EKSYKSISSÄ (pitkä, mutta toivottavasti vaiherikas tarinan sisältävä runo) Hot

Eksyin metsään kerran,
kun olin pikkuinen.
Monen vuoden verran
ain' muistin minä sen.
Tapahtui kai silloin,
kun olin viisivuotias,
jolloin kesäilloin
olin utelias

tietämään, mitä tuolla
kauempana on,
kuusimetsän suolla,
takana pensaston.
Mitä kätki lehdot,
kivet sammaleiset?
Mit' oksain lehväkehdot
ja mäet hiljaiset?

Läksin ilomielin
ma metsän siimeksiin,
kun linnut kaunokielin
visersi taivaisiin.
Äkkiä hävis' polku,
pois siltä poikkesin.
Hitaammaks' kävi kulku:
jo hiljaa laahustin.

Aivan kuin lumottu
ma kuljin eteenpäin
siell', missä salattu
on valtakunta näin:
varjot sisään kätkee
metsän suuren sadun,
jonka vain lapsi näkee
reitillä puitten kadun.

Kuin kaikk' ois ollut unta,
niin ihmeen kaunista,
kun metsän valtakunta
mut lumos lapsena.
Siell' tanssi keijut, väki
metsän kedolla,
jolla kukkui käki
vihreellä nurmella.

Iltatuulen soitto,
metsän juhlahetki,
yön, hämyhetken koitto,
menninkäisten retki:
näky ilmaan haipui,
tuo kaikki ihanuus.
Sen kaiut, muisto vaipui:
jäi vain hiljaisuus.

Kaikki oli lehväin
ja varjon leikkiä.
Peloissani näin
ma aivan äkkiä:
ol' metsä muuttunut
Voi, kuinka hiljainen
ol' uneen nukkunut
luonto synkkä iltainen.

Poiss' oli lintuin laulut,
nous, usva helmenharmaa.
Pöllön huudon kaiut
tiesi varmaa varmaa.
Tajusin viimein ma:
olin eksynyt,
kesäyön tullessa
kauhuissain, pettynyt.

Särkyneet ol' haaveet,
poissa metsän kansa.
Jo usvan valkoaaveet
luota puitten ansan
käsin kalmankylmin
mua tavoitti,
sormin kostein, hyisin
puoleen houkutti.

Paniikissa juoksin
pois painajaisen luota,
ainoan valon luoksi,
kohti aavaa suota.
Metsästä heti pois
yritin ma päästä;
kuin suolla lyhty ois
hehkunut usvan jäästä.

Usva minut saartoi,
kun suolle astahdin.
Se kiersi, vaani, kaartoi
kuin peto, kauhistuin!
Annoin ma pettää maan,
ja suohon vajosin.
Syvään sen silmään mustaan
pimeyteen katosin.

Hätkähtäen viimein
heräsin huoneessain.
Kaikk' helpotukseksein
ol' julmaa unta vain.