Talo
Punamullalla maalattu talo oli yksi aikansa kauneimmista ja parhaiten rakennetuista taloista koko kunnassa. Talon rakentanut perheenisä oli arvostettu maa- ja metsätilallinen, joka vaikutti myös kunnallispolitiikassa. Talollaan hän tahtoi viestittää muille kuntalaisille vauraudestaan ja hyvinvoinnistaan. Talo oli joka suunnalta katsottuna symmetrinen kokonaisuus ja juuri sen harkitut yksityiskohdat tekivät siitä erityisen kauniin. Valkoiset koristelistoitukset toistuivat kaikissa ikkunoissa ja porstuaa kehystivät ruutuikkunat. Huoneet olivat suuria ja korkeita, mutta aikakaudelle tyypilliseen tapaan ikkunat ja oviaukot olivat kapeita. Talo oli erikoinen yhdistelmä perinteistä maataloa ja vanhanaikaista huvilaa.
Talo seisoi kumpuilevan maaston korkeimmalla kohtaa, viljelemättömän niityn reunalla. Pihaan johti soralla päällystetty kapea ja pitkä tie, joka teki juhlavan lenkin päärakennuksen edustalla. Talon pääsisäänkäynti sekä keittiön ja tuvan puoleiset ikkunat suuntasivat etelään päin ja niistä oli näkymä läheiselle pienelle järvelle. Makuuhuoneet olivat pohjoisen puolella ja niiden ikkunoista avautui maisema tiheään koivumetsikköön. Lähimmät naapurit olivat kaukana, peltojen ja metsien takana. Talousrakennukset sijaitsivat idän puolella ja rajasivat piha-aluetta. Lähimpänä taloa sijaitsi pihasauna ja sen vieressä hieman etukenoon notkahtanut aittarakennus. Niityn laidalla sijaitsi navetta ja lisäksi tontilla oli jos jonkinlaista vajaa, majaa ja liiteriä. Lännen puolella pihaa rajasivat runsasta satoa tuottavat omenapuut sekä viinimarja- ja karviaispensaat.
Monet ihmiset rakastivat taloa vuosien mittaan. Melkein yhtä monet vihasivat sitä.
2012
Korkkimaton alta löytynyt vanha, pahoin vaurioitunut lankkulattia jouduttiin purkamaan kokonaan pois porstuasta. Emilia kävi lankut läpi sitä mukaa, kun niitä irrotettiin ja otti talteen sellaiset, joita vielä pystyi jotenkin hyödyntämään. Suurin osa laudoista jouduttiin kuitenkin heittämään suoraan peräkärryyn kaatopaikalle vietäväksi. Porstuaan asennettaisiin uusi lattia, kylmänkestävä kivilaatta.
Lankkujen välit olivat olleet suurehkot, joten purettaessa lattian alta löytyi kaikenlaista pienesineistöä. Kolikkoja, kuitteja, avain, vanhasta lehdestä leikattu mainos sekä pari työkalua, jotka olivat arvatenkin jääneet rakenteiden alle jo rakennusvaiheessa. Mutta kaikista kiehtovin löydös oli vanha valokuva. Valokuva oli otettu kesäaikaan talon etupihalla, taustalla näkyi talo, ja talon edessä seisoi liuta ihmisiä. Kuva oli mustavalkoinen, hieman haalistunut ja reunoistaan käpristynyt, mutta muuten hyvin selkeä ja tarkka otos. Ihmiset kuvassa poseerasivat jäykkinä ja vakavina. Kuva oli arvatenkin 1920-luvun lopulta. Talo ei olisi tällöin ollut vielä kymmentäkään vuotta vanha. Reunimmaisena vasemmalla, lähimpänä kameraa seisoi pitkä, harteikas mies, joka oli iältään noin neljänkymmenen tai vanhempi. Miehen ilme oli tuima, ja näytti siltä, kuin hänen työntekonsa olisi keskeytetty joutavaa kuvan ottamista varten. Hänellä oli jalassaan saappaat ja päässään lierihattu. Viistosti miehen takana seisova vaimo oli todennäköisesti käskenyt laittamaan pikkutakin päälle. Vaimo oli pienikokoinen ja kauniskasvoinen, mutta väsyneen näköinen. Hänen vaaleat hiuksensa olivat tiukalla nutturalla ja päällään hänellä oli vaatimaton, pitkähelmainen mekko, jossa oli valkoinen pitsikaulus ja vyötärön kohdalla kireälle vedetty musta vyö.
Kauempana talon isäntäväestä seisoi lapsia ja vanhuksia. Ulkonäön perusteella Emilia epäili, että vanhukset saattoivat olla talon emännän äiti ja isä. Lapsia oli neljä. Poika oli arviolta kuudentoista, tytöt ehkä kolmentoista ja kahdeksan ja nuorin vasta pari vuotias. Nuorimmasta oli mahdoton sanoa, oliko hän tyttö vai poika. Kaikilla lapsilla oli vaaleat, luonnonkiharat hiukset. Lapset oli puettu hyvin ja he näyttivät puhtailta ja terveiltä.
Emilia oli vakuuttunut, että kuvassa esiintyvä mies oli talon rakentanut maanviljelijä. Emilia tunsi talon historian huonosti, sillä he olivat muuttaneet toiselta paikkakunnalta ja talo oli ollut vuosia tyhjiltään. Kiinteistövälittäjä oli ollut harvasanainen talon historiasta ja kertonut vain, että taloa oli asuttanut vain kaksi eri perhettä. Talo oli rakenteiltaan niin hyvässä kunnossa, kuin liki satavuotias ja monta talvea kylmillään ollut talo saattoi olla. Talo tuoksui vanhalle hirsitalolle, mutta ei ummehtuneelle.
Emilian mies, Antti, ja lapset, kahdeksan vuotias Aada ja kuusi vuotias Eppu, olivat ihastuneet taloon ensisilmäyksellä. Isot huoneet, portaikot ja pienet komerot ja kaapit viehättivät lapsia ja Antti näki sielunsa silmin savun nousevan pihasaunan piipusta ja omenoista notkahtelevat puut syysauringossa. Emilia kuvitteli hevosensa kirmaamassa aidatulla niityllä ja kuuli korvissaan muutaman vuokrahevosen hörähdykset talliksi muutetusta talousrakennuksesta. Pintaremontin talo kuitenkin vaati sisältä, sillä Emilian mielestä vanhan talon henki oli pilattu 70-luvulla tehdyssä remontissa. Urhea aviomies oli ilmoittanut ottavansa haasteen vastaan ja remontti-innostusta olikin kestänyt jo hyvän tovin. Päärakennusta remontoitiin neliömetri neliömetriltä talkoovoimin, ja talousrakennus oli täydellisen myllerryksen kohteena, kun sen kattoja ja seiniä korjattiin ja sisälle rakennettiin karsinoita ja huoltotiloja.
Porstuan uusi kivilaatta asennettiin nopeasti ja Emilia maalasi seinät ja kunnosti ikkunoiden ja ovien karmit. Emilia dokumentoi talon remontointia valokuvin ja tekstein. Hänellä oli haave, että joskus hänen lapsensa tai lapsenlapsensa asuttaisi taloa ja tämä voisi katsella Emilian tekemästä kansiosta, miten taloa on kunnostettu.
Hevostallit saatiin niinikään valmiiksi ensimmäisen kesän aikana. Talvi koitti. Taloa lämmitettiin ahkerasti puilla, mutta usein koko perhe joutui turvautumaan villasukkien ja villatakkien tarjoamaan lämpöön. Perheen äiti oli erityisen hauska näky aamuisin, kun hän kulki talossa iso fleeceviltti hartioillaan, tummat hiukset pörrössä ja kahdet villasukat collegehousujen päälle vedettynä. Vaikka ensimmäinen talvi oli pitkä, kylmä ja runsasluminen, asiat sujuivat kaikinpuolin mallikkaasti. Emilia oli saanut talliinsa kaksi vuokralaista oman hevosensa lisäksi. Hevosten omistajat kävivät talleilla lähes päivittäin ja niinä päivinä kun he eivät päässeet käymään, Emilia huolehti hevosten ruokinnasta ja jaloittelusta sekä karsinoiden siisteydestä. Vuokrasopimukseen kuului myös hevosten aamuruokinta. Marraskuun aikana suuri keittiö remontoitiin. Kodinkoneet, altaat, hanat ja kaapistot vaihdettiin uusiin, talkootyöllä kaivettiin esiin vanha lankkulattia ja hirsiseinä. Vanha leivinuuni otettiin jälleen käyttöön. Nuori Mäntylän perhe oli varsin tyytyväinen tilanteeseensa ja he nauttivat talosta, maaseudun rauhasta ja kaikista vuodenajoista.
1995
Seinään osunut posliinikuppi pirstoutui pitkin keittiön lattiaa. Seuraavaksi saman kohtalon koki toinen kuppi ja leipälautanen. Tapio epäili, että hän oli lentävien astioiden kohteena, mutta vaimon tähtäys ei ollut onneksi kovin tarkka. Inga oli humalassa. Hän horjui uhkaavasti keittiönpöydän vierellä eikä sanoista ottanut selvää. Äänenvoimakkuus vaihteli rajusti, pihisevästä kuiskauksesta karjuvaan huutoon. Vaimo oli humalassa arvaamaton, mutta hidas ja kömpelö. Tapio ei taaskaan tiennyt, mistä vaimo oli tällä kertaa raivostunut.
Tapio oli väsynyt. Väsynyt ennen kaikkea vaimoonsa. Mutta väsynyt myös taloon, kotitöihin, työhönsä ja alati rahaa ruinaaviin lapsiinsa. Hän oli kyllästynyt kaikkiin niihin asioihin, joita oli ennen rakastanut. Ja loppujen lopuksi, se väsymys ja kyllästyminen juonsivat juurensa Ingan juomiseen.
Tapio tuijotti Ingaa tämän möykätessä. Hän ei enää voinut ymmärtää, mitä oli ikinä nähnyt tuossa vastenmielisessä, vulgaarissa ihmisessä. Nainen näytti rumalta ja likaiselta. Hän oli luonteeltaan jopa vielä vastenmielisempi kuin ulkonäöltään. Samalla Tapio inhosi itseään, koska ei löytänyt rohkeutta jättää vaimoaan. Tapio ei enää muistanut millainen Inga oli ollut 25 vuotta sitten. Olihan tämän täytynyt olla mukava ja kaunis, ei kai Tapio olisi tähän muuten ihastunut, vienyt vihille ja hankkinut tämän kanssa kolme lasta.
Alamäki oli alkanut, kun Inga oli jäänyt kotiin kolmannen lapsen syntymän jälkeen, samaan aikaan kun he olivat muuttaneet maaseudulle. Kaikki lapset olivat alle kouluikäisiä. Inga ei kuitenkaan suoriutunut kunnolla äidinroolista. Hän rakasti ajatusta äitiydestä ja varmasti jollain tavalla rakasti lapsiaankin, mutta äitiys oli tuottanut hänelle pettymyksen. Se oli ollut arkisempaa kuin hän oli kuvitellut, työläämpää ja sotkuisempaa. Hän alkoi vierastaa lapsiaan. Vanhimman lapsen tullessa teini-ikään, kasvatusvastuu oli jo kokonaan siirtynyt Tapiolle, joka yritti epätoivoisesti tasapainoilla työn, kodin, vaimon ja lasten ehdoilla. Lapset oppivat vierastamaan molempia vanhempiaan. Tapio joutui tekemään pitkiä työpäiviä ja varsinkin 80-luvun alussa hän myös matkusti paljon työnsä puolesta. Työmatkoilta palatessaan, kotona odotti aina täydellinen kaaos. Teini-ikäisinä kaikki lapset olivat erilaisissa vaikeuksissa, milloin lintsaamisen, milloin myymälävarkauksien takia. Niinpä Tapio joutui lähettämään maailmalle hiomattomia timantteja, kun yksi toisensa jälkeen muutti pois kotoa heti saatuaan työ- tai opiskelupaikan. Kotiväkeen oltiin yhteydessä vain, kun tarvittiin rahaa. Ja koska Tapio poti huonoa omaatuntoa, sitä lapset aina saivat.
Inga alkoi juoda ensimmäisen lapsen lähdettyä. Tämä seikka ehkä joudutti osaltaan kahden seuraavankin lapsen poismuuttoa. Inga oli turhamainen ihminen. Hän ei välittänyt lapsistaan näiden ollessa pieniä ja kotona, äidin helmoissa, mutta kaipasi ja itki heidän peräänsä yksin humalassa. Naista oli mahdoton miellyttää, kaikki oli aina huonosti, kaikki muut paitsi hän olivat typeriä. Tosiasiassa Inga ei ollut koskaan ollut järin viisas ihminen. Sen Tapio ymmärsi nyt. Kun vaimo oli ollut nuori, tietynlainen hölmöys, naiivius ja hassuttelu oli ollut suloista ja sympaattista, vanhemmiten samat piirteet eivät enää viehättäneet.
Tapio oli rauhallinen ja järkevä mies. Työtoverit ja muut tuttavat eivät oikein keksineet hänestä mitään huonoa sanottavaa. Mies valitsi sanansa tarkkaan, ei puhunut liikaa eikä liian vähän ja oli kärsivällinen kuuntelija. Hän oli luotettava, aito, välitön ja rehellinen keski-ikäinen mies. Omista asioistaan hän ei silti puhunut muille ihmisille juuri mitään. Työkaverit tiesivät, että Tapio asui isossa maatalossa ja että hänellä oli vaimo ja lapsia. Sen sijaan he eivät tienneet, missä Tapion lapset olivat opiskelemassa tai mitä vaimo teki työkseen.
Tapion ja Ingan luona ei ollut käynyt vieraita neljään vuoteen. Niille, jotka olisivat halunneet juhlapyhinä tulla käymään, keksittiin aina jokin tekosyy, miksi he eivät voineet tulla. Milloin talossa oli jokin remontti kesken tai milloin Inga oli sairaana. Kyse ei ollut siitä, etteikö Tapio olisi halunnut tavata sukulaisiaan ja ystäviään, vaan siitä, ettei hän halunnut vieraiden tapaavan Ingaa. Lapset kävivät velvollisuudentunnosta pari kertaa vuodessa, mutta lähtivät aina suunniteltua aikaisemmin.
Tapio ei jaksanut enää kuunnella vaimonsa väsyneeksi käynyttä huutamista. Hän nousi, poistui keittiöstä ja meni porstuaan pukemaan ulkovaatteita ylleen. Inga seurasi, mutta horjahti ja kaatui tuvan lattialle. Tapio ei tästä välittänyt, vaan lähti liiterille tekemään puutöitä. Ulkona oli tuntuvasti pakkasta ja kirkas tähtitaivas. Liiketunnistimilla toimivat pihavalot syttyivät Tapion kulkiessa pihan poikki ja lumi narskui jalkojen alla.
Liiterissä oli paljon puita pilkkomatta. Tapio nautti puutöistä, se oli hänen mielestään rentouttavaa ja järkevää tekemistä. Terävä kirves pilkkoi kuivat puut vaivatta, joten pari sylillistä klapeja valmistui nopeasti. Ingalla kesti erikoisen kauan saavuttaa miehensä. Hän oli todennäköisesti kaatuillut sisällä ja ulkona useammankin kerran. Ulkovaatteita hän ei ollut pukenut päälleen.
- Sinä perkele, kuuntelet minua kun puhun sinulle... Etkö sinä helvetin vätys kykene edes paikallasi istumaan ja kuuntelemaan niin kuin mies, lähdet kuin mikäkin akka karkuun. Ei sinua kukaan jaksaisikaan katsella, sen kun lähdet. Sinua ei kukaan ikävöisi... Kaikilla olisi paremmin, kun vaikka kuolisit pois, Inga mylvi liiterin oven suussa ja viinanhajuinen hengitys huurusi ilmassa.
Samassa Tapion silmissä ja korvissa sumeni. Hänestä tuntui, kuin hän olisi irtaantunut omasta ruumiistaan ja siirtynyt katselemaan tulevia tapahtumia sivusta, jonkun toisen silmin. Kaikki tuntui tapahtuvan nopeutetusti, kuin filmiä olisi kelattu tuplanopeudella eteenpäin. Mutta sitten filmi pysähtyi, ja Tapio astui takaisin omaan ruumiiseensa. Aika pysähtyi. Inga makasi maassa, verta valui puhtaalle hangelle.
Tapio oli ollut selin, kun Inga oli yrittänyt käydä hänen kimpuunsa. Tapio oli saanut Ingan tönäistyä kauemmas, ja kuin ihmeen kaupalla tämä oli pysynyt pystyssä. Seuraavaksi Tapio oli heilauttanut kädessään olleen kirveen ilmaan, ja lyönyt Ingaa keskelle päätä. Inga oli tuupertunut välittömästi ja jäänyt niille sijoilleen. Hiljaisuus oli laskeutunut. Tapio ei tuota muutaman sekunnin ajan kestänyttä tapahtumasarjaa muistanut. Hän tuijotti Ingaa kirves yhä kädessään. Inga ei vieläkään noussut, ei puhunut. Tapio alkoi epäillä, että Inga oli kuollut. Toden totta, hän oli tappanut vaimonsa. Moista asiaa hän ei ollut koskaan suunnitellut, ei edes leikillään. Hän oli vain toivonut, että jokin päivä Inga olisi kadonnut, lähtenyt kotoa tai lopettanut juomisen ja muuttunut mukavaksi ihmiseksi. Mutta siinä Inga nyt makasi. Hän oli kaatunut miltei suorin jaloin selälleen maahan. Kirveen isku oli osunut enemmän takaraivoon, kasvot olivat vahingoittumattomat. Silmät olivat auki ja ilme oli kauhistunut. Olikohan Inga ehtinyt tajuta mitä tapahtui? Hieman raollaan olevasta suusta ei enää noussut ilmaan huurua eikä rintakehä kohoillut hengityksen tahdissa. Inga oli kuin olikin eloton.
Miten minä tämän selitän lapsille, mietti Tapio niskaansa hieroen.
Tapio otti halkokorin mukaansa ja meni sisälle. Hän istahti pallille takan eteen ja ryhtyi sytyttämään puita. Hän tuijotti tulipesää, jossa palamaan lähteneet tuohet nuolivat klapien reunoja, ja mietti ankarasti. Vankilaan hän ei voinut mennä, sen hän tiesi. Hän ei voinut kertoa asiasta kenellekään. Onnettomuudeksi Ingan kuolemaa ei saisi lavastettua millään konstilla. Oli kaksi vaihtoehtoa. Joko Tapio jättäisi Ingan ruumiin silleensä ja riistäisi omankin henkensä. Sitä ennen hän tekisi testamentin, jossa jättäisi talon nuorimmalle veljelleen ja vähäiset rahalliset säästönsä lapsilleen. Toinen vaihtoehto olisi hävittää Inga. Piilottaa ruumis ja tehdä katoamisilmoitus. Kukaan ei ikinä uskoisi, että Tapio olisi voinut tehdä jotain vaimolleen. Kaikki uskoisivat, että Inga oli ottanut ja lähtenyt, kadonnut omasta tahdostaan tai onnettomuuden seurauksena. Lapset tiesivät äitinsä alkoholiongelmasta, he tukisivat kertomusta. Kukaan ei Ingaa kaipaisi. Oikeastaan, kannattaisiko Tapion edes tehdä katoamisilmoitusta? Ingalla ei ollut ystäviä, eikä kovin läheisiä sukulaisia, hänen vanhempansa olivat kuolleet. Lapsille Tapio voisi kertoa, että äiti oli lähtenyt jonkun miehen matkaan pohjois-Suomeen.
Tapion olisi toimittava pian, jos tahtoisi koittaa päästä pälkähästä. Ja niin hän päätti tehdä. Hän halusi kokea elämää ilman kamalaa vaimoaan. Hän halusi kokea, miltä tuntuisi olla kotona hiljaisuudessa, nauttia olostaan kaikessa rauhassa. Hän ei vielä ollut liian vanha nauttiakseen asioista, joista normaalit ihmiset nauttivat. Sopivan ajan päästä hän voisi lähteä ulkomaanmatkalle, Ruotsin risteilylle tai Lappiin vaeltamaan. Hän voisi osallistua firman pikkujouluihin ja virkistyspäiville. Hän voisi hankkia koiran, jota hän ei aikaisemmin ollut uskaltanut hankkia holtittomien perheenjäsenten vuoksi. Todellakin, Ingan kuolema ei Tapiota mainittavasti koskettanut. Hän ei kuitenkaan kokenut olevansa kylmäverinen murhaaja. Hän vain oli tullut päätepisteeseen kärsivällisyytensä kanssa. Hyvitelläkseen tekoaan itselleen, hän uskotteli, että Inga oli kohtalonsa ansainnut. Hän oli tehnyt Tapion elämästä kurjaa useiden vuosien ajan, ei ollut välittänyt lainkaan oman aviomiehensä ja lastensa isän tunteista. Kirveen iskeminen Ingan päähän oli ollut puhtaasti impulsiivinen teko, itsepuolustusta jopa.
Puut paloivat jo hyvällä liekillä takassa ja Tapio lisäsi klapeja tulipesään. Sitten hän puki ulkovaatteet taas päälleen, otti siivouskomerosta jätesäkkejä ja narua ja lähti ulos. Ingan ruumis liiterin oven suussa oli käsittämätön näky. Pihavalot syttyivät yksi kerrallaan ja pian näky oli päivänselvänä Tapion silmien edessä. Verilammikko oli levinnyt laajalle pakkashangessa, mutta muuten ruumis ja piha näytti siistiltä. Verta ei ollut kulkeutunut Tapion mukana muualle.
Ruumis oli alkanut kangistua. Tapio avasi jätesäkin ja ujutti Ingan yläruumiin sen sisään. Sitten hän avasi toisen jätesäkin ja ujutti sen sisään Ingan alaruumiin. Narun avulla Tapio teki ruumispussista tiiviin paketin. Pihavajasta Tapio löysi lasten vanhan pulkan, ja sen päälle hän nosti pakettinsa. Pulkan avulla hän sai ruumiin vaivattomasti siirrettyä.
Auto ajoi talon ohi, mutta tieltä ei nähnyt liiterille. Tapion puuhia seurasivat korkeintaan pöllöt ja oravat, jos nekään. Tapio laittoi Ingan ruumiin maakellariin odottamaan seuraavaa siirtoa. Maakellarissa ei ollut mitään säilytyksessä, eivätkä eläimet pääsisi ruumista sorkkimaan. Maakellari oli tontin suojaisimmalla paikalla ja oven sai munalukolla lukkoon. Tapio oli varma, että se oli järkevin paikka väliaikaiselle ruumiin sijoittamiselle.
Tapio putsasi liiterin edustan verisestä lumesta lapioimalla lumet ämpäriin. Ämpärin Tapio tyhjensi saunan vesipataan ja sytytti pesään tulen. Ämpäreitä kertyi useita. Kun lumi oli vesipadassa sulanut ja muuttunut punertavaksi vedeksi, Tapio tyhjensi padan ja lämmitti sen uudelleen puhtaalla vedellä. Vesi poistui saunalta maan uumeniin. Kevään tullen lumi sulaisi pihallakin ja sen mukana kaikki mahdolliset jäljet, mikäli huolellisen siivouksen jälkeen sellaisia jäi. Entä jos poliisi tulee ruumiskoiran kanssa? Se haistaa varmasti jotain jälkiä liiterin edustalta ja löytää ruumiinkin. Mitä siis tehdä ruumiille? Maa oli nyt jäässä, kaivaminen ei onnistuisi ilman kunnollisia välineitä. Kevään tuloon oli vielä ainakin kaksi kuukautta, maan sulamiseen vielä kauemmin. Voisiko ruumista säilyttää niin kauan maakellarissa? Oli kuitenkin täysin mahdollista, että Ingaa ei kukaan kaipaisi ennen kesää.
Tapio istui saunan pesutuvassa ja putsasi kirveen terää ja tuppea siivousrätillä. Rätin hän heitti tulipesään ja katseli kuinka se paloi tuhkaksi. Ämpäri ja lapiokin piti jotenkin hävittää. Vähitellen hän hävittäisi myös joitakin Ingan vaatteita ja laukkuja sekä hygieniatarvikkeita, jotta todella näyttäisi siltä, että Inga olisi lähtenyt. Jonkin ajan kuluttua hän voisi kertoa töissä, että hänen vaimonsa oli jättänyt hänet, lapsille hän voisi kertoa, kun he seuraavan kerran tulisivat käymään.
Tilanteen vakavuudesta huolimatta Tapio oli jotensakin tyytyväinen itseensä ja odotti uutta elämäänsä innolla. Hänestä tuntui, kuin hän olisi saanut uuden mahdollisuuden. Tehtyä ei saanut tekemättömäksi, nyt oli vihdoin aika nauttia elämästä.
1975
Anna katseli hymyssä suin nuorta perhettä, joka oli hetkeä aikaisemmin saapunut pihaan uutuuttaan hohtavalla harmaalla henkilöautolla. Pienin lapsista oli varmasti vasta muutaman kuukauden ikäinen, vanhemmat sisarukset olivat jo vauhdikkaita leikki-ikäisiä. Perheen äiti oli tyylikäs, mutta happaman näköinen. Isä sen sijaan vaikutti hyväntuuliselta ja hauskalta mieheltä, varsin komeakin hän oli tummine, paksuine hiuksineen. Hän kertoili vaimolleen, mitä kaikkea talolla voisi tehdä. Vanhin lapsista kiipeili jo omenapuissa ja nuorempi alkoi vääntää itkua, kun ei pysynyt siskonsa perässä. Äiti koitti pihistä huuliensa välistä komentoja lapsille, vauva kun yritti nukkua hänen sylissään. Isä oli liian tohkeissaan eikä ehtinyt kiinnittää lapsiin huomiota. Hän huomasi oven suussa seisovan Annan vasta tovin kuluttua.
- Ah, hei vain! En huomannutkaan sinua siinä, mies huikkasi iloisesti ja harppoi pihan poikki etuovelle. - Minä olen Tapio, Tapio Neva. Tuossa on vaimoni Inga ja kurittomat lapseni.
- Hei vain, minä olen Anna Kalliola, nainen kätteli Tapiota hymyillen. Anna oli varsin kaunis nainen ja näytti paljon ikäistään nuoremmalta. Hänellä oli vaaleat, luonnonkiharat hiukset, jotka ulottuivat lapaluiden kohdalle ja hänen silmänsä välkehtivät kirkkaan sinisinä. Hän oli pitkä, mutta sirorakenteinen ja hyvin muodikkaasti pukeutunut. Tapio jäi tuijottamaan Annan kasvoja ehkä liiankin pitkäksi aikaa, sillä pian Annan oli hätäpäissään keksittävä jutustelun aihetta.
- Tehän olette jo aikaisemmin nähneet tämän paikan pankin edustajan kanssa, eikö?
- Kyllä, mutta ilman perhettäni. Tehän olette talon omistaja?
- No, tavallaan. Perin tämän jokin aika sitten, kun äitini kuoli. Hän asui täällä yksin useita vuosia. Minulla ei kuitenkaan ole mahdollisuuksia taloa pitää. Työskentelen Helsingissä kuten miehenikin.
- No, me pidämme tätä kuin kukkaa kämmenellä, voin luvata. Pankki on myöntänyt lainan, joten asian pitäisi olla sitä myöten selvä, ja tekin olitte tarjoukseni hyväksyneet, eikö vain?
- Kyllä kyllä, se oli oikein käypä tarjous. Kaupantekopäivää ei ole vielä sovittu, eihän?
- Ei. Mutta se järjestynee nopeasti.
- Hyvä. Olen täällä vielä viisi päivää, sitten minun on palattava kotiin. Käyn läpi äitini ja isäni henkilökohtaiset tavarat, jotka tahdon säilyttää. Loputhan sitten jäävätkin teille, niin kuin tarjouksen ehdoissa oli.
- Kyllä kyllä. Olemme asuneet useita vuosia ahtaasti kaupungin vuokra-asunnossa, joten meillä ei ole paljoa kalusteita. On hyvä, että kalusteita jää tänne.
- Ja minä taasen en lisää kalusteita tarvitse, Anna nauroi.
Inga kierteli pihamaata epäuskoinen ilme kasvoillaan. Välillä hän pälyili Annaa kulmiensa alta, mutta ei mennyt esittelemään itseään. Tapio näyttää viihtyvän tuon naisen seurassa, ovat jo useita minuutteja kiherrelleet keskenään, Inga ajatteli.
- Inga-rakas, tule katsomaan miltä talo näyttää sisältä! Tapio huudahti vaimolleen. Inga oli juuri kurkkimassa sisään liiterin oviaukosta. Liiteri oli täynnä pilkkomattomia puita, hujan hajan pitkin maalattiaa. Ruostunut kirves roikkui seinällä naulassa. Näytti siltä, ettei sitä oltu käytetty vuosiin.
Sisältä talo oli alkuperäisessä kunnossa. Remontteja ei juuri oltu tehty, pinnat olivat kuluneita, mutta ehjiä. Rakenteellisia puutteita tai vikoja Tapio ei ollut rakennusmestarin kanssa löytänyt. Inga oli kauhuissaan. Tällainen vanhanaikainen mörskä! Hän pihisi Tapiolle, että talo vaatisi täydellisen pintaremontin. Tapio naurahti ja lupasi sen vaimolleen. Inga saisi itse valita kaikki materiaalit.
- No, jos tämän remontoi, niin ehkä täällä sitten pystyy asumaan, Inga tuhahti. - En kyllä ymmärrä, miten täällä saa aikansa kulumaan.
- Äiti äiti! Pellolla juoksi jänis! Tuuli juoksi sisälle pikkuveli kannoillaan.
- Jänis! Mattikin kiljahti ja kirmasi isosiskonsa perässä ympäri taloa.
- Olkaa hyvän tähden hiljaa, ettei Netta herää, Inga ärähti, mutta se oli jo myöhäistä. Juuri uneen vaipunut vauva alkoi itkeä.
- Netta... onpa erikoinen nimi, Anna sanoi hymyillen. - Ja niin kaunis lapsi.
- Tulee onneksi äitiinsä, Tapio nauroi.
Inga lähti ulos rauhoittelemaan Netta-vauvaa ja Anna katsoi tilaisuutensa tulleen.
- Tuota, minun on kerrottava... Tai siis olettehan tietoinen, että... Noh, äitinihän kuoli tässä talossa, Anna sai vaivoin sanottua. - Haluan kertoa sen, jotta asia ei jää epäselväksi. Tiedän, että asia ei toisiin ihmisiin vaikuta, mutta toisia se voi häiritä.
- Kiitos. En tiennyt, mutta aavistelin, kun kuulin, että iäkäs nainen oli asunut täällä yksin vuosia. Arvelin, että on mahdollista, että hän on kuollut täällä, mutta niinhän täällä on varmasti aiemminkin... Tapio tuumasi, mutta hätkähti tajuttuaan, mitä oli sanonut. - Anteeksi, en tarkoittanut. Tiedän toki, että tämä on synnyinkotinne.
- Ei se mitään, Anna rauhoitteli. - Isoveljeni ja siskoni ovat ainoat, jotka ovat menehtyneet traagisesti ennen aikojaan, mutta he kuolivat rintamalla. Isäni kuoli pitkän sairastamisen jälkeen vuoteeseensa, hyvin rauhallisesti ja iäkkäänä miehenä. Olin paikalla silloin.
- Aivan, Tapio sanoi hiljaa ja silmitteli samalla talon kattoa, seiniä, jalkalistoja. Kunpa nämä seinät osaisivat puhua, hän ajatteli.
- No, kuolema on osa ihmiselämää, siltä ei välty kukaan, Anna tuumasi. - Äitini oli jo iäkäs ja huonokuntoinen. Ja jääräpää, ei suostunut lähtemään kaupunkiin vanhaintaloon. Kuten huomaa, ei täällä ole muutamaan vuoteen enää tehty juuri mitään kunnossapitotöitä säännöllisesti. Minä ja mieheni sekä vanhempi siskoni Maija teimme aina minkä pystyimme ja ehdimme, kun olimme käymässä ja ymmärtääkseni lähimmän naapuritalon emäntä autteli myös. Jos veljeni Paavo ei olisi kaatunut sodassa, hän olisi todennäköisesti jatkanut tilan pitoa. Tai näin ainakin puhuttiin ennen Paavon lähtöä. Tiesitkö, että kaikki pellot, mitä näet tämän talon ikkunoista, oli aikoinaan Anttilan peltoja? Samoin metsät. Isälläni oli aikoinaan paljon työvoimaakin, ja paljon eläimiä. Vaikka isäni oli kiivasluonteinen, jopa pelätty mies, hän kohteli kaikkia tasa-arvoisesti ja reilusti. Ja tätä taloa hän rakasti. Mutta, Paavo kuoli, ja isäni kuoli pian suru-uutisen jälkeen. Paavo oli hänelle kaikki kaikessa ja Paavoon hänen kaikki odotuksensa kohdistuivat, ei ollut puhettakaan, että naisesta olisi tilanjatkajaksi.
- Ja tehän lähdittekin kaupunkiin töihin, kuten siskonnekin?
- Kyllä, lähdimme molemmat Helsinkiin heti kun sota oli ohi. Äiti myi pellot ja metsät ja onnistui pitämään talon itsellään. Hän patisti minut ja siskoni maailmalle, ei halunnut, että jäämme vanhoiksi piioiksi maalle. Mutta te, te olettekin ihmeellinen perhe. Kaikki muut muuttavat tällä hetkellä kaupunkeihin, mutta te tulettekin vastavirrassa maaseudulle, Anna nauroi.
- Niinhän se taitaa olla. Mutta kohta kaupungeissa on sellainen tungos, ettei siellä mahdu olemaan!
2013
Antti kehotti Emiliaa pysymään kauempana ja viemään lapset sisälle.
- Mitä, miksi? Mitä siellä on?
- Älä kysele nyt, vaan vie lapset sisälle.
Antin isä, Kalevi Mäntylä, nojasi lapion varteen ja tuijotti kuoppaan. Emilia ymmärsi, että Antti oli nyt tosissaan. Hän vei lapset sisälle ja laittoi heidät katsomaan piirrettyjä. Tullessaan takaisin ulos, Antti ja Kalevi seisoivat kuopan reunalla ja puhuivat hiljaisella äänellä. Antti kaivoi puhelinta taskustaan ja alkoi soittaa johonkin. Emilia ehti kuopan reunalle ennen kuin kumpikaan miehistä ehti tätä estää. Kuopan pohjan nähtyään Emilian ei tarvinnut kauan arvailla, mitä maasta oli löytynyt.
- Emilia... Kalevi huokaisi. - Olisit nyt vain sinäkin pysynyt vielä hetken siellä sisällä.
- Tuohan on... Onko se..
- Siltä se vaikuttaa, Kalevi tuumasi.- Jonkun piruparan viimeinen leposija.
Noin puolen metrin syvyydessä, puretun puuliiterin kohdalla, pilkotti maasta jotain, mikä näytti ihmisen jalkaterältä. Maasta pilkotti myös jätesäkkiä. Emiliaa alkoi kuvottaa ja huimata. Miten tämä on mahdollista? Kuka tämä on? Ja miksi se on haudattu heidän pihalleen.
- Lopetamme kaivamisen tältä päivältä tähän, Kalevi totesi hitaasti ja laski lapion käsistään. Hän otti huikan vesipullosta ja sytytti tupakan. Emilia seisoi kuopan reunalla kädet puuskassa eikä saanut sanaa suustaan. Antti vaelsi pihamaalla ja puhui puhelimessa, mitä ilmeisemmin hätäkeskuksen kanssa. Pian puhelu loppui ja Antti tuli Emilian ja isänsä luo.
- Isä, voisitko ottaa lapset tänään luoksesi?
- Totta kai. Mitä siellä sanottiin?
- Poliisi tulee kohta katsomaan, mutta eivät varmaan ota tätä kiireelliseksi tehtäväksi, koska.. noh, tuo nyt on jo aika vahvasti kuollut...
- Antti! Emilia kiljaisi.
- Mitä? Eikö se ole? Alkavat kuitenkin todennäköisesti heti kaivamaan ruumista ylös, joten olisi parasta, että lapsien ei tarvitsisi olla täällä sitä todistamassa.
- Ehdottomasti, Kalevi nyökytteli. - Lähdemme saman tien, että ehdimme ennen poliisin tuloa. Pakkaatko Emilia heille tavarat mukaan?
Emilia lähti ilmoittamaan lapsille, että he pääsisivät vaarille yökylään. Ehdotus ei aiheuttanut vastarintaa, joten lapset pääsivät pian lähtemään vaarinsa kanssa. Emilia ja Antti istuivat puutarhakeinuun odottamaan poliisia. Oli kesäkuun puoliväli, perjantai-iltapäivä ja Antti oli kesälomalla. Ilmassa oli raikas alkukesän tuoksu. Koivut olivat jo lehdessä, mutta kaikki kukat eivät vielä kukkineet. Varjossa oli viileää, mutta aurinko lämmitti juuri sopivasti. Pihamaa ei vielä rönsyillyt heinistä ja rikkakasveista. Kevät oli tullut harvinaisen myöhässä sinä vuonna.
Antti oli keksinyt aikaisemmin keväällä, että hän haluaa saunan yhteyteen kylpytynnyrin. Suunnitelma kehittyi nopeasti ja lahoamispisteessä oleva puuliiteri, joka oli saunarakennuksen yhteydessä, sai luvan väistyä tynnyrin tieltä. Perustuksia ja betonilaattaa varten oli alettu kaivaa noin viiden neliömetrin suuruista ja puoli metriä syvää kuoppaa. Betonilaatan päälle oli tarkoitus rakentaa terassinomainen laudoitus, johon kylpytynnyri upotettaisiin. Laudoitus jatkuisi saunarakennuksen ovelle asti, jotta saunasta pääsisi jalkojaan likaamatta tynnyrille. Tynnyrin sijainti olisi ihanteellinen; se olisi rakennusten takana piilossa, mutta siitä avautuisi hienot näkymät pellolle ja järvelle. Nyt Antti alkoi vakavasti uudelleenharkita tynnyrin sijaintia.
Poliisipartio saapui pihaan ja tekninen tutkinta pian sen perässä. Poliisi kyseli paljon, mutta oli harvasanainen omista epäilyistään. Antti ja Emilia saivat seurata kaivuita sivusta, vaikka poliisi hienovaraisesti vihjaisikin, että heidän kannattaisi siirtyä sisätiloihin ennen kuin ruumis nostetaan. Antti ja Emilia olivat kuitenkin molemmat kovin uteliaita luonteita, joten he pysyttelivät sopivan välimatkan päässä ja seurasivat tilannetta.
- Tämähän menee ihan hyvin, poliisi kaivaa nuo perustukset meidän puolesta, Antti vitsaili ja Emilia töytäisi häntä kyynärpäällä kylkeen samalla hymähtäen. Emilian oli tosin myönnettävä itselleen, että Antin huumorintaju auttoi monessa tilanteessa, tässäkin.
Jonkin ajan kuluttua vainajan päältä oli saatu maakerros poistettua. Vainaja oli kääritty jätesäkkiin, tai pikemminkin laitettu jätesäkkiin. Jätesäkki ei kuitenkaan ollut säilynyt kokonaan ehjänä ja paitsi sukattomat jalkaterät, näkyi ruumiista myös päälaki. Hiukset olivat harventuneet, mutta ne olivat olleet pitkät ja vaaleat. Tästä ja ruumiin koosta Antti päätteli, että kyseessä oli nainen. Ruumis oli enää lähinnä luuranko, mutta pääkallosta pystyi jopa maallikko tekemään omia johtopäätöksiä kuolisyystä. Kallo oli kokonaan halki noin kymmenen sentin matkalta takaraivosta.
Antti ja Emilia antoivat poliisien tehdä työnsä rauhassa, eivätkä häirinneet heitä ennen kuin ruumis oli nostettu ruumisautoon. Tekninen tutkinta otti naruista ja jätesäkistä sekä maaperästä tarvittavat näytteet, ja vainajalle tehtävä oikeuslääketieteellinen ruumiinavaus kertoisi vainajasta paljon.
- Kyseessä lienee henkirikoksen uhri? Antti kysyi konstaapelilta ruumisauton lähdettyä pihasta.
- Sitä on vielä turha lähteä arvuuttelemaan.
- No kai nyt tekin näitte sen kallonhalkeaman? Eikä kai muita kuin henkirikoksen uhreja tuolla tavalla haudata.
- Mahdollisesti, konstaapeli sanoi nostamatta katsettaan lehtiöstä. - Kauanko te olittekaan asuneet tässä talossa?
- Muutimme tänne viime vuoden huhtikuussa. Talo oli ollut sitä ennen tyhjiltään vuosia. Edellisistä asukkaista meillä ei juurikaan ole tietoa. Ostimme tämän perikunnalta.
- Ei se mitään, me saamme ne asiat kyllä selville. Ja mitä varten kaivoitte kuoppaa pihalle?
Antti hieman närkästyi kysymyksestä, mutta vastasi asiallisesti.
- Kylpytynnyriä varten.
- Puritteko jotain tuosta pois ennen kaivuuta?
- Kyllä, siinä oli puuliiteri aikaisemmin. Ruumis oli aikalailla tismalleen liiterin kohdalle haudattu.
- Ahaa, selvä. Oliko liiterissä jotain teille kuulumatonta irtaimistoa?
- Muuta kuin puuta? Antti naljaili.
- Niin.
- Ei.
- Olihan siellä, Emilia muisti. - Siirsimme sen vanhan kirveen tuonne toiseen liiteriin.
- Tosiaan, sellainen siellä oli, Antti nyökkäsi.
- Voisitteko hakea sen? Otetaan se laitokselle tutkittavaksi. Löytyykö siitä runsaasti teidän sormenjälkiänne?
- Tuskin, en ole sitä kertaakaan käyttänyt ja kun siirsin sen tuosta puretusta liiteristä tänne toiseen, minulla oli todennäköisesti hanskat kädessä, Antti kertoi samalla kun käveli vähän matkan päässä sijaitsevalle toiselle liiterille.
- Hienoa, konstaapeli sanoi kuivasti ja kirjoitti lehtiöönsä muistiinpanoja.
- Saammeko kuulla, miten jutun tutkinta sitten jatkossa edistyy? Emilia kysyi.
- Mahdollisesti, jos itse soitatte tutkijoille. Mutta vaikka ruumis teidän pihaltanne löytyikin, ei se automaattisesti oikeuta teitä saamaan kaikkea tietoa.
- Ei tietenkään. Mutta jos kyseessä on henkirikoksen uhri, niin kai saamme jotain tietoa? Esimerkiksi oliko uhri tämän talon asukas. Entä tekijä? Asumme lasten kanssa talossa, jossa on mahdollisesti tapahtunut henkirikos, joten mielestäni sen verran olemme oikeutettuja tietämään.
- Sehän on selvä. En kuitenkaan usko, että teillä on täällä mitään hätää. Otamme yhteyttä, jos tarvitsee tulla tutkimaan taloa sisältä käsin.
Poliisit lähtivät oltuaan paikalla lähes kaksi tuntia. Poliisien tehdessä lähtöä, tallille saapui eräs hevosen omistaja, joka riensi Antin ja Emilian luo. Hän huokaisi helpotuksesta kuultuaan, että lapset ja Emilia ja Antti olivat kunnossa. Emilia vannotti tallilaista, ettei asiasta saisi alkaa huudella kylillä ja kertoi sitten, mitä maasta oli löydetty.
Jokusia viikkoja myöhemmin Emilia ja Antti saivat kuulla tutkijoilta, miten löytyneen vainajan kohtalo oli alkanut aueta. Tutkijat eivät kuitenkaan kertoneet Mäntylöille mitään, mitä he eivät jo olisi tienneet. Emilia ja Antti olivat nimittäin saaneet mielenkiintoisen kirjeen heinäkuussa, neljä viikkoa vainajan löytymisen jälkeen.
Hyvät Emilia ja Antti,
Te ette tunne minua, mutta minä olen saanut nimenne tietooni erään kotikylässäni asuvan kaukaisen sukulaisen kautta. Nimeni on Anna Kalliola os. Anttila ja olen syntynyt vuonna 1926 talossa, jota te nykyään asutatte. Sukulaiseni oli kuullut Kaija Leivolta, joka on vuokralaisena tallillanne, että pihamaaltanne oli löytynyt pitkään haudattuna ollut naisen ruumis. Epäilen, että vainaja on talon edellinen emäntä, nimeltään Inga Neva. Tapasin Inga Nevan vain kerran, silloin kun hän oli miehensä Tapion ja lastensa kanssa katsomassa taloa vuonna 1975. Äitini oli kuollut vuotta aikaisemmin ja myin talon Nevan perheelle. Asuin itse tuolloin, ja asun vieläkin, Helsingissä. Nämä asiat ovat yleisessä tiedossa, mutta se mitä seuraavaksi kerron, ei ole.
Olen tänä päivänä jo vanha ihminen ja olin jo vuonna '75 melkein viidenkymmenen. Tapio Neva oli minua melkein kaksikymmentä vuotta nuorempi, mutta välillemme kehittyi romanttinen suhde. En mene yksityiskohtiin sen enempää, mutta sen verran kerron, että sen jälkeen, kun tapasimme kaupanteon merkeissä, menimme kauppoja juhlistaaksemme yhdessä syömään illallista. Inga ei tahtonut osallistua illalliselle, vaikka lapsille oli järjestynyt vahti. Oma mieheni taasen oli kotona Helsingissä. Jotain syttyi välillämme, enkä tänäkään päivänä osaa selittää sitä. Tapasimme kaupanteon jälkeisenä päivänä talolla, ennen kuin palasin Helsinkiin. Tapio ilmestyi paikalle yllättäen ja kertoi, mitä oli alkanut tuntea. Omat tunteeni olivat sekavat, mutta aloimme kirjeenvaihtoon. Tässä kohtaa tahdon selventää, että rakastin myös aviomiestäni, joka on nyt jo edesmennyt. Mitä taas Tapioon tulee, ymmärsin, että suhde Ingan kanssa ei ollut kovin helppo. Kirjeenvaihtomme jatkui vuosia ja tapasimme myös aika ajoin. Tapio kävi jonkin verran Helsingissä töiden merkeissä, ja hän järjesti aina niin, että hänen täytyi myös yöpyä Helsingissä.
Kuten sanoin, olen vanha ihminen, enkä muista kaikkea prikulleen, mutta joskus 80- luvun puolivälin jälkeen, ehkä '86 tai '87 jäin kiinni kirjeenvaihdosta ja suhteestani Tapioon miehelleni. Hän oli löytänyt kirjeet ja kaikki paljastui. Seurasi jotain, mitä nykyään kutsutaan aviokriisiksi. Lopetin suhteeni Tapioon ja pysyimme mieheni kanssa yhdessä. Mieheni suoritti silti kostotoimenpiteen. Tästä kuulin mieheltäni vasta vuosia myöhemmin, vähän ennen kuin hän kuoli. Hän oli nimittäin käynyt, melko pian kiinnijäämisen jälkeen, tapaamassa Ingaa ja kertonut tälle kaiken. Mieheni kuoleman jälkeen, syyskuussa 1995, otin yhteyttä Tapioon ja kysyin, oliko hän tietoinen siitä, että mieheni oli kertonut Ingalle suhteestamme. Puhuimme puhelimessa. Tapio meni kovin hiljaiseksi ja tovin jälkeen sai vastattua, että ei ollut tiennyt. Tapio lopetti puhelun nopeasti, ja se oli viimeinen kerta, kun puhuin hänen kanssaan. Seuraavan kerran kuulin hänestä samaiselta sukulaiselta, jolta kuulin tästä viimeisimmästä tapauksesta. Tapio oli löydetty kuolleena pihastaan. Tämä tapahtui samaisen vuoden 1995 marraskuussa. Tapio oli saanut sydänkohtauksen puita pilkkoessaan. Vaimoa ei löydetty mistään. Tapion aikuiset lapset kertoivat poliisille, että äiti oli aikaisemmin samana vuonna, kevättalvella, karannut jonkun miehen matkaan, eikä heillä ollut tietoa tämän olinpaikasta. He kertoivat myös Ingan elämäntavoista. Tapion testamentissa huomioitiin ainoastaan tämän nuorempi veli sekä lapset. Talosta ei löytynyt juuri mitään Ingalle kuuluvaa, joten lasten tarinaa uskottiin, eikä Ingaa sen kummemmin lähdetty etsimään.
Sitä en osaa sanoa, miksei Inga laittanut miestään tilille pettämisestä, vaan päätti vaieta.
Ja että mistäkö tiedän nämä jälkimmäisenä kertomani asiat? Tapion nuorin lapsi Netta tuli minua tapaamaan kesällä 1996. Hän oli kaunis, äitinsä näköinen nuori nainen, mutta viheliäinen ja itsekeskeinen luonteeltaan. Netta oli löytänyt isälleen kirjoittamani kirjeet käydessään läpi talon irtaimistoa setänsä ja sisarustensa kanssa. Kirjeet hän salasi muilta ja tuli minua tapaamaan kiristysaikeissa. Tapiolta oli jäänyt jonkin verran rahaa lapsille, mutta ahneen nuoren mielestä ei tarpeeksi. Pettymys oli ilmeinen, kun hän sai tietää, että minua ei voisi enää millään lailla kiristää. Jätimme molemmat asian silleensä, enkä enää tavannut häntä.
Ja nyt kuulin, että pihamaaltanne on löytynyt murhatun naisen ruumis. Järkytykseni oli sanoinkuvaamaton, kun muistin liki kymmenen vuotta aikaisemmin kuulleeni, että Inga Nevaa ei löytynyt mistään, kun Tapio löydettiin pihamaaltaan kuolleena. Siispä on varsin todennäköistä, että ruumis kuuluu Inga Nevalle, ja että tämä oli jo kuollut, kun soitin Tapiolle viimeisen kerran.
Tapio oli hyvä ja kiltti mies. Uskoisin, että Tapio uskotteli aina itselleen, että suhteemme oli oikeutettu, sillä Inga oli muuttunut lasten saamisen myötä. Tapio ei voinut kuvitellakaan tekevänsä mitään väärää tai haitallista niin kauan kun ei jäisi kiinni. Toisekseen hän saattoi kuvitella, että Inga ei välittänyt hänestä.
Nyt tiedätte siis tarinan taustat. Jostain syystä Inga Nevaa eivät ole viranomaiset eivätkä muutkaan tahot koko aikana kaivanneet, eikä asiaa ole sen tarkemmin tutkittu. Henkirikos on paljastunut vasta ruumiin löytymisen yhteydessä eikä tekijää saada enää oikeuden eteen. Inga ei koskaan lähtenytkään kotoaan, ei pihaansa kauemmaksi ainakaan.
Tahdoin kertoa tämän teille, jotta asia ei jää teitä vaivaamaan, ainakaan kohtuuttomasti. Kaikille tapahtumille on aina syynsä ja taustansa, ja on hyvä, että ne kerrotaan ennen pitkää. Voitte vapaasti toimittaa tämän kirjeen myös poliisille, jos koette, että siitä on apua. Toivon teidän kuitenkin viihtyvän talossa, se on kaunis ja erikoinen talo. Kaikkea hyvää teille!
Ystävällisesti,
Anna Kalliola
Emilia ja Antti eivät toimittaneet kirjettä eteenpäin. Poliisi oli jo tunnistanut ruumiin ja pystynyt myöskin todistamaan, että tekijä on mitä ilmeisemmin ollut uhrin aviomies, Tapio Neva. Sitä, mitä Ingan kuolipäivänä oli tapahtunut, ei tulisi kukaan varmuudella tietämään, mutta Emilia ja Antti loivat oman tarinansa, sillä he päättivät jäädä taloon asumaan. Ja jotta he saivat mielenrauhan, he täyttivät itse tarinan aukot: Inga oli pikaistuksissa surmattu talon pihassa, lähellä liiteriä. Kuolema oli ollut nopea ja kivuton ja aviomies oli päättänyt haudata ruumiin välttääkseen vankilan. Mies oli kuitenkin stressaantunut niin pahoin vaimonsa taposta, että oli saanut sydänkohtauksen puutöitä tehdessään, ja kuollut melkein samoille sijoille, kuin vaimonsa vain muutamia kuukausia aikaisemmin.
Emilia kirjoitti Anna Kalliolalle kiitoskirjeen ja liitti sen mukaan vanhan valokuvan, jossa esiintyi Anttilan perhe uuden talonsa edustalla joskus 1920-luvun lopulla.
