Alapo80
27 posts Location:
n.a. |
20.12.2011 20:29Luonnetta tarinoihin!Oheinen teksti on lainattu Netticolosseumin forumilta ja olen sitä mieltä, että erityisesti aloitteleville kirjoittaille oheisessa löytyy valtavasti uutta ja varteenotettavaa! Kirjoittaja on allakin näkyvä tniemi. Kiitos hänelle vinkeistä!
Lukijan samaistaminen hahmoon rautakankea apuna käyttäen
Kirjoittaja tniemi » 16.12.2011, 16:46:36
(Liittyen kirjoitusringeissä käytyyn keskusteluun.)
Kirjoitan itse vippaskonstien avulla, eli käytän halpoja temppuja. Esittelen nyt ne perustemput, joiden avulla lukija voidaan pakottaa samaistumaan johonkin tarinassa esiintyvään hahmoon.
(Samaistumisella tarkoitan sitä, että lukija tuntee, aistii, ja ajattelee kyseisen hahmon kautta. Monelle lukijalle tämä on se "huume" jota hän proosasta hakee, joten kirjoittajan tehtävä on jo puoliksi tehty. Kirjoittajan on vain annettava lukijalle työvälineet. Lukija tekee loput.)
Esimerkkiteksti (joka on tätä postausta varten kirjoitettu, pikkuvirheet sallittanee...):
Marek oli hengästynyt. Hän nojasi kivääriinsä. Hikipisara kierähti kypärän hikinauhan alta ja jäi pölyiselle otsalle roikkumaan. Marek pyyhkäisi sen pois ja huokaisi.
Miten häntä väsyttikään. Hänellä oli nälkä ja jano. Jalkapohjia särki ja täyspakkauksen alla olevan luotiliivin reuna oli hiertänyt alaselän verille, mutta mieltäturruttava ja silmiäkirvelevä väsymys peitti sen kaiken.
Hän ei jaksaisi jälleen uutta yötä, jossa uni saapuisi kolmen tunnin pätkissä, ja josta ei ikinä tietäisi mistä seuraava räjähdys kuuluisi. Vai kuulisiko sitä -- ennen kuin sen tuntisi. Hän ei jaksaisi jatkuvaa peloissaan ja varuillaan olemista.
Osa oli jo tullut hulluiksi. Isaya oli kannettu pois keskellä yötä, kun hän oli teltan ulkopuolella ruvennut ammuskelemaan vihollisia, joita kukaan muu ei ollut kyennyt näkemään. Mies oli huutanut ja varoittanut toisia. Vihollinen! Ettekö te näe!
Marek pohti kauanko kestäisi ennen kuin hän itse tulisi hulluksi. Huomaisiko sitä edes? Vai tuntuisiko koko ajan täysin järkevältä, kunnes toiset vain tulisivat ja veisivät, sanoisivat että nyt sinä olet se. Nyt sinä olet hullu.
Jokaisessa yllä olevassa tekstinkappaleessa on oma temppunsa. Käyn ne lävitse yksitellen.
1. Fyysiset liikkeet
Marek oli hengästynyt. Hän nojasi kivääriinsä. Hikipisara kierähti kypärän hikinauhan alta ja jäi pölyiselle otsalle roikkumaan. Marek pyyhkäisi sen pois ja huokaisi.
Kun ihminen näkee toisen ihmisen raapivan jalkaansa, niin hänen oma jalkansa alkaa kutista. (Tunnetko? Siitä polven alapuolelta...) Sama toimii myös tekstin kautta. Yksinkertainen, toistettavissa oleva fyysinen liike laukausee tämän tuntemuksen. Käsi, joka puristaa ovenkahvaa.
2. Tunteet
Miten häntä väsyttikään. Hänellä oli nälkä ja jano. Jalkapohjia särki ja täyspakkauksen alla olevan luotiliivin reuna oli hiertänyt alaselän verille, mutta mieltäturruttava ja silmiäkirvelevä väsymys peitti sen kaiken.
Tämä on se kaikkein itsestäänselvin. Me kerromme miltä hahmosta tuntuu. Tätä voi tehdä niin hienovaraisesti, tai monimutkaisesti kuin haluaa, mutta yksinkertainen fyysinen tunne on yleensä paras. Metallin kylmyys huulia vasten.
3. Toiveet ja pelot
Hän ei jaksaisi jälleen uutta yötä, jossa uni saapuisi kolmen tunnin pätkissä, ja josta ei ikinä tietäisi mistä seuraava räjähdys kuuluisi. Vai kuulisiko sitä -- ennen kuin sen tuntisi. Hän ei jaksaisi jatkuvaa peloissaan ja varuillaan olemista.
Toiveet ja pelot määrittävät hahmon motiivit. Jos olet luonut hahmon, niin tiedätkö mitä hän pelkää? Jos et, niin hahmo on keskeneräinen. Jos lukija ymmärtää hahmon motiiveja, niin lukija kykenee samaistumaan hahmoon, vaikka lukijan oma elämä olisikin täysin erilaista.
Toiveet ja pelot ovat myös se kohta, jossa hollywood-rautalanka asuu. Näytetään tyttöystävän valokuvaa ja kerrotaan suunnitelmista perustaa eläkepäivillä pubi.
Jälleen kerran, tehokkaimpia ovat yksinkertaiset ja yleismaailmalliset toiveet ja pelot. Hiljainen hiipivä epävarmuus. Äidin rakkaus lapseen.
4. Kuvataan jokin asia hahmon silmin
Osa oli jo tullut hulluiksi. Isaya oli kannettu pois keskellä yötä, kun hän oli teltan ulkopuolella ruvennut ammuskelemaan vihollisia, joita kukaan muu ei ollut kyennyt näkemään. Mies oli huutanut ja varoittanut toisia. Vihollinen! Ettekö te näe!
Kun lukija lukee tuon ylläolevan kuvauksen, hän elää sen Marek-nimisen hahmon kautta. Kuvauksessa mainitut mielipiteet ja tunnetilat ovat Marekin mielipiteitä ja tunnetiloja.
Kannattaa huomata, että missään ei mainita, että Marek ajattelee tuon lainauksen. Lukija ymmärtää asian asiayhteydestä.
Sama tapaus, mutta nyt toisen hahmon lävitse katsottuna:
Kapteeni Peterson kurtisti otsaansa ja sylkäisi.
Viime yönä oli taas yksi näitä. Yksi sotilaista oli alkanut keskellä yötä ammuskella ympäriinsä, osumatta yhtään mihininkään. Se oli tämä videopeli-sukupolvi. Se ei kestänyt minkäänlaista todellista painetta, sotaa ilman latauspisteitä ja uudelleensyntymisiä.
Molemmissa lainauksissa on täysin sama "tapaus Isaya", mutta kertova persoona on eri, vaikka kerronta ei olekaan minä-muotoista.
Kun hahmo on alustettu ("Kapteeni Peterson kurtisti otsaansa ja sylkäisi"), niin kaikki sen jälkeen tuleva katsotaan kyseisen hahmon silmien lävitse.
5. Muistutetaan ja ohjataan lukijaa tarvittaessa
Marek pohti kauanko kestäisi ennen kuin hän itse tulisi hulluksi. Huomaisiko sitä edes? Vai tuntuisiko koko ajan täysin järkevältä, kunnes toiset vain tulisivat ja veisivät, sanoisivat että nyt sinä olet se. Nyt sinä olet hullu.
Kirjoittaja ja lukija pelaavat molemmat samaan maaliin, mutta toisinaan lukijaa pitää ohjata.
Jos edetään yleisessä kuvauksessa liian kaukaksi hahmosta, voidaan lukijaa muistuttaa kenen kautta juuri tämä tekstinpätkä pitää lukea.
Jos yleisessä kuvauksessa halutaan irrota hahmosta (ettei se ole kapteeni Peterson, joka kuvaa aavikon hiekan pienirakeisuutta), niin asia voidaan tehdä kirjoittamalla pari lausetta luonnosta. ("Tuuli ei koskaan tyyntynyt.")
- - -
Tätä kaikkea kun toistetaan tarpeeksi, niin meillä on spe-fi-novelli.
Mitä Isaya oikeasti näki? Ketä hän ammuskeli keskellä yötä? Ovatko hullut kenties sittenkin oikeassa? Näkevätkö he todellisuuden kenties todellisempana kuin täysjärkiset? Tarinan loppupuolella pimeydestä saapuva hirviö syö kapteeni Petersonin pään. Aamulla löydetään hiekalle pudonnut kultakoristeinen Desert Eagle MK VII, jossa on tyhjä lipas. "Kaikki tällä aavikolla soditut sodat on aina hävitty." Loppu.
- - -
Ja vielä tiivistäen:
Samaistumisen avulla lukija kokee asioita jonkin hahmon kautta.
Tämän jälkeen kun hahmoa potkaisee, niin lukija tuntee sen itsessään.
Lukija haluaa tätä, joten kirjoittajan on vain annettava työvälineet.
tniemi
Viestit: 723
Liittynyt: 30.04.2005, 19:44:42
Paikkakunta: Terra, Sol
|
Alapo80
27 posts Location:
n.a. |
20.12.2011 20:32 Re: Luonnetta tarinoihin! Lisäksi halusin vielä liittää forumille seuraavan, nimimerkki Rasimuksen huomiot samaan aihealueeseen liittyen! Jos lukijoilla on lisää huomioita tai ideoita aiheeseen, niin lukisin niistä mielelläni, jotta ei mene täysin yksinpuheluksi! :D
Re: Lukijan samaistaminen hahmoon rautakankea apuna käyttäen
Kirjoittaja Rasimus » 17.12.2011, 08:03:38
Saako tuon kirjoituksen copy-pastata sellaisenaan Risingshadow-foorumille (krediitit tietenkin Netticolosseumin Tero Niemelle)? Olisi paikallisille aloittelijoillekin loistava vinkki...
Toinen asia, mikä tuli muuten sopivasti Risingshadowilla puheeksi, oli kuolevan hahmon sureminen. Siitä mulle tuli mieleen tällainen juttu:
Rasimus kirjoitti:
Eli on ns. yleissivistystä tajuta, että kun kuolee hahmo, johon on ehtinyt tutustua tarinan mitan verran, voi lukija tuntea jo oikeata menetyksen tunnettakin.
Mutta toinen puoli kuolemassa on juuri muiden (henkilöhahmojen) tuntema surun tunne.
Kuolema jää ns. puolitiehen, jos lukijaa ei pakoteta suremaan hahmon kuolemaa yhdessä eloonjääneiden kanssa. Tarinan lopettaminen kuolemaan aiheuttaa vain järkytyksen, mutta ei ymmärrystä jonkin tutun ja tärkeän poissaolosta.
Aivan samoin kuin mitä tahansa tunteikkaaksi tarkoitettua kohtausta on ylikorostettava kerronnalla, vaikka kirjoittaja tietäisikin aivan hyvin lukijan käsittävän pelkällä lyhyellä maininnalla mitä tapahtuu. Oikeiden tunteiden herättäminen vaatii vain niiden esiin houkuttelua ns. naamaan hieromalla, ja esittämistä mahdollisimman monin tavoin uudestaan ja uudestaan (kerrotaan kuinka syvää hahmojen suru on, kuvaillaan ummet ja lammet kuinka synkäksi maailma on muuttunut, elokuvissa pistetään nyyhkymusa soimaan ja kuvataan paljon kyynelehtiviä ja ahdistuneita kasvoja jne.).
Täytyypä muistaa omassa kirjoittelussa, että tarinaa ei kannata lopettaa hahmon kuolemaan, jos haluaa maksimaalisen efektin aikaiseksi.
Rasimus
Viestit: 197
Liittynyt: 10.12.2004, 08:48:27
Paikkakunta: Helsinki
|
Luinwen
5 posts Location:
Varsinais-Suomi
Finland |
15.12.2012 12:31 Re: Luonnetta tarinoihin! Parhaiten lukijan saa totta kai samaistumaan hahmoihin, kun kirjoittaja on itse luonut hahmot hyvin. Hahmojen eri persoonallisuudet tulee tekstistä ilmi kokonaisvaltaisesti. Ei siihen sen kummempia vippaskonsteja tarvitse.
Mitä tulee hahmojen tappamiseen ja surulliseen tekstiin... Itselläni tätä käy usein, että hahmoja kuolee varsinkin siellä loppuvaiheessa. Kun hahmoon on ehtinyt kiintyä, tätä myös suree, kuten jo aiemmin sanottiin. Liikaa sitä ei kuitenkaan saa korostaa... Surun pitäisi tulla jollain tapaa luonnollisesti. Jos sitä toistellaan liikaa, miten kamalasti hahmot itkevät ja lukija itse on aivan kuivasilmäinen, lukeminen muuttuu vain vaivaannuttavaksi. Se tunne ei yllä lukijalle asti.
Kun hahmot on luonut ja suunnitellut alunperin hyvin, heillä on oma luonteensa ja se tulee ilmi tekstistä, silloin myös se suru hahmon kuollessa tulee vähän niin kuin itsestään. Sen jälkeen sitä ei paljoa tarvitse koristella.
|
