tietoisuus virtaa pois, annan sen virrata. Kuoleminen tuntuu kuin uneen vaipumiselta. Minut valtaa rauhallinen tunne. Leijun pois. Minä olen vallankumous
Olen kävellyt elämän teitä. Pitkä on matka takana ja loppu on viimein tässä.
