Avaimeni rapisevat lukkoani vasten. Hivutan avaimen sisään tuohon mekanismiin, josta tiedän tuskin mitään, ja aukaisen oven. Sujautan avaimet takaisin taskuun, minne ne kuuluvat. Astun sisään pimeään maailmaani. Seison hetken hiljaisuudessa, kuunnellen kaikuja maailmasta. Huokaisen.
Valo karkottaa pimeyden. Se pakenee nurkkiin ja huonekalujen alle, odottaen hetkeä, jolloin olisimme taas yhtä.
Pudotan vaatteet yltäni lattialle. Ne ovat kuori, jonka maailma saa nähdä. Kuori, joka suojaa rujoa ruumistani. Kuori, joka kertoo koko elämäntarinani, sanomatta sanaakaan, paljastamatta mitään. Kävelen luoksesi hiljaa.
Katsahdan silmiisi. Näen niissä väsymyksen, haikeuden ja kaipauksen. Näen ylpeyden, sen suuren odotuksen, kaiken tulevan ja toivotun kunnioituksen. Silmäsi porautuvat omiini, tutkien, ymmärtäen, mutta silti kadottaen suuremman merkityksen. Tunnistan katseesi. Tunnen sinussa kaiken.
Tuska katkeroittaa hymysi. Juonteet silmiesi alla kertovat valvotuista öistä, karanneista toiveista, sekä hukatuista mahdollisuuksista. Suu, joka ei valossa hymyile, kuiskaa minulle jotain. Ymmärrän merkityksen, vaikka sanat katoavat samaan tyhjyyteen, johon pimeä maailmani katosi.
Istun alas ja katson sinua. Hymyilet minulle takaisin. Välillä toivon, ettet koskaan siinä olisikaan, toisaalta taas olen sinuun tyytyväinen. Yhtä kaikki, sinä olet minun.
Kuiskaat minulle taas jotain, mutta äänesi ei kanna. Ei sen tarvitse, tiedän mitä aiot sanoa. Et koskaan valehtele, kerrot aina totuuden. Ehkä joskus se ei satuttaisi.
Kaadun vuoteelle. Huokaisen, tai ehkä nyyhkäisen. En välitä, etkä sinäkään. Annan itseni vajota uneen. Yhä olet nurkassa, aina valmiina, kohtaamassa katseeni.
Oma peilikuvani.
