 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
"Hiilipannun vieressä makaa mies" on toistaiseksi paras novellisi, jonka olen lukenut. Juonen idea kantaa vahvasti läpi tarinan ja tässä on jotenkin erikoinen, jännän samea tunnelma. Genrellisesti kirjoitus toimii hyvin, tässä saa jännittää, miten lopussa käy.
Olet selvästi lähtenyt tässä hakemaan tietynlaista tunnelmaa ja koko juoni etenee pelkästään tunnelmoinnin varassa. Tässä tapauksessa kaiken epämääräisyys esiintyy edukseen.
Tekstistä uupuilevat muutamat pilkut ja se kaipailisi pikkuisen vielä oikolukemista. Muuten lauseet ovat selkeät ja painokkaat. Tykkäsin etenkin noista lyhyistä, parin sanan mittaisista lauseista, joita olet lisäillyt tunnelman maustajiksi.
Juonessa on ehkä hitusen liikaa päähenkilön jahkailua. Paikoin tuntuu siltä, että joissain kohdissa teksti voisi edetä nopeamminkin. Sitten tuo vanha nainen - yllättävä antagonistivalinta. Odottelin vihollisarmeijan sotilasta tai vastaavaa, mutta vanha nainen. Hmm. Ettei olisi ihan tarkoituksellisen yllättävä valinta? Jokatapauksessa, tästä vanhasta naisesta heräsi jotenkin kummallinen mielikuva. Mielikuva siitä, että vanha nainen voisi olla päähenkilön sukulainen, isotäti, isoäiti tai jokin. Siksipä tämä kohta
"Vakava vanha nainen. Polvillaan vieressäni. Ottamassa kuvaa minusta älypuhelimellaan".
tuntui yhtäkkiä äkkikomedialliselta kun muu teksti sitä ennen on ollut aika haudanvakavaa menoa. "Hymyile, pääset instagramiin!"-tyyppinen vanha nainen on melko epäluonnollinen olento. Jos vanhalla siis tarkoitetaan yli kuusikymmentävuotiasta, joilla harvemmin on älypuhelimia tai jotka harvemmin seikkailevat muutenkaan somessa...vanha nainen ei välttämättä ota kuvaa tätä varten, mutta jotenkin tällainen fiilis kohtauksesta tulee kuitenkin ensiksi mieleen.
Lopetus voisi olla tylympi, simppelimpi ja lopullisempi, sellainen kuin päähenkilö pelkää sen olevan.
Mutta. Hyvä tunnelmapätkä, jossa on oivaa kuvailua ja kiintoisa idea.
| 1 kohdetta - näytetään 1 - 1 |
Järjestys
|
| 1 kohdetta - näytetään 1 - 1 |
Oikeassa olet että koetin tähän hakea tiettyä tunnetilaa kantamaan läpi tekstin. Tunnetilaa hakiessa kirjoitin tämän tarinan pariin kertaan uudelleen. Vaihdoin välillä muunmuassa aikamuotoa ja persoonaa. Tapahtumatkin menivät uusiksi muutamaan kertaan. En tiedä kuinka moneen kertaan kirjoitin lopun uusiksi.
Otit esille pari kohtaa, jotka itseänikin mietityttivät kirjoittaessa. Päähenkilön jahkailu. Jahkailu on kirjoitettu ihan tahallaan ja mietin itseasiassa, että sitä pitäisi olla enemmänkin. Pelkäsin, että lukijalle yö olisi ohi liiankin nopeasti. Tälläisen pitkän, odottavan yön rytmittäminen kirjoittaessa tuntui vaikealle. Lukunopeus on kuitenkin aina niin eri juttu kun kirjoitusnopeus.
Ja sitten tuo lopetus ja vanha nainen. Alunperin ajatuksena oli, että alas tuli kasvoton sotilas. En kuitenkaan saanut lopetukseen oikein semmoista tunnetta mihin olisin ollut tyytyväinen. Teet kysymyksen jonka minäkin tein. Oliko vanha nainen tarkoituksellisen yllättävä valinta? Mietin sitä kirjoittaessa ja mietin nyt uudelleen. Mutta mietin sitä kirjoittaessa ja nytkin sillä mielellä että tässä on riskinä, että lukija näkee tässä väkinäistä erikoisuuden tavoittelua. Kuitenkin minusta teksti tarvitsi loppuun hahmon, joka ei materialisoi päähenkilön pelkoja niinkuin hän niiden odottaisi materialisoituvan. Sen takia vanha nainen myös käyttäytyi lopussa, niinkuin käyttäytyi. Vailla pelkoa. Ottamassa kuvaa kuolevasta miehestä niinkuin mistä vain arkisesta asiasta. Ehkä muistoksi itselleen. Tai ehkä hän näyttäisi sitä tutuilleen tai lapsilleen kun nämä joskus kylästelevät. Sanoisin että aikalailla teksteilleni tyypillinen lopetus. Koetan jättää tulkinnanvaraa. Tiedä sitten menenkö joskus liiallisuuksiin. Opettelemista vaatii.
Kiitos vielä hienosta palautteesta. Jään makustelemaan. :)