Tämä on ensimmäinen tarinani minkä olen kirjoittanut sitten ala/ylä-asteen. Pitäkää se mielessänne, kun luette tämän. En ole mikään ammattikirjoittaja tiedän sen. Mutta toivon silti, että jaksatte lukea tämän ja antaa arvion myös. (Ja jos ylläpito näkee tämän, edelliset versiot vampyyrien juoksusta voi poistaa.)
Aaron oli kävelemässä myöhään illalla tavernasta kotiin päin. Hän oli ollut viettämässä ystävänsä syntymäpäivä juhlia. Hilpeä juhla tunnelma hiipui pikkuhiljaa jokaisella kengän kopsautuksella kivitiehen. Hän oli juonut muutaman huurteisen ja häntä hymyilytti. Oli mukavan rento olo. Kuu loisti kirkkaana pilvettömällä taivaalla ja oli hiljaista. Kuului vain kenkien kopistelua kivitiehen. Enää muutama mutka ja hän olisi oman kotitalonsa pihalla. Häntä väsytti hieman ja oma sänky kutsui luokseen.
Hän oli juuri kävelemässä pienen kujan ohitse, kun hän kuuli selkäpiitä karmivan kiljaisun. Aaron pysähtyi katselemaan ympärilleen ja samalla kuunteli mistä huuto oli tullut. Hamptonissa harvoin kuuli ihmisten kiljuvan kaduilla. Hampton oli rauhallinen kylä.
Hän kuuli oikealla olevalla kujalla naisen uikutusta. Hän katsoi sinne ja näki kujalla kolme hahmoa. Kaksi miehen kokoista hahmoa ja yhden naisen hahmon. Nainen oli maassa ja yritti selvästi käsillään pitää miehet loitolla.
Nainen huusi apua ja Aaron lähti kävelemään heitä kohti kujalle. Hän ei voinut antaa asian vain olla. Aaron näki kävellessään kuinka toinen miehistä kumartui ja nosti naisen ilmaan. Miehellä oli huppupäässä ja Aaron ei nähnyt kuka se oli. Melkein kaikki tunsivat toisensa pienessä Hamptonin kylässä, mutta miehet eivät näyttäneet tutuilta.
Mies painoi naisen seinää vasten ja nainen rimpuili, mutta turhaan. Mies oli selvästi häntä vahvempi. Toinen mies nauroi vieressä kalju päänahka kuunvalossa loistaen ja katseli kuinka naista pitelevä mies painoi suunsa naisen kaulalle. Aaronia kuvotti tilanne. Nainen ei selvästikkään halunnut, että mies koskee häneen sillä tavalla.
Aaron oli noin kymmenen metrin päässä heistä ja lähti juoksuun. Paikalle saavuttuaan Aaron tönäisi nauravan kaljun miehen sivuun ja nappasi naisen kimppuun käynyttä miestä harteista ja yritti vetää kaikin voimin. Mies ei hievahtanutkaan.
''Mitä ihmettä?'' Aaron sanoi, kun mies jonka hän tönäisi sivuun kääntyi ympäri ja nosti Aaronin rinnuksista seinälle. Aaron oli yhä ihmeissään ja rimpuili vastaan. Kalju mies alkoi taas nauramaan ja nyt Aaron näki tämän kasvot. Hän ei tunnistanut miestä, joten Aaron päätteli, että miehet eivät olleet Hamptonista. Mies jatkoi nauramista ja Aaron näki suupielien alta pilkistävät terävät kulmahampaat. ''Ei helvetti'' Aaron sanoi ja yritti lyödä miestä päähän, mutta satutti vain oman kätensä.
''Ei ei älä!'' nainen kirkui Aaronin vierellä. Aaron tajusi, että oli myöhästynyt. Hän katsoi häntä pitelevää miestä silmiin kauhuissaan ja takaisin katsoivat kirkkaan punaiset pimeässä loistavat silmät.
Aaronia kadutti se, että oli lähtenyt pelastamaan naista. Jos hän olisi tiennyt, että vastassa oli kaksi vampyyriä, Aaron ei olisi edes yrittänyt. Hamptonissa ei ole nähty yhtäkään vampyyriä yli kolmeenkymmeneen vuoteen. Tai niin hän oli kuullut. Miksi he olivat juuri tänä iltana näyttäytyneet, Aaron mietti rimpuillessaan.
Toinen miehistä päästi naisesta irti ja nainen luhistui maahan sätkien ja tuskasta huutaen. Mies käänsi kasvonsa hitaasti Aaroniin päin ja Aaron näki miehen hymyilevän verisillä suupielillään kulmahampaat vilkkuen.
''Kas kas mitäs meillä täällä on'' Vampyyri ilkkui ilkeästi.
''Lisää tuoretta nuorta verta'' toinen vampyyri sihisi. Aaron yritti kaikin voimin rimpuilla irti vampyyrin otteesta, mutta turhaan. Hän oli vain ihminen ja hänellä ei ollut samanlaisia voimia kuin verenimijöillä.
''Mikäs tämä on. Näyttää tutulta'' Aaronia pitelevä vampyyri sanoi ja nosti sormellaan Aaronin kaulakorua. Kaulakorua jonka Aaron oli saanut äidiltään pienenä ennen tämän kuolemaa. Siinä oli ympyrä, jonka sisällä oli lintu. ''Näpit irti'' Aaron yritti huutaa, mutta kalju vampyyri painoi häntä rinnasta niin lujaa, että ilmat lähtivät pihalle. ''Olen nähnyt samanlaisen kerran yhdellä pikkunoidalla, jonka johtaja loppujen lopuksi imi kuiviin. Muistatko Brandom?'' kysyi Aaronia pitelevä vampyyri.
''Joo se jolla oli voimia. Valkea noitako se oli? Muistanko oikein Tom?'' kysyi huppupäinen vampyyri. Hupun alta näkyi tumma pitkä sotkuinen tukka.
''Joo kyllä muistat. Eiköhän viedä tämäkin johtajalle'' Tom vastasi ja laski Aaronin maan tasalle.
''Tämä on väärinkäsitys. En ole noita!'' Aaron huusi kauhuissaan ja
vampyyrit katsoivat häntä nälkäisinä. ''Voidaan me syödä sut nyt hetikin jos mielummin tahdot'' Brandom ilkkui ilkikurisesti.
''Ei en tahdo'' Aaron sanoi ja yritti epätoivoisesti keksiä ratkaisua tähän tilanteeseen. Ehkä hänen onnistuisi karata matkalla johtajan luokse, mutta miten hän pääsisi karkuun kahta salaman nopeaa vampyyriä. Saatika sitten johtajan luota, jostain luolasta, joka on täynnä nälkäisiä suita. Epätoivo alkoi tuntua sietämättömältä.
''Miksi te minut johtajan luokse viette?'' Aaron kysyi.
''Koska noitien veri on paljon parempaa kuin normaalin ihmisen veri ja sinä haiset mehukkaalle''
''Mutta en minä ole noita'' Aaron yritti selittää.
''Jotain sinä olet. Et haise ihmiseltä. Viedään sinut pomon luokse hän kyllä tietää'' sanoi Tom joka vielä piteli häntä aloillaan.
''Lähdeppäs liikkumaan siitä.'' hän sanoi ja päästi Aaronista irti. Aaron pysyi paikoillaan ja Tom tönäisi häntä voimalla. Aaron meinasi lentää selälleen. ''Ei meillä ole koko iltaa aikaa. Liikettä niveliin''
Aaron yritti sillä sekunnilla lähtä juoksemaan, mutta vampyyri noin vain nappasi hänen hihastaan kiinni. ''Sinä tulet meidän mukaan. Halusit tai et.'' Aaron ei edes pettynyt epäonnistuessaan. Hän tiesi, että oli mahdotonta juosta karkuun. Vampyyri nappasi Aaronia niskasta kiinni ja alkoi taluttamaan.
He menivät isommalle kivitielle ja jättivät naisen huutamaan tuskissaan kujalle. He kävelivät kivitietä pitkin jonkin aikaa. Tavernan kohdalle saavuttuaan ihmiset olivat lähdössä syntymäpäiviltä kotiin päin ja ihmiset katsoivat kauhuissaan Aaronia jota talutettiin. Jotkut jopa lähtivät kävelemään heitä kohti, mutta yksi vilkaisu vampyyreiltä ja ihmiset loittonivat heistä. Kukaan täysjärkinen ei yrittäisi mitään vampyyrien kanssa. Heitä pelätään ja syystä.
On olemassa kahdenlaisia vampyyrejä. Tappajia. Ja sitten on metsästäjiä. Ainoa ero heissä on se että tappajat tappavat syödäkseen ja metsästäjät metsästävät huvikseen.
Aaron oli loukussa. Hänellä ei olisi mitään mahdollisuutta paeta. Ainoa vaihtoehto selviytyä olisi se, jos johtaja päättäisi muuttaa hänet. Mutta kumpi olisi parempi vaihtoehto, kuolema vai ikuinen elämä ja ikuinen tappaminen. Ei. Hän kuolisi mielummin.
''Mitä te tahdotte minusta'' Aaron kysyi ja alkoi jo melkein hätääntyä heidän saavuttuaan metsän reunalle. Hän ei kuullut vastausta. ''Minne te viette minut?'' hän kysyi.
''Näet kohta.'' Brandom sanoi.
''Tai sitten et näe. Siellä on pimeää.'' Tom sanoi ja he astuivat metsään. Metsässä oli pilkkopimeää ja nyt Aaron alkoi oikeasti hätääntyä. ''Ettekö te voisi näyttää vähän valoa?'' hän kysyi. Toinen vampyyreistä sähähti sen merkiksi, että oli turha edes kysyä.
Viidentoista minuutin kävelyn jälkeen Aaron alkoi jo erottaa metsässä puiden ääriviivat. He olivat kävelleet yhteen suuntaan kääntymättä kertaakaan. Jos Aaron jollain ihmeen kaupalla pääsisi karkuun hänellä olisi mahdollisuus löytää nopeasti takaisin kylään. Toivottavasti hän pystyisi siihen vielä auringonvalossa. Hän ei halunnut muuttua vampyyriksi. Mutta vampyyrit luulivat, että hän oli noita. Hän ei kuulemma haissut ihmiseltä. Aaron ihmetteli sitä. Hän ei ole eläessään taikonut kertaakaan, vaikka onkin haaveillut osaavansa taikoa lapsesta asti.
He kulkivat vielä ainakin neljäkymmentäviisi minuuttia metsän siimekseen ja saapuivat lopulta tunnelin suulle. Tunnelin sisällä paloi soihtuja, jotka valaisivat käytävän. Aaron pysähtyi paikoilleen ja yritti pitää paniikkinsa kurissa. Tom oli kävellyt häntä päin ja tönäisi Aaronia uudestaan.
''Meneppäs nyt.'' hän sanoi ja Aaron alkoi taas kävellä hitaasti kohti tunnelin suuta. Hänen sydämmensä löi lujaa. Hän tunsi sen yhtä hyvin kuin maan jalkojensa alla. Hän oli kävelemässä kohti kuolemaa. Hänellä ei ollut enää mitään mahdollisuutta paeta.
Tunneliin päästyään Aaron katseli ympärilleen ja huomasi luolan olevan yksisuuntainen. Olisi helppoa löytää ulos, mutta mahdotonta silti päästä verenimijöitä karkuun. He kävelivät muutaman minuutin syvemmälle tunneliin ja saapuivat suurempaan luolaan. Luola oli varmaankin kaksikymmentämetriä leveä joka suuntaan ja siellä oli joka paikassa soihtuja. Luolan perällä oli suuri tuoli ja tuolin takana näytti olevan toinen huone.
''Hei pomo. Me tuotiin sulle lahja.'' sanoi Aaronia taluttanut vampyyri ja heitti Aaronin keskelle suurta luolaa.
''Haisee herkulliselle.'' Brandom lisäsi.
Aaron lensi mahalleen luolan lattialle ja pölyä pöllähti hänen silmiin ja suuhun. Hän sylkäisi pölyt suustaan ja hieraisi silmiään. Aaron näki nyt ympärillään kuusitoista vampyyriä kahden muun lisäksi. Ei mitään toivoa karkuun pääsemisestä.
Hän nousi vapisten seisovilteen. ''Tämä on väärinkäsitys'' Aaron aloitti ''En ole noita''
''Hiljaa'' johtaja sihisi luolan perältä. Aaron katsoi suurta tuolia, jonka takaa johtaja astui esille. Johtaja oli pienempi kuin kaksi muuta jotka toivat Aaronin luolaan, mutta koko ei aina ratkaise. Pienemmät vampyyrit ovat usein paljon nopeampia kuin isot. Ja siten myös paljon tappavampia.
''Haiset tänne asti valkealle noidalle'' sanoi noin neljäkymmentä vuotta vanhalta näyttävä johtaja. ''Ja jollekkin muulle myös.'' hän lisäsi. ''En ole ennen haistanut kaltaistasi. Mikä sinä olet?'' johtaja kysyi naamallaan kiinnostunut ilme.
''Olen vain ihminen. Tuikitavallinen ihminen.'' Aaron sanoi ääni väristen. ''Mitä sinä tahdot minusta?'' hän kysyi. Hän ei ymmärtänyt, miksi kaikki hokivat, että hän haisee noidalle.
''Verta!'' huusi johtaja silmät kiiluen ja syöksähti sekunneissa kymmenen metrin loikan Aaronin eteen ja laittoi kätensä Aaronin kurkulle. ''Verta. Haiset herkulliselle. Säästän sinut jälkiruuaksi.'' johtaja sanoi ja alkoi hymyillä. ''Viekää hänet viereiseen luolaan ja kahlitkaa hänet.'' johtaja sanoi Brandomille ja Tomille.
''Selvä herra, mutta näitkö korun pojan kaulassa? Se on samanlainen kuin sen yhden valkean noidan jonka söit Brankissa.'' Tom sanoi. ''Muistatko?''
''Tottakai muistan. Herkullinen tapaus. Näytäppäs sitä korua.'' johtaja käski Aaronia.
''Se on minun. Sain sen äidiltäni. Älä vie sitä.'' Aaron pyysi. Hän tiesi kuolevansa, mutta tahtoi kuolla äitinsä koru kaulalla.
''Ahaa, tämä selittääkin paljon'' sanoi johtaja otettuaan korun käteensä. ''Sinä et siis tiedä'' hän lisäsi hymyssä suin. ''Ottaisin tämän itselleni, mutta turvallisuuteni vuoksi annan sinun pitää sen''
Aaron oli ihmeissään. Luuliko johtaja, että hän suuttuisi niin paljon, että saisi aikaan tuhoa jos häneltä vietäisiin koru. ''Kiitos'' Aaron pakottautui sanomaan.
''Älä minua kiitä. En tehnyt sitä sinun vuoksesi'' johtaja sanoi ilkeästi. ''Nyt viekää hänet toiseen huoneeseen ja te kaksi pidätte vahtia, kun me muut käymme metsästämässä''
''Kyllä herra'' sanoivat Brandom ja Tom yhteen ääneen. He ottivat Aaronia kainaloista kiinni ja alkoivat taluttaa häntä luolan perällä olevasta aukosta toiseen huoneeseen, jossa oli hämärämpää. Hänet kahlittiin seinään samalla kun toisesta huoneesta kuului selvästi ääniä, jotka kertoivat että muut poistuivat tunneliin ja olivat matkalla ulos. Aaron oli menettänyt jo toivonsa karkuun pääsemisestä. Tom kiristi kahleita ja Aaronia sattui ranteisiin, kahleet olivat aivan liian tiukalla. Hän tunsi ihon menevän rikki ja veren valuvan ranteesta. Tom nuuhkaisi ilmaa nautinnollinen ilme naamallaan ja kääntyi ympäri.
Aaron istui maassa käsistä roikkuen ainakin pari tuntia. Vampyyrit olivat huoneen ovella selkä häneen päin pitämässä vahtia. Aaron ei kyllä tiennyt, miksi häntä pitäisi vahtia sillä hän oli siinä ja pysyi. Hänen ranteisiinsa sattui ja Aaronia oli alkanut heikottaa. Hän pidätteli itkua. Hän ei ikinä itkenyt, mutta nyt hän oli epätoivoinen. Aaron oli uppoutunut ajatuksiinsa, kun Brandom sanoi jotain Tomille, mutta Aaron ei kuullut mitä. Tom vastasi siihen ''Okei mene vain. Minä vahdin häntä.'' ja Brandom hävisi jonnekkin.
Aaron istui ihan hiljaa ja kirosi vampyyrit mielessään syvimpään helvetin kolkkaan. Veri oli lakannut valumasta, mutta ranteen haavat olivat silti vielä kipeitä. Aaron katseli Tomia, joka vilkuili ympärilleen.
Tom odotteli hetken ennenkuin kääntyi ympäri ja käveli Aaronin luokse. Hän kyykistyi Aaronin kanssa samalle tasolle ja otti Aaronin korun käteensä.
''En tiedä mitä johtaja meinasi, kun ei halunnut ottaa tuota koruasi pois.'' Tom sanoi ja hymyili. ''Minulle se kyllä kelpaa.'' ja samalla vampyyri vetäisi korusta. Koru irtosi Aaronin kaulasta, kuin tyhjää vaan. Vampyyri hyppäsi kauemmaksi ja sojotti käsiään eteenpäin kuin suojatakseen itseään. ''Hmph, ei käynyt mitään. Luulin jo, että jotain dramaattista kävisi, kun vetäisen korun kaulastasi.'' hän sanoi ja naurahti mutta Aaronia ei naurattanut yhtään.
''Anna se tänne. Se on minun!'' Aaron huusi. Hän ei tiennyt mistä äkillinen rohkeus kumpusi, mutta se tuntui hyvälle.
''Ei poika. Nyt se on minun'' sanoi vampyyri ja laittoi korun taskuunsa.
Raivo alkoi sykkiä Aaronin ohimolla. Yhtäkkiä kuoleman pelko hävisi ja tilalle tuli pelkkää raivoa. Aaron alkoi rimpuilla kahleissaan samalla kun vampyyri meni takaisin oviaukolle odottelemaan kaveriaan. Tom kääntyi selkä Aaroniin päin ja Aaron jatkoi rimpuilua välittämättä polttavasta tunteesta käsissään, kun ne hankasivat kahleisiin. Polttava tunne vain voimistui voimistumistaan. Sitten Aaron katsoi ylöspäin ja henkäisi hämmästyksestä ja säikähdyksestä. Polttava tunne ei johtunut hankauksesta vaan siitä, että hänen kätensä olivat oikeasti ilmiliekeissä.
Rautakahleet olivat alkaneet kuumentua ja ne hohtivat tulenpunaisina. Aaron ihmetteli miksi häneen ei sattunut. Tuntui vain kuin olisi upottanut kätensä kuumaan veteen. Ei kiehuvaan vaan pelkästään lämpimään.
Kahleet katkesivat, kun Aaron käytti voimaa ja levitti käsiään levälleen. Hän naurahti vapautuessaan kahleista. Hän ei voinut uskoa mitä oli juuri käynyt. Ja sillä sekunnilla tajusi, että oli virhe naurahtaa sillä Tom kääntyi ympäri katsoakseen, mikä Aaronia nauratti. Hänen kirkkaanpunaiset silmänsä pyöristyivät nähdessään kuumentuneet kahleet roikkumassa tyhjinä ja nähdessään Aaronin kädet tulessa vapaina. ''Mitä helvettiä!'' vampyyri huudahti.
''Voi kunpa tietäisin'' vastasi Aaron vielä enemmän ihmeissään kuin Tom. Aaron nousi seisomaan ja katseli käsiään, jotka olivat vieläkin liekeissä. Hän tunsi kuumuuden kasvoillaan. Silloin Tom hyökkäsi Aaronin kimppuun ja nosti Aaronin rinnuksista luolan seinälle. Aaron säikähti ja pahasti. Aaron nosti kätensä vaistomaisesti vampyyrin naamalle ja kämmenet polttivat vampyyrin poskia. Aaron työnsi vielä varmuuden vuoksi palavat peukalonsa vampyyrin silmiin. Vampyyri huusi tuskissaan kun hän teki kuolemaa. Hetken päästä ote löystyi ja Aaron tipahti takaisin maan pinnalle. Tomin ruumis lössähti maahan Aaronin jalkojen juureen naama palaneena ja alkoi muuttua tuhkaksi.
''Mitä täällä mesotaan?'' Brandom kysyi lähestyessään oviaukkoa. Aaron ei ehtisi juosta karkuun. Hänen olisi taisteltava. Nyt hänellä olisi sentään ase, mitä käyttää. Aaron ei ehtinyt liikahtaakkaan, kun Brandomin suu loksahti auki hänen päästyään oviaukolle ja nähtyään kaverinsa tuhkat Aaronin jalkojen juurella. Aaron ei jäänyt odottelemaan vaan potkaisi tuhkakasaa ja tuhkat lensivät Brandomin naamalle. Brandom heitti kätensä naaman eteen suojaamaan, mutta tuhkaa ehti mennä tämän silmiin. Vampyyri alkoi heilua ja alkoi hieromaan tuhkia silmistään.
Aaron käytti tilaisuuden hyväkseen ja hyppäsi kädet koholla vampyyrin kimppuun, mutta kädet eivät enää palaneetkaan vaan olivat taas normaalit. Pakokauhu valtasi hänet kun hän kaatoi vampyyrin selälleen. Palava tunne oli hävinnyt käsistä yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.
Vampyyri hieroi vielä silmiään maassa, kun Aaron nousi ylös ja lähti juoksemaan ulos huoneesta.
Isommassa luolassa Aaron tajusi, että juokseminen on turhaa ja pysähtyi kolmen metrin päähän oviaukosta jossa vampyyri alkoi saada tuhkia pois silmistään ja pian nousisi ylös.
Aaron tiesi, että hän oli itse tehnyt liekit ja polttanut kahleet auki, mutta ei tiennyt miten. Hän yritti epätoivoisesti ravistella käsiään ja heilutteli niitä ympäriinsä samalla kun yritti saada tulta ulos sormistaan. Aaron veti syvään henkeä ja keskittyi kaikin voimin saamaan tulta aikaan, kun vampyyri nousi ylös ja katsoi häntä silmiin. Jokin kumma tunne Aaronin sisällä syttyi ja Aaron veti kätensä taakse ja työnsi ne sitten eteenpäin vampyyriä kohti.
Kuului kräks ja oviaukon ylle tuli halkeama. Vampyyri katsoi ylös, kun halkeama jatkoi matkaa. Halkeama muodosti ympyrän ja pudotti ison lohkareen kiveä vampyyrin päälle. Kivi joka putosi oli noin kaksi metriä korkea ja melkein yhtä leveä. Vampyyri ei voinut mitenkään selvitä tuosta Aaron ajatteli.
Hän hengitti syvään ja meni hetki ennenkuin Aaron tajusi mitä oli käynyt. Hän oli paennut kahleista ja tappanut häntä vartioivat vampyyrit. Hän oli yksin luolassa. Hän pääsisi karkuun. Aaron alkoi nauramaan hullunlailla ja ei voinut uskoa todeksi tapahtunutta.
Sitten hän muisti korunsa ja lopetti nauramisen. Se oli vielä Tomin tuhkien seassa. Aaron ei poistuisi luolasta ilman sitä. Hän kiipesi pudonneen kivenjärkäleen yli pienempään huoneeseen ja noukki Tomin tuhkien seasta äitinsä antaman korun.
Aaron laittoi korun takaisin kaulaansa ja kiipesi kiven ylitse uudestaan takaisin suurempaan luolaan, kun hän huomasi jotain sivusilmällä. Jokin oli kiinnittänyt hänen huomionsa, mutta hän ei oikein tiennyt mikä. Jokin veti häntä puoleensa huoneen perällä. Hän käveli hitaasti kohti huoneen perällä olevaa pöytää ja näki että siinä oli jonkinlainen kivi. Tumman harmaa soikio ja sileä. Miksi tämä kivi kiinnitti Aaronin huomion. Se näytti ihan tavalliselta kiveltä. Mutta jokin siinä on.
Aaron ojensi kätensä kohti kiveä ja kosketti sitä sormensa päällä.
Hän tunsi pienen sähköiskun tapaisen kulkevan sormea pitkin käsivarteen ja sähkövirta jatkoi matkaa ylös kohti päätä. Aaron tunsi päässään räjähdyksen ja hän näki kuvan jostain pimeästä portista, jonka takana lenteli lohikäärmemäisiä olentoja. Mutta ei lohikäärmeitä ole ollut olemassa viimeiseen tuhanteen vuoteen.
Näky oli poissa yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Aaron tunsi vielä voiman käsissään ja päätti ottaa kiven mukaansa. Nyt hän havahtui pienestä horteesta ja lähti pois ennenkuin johtaja ja muut palaisivat metsästys retkeeltään. Hän lähti luolasta oman hengensä ja korunsa kanssa. Lisäksi hänellä oli mukanaan vielä jokin omituinen kivi, jolla selvästi oli voimia.
Myös hänessä itsessään on oltava jotain voimia. Ei ne liekit itsestään syttyneet, mutta miten hän voisi muka taikoa yhtäkkiä, kun oli vaarassa. Hän ei ole ikinä ennen taikonut yhtään mitään. Aaron poistui luolasta ihmeissään, mutta iloisena siitä, että oli hengissä.
Aaron juoksi, ja hän juoksi lujaa. Hän ei nähnyt kunnolla eteensä, mutta onnistui kuin onnistuikin juoksemaan kaatumatta pilkkopimeässä metsässä. Hän ei tiennyt mihin suuntaan juoksi, mutta toivoi juoksevansa kohti Hamptonia. Kello oli paljon ja Aaron toivoi, että aurinko nousisi pian. Sitten hän näkisi minne päin juoksisi.
Loputtomalta tuntuvan ajan juostuaan Aaron kuuli oikealta puolelta ääniä. Puheensorinaa. Aaron pysähtyi niille sijoilleen ja kyykistyi puskan taakse piiloon.
Oli tyyntä. Onneksi Aaron ajatteli. Hänen verensä haju ei kantautuisi niin kauas tuulen mukana. Hän kurkisti pusikon takaa ja näki heidät juuri ja juuri. Kuusitoista vampyyriä kävelemässä siihen suuntaan, mistä Aaron oli juuri juossut. Aaron oli siitä hyvillään, sillä se oli sen merkki, että hän oli juossut oikeaan suuntaan ja ei ollut enää kaukana kylästään.
Osa vampyyreistä kantoi mukanaan ruumiita. Aaron ei saanut selvää oliko ne eläviä vai kuolleita, mutta pian ne kuitenkin olisivat. Aaron pidätti hengitystään ja toivoi hartaasti, että vampyyrit eivät haista häntä. ''Hyvä saalis vai mitä?'' yksi vampyyreistä sanoi.
''Ei niin hyvä, kuin jälkiruoka joka odottaa minua luolassa'' sanoi heidän johtajansa. ''Valkeat noidat ovat mehukkaimpia, mutta haistoin hänessä myös jotain muuta. Jotain pimeää. En ole ennen törmännyt samanlaiseen'' johtaja sanoi. ''Toivottavasti Brandom ja Tom ovat pitäneet itsensä kurissa ja eivät ole ahmineet häntä sillä aikaa, kun me olimme metsästämässä.''
''Joo toivotaan'' vastasi yksi vampyyreistä.
Aaron ei oikein tiennyt mitä ajatella. Oliko hän oikeasti valkea noita? Olihan hän jotain tehnyt. Ensin kädet syttyivät tuleen ja sen jälkeen tunsi omituisen tunteen sisällään ja katosta irtosi jättimäinen kivi lohkare. Ja mitä johtaja tarkoitti, kun haistoi jotain pimeää.
''Nopeasti nyt. Aurinko nousee pian'' johtaja sanoi ja vampyyrit lähtivät juoksemaan kohti luolaansa. Heitä odottaa pieni yllätys siellä Aaron ajatteli mielissään. Kaksi kuollutta toveria ja karannut vanki. Karannut vanki mukanaan omituinen kivi, joka veti Aaronia puoleensa. Ja kuin tilauksesta Aaron näki ensimmäisen auringon säteen pilkottavan puiden välistä. Hän pystyi taas hengittämään normaalisti, mutta vaara ei ollut vielä ohi. Vampyyrit pystyisivät silti puikkelehtia puiden välissä käyttämällä metsän tuomaa suojaa auringolta.
Aaron lähti juoksemaan samaan suuntaan mihin juoksi aiemminkin ja noin viidentoista minuutin kuluttua hän oli jo perillä. Hän katseli ympärilleen ja näki, kuinka ihmiset alkoivat poistaa lankkuja ikkunoidensa edestä ja availemaan ovia pitkän yön jälkeen. Kyläläiset ovat varautuneet, joka yö kutsumattomilta vierailijoilta asentamalla ikkunoihin lankut ja hommaamalla rauta säpit oveihinsa. Yleensä ne eivät olleet tarpeen, sillä Hamptonissa harvoin tehtiin rikoksia. Mutta vampyyrejä ne eivät paljon pidelleet.
Voi ei Aaron ajatteli. Hän ei ollut asentanut omia turvavarusteitaan ollenkaan. Hänen talonsa on sotkettu varmasti. Hän lähti juoksuun kohti omaa taloaan. ''Voi perse!'' hän huudahti kun pääsi kotiovelleen. Hän astui vinksallaan olevasta ovesta sisään ja näki sotkun. Kaikki huonekalut olivat rikottu ja levitelty pitkin lattiaa. Aaron meni yläkertaan ja yläkerrassa sängyn patjakin oli revitty palasiksi. ''Ei minulla ole rahaa ostaa uusia huonekaluja'' hän mietti ja alkoi taas tuntea syvää vihaa vampyyrejä kohtaan. Mutta mitä hän voisi tehdä. Olisi itsemurha haastaa riitaa niiden kanssa. Aaron istahti alas revitylle sängylleen ja yritti koota ajatuksiaan.
Mikä vielä voisi mennä pieleen. Ensin hän yrittää pelastaa neidon hädästä ja päätyykin itse vampyyrien vangiksi. Sitten kädet syttyvät tuleen ja hän onnistui kuin ihmeen kaupalla paeta vampyyrien luota. Onkohan kukaan muu ennen onnistunut siinä, Aaron mietiskeli. Vasta nyt hän tajusi kuinka väsynyt hän oli. Aaron kävi makuulleen ja sulki silmänsä.
Hän näki unta, että oli taas vangittuna luolassa, mutta tällä kertaa hänen ei onnistunut paeta vaan joutui johtajan ruuaksi.
Aaron heräsi ääneen, joka kuului alakerrasta. Kuului pieniä askelten ääniä ja lattian narahdus, kun joku astui alakerran rikkinäisen lankun päälle. Aaron nousi salamana vuoteesta seisovilteen ja pakokauhu iski häneen lujaa. Ei kai vampyyrit tulleet takaisin. Ehkä he olivat huomanneet kadonneen kiven ja tulivat hakemaan sitä. Mutta vampyyrit kulkevat hiljaa.
Ei.
Alakerrassa oli ihminen.
Aaroniin iski pieni kauhu kun hän tajusi, että oli varastanut vampyyreiltä. Kuka varastaa heiltä? Ei ainakaan kukaan täysjärkinen Aaron mietti ja häntä alkoi kaduttamaan.
''Huhuu. Onko täällä ketään?'' kuului naisen ääni alakerrasta.
Aaron meni huoneensa oven taakse piiloon ja odotti naisen tulevan yläkertaan. Aaron pidätti hengitystä. Hän oli ottanut katkenneen tuolin jalan maasta aseeksi. Sitten alhaalta alkoikin kuulua pientä nyyhkytystä. ''Olen pahoillani Mary.''
Mary? Aaronin äidin nimi oli Mary. Miksi nainen oli pahoillaan. Aaron veti syvään henkeä ja poistui oven takaa. Hän asteli huoneesta rappusille. Odotti hetken ja astui askeleen alemmas. Hän ei ehtinyt edes astua toista askelmaa, kun hän tunsi tömähdyksen rinnassa ja hän lensi puolitoista metriä taaksepäin ja osui seinään. Hänen takaraivossaan tuntui vihlaisu, kun hän kolautti sen seinään ja putosi lattialle kyljelleen.
Aaron näki kahtena ja näki kuinka joku nousi rappusia ylös askel askeleelta hitaasti häntä päin. Tulijalla oli valkoinen mekko. ''Oi Aaron! Olen pahoillani! Luulin, että olit joku muu!'' nainen huusi ja juoksi Aaronin viereen. Hän auttoi Aaronin ylös istumaan. Aaronin näkö alkoi palautua normaaliksi ja nyt hän näki, että tulija olikin Mounica. Nätti tumma hiuksinen nainen torilta, joka myy joka päivä yrttejä siellä. Suunnilleen samanikäinen kuin Aaron eli noin Kaksikymmentä vuotias. ''Olen oikeasti pahoillani. Näin tämän talon ja huomasin, että se on tuhottu sisältä ja ajattelin, että sinulle on tehty jotain. Vampyyrit kävivät viime yönä saalistamassa kylässä.'' Mounica sanoi hätäisesti.
''Tiedän'' Aaron sanoi ''oli hullu yö''
''Miten selvisit hengissä, jos vampyyrit kerran hyökkäsivät taloosi?'' Mounica kysyi.
''En ollut talossa'' Aaron vastasi ja ihmetteli samalla mikä häneen oikein iski. Hän oli rappusten yläpäässä ja Mounica alapäässä. Hän ei mitenkään voinut tönäistä Aaronia sellaisella voimalla. ''Mikä minuun oikein iski?'' Aaron kysyi Mounicalta, joka näytti olevan häpeissään. ''Minä tönäisin sinua''
''Et voinut tönäistä. Olit rappusten alapäässä ja minä yläpäässä. Ja et näytä niin voimakkaalta, että voisit heittää minut puolitoistametriä ilmaan.'' Aaron sanoi ihmeissään. ''Ei millään pahalla.'' hän lisäsi.
''Sinä löit pääsi pahasti, et ajattele selvästi. Minä olin myös rappusten yläpäässä'' Aaron ei vieläkään uskonut häntä. Hän näki, että Mounica oli vuodattanut muutaman kyynelen, mutta ei miettinyt asiaa sen enempää.
''Oletko sinäkin noita?'' Aaron kysyi varmana siitä, että Mounica oli tehnyt taikoja.
''Mitenniin sinäkin? Mounica kysyi yllättyneenä ''Onko sinulla voimia?'' hän kysyi. ''Sitenkö selvisit hengissä?''
''Ei en ollut talossa. Minut vangittiin.''
Mounica näytti säikähtäneeltä. ''Miten niin sinut vangittiin''
''Yritin pelastaa yhden naisen kahden miehen kynsistä, mutta ne olivatkin vampyyrejä. Sanoivat että tuoksun herkulliselle ja että veisivät minut johtajalleen. Ja niin he veivätkin.'' Nyt Mounica näytti jo kauhistuneelta.
''Mutta miten selvisit hengissä?'' Mounica kysyi Aaronilta.
''Vampyyrit kahlitsivat minut seinään ja lähtivät metsästämään. Sinne jäi kaksi vahtimaan minua. Toinen heistä varasti koruni.''
''Tämän korun?'' Mounica kysyi ja otti korun käteensä.
''Kyllä sen korun'' Aaron vastasi ja Mounica näytti siltä kuin olisi ymmärtänyt jotain.
''Mitä sitten tapahtui?'' Mounica kysyi ja näytti jo siltä kuin kuulisi maailman mielenkiintoisimman tarinan.
''No sitten alkoi tuntua poltetta käsissäni ja kun katsoin ylöspäin, näin käteni liekeissä. Kahleet kuumenivat ja sain itseni irti niistä sillä ne sulivat'' Aaron kertoi ja ei ollut varma uskoiko enää itseäänkään. ''Toinen vampyyreistä hyokkäsi kimppuuni, mutta sain poltettua hänet hengiltä käsilläni.''
''Mitä sitten tapahtui?'' Mounica kysyi innoissaan.
''Sitten hyökkäsin toisen vampyyrin kimppuun, mutta käteni eivät olleet enää liekeissä, joten sain hänet vain kaadettua''
''Kaadoit vampyyrin tuosta noin vain?'' Mounica kysyi epäuskoisena.
''No en tuosta noin vain. Potkaisin edellisen vampyyrin tuhkat sen naamalle.''
''Nerokasta'' Mounica sanoi ja naurahti
''Mutta kuitenkin sen jälkeen kun sain kaadettua toisen vampyyreistä maahan juoksin toiseen huoneeseen ja käännyin ympäri. Yritin saada käteni taas palamaan, mutta sen sijaan sain oviaukon kattoon halkeaman ja se halkesi. Vampyyrin päälle tippui iso kiven järkäle.'' Aaron kertoi ja nyt kaikki alkoi kuullostamaan jo hullulta. ''Sen jälkeen sain koruni takaisin. Ja sitten...'' Aaron lopetti lauseen kesken.
''Mitä sitten?'' Mounica kysyi, mutta jostain syystä Aaron ei halunnut kertoa kivestä minkä löysi.
''Sitten ei mitään. Lähdin vain juoksemaan luolasta karkuun. Matkanvarrella näin vampyyrit, jotka olivat kylässä riehumassa ja kuulin johtajan sanovan, että haisen ihan valkealle noidalle. Ja jollekkin muulle.''
''Mille?'' Mounica kysyi.
''En tiedä. Jollekkin pimeälle'' Aaron vastasi ja Mounica näytti taas ymmärtävän jotain.
''Ilmeestäsi päätellen tiedät mistä puhun'' Aaron sanoi ja oli aivan varma, että Mounica käytti taikavoimia, kun heitti hänet seinään päin.
''Kyllä''
''Kerro oletko valkea noita'' Aaron kysyi ja Mounica katsoi ympärilleen kuin tarkistaakseen, että talossa ei ole muita.
''Kyllä. Olen valkea noita. Ja niin olet sinäkin.'' Mounica sanoi Aaronille jonka olo helpottui. Hän ei ollut hullu. ''Ainakin puoliksi'' Mounica lisäsi.
''Mutta mistä sinä sen tiedät?'' Aaron ihmetteli ja sitten hän muisti kuinka Mounica oli sanonut olleensa pahoillaan. ''Tunsit äitini. Etkö tuntenutkin?''
''Kyllä tunsin. Hän oli paras ystäväni aikoinaan.''
''Ystäväsi? Mutta olet saman ikäinen kuin minäkin'' Aaron sanoi.
''Kyllä. Minä näytän ikäiseltäsi, mutta olen sinua viisikymmentä vuotta vanhempi.'' Mounica kertoi ''Me emme vanhene samalla tavalla kuin tavalliset ihmiset'' hän lisäsi nähdessään Aaronin kummastuneen ilmeen. ''Me lakkaamme vanhenemasta noin kaksikymmentä vuotiaina. Voimme vanheta jos tahdomme, mutta minä lupasin äidillesi, että pidän huolta sinusta.''
''Hyvin olet sen tehnyt'' Aaron sanoi ivallisesti. ''En kaipaa huolenpitoasi kiitos vain. Osaan pitää huolen itsestäni.''
''Et vielä'' Mounica sanoi rehellisesti. ''Sinun pitää opetella ensin käyttämään voimiasi. Se että selvisit viime yönä hengissä luolasta oli silkkaa tuuria. Ja sinä tiedät sen.'' Mounica lisäsi nähdessään Aaronin uhmakkaan ilmeen. ''Ja minä aion pitää lupaukseni tahdoit sitä tai et.''
''Selvä. Mutta mitä tarkoitit sillä, että olen valkea noita ainakin puoliksi. Mitä se tarkoittaa?'' Aaron kysyi.
''Muistat kuinka johtaja sanoi haistavansa sinussa jotain pimeää.''
''Kyllä''
''Se johtuu siitä, että isäsi oli pimeän noita. Veressäsi virtaa niin valkean kuin pimeänkin noidan veri.'' Mounica sanoi ja Aaron ei ollut uskoa korviaan.
''Mutta isäni lähti sotimaan ennen kuin synnyin'' Aaron vastusteli. ''Kaikki kertoivat, että hän oli sankari''
''Ei. Hän ei ollut sankari. Hän oli petturi. Hän lähti pimeiden noitien luota pois äitisi kanssa maanpakoon. Myös äitisi oli petturi. Hän jätti valkeat noidat pimeän noidan vuoksi ja teki sinut.'' Mounica sanoi ja kuullosti vihaiselta. ''Minulta meni melkein kymmenen vuotta löytää äitisi täältä. Kun löysin hänet hän oli raskaana. Isäsi oli tapettu petturuuden takia, mutta äitisi oli päässyt pakoon.''
''Mutta miksi autoit äitiä, jos hän kerran petti teidät?'' Aaron kysyi hämillään.
''En aluksi halunnut uskoa, että hän petti meidät joten lähdin etsimään häntä. Luulin, että hänet oli kidnapattu, mutta kun löysin hänet hän kertoi itse mitä oli tapahtunut. Äitisi oli rakastunut siihen lurjukseen...''
''Hei! Puhut nyt isästäni!'' Aaron sanoi vihaisena.
''Lurjus hän silti oli. Oletko koskaan kuullut mitä pimeän noidat tahtovat?'' Mounica kysyi.
''Kyllä. He tahtovat tuhota tuntemamme maailman ja olla johtajia. Komennella kaikkia muita ja sitä rataa. Mutta jos isäni kerran petti heidät, eikö se tee hänestä paremman?'' Aaron kysyi uhmakkaasti.
''Ei. Ei se tee. Äitisi kertoi, että isäsi oli manipuloinut häntä vuosikausia ja saanut äitisi tekemään itselleen pojan josta tulisi maailman väkevin noita. Hän meinasi, että sinusta tulisi hänen väkevin aseensa. Hän ei välittänyt mistään muusta kuin siitä, että hänestä tulisi maailman vahvin ja että kaikki kumartaisivat häntä.''
Aaron ei ollut uskoa korviaan. ''Olenko minä sitten niin vahva?'' hän kysyi.
''Kyllä. Ainakin kuulemani perusteella. Jos onnistuit sytyttämään kätesi tuleen ja polttamaan vampyyrin hengiltä ilman harjoitusta olet luonnon lahjakkuus. Mutta olet myös vaarallinen. Sinun pitää opetella hallitsemaan voimasi tai saatat saada aikaan tuhoa.''
''Ja sinä lupasit äidilleni, että pidät huolta siitä, että en ole vaarallinen?'' Aaron sanoi.
''Kyllä. Aluksi olin äidillesi vihainen, mutta kuultuani että äitisi ilmoitti pimeän noidille isäsi olinpaikan ja näin aiheuttaen isäsi kuoleman muutin mieleni. Ja luonteeseeni ei kuulu viattomien lapsien tappaminen. Kyllä sinussa virtaa pimeän verta, mutta niin virtaa myös valkeaa verta. Se tarkoittaa sitä, että sinulla on vielä toivoa.''
''Okei... Eli olen siis hyvä ja paha samaan aikaan?''
''Ei. Olet hyvä, kunhan et anna pimeydelle valtaa. Tiesi ei tule olemaan helppo. Tulet kohtaamaan vaikeita valintoja vielä. Mutta minä olen tukenasi.''
''Opetatko minua taistelemaan?'' Aaron kysyi ja yritti sulattaa kuulemaansa tietoa.
''Kyllä, mutta nyt ei ole sen aika.''
''Mutta mitä jos vampyyrit tulevat takaisin etsimään minua?'' Aaron kysyi.
''Älä imartele itseäsi. Et ole niille tärkeä. He vaihtavat kylää joka yö. He eivät viivy samassa paikassa kahta yötä ja päivää peräkkäin, muuten vampyyrin metsästäjät löytäisivät heidät.'' Mounica sanoi rauhoittavalla äänellä. ''Sinulla oli pitkä yö. Minä teen sinulle ruokaa, lepää sinä sohvalla''
''Mutta se on rikottu'' Aaron sanoi alakuloisesti.
''Ei ole kauan'' ja Mounica nousi seisomaan. Hän käveli rappuset takaisin alakertaan Aaron perässään. Mounica meni sohvan luokse ja nosti kätensä sen yläpuolelle. Aaron katseli vierestä kiinnostueena, kun sohvan palaset alkoivat värähdellä. Hetken päästä palaset loksahtelivat takaisin omille paikoilleen ja Mounican edessä oli ehjä sohva. ''Miten sinä tuon teit?'' Aaron kysyi ihmeissään.
''Taikuutta voi käyttää myös muuhunkin kuin taisteluun ja tuhoamiseen. Sillä on voima myös rakentaa ja parantaa. Se ero pimeillä ja valkeilla noidilla on'' Mounica sanoi ja meni keittiöön tekemään ruokaa.
Aaron kävi sohvalle makuulleen. Hän sulki silmänsä ja näki sielunsa silmin omat kädet liekeissä ja vampyyrin naaman palavana kämmeniensä alla. Hän pystyi melkein haistamaan palaneen lihan hajun nenässään. Aaron avasi silmänsä. Ruuan tuoksu kantautui keittiöstä Aaronin nenään lämpimänä ja herkullisen tuoksuisena. ''Mitä sinä teet?'' Aaron kysyi Mounicalta joka touhusi keittiössä.
''Jauheliha keittoa'' hän vastasi.
''Haisee hyvältä'' Aaron huikkasi.
''Se on kohta valmista. Vielä kolme minuuttia.'' Mounica sanoi.
''Etkö voisi nopeuttaa sitä hieman jollain taialla?'' Aaron kysyi. ''Minulla on suden nälkä''
''Ei en voi. Pystyn kyllä taikomaan, mutta ruokaa ei voi noin vain loihtia pöytään'' Mounica sanoi. ''Se on mahdotonta. Vettä kyllä pystyn loihtimaan maan alta esille''
''Höh. Se olisi kätevää'' Aaron sanoi ruuasta haaveillen. Hän mietti yhä isäänsä ja äitiään. Sitä että oli puoliksi pimeä ja puoliksi valkea. Ja voimakkain noita pitkään aikaan. Hän yritti sisäistää kaiken tämän, kun Mounica vihdoin ja viimein toi lautasellisen jauhelihakeittoa hänen nenänsä eteen.
''Syöppäs nyt'' Mounica sanoi ja korjasi sohvan viereisen tuolin nostamalla käden sen ylle. Hän siirsi tuolin vastapäätä Aaronia pöydän toiselle puolelle ja istui siihen. ''Sinulla on varmaan paljon kysyttävää'' Mounica totesi.
''Joo on. Mutta sulattelen vielä tietoa äidistä ja isästä ja siitä, että olen puoliksi pimeä ja puoliksi valkea'' Aaron sanoi ja otti lusikallisen keittoa. ''Hyvää. Kiitos'' hän sanoi Mounicalle.
''Eipä kestä. Miten jakselet noin niinkuin muuten? Oletko vihainen tai ahdistunut?'' Mounica kysyi varovasti.
''En. Olen vain hieman hämilläni'' Aaron vastasi. Jos hän jotain oli niin hän oli hämillään. Ja ehkä vähän innoissaankin. Hän oli oikea noita.
''Uskon sen kyllä, mutta toivon että et kanna kaunaa.'' Mounica sanoi.
''Miksi minä kantaisin kaunaa?'' Aaron kysyi
''Koska olen asunut samassa kylässä kanssasi kolme vuotta ja en ole kertonut sinulle mitään. Oli ehkä virhe olla kertomatta. Jos olisit tiennyt ja osannut hallita voimiasi et ehkä olisi joutunut kidnapatuksi viime yönä. Olen pahoillani, että en ole kertonut.'' Mounica sanoi hieman syylliseen sävyyn.
''Ei se mitään. Kunhan opetat minua nyt.'' Aaron sanoi. ''Yksi asia kuitenkin vaivaa minua'' hän aloitti. ''Miksi en ole pystynyt taikomaan aikaisemmin, miksi se alkoi juuri sillä hetkellä kun jouduin vaaraan?'' Aaron kysyi.
''Koska... Äitisi antama koru estää sinua taikomasta.'' Mounica kertoi ja Aaron katsoi korua kaulallaan.
''Mutta miksi äitini antaisi minulle korun mikä estää minua taikomasta?'' Aaron kysyi ja ymmärsi nyt, miksi vampyyrien johtaja ei halunnut ottaa korua Aaronilta.
''Koska lapsena noidat eivät voi hallita tunteitaan samalla tavalla kuin aikuisena, joten lapset tekevät taikoja suuttuessaan tai säikähtäessään. Ja sinussa on valkean veren lisäksi myös pimeää verta. Äitisi ei voinut ottaa sitä riskiä, että kukaan näkisi sinun tekevän pimeää taikuutta. Sinut metsästettäisiin ja tapettaisiin. Äitisi oli fiksu, kun antoi korun sinulle. Hän kai tiesi, että se olisi sinulle tärkeä ja et ottaisi sitä ikinä pois.'' Mounica sanoi hymyillen.
''Niin kai'' Aaron mumisi. Äidiltä saamansa koru ei enää tuntunut niin mukavalta lahjalta. Aaron oli jo melkein syönyt lautasensa tyhjäksi, kun hänelle tuli huono olo ja ruoka ei enää oikein maistunut.
''Isäni siis halusi minut vain voimieni takia?'' Hän kysyi Mounicalta ja Mounica katsoi Aaronia surullisesti.
''Kyllä. Hän oli pahempi kuin suurin osa muista pimeän noidista vaikka karkasikin heidän luotaan.''
''Ja muut pimeän noidat tappoivat hänet?''
''Kyllä. Äitisi oli paikalla ja näki sen omin silmin.''
''Tietääkö pimeän noidat, että äitini oli raskaana?'' Aaron kysyi.
''Sitä minä en tiedä, mutta jos tietävät he ovat etsineet sinua varmasti joka paikasta. He eivät jättäisi sellaista tilaisuutta väliin. Sinä olet kaikista noidista vahvin. He haluaisivat sinut heidän puolelleen.'' Nyt ruoka kuvotti jo Aaronia.
''Kiitos. Olen syönyt jo tarpeeksi'' Aaron sanoi ja nousi ylös. Hän vei lautasensa takaisin keittiöön. Hän katsoi ikkunasta ulos ja aurinko oli jo melkein laskenut. Ulkona käveli muutama ihminen juopuneen näköisenä. ''Olet siis sitä mieltä, että minun pitäisi pitää pimeä puoli omana tietonani'' hän kysyi Mounicalta.
''Kyllä. Se olisi paras vaihtoehto. Jos tieto puoliverisestä noidasta leviäisi saisit perääsi metsästäjiä ja pimeän noitia. Ja et varmaankaan haluaisi sitä.'' hän lisäsi.
''Ei en halua. Sain hankaluuksista jo tarpeekseni eilen. En tahdo nähdä yhtäkään vampyyriä, enkä mitään muutakaan metsästäjää enää ikinä'' Aaron sanoi ja heitti loput ruuasta roskiin.
He juttelivat vielä niitä ja näitä, kun aurinko ulkona laski. Mounica sytytti kynttilät palamaan käden heilautuksella. Aaron oli jo alkanut käsittää vanhempiansa paremmin ja itseään myös. Hän oli noita. Hän oli tehnyt taikoja. Vahingossa, mutta silti.
Hänen isänsä ei ollutkaan sotasankari vaan pahamaineinen pimeän noita, joka kutoi valkean noidan verkkoihinsa ja piti manipuloinnin avulla vankina. Hänet oli lopulta tapettu pienen pimeän noitien ryhmän avulla, mutta hänen vaimonsa pääsi karkuun. Aaronin äiti, joka oli ollut raskaana. Kukaan ei tiedä miten hän pääsi karkuun, mutta Aaron oli onnellinen, että oli päässyt. Muuten häntä ei olisikaan. Tai sitten pimeän noidat olisivat ottaneet Aaronin äidin vangiksi ja manipuloineet Aaronin pienestä pitäen tuhoamaan maailman.
Aaron osasi valkeita ja myös pimeitä taikoja. Hänen olisi opeteltava käyttämään niitä, jotta ei aiheuttaisi vahingossa tuhoa ympärilleen. Hän oli kuulemma liian voimakas.
''Milloin me aloitamme harjoittelun?'' Aaron kysyi innoissaan.
''Ei vielä tänään. Katsotaan huomenna uudestaan.'' ja Aaronin innostus hävisi yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. ''Sinulla oli rankka yö. Sinun täytyy levätä, että pystyt keskittymään.'' Mounica lisäsi nähtyään Aaronin ilmeen.
''Mutta ei minua väsytä.'' Aaron yritti valehdella. Oikeasti hän oli rättiväsynyt, mutta hänen ei tehnyt mieli sulkea silmiään. Hän vain näkisi vampyyrin palavat kasvot poltettuna silmäluomiinsa.
Aaron makasi sohvalla silmät koko ajan auki. Hän ei sulkenut niitä muuta kuin räpäyttääkseen. Mounica istui yhä häntä vastapäätä korjaamallansa tuolilla, kun Mounica nousi ylös reippaasti. ''Eiköhän aleta siivoamaan, jos et kerran nukkua tahdo.'' Mounica sanoi. Ei siivoamista Aaron ajatteli. Hän vihasi sitä puuhaa ylikaiken, mutta lopulta hänkin nousi ylös.
Mounica korjasi huonekaluja ja Aaron asetteli ne paikoilleen. He olivat saaneet jo melkein koko olohuoneen siivottua, kun ulkoa kuului huutoa ja Aaron säikähti. Hän juoksi keittiön ikkunalle katsomaan mistä huuto oli tullut, mutta ei nähnyt mitään.
''Turhaan pelkäät. Eivät vampyyrit samaan kylään iske kahtena iltana peräkkäin'' Mounica sanoi Aaronille. Mutta Aaronilla oli paha tunne vatsassaan. Mounica ei tiennyt Aaronin varastamastaan kivestä.
Aaron seisoi ikkunan edessä käsi taskussa puristettuna kiven ympärille. Pitäisikö hänen kertoa Mounicalle kivestä. Hän ei tiennyt ja päätti olla kertomatta.
Viiden minuutin jälkeen Aaron ei nähnyt mitään ja palasi takaisin olohuoneeseen sohvalle kun Mounica sanoi ''se oli varmaan joku humalainen vain. He tappelevat joka ikinen ilta neidoista keille juttelevat.''
''Joo niin varmaankin'' Aaron sanoi, mutta ei ollut vakuuttunut vaan pyöritteli kiveä taskussaan.
''Vampyyrit ovat jo lähteneet suraavaan kylään. Ole rauhassa vain'' Mounica rauhoitteli yhä säikyn näköistä Aaronia.
''Opeta minulle yksi taistelu liike'' Aaron vaati.
''En'' Mounica sanoi ja Aaronia alkoi jo vähän kiukuttaa.
''Ei sieltä ketään tule. Mutta jos noin paljon haluat oppia voin opettaa sinulle miten voit liikuttaa esineitä koskematta niihin. Se on yksi perus asioista ja ensimmäinen mikä opetetaan nuorille noidille.
''Okei. Opeta!'' Aaron melkein huusi innostuksesta.
''No niin. Ensimmäisenä sinun täytyy ymmärtää että et hallitse itse esinettä vaan ilmaa sen ympärillä. Kuvittelet, että liikutat ilmaa esineen alla ja nostat sitä ylöspäin.''
Aaron katsoi katkennutta tuolin jalkaa ja kuvitteli näkevänsä ilman väreitä tuolinjalan ympärillä. Hän keskittyi voimakkaasti ja nosti kättään, mutta mitään ei tapahtunut. Hän yritti uudestaan tällä kertaa miettien, että tuolinjalan alle syntyisi pieni pyörremyrsky, mutta mitään ei tapahtunut. ''Ei tästä tule mitään'' Aaron sanoi ja istahti takaisin sohvalle.
''Ei kai, kun sinulla on vielä korusi kaulassa. Ota se pois.'' Mounica sanoi ja Aaron otti korun pois. ''Kokeile uudestaan.'' Mounica ehdotti.
Aaron nousi ylös ja keskittyi taas tuolinjalkaan. Mietti sen ympärille pyörremyrskyn ja liikautti kättään. Tuolinjalka singahti valtavalla nopeudella keittiöön ja kaatoi pöydältä pari mukia. ''Oho.'' Mounica sanoi ja näytti yllättyneeltä. ''Yleensä menee viikkoja ennenkuin nuoret oppivat tuon. Ja silloinkin saa esineen liikumaan vain muutaman senttimetrin. Sinä kiskaisit sen valtavalla vauhdilla.'' Mounica sanoi ymmällään.
Aaron tunsi pientä ylpeyttä itsestään. Hän ei ole ikinä oppinut mitään niin helposti ja nopeasti. Nyt hänen pitäisi vain oppia hallitsemaan omaa voimaansa. ''Nyt voit harjoitella tuota. Mahdollisimman paljon, et varmaan halua tappaa ketään vahingossa.'' Mounica sanoi hymyssä suin. ''Olet selvästi luonnon lahjakkuus, mutta älä anna sen nousta hattuun. Se ei vielä tarkoita sitä, että olet hyvä ja pärjäisit muille. Muista se. Yleensä sinun ikäisilläsi noidilla on jo neljätoista vuotta harjoittelua takana.''
Aaron harjoitteli monta tuntia. Pikkuhiljaa hän alkoi saada selvää siitä miten voimaa hallitaan. Pyörremyrskyn tekeminen niin pienen esineen alle on vähän liikaa. Hän alkoi oppia minkälaisia tuulia kutsua eri kokoisten esineiden alle. Mounica kertoi Aaronille, että vain kokeneet noidat oppivat tuomaan pyörremyrskyn esille. Tuulet ovat helpompia ja niitä on helpompi hallita. Se on vähän niinkuin kuvittelisi pitkän tuulen ja sitten jähmetyttäisi sen ajatuksen voimalla. Jähmeä tuuli on kuin lautta esineelle ja lauttaa liikutellessa esine liikkuu lautan päällä. Monimutkaista, mutta helppoa sitten kun sen oivaltaa.
Aaron oli uppoutunut harjoitteluunsa, kun puolen yön aikaan ulkoa alkoi kuulua hirveä meteli. Ihmisten huutoa joka puolella ja kun Aaron juoksi keittiön ikkunalle katsomaan hän näki, kun tien varrella kolme taloa syttyi tuleen. Jotkut olivat selvästi heittäneet polttopulloja ja hän näki salaman nopeasti liikkuvia hahmoja siellä täällä hitaampien ihmisten kimpussa. Pakokauhu iski Aaroniin. Hän näki kolme hahmoa kävelemässä oman talonsa ohitse ja hahmot jatkoivat matkaansa eteenpäin. Mounica oli juossut ikkunalle myös ja oli kauhusta kalpea. ''Mutta miksi?'' hän sopersi.
''He etsivät minua'' Aaron sanoi kauhuissaan.
''Mutta miksi?'' Mounica kysyi yhä kalpeana. ''Ei ole heidän tapaistaan iskea samaan kylään kahtena yönä peräkkäin. Se on liian vaarallista heille.''
Aaron juoksi ulko ovelle ja katsoi vasemmalle missä näkyi palavia taloja ja sitten oikealle minne kolme hahmoa olivat menneet. Heistä ei näkynyt jälkeäkään. ''Meidän täytyy lähteä täältä.'' Aaron huusi Mounicalle joka oli jäänyt keittiön ikkunalle. ''Nyt!'' hän huusi ja Mounica havahtui.
''Minne me muka menisimme. Tuurilla he eivät edes katso tänne, kun ovat jo tuhonneet tämän talon.'' Mounica sanoi, mutta Aaronilla oli taas paha tunne vatsassa.
''Meidän täytyy lähteä. He vielä hoksaavat, että tämä on minun taloni, kun en ollut laittanut turvavarusteitani viime yönä paikoileen. Mennään nyt.'' Aaron sanoi.
''Okei, mutta minne. Onko sinulla ideoita?''
''Ei ole. Pois tästä kylästä. Naapurillani on pari hevosta voidaan ottaa ne.''
''Siis meinaat kai että voidaan varastaa ne.'' Mounica sanoi, mutta suostui siihen vaikka olikin varastamista vastaan. Nyt oli henki kyseessä.
He lähtivät juoksemaan tietä pitkin oikealle, kun heitä vastaan tuli kolme hahmoa. Kauempaa he näyttivät aivan tavallisilta ihmisiltä, mutta heidän silmänsä kiiluivat kirkkaan punaisina huppujen alla. ''Tuoko se on?'' kysyi etummaisin vampyyreistä. ''Kyllä se taitaa olla'' sanoi toinen. ''Molemmat haisee herkulliselle.'' hehkutti kolmas.
Aaron ja Mounica olivat päässeet kuusi metriä naapurin talon kohdalle. Hevoset odottivat ovien takana vain kolmen metrin päässä heistä. Heidän olisi taisteltava. Karkuun he eivät enään pääsisi. ''Menkää pois nyt kun vielä ehditte!'' huusi Mounica vampyyreille.
''Mitä sinä muka teet, oi neitokainen. Syön sinut ensimmäisenä.'' sanoi etummainen vampyyri ja irvisti. Vampyyri lähti syöksyyn, mutta syöksy jäi lyhyeen. Näkyi vain valonvälähdys ja ensimmäisen vampyyrin otsaan ilmestyi savuava reikä. Vampyyri kaatui selälleen tikkusuorana. Kaksi muuta katsoivat kun ensimmäinen vampyyri muuttui tuhkaksi.
''Tuosta sinä maksat!'' huusi toinen vampyyri ja syöksähti kohti Mounicaa salaman nopeasti, mutta Mounica olikin odottanut sitä ja ampui paineaallon häntä kohti syöksyvään vampyyriin. Vampyyri lensi kymmenen metriä kaaressa taaksepäin, mutta ei kuollut. Jäi vain makaamaan paikoilleen.
Kolmas vampyyri hyökkäsi Aaronia päin ja väisteli Mounican paineaallot sukkelasti. Vampyyri tömähti Aaronia rintaan ja Aaron lensi vuorostaan kaaressa taaksepäin kuusi metriä oman kotinsa eteen. Häneltä lähti ilmat pihalle ja hän ryömi maassa pois päin vampyyreistä. Mounica juoksi hänen luokseen ja auttoi tämän ylös. Vampyyri käveli hitaasti heitä kohti ja Aaron odotti seuraavaa syöksyä. Hän ojensi vasemman kätensä ja alkoi kuvitella pyörremyrskyä vasemmalla puolella olevan lapion ympärille. Hän odotti ja odotti, mutta vampyyri ei syöksynytkään häntä päin.
''Anna se kivi tänne'' vampyyri sanoi. ''Se ei kuulu sinulle.''
''Mikä kivi?'' Mounica kysyi ihmeissään.
''Olet typerä poika, kun varastat vampyyreiltä. Ja vielä typerämpi kun varastat vampyyrien johtajalta.''
''Mitä sinä olet tehnyt?'' Mounica kysyi kauhuissaan.
''En mitään'' Aaron vastasi.
''Anna takaisin se mitä heiltä veit. Nyt!'' Mounica melkein huusi Aaronille.
''En vienyt mitään. Usko minua.''
''Enkä usko. Sen takia luulit, että he tulevat takaisin ja sanoit, että he etsivät sinua!'' nyt Mounica jo huusi.
''Siinäs kuulit. Riittävästi todi...'' vampyyrin lause jäi kesken. Mounica oli ojentanut kätensä vampyyriä päin ja puristanut käden nyrkkiinsä. Vampyyri nousi viisitoista senttimetriä ilmaan ja kakoi kädet kurkullaan kun ei saanut happea. ''Mitä sinä veit?'' Mounica kysyi vihaisesti Aaronilta.
''En mitään.'' Aaron vastasi yhä uudelleen ja uudelleen.
''Jos varastit jotain sinun pitää palauttaa se! Muuten he eivät jätä sinua ikinä rauhaan.'' Mounica yritti puhua järkeä Aaronin päähän.
''En vienyt mitään. Usko jo!'' Aaron sanoi ja alkoi jo melkein suuttua.
Vampyyri yritti sanoa jotain. Mounica hellitti vähän otettaan ja vampyyri sai sanotuksi ''k-ku-kuu ki-kii-kivi.''
Mounican silmät pyöristyivät. ''Mahdotonta!'' Hän huusi ja heilautti kättään kohti Aaronin kotiovea päin ja vampyyri lensi valmiiksi rikkinäisen oven lävitse talon sisään. Sen jälkeen Mounica nosti kätensä nyrkkiin ja käsi leimahti liekkeihin. Hän osoitti kätensä kohti taloa ja sytytti talon tuleen. ''Miksi sinä noin teit? Se on minun taloni!'' Aaron huusi. Sisältä kuului tuskan huutoja kun vampyyri paloi talon mukana. ''Sinä veit niiltä kuukiven!?'' Mounica huusi.
''En tiennyt mikä se oli, joku kivi vain. Se tuntui vetävän minua puoleensa. En voinut olla ottamatta sitä. En tiedä mikä minuun meni'' Aaron yritti selittää, mutta Mounica vain raivosi hänelle. Aaron huomasi viime sekunneilla vampyyrin jota Mounica oli aiemmin ampunut paineaallolla. Vampyyri oli noussut ylös ja lähti syöksyyn kohti huutavaa Mounicaa. Salamana Aaron kuvitteli pyörremyrskyn lapion ympärille ja heilautti kättään kohti vampyyriä. Lapio lensi melkein yhtä kovaa kuin vampyyri juoksi ja osui tätä suoraan päähän. Vampyyri lensi pari takaperinvolttia mahalleen Aaronin jalkojen juureen. Ei vieläkään kuollut. Aaron potkaisi vampyyriä päähän. ''Miksi poltit taloni?'' hän huusi.
''Koska et voi enää ikinä palata sinne, vaikka haluaisit. Sinua metsästetään nyt. Vaikka palauttaisit kiven sinut tapetaan. Jos et palauta kiveä voit sentään paeta, mutta jos oikeasti varastit kuukiven vampyyrien johtajalta hän ei jätä sinua ikinä rauhaan.''
Aaron potkaisi uudestaan vampyyriä päähän ''Voi vittu!'' hän huusi.
''Tarkoitat siis, että ainoa vaihtoehtoni on kadota. Ikuisiksi ajoiksi?'' hän kysyi.
''Kyllä. Kuukivi ei ole tavallinen kivi. Sillä on voimia ja se on haluttu kivi. En ehdi nyt kertoa enempää, mutta usko minua. Sinua jahdataan lopun elämääsi nyt.''
''Entä jos jätän kiven tähän ja lähden karkuun. Selviän hengissä ja sitten minua ei jahdata?'' Aaron kysyi toiveikkaana.
''Ei! Et voi jättää kiveä vampyyreille. Se on liian vaarallista. Väärissä käsissä kivi voi tuhota koko maailman.''Mounica sanoi. ''Meidän pitää pitää huoli siitä, että kivi ei joudu vääriin käsiin. Se on meidän vastuulla nyt. Ja meidän täytyy lähteä täältä. Heti!'' Mounica huusi, kun jokin tarrasi Aaronia jalasta kiinni ja samantien valtava kipu alkoi tuntui nilkassa. Jokin piteli kiinni Aaronin jalasta ja nilkkaan sattui.
Paljon.
Hän katsoi alaspäin ja näki vampyyrin purevan häntä. Aaron säikähti ja kaatusi maahan. Siitä kohdasta mihin Aaronin kädet osuivat maahan syntyi halkeamia. Samanlaisia, kuin luolassa oviaukon kattoon tulleita.
Vampyyri jatkoi puremista ja halkeamat muodostivat ympyrän Aaronin ja vampyyrin ympärille. Maa alkoi täristä ja hetken päästä maa halkesi auki. Noin puolentoistametrin levyinen halkeama syntyin maahan ja vampyyri putosi sinne ja veti Aaronin melkein mukanaan. Mounica ehti juuri ja juuri napata Aaronia käsistä kiinni ja onnistui vetää tämän turvaan. Aaron ei ehtinyt katsoa, kuinka syvä halkeama oli, kun nilkassa tuntuva polte voimistui ja meinasi viedä häneltä tajun.
Mounica auttoi Aaronin ylös ja puoliksi raahasi nilkuttavan pojan naapurin talleille. Kipu jalassa oli vain voimistunut ja tuntui nyt leviävän puremakohdasta sen ympärille. Polte alkoi muuttua ja nyt tuntui kuin joku olisi jääpiikeillä tökkinyt nahan läpi. Aaron alkoi huutaa. Hän yritti olla huutamatta, mutta tuska oli liian suuri. Mounica nosti Aaronin hevosen selkään ja hyppäsi itse perässä. Aaronin silmissä sumeni, kun kipu levisi rintaan.
