REPE
I
— Ei taija Kuppiisen Repe olla nyt rahoissaan, kun se suostuu mukisematta nou-semaan hautausmuan pysäkiltä tähän Ruposen linja-autoon, Jussi virkkoi vierellään is-tuville kavereilleen Vesalle ja Harrille.
— Joo, ei taija olla… Muutenhan se ois pyyhkässy leuhkasti taksilla Salonkyllään kaljakassisa ja muitten evväittesä kanssa, Vesa myönteli.
Oli muodostunut jonkinlaiseksi traditioksi, että yläasteen kovimpina pidetyt jätkät istuivat linja-auton takapenkillä koulumatkojensa aikana. Siellä nämä kolme kundia nyt sitten löhöilivät vähän niin kuin jotkin kuninkaat, sillä olivathan he jo aloittaneet perus-koulun viimeisimmän luokan. Aaltosen tytöt ja muut syrjäkylien koululaiset istuivat heidän edessään.
*
Kupiaisen Reino taisi olla aika kovassa tuiskeessa, koska joitakin vaikeuksia hänellä näytti olevan kuskin kanssa. Vaikka Repe kyllä aina maksoi matkansa, silti osa kuljettajis-ta suhtautui häneen enemmän tai vähemmän nuivasti, kun näkivät hänet päihtyneenä ja kilisevän muovikassin kanssa.
— Ai eikö muka Holopaisen akan pojalle kelepoo selevä Suomen valuutta? Repe kuului sanovan.
— Kyllä kelepoo, mutta rettelöimään et sitten ala tai muuten mie poistan siut väl-leen kyyvistä. Miun autossa et kyllä ruppee häiriköimään ja metelöimään, Pihlajamäen kylästä kotoisin oleva nuorehko rillipäinen kuski murahteli.
— No eihän tää siun auto oo. Ethän sie oon kun Seppo Ruposen renkinä siinä kulettajan pukilla, Repeltä pääsi.
— Joo joo, mutta sillon kun mie ajan tätä autoo, mie oon sitten tiällä pomo. Kun-nolla on miun kyyvissä oltava, olitpa sitten koululainen tai maksava asiakas.
Monet matkustajat seurasivat tilannetta hymyjään peitellen. Takapenkin poikien myötätunto oli Repen puolella, koska olihan heilläkin ollut muutamia yhteenottoja virkain-toisen ja tärkeilevän Holopaisen kanssa. Aina hän muisti pojille mainita, kuka oli linja-autossa johtaja, jos pientäkin skismaa pääsi tulemaan. Nuorille naisenaluille ja vanhoille mummoille hän sijaan oli aina mielin kielin; sellainen imelä paskiainen hän oli.
”Mikähän siustakii oikein mahtaa tulla isona”, oli Holopainen joskus paheksuen sanonut Harrille, kun jotain kränää heille oli tullut matkan aikana. ”No ei ainakaan linja-autokuskii”, Harri oli tokaissut takaisin, jonka seurauksena Holopainen oli heti lyönyt jar-rut pohjaan ja passittanut Harrin pakkaseen ja lumisateeseen kävelemään.
Niin suuria herroja nämä Ruposen kuljettajat olivat. Heillä oli varaa suhtautua koulupoikiin tylysti, mutta tulikohan heille koskaan mieleen, kuinka pitkälti heidän leipän-sä oli kiinni juuri näistä koululaiskuljetuksista. Jos elanto olisi pitänyt saada pelkistä ajo-kortittomien eläkeläisten kyydityksistä, aika monelle linja-autokuljettajalle Seppo Ruponen olisi saanut antaa samoin tein lopputilin.
Holopainen antoi Repelle lopulta kuitin, ja Repe alkoi löntystellä kohti linja-auton takaosaa. Auto nytkähti liikkeelle, kun pari henkilöautoa oli ensin mennyt ohi.
— Ja kunnolla on sitten oltava! Holopainen vielä kivahti.
Repe ei vastannut siihen mitään.
II
Pojat eivät yhtään pahastuneet, kun Repe laahusti heidän seuraksi takapenkille. Olihan Repe ollut jo yli parin vuosikymmenen ajan vähän sellainen pieni kuuluisuus Salokyläs-sä ja oikeastaan koko pitäjässäkin. Jotkut toiset kyläläiset loistivat kunnan luottamusteh-tävissä, yhdistystoiminnassa tai vaikka urheilussa, mutta eipä heistä silti niin paljon pu-huttu kuin näistä Repen kaltaisista kylän konnista. Kunnollisista ihmisistä ei jaksettu niin paljon juttuja kertoa kuin viinamäen miehistä ja linnareissuillakin käyneistä alamaailman tyypeistä.
— Ai teillä on tiällä naisseurookii… Mitäs jos mie mänisinkii näihen vaaleitten pi-mujen viereen? Gyy…
Repe teki jo enteilevän liikkeen siirtyäkseen Aaltosen tyttöjä lähemmäksi, mutta kai heidän ilmeensä olivat sen verran torjuvia, että Repen aikomus pysähtyi siihen paik-kaan. Sen suurempaa innostusta ei tainnut ilmetä lukioikäisten Kivelän Aulikin ja Nousi-aisen Arjankaan taholta. Repe huitaisi vähättelevästi kädellään ilmaa.
— Mitäs mie nuista nirppanokista välitän. Kun on kohta vähän parempookii nais-seuroo tarjolla… gyy…
Poikien piti pureskella huuliaan. Repe kyllä esiintyi kännissä suurena naisten-miehenä, mutta eipä oikein kukaan salokyläläinen muistanut koskaan nähneensä tällä alamaailman kingiksi ja Salokylän vaarallisimmaksi mieheksi itseään tituleeraavalla ukol-la ensimmäistäkään pidempiaikaista naisystävää.
Selvin päin Repe jutteli ihan järkeviä ja osasi halutessaan käyttäytyä hyvin, mutta sitten kun hän oli vähänkään enemmän maistissa, puheet olivat nopeasti kuin rahatto-malla lehmänostajalla. Hieman intiaanin näköinen hän oli pitkähköine mustine hiuksi-neen ja ahavoituvine uurteisine ja tummine kasvoineen. Aina hän tuntui tuoksahtavan juopon hielle, silloinkin, kun joutui pakon sanelemana pitämään pidempiä selviä kausia. Kai se haju oli iskostunut niin pysyvästi hänen ihoonsa ja vaatteisiinsa, ettei saunassa käymisellä ja peseytymisellä ollut siihen paljon vaikutusta.
*
— No et Repe tällä kertoo männy taksilla kottiis? Harri kysäisi johdattelevasti.
Repen ilme valpastui ja hänen silmissään välähti heti innostus. Hänen kehumis-puheensa kännissä olivat niin poskettomia, että eihän niille voinut kuin nauraa. Se nyt sitten oli kokonaan toinen asia, kuka niitä jaksoi kuunnella ja kuka ei. Tyttösien suunnal-ta kuului jo kyllästyneitä tuhahduksia ennen kuin Salokylän vaarallisin mies oli ehtinyt edes päästä elementtiinsä.
— Se on kuulkee pojat rikkaan elämä yhtä rahassa rypemistä. Raha on paperia! Gyy! Repe lausui ja heilutteli paria ruttuista kymmenen markan seteliä poikien silmien edessä.
— Ka niinpä näyttää olevan, Harri sanoi ja pystyi vain vaivoin säilyttämään pok-kansa.
— Alakaa minnuu vähitellen jo rasittammaan tuo jatkuva takseissa istuminen. Pit-täähän tätä paikallista linja-autoliikettäkkii välillä tukkee. Ettei tuolta Holopaisen akan po-jaltakkaan lopu evväät jiäkuapista. Gyy… gyy…
Aina kun Repe juovuksissa nauroi, hänen äänensä vingahti lopussa niin kuin hän olisi hihkaissut gyy. Siksi Repeä kutsuttiin myös Kupiaisen Gyyksi.
— Viime tilipäivänä käytiin Honkalan Rapon taksilla Savonlinnasta asti miun kis-soille ruokoo… gyy… Sellasta se on tää rikkaan miehen elämä. Taksilla käyvään hake-massa kissojen ruuvatkii Savonlinnan Norpasta. Viinapullo käytiin sitten ostamassa sa-mana päivänä toisella taksilla. Gyy!
Pojat vain kuuntelivat ja nautiskelivat Repen jutuista täysin rinnoin. Kyllähän nämä Repen touhut Salokylässä yleisesti tiedettiin. Pääsääntöisesti hän sinnitteli työttö-myyspäivärahalla ja sosiaalitoimesta saaduilla pienillä tuilla ja joutui pihistämään mel-keinpä kaikessa mahdollisessa, mutta välillä hän teki maatalojen isännille halkosavotoita tai oli tilapäisissä hommissa jollakin kunnan järjestämällä rakennustyömaalla. Repe oli sellainen konna kuin oli, mutta sen olivat monet hänen pomonsa myöntäneet, että sel-vempinä kausinaan hän heilutteli lapiota tai sahasi puita yllättävän ahkerasti ja osasi myös organisoida työnsä järkevästi. ”Rakennusmestari siitä ois voinu hyvinnii tulla, kun lähtökohat ois olleet vähän toiset ja kun miehen luonne ois ollu vähän toisenlainen”, oli Jussin isä Matti Pesonen joskus tuumannut Heinosen kyläkaupassa.
Rahaa tienatessaan Repe vain tissutteli mallaskiljua ja kääri sätkänsäkin välillä pelkkään sanomalehden palaseen ja eleli muutenkin hiljaiseloa. Mutta kun tilipäivä sitten koitti, silloin ei enää oltu köyhiä ja kipeitä. Kun Repe sai tukun seteleitä kouraansa, hän pisti sen aina menemään sileäksi muutamassa päivässä. Honkalan Rapon kylätaksi tilat-tiin punaisen mökin pihaan, ja rahaa lähdettiin tuhlaamaan joko kirkonkylälle tai kaupun-kiin.
”Pistäkeehän pakettiin ja viekee se tuohon pihalla uottavaan Mersuun. Enhän mie huonompoo autoo huolikkaan näille ostosreissuilleni”, Repe saattoi leuhkasti tokais-ta jossakin pienemmässä puodissa paistilihaa ostaessaan. Rahan valta oli sellainen, että toisinaan Repe onnistuikin juoksuttamaan jotakuta nuorta ja kokematonta myyjäneitiä näillä elvistelyreissuillaan. Vanhemmat kauppojen työntekijät eivät moiseen peliin lähte-neet, koska tunsivat Repen entuudestaan.
Joskus oli toimittu niinkin, että ostokset olivat menneet Salokylään Rapon taksilla ja isäntä itse oli tullut perässä toisella taksilla. Tilin tuhlattuaan Repe aina palasi vähin äänin takaisin arkeen, keräsi tuhkakupista pidempiä natsoja ja tyytyi valtion viinan sijasta omatekoisiin litkuihinsa. Pientä pontikkatehdastakin hän oli joskus mökissään pitänyt ja olipa vielä jäänyt siitä kiinni, kun poliisit olivat käyneet hänen luonaan jotakin ihan muuta rutiinijuttua hoitamassa. Viime hetkellä Repe oli ehtinyt viinantekolaitteensa piilottamaan sängyn alle, mutta pahaksi onneksi yksi pilli oli jäänyt näkyville ja toinen konstaapeleista oli siihen kompastunut.
No, eihän siitä sen kummempaa rangaistusta seurannut kuin kaksi sataa mark-kaa sakkoa laittoman alkoholin valmistamisesta ja vehkeet valtiolle. Kukaan kun ei voinut näyttää toteen, että Repe olisi myynyt valmistamaansa pontikkaa eteenpäin. Kotimökin pihalla pollarit olivat viinankeittolaitteet kirveellä tuhonneet, ja Repe oli naureskellen ja tupakkaa poltellen tätä toimitusta katsellut. Poliisejakin oli naurattanut, mutta pakkohan ne virkavelvollisuudetkin oli vain hoidella.
*
— Kahtokeehan pojat tätä… gyy… Voima se on mikä jyllee! Repe innostui jälleen retostelemaan lyhyen hiljaisuuden jälkeen.
Koska Vesa tunsi Repen parhaiten, hän osasi aavistaa, mitä kohta tapahtuisi. Jo tuossa tuokiossa Repe oli heittänyt likaisen toppatakin päältään. Sitten hän kääri oikeasta kädestä paidanhihaa olkapäähän asti ja pullisti hauislihasta sekopäisesti ilveillen. Kiel-tämättä hänen hauiksensa olikin ihan komean näköinen, kun mies oli muutoin niin lyhyt ja langanlaiha. Niinhän se oli, että pienemmällä miehellä ihan tavallisen kokoinen mulk-kukin näytti suurelta patukalta.
— Tässä kuulkee pojat on sitä voimanpaskoo! Ei oo mittään amerikkalaista piiloli-hasta. Se on oikeeta suomalaisen alamaailman kingin lihasta! Gyy! Gyy!
Pojat vain nyökyttelivät ja myöntelivät ja siitäkös mukavassa nousukännissä oleva Repe vain innostui.
— Se on kuulkee aitoa kamaa! Tää miun lihas nimittäin… gyy… Kokkeileppas Vesku vaikka.
Edessä istuvat neitokaiset tuhahtelivat entistäkin tympääntyneemmin, ja ehkä juuri siksi Vesa toteutti Repen pyynnön – vähän niin kuin näitten rajoittuneesti ajattele-vien tyttöjen kiusallakin.
— Joo! Tuntuuhan tuo aitoa kamaa olevan, Vesa lausui Repen mieliksi ja puristi uudestaan ihan reilusti hänen hauislihastaan.
— Uskottako pojat, että näillä miun käsillä on monet isotkii karjut heitetty alas ja sen jäläkeen niillä on lattioita luututtu?
— Uskotaan uskotaan… Harri naurahti.
Sen verran totuutta näissä tarinoissa toki oli, että pienestä koostaan huolimatta Repe oli kova vastus, kun hän joutui käsikähmään juopottelukavereittensa kanssa. Kette-rä ja nopea hän oli ja sitäkin hullumpi, jos hän oli jäämässä nujakassa alakynteen. Jos hän ei muuten pärjännyt, puukkoon ja hiilihankoonkin hän rohkeni tarttua, mikäli sellai-nen vain käteen äkkiä sattui löytymään.
Yhden kerran Repe oli nuijinut erään Juutin Veli-Matin koivuhalolla henkihieve-riin, kun jostakin puolikkaasta kossupullosta oli käyty riitelemään. ”Kerätkää kyytiin. Jos siinä nyt ylipäätään enää mitään kerättävää on. Gyy…” Repe oli lausunut virallisesti niin kuin suurempikin gangsteri paikan päälle hälytetyille poliiseille.
Isoille ukoille Repe ei tietenkään mitään mahtanut loppupelissä. Mutta aina hä-neltä löytyi jokin nopea selitys, jos hän jäi täydellisesti kakkoseksi jossakin nujakassa. Koskaan hän ei tappiotaan reilusti myöntänyt. ”Miulla on se muu voima. Mie en vuan piässy sitä käyttämään just sillon”, Repe saattoi selittää kirkkain silmin, jos joku päätä pi-dempi äijä oli hakannut hänet miltei teho-osastokuntoon. ”Oisinhan mie sen Kuutin Er-kon muuten tappelussa voittanu, mutta mie en vuan kehannu. Se ois ollu Erkon itsetun-nolle liijan kova kollaus, jos mie oisin sen ihan matalaks pistäny. Mie annoin sen ihan siälistä voittoo ihteni. Ettei se Erkko-rukan miehinen itsetunto ois ihan täysin männy”, Repe oli kerran selvittänyt kummatkin silmät mustina, otsa ja posket ruhjeita täynnä ja huulet revenneinä.
Niin, näin oli Repellä otsaa sanoa, kun sata kuusikymmentä kiloa penkistä nos-tanut Erkki Kuutti oli hänet miltei kuoliaaksi hakannut, kun jälleen jostakin viidenkymme-nen markan maksamattomasta vipistä tai kadonneesta tupakka-askista oli käyty väittele-mään Hataran talon kohdalla. ”On se vuan täys Jumalan ihme, etteivät nää humut oo toi-siaan tappaneet. Kun välillä on jo hirvikivvääriinkii turvauvuttu niissä heijän yhteenotois-saan. Kyllä siinä on pitäny kymmeniä suojelusenkeleitä olla taustalla”, oli Repen usko-vainen Aija-sisko joskus huokaissut.
Merkillinen varjelu näillä konnilla todellakin tuntui olevan. Joku toinen niin sanot-tu normaali ihminen olisi heittänyt henkensä jo ensimmäisestä puukon heiluttelusta tai halon iskusta.
*
— Mitäs mie nuista tavaroosa pihtoovista kuivapilluämmistä välitän… Mie taijankii ottoo vaimokseni tään Mäkelän Veskun. Gyy… gyy…
Repen huulet olivat huomattavan isot, ja nyt hän sitten yritti näillä valtavilla kumi-huulillaan suudella Vesaa. Usutushullun vikaa oli kyllä Vesassakin, mutta ei hän nyt sentään tähän tarjoukseen suostunut. Ehkäpä hänen torjuntarefleksiinsä vaikutti sekin, että Holopainen tuijotti suuresta peilistä hyvin tuikeasti takapenkin suuntaan. Vesa siirtyi hivenen kauemmaksi, eikä Repe yrittänyt enää toista kertaa pussata häntä.
— Kunnolla on oltava siellä takana! Vai halluuko Repe kävellä loppumatkan Sa-lokyllään? Holopainen kivahti tärkeyttä äänessään.
— Joo, kunnolla ollaan… hyvinnii kunnolla… Repe vastasi.
— Pitäskö miun nyt olla hirveen imarreltu tästä Repen lähentelystä? Vesa kuis-kasi kavereilleen.
— Kyllä ihan ehottomasti. Eihän sitä nyt ihan joka jätkä piäsekkään Repen ihhai-lun kohteeks, Jussi kuiskasi takaisin.
Salokylässä liikkui vahvoja huhuja, että välillä Repe oli mennyt näissä homoste-luyrityksissään ihan tosi toimiin asti erään huomattavan kauniskasvoisen Mäntylehdon Jonnen kanssa. Nuori ja siro poikanen oli alkoholisoitunut jo reippaasti alle kaksikymppi-senä, kun vanhemmat olivat hänet käytännöllisesti katsoen täysin hylänneet ja kun viina ja lääkkeet olivat tulleet hänelle kuvioihin jo ennen munakarvojen kasvamista. Säämingin kansanopistossa hän oli saanut jotenkuten peruskoulun käytyä loppuun asti, mutta heti kun hän oli sieltä päässyt, kohtalon koura oli vienyt hänet juoppokööreihin ja rikollisten porukoihin.
Repe oli oitis ottanut Jonnen suojatikseen ja oppipojakseen, ja siitähän nämä juo-rut olivat heti saaneet alkunsa. Ja tietenkin tarinat olivat vain paisuneet, kun Repe oli itse joskus kehuskellut, että kaikilla suurilla antiikin filosofeillakin oli ollut poikarakastaja ja että hänelle kelpasi tarvittaessa reikä kuin reikä. Milloin missäkin Repe oli nähty suutele-massa sileäposkista Jonnea, ja välillä heidät oli kuulemma nähty ihan ilkosillaan saman peiton alla. ”Myö ollaan sellanen ässäjengi. Mie oon kova jätkä ja siks mie oon sementtiä. Ja kun Jonne on tuollanen nätti poika, se on samettia. Sementtiä ja samettia! Gyy… gyy…” Repe oli selittänyt.
*
— Mie oon kuulkee pojat monet vankilareissut tehny. Gyy… Työ ootta vielä ihan poikasia miun rinnalla. Että tiijä elämästä vielä mittään… Alamaailman kingi ja Konnun-suon vanha kuokkija mie oon. Siellä ykkösraamilla yhenkii puolen vuuven kakun kärsin ja olin koko linnan pelätyin mies! Gyy!
Linja-auto oli jo kääntymässä Salokylän kylätielle. Vesa päätti laittaa vähän vettä myllyyn ennen kuin Repe jäisi kotimökillensä.
— Niin mitenkäs Repe se siun viimenen linnaan lähteminen oikein mänikään? Eikös siulla ollu jottain kahnauksia virkavallan kanssa, kun ne tulivat sinnuu kottoo asti vankilareissulle hakemaan?
Repeä ei tarvinnut paljon yllyttää. Hänen kumihuulensa menivät uhmakkaasti tötterölle ja hänen kätensäkin kävivät oikein vapisemaan.
— Joo joo joo! Mie sillon annoin meijän pitäjän kiiltävänappisille pienen opetuk-sen. Pitihän niille näyttee, kuka se oikee kingi näillä seuvuilla on! Mie kyllä koitin ensin puhhuu niille ihan nätisti, että elekeehän nyt poikaset käykö ryttyilemmään miulle… Kun tiijättä jo etukätteen, mitenkä siinä käypi… Koitin ihan asiallisesti varottoo niitä jepareita, että siinä kuulkee tulloo pahhoo jäläkee, jos mie niille tosissaan suutun. Mutta eihän ne hölömöt räkänokat minnuu uskoneet… ja sitten miun oli pakko niitä opettoo vähän tavoil-le…
— Niin kaks konstaapeliiko sie huitasit tajuttomaks yhellä käillä? Vesa kysyi mu-kamas vakavissaan ja iski samalla silmää Harrille ja Jussille.
— Ei kun kolome! Ja se neljäs pollari joutu lähtemään pakkoon maija-autoon ja lähimmästä talosta appuu soittamaan. Savonlinnasta asti sitten tuli kaks täyttä autolastil-lista jepareita minnuu taltuttammaan. Ne kolome polliisii kerjäs miulta polovillaan armoo sitä ennen! Gyy!
Jos Repen känni olisi ollut astetta kovempi, maahan nöyryytettyjä poliiseja olisi ollut jo neljä tai viisi. Vesa oli kuullut nämä Repen jutut niin moneen kertaan, että osasi ne jo ulkoa.
— No ne sitten sai siut laitettuu porukalla kurriin ja järjestykseen? Vesa kysyi niin asiallisella äänellä kuin suinkin kykeni.
— Ka saihan ne sitten, kun mie kävin siälimään heitä ja antauvuin heille ihan hyvästä tahostani. Itkuuhan ne siinä jo tikistivät miun eissä… Mutta Mikkelistä ja Joen-suusta asti ne jo meinas tilata vielä apuvoimia. Sieltä ois sitten tullu toinen mokoma jepa-reita saksanpaimenkoirien ja rynnäkkökivväärien kanssa, jos mie en ois heille ihan siälis-tä antautunu… gyy… gyy…
— Just joo. Helevetin kova jätkä tunnut Repe olevan.
— Joo joo joo! Joo joo joo!
Kun Repe kävi joojottelemaan, se tuli aina samanlaisella nuotilla, ensin matalana ja koko ajan korkeammalle nousten ja lopulta miltei falsettiin kohoten.
— Salokylän vaarallisin mies! Se mie oon! Gyy!
— Kyllä kyllä, vaarallisin mies.
Kun Repe laittoi lippahatun tai pipon aivan silmiensä tasalle, silloin hän oli kuu-lemma vaarallisella tuulella ja silloin häntä oli parempi väistää. Jotkut olivat unohtaneet väistää, ja olivat siksi vainajia – niin Repe uhoili.
Kohta linja-auto saapui Repen punaisen talon kohdalle. Repe painoi nappia, ja Holopainen pysäytti auton.
— Kahtokee pojat. Talo on minun! Gyy… gyy…
*
Todellisuudessa se oli perikunnan talo, jonka Repe vain oli keinoja kaihtamatta itselleen ottanut. Oman aikansa hänen elossa oleva Tyyne-äitinsä ja seitsemän sisarustansa olivat koettaneet taistella vastaan, mutta lopulta he kai olivat katsoneet helpommaksi antaa pe-riksi. Eihän Repe olisi lähtenyt mökistä kuin kilon paloina.
— Oliko tuossa pollareitten nöyryyttämisessä mittään perree? Harri kysyi Vesalta, kun Repe oli jo ulkona.
— No ei minkäänlaista perree. Niinhän nuo huastaavat, että se oli lentäny maija-auton peräkoppiin kun märkä rukkanen, kun Olli Palo oli sen sinne niskaperseotteella viskannu. Sehän oli jonakii vuonna poliisien Pohjoismaitten kultamitalisti painonnostos-sa omassa sarjassaan. Ei yks heiveröinen Repe sellasen ukon kourissa paljon paina.
— Vuan on sillä Repellä pokkoo kuitennii huastoo nuita paskapuhheitaan ihan totena. Hyvä mielikuvitus sillä on.
— Juu… Mutta selevin päin suattaa olla niin hiljanen, että hyvä kun aina ter-vehykseenkään vastoo. Ja varmaan häppeilöökii nuita kännipuhheitaan jälestäpäin.
Sellainen oli Repe. Salokylän vaarallisin mies.
III
Kaljakassi riitti Repelle siksi illaksi, mutta seuraavana päivänä hän joutui jo turvautumaan muoviämpärin pohjalle jääneeseen kiljunröppöön, joka oli pakko laskea sihdin läpi, että sitä ylipäätään pystyi jotenkin juomaan. Kovassa viinantuskassa tosin tunkiolle heitetyt kaljamaltaatkin olivat kelvanneet Repelle ja hänen kavereillensa olon korjaamiseen.
Myös tuulilasinpesunesteestä ja partavedestä Repe oli tehnyt drinkkejä; kyllä ne-kin aineet alas menivät, kun sitä touhua vain riittävästi harjoitteli. ”Onkos se Repe lähössä naisiin?” oli muuan satunnainen kiertolainen kysynyt eräänä aamuna pitkän ryyppäys-putken jälkimainingeissa, kun oli nähnyt Kupiaisen keittiön pöydällä avatun kenkälank-kipurkin. Kovin monelle alan miehellekään ei ehkä olisi tullut mieleen, että nahkakenkien kiillottamiseen tarkoitetussa mustassa töhnässä olisi voinut olla etanolialkoholia. Mutta Repe oli ottanut tuoteselosteesta selkoa ja oli astunut alushoususillaan ja kumihuulet mustina toisesta huoneesta keittiöön mielipuolen lailla nauraen. ”Ei kun mie söin sitä… gyy… gyy…”
*
Elettiin syyskuun alkua vuonna 1990. Repe istui sekavassa mörskässään ja poltteli ket-juun filtterittömiä aromasätkiä. Legendojen mukaan Kupiaisen talossa oli mahdotonta kaatua silloin kun siellä ryypättiin, koska silloin paksu tupakansavu esti horjahtamisen.
Repe oli vielä mukavassa tuiskeessa, mutta mehukannuun laskettu kilju ei hä-nelle kauan riittäisi. Häntä ahdisti jo ajatellakin, että tuleva pitkä ilta pitäisi viettää kuivin suin. Jotain hänen pitäisi keksiä ja pian.
Repe katseli pöydällä hujan hajan lojuvia laskuja, eikä jaksanut reagoida niihin mitenkään. Jos laskut jäivät maksamatta, entäs sitten, sillä eihän häntä voitu sen vuoksi ampua. Vaikeaa häneltä oli myöskään mitään ulosmitata, koska kaikki hänen omaisuu-tensa mahtui melkeinpä yhteen selkäreppuun. Eihän hän omaksi sanomastaan tönöstä oikeasti juuri mitään omistanut. Pari kertaa paikallinen sähkölaitos oli katkaissut häneltä sähköt poikki, mutta onnistuihan aamukahvin keittäminen puuhellallakin ja radiota pystyi kuuntelemaan pattereilla.
Kun mies oli useaan otteeseen käynyt linnareissuilla ja oli yhden kokonaisen ke-sän pakoillut poliiseja autiossa saaressa, ei hänen elämänsä pysähtynyt sähköjen katkai-suun. Olihan ne kynttilätkin keksitty.
Pientä korpifilosofin vikaa Repessä oli aina ollut, ja tarvittaessa hän kyllä osasi perustella elämäntapansa oikeutuksen. Toiset uhrasivat koko elämänsä mammonan haa-limiseen ja työuralla etenemiseen, mutta olivatko he välttämättä yhtään sen onnellisempia kuin Reino Kupiainen? Hän eli kuin taivaan lintu vailla huolta huomisesta ja silti vain päivästä toiseen jotenkin elää ketkuttellen. Vain niillä rahahuolia oli, joilla sitä ylimääräis-tä nappulaa sattui olemaan – näin Repe itse aina totesi, jos hänen jokapäiväisestä selviy-tymisestä alettiin hänen kuullen huolestuneesti tai paheksuen puhua.
”Miun tehtävänä on olla Suomen nuorisolle varottavana esimerkkinä. Siks miun pittääkii vuan ryypätä ja tehä rikoksia mahollisimman paljon.” Sellaisen selityksen Saloky-län vaarallisin mies oli itsellensä joskus keksinyt. ”Mie oon oppinu elämästä vuan sen, etten oo oppinu siitä mittään.” Sekin oli yksi Repen kootuista elämänviisauksista.
Aina joku sisarus tai kunnan sosiaalihuolto lopulta heltyi, kun Repe joutui kärvis-telemään riittävän kauan sähköttömässä talossa ja naapuritaloista perunoita ja maitoa va-rastellen. Noina aikoina maaseudulla ei paikkoja usein lukossa pidetty ja vaikka olisi pi-dettykin, ainahan Repen kaltainen vanha konna keksi jonkin kiertotien vieressä sijaitse-vaan ruokakellariin tai navettaan.
Enemmän tai vähemmän suuria varkauksia ja petoksia Repe oli tehnyt jostakin kuusitoistakesäisestä pojanklopista lähtien. Vekseleitä hän oli tehnyt väärennetyillä henkkareilla, postimyynnistä oli tilattu tavaraa jonkun toisen ihmisen nimissä ja milloin mikäkin vahtimatta jäänyt moottorisaha tai perämoottori oli kadonnut Repen haltuun alta aikayksikön.
Kun tarve oli suuri, piintyneen konnan kekseliäisyys ylsi yllättäviin tuloksiin. Omien sanojensa mukaan Repellä olikin kissaeläimen vaistot. Kuin yössä vaaniskeleva pantteri hän keksi ja kehitteli aina jonkin selviytymiskeinon. Hänellä kun oli aikaa – toisin kuin monella uraputki-ihmisellä.
*
Mutta nyt Repellä oli vain kaksi ruttuista kymmenen markan seteliä pienessä kukkaros-saan. No, ehkäpä jokin hyvä idea vielä mieleen nousisi, kun hän vain lähtisi kylätietä pit-kin tallustelemaan. Polkupyörällä hän ei voinut reissuun lähteä, koska siitä oli takarengas puhjennut.
IV
Kaverukset Jussi ja Vesa sattuivat olemaan Pesosen tienhaarassa tupakkaa polttelemas-sa ja paskaa jauhamassa. He olivat juuri tulleet koulusta, ja Vesa oli jäänyt suoraan Jus-sin luokse, koska heillä oli aikomuksena lähteä illan hämärinä hetkinä tuulastamaan. Itse asiassa kyseinen kalastuskeino oli kielletty Kuppilan kalastuskunnan alueella, mutta ei-väthän nämä pojat moisista kielloista mitään välittäneet.
Pojat huomasivat Repen lähestyvän heitä kohti. Eivät he olleet ehtineet miestä edes jututtaa, mutta silti heitä hymyilytti jo etukäteen. Näkihän sen jo kaukaa, että Repe oli jatkanut juhlimista toisenakin päivänä.
— Taitaa Kuppiisen Gyy olla nyt vaarallisella tuulella, Jussi virkkoi.
— Joo… Niin on. Hatunreuhka on uhkoovasti just siinä asennossa. Toiset miehet suattaavat olla kommeempia ja lihaksikkaampia, mutta ne ei oo yhtä vaarallisen näkösiä kun Repe. Siks naiset ihhailoo enemmän tätä alamaailman kingii, joka on Konnunsuol-lakii ykkösraamilla ollu… Kumma vuan, kun niitä naisihhailijoita ei koskaan hänen seu-rassaan näy… Vesa jutteli.
— Ka sehän on ihe selittäny sen niin, ettei hälle mitkään pikkukylien rupuskat kelepoo… Se jättää ne siälistä muille.
— On se kyllä aika velemu.
— On se.
— Kalja miehen tiellä pittää ja viina voimoo antaa. Niihän se Repe aina sannoo, kun hänen viehätysvoimasa sallaisuutta kysellään…
*
Tuskin Repe oli ehtinyt kävellä poikien luokse, kun hän jo pummasi heiltä tupakkaa. Hän oli jälleen pukeutunut iänikuiseen siniseen toppatakkiinsa ja risaisiin verkkareihinsa. Ja-loissaan hänellä olivat ylisuuret monesta kohdista paikatut kumisaappaat. Mikä loistava hahmo hän olisikaan ollut johonkin kotimaiseen maalaisleffaan, eikä hänen olisi tarvin-nut millään tavalla edes näytellä osaansa.
— Tarjotkeehan pojat nortti vanhalle alamaailman kingille ja Salokylän vaaralli-simmalle miehelle, Repe lausui ikään kuin se olisi ollut tervehdys.
Pojilta karkasi nauru yhtä aikaa, ja Repelläkin tuntui olevan hyvin hauskaa.
— Ka pittäähän tuo tarjota, Vesa sanoi ja ojensi savukeaskia.
— Se on oikein! Tästä hyvästä työ kumpikii ootta miun erityissuojelussa. Gyy… Jätän teijän mopot ja polokupyörät rauhaan ja varmasti annan sille miehelle kunnon ope-tuksen, joka uskaltaa teihin sormellakkaan kajota. Miulla kun on niitä äärimmäisyysainek-sia… gyy… gyy…
— Joo, pietään se mielessä.
— Mie nyt otan tästä toisenkii tupakan korvan taakse.
— Ka ota pois.
— Annatko Vesku vielä tulta?
— Tottahan toki.
— Nyt oot Vesku keisarin ystävä. Kun annoit miulle röökin ja vielä tultakii. Gyy!
— Vai oikein keisarin ystävä… Vesa koetti sanoa vakavana.
— Joo joo joo! Joo joo joo! Keisarin ystävä… keisarin ystävä… gyy… gyy… Lainoottako pojat satasen?
— No eipä lainata, kun ei oo mistä lainata, Jussi sanoi.
— Ei ois kannattanukkaan. En mie ois sitä ikinä takasin maksanu. Gyy!
Repe höpötteli heidän kanssa tovin ja lähti sitten kävelemään eteenpäin.
— Pittää käyvä tuota Hataran talon väkkee vähän kovistelemassa. Ne ei oo totel-leet minnuu. Niille pittää käyvä vähän lukemassa lakkii… että kuka tällä kylällä se kingi on…
*
Pojat kyllä tiesivät, mitä Repe sanoillaan tarkoitti. Eläkkeelle jäänyt kyläseppä Veikko Ha-tara oli selvittänyt Vesan vanhemmille juurta jaksain, millaisia vaatimuksia Repe oli heille pitkin kesää esittänyt: että Hataran perheen olisi pitänyt maksaa hänelle joka kuussa kol-me sataa markkaa siitä hyvästä, ettei hän Hataroitten omaisuuteen kajoaisi, eikä hajottaisi heidän rakennuksistaan ikkunoita. Tietenkään yksikään Hatara ei ollut moiselle vaati-mukselle edes korvaansa lotkauttanut, vaikka välillä Repe oli yrittänyt kiristää heiltä suu-rempiakin kuukausimaksuja.
Tälle Repen tempaukselle jopa Vesan vakavamielinen Tuomas-isäkin oli leppoi-sasti naurahtanut. ”No jo on aikoihin eletty. Tää Repen meininkihän on ihan kun jottain Italian mafian touhuu. Kun suojelurahojakkii se jo vuatii.”
Tiedettiin kyllä yleisesti, että nimenomaan Hataran Veikkoa kohtaan Repellä oli jotain hampaankolossa. Kukaan ei kunnolla tiennyt, mistä tämä kaunaisuus oli saanut alkunsa, mutta ehkä selitys oli niin yksinkertainen, että voimiensa päivinä Veikko oli kuu-lemma kerran vähän ojentanut Repeä väkivahvoilla sepän kourillaan. ”No etkös sie Rei-no niin kova jätkä ookkaan?” Veikko oli huhujen mukaan vain tokaissut, kun Repe oli käynyt melkein itkua tikistämään Veikon puristaessa häntä olkapäästä uskomattoman ko-villa sormivoimillaan.
Niin paljon Veikko oli lekaa pajassa heiluttanut, että hänen oikea ranteensa oli silmin nähden paksumpi kuin vasen. Ei sellaisessa kourassa yksi heiveröinen Repe pal-jon tuntunut. ”Siehän katkot miulta luut! Lopeta heti!” oli Repe kuulemma tuskaisena ul-vonut. Tästä tapauksesta Repe ei itse vahingossakaan kenellekään mitään virkkanut, mutta huonoa suhtautumistaan koko Hataran väkeä kohtaan hän ei yhtään peitellyt.
*
Pojat kävelivät vähän lähemmäksi Hataran taloa ja jäivät seuraamaan, kuinka Repelle kohta kävisi. Veikko-setä oli jo vanha ja vaivainen mies, mutta hänen Juhani-poikansa oli melkein yhtä vanha äijänköriläs kuin Veikko parhaimpina päivinään. Juhani oli jäänyt maatilalle jatkajaksi Veikon luovuttua isännyydestä.
Ei kulunut varmaan viittä minuuttiakaan, kun Juhani jo retuutti Repeä takaisin maantielle. Aluksi Repe näytti laittavan vähän vastaan, mutta eihän hänellä ollut mitään jakoja itseään kaksi kertaa suuremman korston kanssa. Sitten Repe näyttikin luovuttavan, ja varsin lempeällä otteella Juhani hänet riittävän kauas ohjasi.
— Ei tainnu Repen vuatimukset männä läpi tälläkään kerralla, Jussi virkkoi.
— Eipä tainnu. Ei suanu Kuppiisen Gyyn mafia vieläkään suojelurahojaan.
— Paljosta Vesku lyyvään vetoa, että seuraavan kännisä aikana Repe selittää täänkii tappauksen niin, että oishan hiän sen Juhanin männen tullen pieksäny, mutta ei vuan sitten kehannu tehä veritöitä alaikästen nähen? Tai sitten vaikenoo visusti koko ju-tusta. Tai selittää, ettei hiän piässy käyttämään sitä kuulusoo muuta voimoosa.
— No eihän tuosta kannata vetoa lyyvä. Totta kai se selittää jottain sellasta. Että hiän armahti koko Hataran perheen suuressa jalomielisyyvessään. Kun ne kaikki jo ihan pelosta vapisivat jossakii leivinuunin takana.
Kohta Repestä näkyi vain pieni piste, kun hän tallusteli keskikylälle. Pojat lähtivät Pesoseen kahville ja tuulastusvehkeitä kasailemaan. Vanha atrain oli löydetty Pesosen navetan ylisiltä, ja valaistus saatiin järjestettyä auton akkuun kytketyllä moottorikelkan lampulla. Kuutamoöinä tätä kalastuskeinoa oli turhaa edes yrittää, koska silloin kalat oli-vat levottomia, mutta kun sää oli tyyni ja ympärillä vallitsi täysi pimeys, haukia ja lahnoja pystyi piikittelemään parhaimmillaan jopa kymmeniä kappaleita.
V
Repe kävi ostamassa Heinosen kyläkaupasta ne muutamat siinnyttelyoluet, joihin hänen vähäiset roposensa riittivät. Jos nyt tarkkoja oltiin, kauppias Pertti Heinonen ei olisi pykä-lien mukaan saanut myydä keskikaljaa selkeästi päihtyneelle asiakkaalle, mutta kukapa sellaisia muotoseikkoja oli vahtimassa syrjäisellä pikkukylällä.
Repe käveli kyläpostin taakse ja avasi yhden putelin risoilla likaisilla hampaillaan, koska parempaakaan korkinavaajaa ei sattunut olemaan saatavilla. Hän istahti märälle nurmikolle ja tyhjensi ensimmäisen pullon melko nopeasti; toista pulloa hän siemaili jo huomattavasti hitaammin.
Tiedettiin, että kyläposti oli toiminnassa viimeisiä aikojaan. Unohdetun kansan nokkamies Veikko Vennamo oli aikoinaan ajanut kovasti syrjäseutujen asukkaiden asioi-ta, mutta hänen poikansa Pekka oli tainnut olla vähän toista maata, koska hänen päästyä Posti- ja telelaitoksen johtajaksi juuri kyläpostien lakkauttamista oli käyty melkein ensim-mäiseksi suunnittelemaan.
Ei näitä pikkuposteja kuulemma enää kannattanut säilyttää, kun väki vain maa-seudulla koko ajan väheni ja tekniikka kehittyi samalla huikealla tahdilla eteenpäin. Las-kelmillaan ja kaavioillaan isot herrat saivat tietenkin sen helposti näytettyä ja todistettua, kuinka kannattamatonta ja turhaa kyläposteja oli säilyttää. Toki tämänkin muutoksen tii-moilta kylissä oli pidetty tiedotus- ja keskustelutilaisuuksia, joissa ihmisille oli annettu mahdollisuus lausua eriävät mielipiteensä, mutta siltähän se aika selvästi vaikutti, että ne olivat lähinnä vain pakollisia muodollisuuksia.
Vaikeaa oli pienen ihmisen käydä taistelemaan valtiota vastaan. Kun isokenkäi-set olivat jonkin asian keskenään jo vuosia aikaisemmin lukkoon lyöneet, eipä siihen ol-lut rivikansalaisilla juuri mitään sanottavaa. Valituksilla ja adresseilla voitiin korkeintaan vain hieman viivästyttää alkanutta prosessia.
*
Repe katsoi haikeana viimeistä olutpulloaan, joka sekin oli jo osin tyhjennetty. Sitten hä-nellä yhtäkkiä välähti. Pankkiryöstön tekeminen keskellä kirkasta päivää Salokylässä ei varmaan olisi tullut ihan ensimmäisenä mieleen monelle ammattirikollisellekaan, ei var-sinkaan, jos ryöstäjä itse asui samaisessa kylässä, jossa käytännössä kaikki tiesivät tois-tensa asiat.
Mutta kun kaljantuska oli kyllin kova, se sai ihmeitä aikaan. Tuskin Repe oli huo-mannutkaan, kun hän oli jo kävellyt postin pihalle. Tyhjä kaljapullo sai toimia ryöstöasee-na, koska mitään muutakaan kättä pidempää ei sattunut kouraan osumaan. Naamioitu-mista Repellä ei ollut nyt aikaa laisinkaan miettiä.
Pahaksi onneksi posti oli mennyt jo kiinni. Aivan turhaan Repe sai nykiä oven-kahvaa, koska ulko-ovi oli ja pysyi visusti lukossa. Häneltä pääsi litania kirouksia, ja kohta hän jo yritti epätoivoisesti päästä sisälle potkimalla ja hakkaamalla ovea.
Tietenkään Repelle ei tullut ollenkaan mieleen, kuinka huomiota herättävästi hän yritti ryöstöä suorittaa. Kyläkauppa oli vain kivenheiton päässä, ja kaupan pihalla oli usei-ta kyläläisiä. Postinhoitaja Maija Nykäsen asunto sijaitsi samassa kiinteistössä kuin posti-kin, ja asunnon puolelta kuului jo uhkaavaa koiran haukuntaa, mutta eihän Salokylän vaarallisin mies jaksanut siitäkään välittää.
Repe siirtyi rivakasti talon takapihalle, josta Postin Maikiksi ristityn postinhoitajan asuntoon kuljettiin. Sisältä kuului yhä vain kovempaa koiran räkytystä. Repe tarttui tiu-kemmin tyhjään kaljapulloon ja tempaisi asunnon ulko-oven auki yhdellä rajulla kiskai-sulla.
— Tämä on ryöstö! Repe karjaisi, mutta eihän hän onneton päässyt ulkoeteistä pidemmälle.
Maijan täysi-ikäinen Miia-tytär seisoi vastassa pesäpallomaila oikeassa kädes-sään. Vasemmalla kädellään hän piteli hihnaan kytkettyä Retu-koiraa, jolla näytti olevan kova halu päästä puraisemaan voroa.
Vasta siinä vaiheessa Repe-parka tajusi, kuinka toivoton hänen yrityksensä oli. Retu kun sattui olemaan vahva ja nopealiikkeinen melkein puhdas saksanpaimenkoira, joka tunnetusti suhtautui hyvin aggressiivisesti kaikkiin epämääräisiltä vaikuttaviin tyyp-peihin. Eihän sellainen hurja hurtta olisi totellut kuin lyijyä. Aikuisen miehenkin se var-maan pystyi kaatamaan maahan ja kuinkas sitten kävi, jos se pääsi vaikka puraisemaan kunnolla kaulasta?
— Painu helevettiin tiältä ja vähän äkkiä! Tai muuten mie piästän Retun irti! Miia huusi ja heilutti pesäpallomailaa pari kertaa ilmassa.
— Tämä on ryöstö! Kaikki postin rahat miulle muovikassiin laitettuna! Repe yritti vielä epätoivoisesti kovistella.
— Elä nyt unta niä. Nyt kun lähet suosiolla, muori ei soita pollareita paikalle ja tää jiäpi tähän. Alahan männä siitä ja joutuin!
Kauneudessaan Miia oli tullut äitiinsä kuten isosiskonsa Marjaanakin, mutta rai-vostuneena tämä nuori ja hehkeä blondikaan ei välttämättä ollut erityisen puoleensa ve-tävän näköinen. Repe teki yhden varomattoman liikkeen, ja silloin Retu pääsi näykkäi-semään häntä jalasta. Repeltä karkasi tuskallinen ulahdus. Miia sai nykäistyä koiraa kauemmaksi, mutta Repe ei edelleenkään ymmärtänyt lähteä käpälämäkeen ja siksi Miia huitaisi häntä pesäpallomailalla toiseen olkapäähän. Silloin Repeltä pääsi jo melkein it-ku.
*
Niinhän siinä sitten kävi, ettei Repen auttanut kuin luikkia karkuun pihalle. Kuinka nöy-ryyttävää se olikaan suurelle alamaailman kingille: nuori nainenkin oli onnistunut pistä-mään hänet matalaksi.
Muutakaan ilkeyttä enää keksimättä Repe heitti ryöstöaseensa summan mutikas-sa kohti postitaloa. Kaljapullo sattui osumaan pieneen pesuhuoneen ikkunaan. Kun lasit helähtivät tuhannen päreiksi, Repe sai jalat allensa. Kotiinsa hän ei uskaltanut mennä, koska olihan mahdollista, että kohta jeparit etsisivät häntä. Kotimökille ne aina sen tarkas-tuskierroksensa ensimmäiseksi tekivät. Repellä oli ehdonalainen vankeus päällä, eikä häntä erityisemmin huvittanut juuri siinä vaiheessa lähteä tiilenpäitä laskemaan.
Repe piileskeli seuraavat pari päivää eräässä Perätuvan talossa keskikylällä. Ti-lan isäntä Sulo Kautonen, eli tuttavallisemmin Perätuvan Supo, ei sylkenyt lasiin ja hä-nen maatalouden harjoittamisensa oli ollut jo vuosien ajan vähän sitä sun tätä. Lehmät lypsettiin silloin kun muistettiin, ja heinätyöt saatettiin tehdä kuukauden päivät myöhässä, jos putki oli sattunut hirttämään päälle juuri silloin, kun se ei olisi saanut tulla.
Repelle tuli usein takkiin ja monta nöyryytystä hän oli joutunut kokemaan, mutta kummallisella tavalla näitä tappioita seurasi usein jokin aivan yllättävä mukava yhteensat-tuma, joka jälleen nosti hänet takaisin äärimmäisyysaineksilla varustetun alamaailman kingin rooliin. Sillä kerralla Repen onneksi koitui, että juuri sinä syksynä Perätuvan Supo oli laittanut peltonsa pakettiin ja karjansa teurastamolle. Supolla oli hetkellisesti paljon rahaa, koska lisäksi hän oli tehnyt yhden vähän suuremman metsäkaupan.
Kun Supo oli varoissaan, ei hän kitsastellut tarjoiluissa. Leppoisia kissanpäiviä Repe sitten pääsikin viettämään Perätuvan rappiotilalla, jossa vanhan kartanon vesikatto oli jo miltei laukeamistilassa ja yksi uuneista lämmityskiellossa. Tarpeen tullen Repe kyllä osasi olla ihmisille mielin kielin, eikä Supo säästellyt rahojaan hänenkään kohdalla, kun maanviljelyn lopettajaisia porukalla vietettiin. Honkalan Rapon kylätaksi oli harva se tunti ajossa noina päivinä.
*
Ja olihan Repellä onnea siinäkin mielessä, etteivät Postin Maikki ja hänen tyttärensä kui-tenkaan tehneet rikosilmoitusta ryöstöyrityksestä ja ikkunan särkemisestä. Repen usko-vainen Aija-sisko kävi jälleen puhumassa isoveljensä puolesta ja sai sovittua asiat.
Aija maksoi uuden ikkunan hinnan asennuskuluineen omasta pussistaan, mutta Repelle hän kertoi myöhemmin, että Repen itsensä pitäisi käydä korvaamassa aiheutta-mansa vahinko Postin Maikille. Näin hän Repelle kirkkain silmin sanoi, vaikka tiesikin, että tuskinpa velipoika koskaan Maikille penniäkään maksaisi.
Niin tai näin, Repe pääsi pälkähästä ja vältti myös mahdollisen linnaan lähtemi-sen. Se kai häntä itseään eniten kiinnosti.
VI
Railakasta ja levotonta elämää oli viettänyt Reino Kupiaisen Benjamin-isäkin ennen us-koon tulemistaan. Benjamin oli ollut tunnettu viinamäen mies ja kylätappelija nuoruus-vuosinaan. Monet tanssisalit hän oli tyhjentänyt rähinäviinaa juotuaan, ja kai hänellä oli ollut muutaman kerran kahnauksia myös viranomaisten kanssa.
Kova kommunistikin hän oli ollut, ja juuri tämän aatteensa vuoksi hän oli usein ajautunut riitoihin monien kyläläisten kanssa. Benjamin kun oli raaskinut sanoa paina-van mielipiteensä asiaan kuin asiaan, vaikka tasavallan presidentti olisi häntä jututtanut. Mutta toisaalta Benjamin Kupiainen oli ollut myös kova ja kunnioitettu työmies ihan poi-kasesta lähtien – työmies todellakin, koska eipä hän juuri muuta elannon tienaamista ar-vostanut kuin raskasta ruumiillista työtä, ojien kaivamista ja pöllimetsässä rehkimistä. Tu-lipalopunaisuudestaan huolimatta hän oli kuitenkin käynyt normaalisti armeijan ja oli läh-tenyt mukisematta sotarintamalle.
*
Jonkin verran Benjamin oli toki rauhoittunut, kun hänestä oli tullut sotien jälkeen ukko-mies ja kun jälkeläisiä oli alkanut syntyä tasaisella tahdilla. ”Vie tää ukko männessäs, jos luulet sen kanssa pärjeeväs”, oli Benjaminin äiti evästänyt nuorta Tyyneä, kun he olivat lähteneet kaupungista kihloja ostamaan. Häät pidettiin Salokylän työväentalolla vuonna 1945, ja hääyönsä Benjamin nukkui romanttisesti yksin Havukkakiven kohdalla ojan poh-jalla. Reino syntyi perheen esikoisena seuraavana vuonna.
Benjamin oli niitä vanhan kansan tervaskantoukkoja, jotka eivät naisille paljon arvoa antaneet. Kupiaisen perheessä isän sana oli ehdoton laki alusta lähtien. Yhden asian mies hän oli tosin muutenkin, aina joko laidassa tai toisessa koko hengellään.
Tämä Benjaminin ominaisuus tuli sitten erityisen hyvin ilmi, kun hän tuli omakoh-taiseen uskoon 1950-luvun puolivälissä eräässä helluntailaisten pitämässä telttakokouk-sessa. Viinapullo ja tupakka-aski lensivät samoin tein metsikköön, ja melkeinpä heti pe-rään Benjamin myös hävitti kotoaan kaikki kommunistiset lehdet ja kirjaset. Sen jälkeen hän ei tunnustanut muuta herraa kuin Jeesuksen Kristuksen, eikä kenellekään kyläläi-selle jäänyt epäselväksi, mikä asia oli hänen elämässään numero yksi.
Jo viikon päästä kääntymyksestään Benjamin meni Kotilahden rantaan helluntai-laisten upotuskasteelle ja alkoi heti julistaa evankeliumia melkeinpä jokaiselle vastaantu-lijalle. Jeesuksen toinen tulemus oli jo aivan käsillä ja maailmanlopun tapahtumat ihan nurkan takana. Kaikkiin tarjolla oleviin hengellisiin tilaisuuksiin hän meni ensimmäisten joukossa sanan kuuloon ja alkoi lukea Raamattua suorastaan ahmimalla.
Benjaminin uskoon hurahtamisesta voitiin tietenkin olla montaa mieltä, mutta sen kyllä myönsivät monet uskonasioista piittaamattomatkin aikalaiset, että olihan mies todel-lakin voimallisesti muuttunut. Aikaisemmin ukko oli kironnut kuin turkkilainen, mutta kääntymyksensä jälkeen hän ei enää päästänyt suustansa peijakasta rumempaa sanaa. Eikä hän enää koskaan ryypyn ryyppyä ottanut, eikä ensimmäistäkään savuketta suu-hunsa laittanut. Uskossa oltiin joko täysillä tai sitten siinä ei oltu laisinkaan, niin Benja-min itse jaksoi aina toisia muistuttaa.
”Nyt sai kirkko vihollisen”, muuan vanhempi rouva tuumasi, kun Benjamin oli juu-ri kastettu Puruveden aalloissa. Oli tietenkin totta, että noina aikoina lahkolaisiksi parjattu-jen helluntailaisten suhtautumistapa valtionkirkkoon ei ollut kovin myönteinen, mutta useimmiten kai se kuitenkin meni vähän niin, että vain ne muutamat äänekkäämmät hel-luntaiveljet päätyivät suoranaisiin sanasotiin kirkon työntekijöitten kanssa.
Pidettiin jo varmana, että Benjamin jos kuka aloittaisi voimakkaan hyökkäyksen maallistuneita ja kaavoihinsa kangistuneita leipäpappeja vastaan. Jo lyhyessä ajassa hän oli lukenut Raamatun läpi pariin kolmeen kertaan ja olisi varmaan ollut myös verbaa-listen taitojensa puolesta kyvykäs mies kiivaaseen teologiseen väittelyyn vaikkapa kristil-lisen kasteen ajankohdasta tai seurakuntakurista. Vähäisestä koulupohjastaan huolimat-ta hän oli asioista perillä, koska hän luki paljon ja varmaan myös ajatteli paljon.
Toisin kuitenkin kävi. Luterilaiset papit saivat olla Benjaminilta jokseenkin rau-hassa ja itse asiassa hän jopa suostui heidän kanssaan muutaman kerran yhteistyöhön-kin, mutta siinä omassa helluntaiseurakunnassaan hän ajautui vaikeuksiin monta moni-tuista kertaa, kun ei malttanut pitää mölyjä mahassaan. Niin yhden asian mies hän oli, ettei voinut hyväksyä niitä kompromisseja, joita toiset uskonystävät olivat tehneet maalli-sen maailman kanssa kaikessa hiljaisuudessa.
Joko oltiin kuumia tai kylmiä, mutta se haaleus oli pahinta Benjaminin mielestä. Seurakuntaan oli otettu jäseneksi muuan mies, joka tienasi leipäänsä Savonlinnan Alkon johtajana. Seurakunnan vanhimmisto oli tämän asian päättänyt hyväksyä, koska mies itse oli absolutisti ja koska Jeesuskin oli antanut roomalaisen sotilaan pysyä entisessä ammatissaan. Mutta Benjaminin mielestä se ei ollut oikein, ja Alkon johtaja sai häneltä useaan otteeseen kovaa satikutia.
Vastaavia tapauksia oli muitakin. Jos Benjamin vähääkään aisti, että joku uskon-veli tai –sisar jotenkin peitteli tai häpeili Kristusta tai veljeili hänen mielestään liian paljon maailman kanssa, ei hän useimmiten malttanut olla siihen puuttumatta. Tosi uskovai-senhan kuului tarkkailla kanssamatkaajiensa vaellusta ja ohjata heitä tarvittaessa takaisin oikealle tielle.
*
Tämä kaikki johti siihen, että joskus 60- ja 70-lukujen taitteessa Benjamin Kupiainen käänsi selkänsä helluntaiherätyksen valtavirralle ja siirtyi niin sanottujen soinislaisten porukkaan, jolla oli monissa moraalisissa ja hengellisissä kysymyksissä astetta jyrkemmät uskonnäkemykset. Protestimies oli protestimies uskovaisenakin, eikä Tyyne-parka voinut kuin seurata miestään tähän pieneen lahkoon, jolla ei edes ollut omia toimitiloja sillä seudulla. Jossakin Rantasalmen perukoilla asti he kävivät tämän Siion-seurakunnaksi nimetyn yhteisön tilaisuuksissa.
Ajokortittomalle miehelle matkustelu oli tietenkin hieman hankalaa, mutta olihan Benjaminilla yhteyksiä ympäri maan ja jopa ulkomaita myöten. Hän tunsi henkilökohtai-sesti itsensä Vilho Soinisen, jonka ympärille koko Siion oli rakentunut. Kupiaisen pihalla pidettiin kesäisin telttakokouksia, ja talvikuukausina punainen talo täyttyi rukouskokous-vieraista harva se viikko. Eikä Tyyne voinut kuin ruokkia ja majoittaa lukuisia Benjaminin uskonystäviä, vaikka aika ajoin pöydässä ei ollut oikein ruokaa ja juomaa omallekaan vä-elle.
Kun Aija-tyttären aviomies Aimo tuli Benjaminin suurella myötävaikutuksella us-koon, Aimosta Benjamin sai uskollisen opetuslapsen. Kun nämä miehet julistivat telttako-kouksissa Herran sanaa, he melkeinpä huusivat kilpaa. ”Kiitos Jeesus! Tahdotko vapaak-si synneistäsi? Anna elämäsi Herralle jo tänään!” Varmaan koko lähiseutu olisi kuullut heidän sanomansa ilman kovaäänisiäkin. He yrittivät kovasti käännyttää yhdessä myös Repeä, mutta eipä se juuri mihinkään johtanut. ”Teillähän on lämpimät puhheet”, Repe vain tuumasi naurahtaen, kun isä ja lanko pelottelivat häntä helvetin liekeillä ja iankaikki-sella kärsimyksellä.
Benjamin kasvatti lapsiaan kovalla kädellä, poikiaan Reinoa, Jonnea ja Arttua etenkin. Muiden lasten kohdalla Benjaminin opetukset kai menivätkin vähän paremmin perille, mutta Reinolle hän ei lopulta mitään mahtanut, kun tämä alkoi olla siinä iässä, että pystyi laittamaan isälleen vastaan voimissa.
Itse asiassa Benjaminin helvetillä pelottelut ja nyrkin käyttämiset johtivat vain sii-hen, että Repe alkoi kapinoida kaikessa häntä vastaan heti kun vain kynnelle kykeni. Tupakoinnin ja ryyppäämisen Repe aloitti jo reippaasti alle täysi-ikäisenä, ja kohta perään myös pikkurikokset ja väkivaltaisuudet tulivat mukaan hänen kuvioihinsa. Tuskin Repe oli kunnolla armeijasta päässyt, kun hänelle jo ensimmäisen kerran vankilan kolkot ovet aukenivat. Isä ja poika ottivat jatkuvasti yhteen, mutta silti Repe vain jäi kotiin asustele-maan, eikä kai pois lähtemistä koskaan edes vakavissaan harkinnut. Yrittihän Benjamin jossakin vaiheessa häätöäkin, mutta silti poika aina vain tuli takaisin, vaikka hänelle olisi millaisia uhkauksia ladeltu. Aina Repe otti paikkansa takaisin vaikka väkisin ja keinoja kaihtamatta.
Benjamin ei tuntenut uppiniskaiselle pojalle muita kasvatusmetodeja kuin lyömi-sen ja kovaan työhön pakottamisen. Oman aikansa nämä opit saattoivat toimia, mutta vii-meistään silloin niistä piti luopua, kun poika alkoi mukiloida takaisin ja vieläpä korkojen kera.
Muille lapsille Benjaminin ei koskaan tarvinnut olla yhtä ankara, mutta eipä hän heidänkään kanssa juuri neuvotellut tulevaisuuden suuntaviivoista. Jonne oli kansakou-lussa luokkansa paras oppilas, mutta silti Benjamin ei antanut hänen mennä keskikou-luun. ”Työmiehen poika ei tarvihe sellasia herrasväin kotkotuksia”, Benjamin vain murah-ti, kun opettaja ja muutamat muutkin kyläläiset koettivat hänen päätänsä käännyttää. Varmaan tähän päätökseen vaikutti sekin, että juuri noina aikoina soinislaisten lahkossa puhuttiin niin paljon Jeesuksen pikaisesta toisesta tulemuksesta. Eihän silloin enää kannattanut kouluja suotta käydä, ja sellaistakin Benjamin oli kuullut kokouksissa puhut-tavan, että keskikoulussa ja lukiossa nuorille opetettiin valheellista evoluutio-oppia biolo-gian ja historian tunneilla. Moinen hapatus oli tietenkin itsensä Saatanan keksimä suuri eksytys.
Siihen sitten päättyi lahjakkaan Jonne-pojan koulutaival.
*
No, olihan Benjamin opettajien kanssa vaikeuksissa myös nuorempaan katraaseen kuu-luvien tyttäriensä kanssa. Yhdessä vaiheessa hänellä nimittäin oli sellainen uskonnä-kemys, ettei uskovaisen perheen lapsia saanut ollenkaan rokottaa. ”Kyllä Herra omistaan huolen pittää. Sehän on vuan uskon puutetta, jos tässä liäkäreitten ja terveyskeskuksen appuun turvauvuttaan”, Benjamin vain totesi, kun koulusta otettiin häneen yhteyttä. Raa-kel-tyttärellä oli silmissä pahaa karsastusta jo alle kouluikäisenä, mutta kun koulutervey-denhoitaja esitti tytölle silmälasien hankkimista, Benjamin vain viittasi kintaalla moisille puheille. ”Herra parantaa Raakelin silimät.”
Monien neuvottelujen ja suostuttelujen jälkeen Benjamin kuitenkin taipui siihen, että Raakelille ostettiin silmälasit ja että kaikki tenavat rokotettiin. Mutta tuskinpa tämä olisi onnistunut, ellei muuan läheinen uskonveli olisi jaksanut taivutella häntä kyllin kauan taitavilla puheillaan.
*
Sellainen mies oli eläessään Benjamin Kupiainen, omia rukouksiaan nauhoittanut tuo-miopäivän pasuuna ja entinen tulipalokommunisti. Mihinkään poliittiseen toimintaan hän ei enää osallistunut kääntymyksensä jälkeen, ei käynyt edes äänestämässä, mutta kyllä-hän se silloin tällöin esille pulpahti, mihin suuntaan hän oli ollut aikoinaan kallellaan.
Kun Veikko Hatara alkoi menestyä pajassa sarjatyönä takomillaan viikatteilla ja tuurilla joskus 70-luvun alussa ja pystyi jopa ostamaan uuden auton, Benjamin nosti siitä kovan mekkalan eräässä tupakokouksessa, jonne he olivat sattuneet yhtä aikaa tule-maan. Niin soinislainen kuin Benjamin olikin, ei hän silti malttanut pysyä täysin poissa tavallisten helluntailaisten tilaisuuksista.
”Mikäs uskovainen sie Veikko muka oot, kun käyt tuolla tavalla taivasta muan piälle rakentammaan? Häh? Etkö sie tiijä, ettei oikee Jumalan laps voi palavella kahta herroo? Niihän se Jeesus sano, että elekee kerätkö aarteita muan piälle vuan taivaaseen! Helepompoo on kamelin männä neulansilimästä kun rikkaan pelastuu! Rahanahneus on kaiken pahan alakujuuri. Kyllä sie Veikko oot nyt pahemman kerran oikeelta tieltä eksyny. Tie parannus ja vähän äkkiä! Ettei siulle käy niin kun sille ohdakkeitten sekkaan lentä-neelle siemenelle…” Siinä oli sitten saanut koko seuraväki Benjaminia rauhoitella, kun hän oli oikein innostunut Veikko-paralle vaahtoamaan. Jäljestäpäin oli tosin pohdittu, että olikohan Benjaminin suuren saarnan takana ollut hiven rehellistä kateuttakin. Mutta tus-kinpa hän oli ensimmäinen saarnaaja, joka oli heilutellut lihan käsivarsia Raamatun ja-keitten taakse kätkeytyen – eikä varmaan viimeinenkään.
*
Päällisin puolin Reinosta oli tullut isänsä täydellinen vastakohta, mutta olivatko he kui-tenkin toisaalta aika pitkälti toistensa kaltaisia? Teot ja puheet saattoivat tietenkin olla ko-vin erilaisia, mutta ehkäpä myös Repe oli omalla tavallaan sellainen yhden asian mies. Kun hän ei osannut loistaa hyvässä, sitten hän loisti pahassa. Ja ehkäpä se Repen her-raviha ja monet muutkin antipatiat olivat ainakin osittain isältä perittyjä? Veikko Hataran perhekuntaa oli jo isä aikoinaan kiusannut, eikä poika ollut siinä asiassa sen kummempi eläjä.
Kun Benjamin kuoli kuusikymmenvuotispäivänsä kynnyksellä vuonna 1976, Re-pe oli silloin vankilassa, eikä tullut hautajaisiin, vaikka tietenkin hän olisi sitä varten lin-nasta lyhyen loman saanut. Eikä Repe sen jälkeen koskaan kutsunut isäänsä isäksi, Benjaminista tai ukosta hän aina vain puhui ja yleensä vielä enimmäkseen kielteisellä sävyllä. ”Koskaan en sille ukolle anteeks anna! En tässä enkä tulevassa elämässä”, Repe monet kerrat uhosi.
Niin syvässä se kaunaisuus oli.
VII
Surkuhupaisan postiryöstöyrityksen jälkeen Repe piti vähän pidemmän kuivan kauden. Koska toimeentulo oli työttömällä miehellä niin tiukassa, Repe alkoi käydä kalassa päivit-täin.
Repellä oli pari itse tehtyä katiskaa ja toinen mokoma moneen kertaan paikattuja verkkoja. Hän tiesi lähiseudun parhaat kala-apajat, koska olihan hän liikkunut vesillä ko-ko pienen ikänsä. Soutuvenettä kummempaa paattia hänellä ei ollut, mutta olihan jouti-laalla äijällä aikaa liikkua Puruvedellä vähän hitaammallakin tahdilla.
Kalastuslupamaksuja hän ei ollut varmaan koskaan maksanut, mutta jo vuosien ajan tätä pientä vilppiä oli katseltu Kuppilan kalastuskunnan alueella aika lailla läpi sor-mien. Ajateltiin kai vähän niin, että kukapa nyt viitsi työttömältä ja vähävaraiselta mieheltä estää leivänjatkeen hankkimisen. Kenties välillä joku lainkuuliaisempi kansalainen nosti Repen merkittömän katiskan rannalle, mutta jo seuraavana päivänä Salokylän vaarallisin mies tiputti sen takaisin entiseen paikkaansa. Poliisille oli turhaa asiasta ilmoittaa, koska eiväthän he niin pienten juttujen takia vaivautuneet Salokylään asti saapumaan.
*
Jos Repe jäi milloin ilman saalista, silloin hän surutta tyhjensi toisten kalamiesten pyy-dykset, jos niissä vain sattui ruokakaloja olemaan. Tällekään ongelmalle kyläläiset eivät voineet oikein mitään, koska niin huomaamattomasti tämä kalarosvo osasi konnantyönsä tehdä, että vain harvoin hänet oli onnistuttu näkemään toisten pesillä. Ja jos hänen jäljil-leen joskus oli päästykin, melkeinpä aina kissaeläimen vaistoilla varustettu Konnunsuon kundi oli onnistunut livahtamaan johonkin saareen tai ojarumpuun piiloon. Vaikeaa oli sitten mitään syytettäkään nostaa, kun ei ollut kiistattomia todisteita oikeussaliin asti vie-täväksi.
Kaiken tämän pohjalta Kuppilan kalastuskunta oli vääntynyt salokyläläisten kes-kuudessa Kupiaisen kalastuskunnaksi. Yhdessä asiassa alamaailman kingi oli kuin oli-kin saanut hallitsevan aseman omassa elinpiirissään. ”Voi perkeleen perkele! Tuas oli Kupiaisen kalastuskunta toiminu viime yön aikana. Joka verkko oli tyhjennetty! Ei piästy meillä tänä iltana muikkuja savustammaan”. Tähän tapaan kylän ukot murahtelivat kau-palla, kun olivat ensin käyneet pyydyksillään tekemässä vesiperäreissun.
*
Toisten ansoilla käydessään Repe teki ohessa myös pienimuotoisia murtokeikkoja niille lukuisille kesämökeille, joita hänen kalastuskunnassaan oli. Jos mökissä ei vain palanut illalla valoja eikä pihamaalla näyttänyt olevan liikettä, äkkiä Repe käänsi veneensä nokan siihen suuntaan. Huviloista hävisi virveleitä, kiikareita, säilykeruokia ja niin edelleen, mutta aika harvoin Repe oli jäänyt kiinni näistäkään tekosistaan.
Varastetuille matkatelkkareille ja perämoottoreille löytyi useimmiten melko nope-asti joku ostaja, sillä olihan Repellä yhteyksiä niihin suurempiin konniin, jotka välittivät pimeää tavaraa aivan ammattimaisesti. Isommat kihot hoitivat varsinaiset bisnekset, ja Repe vain teki sen likaisen työn.
Tällekään toiminnalle kylä ei paljon mitään mahtanut, koska se olisi vaatinut jo aika suuria investointeja, jos joka mökille olisi asennettu varashälyttimet ja nauhoittavat valvontakamerat. Eihän sellaisista hienouksista tiedetty juuri mitään 80-luvun eteläsavo-laisessa maaseutumiljöössä. Mutta sen verran tällä yhden miehen mafialla oli ollut vaiku-tuksia, että melkeinpä kaikki kesämökin omistajat sillä seudulla olivat hankkineet irtaimis-toilleen hyvät vakuutukset.
*
Jokin moraali oli Repelläkin, sillä ystäviltään hän ei juuri koskaan kaloja tai tavaroita va-rastanut; tai näin hän ainakin usein vakuutteli, jos asia puheeksi lähti. ”Teijän mökin mie jätän aina rauhaan”, oli Repe kerran sanonut Vesan vanhemmille.
Isä oli muutaman kerran kyydinnyt Repen kirkonkylälle kaljakauppaan ja olipa joskus lainannut tälle vähän rahaakin, ja siksi Repe laski koko heidän perheensä ystä-vikseen. ”Kelepoopa meijän tiällä elellä. Kun ollaan oikein paikallisen mafiapomon suoje-luksessa”, isä oli naureksinut.
VIII
Jussin isä Matti Pesonen piti aina siika- ja muikkuverkkoja kotirantansa lähettyvillä. Syk-syllä 1990 hänellä oli kuitenkin toistuvasti huono kalaonni, vaikka hän oli kokenut kalas-taja ja oli nuorempana vetänyt nuottaakin Puruvedellä puoliksi ammatikseen. Intohimoi-selle kalaruokien ystävälle se oli melkoista kärsimystä, kun saaliit jäivät monta kertaa niin pieniksi.
Eräänä syyskuun loppupuolen lauantaipäivänä Matti oli tehnyt ihan vesiperä-reissun pyydyksillä käytyään. Kun hän oli vetämässä venettä rantaan, hän huomasi, että naapuritalossa viikonloppujaan viettävä Tapio Koikkalainen oli poikansa Juhan kanssa perkaamassa muikkuja oman venepaikkansa lähettyvillä. Tapio oli aikaisemmin tienannut leipäänsä kuorma-autokuskina. Hänellä oli ollut oma kuljetusfirma, mutta kuorma-autonsa hän oli jo myynyt pois.
— Terve Tapsa! Matti hihkaisi innostuneesti, vaikka olikin apealla tuulella.
— Ka terve terve… naapuri murahti ja imaisi suupielessään roikkuvasta bostonis-ta henkoset.
Matti viihtyi ihmisten seurassa ja yleensä puhui miltei taukoamatta. Naapurin uk-ko sen sijaan ei ollut erityinen suunpieksäjä, ja kai hän muutenkin olisi halunnut siivota soppakalansa kaikessa rauhassa ilman ulkopuolisen ohjausta. Mutta eihän se nyt ollut oikein sopivaa ajaa tuttua miestä siitä pois.
Kun Matti astui lähemmäksi, Tapio koetti vain keskittyä työhönsä. Juha oli viisi-toistakesäinen, mutta Tapio oli ollut eläkkeellä jo muutaman vuoden. Hän oli jäänyt nuo-rena leskimieheksi, mutta oli vielä tullut isäksi reippaasti yli nelikymppisenä ukkona, kun oli onnistunut löytämään itseään monta vuotta nuoremman uuden vaimon. Tapio oli kir-joilla Savonlinnassa ja Mertalan yläastetta Juhakin kävi, mutta Salokylässä he melkein kaiken vapaa-aikansa viettivät, koska siellä oli Tapion lapsuuskoti, jonka hän oli itselleen lunastanut jo aikoja sitten.
*
— Kävittäkö kalassa kävittä? Matti lausui kimittävällä äänellään.
— Ka tulhan tuota käytyy…
— Saittako kaloja saitta?
— No ei nyt paljon, mutta omiks tarpeiks… että piästään kalakeiton makkuun…
Kimittävän äänensä vuoksi Matti oli ristitty kylässä Kieku Kaiku Pesoseksi, mutta eihän tätä nimeä tietenkään käytetty hänestä kuin selän takana. Sellainen erikoinen pu-hetapa Matilla myös oli, että hän kysyi ja vastasi itse toisen puolesta samassa lauseessa. ”Tuutko Miksa meille virtasen tekkoon tuut? Ethän pyyvä paljon palakkoo et? Lämmitet-täänkö illalla sauna lämmitettään?”
Niin, helpompaahan ne asiat oli sillä tavalla sopia. Mitäpä sitä suotta neuvottele-maan, kun Kieku Kaiku Pesonen ajatteli kaiken jo valmiiksi. Puhuttiin, että Matilla oli jää-nyt äänenmurros kokonaan välistä pois, koska hän edelleen kiekui ja kimitti niin kuin pik-kupoika.
— Maitoonko emäntäs kalakeiton keittää maitoon?
— Juu, maitoonhan se…
— Onko maitoon keitettynä maukkoompoo on?
— No onhan se sillon parempoo. Vuan rantakalasoppa välttää vetteenkii tehtynä.
Äkkinäinen saattoi mennä ihan sekaisin Matin nopeasta puhuttelutavasta, mutta Tapiohan oli tuntenut hänet koko ikänsä, eikä hätkähtänyt enää ihan vähästä. Matti hö-pötteli pitkän tovin, eikä naapurin ukko varmaan kaikkea edes kuunnellut. Siinä vaihees-sa Tapio kuitenkin terästi kuuloaan, kun Matti alkoi kirota kehnoa kalaonneaan.
— Ei perkele olla meillä piästy kalasopan makkuun kovinkaan montoo kertoo tään syksyn aikana. Ei oo Pajuselälläkkään Ahti suonu antejaan kun ihan kitsaasti, vaik-ka ylleesä sieltä on tullu aina kalloo… Savutuspönttöö ei oo tarvittu kun yhen kerran koko syksyn aikana. Suotta tul tietettyy Hataran Juhanilla uuvet savustusvehkeet… On hele-vetti ollu huonoo onnee…
Tapio keskeytti liikkeensä ja sytytti uuden bostonin. Sitten hän vilkaisi Mattia sil-mälasiensa yli ja hymyili varovasti.
— Kuhan ei ois Kupiaisen kalastuskunta ollu asialla? Siinä on Matti yksinkerta-nen selitys siun toistuvalle huonolle kalaonnelle. Eihän tuon asian selevittämiseen nyt tarvihe kummanen salapolliisi olla.
— No ei kai se Repe nyt ihan niin röyhkee sentään oo, että veis kalat vanhan koulukaverisa verkoista? Kuitennii monet vuuvet samassa kansakoulussa istuttiin ja ar-meijaankii lähettiin samana syksynä ja sammaan varuskuntaan. Repe on mikä on, mutta varusmiespalavelusa se suoritti ainakii suurin piirtein kunnialla. Ja niihän se on aina sa-nonu, ettei se ystäviltään varasta.
Tapio vain hymähti Matin puheille.
— Sie kuule Matti elä oo niin sinisilimänen… Repen kaltasen miehen omatunto on hyvinnii venyvä. Sen miehen sanoihin on aina suhtauvuttava tietyllä varrauksella.
Tapio huomasi, että Matti jäi miettimään sitä ihan tosissaan. Tapio kaatoi peratut muikut teräskulhoon ja laittoi perkeet oranssiin muoviastiaan. Jo hetken päästä lihava musta kollikissa tuli osille ja alkoi mutustella suolenpätkiä tyytyväisenä kehräten.
— Ja mie perkele vasta yhtenä päivänä ostin Repeltä sankollisen muikkuja… Oli mänössä viemään kaloja Lahtelan Siirille ja Olaville ja möi miulle osan kaloista, kun mie hältä kysyin, että myytkö toisen sankon miulle sopivasta summasta, Matilta tuli pitkän miettimisen jälkeen.
— Ja siekö ihan oikeesti maksoit niistä käyvän hinnan? Tapio kysyi, eikä kyennyt pidättelemään naurahdustaan.
— Joo!
— Kuhan et vuan ostanu omista verkoistas varastettuja kaloja?
*
Kieku Kaiku Pesonen ei jäänyt sitä enempää pohtimaan, vaan poistui paikalta kiroillen ja sadatellen. Kun Matti oli poistunut riittävän kauas, Tapio rohkeni nauraa kunnolla. Juhal-lakin tuntui olevan hauskaa.
Salokylässä salatutkin asiat levisivät useimmiten tavalla tai toisella yleiseen tie-toisuuteen. Jo parin päivän kuluttua Kieku Kaiku Pesosen korviin kantautui, että Repe oli itse kehuskellut kylällä lukuisten gyy-naurujen kera, kuinka hän oli kusettanut vanhaa koulukaveriaan. ”Mie möin sille hölömölle ne kalat, jotka olin edellisenä yönä vieny hä-nen omista verkoistaan. Gyy! Gyy! Ja kesällä kävin yön hämärinä hetkinä kerreemässä sen pelloilta monet sankot mansikoita. Gyy! Nekkii sain myytyy etteenpäin ihan hyvällä hinnalla. Gyy… Enkös ollukkii ovela? Miulla kun on ne kissaeläimen vaistot… gyy…”
Se oli Kieku Kaiku Pesoselle viimeinen piste iin päälle. Jo kohta hänen mieles-sään kehittyi tarkka kostosuunnitelma Repen varalle. Sittenpähän nähtäisiin, kuka oli ku-kin.
IX
Sen kummempia pahaa aavistamatta Repe lähti seuraavalla viikolla jälleen yölliselle ka-lastusretkelleen. Kukapa vapaata saattoi vangita. Hänhän oli kuin taivaan lintu vailla huolta huomisesta; eivät nekään keränneet aarteita maallisiin majoihin, joissa koi ja ruos-te tekivät tuhojaan. Jotain tällaista Repe kai ajatteli mielessään, kun hän souteli verkkai-sesti kohti Kieku Kaikun verkkoja huolettomasti vihellellen ja jotain laulunpätkääkin hy-räillen.
Koska Repe nyt oli mikä oli, totta kai hänen oli pitänyt kehittää itselleen aivan omanlainen käsityksensä oikeasta ja väärästä. Ajatteleva ihminen hän kuitenkin oli, ja tokkopa hän olisi oikein selviytynyt jokapäiväisestä elämästään ilman näitä koottuja seli-tyksiä. Eihän se ollut varsinaista varastamista, jos hän joltakulta hyväosaisemmalta ihmi-seltä jotain vähän itselleen siirsi. Se oli vain täysin oikeutettua tuloerojen tasaamista, ku-ten Benjamin-isäkin oli aina paasannut, vaikka hän nyt ei tietenkään uskovaisena suo-ranaista varastamista ollut hyväksynyt.
Niin Jumalan lapsi kuin Benjamin oli vanhemmalla iällä ollutkin, tietynlaisesta korpikommunismistaan hän ei ollut kai koskaan täysin luopunut. Ei hän kääntymyksensä jälkeen politiikasta enää mitään puhunut, mutta ainakin se kaunainen ja epäluuloinen suhtautumistapa varakkaampiin ja parempiosaisiin kyläläisiin oli säilynyt hänellä aivan hautaan asti. Tämä asenne oli periytynyt Repellekin, vaikka tuskinpa hän motiiviensa al-kuperää sen kummemmin koskaan sisimmässään tunnisti. Se vain oli hänessä.
*
Ensimmäinen Kieku Kaikun verkoista sijaitsi sopivasti erään suurehkon saaren niemen-kärjessä. Pimeästä huolimatta Repe löysi helposti paikalle, ja tottuneesti hän alkoi keriä verkkoa pienen lasikuitupaattinsa pohjalle. Lukuisat herkulliset muikut kimaltelivat muka-vasti hopeakylkisinä pienen kynälampun valossa, jota Repe piti risojen hampaittensa vä-lissä. Täysin pimeässä ei vanha konnakaan osannut kaloja verkosta päästellä.
Mutta juuri kun Repe oli siirtämässä punaista ämpäriä jalkojensa väliin, hänen kaikki liikkeensä katkesivat kuin veitsellä leikaten. Saaressa välähti yhtä aikaa monta puihin ripustettua halogeenivalaisinta palamaan. Valot osoittivat suoraan venettä kohti. Repe istua nökötti avuttomana kaiken paljastavassa valokeilassa, ja häneltä oli vähällä tulla paskat housuihin.
— Nyt jäit kiinni helevetin kalarosvo! kuului Kieku Kaiku Pesosen kimittävä ääni jostakin aavemaisen metsän siimeksestä.
Pesosessa oli aina ollut aimo annos keksijän vikaa, ja näppäränä tee se itse –miehenä hän oli kehitellyt autioon saareen kunnon valaistuslaitteiston millä lie traktorin akulla, tinapaperivirityksillä ja jatkojohtosysteemeillä. Eihän neuvokas maanviljelijä sellai-siin hommiin mitään sähköasentajaa tarvinnut.
Eipä siinä ollut Repellä paljon selittelemistä, kun kirkkaat valot oli suunnattu hän-tä kohti niin että ihan silmiä häikäisi. Mutta eihän Repe olisi ollut Repe, jos hän olisi jää-nyt täysin sanattomaksi tässäkään tilanteessa:
— Ei kun mie vuan tulin korjoomaan tätä verkkoo vähän parempaan asentoon… Kun nyt just satuin tästä ohi soutamaan. Se oli jiäny siulta vähän huonosti… Ihan vuan arvelin vilpittömästi sinnuu auttoo.
— Elä kuule jätkä selitä! Tuota nyt ei kukkaan kuolevainen usko! Nyt loppu Kupi-aisen kalastuskunnan toiminta ainakii meijän pyyvyksillä! pimeydestä karjuttiin.
— Ei kun mie vuan ihan oikeesti arvelin auttoo sinnuu… Repe vielä yritti.
Kieku Kaiku ei jaksanut kuunnella moisia puheita sen kauemmin. Jo tuossa tuo-kiossa hän ampui haulikolla ilmaan. Repe kavahti valkeaksi ja kaatui pienen paattinsa pohjalle kontalleen pelkästä säikähdyksestä.
— Seuraava paukku tulloo suoraan sinnuu kohti! Nyt heitä se verkko välleen ta-kasin järveen ja painu kiireellä matkoihis! Ja jumalauta jos vielä kerrankii käyt meijän verkkoja tyhjentämässä, mie tapan siut siihen paikkaan! Seuraavalla kerralla en oo siulle yhtä armollinen!
*
Hyvin nöyrästi Repe toteutti Kieku Kaikun vaatimuksen, eikä hän tiettävästi sen koommin enää koskaan vanhan koulukaverinsa verkkoihin tai muuhunkaan omaisuuteen koske-nut pitkällä tikullakaan.
Kai se sitten oli ihan perusteltua, että välillä maaseudun miehet ottivat lain omiin käsiinsä. Tuskinpa poliisitkaan olisivat Pesosen ratkaisuun millään tavalla puuttuneet, vaikka heille olisi siitä tietoa tullut. Kun todisteita ei ollut ja suoranaiselta henkirikokselta oli vältytty, tällaiset tapaukset usein vain painettiin villaisella niin kuin niitä ei olisi kos-kaan tapahtunutkaan.
Noina aikoina Repe kai muutenkin vähän niin kuin säikähti ja meni itseensä, ei-kä enää tehnyt niin paljon rötöksiä; niin Salokylässä ainakin puhuttiin. Kun kyläseppä Veikko Hatara joitakin vuosia myöhemmin siirtyi ajasta iäisyyteen, hautajaisten muistoti-laisuudessa luettiin myös Reino Kupiaiselta tullut adressi. Sitä asiaa monet hautajaisvie-raat hämmästelivät vielä pitkän ajan päästäkin. ”No, kyllähän se toisekseen oli Repeltä vähintä, mitä se suatto tehä. Kyllähän se niin paljon sitä Hataran perhettäkkii häiriköi ja millon mitäkii heiltä varastel. Ja ilikes vielä niitä suojelurahojakkii käyvä vuatimaan… Kai se sitten oli Repeltä vähän sellanen anteeks pyyntö”, muuan kyläläinen tuumasi kylätoi-mikunnan järjestämässä joulujuhlassa ja sai näkemykselleen useita hyväksyviä nyök-käyksiä.
Niin, kyllä Repellä kuitenkin omatunto oli.
X
Iät ja ajat Salokylässä oli puhuttu, ettei Repen kaltaiseen sitkeään tervaskantoukkoon voinut mikään kuolettava sairauskaan tulla, koska vihamiesten luoditkaan eivät olleet koskaan häneen osuneet. Että mikäs sen pahan olisi tappanut. ”Jos ydinsota vaikka tulis, Repe jäis taatusti ainoona immeisenä elloon ja jois kaljoo savuavien raunioitten keskellä rottien ja torakoitten seassa. Ja nauras vuan gyy gyy”, muuan hänen juopottelukaverinsa oli kerran tuumannut.
Mutta ikä teki tehtävänsä Repessäkin, eikä vanhuus tullut hänellekään yksin. Itse asiassa hänen fyysinen kuntonsa romahti aika lailla kertaheitolla vuoden 2010 alussa, kun hänessä todettiin aika yllättäen pitkälle edistynyt luusyöpä.
Aika viimeiseen asti Repe kai aikoi vetää rooliaan, koska lääkärin tylyn diagnoo-sin kuultuaan hän vielä ensin yritti kääntää koko asian leikiksi ja koetti myös jatkaa ryyp-pyhommia entiseen malliin. ”Miulla on vieläkii niitä äärimmäisyysaineksia. Henkisillä voimillani mie vielä taltutan tään sairauven. Kaikki syöpäsolut kuoloo, kun mie niin vuan lujasti piätän. Gyy…” Repe selvitti useammallekin ihmiselle.
Toisin kuitenkin kävi. Syöpä vain eteni, eikä Savonlinnan keskussairaalassa voi-tu tehdä juuri muuta kuin lievittää potilaan kipuja ja tuskia. Alkoholin käyttökin Repeltä sitten loppui, koska eipä hän yksinkertaisesti enää pystynyt juomaan mitään appelsiini-mehua väkevämpää. Lopultakin siis löytyi kuin löytyikin sellainen tekijä, joka hänen juo-misensa pysäytti. Vasta sitten hän kieritti korkin kiinni, kun elimistö teki tiltin, eikä vaihto-ehtoja enää ollut.
*
Kesällä 2010 Vesa oli viettämässä kesälomaansa entisessä kotikylässään. Vasta silloin hän sai kunnolla tietää, kuinka heikkoon tilaan Repe oli mennyt lyhyessä ajassa. Van-hemmat olivat käyneet tapaamassa Repeä parikin kertaa ja tiesivät, että lähtölaskenta oli jo alkanut, koska Salokylän vaarallisin mies oli sen heille itse suoraan sanonut.
— No siinäkö se kotimökissään kuitennii vielä on? Vesa kysyi kahvipöydässä.
— Ka siinähän se. Sairaalassa oli siihen suostuttu, koska se on hänen oma toi-veesa. Kotonaan haluvaa kuulemma olla niin loppuun asti, kun se suinkii on vuan ma-hollista. Ja pärjeehän se siinä, kun Aija-siskosa käypi siinä pari kolome kertoo päivässä ruokoo antamassa ja muutennii huolehtimassa. Että on ottanu liäkkeesä ja niin eilleen, äiti tiesi kertoa.
— Vai on se Repe niin heikkoon happeen männy… Ei hiän ollukkaan niin kuo-lematon mies, mitä se joskus kännipäissään väitti. Äkkiä se sitten tapahtu. Vuan Benja-min-isäsä ei ehtiny muistaakseni etes kuuttakymmentä täyttee, Vesalta tuli hieman vaike-roivasti.
— Ei ihan ehtiny, ei ehtiny… Lehessä oli jo ilimotus merkkipäivistä, vuan just en-nen juhlia Benjaminille sitten tuli noutaja. Repe on nyt kuitennii eläny jo neljä vuotta kau-vemmin. Ei tuo immeisen elinikä näytä aina kahtovan niihin elintapoihinkaan. Benjamin oli täysraitis ukko uskoon tulemisesa jäläkeen, vuan silti nukku pois aikasemmin kun moni viinan suurkuluttaja ja himotupakoitsija. Niin se vuan männöö, isä jutteli.
— Vuuven alussa viimestä kännii ottaissaan Repe oli käyny taksilla postin Maikin luona… äiti naurahti.
— Jaa? No mitäs se siellä? Kun postikii jo sulettiin liki kakskymmentä vuotta sit-ten, Vesa kummasteli.
— Ka oli lopultakkii käyny maksamassa sen särkemäsä ikkunan. Kun ei se kai vieläkään tiijä, että Aijahan makso sen sillon heti kättelyssä.
— Jassoo… No sehän oli Repeltä tosi hieno teko. Että kuitennii vielä muisti sen ja sovitti lopultakkii tekosa. Parempi myöhään kun ei millonkaan.
— Niinpä. Nythän ne entiset rötökset on anteeks pyyvettävä ja korvattava, kun vielä henki pihisöö. Kai se halus samalla hyvästellä Maikin. Ja varmaan toivoo, ettei Maikki häntä pahalla muistelis. On se Repe tässä muutennii tehny vähän sellasta tilin-tekkoo monen muunkii kyläläisen ja sukulaisesa kanssa.
*
Vesa liikuttui näistä tiedoista niin paljon, että joutui salaa pyyhkäisemään silmäkulmiaan. Ehkä äiti sen huomasi, mutta ei hienotunteisesti sanonut mitään.
— Mäne ihmeessä käymään Repen luona, jos halluut sen vielä elävänä tavata. Ei se varmaan sinnuu pois komenna. Mielelläänhän tuo otti meijätkii viimeks vastaan, isä sanoi jonkin ajan päästä.
— Ka miepä mänen. Ja ihan tältä istumalta.
Vesa vaihtoi päällensä puhtaan t-paidan ja käynnisti auton. Siitä olikin jo kulunut monta vuotta, kun hän oli viimeksi Kupiaisen talossa käynyt.
XI
Sekin ihme sitten tapahtui, että Vesa näki Repen maallisen asuinsijan ihan tip top kun-nossa. Aina aikaisemmin tyhjiä kaljapulloja ja roskia oli lojunut pitkin lattioita, ja oksen-nusta ja ulostettakin oli välillä matoilla ollut. Aija oli siivonnut koko talon, eikä sotkua enää tullut, kun mies ei paljoa enää liikkumaankaan kyennyt.
Vanhassa nahkanojatuolissa Repe istui ja silitteli kissaa varsin rauhallisen ja le-vollisen näköisenä. Eikä hän näyttänyt erityisemmin yllättyvän Vesan saapumisesta, nyökkäsi vain ja kehotti istumaan.
— No näkkööhän sinnuukii vielä, Repe virkkoi.
— Ka mihinkäs mie oisin mualimasta hävinny.
— Ei siulla satu valamista tupakkoo olemaan? Repe kysyi tovin päästä.
— Onhan toki. Pistähän tuosta palamaan, jos punanen mallu kelepoo.
— Kelepoo toki. Oisko vielä tulta antoo?
— No iliman muuta.
Tietenkin Vesalle palasi mieleen ne ajat, jolloin Repe oli kehaissut tulen antajaa keisarin ystäväksi. Se hymyilytti edelleen, mutta eihän Vesa mitään ajatuksistaan puhu-nut. Luurangonlaihaksi Repe oli kuihtunut ja hänen silmänsäkin olivat kuopilla, mutta kyllä hän silti jaksoi ihan järkevästi jutella.
— Niin siekö oot jiäny ihan pysyvästi sinne Etelä-Suomeen? Repe kysyi, kun ta-vanomaisia kuulumisia oli ensin vaihdettu.
— Ka sinnehän mie. Siellähän se on oltava, missä on töitä insinööreille. Tiällä Itä-Suomessa töitä ei taija pahemmin olla oikein kellekkään. Eihän miulla ois ollu tiällä tule-vaisuutta.
— Niinpä niin… Tällästä kuolevoo seutuu tää on ollu jo kauvan. Tiältä häviää ta-sasella tahilla niin palavelut kun immeisetkii… Loppu on lähellä miullakii.
*
Repe naurahti vaimeasti sanojensa päälle, ja se vapautti sopivasti tunnelmaa. Hyvin tyy-nesti hän tuntui omaan tilaansa suhtautuvan. Että mitäpä sitä suotta tutkainta vastaan potkimaan. Kun lähtö oli edessä, se piti vain nöyrästi hyväksyä.
Kirjahyllyssä oli useita valokuvia kehyksissä. Vesa nousi seisaalleen ja katseli vanhoja kuvia kiinnostuneena.
— Tässä myöhemmin väritetyssä kuvassa on vissiin Benjamin nuorena miehe-nä? Vesa virkkoi.
— Joo, isähän se siinä. Ja viereisessä kuvassa on kummatkii miun vanhemmat tään talon rappusilla joskus kuuskymmentäluvun alussa. Miun äitinhän sie tietysti muis-tat, kun se oli siun äitin henkiystävä, mutta muistat sie miun issee?
— Enhän mie voi häntä mitenkään muistoo. Taisin olla jottain vuuven vanha, kun se kuol. Eihän sitä sillon voi muistoo.
— No eipä tietenkään… Omat varhaisimmat muistot taitaa olla jostakii kolomevuo-tisesta lähtien.
Alemmalla hyllyllä oli Repen sotilaskuva. Ihan komea mies hän oli ollut nuoru-kaisena. Ehkä Repellä olisi oikeastikin ollut aineksia naistenmieheksi, jos hän vain olisi pelannut korttinsa vähän toisin – mutta sitä kai oli myöhäistä enää pohtia.
— Isä aina piti tupaseuroja ja rukkouskokkouksia tässä talossa. Äiti keitti vieraille kahvii isolla pannulla ja laitto pöytään, mitä millonkii sattu ruokahuoneesta löytämään. Vieraita tuli välillä ympäri Suomee ja toisinaan ihan Ruotsista ja Australiasta asti. Isällä kun oli paljon ystäviä siinä Soinisen Siion-seurakunnassa… Tuns henkilökohtasesti mo-net saarnamiehet ja evankelistat… Ja kävihän se ihe Vilho Soininenkii joskus tässä meil-lä.
Se oli ensimmäinen kerta, kun Vesa kuuli Repen kutsuvan Benjaminia isäksi. Ainutkertaista oli sekin, että Repe puhui isänsä uskosta ja seurakunnasta ihan neutraa-listi ja oikeastaan jopa lämpimällä sävyllä. Ei Repe sanonut sitä suoraan, mutta sellainen vaikutelma Vesalle väistämättä tuli, että entinen konna oli tehnyt tilejään selviksi myös yläkerran suuntaan. Nythän hänellä oli aikaa, kun juopottelut oli juopoteltu ja remuamiset remuttu.
— Äiti sitten palas takasin Savonlinnan helluntaiseurakuntaan, kun isästä aika jätti. Eihän se isän elläissä ois onnistunu… Kun se isä nyt ol sellanen kun ol… Hänen kelekassaan piti äitin aina vuan männä. Vuan mitäpä nuista männeistä. Ollutta ja män-nyttä.
Vesa ei osannut kuin nyökätä. Hän tarjosi Repelle toisen tupakan ja istahti takai-sin tuolille.
— Aika heikkoon tillaanhan tässä on mänty… Vuan kävin mie silti uamulla sulu-kemassa yläkerrasta yhen akkunan. Kun se oli Aijalta eilen vahingossa jiäny auki, Repe jutteli ja poltteli verkkaisesti.
— Vielä jalat kanto yläkertaan ja takasin?
— Ka vielähän nuo sen verran… Vuan pari tuntii piti sen jäläkeen ihan vuan olla paikallaan vaaka-asennossa. Niin voimille se urheilusuoritus otti…
Vesalle muistui mieleen ne muutamat kerrat, jolloin hän oli aikamiehenä omalla autollaan Repeä ostosreissuilla käyttänyt kirkonkylällä. Ei hänellä niissä mitään pahaa muistettavaa ollut. Aina Repe oli bensarahaa antanut ja oli myös joka kerralla tarjonnut Vesalle huoltoasemalla munkkikahvit.
Niin kai se sitten meni, että melkeinpä joka ihminen muuttui hyväksi kuolemansa edellä. Niin kai sen kuuluikin mennä, oli sillä tavalla helpompaa kaikille osapuolille.
*
— No se on hieno juttu, että Aija on jaksanu sinnuu tässä autella, Vesa sanoi.
— Joo, se on enemmän kun hyvä asia tässä tilanteessa. Eihän miun yksin olemi-sesta tässä mittään ennee tulis. Kun ei voimat ennee riitä saunapuittenkaan kantamis-seen… Ja onhan ne Jonne ja Arttukii käyneet tässä miun seurana rupattelemassa ja juoksevia asioita hoitelemassa. Jonne vietti tiällä melekein koko kesälomasa. Sillon aina-kii kalassa pysyttiin. Joka päivä syötiin lahnoo ja ahventa. Jonnekii kun on aina vesillä viihtyny.
— Niin siellä Turussako se Jonne assuu?
— Ka siellähän se. Ja on vieläkii telakalla hitsarina ja aktiivisesti ammattiyhistys-toiminnassa ja politiikassa. Hyvin se tuntuu tienoovan ja kai hällä muutennii mukavasti elämä männöö. Vuan poikamieheks se jäi Jonnekii. Kaikilla muilla kuuvella on jäläkikas-vuu paitsi miulla ja Jonnella.
— Onkos ne muut sisarukset olleet sinuun yhteyksissä?
— On ne. Kaikkien kanssa oon tosi paljon puhelimessa huastellu. Ja onhan ne tiällä koittaneet käyväkkii mahollisuuksiesa mukkaan. Ollaan puhuttu kaikesta… niistä vähän ikävistäkii asioista…
Vesa vaikeni kohteliaasti, mutta ei Repe siitä kuitenkaan sen enempää jatkanut. Mutta melkeinpä Vesa olisi voinut vaikka vannoa, että menneisyyden synteihinsä Repe oli vihjaissut. Tapahtuneille asioille ei tietenkään kukaan voinut enää mitään, mutta eh-käpä hyvästien jättäminen sujui vähän helpommin, kun vanhoja ristiriitoja ja kaunoja edes yritettiin jotenkin sopia ja käsitellä.
Vesa oli huomannut jo vierailun alussa, että pyöreällä pikkupöydällä oli tukku se-teleitä. Vähän ennen lähtöään hän sai siihen selityksen Repeltä:
— Siinä on tasan kolome sattoo euroon varattuna Pesosen Matille. Se möi miulle muutama vuos sitten koivuhalakoja pitkän suostuttelun jäläkeen. Vuan enhän mie muis-tanu niitä sillon maksoo… Nyt voisin kuitennii ne lopulta hälle maksoo.
— No ootkos sie hälle siitä tietoo laittanu? Vesa kysyi.
— Vaikka kuinka monta kertoo oon jo hälle soittanu. Ja lupashan tuo, että nuo-rempi poikasa tulloo rahat jonakii päivänä hakemaan. Se Petteri.
— Ka jospa se vaikka tulis.
— Toivotaan niin. Ennen kun on myöhästä…
Vesa kätteli Repeä, mutta ei osannut sanoa juuri muuta kuin toivotella hyviä jat-koja. Pienen ohikiitävän hetken hän vielä näki sitä entistä Repeä, kun tämä hemputti hä-nen kättänsä kauan ja hartaasti ja vähän nauroi. Gyy-naurua häneltä ei kuitenkaan enää irronnut.
— Ota Vesakii tää elämä löysin rantein ja koita pittee ihtes miehenä. Mie oon täs-sä jo loppusuoralla. Enkä mie oo vieläkään oppinu elämästä muuta kun sen, etten oo op-pinu siitä mittään. Heh…
*
Ne olivat suuren ajattelijan viimeiset sanat Vesalle. Vajaat pari kuukautta Repe vielä elää kituutteli. Syyskuun toisella viikolla hänet siirrettiin terveyskeskuksen vuodeosastolle ja siellä hän melko pian henkäisi viimeisen kerran. Täysin rauhallisena hän pysyi loppuun asti ja menetti tajuntansa vasta aivan loppumetreillä.
Seuraavana jouluna Vesa sai tietää, että Pesosen Petteri oli ehtinyt hakea heille varatut halkorahat Repeltä vain päivää ennen terveyskeskukseen lähtöä. ”Paljonhan tuo konnantöitä meillekkii teki, mutta sen viimesen laskusa se kuitennii makso ihan selevällä rahalla ja vieläpä pienten korkojen kanssa”, oli Kieku Kaiku tuumannut.
