(Tässä runossani on vielä selvästi hiomista, joten toivoisin, että ehdottaisitte siihen muutoksia. Arvostelkaa rehellisesti, kiitos!)
Katulapsi,
mustahapsi
olen laiha, ruma.
Hyljeksitty,
väheksytty,
iholtani tumma.
Äiti hylkäs',
päälle sylkäs'
mulle huutain näin:
"Sinä kurja!"
Ääni hurja
ol' huutaessaan päin.
Isä lätki,
äiti jätti:
niinpä yksin jäin.
Kulkea aloin
paljain jaloin
ilman kenkiäin.
Roskiksista
likaisista
ruuantähteet hain.
Kiireen vilkkaa
minä pilkkaa
siitä kuulla sain.
Taivaan alla
tulon hallan
kylmän aavistin.
Kesä haipui,
kauas vaipui
aika lämpimin.
Etsin suojaa,
lämmön tuojaa
luota kerrostalon.
Ikkunoista
avoimista
näin mä kutsun valon.
Huomas' talonmies,
kulkuriksi ties',
joten mut pois ajoi.
Minä viluinen
juoksin palellen
paikkaan, jossa toi
lämmön nuotio.
Pois kylmän kuolio
katos' jaloistain.
Kaltaisein
kohtasin viimein:
pienen tytön vain.
Lähestyimme,
ystävystyimme
vähä vähältä.
Tulen lämmössä,
nuotion ääressä
katsoin läheltä
toista tyttöä,
joka sylissä
piti kynttilää.
Hän hymyili
luottavaisesti
kaunista hymyään.
Toistemme
kanssa me
talven asuimme.
Raivokkaasti,
toiveikkaasti
elossa pysyimme.
Turmiollisia
houkutuksia
rikkauden pakenin.
Ystävyyden mä
tärkeämpänä
turhuuksia näin.
Kasvoin vapaana,
onnellisena
kanssa ystäväin.
Kuolon kahleilta,
rikkaan valheilta
turvaan silloin jäin.
Tänä päivänä
surun häivänä
enää rinnassain
tunnen muiston
suojass' puiston
kaukaisena vain.
