 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
Paras neuvo, jota olen saanut kirjoittamiseen on: poista ensimmäinen kappale, niin kirjoitus alkaa dynaamisemmin ja koukuttaa lukijan heti.
Tein sen tyylisen muokkauksen tekstillesi, jos se havainnollistaisi, mitä tarkoitan. (Voi olla kirkotusvirheitä) Nyt osa tiedosta jäi kokonaan pois, mutta en kokenut, että se vaikutti oleellisesti tarinaan. Se oli siis turhaa tietoa, jonka voi tiputtaa pois ja upottaa rivien väliin.
Oli huono enne, jos vastasyntyneen luo tuli vieraita. Adalay vietti kaiken aikansa kotijurtan hämärässä, katseli miten naiset hoivasivat äitiä ja lasta. Mutta ennen pitkää suvun naiset alkoivat vihjailla metsämaan miehestä ja yhteisistä lapsista. "En ole edes nähnyt koko miestä!" hän kivahti viimein isoäideilleen ja ponnahti pystyyn kädet nyrkissä.
"Mistä minä tiedän, millainen hän on tai millainen on hänen mahtinsa vuoteessa!" Posket loimottaen ja silmät kyynelten kirveltäminä, hän repäisi jurtan oven auki ja karkasi pihalle ennen kuin loukkaisi vanhuksia sanoillaan. Itkien hän etsi Ríyddaria, äkkäsi lopulta hevosen tasangolla, hiukan kauempana.
Hän vihelsi ja lähti juoksemaan kohti vain nähdäkseen, ettei hevonen ollut yksin.
"Tulithan sinä lopultakin ulos sieltä", Turie tokaisi, nousten seisomaan. Nainen pyyhki tasangon hiekan housuistaan, ilme oli tuima. Turie heitti orin ohjakset Adalaylle. "Pohdinkin jo, kuinka monta päivää jaksat itkeä tuolla sisällä ja voivotella kohtaloasi."
Adalay kuivasi kyyneleensä ja pujotti ohjakset Ríyddarille. "Oletko odottanut kauan?"
Kysymykseen vastaamatta nainen heilautti itsensä hevosensa selkään ja käänsi selkänsä kylälle. "Paimenet odottavat meitä. Minun on vietävä viesti: Heimo pysyy täällä. He eivät aio siirtyä minnekään, ennen kuin hääsi on pidetty."
