Biomekaaninen minäkuvani on avant garde -painajainen,
joka toistuu toistuu toistuu loputtomassa unijonossa,,
parasomniana, harhaillessani yössä etsimässä aamua.
Äänetön pornoelokuva. Väritön iho.
Olen mies, joka kuuntelee valaiden hymniä
tuhansien kilometrien päässä
suuren sinisen labrintin sylissä.
Kahvilassa poltan tupakkaa ketjussa
ja lounaaksi näykin sulkia linnunsiivestä,
jonka öljypeite marinoi hampaani mustalla.
Pysähtynyt mehiläispesä. Hyöteinen ilman raajoja.
Juoksen valuvan hunajan kanssa kilpaa
kohti aukeavaa suuta ja kosteaa kieltä,
joka nielee mahansa täyteen makeaa ruumiistani.
Ja
koirat haukkuvat kuonokoppiensa läpi,
yrittävät purra hampaillaan
vihan synnyttävän mekaniikan
hammasrattaat rikki.
Minäkuvani bipolaarimössö repii itseään kahteen suuntaan
pohjoiseen ja etelään, toinen ei ole ensimäistä parempi.
Ja sinisen taivaan alla kolme sotilasta seisoo niin kauan,
että liha muuttuu kiveksi ja aurinko kylmäksi.
Poltan tupakkaa ketjussa
ja oksennan savua sieraimista,
joka tarttuu ikkunoihin, joista ei enää katsota ulos.
