Kului useita päiviä. Ava hoivasi hellästi joutsenta, joka ei vieläkään osoittanut elonmerkkejä. Se ei ollut avannut silmiään kertaakaan Avan nähden, mutta oli näykkäissyt silloin tällöin Avan sille tarjoamia nauriita. Avalla ei ollut kova työ joutsenen peittelemisessä, sillä isä ei vaikuttanut olevan kiinnostunut siitä, miksi hän vietti nykyään niin paljon aikaa kotona ja eritoten sisätiloissa. Ava oli tiukasti pitänyt kiinni suunnitelmastaan pelastaa koko Hopeametsän kylä susilta, mutta joutsen piti häntä kotona. Entä jos isä löytäisi joutsenen? Hän varmasti ainakin heittäisi sen ulos, tai ehkä teurastaisi ruuaksi. Isä kun ei kotieläimistä perustanut.
Ava oli huomannut isässään perustavanlaatuisen muutoksen. Tämä istui yhä harvemmin seinänvierustan penkillä veistelemässä. Useammin hänet tapasi astelemasta ympyrää umpeen kasvaneessa puutarhassa. Isä mutisi itsekseen, pysähtyi hetkeksi tuijottamaan männyn runkoa ja pudisteli päätään. Hän ei suostunut kertomaan, mitä mietti. Isä oli ollut tuollainen siitä lähtien, kun he olivat käyneet Hubertin luona päivällisellä. Muutoksen täytyi liittyä jotenkin siihen.
Ava ei ymmärtänyt isäänsä. Vähitellen hänen upea suunnitelmansa alkoi näyttäytyä turhana, jopa naurettavana: susista ei ollut kuulunut enää mitään. Isä oli käynyt useita kertoja kylällä kyselemässä uusia tietoja, mutta kukaan ei enää uskaltanut poistua kylää ympäröiviä peltoja pidemmälle. Hopeametsä levittäytyi lännessä synkkänä vihreänä muurina. Ainoa, joka ei ollut kauhuissaan, oli Vilhelm Martinpoika.
Hämmentynyt ja yksinäisyyden kalvama Ava istui yhä useammin joutsenen vierellä lattialla. Hän oli peittänyt lattian tuoreilla oljilla, jotka oli hankkinut Henrikin välityksellä Hubertilta. Hän kuiski joutsenelle, vaikka se oli tajuton. Ehkä se kuuli sanoja sieltä täältä, nappaisi jonkun niistä ja kiskoisi itsensä valveen maailmaan. Ava hyväili joutsenta, rapsutti sitä, ihaili sen siroa, pitkää kaulaa ja suuria vahvoja siipiä. Hän oli alkanut kiintyä joutseneen eikä olisi halunnut ajatella sen olevan muuta kuin lintu. Silti joutsenen avunhuudot kaikuivat hänen päässään synkkinä kuin kuolinkellot kuolinvuoteen yllä. Ava melkein toivoi, ettei joutsen lähtisi pois. Ettei hän jäisi yksin.
Siinä missä Vilhelm voimistui ja vahvistui silmissä, Ava muuttui yhä hiljaisemmaksi ja vakavammaksi. Vilhelm oli se, joka lähti kylälle ja Ava jäi kotiin jurottamaan penkille. Aikansa kuluksi hän yritti ratkaista sitä Hubertin kertomaa tulitikkuongelmaa, mutta päätyi aina heittämään tulitikut tulisijan hiillokseen. Roskat kerääntyivät lattialle, kun Ava ei enää lakaissut niitä pois. Pölykoiria oli alkanut kerääntyä jopa Avan makuuhuoneen nurkkiin. Hän oli niin huolissaan isästään ja joutsenesta, ettei aina muistanut syödä. Hän heikkeni ja laihtui, hylkäsi jopa puumiekkansa lattialankkujen kätköön. Elämä muuttui odotuksentäyteiseksi, tylsäksi ja värittömäksi. Tältä isästä on täytynyt tuntua…
* * *
Eräänä aamuna aurinko peittyi tummiin pilviin, jotka enteilivät lämmintä kautta seuraavaa ukkosmyrskyä. Maatilalla huudettiin ylistystä säiden haltijalle, joka antaisi kuivuudesta kärsiville pelloille vettä. Kyläläiset olivat ylipäätään ilahtuneita vaihtelusta. Synkistely ja pirun seinälle maalaaminen onnistui helpommin synkässä hämärässä kuin kirkkaassa päivänpaisteessa.
Hyvin, hyvin laihan aamiaisen jälkeen Vilhelm ilmoitti lähtevänsä kylälle vähän tuulettumaan. Hän olikin viime päivät vain pyöriskellyt puutarhassa mietiskelemässä. Ava nyökkäsi välinpitämättömänä. Hän taittoi tulitikut niin pieniin osiin kuin mahdollista ja potkaisi muruset olkien sekaan. Yli viikon jatkunut liikkumattomuus ja tylsyys saisi loppua! Ava tunsi tarvetta päästä liikkeelle, kokea jotain uutta. Hän ei voisi kuitenkaan lähteä kotoa pois, sillä isä saattaisi palata hetkenä minä hyvänsä. Sitä paitsi, jos joutsen sattuisi heräämään…
Ava asteli makuuhuoneeseen ja istahti tutuksi käyneelle paikalle. Hän siirsi nukkaisen täkin pois joutsenen edestä niin, että heikko valojuova lankesi sen liikkumattomille kasvoille. Vaikka joutsen nukkui, se näytti silti jalolta ja saavuttamattomalta. Linnussa oli jotain määrittelemättömän ylhäistä. Ava upotti varovasti sormensa joutsenen valkoisten sulkien sekaan. Hän tunsi kättään vasten linnun suonien sykkeen. Olet yhä elossa, vaikka olet maannut päiväkausia ja syönyt tuskin mitään… Joutsenoni, olet vahva. Sinä selviydyt. Älä luovuta.
Kauniin ulkokuoren alla piili voima, jollaiseen Ava ei ollut koskaan törmännyt. Kun hän kosketti joutsenta, tunsi hän oudon väristyksen kulkevan selkärankaansa pitkin. Väristys tuntui hyvältä mutta samalla mieleen putkahti pieni annos surua. Ava ei voinut olla ajattelematta, että tapa, jolla joutsen makasi, kieli surusta. Se oli taittanut siipensä kiinni ja vetänyt jalkansa untuvien suojaan. Se oli piilottanut myös päänsä siipiensä huomaan. Side linnun kaulalla oli irronnut ja lojui lattialla. Ava noukki sen talteen ja tarkasti kaulan haavan; siinä oli ruma, pitkä arpi, aivan kuin joku tai jokin olisi viiltänyt joutsenta.
Jossain pyrstön tietämillä Avan sormet tapasivat jotain kovaa. Ava nappasi esineen sulkien seasta ja nosti sen harmaaseen päivänvaloon, jota pilvet päästivät niukasti lävitseen. Avan kämmenellä kiilteli silkkinen ruusuke, jonka keskelle oli kuvattu joutsenen kruunupäinen profiili. Kohokuva oli kaunis. Sen oli tehnyt varmasti joku kuuluisa taiteilija. Ruusuke näytti aivan joltain kunniamerkiltä… Hyvin kallis se ainakin oli. Ava ihaili yksityiskohtaista kuviota: joutsenen joka sulan saattoi erikseen erottaa kuvasta. Ruusukkeen toisella puolella oli neula, jolla sen saattoi kiinnittää johonkin. Minun täytyy ottaa esine talteen… Mistä lie päätynyt joutsenen matkaan. Hyvin varovasti Ava pujotti ruusukkeen puuvillapaitansa rintamukseen. Se toi hänen ulkomuotoonsa koreutta, jollaista siinä ei ollut koskaan nähty.
Ava oli aina ollut suttuinen ja sattumanvaraisiin vaatekappaleisiin pukeutuva lapsi. Hän saati hänen isänsä eivät liioin välittäneet, mitä heidän yllään oli. Ava saattoi viikkokausia pitää samoja vaatteita kääntämättä välillä puhdasta puolta esiin – tai kylpemättä. Kylpeminen oli hyvin vaivalloista: ensin piti kantaa pihakaivosta vettä tulisijan valtavaan pataan. Sen jälkeen varrottiin ainakin tunti, ehkä jopa kaksi ja odotettiin veden lämpenemistä. Kiehuvaa vettä valutettiin saaviin. Kylpyvesi jäähdytettiin kaatamalla kylmää kaivovettä sekaan. Sitten oli vielä jynssättävä itsensä korvantauksia myöten! Ava ei ollut pessyt edes kasvojaan ainakaan pariin viikkoon. Silti hänen hiuksensa eivät näyttäneet kovin rasvaisilta. Syvän yön hiukset, kuten Henrik sanoi. Se kuulosti Avasta runolliselta.
Ava tarkasteli itseään ensimmäistä kertaa viikkoihin. Hän oli aivan ryvettynyt. Kuivunut hiki oli muodostanut nihkeän pinnoitteen hänen iholleen. Se ei lähtenyt nyppimällä pois. Ava niiskaisi kainaloitaan: ne löyhkäsivät kymmenkertaisesti niin pahalta kuin sukkamehu. Ava tunsi itsensä saastaiseksi puhtaanvalkean joutsenen rinnalla. Asialle on tehtävä jotain! Pelastajan on oltava pelastettavan arvoinen. Niin ritarit varmasti toimivat… Se tarkoittaa siis…
Kylpyä.
Hiukan vastentahtoisesti Ava piilotti joutsenen taas vuoteen alle. Tuvan nurkasta hän nappasi mukaansa moneen kertaan rautavanteilla paikatun sangon, joka oli varmaan isoisän peruja. Ava samosi tiensä puutarhan keskelle pyöreistä kivistä kootun kaivon luo. Hän kiinnitti sangon kahvaan köyden ja alkoi pyörittää kelaa. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen sanko loiskahti pohjaveteen.
Ava kantoi pataan ainakin kymmenen ämpärillistä vettä. Hän sytytti padan alle tulen ja asettui kuistille odottamaan risti-istunnassa.
Tuuli oli yltynyt. Se puhalsi seiniä vasten ja ujelsi seinähirsien raoissa. Nuorten puiden läpi Ava erotti aaltoilevat pellot. Puut huojuivat ja tönivät toisiaan oksillaan. Ilmavirta heitti Avan avoimet hiukset niskaan ja piiskasi häntä. Hän ei väistynyt vaan tuijotti eteensä silmät vetistäen. Harmaa pilvimassa peitti nyt koko taivaankannen.
Kun ensimmäiset sadepisarat tipahtelivat polulle joka vei maantielle, Ava meni sisälle ja salpasi oven jäljessään. Hän odotti vielä hetken, kaatoi sitten saaviin vettä ja peseytyi huolellisesti. Hän uskalsi jopa näpistää pikku murusen saippuaa, jota käytettiin vain muutaman kerran vuodessa erityistilanteita varten peseydyttäessä. Ava nousi saavista raikkaana, rentoutuneena ja hyvillä mielin. Pyyheliinaan kääriytyneenä hän lämmitteli varpaitaan hiilloksessa.
Kuivateltuaan Ava pesi samaan syssyyn housunsa, vyönsä ja paitansa. Saappaistaan hän raaputti puukolla enimmät savikokkareet pois. Vaatteensa hän ripusti kuivumaan naulaan lämpimän savuhormin likelle. Hän pukeutui pitkähelmaiseen yöpaitaansa ja istuutui taas joutsenen viereen vartioon. Jos sinä puhuisit taas, voisit kertoa minulle tarinasi. Ja sen, mikä tämä kumma ruusuke on. Onko se sinun? Vai onko se jonkun oikean ritarin? Kuka sinä oikein olet?
